On se joskus sininen ja valkoinenkin. |
On semmoinen maa, että kun katsoo sen maan toiseksi suurimmassa kaupungissa ikkunasta ulos, näkee toisesta ikkunasta metsää ja toisesta niityn. Metsän takana on modernin taiteen museo ja niityn toisella puolella metroasema ja jäähalli, jossa järjestetään konsertteja ja kirpputoreja ja pipolätkää. Neuvolassa moneen otteeseen tarkistetut ihmiset kulkevat niityn vartta avokonttoreihin ja väistökouluihin.
On semmoinen maa, jossa on pimeää ja kylmää, mutta koiria ja vauvoja ulkoilutetaan säässä kuin säässä, koska se on vain asenne- ja varustekysymys. On välikausihaalarit, talvikumpparit, kypärämyssy ja kerrospukeutuminen, heinäkuuksi kevyttoppatakki ja se ohuempi kesäpipo. Ja on aina aihe, josta voi naapurien kanssa jutella.
Huomenta.
Huomenta. Onpa taas.
Niinpä.
Hyvää työpäivää.
Kiitos samoin.
Eteinen on täynnä vaatteita, rapaa ja hajonneita heijastimia. Kaulassa roikkuva firman avainkortti lyö tuulenpuuskassa naamaan.
Tulppaani raekuurossa. |
On semmoinen maa, jossa on vierasvaraa ja kotivaraa, talkoita hyvällä hajuraolla ja erossa yhteishuoltajuutta. Ja maan tavat.
Ei tarvitse mun takia kahvia keittää.
Otan itsekin.
No sitten.
Lähimarketissa on jauhelihakebakot ja nyhtökaura samalla hyllyllä.
On semmoinen maa, jossa on Antti Tuisku ja Arvi Lind. Kirsti Paakkanen ja Alma. Räikkösen Kimi ja Torvaldsin Linus. Helena Ranta ja Tove Jansson. Suomalaisia Kanarialla, Ruotsissa ja Piilaaksossa. Terve terve ja Mörkö lyö sisään.
On semmoinen maa, jonka kanta-asiakaskortilla pääsee OmaVeroon, kansaneläkkeelle, influenssarokotukseen, metsästysseuraan ja kunnanvaltuustoon, puolueristeilylle, sivukirjastoon ja luontopäiväkotiin. Mutta ei Guggenheimiin. Pientä rajaa.
Tämähän se on, vanha tuttu, vaikka joskus muuta väittävät. Vähän itkettää mutta en kyllä julkisesti.
(päivitetty versio vuodelta 2016)