Neljä päivää yksin kotona

Sain pitää vuotuisen taivaan lintu -retriittini hieman etuajassa. Koska olen perheestä ainoa, jolla on tällä hetkellä jonkin verran töitä, muut painuivat mökille ja minä jäin kotiin.

En ole koskaan elämässäni ollut ahdistunut, mutta karanteenin jälkeen tunsin mielipuolista tarvetta olla tekemättä mitään ja tehdä aivan kaikkea. Että ei olisi töitä, ja että olisi töitä, ja saisipa vain nukkua ja vetää kauheat taulut kavereiden kanssa. Nähdäkseni nämä kaksi ääripäätä voi yhdistää onnistuneesti vain niin, että sinkoilee muutaman päivän ajan täysin pidäkkeettömästi juuri sen hetkisen fiiliksen mukaan sohvan ja eri aktiviteettien välillä.

Neljä päivää yksin kotona oli tosiaan ratkaisu.

En käynyt ruokakaupassa, pyykännyt tai avannut kylppärin viemäriä.
En laittanut ruokaa.
En mennyt nukkumaan silloin kun Oura käski.
En saanut käytyä rautakaupassa etsimässä pupuaitatarvikkeita enkä saanut kierrätettyä Snadin 122-128 cm vaatteita.

Sen sijaan minä menin toimistolle, ajattelin kirjoittamista, pelasin tennistä, kävin kävelyillä, istuin takapihalla kahvimukin kanssa, kävin uimassa, kuuntelin linnunlaulua, tapasin ystäviä, söin ravintolassa, nukuin päiväunet, hankin krapulan ja sitten vain tuijotin seinää. Riehuin ja lepäsin vuoronperään.

Ja kas vain, Ourakin rekisteröi rentoutuneen tilani: leposykkeeni laski pitkästä aikaa normaalille tasolle (joka siis alkaa nelosella) ja syvän unen määrä alkoi kasvaa. Samalla alkoi olokin kohentua. Tällainen kai on keski-ikäisen nollaus, vähän kaikkea mutta spontaanisti ja täysin omaehtoisesti.

Breikki tuntui erityisen tarpeelliselta mutta myös etuoikeutetulta. Asiat ovat erittäin mukavasti kun voin itse säädellä olosuhteita irtiottoon sopiviksi. Perhe-elämä ei ole ollut muutamaan vuoteen erityisen kuormittavaa, mutta edelleen eläminen vailla minkään valtakunnan rutiineja, on hermolepoa. Rakastan rutiineja siksi, että ne toimivat perhe-elämän selkärankana, ja vihaan, koska olen läpeensä spontaani ihminen, jota ei lähtökohtaisesti kiinnosta ruokailuaikataulut. Olen jo jonkin aikaa pyrkinyt selvittämään itselleni, mitä oikein tahdon, eikä se oikein onnistu siinä klassisessa klo 21–00 oman ajan ikkunassa.

Tuntuu, että lapsilla on vähän samanlainen suunnittelemattomuuden tarve loppukevään keskittymisen jälkeen. Kumpikaan ei ollut erityisen pahoillaan siitä, että tänä kesänä ei juurikaan matkustella. Mökki riittää. Olen helpottunut.

Ehkä jatkan itsekin tällä hyväksi havaitulla linjalla. Tämän kesän ikigaihin kuulukoon vain spontaania koiran odotusta ja ehkä yö teltassa omalla tontillani. En varmasti nuku pätkääkään mutta onpahan oma tahto.

Mitä aiot tehdä, kun tämä kaikki on ohi?

Kevät 2020 jää mieleen kummallisista hätäratkaisuista.

Olen pitänyt kavereiden kanssa skaips-komferemssitreffit, jossa näytimme kaikki aivan anttiholmalta.
Olen tunkenut mukaan heittelemään naapurin lasten kanssa pihalla frisbeetä (turvallisesti hanskat kädessä ja 10 metrin välimatkoilla) koska en keksinyt mitään muutakaan.
Olen kävellyt niin paljon, että toiseen jalkapöytään on todennäköisesti tullut marssimurtuma.
Olen katsonut kännykästä jumppavideoita ja jumpannut mukana.

Niin. En ole peloissani enkä ahdistunut, mutta vittuuntunut kyllä. En osaa ottaa tätä poikkeustilannetta kovin rennosti. Kämppä on kuin pommitettu bordelli ja Kokkikartanon tuotteet alkavat tulla korvista. Kirosin aamulla, että se, jonka mielestä epämukavuusalue kasvattaa, on varmaankin vain vaihtanut lattensa kauramaitoon.

En koskaan nähnyt tulevaksi tilannetta, jossa minulla olisi ikävä omaa, tylsää elämääni, joka ei ollutkaan ollenkaan tylsää. Kalenteristani peruuntui monta kivaa juttua (sen kerran kun olen ehdolla kirjallisuuspalkinnon saajaksi niin eikö iske kulkutauti), mutta myös rutiineja, jotka ovat muuttuneet näkyviksi vasta nyt, kun ne ovat poissa.

Minulla on ikävä ystäviäni! Palaverit voi pitää etänä, mutta ystävyys vaatii sitä, että kävellään yhdessä niin, että hiekka rahisee tossujen alla, eikä kummankaan naama pikselöidy kesken lauseen.

Kaipaan kiihkeästi vakiojumppavuoroani! En uskalla edes ajatella, millaisessa rapakunnossa olen kun tämä paska loppuu.

Olen myös varmasti kevään mittaan valmis kiertämään Uudenmaan tiesulun kuumailmapallolla, vaikka peltotilallisena saisin ehkä mennäkin mökille ihan luvan kanssa. Missä minä nyt sytyttelen tulta, heitän talviturkkini ja harjoitan social distancingia merta katsellen? Luonnollisesti tontilla ei tapahdu mitään tänä kesänä, vaikka piti.

Kun ulvoin tätä (hyväosaisen) tuskaani Instagramin puolella, sain nopeasti vastakaikua. Kun kysyin, mitä ihmiset aikovat ensimmäisenä tehdä, kun tämä kriisi on selätetty, sain vuorokaudessa noin sata vastausta.

Arvaatteko mikä sai eniten mainintoja? Halaaminen! Moni halusi vain halata ystäviään, vaariaan ja äitiään, pikkusiskoaan ja kummipoikaansa. Ikävä on kova.

Sen lisäksi, että ihmiset kaipaavat läheisiään he haluavat lähteä toimistolle, lounaalle, kahviloihin, teatteriin ja museoihin, suunnata tankotanssiin, salille tai uimahallin. Ihmisten ilmoille. Moni ilmoitti myös haluavansa vain viedä lapset päiväkotiin ja kouluun ja olla vain kotonaan yksin, sillä tällä hetkellä perheenjäsenistä ei välttämättä saa sisätiloissa hetkenkään taukoa. Yksinäisyyttä kaipasi erityisesti se, joka oli kaupassa töissä. Sinkut toki taas haluavat, etteivät olisi koko ajan kotonaan yksin. Ymmärrän sitäkin.

Yhdessä vastauksessa toivottiin, että jonain päivänä voisi taas julkisella paikalla selvittää kurkkuaan ilman, että kaikki kääntyvät katsomaan paheksuen tai kauhuissaan.

Ihmiset haluavat elämäänsä ihan samaa tavallisuutta kuin minäkin. Minun vitutukseni on oikealta nimeltään ikävää ja merkki siitä, että perusarkeni toimii, niin yllätyksetöntä kuin se onkin. Ja se on huojentavaa! Inhoan kaikkea tekopyhää hokemista siitä, kuinka kiitollinen-siunattu-onnellinen sitä pitäisi olla yksinkertaisista asioista, mutta olenhan minä. Ja samalla, kun olen kiitollinen ex-arjestani, ärsyttää, että käytin mahdollisuuksiani kaikkeen muuhun kivaan selvästi aivan liian harvoin.

Mutta tulee päivä, kun istun ystävieni kanssa kylki kyljessä piknikillä, juon lämmintä valkkaria muovimukista, johon joku toinen on koskenut, nuolen sormiini tarttunutta sipsien suolaa ja kerron minne päin Eurooppaa aion seuraavaksi junalla puksuttaa. Kukaan ei kerro vessapaperivitsejä eikä ruokakaupassa haise käsidesin viina.

Se päivä tulee.

Ja seuraavaksi kirjoitan jostain aivan muusta.

Talven jännin eläinretki

Kaupallinen yhteistyö: Korkeasaari

– Mikä se oli, Skidi kysyi ääni värähtäen.

Kuulosti siltä kuin joku olisi romauttanut takanamme kasan tyhjiä pulloja maahan ja ne vierisivät kumeasti rohisten hiekkatietä alas. Kesti hetken ennen kuin tajusin. Kahden metrin päässä meistä hiippaili leijona. Se oli hiipinyt pimeässä äänettömästi viereemme emmekä olleet huomanneet sitä lainkaan. Seuraavasta äänestä ei tarvinnut erehtyä: valtava karjaisu pudotti kaikilta pipot silmille. Pikkupakkanen ei selvästi suomalaistunutta aasianleijonaa haitannut pätkääkään. Onneksi välissä oli tukevanoloinen lasiseinä.

Myönnän: en tiennyt, että Korkeasaari on talvella auki. Ei ollut tullut mieleenkään. Ajattelin, että se sulkisi ovensa syksyllä kuten kaikki muutkin suomalaiset ulkoaktiviteetteja tarjoavat palvelut laskettelurinteitä lukuunottamatta, mutta en ajatellut asiaa loppuun asti: Suomeen valikoidut eläinlajit nimenomaisesti viihtyvät viileässä ilmastossa ja ottavat rennosti kesähelteillä.

Kun kävimme välipäivinä yhdistämässä isolla porukalla valotaiteen ja eläinretken (Korkeasaaressa kähisee uusi lumileopardi!), tajusin että Korkeasaarihan on talvella hyvinkin pätevä kohde ja jopa parempi kuin kesällä – ellei ole tullut katsomaan karhuja. Kauneimpina hellepäivinä kylmänkestävät lajit kuten ilves, siperiantiikeri ja mongolianvillihevonen lekottelevat korviaan heilutellen varjoissa, mutta lumesta ne suorastaan ilahtuvat.

Lämpimän ilmaston edustajat kuten kengurut, pesukarhut, skunkki ja pikkuvuohet viettävät talven sisätiloissa yleisöltä piilossa, mutta esimerkiksi berberiapinoiden ja riikinkukkojen sisätiloihin pääsee visiteeraamaan myös talviaikaan. Ja koska yleisöä on talvella vähemmän, me ihmiset toimimme erinomaisena viihdykkeenä elukoille. Ainakin kuhertajagasellit tuijottivat meitä hyvinkin uteliaasti.

Saimme kaikki halvauksen myös tästä hämärässä hyvinkin luonnolliselta näyttävästä tiikeristä.

Mikko Kunnarin videotaideteos oli suorastaan hypnotisoiva.

Korkeasaaren sillalta näkyi myös luonnon valotaidetta parhaimmillaan: pakkaspäivän auringonlasku.

Pimeyskään ei haittaa. Jotkut eläimet menevät hämärän tullen yöpuulle, mutta ilta-aktiiviset lajit vasta aloittelevat puuhiaan. Paksussa talvikarvassa tepastelevilla kameleilla ja aavikkoketulla ei ollut kiire nukkumaan. Sitäpaitsi seurueemme mielestä hämäriin aitauksiin tähyileminen oli puolta jännempää kuin valoisassa: kun aidan takaa kuuluu ääniä ja liikkuvat varjot eivät saa heti muotoaan, välillä joutuu kysymään, kumpi pää on kumpi pää.

Vaihteluakin löytyy. Jos nahka-apinoille tulee toppatakeissaan kylmä, pääsee tropiikin tunnelmaan helposti suuntaamalla Amazoniaan ja Africasiaan, jossa menevät rillit huuruun jo eteisessä. Päiväntasaajan tunnelmissa voi ihastella Coco-laiskiaista, pientä sinistä liskoa ja sympaattista tomaattisammakkoa.



Jos siis etsit tekemistä vuodenvaihteeseen, suuntaa saareen:LUX Helsinki -valotaidefestivaali on auki 8.1. asti, joten saat sisäänpääsylipun hinnalla myös kulttuurielämyksen ja sujautettua euron lumileopardien suojeluun. Suosikkini oli muuten Mikko Kunnarin videotaideteos, jossa häivytetään ihmisen ja eläimien välistä eroa.

Kuten aina tältä saarelta poistuttaessa kysymys esitettiin jo sillalla: "milloin tulemme uudestaan?". Koska osasin odottaa kysymystä, vastauksenikin oli valmiina: heti kun toteemieläimeni pesukarhu herää talviuniltaan. Eikä kevääseen nyt enää ihan hirveän pitkä aika ole.

Kotityöexcel avattuna

Kotityöexcel on taas otsikoissa – eikä suotta. Tutkimuksen mukaan "miehet uskovat naisia useammin, että vastuu kotitöistä jakautuu puolisoiden kesken tasaisesti." Lisäksi lapsen saaminen heilauttaa työnjakoa kotona entistä epätasa-arvoisempaan suuntaan. Niinpä niin.

Tästä jo muutama vuosi sitten kirjoittelinkin, mutta kotitöiden taulukointia kohtaan tunnetaan yleistä epäluuloa. Aina ennenkin on pärjätty ilman taulukoita. Tietenkin on, ja miehet erityisesti pärjäävät erinomaisesti ilman mitään vastuunjakoa. Mutta jos nainen haluaa esimerkiksi kirjoittaa kirjan, se ei onnistu jos vapaa-aika kuluu marketissa ja imurin varressa.

Ei tarvitse olla kirjanpitäjä tai insinööri, että tekee listan kotitöistä. Eikä tätä taulukkoa tarvitse joka hetki tuijottaa. Se pitää vain kertaalleen tehdä, jakaa duunit ja jatkaa elämää kunnes taulukko kaipaa päivitystä esimerkiksi lasten kasvamisen kautta. Eikä laskeminen tarkoita sitäkään, etteikö puolison duuneja voisi joskus tehdä – totta kai voi, ei jeesaaminen ole kiellettyä vaan ihan suotavaa. 

Kotityöexcel eli selkeä työnjako 

• tekee kotityöt näkyviksi molemmille osapuolille. Esimerkiksi päiväkotirepun olemassaolo saattaa tulla jollekin yllätyksenä,
• havainnollistaa, kuinka paljon aikaa kotitöihin menee, jolloin voi laskea myös oman ajan määrän,
• auttaa ymmärtämään ulkoistamisen ja palveluiden (ruokakassin kotiinkuljetus, kotisiivous, kimppakyydit jne) arvon ja
• mahdollistaa sen, ettei parisuhdetta paina turha vastuunjaon epämääräisyys, epäoikeudenmukaisuuden tunne ja katkeruus.

Moni on kysellyt meidän taulukkopohjaamme omaan käyttöönsä, mutta sellaisenaan toisen perheen taulukosta on aika vähän hyötyä. Työmäärä riippuu aivan asuinmuodosta (rivitalo, pieni piha), asuinpaikasta (kaupunki, kauppa 400m päässä) ja kodin varustelusta (kaikki kodinkoneet), lasten määrästä (2 kouluikäistä), erityistarpeista (-), koiran/auton omistamisesta (1/2) ja standardeista: miten siistiä pitää olla ja onko pöydässä aina oltava parhaista raaka-aineista itse valmistettua kotiruokaa. Joku haluaa käyttää silittämiseen aikaa, me emme. Ymmärrettävästi tuskin kukaan saa tämän laskelman käyttöönsä suoraan.

Ajattelin nyt kuitenkin laittaa nämä meidän makrotason otsikot jakoon, vaikka meillä on ulkoistettu isommat siivoukset ja remontit emmekä ole jakaneet lapsiin liittyviä tehtäviä kovin tarkasti. 

Sarakkeita on yhteensä neljä: tehtävä, tehtävään menevä aika (min per viikko), vastuuhenkilö 1 (K), vastuuhenkilö 2 (T). Mikäänhän ei estä laittamasta taulukkoon myös lapsille kuuluvia kotitöitä!

Kuluvaa aikaa oli meille helpointa arvioida viikkotasolla. Vaikka esimerkiksi ruohonleikkuu ja lastenvaatteiden inventaario ja kierrätys eivät jakaudu tasaisesti, niistä voi jyvittää viikkotasolla tietyn osuuden.

1. RUOANLAITTO (T)

- viikkosuunnittelu – 10 min

- kaupassakäynti x 3  – 60 min 

- ruoan valmistus – 150 min

= 220 min

2. ARKISIIVOUS (jaettu tasan)

- imurointi 60 min ulkoistettu

- lattioiden pesu 60 min ulkoistettu

- pölyjen pyyhkiminen 0,5h ulkoistettu

- keittiön tasojen ja lieden pyyhkiminen – 10 min

- ruokapöydän pyyhkiminen – 10 min

- astianpesukoneen tyhjennys ja täyttö – 5+5 min

- astianpesukoneeseen sopimattomien astioiden tiskaus – 5 min

- roskien vienti – 5 min

- vessojen siisteys x 2 – 20 min

- sängyn petaaminen  – 10 min

- kukkien kastelu – 5 min

- lakanoiden vaihto – 10 min

- sisustaminen, pienet korjaukset ja asennukset – 5 min (vaihtelee paljon!)

= 110 min

3. VAATEHUOLTO (K)

a) Lastenvaatteet ja -tarvikkeet

- lastenvaatteiden ja -tarvikkeiden ostaminen – 10 min

- lastenvaatteiden huolto: puhdistus, korjaaminen / korjauttaminen – 10 min

- lastenvaatteiden kausisäilytys, inventaario ja kierrätys – 10 min

= 30 min

b) Pyykinpesu (per koneellinen) x 3

- kerääminen – 10 min

- tahranpoisto ja taskujen tyhjennys – 5 min

- lajittelu koneellisiin – 10 min

- kuivumaan ripustaminen – 20 min

- silitys ulkoistettu

- viikkaus – 15 min

- kaapitus – 10 min

= 210 min 

4. LAPSET  

a) Koulu / päiväkoti (K)

- kommunikaatio (lääkärivaraukset, sairasilmoitukset ja kuittaukset)

- varusteet (penaali, pyöräilykypärä, juomapullo, sisäpelikengät, uimakamat, tonttulakki) 

- tapahtumat (kuvauslaput, mokkapalat, vanhempainillat)  

b) Harrastukset (T)

- varaukset ja ilmoittautumiset, kisat ja pelit

- varusteet

- maksut

- muu viestintä

c) Muut

- kuljetukset (harrastukset, syntymäpäivät, kaverikyläilyt, yökylät)

- terveydenhoito (rokotukset, lääkäri, sairaan lapsen hoito, säännöllinen lääkitys tmv)

- muu viihdytys ja retket

= ?

5. PIHA (K, paitsi auto T)

- pihatyöt: nurmikon leikkuu ja haravointi 5 min

- marjojen kerääminen 2 min

- kukkien hankinta ja istutus, pensasaidan leikkaus, kitkeminen 5 min

- auto (katsastus, huolto, renkaiden vaihdatus) 5 min

= 17 min

Edelleenkin on täysin mahdollista jatkaa elämäänsä ilman yhtäkään taulukkoa – tai taulukoida vain osan töistä. Jos pitää esimerkiksi ruoanlaittoa rakkaana harrastuksena, jota ei jakaisi mistään hinnasta, turhahan siitä on lukua pitää. Minä hoidan kaikki perheen reissut omatoimisesti, koska en kuitenkaan olisi tyytyväinen toisen valitsemaan hotelliin. Mutta jos kotitöistä tulee jatkuvasti riitaa, tämä on se rationaalinen tapa käsitellä asiaa, jota voi ainakin teoriassa kokeilla, vaikka ei käytäntöön veisikään.

Naisverkoston tapaaminen – miten ja miksi?

Eteisessä oli viime perjantaina kenkämeri, tällä kertaa aikuisten! Olin jo jonkun aikaa pyöritellyt ideaa verkostoitumisillasta ja vihdoin sain sen aikaiseksi. Miksi ryhdyin tähän, miten sen järkkäsin ja mitä siitä seurasi?

Olen generalisti. Kiinnostun helposti kaikesta (paitsi kirjanpidosta), joten sanon aivan liian moneen asiaan kyllä. Tässä luonteenpiirteessäni on hyvä puoli, jonka tajusin vasta hiljattain. Nimittäin se, että kun huseeraa kaikenlaisissa projekteissa, tutustuu valtavaan määrään ihmisiä, mikä taas kerryttää sosiaalista pääomaa, verkostoja. Ja tunnetusti ihminen ei saa mitään aikaiseksi yksin.

Kävin itse vuosi sitten naistenillassa, josta en tuntenut etukäteen juuri ketään. Ilta oli superkiinnostava ja kävin mielenkiintoisia keskusteluja mm. tutkijoiden kanssa, joita en itse tunne juuri lainkaan. Mietin siellä puheensorinan keskellä, miten moneen asiaan verkostot vaikuttavat. En olisi kirjoittanut kirjojani ilman oikeiden ihmisten tukea. Mietin myös, että tunnen itsekin liudan mukavia ja omalla tontillaan nerokkaita naisia, joiden työtehtävät, harrastukset ja puheenaiheet sivuavat usein toisiaan, ja että heidän pitäisi tavata juuri tällaisessa rennossa epävirallisessa tilaisuudessa. Mutta sitten skagasin: eihän siitä nyt mitään tulisi. Eihän meille mahdu, kauhea siivoaminen, en minä jaksa sellaiselle laumalle kokata, eikä minulla ole edes kaikille viinilaseja.

Pysähdyin tuohon lasiajatukseen. Siis minä, joka olen aina juonut surutta suoraan hanasta, ylioppilaslakista, kämmeneltä ja pullonsuusta, itken viinilasien riittävyyttä, vaikka vaakakupissa on synergiaetujen kasvattaminen? Nauratti ja hävetti yhtä aikaa. Ei ihme, että naisverkostojen tapaamisia ei järjestetä, jos puitteiden täytyy olla luokkaa linnan juhlat.

Siispä eräs kaunis ilta istuin koneen ääreen ja luonnostelin kutsun verkostoitumisiltaan, jossa olisi tarjolla tonkkaviiniä juomalaseista ja pizzaa, molemmat muiden tekemiä, sekä aivan loistavaa seuraa. Sitten laitoin kutsun reilulle 30 ihmiselle, joita mukaani oli tarttunut vuosien varrelta erilaisista yhteyksistä, työpaikoista, perhevalmennuksesta, päiväkodin eteisestä, blogosfääristä ja politiikasta – ja jäin odottelemaan vastauksia.

Ajattelin, että vuoden kiireisimpänä aikana paikalle ehtisi noin puolet kutsutuista. Arvatkaapa kuinka kävi? Vain muutamaa matkoilla tai sairaana olevaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki tulivat. Olin snadisti järkyttynyt, koska tajusin, että viinilasien lisäksi ei riitä tuolit, henkarit eikä jääkaappikaan, neliöt juuri ja juuri. Mutta vastaanotto oli riemastunutta. Näiden kemujen takia peruttiin aiemmin sovittuja menoja ja palavereja ja alettiin välittömästi metsästää lastenhoitajia.

Sanoisin, että hypoteesini naisverkostojen kiinnostavuudesta osoittautui ainakin jossain määrin oikeaksi. Kaikki kyllä tunnistavat tarpeen tutustua ja verkostoitua, mutta olemme surkeita kehtaamaan: emme kehtaa mennä sanomaan moi kiinnostaville tyypeille, koska turhaa nyt vaivata tarpeettomasti, emme kehtaa järkätä tapahtumia, koska ei ole tarpeeksi viinilaseja, emmekä varsinkaan kehtaa ajatella verkostojamme sosiaalisena pääomana, koska kaikki pitää tehdä itse.

Olen todella tyytyväinen, että tein tämän. Ja jännä nähdä mitä tästä seuraa – ehkä pelastan maailman saattamalla yhteen ihmisiä, jotka eivät muuten olisi tavanneet! Tavoitteenani oli yhyttää ihmisiä, joista voisi olla toisilleen inspiraatiota tai apua, mutta toisaalta saada lietsottua verkostoitumiskipinää. Jokainen sai siis kontaktilistalleen uusia nimiä, mahdollisesti uusia ideoitakin, ja toivon mukaan motivaatiota järjestää vastaanvanlainen ilta itse.

Jos ei muuta niin nauru ja pälpätys kuuluivat korttelin päähän. Ja sitä viiniä voi juoda vaikka löylykauhasta, kun puheenaiheet ovat kiinnostavia.

Jos verkostoilta alkoi kiinnostella, tässä vinkit!

1. Rima alas. Ihan oikeasti. Näitä bileitä ei kannata viettää keittiössä kokkaamassa istuvaa illallista vaikka ehtisi ja jaksaisikin. OPM ja nyyttärit kehiin, jos et ehdi tilata pizzaa.

2. Tee vierassekoitus. Vieraiden valinta on vaikein nakki. Et todennäköisesti voi kuitenkaan kutsua ihan kaikkia, joita haluaisit (neliöt ja akustiikka tulevat meillä vastaan jo 30 ihmisen kanssa), joten joudut valkkaamaan. Minä kutsuin mahdollisimman sekavan kattauksen ihmisiä eri sektoreilta. Toinen vaihtoehto olisi ollut teemailta esimerkiksi yrittäjille tai hoitoalan ihmisille. Toisaalta saat ehkä syyn järjestää toiset!

3. Tarjoa nimilaput. Osta valkoisia tarralappuja ja laita ne mustan tussin kanssa eteisen pöydälle. Kun tapaa lauman uusia ihmisiä, kamalinta on, ettei 30 sekunnin jälkeen kättelystä muista enää kenenkään nimeä. Minä pyysin, että nimilappuun kirjoitettaisiin myös sektori, jolla työskentelee, jotta voisi hakeutua uuteen seuraan ja toisaalta jutun juurta löytyisi helpommin, jos jännittää.

4. Mitään virallista ohjelmaa ei tarvita. Ohjelmanumero on uusiin ihmisiin tutustuminen. Minä pidin puheenvuoron, jossa esittelin jengin henkilökohtaisen kautta, mutta ilmankin selviää. (Puheenvuorosta tulee sitten kymmenillä ihmisillä ihan hiton pitkä, joten jos tilaat pizzat juuri ennen tätä, syötte slaissit kylminä.)

5. Muista minglata itsekin! Paikalla on porukkaa, jota et näe niin usein kuin haluaisit. Samalla voit pitää huolen, että jengi vaihtaa seuraa säännöllisesti, tosin parhaassa tapauksessa tämä tapahtuu itsestään.

Kuinka pullojen palautuksesta tulee farssi

Snadi halusi eilen illalla lähteä kävelylle, ei siksi, että hän jotenkin nauttisi seurastani vaan siksi, että voisi bongailla koiria. Mikäs siinä, ajattelin, voisin viedä tyhjät tölkit samalla lähikauppaan, siitä tulisi hyödyllinen iltakävely. Pullolaatikko olikin jo aivan täynnä, joten muovikassi hieman pullisteli. En kuitenkaan halunnut jättää muutamaa tölkkiä pois, saati kantaa yhtä kädessäni, joten ajattelin, että kyllä ne nyt tämän lyhyen matkan paikoillaan pysyvät.

Kuinka ollakaan, heti kun astuimme ovesta ulos kolme tölkkiä vieri asvaltille kauhealla räminällä. Lasten katuliitupiirrosten päälle valui kaljaa. Naapuri sattui olemaan pihalla ja nyökkäsi ystävällisesti. Hänellä oli tikkaat kädessä, hän oli juuri tullut tontin linnunpönttöjä putsaamasta. Sulloin tölkit takaisin kassiin ja hymyilin vaivaantuneesti. Jostain syystä katsoin aiheelliseksi kommentoida. "Paluu arkeen".

Voi perkele. Ihan kuin olisin käyttänyt loman ryyppäämiseen ja että tyhjien pullojen palautus olisi kiinteä ja tärkeä osa normaaliarkeani. Apua. Olisiko pitänyt vielä täsmentää, etten aikonut ostaa lisää kaljaa panttirahoilla, koska onhan nyt arki?

On ehdottomasti älykkäämpää lakata kaivamasta, kun huomaa olevansa kuopassa, joten häivyin pusseineni. Jatkoin kuitenkin matkaa entistä tietoisempana siitä, että pullokassi saattaisi pettää milloin tahansa.

Seuraavaksi vastaan tuli juuri taloyhtiöömme muuttanut naapuri, jota en ollut ennen tavannut. Hän tunnisti kuitenkin Snadin ja moikkasi. Snadi moikkasi takaisin ja kailotti iloisesti, että olemme pullo- ja koirakävelyllä. Lausunto saattoi olla hieman kryptinen koska koiraa meillä ei tosiaan ollut. Mahtoiko naapuri nyt ajatella, että elätin itseni pulloja keräämällä? Ja että pakotan lapseni tähän harrastukseeni mukaan. Oh lord.

Piina ei päättynyt tähän. Näin jo kaukaa tutun hahmon kävelevän vastaan hiekkatiellä. Lukioaikainen luokkakaverini, jota en ollut nähnyt aikoihin, oli käymässä Suomessa. Pullokassin kanssa oli vaikea halata ja taas muutama tölkki vieri tielle.

– Jaha, pääsiäisen saalis, hän naureskeli, kun pyllistelin tiellä tunkien tölkkejä takaisin kassiin.

Pidin kuitenkin tällä kertaa suuni kiinni, koska sieltä tuli pelkkiä väärinkäsityksiä. Oli turha alkaa analysoida pussin sisältöä, että itse asiassa suurin osa tölkeistä on pilsneriä ja alkoholitonta olutta eikä meillä mitään ongelmaa ole.

Eipä.

Onneksi hänellä oli mukana koira, jota Snadi sai rapsutella ja saimme vaihdettua puheenaihetta.





Tarina on tosi – ja erinomainen esimerkki siitä, millaisista tapahtumista minun kirjoitusinspiraationi lähtee. Tällaisessa elämän episodissa on nimittäin potentiaalia muuttua arkisaduksi, joita kirjoitan kollegani kanssa pari vuotta sitten perustamamme Novelliblogin puolelle. Blogista on tullut yllättävän suosittu ottaen huomioon, että alunperin ajattelimme kirjoittelevamme sitä lähinnä toisillemme.

Viime syksynä luottokustantajani S&S tykästyi tarinoihin ja nyt arkisaduistamme on julkaistu ihana, paperilta tuoksuva painettu kirja Arkisatuja aikuisille. Kevyessä, käsilaukkukokoisessa kirjassa on mukana on blogista poimittu parhaimmisto sekä läjä uusia tarinoita.

Kun minulta kysyttiin haastattelussa, että mitä nämä arkisadut oikein ovat, vastasin jotakuinkin niin, että arkisaduissa on aina totta toinen puoli. Se on kudelma suomalaiselle tunnistettavaa arkea ja sepitettyjä käänteitä, joissa on enemmän tai vähemmän fantasian elementtejä.

– Tämähän on ihan helvetin hauska, huudahti yleisön joukossa istunut keski-ikäinen mies, joka selvästi yllättyi havainnostaan.

Onhan se! Kuten Vuoden mutsit, tämäkin kirja on tehty puhtaaksi viihteeksi, ilahduttamaan ja liikahduttamaan ihmistä, jolla on arjessaan kaikenlaista kuormaa. Teos on luokiteltu hyvinvointikirjoihin, ehkä siksi, että nauru paitsi pidentää ikää myös parantaa terveyttä välittömästi. Lyhyiden tarinoiden kautta saattaa myös löytää uudestaan aikaa lukemiselle, jos se on ruuhkavuosihärdellissä on päässyt unohtumaan. Kirja sopii stressin purkamiseen ystävälle, puolisolle, äidille – tai ihan itselle – ja hinnoittelukin on kuluttajaystävällinen 17,90€.

Pursuilevasta pullokassista saisi siis mainion tarinan ja vaihtoehtoja loppuhuipennukseksi on useita. Muuttaisin tämän saduksi ehkä niin, että... jaa, mutta enpäs kerrokaan! Kirjoitan sen valmiiksi niin saatte nähdä! (Liittykää Novelliblogin FB-ryhmään tai lisätkää Novelliblogi Bloglovin'issa niin pysytte ajan tasalla.)

Sopiiko sisustussuunnittelu kierrätyshullulle?

Yhteistyössä SBM Kipinä ja Glowdia

Otin ruutupaperia ja tein kolme saraketta: uusi, vanha ja teetetty ja lähdin kierrokselle asunnossamme. Halusin tietää, kuinka paljon meillä on uutena ja kuinka paljon kierrätettynä ostettuja kalusteita. Lopputulos: vanhat voittivat uudet yhdellä. Yhteensä meillä oli siis 31 huonekalua.

Yllätyin muutamasta havainnosta.

1. Skidin huoneessa ei ollut mitään kierrätettyä, Snadin huoneessa taas melkein kaikki. Elämäntilanne näkyy valinnoissa, sillä koulun aloitus osui muuton yhteyteen: oltiin muutenkin huonekalukaupoilla, joten oli kätevämpää ostaa myös kirjoituspöytä ja tuoli samalla.
2. Viimeisin uutena ostettu kaluste on minun työpöytäni parin vuoden takaa. Etsin sopivaa pöytää ikuisuuden, se oli maailman vaikein hankinta! Koska tarve oli akuutti kirjailijan elämääni varten, oli lopuksi pakko marssia kauppaan.
3. Kaikki kalusteet eivät menneet yllä mainittuihin kategorioihin: meillä on myös lainassa olevia ja perinnöksi saatuja huonekaluja sekä edellisen asukkaan teettämä valtava, 60-luvun tiikki-vitriinikaappi, jossa on valo. Nyt kaduttaa, että hankkiuduin eroon samantyylisestä 60-luvun kirjahyllystä!

Kun aloitin blogisijoittajana nettisisustuspalvelu Glowdian kanssa, mietin, että mitenköhän tämä  kierrättäminen sopii ammattisisustajan pirtaan. Mutta kun juttelin Glowdian yrittäjä-sisustussuunnittelija Kirsi Virrantalon kanssa, tajusin, ettei ole väärää tapaa käyttää sisustusammattilaista! Glowdialta löytyy palvelu niin pieniin kuin suuriinkin muutoksiin. Juuri nyt en tarvitse koko asunnon kattavaa monen tonnin projektia vaan ajatustenvaihtoa ja referenssejä sohvapöydästä – ja on mahtavaa, että nyt sitä saan! On yhdentekevää, mistä kalusteet hankin.

Suurin osa "käytettynä" ostetuista kamoista on tullut meille käytännössä uudenveroisina, joskus jopa laput kiinni. Yleensä myyjä toteaakin ilmoituksessa, että kaunis esine, mutta ei löydä paikkaansa. Ihmiset tekevät valtavasti harhaostoksia, joita eivät syystä tai toisesta ehdi tai voi palauttaa, ja tämä pätee niin vaatteisiin kuin huonekaluihinkin. Nettikirppiksillä on valinnanvaraa vaikka kuinka. Jos ei varta vasten halua suoraan tehtaalta tullutta, löytää mieleisensä hyvin todennäköisesti käytettynä. Miinuspuolelle menee lähinnä roudaamisen järjestäminen / lähetyskulut (ellei kohde satu sijaitsemaan lähellä). Joskus käy hirveä hillo ja unelmiesi matto kulkeutuu Kempeleestä Helsingin rautatieasemalle silmiään pyörittelevän miehen työmatkan mukana, mutta harvemmin.

Toki tämä on oma taiteenlajinsa. Kirppishaukkailu vaatii jossain määrin harrastuneisuutta: kärsivällisyyttä, hintatietoisuutta ja tavoitetta. Kuvan perusteella ostaminen on aina riski, joten jos et tunne myytävää artikkelia, pitää sitä käydä katsomassa tai pyytää lisäkuvia. Sattumaan perustuvassa rauhallisessa hankintatahdissa on kuitenkin se hyvä puoli, että prosessi vie yleensä sen verran aikaa, ettei tule ostettua hätiköidysti.

Minulla on menossa rottinkikausi. Pyöreä pöytä oli sohvapöydäksi liian hutera idea vaikka se muuten onkin aivan ihana. 

Arvaatko, mikä artikkeli tässä kuvassa ei ole kirppikseltä? Vastaus kommenteissa.

Minulle olennaisin tavoite on se, että tiedän, mitä etsin. Silloin voin laittaa suoraan ostoilmoituksen joko tietystä tuotteesta tai tämänkaltaisesta. Olen taipuvainen poukkoiluun, joten selkeän vision tai raamien kanssa surffaaminen on paljon tehokkaampaa. Koti-insinööri on hyvin kuvittelurajoitteinen eikä kertakaikkiaan näe, miltä Aallon klassikko sohvan edessä näyttäisi. Hän ei myöskään halua kierrellä huonekalukaupoissa, joten olemme pattitilanteessa. Sisustussuunnittelijasta sain sparrausapua.

Toiseksi haluan välttyä mittavirheiltä. Muutaman hutiostoksen jälkeen jopa minä olen muistanut käyttää mittaa, mutta mittakaava-asioissa ammattilaisen kokemus on suureksi avuksi: että matto on ruokapöydän alle riittävän iso myös tuolien näkökulmasta, riippuvan valaisimen saa asennettua riittävän korkealle, senkki mahtuu ovesta huoneeseen ja ovi aukeaa myös kaapin vieressä.

Testasin Glowdian minipakettia (49€) ensimmäiseksi olohuoneen keskelle asettuvaan sohvapöytään, koska se vaikuttaa koko tilan käyttömukavuuteen yllättävän paljon. Pallottelimme ajatuksia hetken verkossa ja sitten Kirsi ryhtyi hommiin: hän katsoi kierrätysryhmistä, mitä olisi saatavilla ja laittoi ehdotuksen tulemaan. Ja hyvältähän tämä näyttää! Tarvitsemme sohvan ympärille laskutilaa niin popcorn-kulholle, viinilasille kuin jaloillekin, joten päädyimme mustan pyöreän pöydän ja nahkaisen rahin yhdistelmään. Ne voisi asetella sohvan eteen hieman limittäin. Kirsi myös vinkkasi, että sohvan viereen sopisi myös pieni sivupöytä, jos laskutilasta on vielä tämänkin jälkeen pulaa. Jes, eikun surffaamaan!

Jos olet itsekin kiertotalouden ystävä, liity toki uunituoreeseen Glowdian Second Hand -fb-ryhmään! Laitan sinne kevään mittaan ainakin Lundiaa ja yhdet Valantin liian isot nojatuolit.

Ps. Satu käytti samaa minipakettia sohvan hankintaan ja Esko keittiön välitilan laatoitukseen. Vilkaiskaapa, jos kiinnostaa!

Mitä mietin tänään

Kaupallinen yhteistyö Suomen Blogimedia ja UNICEF

Se oli lämmin iltapäivä kesällä 2003. Olin palaamassa kotiin juhannusreissulta, jolla olin tavannut Koti-insinöörin. Feissari pysäytti minut ratikkapysäkillä ja kysyi, haluaisinko liittyä UNICEFin kuukausilahjoittajaksi. Olin krapulassa enkä jaksanut käydä asiasta pitempää keskustelua. Jotenkin päädyin kahteen kymppiin kuussa ja pistin nimen paperiin. Miksipäs ei.

Enkä oikeastaan koskaan miettinyt asiaa sen enempää.

En koskaan miettinyt, onko kaksikymppiä paljon vai vähän. Kun oli vakituinen projektipäällikön työpaikka, ei 20 euroa kuussa ollut mikään iso juttu, ei ole yrittäjällekään. Summa lähtee edelleen tililtäni useimmiten niin etten huomaa sitä.

Enkä koskaan miettinyt, miten raha käytetään. On selvää, etten voi lähettää parikymppistä sattumanvaraiseen kylään vaan väliin tarvitaan asiantunteva taho, joka avun kohdentaa. Luotan siihen, että he osaavat sen paremmin kuin minä. Ja on selvää, että tuon tahon työntekijöille täytyy maksaa palkkaa.

En koskaan miettinyt edes sitä, olisiko rahoillani fiksumpaa ostaa maapähkinätahnaa vai lyijykyniä. Nehän menevät eri tarkoituksiin. Ensin on pakko pysyä hengissä, jotta pääsee kouluun. Ja tämä on joka tapauksessa paljon fiksumpaa rahankäyttöä kuin se 10-kerran jumppakortti, joka meni umpeen niin että 9 kertaa oli jäljellä.

Enkä ole koskaan miettinyt niitäkään asioita, joita rahallani ei ratkaista. Joku jää aina ilman. Joku kuolee maapähkinätahnasta huolimatta ja joku kaapataan lapsisotilaaksi, vaikka hän on oppinut lukemaan. Olen hyväksynyt, etten ratkaise kaikkia maailman ongelmia vaikka lahjoittaisin koko palkkani pois.

Mutta tänään havahduin miettimään sitä, mitä raha ratkaisee. Että se ratkaisee, hyvässä ja pahassa.

Muistan nolostuneeni, kun tilastotieteilijä Hans Rosling kerran sanoi, ettei ole olemassa kehitysmaata nimeltä Afrikka. Minulle on niin moneen otteeseen hoettu Afrikan lasten hätää, etten ollut sisäistänyt, että Afrikka on monta maata, monta kansaa, monta yhteiskuntaa ja monta perhettä. Silloin tajusin, ettei Afrikka aiheuta köyhyyttä ja nälänhätää, vaan epävakaat olot.

Rosling sanoi myös, että jokaisen, joka on huolissaan väestöräjähdyksestä, pitäisi katsoa tilastojen tarjoamia faktoja: lapsikuolleisuuden laskiessa väestönkasvu hidastuu. Se kuulostaa omituiselta, mutta niin todella tapahtuu, viipeellä toki. Miten lapsikuolleisuutta sitten vähennetään? Lasten terveydenhoidolla, puhtaalla vedellä, perhesuunnittelulla ja tyttöjen asemaa parantamalla koulutuksen ja työnteon kautta.

Juuri tähän minä kuukausilahjoittajana sijoitan: nimellisesti pieniin tekoihin, jotka löytyvät pitkän tapahtumaketjun alkupäästä. Minun rahoillani pidetään lapsia hengissä, mikä pienentää perheitä, mikä parantaa toimeentuloa. Minun kaksikymppiseni on pisara meressä, siinä missä minun veroeuroni ja ilmastotekonikin ovat. Mutta kun annan sen 16 vuoden ajan, kokonaissummasta tulee tuhansia euroja.

UNICEFille juuri säännöllisellä lahjoituksella on iso merkitys. Mitä ennustettavampia järjestön tulot ovat, sitä nopeammin projektit alkavat.

Tänään ajattelen siis pieniä asioita, joista kasvaa vuosien mittaan isoja. Ja tililtäni katoaa jatkossakin summa, jota en huomaa.

Varpaat uusien maailmojen kynnyksellä

Eilen illalla se tapahtui. Esittelin Snadille uuden, kivannäköisen lastenkirjan*, mutta sen sijaan, että hän olisi hetken sivuja selailtuaan sanonut sen tavallisen repliikkinsä – "Luetaan tätä illalla äiti" –, hän istahti sohvalle ja alkoi lukea. Itse. Aina välillä hän huusi minut paikalle ja kysyi, onko tässä kirjoitusvirhe, ei ollut, tottumattoman silmä vain asetteli kirjaimia väärään järjestykseen, mutta sitten kuului pari naurunpyrskähdystä ja taas tuli hetkeksi hiljaista.

Kun hän oli kahlannut kaksikymmentä sivua, oli pakko pitää paussi, mutta tyyppi oli erittäin tyytyväinen saavutuksestaan.

Niin minäkin. Saan tästä erityissävärit. En siksi, että lukutaito on ihmisoikeus ja avain sivistykseen, terveyteen ja tietoon, vaan siksi, että kyseessä on elinikäinen harrastus, joka ei pääty selkävaivoihin. Lukemista saa harrastaa kirjastokortin hinnalla eikä se vaadi kuskaamista minnekään vaan tarjoaa harrastajalle kyydin eri puolille maailmaa, merten syvyyksiin ja avaruuteen, fantasian ja faktatiedon äärelle. Kielitaidon karttuessa pääsee vielä syvemmälle näkökulmien sekamelskaan. Ja silti se ei ole mistään pois vaan till. Hän saa takuulla lisää pälpätyksen aiheita.



Olen tyytyväinen myös siksi, että ilmeisesti se Puppe leipoo -kirjan tankkaaminen kannatti. Vaikka Skidi ansaitsee myös kunniamerkin esimerkin näyttämisestä: hän on paahtanut läpi valtavan läjän fantasiaosaston tiiliskiviä ja tarttuu uusiin kirjoihin ennakkoluulottomasti. Se on myös hänelle tapa rauhoittua nukkumaan.

Minut lukeminen kantoi läpi teini-iän.

Olen ollut lukemisen suhteen perässähiihtäjä. En ollut pätkääkään kiinnostunut kirjoista ennen kouluikää ja silloinkin (uskomattoman tylsän) Aapisen tankkaaminen ei kuulunut suosikkiaineisiini. Mutta kun paras ystävä ramppasi koulun kirjastossa lainaamassa kilokaupalla kirjoja, minäkin ramppasin. Pistelin alakouluikäisenä mummolassa menemään ihan kaikkea mitä hyllystä löytyi, tietosanakirjoja, Kalevalan ja Guinnesin ennätyskirjoja, Tiina-kirjoja ja Pikku naisia. Välillä on ollut hiljaisempia aikoja, mutta aina olen saanut aloittaa uudestaan.

Instagramissa eräs seuraaja kommentoi, että hän on pitänyt kirjallisuusvihkoon kirjaa kaikista lukemistaan kirjoista. Ihastuin tähän ajatukseen täysin! Teen ipanoille samanlaiset vihkot, joihin he voivat tätä matkaansa tallentaa. Onpahan jotakin konkreettista sen pituushyppytuloksen kanssa seurattavaksi.

Ps. Aion lukea tietysti tällekin lukutaitoiselle. Haluan vielä osallistua ja modernit lastenkirjat ovat aikuisellekin ilo. Sellaisiksi yritin Pikkiksetkin kirjoittaa.

* Arvostelukappale saatu.

Se, mikä melkein jäi tekemättä

Pikkis vie linnuille lyhteitä talvimörönpäivän kunniaksi!

"Minä vien tämän eskarin kirjapäivään", sanoo yksi.
"Tähänastisen elämäni paras kirja", arvioi toinen.
"Milloin tulee seuraava", tiukkaa kolmas.

Tässä muutamia reaktioita, joita uusin Pikkis-kirja on ipanoissa herättänyt. Enkä lakkaa hämmästymästä – ja ilahtumasta sydänjuuriani myöten. Lapset eivät kehu kohteliaisuudesta, niillä ei ole mitään tarvetta kaunistella sanojaan ja kuorruttaa palautettaan. En ole ihan varma, onko maailmassa mitään siistimpää fiilistä kuin se, että olet saanut pikkuipanat hyvälle tuulelle kuusen peffa -jutuilla.

Joka kerta myös mietin sitä rinnakkaistodellisuutta, jossa näitä kirjoja ei ole. Koska ne melkein jäivät tekemättä. Oli ihan hilkulla, etten vaan antanut olla, kun kustantajat eivät innostuneet ja ylipäätään kukaan aikuinen ei tuntunut tajuavan, mitä yritin tehdä. Tuli monta kertaa mieleen, että mikä minua oikein vaivaa: miksen vain anna olla, keskity siihen, minkä varmasti osaa ja jätä tätä hommaa muille. Taistelut pitää valita niin hyvässä kuin pahassa, ehkä ideani tosiaan on paska, kukaan ei vaan kehtaa sanoa suoraan.

Nyt ehkä jo voi todeta, että ei se nyt niin paska ollut. Toki alkuvaiheessa pakka oli aika levällään emmekä edes tienneet, miltä Pikkis näyttää. Ehkä selitin huonosti. Ehkä olin väärään aikaan väärässä paikassa.

Mutta tämä lastenkirjaprojektini on loistava esimerkki siitä, mitä tarkoittaa riski. Melkein kaikkiin tavoittelemisen arvoisiin asioihin liittyy jonkinlaisia ikäviä seurauksia, haittoja, hävikkiä tai kustannuksia. Ja koska riskien arvioiminen on kimuranttia puuhaa, usein tulee sanoneeksi heti ei, koska se kuuluisa intuitio huutaa takaraivossa, että älä nyt hyvä ihminen lähde nolaamaan itseäsi mihinkään mitä et osaa vaikka sen pitäisi kysyä, mikä on pahinta mitä voi tapahtua.

Kaikki toimenpiteet ja päätökset elämässä sisältävät jonkinlaisen riskin. Marketin hyllyllä mietit pitäisikö valita tuota uutta mysliä, jossa on ruma pakkaus mutta kiva nimi. Surffaat oikotietä ja pohdit olisiko joku toinen työpaikka parempi kuin tämänhetkinen. Uskallanko muuttaa toiseen maahan?

Jos on aina liikkeellä pessimisti ei pety -mentaliteetilla, ei juuri mitään riskejä kannata ottaa. Ironista kyllä, tätä pidetään myös usein älykkäänä ratkaisuna. Mutta entäs jos se pessimistikin muuttuisi optimistiksi kun kerran kokisi onnistuisi jossain? Ja mitäs kamalaa pettymisessä on? Pääseehän siitäkin yli ja sen jälkeen voi yrittää uudelleen, ehkä jotain oppineena. Niinhän minä ipanoitakin ohjeistan toimimaan.

On tietenkin hyvin yksilöllistä, miten kirkkaana varoitusvalot vilkkuvat pään sisällä. Riskiä voi kuitenkin opetella sietämään ja tunnistamaan ne omat ansansa. Siinä missä jonkun pitää opetella sanomaan ei, jonkun pitää opetella sanomaan kyllä. Ja ihan jokaisen kannattaa sisäistää se, ettei yrittämisessä ole mitään häpeällistä.

Niin se kolmas osa. On minulla siitä jo ajatus, aika pitkälläkin jopa. Enkä minä nyt enää tämän paasauksen jälkeen voi jättää sitä(kään) kirjoittamatta.

HUOM! Jos kaipaat kirjaa, sitä löytyy Pikkiksen putiikista. Olemme Annukan kanssa pystyttäneet kelpo tarjoukset sekä
- molemmista Pikkis-kirjoista että 
- mahtavasta vuosikalenterista ja uusimmasta kirjasta.
Pukinkonttiin tilaus ehtii, kun se on systeemissä ennen maanantaiaamua. Senkin jälkeen onnistuu, jos on Espooseen/Helsingin keskustaan asiaa.

Hyvillä ihmisillä ympäröity

Kun tulin eilen illalla julkkarijuhlista kotiin, koko koti tuoksui liljoille ja krysanteemeille ja kukille, joiden nimiä en tiedä. Keittiön pöydällä oli valtavia monivärisiä kimppuja, kortteja täynnä onnentoivotuksia ja shampanjaa loppuelämäksi. Oloni oli sellainen, mitä luullakseni kuvataan sanalla häkeltynyt.

Takana oli kiireinen viikko. Sain painotuoreen kirjan käteeni maanantaina, kirjakaupan tiskiltä sen bongasin eilen. Viikkoon kuului myös konsultointihommia, start-up -tapaaminen, podcast-pilotin tekoa Satun kanssa ja kaiken tämän lisäksi järjestelin julkkareita. Olin siinä keittiössä seistessäni väsynyt, mutta en uupunut. Siinä on vissi ero.

Lasitehdas puntaroi paljon sitä, mikä pitää ihmistä paikoillaan ja mikä vie eteenpäin (täällä avasin tarkemmin, mistä se kertoo, ja palaan siihen vielä myöhemmin). Kirjan kirjoittamisprosessi tarjoaa tähän täydellisen metaforan. Mietin taannoin (käsikirjoitukseni kanssa täydelliseen suohon ajautuneena), kuka saa kertoa tarinansa. Vastaus konkretisoitui eilen, kun koko lähiverkostoni oli koolla romaania juhlimassa.

Hyvillä ihmisillä ympäröidyt ihmiset ovat onnekkaita, etuoikeutettuja. Se on lottovoitto, joka ei jokaisen kohdalle osu. Jos ympärilläsi on verkosto, joka myötäelää, kannustaa, innostaa ja sparraa, et oikeastaan voi epäonnistua. Vastoinkäymisiä, erehdyksiä ja virheitä tulee aina, mutta niitä voi oppia sietämään, kiertämään ja korjaamaan. Minulle virhe on liian usein merkinnyt lopettamista. Nyt se ei ollut mahdollista.

Ajattelen hyvin usein niitä, joilla ei ole ketään tyrkkimässä eteenpäin. Mitä miettivät ne, jotka irrottavat liian helposti ja ne jotka eksyvät matkalla tai ne, jotka eivät kehtaa yrittää uudelleen? Verkosto voi myös olla este tai ainakin hidaste, takertua jalkoihin ja kampata. Verkosto saattaa myös huijata uskomaan väärään päämäärään, sotkea itsekurin ja motivaation. Pakolla saa aikaiseksi vain pakotettua.

Pidimme S&S:n Johannan kanssa arpajaiset.

Taustalla näkyy ystäväni Kaisan tekemä huikea kirjatalo. Talenttia on moneen junaan.

Vasemmalla Koti-insinööri ja keskellä Skidi, taustalla Mirjam Ilvas ja bloggaajakollegat Dorit ja Eino.

Snadi tuli halimaan ja sanoi S&S:n Mirjamille päivää.

SBM:n Jenni ja Ninja lahjoittivat kasvohoidon!

Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon vielä uudestaan: ihminen ei saa juuri mitään aikaan yksin.

Yritämme edelleen aivan liikaa pärjätä itseksemme. Emme halua häiritä ketään murheillamme, vaikka samalla tiedostamme, että yksi ihmisen luontaisimmista reaktioista on auttaa. Säilömme surujamme ja pelkäämme epäonnistumista niin paljon, ettemme uskalla edes yrittää. Ja sitten jämähdämme aloillemme. Jurnutamme, että jonain päivänä, eikä sitä päivää koskaan tule.

Ihme kyllä, minulle se päivä tuli. Eikä siitä kiitos kuulu omalle erinomaisuudelleni vaan ihmisille, jotka auttoivat matkan varrella. Pitkän tarinan kirjoittaminen on vaikeinta, mitä olen tehnyt: se vaatii pitkäjännitteisyyttä, yksityiskohtien hiomista, vaivannäköä ja keskittymiskykyä – ominaisuuksia, jotka eivät todellakaan ole vahvuuksiani. Ne piti kaivaa lapiolla esiin.

Luovutan kirjan hyvillä mielin ihmisten käsiin. Tarinasta jokainen poimii lauseen tai teeman, jonka kokee itselleen tärkeäksi, mutta toivon, että joku lukija tarttuisi perintöön. En tarkoita perinnöllä metsää, pankkitiliä tai kiinteistöä, vaan sitä mitä kuljettaa mielensä päällä ja minkä aikoo jättää perinnöksi muille. Vähän Sarasvuota, I know, mutta minkäs teet.

Ps. Kustantaja naputteli verkkokauppaansa teille alekoodin: Lasitehtaan saa koodilla projectmama hyvinkin kohtuulliseen hintaan 22,40€. Äänikirja tulee ensi viikolla!

Kuvat: Rauno Lahti (niin kuin aina).

Korvia hivelevä hiljaisuus

Olemme viettäneet pääsiäistä mökillä lounaissaaristossa jo kymmenen vuotta. Yleensä meri on tässä vaiheessa ollut sula, jos se ikinä on jäätynytkään. Olen joskus jopa ottanut pääisäisuinnit rannasta.

Nyt ei tarvinnut uida. Vaikka viimeksikin oli hysteerisen kylmä, ei enää ollut jäätä.

Tällä kertaa jäätä oli paksulti, oletettavasti nämä ovat pohjoisrannassa paikoillaan vielä toukokuussakin. Naapurin ukko kävi moottorikelkalla kaupassa. Me tyydyimme kävelemään ja hiihtämään pitkin rantoja ja kyttäämään naapurisaarten mökkitontteja, kersat painelivat menemään myös potkukelkalla. Rantakalliomäenlaskuun uskaltautuivat ne, jotka eivät olleet kuulleet välilevyistä.

Mikä parasta tämä oli varsinainen hiljaisuusretriitti. Saaristossa ei nimittäin juuri koskaan ole aivan hiljaista, sillä meri pitää jatkuvaa möykkää. Aallot läiskivät vasten rantakalliota, tuuli humisee, tiirat huutavat ja veneet pörräävät, mutta nyt oli hipihiljaista. Jos istui laiturilla, kuului vain pientä narinaa kun aurinko lämmitti jään pintaa.

Suomessa on kuulemma kaksi selkeää turistikohdetta, Helsinki ja Lappi. Tätä asetelmaa pitäisi jotenkin muuttaa monipuolisemmaksi, varsinkin kun talvinen saaristo on kerrassaan mahtava paikka! Jos ihmiset käyvät ultrajuoksemassa Antarktiksella, kirjoittamassa / maalaamassa / säveltämässä syrjäseuduilla ja joogaamassa alkeellisissa oloissa Sisiliassa niin eikös täällä voisi järjestää jonkun vastaavan leirityksen? Ei ole edes punkkeja.

Joka tapauksessa tämä oli juuri sitä mitä tarvitsin tähän ensimmäiseen viikkooni täyspäiväisenä yrittäjänä. Mökä päälle.

Joskus pitää lähteä, että voi tulla takaisin

Lentokentällä oli näkyvissä myrtyneitä ilmeitä. Skidi murjotti, koska pakotin laittamaan pitkät housut  (lämpötilaero toiseen päähän oli yli 40 astetta) ja Snadi tuhersi, että loma loppuu. No niinhän ne tuppaavat tekemään, mutta joskus pitää lähteä, että voi tulla takaisin.

Olin varma, että tulee neliraajahalvaus mutta ei.

Haluan tällaisen mehustationin kotiini!

Allaslukeminen onnistui yli odotusten kiitos tuon ylläkuvatun trampoliinin.

PLUSSAT

• Lennot sujuivat ilman katastrofeja, vaikka tabletti meni rikki edellisenä iltana ja viihdykkeeksi piti haalia "vain" puuhakortteja, kirjoja ja pelejä. Jopa perheemme ruokailuklassikko (tarjotin syliin) jäi tällä kertaa kokematta. 
• Matkakonsepti, jossa lähdetään reissuun samanikäisiä lapsia sisältävän tuttavaperheen kanssa, lisää aikuisten vapaa-ajan määrää merkittävästi. Kyseessä ei tarvitse edes olla BFF, sillä ympäristö pitää huolen virikkeistä. 
• Muutuin taas jumppakärpäseksi. Jos loma olisi kestänyt kuukauden, olisin voinut aloittaa fitness-blogin (tai rosé-viiniblogin)! Uudessa hotellissa oli hyvä kuntosali, erilaisia pelikenttiä ja hotellialueella järjestettiin päivittäin useita aktiviteetteja, tikanheitosta ja padelista joogaan, vesijumppaan ja body workoutiin. Lisäksi kävin rinteillä aamukävelyllä ja uin vähintään kilsan päivässä. 
• Uimataitoiset lapset + lämmitetty vesi + allastrampoliini  = kaksi romaania viikossa. Ja yksi alkava korvatulehdus jatkuvasta plutaamisesta. 
• Rakkauteni hotelliaamiaisia kohtaan nousi uusiin sfääreihin täydellisen makeankirpeän, tuorepuristetun appelsiinimehun myötä.
• Hotellin hiljainen allasalue ei ollut lapsilta kielletty (!), joten Skidikin kävi uimassa siellä muutaman altaanmitan päivässä. Peukku tällaiselle ajattelulle, jossa keskitytään ikärajojen sijaan järjen käyttöön!

Varpaat ja palmut sävy sävyyn!

MIINUKSET (no eivät nämä nyt edes ole mitään miinuksia mutta kun juttutyyppi vaatii)

• Tarvitsen seuraavalle reissulle hyvät korvatulpat. En osaa nukkua samassa huoneessa lasten kanssa edelleenkään (10 vuoden takainen perhepetikokeilumme oli kahden päivän mittainen). Kahistelua, tuhinaa, unissapälpätystä, ähkimistä, nenävinkua, seinään kolahtavia kyynärpäitä. Argh.
• Moitimme myös sisustusarkkitehdin mielenhäiriötä wc-tilojen suunnittelussa. Lasiseinäisen vessan äänieristys oli vitsi, koppihan oli lähinnä megafoni. Toki pierut naurattavat aina.
• Lasten ruokailu menee lomalla suht yksipuoliseksi (oli pakko asettaa päivittäinen rane ja nugettikiintiö), mutta eipähän tarvinnut tapella yhtään. Suostuivat sentään maistamaan manchegoa ja gazpachoa. Ehkä ensi vuonna jo äyriäisiä.

Paluumatkalla olimme kaikki yksimielisiä siitä, että tämä oli paras loma ikinä. Uusi hotelli osoittautui erinomaiseksi valinnaksi ja aurinko lämmitti koko viikon, taas. 

Kunnia kuuluu myös kersoille. Ne ovat oppineet matkustamaan, eivät potki edessä istuvan penkkiä, tilaavat ravintolassa itse lisää ketsuppia ja jonottavat kiltisti vessaan. Marinaa tuli lähinnä siitä, että siniset kalikat pakotettiin välillä altaasta pyyhkeen sisään lämmittelemään.

Kun lähdimme viimeisenä iltana kilttien setien ravintolasta, he huusivat perään, että hasta el año que viene. Niin nähdäänkin!

Ps. Alan olla Playa de Mogánin ravintolaskenen asiantuntija, joten teen vielä erikseen postauksen niistä!