Suku on paras

"Oletko jo piirtänyt kuvan?"

Pikkuveli kysyi tätä kauan sitten, kun kerroin että olen tavannut yhden mukavan tyypin. Kysymys tarkoitti kautta rantain sitä, oliko suhde vakava vai ei. Jos seurustelukumppanille oli piirretty vuokaavio siitä, kuka on meidän suvussamme ollut naimisissa kenenkin kanssa ja ketkä ovat oikeasti sukua keskenään, suhde oli vakaalla pohjalla. Ihan kenelle tahansa sitä ei kannattanut ruveta selittämään.

Ei nimittäin ole ihan yksinkertaista.

Minulla on läjä eri-ikäisiä veljiä. Elossa oleva lähisukuni koostuu hyvin sekalaisesta jengistä, joista osan kanssa on enemmän yhteisiä geenejä kuin toisten. Olemme veljesten kanssa hylänneet kaikki turhat puoli-etuliitteet ihan yksinkertaistamisen nimissä - osa kun ei uppoa edes siihen puoli-kategoriaan. Yhtä lailla uuden sukupolven myötä serkut ovat serkkuja ilman sen kummempia tarkennuksia. Mitä sitä turhaan vaikeuttamaan päivänselvää asiaa. Perhettä ollaan.

Tästä kummallisesta suvusta on kehkeytynyt seurue, jota on ihan yhtä hauska nähdä kuin kavereita, yksitellen ja yhdessä. Meitä ei yhdistä oikein mikään mutta silti ihan kaikki. Emme ole asuneet saman katon alla kuin satunnaisesti, mutta silti juttua riittää.

Sukulaisten kanssa sosialisoinnin paras puoli on se, että heidän kanssaan voi puhua omasta historiastaan. Ei ole enää kovin montaa ihmistä, jotka tunsivat vanhempani. Luurangot kaapissa, kolesteroliarvot ja rahatilanteet ovat tiedossa, joten asioista voi puhua hyvin suoraan.

Olen iloinen, että kersoille on siunaantunut useampia serkkuja. Ehkä ne joskus pitävät yhteyttä ja muistelevat lapsuuden kesäpäiviä, jolloin syötiin pahoja ahvenia ja kalasteltiin laiturilla katkenneilla kaisloilla.

Ihan paras suku on sellainen, jonka kanssa ollaan yhdessä siksi kun tykätään olla eikä siksi, että on pakko. Ei ehkä voida luovuttaa tosillemme munuaisia mutta haluttaisiin kyllä. On sekin jotain.