Hyvä joulu yksin

Millaista on viettää joulu yksin? (Spoiler: Ei itse asiassa yhtään niin kamalaa miltä se kuulostaa.)

Vuoroviikkoelämä rullaa läpi arjen ja juhlapyhien, myös joulun. Joissain eroperheissä vaihtorutiinit vedetään tiukasti läpi, joissain vietetään suosiolla edelleen joulu yhdessä ja joissain taas sumplitaan pyhien aikatauluja kompromissiksi vaihtelevin keinoin. Me kuulumme sumplijoihin. Tänä vuonna jouluviikko osui eksän tontille, joten puolitimme aaton. Sen jälkeen siirryin sinkkuelämään.

Tiesin jo pari vuotta sitten, että jonain vuonna olisi repäistävä tämäkin laastari irti ja vietettävä soolojoulu. Juhannuksena voi mennä vieraaksi mökkibileisiin, mutta joulu on suomalaisessa traditiossa niin tiukasti perhejuhla ettei kuokkiminen kavereiden luona oikein tule kyseeseen. Ja kyllä se etukäteen vähän jännitti. Vaikka olen aiemminkin viettänyt omituisia jouluja eikä joululla ei ole minulle samanlaista arvolatausta kuin monille muille, mietin että mahtaa tuntua oudolta ilman lapsia. 

Odottelin tämän postauksen kanssa Tapaninpäivään, etten tulisi katumapäälle, mutta en ole tullut. Tämä oli aivan hyvä joulu.

Kävin marketissa ostamassa aivan liikaa ruokaa (lanttulaatikkoa!) ja heräteostoksena huonekuusen, jonka raahasin pakkasessa kotiin. Bingetin Crownin viidennen kauden, pelasin mobiilisudokun uuteen ennätykseen, sytytin kaikki tuikut, tein ja söin tofuskagenia, join ripassoa ja nukuin älyttömän hyvin. Ei pitäisi olla yllätys, että jos viihtyy itsekseen, viihtyy itsekseen myös jouluna. Soolojoulu liudentuu vain hieman erikoisemmaksi illaksi sinkkuviikolla. Ja kun ihmisellä on koira, ei ole koskaan yksin. Jalkapöytäni päällä on aina karvainen pylly, kun teen voileipää. 

Näitä omia vahvuuksiaan ei aina oikein näe. Minä voin aivan hyvin vaihdella joulusuunnitelmiani tai lähteä reissuun, sillä mitään tiukkoja perinteitä ei lapsuuden perheellämme koskaan ollut. Kaikki olivat kuka missäkin. Vahvemman jouluperinteen omistajat vetävät magneetin lailla puoleensa niitä, joilla ei ole lukittuja suunnitelmia. Silloin ei omia perinteitä koskaan synny. Vaikeampaa minulle olisikin järjestää lapsille aatto, joka kilpailisi edes jollain tavalla eksän suvun joulutunnelman kanssa.  

Se oikeasti yksinäinen joulu on niillä, jotka ovat muutenkin koko ajan yksin, tahtomattaan. Pistin lahjoituksen menemään SPR:n joulukahvilatoimintaan.

Rauhallisia välipäiviä sinulle siellä ruudun takana, millaista joulua ikinä vietätkin. <3

Identiteetin tehdasasetukset

"Onpa kiva, että sä oot taas menossa mukana", totesi ystävä eilen Ulliksella, kun istuimme piknikillä pitkät kalsarit jalassa ja untuvatakit päällä kuplajuomia hörppien. No niinpä onkin! Eikä ainoastaan siksi, että kaksi vuotta ollaan menty kahden metrin turvaväleillä ja alle 10 hengen ryhmissä, vaan siksi, että juuri tällaisia, suht railakkaita ja tapahtumantäyteisiä vappuja vietin aina ennen lapsiperhe-elämää. 

Vappuhan oli itse asiassa suosikkijuhlani, on edelleen. Pidän siitä, että vappuna saa haahuilla ja ajelehtia kaupungilla, käyttää perinteisiä menoja ponnahduslautana, törmätä tuttuihin ja tuntemattomiin ja lähteä kotiin kun alkaa väsyttää. Vappu mökillä ei oikeastaan ole vappu ollenkaan, mutta juuri sellaisia vappuja olen viime vuosina viettänyt.  

Pitkän liiton jälkeen tarjoutuu mahdollisuus tarkastella omia tehdasasetuksiaan. Mitä minä tein silloin kun olin sinkku? Mikä kaikki olikaan kompromissia, joka tehtiin milloin mistäkin syystä, helppouden tähden, olosuhteiden pakosta tai sopuisan ilmapiirin takia? Erityisesti juhlien suhteen tehtävät kompromissit ovat vähän vaikeita. Jos kumppani viihtyy ihan erilaisessa meiningissä kuin itse, vaihtoehtona on vuorotella vuosittain (jos toinen ei täysin kärsi) tai juhlia erikseen. 

Se, onko tällaisella "eriparisuudella" mitään merkitystä, on tietenkin ihmiskohtaista. Ei monogamisissa suhteissakaan tarvitse olettaa, että samasta kumppanista on jokaikisen oman toiveen täyttäjäksi. Se on aika paljon vaadittu. Yhteiselämään kuuluu aina neuvottelu ja hyväksyminen, että tällä tavalla juuri tämän kumppanin kanssa mennään. Mutta kun katselin muita retkipeitoilla istuskelevia iloisia seurueita, opiskelijoita, lapsiperheitä koirineen ja eläkeläisiä, tajusin että minulle on tärkeää, että kumppanini pitää yhteisistä riennoista. Että hänelläkin olisi kivaa juuri tällaisessa tilanteessa. En haluaisi olla hänen kanssaan joka kerta eri paikassa tai keskittyä pohtimaan onko hänellä on mälsää.

Kaikki tietenkin kiteytyy siihen suurempaan kysymykseen: mitä minä haluan ja tarvitsen? Olen löytänyt jo omat tapani nukkua, syödä ja liikkua, mutta nyt myös rentoutua ja riemuita. Olen vain ollut huono neuvottelemaan omaa kompromissiani. Olen suostunut siihen, että minun vappuni joustaa.

Eilen ei tarvinnut joustaa enkä ystävien keskellä kaivannut ketään enkä mitään. Olisihan se vappuheila ollut kiva mutta ei lainkaan pakollinen. Viihdyn myös yksin yllättävän hyvin. 

Millainen joulu tänä vuonna tulee?

Eilen se iski. Oli niin loputtoman harmaata, märkää ja synkkää, että päätin laittaa jouluvalot. Lähdin hakemaan varastosta harmaata joululaatikkoa, joka sisältää käytännössä kaiken mitä minun jouluuni kuuluu. Laatikon hakeminen on yleensä elämässäni ihan merkittävä ilon aihe, joulun starttilaukaus, mutta tällä kertaa ilo puuttui. Vähän alkoi arveluttaa, mitä tästä joulusta 2020 oikein tulee?

Jos ketään ei voi tavata, joulupukin pitäisi antaa lahjat Teamsin kautta, talous on kuralla eikä minnekään voi matkustaa, mitä joulusta jää jäljelle? Ja anteeksi nyt mutta olen himaillut aivan tarpeeksi tänä vuonna nauttiakseni siitä enää erityisesti. Olisin todella valmis normaaliin elämään ja toimeentuloon, mutta sitä ei ole tiedossa kuukausiin. 

Tästä on siis tulossa kummallinen joulu, mutta toisaalta, onhan noita kummallisia jouluja ollut aikaisemminkin. Muistan elämästäni muutaman erityisen outotunnelmaisen kuusijuhlan.

Jouluna 1990 olimme Kanarialla. Mutsi ei halunnut eron jälkeen järjestää minkäänlaista joulua, joten hän päätti kiertää koko aiheen ja lähteä aurinkolomalle. Meillä oli pieni kinkku ja muovinen pöytäkuusi matkalaukussa ja lahjat hankittiin ostarilta. Tunnelma oli aivan katossa mutta ei kylläkään jouluinen.

Vuonna 1993 työskentelin Lontoossa au pairina. Minulla ei ollut rahaa lähteä käymään jouluna kotona, joten vietin aaton yksin isäntäperheen kotona, sillä perhe lähti sukuloimaan Cornwalliin. Söin ranskalaisia ja luin kirjoja, ulkona oli 12 astetta lämmintä. Osallistuin perheeni jouluun lankapuhelimitse ja korvaani kuumotti pitkän puhelun jälkeen kun kävin nukkumaan.

Sitten on pari aika blankoa joulua.

En oikeastaan muista juuri mitään joulusta 2010. Minun jouluni muuttivat muotoaan, kun äitini kuoli. Emme menneet loppuillaksi mutsille riitelemään veljieni kanssa Pictionaryn säännöistä ja nauramaan rumille paketeille. Tuona jouluna olin lisäksi yllätysraskaana ja elämässä oli yhtäaikaa aivan liikaa erilaisia tunteita.

Ja sitten oli joulu 2018, kun olin järkyttävässä nuhassa koko jouluviikon. En saanut tehtyä mitään hankintoja ja koko juhla meni vähän ohi, sängyn pohjalla maatessa. En maistanut enkä haistanut mitään joten tunnelma oli kuin olisin katsellut joulua telkkarista.

Samaan hengenvetoon on todettava, että minun asiani ovat kuitenkin ihan hyvin. En ole totaalisessa konkurssissa, vaikka tunnistan (ensimmäistä kertaa elämässäni!) olevani selvästi uupunut. Ehkä fiksuinta on olla hetkeen ajattelematta koko joulua ja keskittyä ottamaan vastaan marraskuu päivä kerrallaan. 

Luotan kersoihin. Ehkä joulu alkaa siitä kun on aika kaivaa perinteinen kalenteri esiin. Siitä onkin puhuttu jo kuukauden päivät hyvin solidaarisessa hengessä: Eddielle tulee paha mieli, jos se ei saa kalenterista mitään. 

En ole oikein koskaan uskonut siihen, että suun vääntäminen hymyyn nostattaisi ilon tunteen. Parin viikon päästä on pakko kokeilla.

Neljä sarjavinkkiä sohvakeskeiseen elämään

Tänä aamuna maassa oli kevyt lumikerros ja taivaalla näkyi pitkästä aikaa hailakansinistä väriä. Jouluaaton intensiivinen tunnelma on haihtunut hiljalleen välipäivien kiireettömäksi keveydeksi, pakettien sisältö on ahkerassa käytössä, amaryllis on heittäytynyt alas ikkunalaudalta ja rääppiäiset on syöty voileipien päällä. On aikaa käydä kävelyllä – ja löhötä vastapainoksi sohvalla.

Vapaa-ajalle on niin valtavasti tarjontaa, että en mitenkään ehdi kuluttaa kaikkea kiinnostavaa sisältöä. Olemme Koti-insinöörin kanssa perinteisesti pyhittäneet välipäivät televisioruudulle ja tällä kertaa on ollut todella vaikea päättää, minkä liikkuvan kuvan sisällön ääressä aikaansa viettäisi. Leffateattereissakin pyörii uuden Star Wars trilogian päätöselokuva (osa vihaa, minä rakastin), Frozen II (rakastin ykköstä enemmän, mutta vain siksi, että se oli ensin) ja Nuoren naisen muotokuva, jota en vielä ehtinyt nähdä.

Jos painitte saman ongelmatiikan äärellä, niin tässä muutama hyväksi havaittu sarjavinkki.

The Crownin toinen tuotantokausi / Netflix
Jos tykkäsit ensimmäisestä tuotantokaudesta, tykkäät tästäkin (ja jos et vielä katsonut ensimmäistä niin katso ihmeessä, siinäpä vasta naisen kasvutarina!). Näyttelijävaihdokset eivät olleet mielestäni parhaat mahdolliset, mutta käsikirjoitus iskee kuin miljoona volttia ja dramaturgisesti jaksot ovat hyvinkin liikuttavia. Jos mietit, mikä on totta ja mikä ei, kannattaa lukaista tämä juttu.

Marriage story / Netflix
Tätä kuvataan tarinaksi avioerosta, mutta minä kutsuisin sitä tarinaksi parisuhteesta, sillä suhde ei koskaan kokonaan pääty eroon, varsinkin kun usein mukana on muitakin ihmisiä. Tämä on hänelle, joka on joskus miettinyt, miten kahden ihmisen tarpeet yhdistetään ja hänelle, jonka mielestä Adam Driver on kohtuullisen kuuma.

Twin / Areena
Norjalaissarja, joka kertoo identtisinä kaksosina syntyneistä miehistä, jotka elävät hyvin erilaista elämää, toinen paikkakunnalla tunnettuna matkailuyrittäjänä ja toinen varattomana surffaajana. Spoilaamatta tarinan setuppia enempää, sanon vain että todella koukuttava sarja, jossa odottaa vain milloin korttitalo romahtaa.

Exit / Areena
Tämäkin sarja on Norjasta, mutta ihan eri meiningillä. Exit on paikoin aika kuvottavakin tarina rahasta ja sen tuomasta oikeutuksen tunteesta, vallankäytöstä niin fyysisesti kuin ja henkisesti. Karmeintahan tässä on, että sarja perustuu tositarinoihin. Tästä jää väkisinkin miettimään onko holtiton vaurastuminen hyväksi kenellekään.

Mitä te olette lomalla tuijottaneet? Otan mielelläni vastaan hyviä vinkkejä laidasta laitaan!

Tällainen joulu

Asvaltti oli mustaakin mustempaa ja katulamppujen viistot valokeilat pyyhkivät meidät pitkiksi varjoiksi katuun. Hiekoitussora ratisi kengänpohjiemme alla ja autoja hurahteli ohi tasaiseen tahtiin, alkulkusillan alla äänet voimistuivat koko pään täyttäväksi ulvonnaksi. Siirryimme kauemmas tiestä.

Tänä vuonna lapsi oli halunnut liittyä seuraani kuuden kilometrin pyhiinvaellukselle anoppilan joulusaunaan. Mikäs siinä, sanoin, tule vain.

Kävely on minun riittini, perinteeni, joka liittyy anoppilan saunomisperinteeseen, mutta on minun keksimäni ja haluamani osa sitä. Silloin kun maailma muuttuu ympärillä vauhdikkaasti, tuntuu tyydyttävältä pitää jostain kiinni, toistaa jotain niin kauan että siitä tulee tapa. Sen jälkeen kukaan ei enää kyseenalaista, miksi minä kävelen saunaan kun muut menevät autolla.

Ei minusta lopulta jää jäljelle kuin järjettömät tapani, joista ehkä tulee lapsenkin tapa, ehkä ei.

Pimeyttä puhkoivat matalalla lentävät varikset ja eteläisen rannikkoseudun pientaloalueen valokilpavarustelu. Välkkyviä, roikkuvia, sarjoja ja -mattoja, valon kaikkia eri sävyjä, tuijissa, pensasaidoissa ovenkarmeissa, ikkunoissa. Pysähdyin kapealle sillalle ja lapsikin pysähtyi, katselimme puiden heijastuksia liikkumattomasta vedenpinnasta. Sumu vaimensi talojen ikkunoista hohtavia joulutähtiä. Hengitin syvään kosteaa ilmaa.

– Tällainen joulu, sanoi lapsi eikä tarkentanut.

Niinpä, tällainen!

Viisi vuotta sitten kävelin tämän matkan ensimmäisen kerran. Yritin muistella säätä, työpaikkoja tai tapahtumia, mutta en muistanut muuta kuin lupauksen siitä, että saisin olla lauteilla hetken yksin. Nyt iloitsin siitä, että minulla oli seuraa. Seuraa ja savulta tuoksuva sauna, jossa on punavalkoruudulliset verhot. Tuli loimottaa tummilla hirsiseinillä ja saavin vesi on niin kylmää, että kun kaataa kauhallisen päällensä, henki salpautuu. Jotakin uutta ja jotakin vanhaa.

Jatkoimme ratisevaa matkaamme. Juttelimme maailmasta, Australian paloista, viidesluokkalaisista, punajuurella värjätystä kermavaahdosta ja Kylo Renistä, välillä olimme pitkiä aikoja hiljaa.

– Älä sano mistä käännytään, haluan yrittää, lapsi vaati.

En sanonut, ja hän osasi aivan mainiosti. Ensi kerralla hän ei enää epäröi. Maailma on taas muuttunut vähän.

Heille, joilla on jo kaikkea

Pyörähdin eilen ruudussa! Kävin Viiden jälkeen -ohjelmassa (slotti alkaa noin 35 minuutin kohdalta) juttelemassa ajankohtaisesta aiheesta: lasten joululahjatoiveista. Joulupukin postitoimiston kirjeitä avaava päätonttu kertoi, että länsimaisten lasten lahjatoiveet ovat usein tarkkoja tavaralistoja joten pätkän tavoitteena oli antaa vinkkejä, miten lasten odotuksia voisi hillitä.

Ilmiössähän ei sinänsä ole mitään yllättävää. Televisiosta tulee jos jonkinlaista joulumarkkinointia, koko yhteiskunta on mukana joulupukkiläpässä (herranen aika, pukin lähtö Korvatunturilta jopa televisioidaan) ja postilaatikkoon tupsahtaa pyytämättä leluja listaavia joulukatalogeja, joista voi käytännössä ympyröidä toiveensa. Tavaran saaminen on arkenakin aivan normaalia, joten olisi loogista odottaa, että jouluna tilanne vain paranee. Ja olisi jopa tyhmää, jos lapsi ei pyytäisi pukilta iPhonea, kun kaverikin sai. Jos materia tekee aikuisen onnelliseksi, miksi ei lasta?

Koska kaupallista viestiä on mahdoton välttää, siitä täytyy puhua. Tarjosimme metodiksi vanhaa kunnon kasvatuskeinoa: ikätasoista keskustelua. Tässä tapauksessa rahasta ja kuluttamisesta voi jutella havainnollistavalla leluinventaarilla ryyditettynä: mitä lelulaatikot ja -kaapit sisältävät? Mitä tehdään leluille, joilla ei leikitä? Nuo keskustelut ovat tosi paljastavia erityisesti sen suhteen, mistä lapsi vaikutteensa saa. Onko esimerkiksi ilmaisessa kännykkäpelissä mainoksia?

Vain yhteen keskusteluun ei kannata lähteä mukaan. Kavereihin vetoaminen ("Iineskin sai" tai "kaikilla muilla on") on loppumaton suo ja harvemmin edes täysi totuus. Siihen tulee nopeasti ja ääni vavahtamatta vastata, että meidän perheessämme toimitaan näin, muissa perheissä sitten toisin. Paska tsägä jos pirta ei miellytä. Pehmeämmän linjan ihminen voi tietenkin selittää, että me teemme asioita eri tavalla kuin muut, koska muu ei ole mahdollista syistä X, Y ja Z.

Todellinen "ongelma" tässä joululahjahässäkässä lienee se, ettei kukaan oikeasti enää tarvitse mitään, eivät edes lapset. Kun lasten lahjatoiveita vähänkin yhdessä avaa, olemme joutuneet toteamaan, että itse asiassa lahjatoive on vain hätiköity mieliteko, jonka pääpointti on saamisessa ja omistamisessa, ei käyttämisessä ja tarvitsemisessa. Parhaassa tapauksessa kyseinen toive on jo täytetty, se on vain unohtunut.

Meillä on kuitenkin ollut tapana luvata toteuttaa vain yksi tärkeä toive, ettei aattona tarvitsisi parkua. Ja se on ihan hyvä harjoitus. Skidi ilmoitti toiveensa suullisesti (koska hän tietää saavansa kaikenlaista pyytämättäkin) mutta Snadin listaa täytyy osata tulkita. Tällä kertaa kaiken järkevän ja kohtuullisen jälkeen oli suht isolla taikurisetti. Joustan siis yleisestä nihkeydestäni ja lähden etsimään taikurisettiä.

Tänä vuonna teimme myös leluinventaariharjoituksen käytännön tasolla. Olen mukana paikallisessa jouluapuryhmässä, jossa vähävaraiset perheet voivat pyytää apua joulun järjestämiseen. Kävimme yhdessä viemässä eräälle pikkutytölle ja hänen äidilleen neljä kassillista Snadin pieneksi menneitä vaatteita, jouluherkkuja, kirjoja, leluja sekä toivepaketin pukinkonttiin. Suosittelen lämpimästi, vaikka se vetääkin vähän hiljaiseksi. Mistään paketista ei nimittäin tule parempi mieli kuin siitä tekstiviestistä, että tyttö on onnesta soikeana ja nyt säästyi rahaa ruokapöytään.

Asiat, jotka eivät muutu

Syntymäkonservatiivien jaosto tutkii vakavana vanhempien sääntörikkomusten listaa. Ei hyvältä näytä, toteaa vanhempi konstaapeli nuoremmalle tutkijalle. "Jälleen kerran on yritetty tarjota uusia ruokalajeja, pakotettu uutta pipoa päähän ja jankutettu henkareista. Eiköhän mennä vaatimaan hillomunkkia lounaaksi ja vedetä tolkuttomat kilarit jos ei tipu."  

Paljon olen puhunut siitä, mikä isojen lasten kanssa on toisin ja mitä uutta ikä tuo tullessaan, joten ehkäpä olisi tasapuolisuuden nimissä syytä raportoida myös niistä arjen käytänteistä, jotka tuntuvat juuttuneen elämäämme kuin purkka tukkaan.

1. Jos pyykkikorin pohja häämöttää, kata ruokapöytään pöytäliina tai kankaiset tabletit ja ta-daa, jo on vartissa pyykättävää. Erityisesti kiinnostaisi tietää, liittyykö teini-ikään joku megakömpelyysvaihe, jossa kaikki hienomotoriset taidot nollantuvat kosketusnäytön käyttäminen poislukien.

2. Henkarin käyttäminen on ilmiselvästi rakettitiedettä. Ja pyyhenaulakon. Ja pyykkipussin. Ja kenkähyllyn. Ja rikkaimurin. Ja...

3. "Tämä ei ole aivan minun makuuni". Minkä toki jo tiesinkin ja jos et ikinä edes maista niin miten ikinä voisi ollakaan? Vähemmän on toki nykyään sitä aivokalvot räjäyttävää takinkääntöä, jossa eilen maistui ja tänään ei. Ja nykyään ruoat voidaan jakaa kolmeen kastiin:
a) syön vapaaehtoisesti,
b) en syö vapaaehtoisesti, mutta syön,
c) viekää puhelin, karkkipäivä ja peliaika, mutta en sittenkään syö.
Aikaisemmin b-kohtaa ei ollut.

4. Hissinnappulamielensäpahoittaminen ei lopu koskaan. Nappulan tilalle voi vaihtaa ihan minkä muun tahansa nuorimmaisen etuoikeuksia loukkaavan ihmisoikeusrikoksen.

5. "Äiti, missä mun..." -alkuiset kysymykset, mutta vaan isommalla kamamäärällä ja erityisesti kahdeksan aamuina, jolloin aivotoimintani odottelee vielä käynnistymistään. Ja totuuden nimissä edelleen tekee mieli karjua, että vitustako minä tiedän, mutta en edelleenkään tee niin.

6. Takin taskut ovat edelleen hämmentävä omaisuuskokoelma vailla vertaa: piirustuksia, parittomia sormikkaita, purkkaa ("sä olet sanonut, ettei saa heittää luontoon"), kiviä, karkkipapereita ja heijastimia. Ehkä keppejä ei kuljetella yhtä innokkaasti kuin aikaisemmin.

7. Jos on lätäkkö, siitä pitää kahlata tai ajaa läpi, viis siitä onko jalassa keltaiset farkut (jotka eivät lähde puhtaaksi enää koskaan) ja balleriinat. Pätee myös jäätyneisiin lätäköihin, sillä kersaperimätiedon mukaan jää on syytä rikkoa aina or else...!.

8. Kummankaan huoneeseen ei kannata mennä paljain jaloin kävelemään ellet nimenomaan halua jalkapohjiin ilmaista akupainantaa tussin korkeilla, hiuspompuloilla, eränäisillä saksofonin osilla ja hatchimalseilla. Tällä hetkellä on menossa pikkulegotauko, josta tavallaan iloitsen.

9. Kotiavaimiin suhtaudutaan kuin johonkin ulkoa löytyneeseen random kiveen. Myös kaiken muun omaisuuden kylväminen ympäristöön jatkuu normaalein menoin. Ps. Ne jalasta pudonneet kengät löytyivät!

10. Joulu on vakava paikka pikkukonservatiiveille. Perinteiden noudattamista valvotaan tarkasti: joulukuusen haku merkataan kalenteriin (auta armias jos sille illalle tulee töitä!) ja jos riisipuurossa ei ole mantelia, kaikki on pilalla. Pukki on oltava vaikka suvun pieninkin tietää sen satuhahmoksi, joten Koti-insinööri saa ottaa taas kivi-paperi-sakset veljensä kanssa. Joulukalenterista tulee tiukka sisarusten välinen pelisääntökeskustelu ja sitten reklamoidaan, kun joka luukusta ei tule piparitaikinasta tehty tilataideteos tai liput Elton Johnin konserttiin Lontoossa vaan ehkä sama suklaakonvehti kuin eilen. Järkyttävää. Onko tonttu menettänyt mielikuvituksensa!?

Mutta päivääkään en vaihtaisi jne jne. Iloitsen myös siitä, että he edelleen herättävät öisin isänsä, jos jotain äkillistä kommunikaation tarvetta tulee.

Uutuus: jännittävä psykologinen joulukalenteri

Tänä aamuna Snadi juoksi riemuissaan joulukalenterille, jossa odotti kaksi samanlaista valkosuklaa-mansikkakonvehtia ja xylitolipastilliaskit. Snadi kaivoi taskusta ensin yhden konvehdin, katsoi sitä, kaivoi sitten toisen ja katsoi sitäkin, ja ojensi sitten siskolleen ensiksi kaivetun. Siskoa alkoi naurattaa ja hän halusi tietää, miksi Snadi oli päättänyt antaa hänelle ensimmäiseksi kaivetun eikä toista. Oliko se jotenkin erilainen? Mikä siinä oli vikana, oliko ryppyisempi paperi?

Seurasin keskustelua aamukahvini yli ja jäin miettimään joulukalenteria, joka toimisi samalla jännittävänä psykologisena testinä. Lapsillahan on kautta aikojen testattu kaikenlaista, mutta panokset ovat olleet aika pieniä kuten se vaahtokarkin odottelutesti.

Joka päivä kaksi erilaista konvehtia, joista toinen rommirusina.

Tai vain yksi konvehti.

Tai yksi maapähkinä (jolle toinen on allerginen) ja yksi konvehti.

Ooh.

Millä taktiikalla ne jaettaisiin? Miten pitkään pienempi saisi vedota pienemmyyteensä? Missä vaiheessa isompi sanoisi, ettei enää aio ottaa vastaan rommirusinaa tai maapähkinää? Kiehtova asetelma, jossa vastakkain olisivat sekä ikä että persoonallisuudet! Toisaalta vaakakupissa saattaisi olla joulurauha. Ja olisikin.

Kun esittelin idikseni lapsille, aika nopeasti löytyi idea, jossa valintavuoroa vaihdeltaisiin (...mutta entäs jos joka toinen päivä olisi rusina ja joka toinen päivä konvehti) ja isompi konvehti jaettaisiin (...entäs jos se olisi kova karkki?), ja saimmekin aikaan mielestäni korkeatasoisen keskustelun siitä, mikä on reilua ja kuinka paljon joustavuutta voi toiselta odottaa ihan vain siksi, että sattuu olemaan nuorempi.

Tässä vaiheessa Skidi oli lievästi huvittunut, mutta Snadi itkun partaalla, joten lupasin, että voin unohtaa huikean ideani, jos käyttäydytte hyvin jouluun saakka. (See what I did there?) Skidi ei suostunut kiristysyritykseeni vaan totesi tyynesti, ettei hänelle ole kovin merkityksellistä se, mitä kalenterista tulee, ja ilmoitti joka tapauksessa säästävänsä kaiken jouluaattoon.

Snadi taas maiskutti konvehtinsa tarpeettoman kovaan ääneen siskonsa korvan juuressa, jolloin tämä ilmoitti, että onkohan pikkusisko tullut ajatelleeksi, että jouluaattona Skidillä on jäljellä kaikki ja toisella ei mitään. Ei ollut.

Perhana. Sisaruus on kuitenkin se suurin psykologinen testi, mitä elämä ihmiselle tarjoilee, ei tarvetta testata enempää kuin on pakko.

Älkää siis oikeasti kokeilko tätä kotona, uhkailkaa vain.

Kiireisen äidin kauhusuukot

Perinteiset kekrikekkerimme jäivät tänä vuonna muiden rientojen jalkoihin. Pyhäinpäivän viikonloppuna olemme kaikki eri osoitteissa ja tämän viikonlopun vievät keikat ja Kirjamessut. Oli siis todettava, että tänä vuonna oli tyytyminen koulun bileisiin.

Ipanat olivat yllättävän pettyneitä. – Etkö todellakaan aio tehdä MITÄÄN? Snadi tivasi pöyristyneenä.

Naapurin lasten kutsuminen meille nautiskelemaan vesirokkoboolia, sorminakkeja, hautakakkua, banaanihaamuja ja kurpitsamandariineja on ollut heille syksyn hauskin juhla. Ja tykkään tästä kyllä itsekin. Halloween tai kekri eivät kumpikaan ole kuuluneet minun lapsuuteeni, mutta jotain hauskaa tässä on. En ole kummoinen leipuri enkä varsinkaan askartelija, mutta tämän ällöilyn osaan! Erilaisten kauhuruokien etsiskeleminen ja tekeminen on ollut aidosti hauskaa, ja nähtävästi vaivannäköni ei ole ollut turhaa.

Koska uhriutuminen toimii aina, lupasin väkertää jotain pikaista, vaikka korostin olevani valtavan kiireinen. Ja väkersinkin. Näihin kiireisen äidin kauhusuukkoihin riittää vartti.



Tarvitset:
- mansikkasuukkoja
- tennismailoja tai muita karkkeja joista saa askarreltua kirveen.
- aivokarkkeja
- silmiä

1. Askartele kirves, lyhennä vähän vartta jos tasapaino ei meinaa löytyä.
2. Tee aivoihin viilto ja asenna kirves väliin.
3. Iske "päälaki" varovasti rikki. Kaiva teelusikallinen moussea pois. Asettele aivokirves tilalle.
4. Kaiva vielä silmälle aukko sivuun.

Ta-daa!

Ja siis näistä suukoistahan saa tietysti vaikka mitä muutakin. Pelkkä silmäkin riittää, mutta sitten ne täytyy tarjoillessa valella kuumalla kinuski- tai suklaakastikkeella kamaluuden maksimoimiseksi. Lisäksi niistä saa rannalla palaneita muumioita kierittämällä ympärille mansikkanarua.

Helppoja reseptejä on lisääkin! Jos siis hoppu painaa päälle, mutta kersat kaipaavat sirkushuvejaan, tsekkaa Salamatkustajan Satun blogista löytyvä kummituskakku ja Karkkipurkki-blogin Annikan salmiakkijäätelökakku.

Täytyy ottaa jatkossa tämä vakavammin. Näistä matalan kynnyksen juhlista tuntuu tulevan suurin ilo.

Se puuttuva (marenki-banaani-suklaakakku)palanen

Näistä melonipizzoista tuli vähän... tuijottavat.

Sananen perheen kahdeksanvuotiaasta.

Olimme viime viikon kotona kolmistaan, periaatteessa tutulla kombolla, jolla elimme lapsiperheenä ensimmäiset neljä vuotta. Tällä kertaa Snadi oli lähtenyt serkkutytön kanssa Mummin lellipentuleirille paistamaan lettuja ja onkimaan ahvenia, kun me jäimme vielä hoitamaan viimeisiä juttuja ennen juhannusta ja kesälomaa.

Kun söimme yhdessä ruokapöydässä, kuulin kuinka jääkaappi hurisi keittiössä. Havainto oli pysäyttävä. Talomme äänet kuuluivat, koska kukaan ei pälpättänyt taukoamatta koirista, kimalaisista, synttärijärjestelyistä, emojeista, komeetoista, puhelimen kuorista, pieruista ja kasvomaalauksista vaan söimme hiljaisuuden vallitessa. Normaalioloissa hiljaisuutta voi kodissamme kokea vasta kello 21 jälkeen, jolloin Snadi menee nukkumaan. Tästä syystä myös mielelläni valvon itselleni hieman hiljaista vapaa-aikaa.

Okei, tämähän ei ole erityisen kaunis kukku, mutta näytti paremmalta tarjoiluastiassa. Sain idean ystävältä kun etsiskelin pähkinätöntä, maidotonta ja gluteenitonta HELPPOA kakkua: marenkia pohjalle, banaaniviipaleita päälle ja koko höskän päälle suklaata ja suklaakastiketta.

On hämmästyttävää, miten paljon meidän perheemme tunnelma muuttuu ilman tätä yhtä väkkärää. Jokaisella perheenjäsenellä on oma paikkansa ja Snadi on perheemme viihdytysjoukot, yhden hengen höpötysshow ja pallosalama valmiina toimintaan. Hän lanseerasi käyttöömme mainion välierehdys-termin, jolla viitataan kaikenlaisiin pikkumokiin, joiden takia ei ole syytä nolostella. Vahvalla ja avoimella tunne-elämällä varustettu ipana on opettanut minulle vähintään yhtä paljon tunnetaitoja kuin minä hänelle.

Skidikin oli huomannut viikolla vallinneen omituisen rauhallisuuden. Hän muistaa vielä jotenkuten, millaista oli olla ainut lapsi, mutta hänkin on elänyt jo pitempään pikkusiskon kanssa kuin ilman. Kun kysyin, mikä Snadissa on parasta, Skidi mietti hetken ja sanoi, ettei koskaan ole tylsää. Paikalla on joku, jota voi mennä häiritsemään ja joka aina innostuu kaikesta – mitä älyttömämpää sen parempi. Tämähän toki pätee myös toiseen suuntaan: pikkusisko saa houkuteltua herkästä isosiskosta esiin vallattoman puolen.

Hedelmävartaat menevät aina viimeistä myöten.

Mölkky toimii hyvin ohjelmanumerona! Skaalasimme tavoitetuloksen 20 pisteeseen niin kellään ei mennyt hermo.

Eilen hän vietti disco-yksisarvis-merirosvosynttäreitä, koska ei osannut valita yhtä teemaa. Miksi pitäisi, kun voi ihan hyvin tehdä sekoituksen, jossa ensin discoillaan, sitten syödään merirosvokakku ja lopuksi pelataan yksisarvistiaarassa mölkkyä. Aivan. Love her.

Ärsyttävän rauhallinen pääsiäinen

Sisiliskot olivat heränneet! 

Pysyn kannassani, että pääsiäinen eli Kersojen Mässyjen Mystisen Katoamisen juhla on vuoden kivoin juhla, melkein parempi kuin joulu. Vietämme lähes poikkeuksetta pitkää viikonloppua saaristomökillä ja tällä kertaa kevään tupareita vietettiin korkeapaineessa. Aina ei ole yhtä hyvä tuuri.

Ei taaskaan tehty mitään uutta tai ihmeellistä ja silti on mukavaa. Oli metsäretkeilyä eväiden kanssa, haravointia, halkotalkoita, kalastelua, lintujen bongausta, perinteinen munapolku (tällä kertaa uudistetussa muodossa modernina digiversiona), pyörälenkkiä, musisointia, saunanlämmitystä – ja 50% perheestämme uskaltautui jopa saunasta uimaan. Siis sellaista ihan täydellisen rauhallista yhdessäoloa, jossa enimmäkseen kaikilla on kivaa.

Juuri nyt perheessämme on menossa aika seesteinen vaihe, jopa yleiskriittisellä 7-vuotiaalla. On helppo lähteä reissuun kun molemmat pakkaavat itse suht järkevästi omat kamansa eivätkä enää oksenna takapenkille. Vain minulle tuli kertaalleen niin paha pissahätä, että piti pysähtyä huoltoasemalle.

Ajauduin miettimään, miten monta tällaista perhepääsiäistä meillä on edessämme? Kuinka vanhaksi saa käydä virpomassa? Tuleeko aika, jolloin teini kieltäytyy lähtemästä jonnekin kurjalle mökille näin pitkäksi aikaa? Onko perinteen arvostaminen ikä- vai persoonakysymys? Voivatko välit pysyä tällaisina? On rohkaisevaa, että viihdymme pienessä mökissä tällä porukalla ilman erikoistehosteita.

En itse teininä kokenut, etten haluaisi lähteä vanhempieni kanssa minnekään, päinvastoin. Ehkä se johtui siitä, että kyseessä oli aika harvinainen tapahtuma, sillä yksinhuoltajalla vain harvemmin oli saumaa lähteä minnekään. Minulla on (kolmihenkisen) perheemme lomista hyviä muistoja. Meillä ei ollut mökkiä mutta kävimme silloin tällöin etelänmatkalla tai risteilyllä. Oliko teini-ikäni jotenkin vain poikkeuksellisen laimea?

Ehkä tuohon myyttiin vaikuttaa sekin, että moderni vanhemmuus on muuttunut hieman lempeämmäksi ja keskustelevammaksi, lapsiystävällisemmäksi. Reissut suunnitellaan yhdessä, jolloin kaikki saavat esittää toiveita. Ehkä modernit lomakohteet huomioivat muutkin harrastukset kuin ryyppäämisen. Jotenkin toivon, että teininkin kanssa lomasta voi yrittää tehdä sellaisen, että kaikilla on edelleen kivaa.

Plokparty ja jätejädet – todelliset hyvän mielen juhlat

Lumet ovat melkein kaikkialta kadonneet, joten tänä viikonloppua oli plokpartyn eli roskakierroksen aika! Olemme tehneet tätä joka kevät siitä lähtien, kun ipanat ovat oppineet kävelemään: lähitienoon pusikoiden ja tienvarsien roskien keruusta on tullut huhtikuinen perinne, joka toimii myös käytännön ympäristökasvatuksena – ja tällä kertaa mukaan tuli myös naapurin tyttö.

Kun jaoin jokaiselle oman pussin Snadi oli hieman epäileväinen, saako hän omaansa täyteen. Totesin siihen, että valitettavasti saat. Urheiluhallin ympäristö tarjoaa aina plokattavaa ja metroaseman rakennustyömaan liepeiltä saa stroxia sun muuta muoviriekaletta ihan reippaasti.

Tunnissa ne saivat kerättyä tällaisen satsin. Kaikki neljä pussia täynnä roskaa tupakka-askeja, lihapullarasioita, viinipulloja ja välipalapatukan kuoria – eikä kaikki tietenkään mahtunut. Jotkut roskat olivat liian vaikeissa paikoissa, ojan pohjalla tai muuten jumissa. Operaatio on tietenkin loputon eikä kolmen pikkutytön voimin siivota kuin yksi (pieni) alue. Johonkin on pakko lopettaa ja siksi tunti on hyvä aikaikkuna.

Mutta hyvä mieli siitä silti tuli. Tämä on hyvä saavutus. Lisäksi ihmiset pysähtyivät juttelemaan puskissa pyörivän kolmikon kanssa, kiittivät ja näyttivät peukkua. Siivoaminen on roskaamisen näkyväksi tekemistä. Jokainen ploggaaja tietää, miten hämmästyneitä ilmeistä saa osakseen kun yhtäkkiä syöksyy ojaan hakemaan jonkun jätskipaperit.

Kolmen kaverin *vegaaninen* paahdettu manteli & toscakastikejätski on taivaallista!
Sain tuotetta keväällä maistiaiseksi yhden pakkauksen, minkä jälkeen siitä tuli vakiojäätelö. Maistakaa!

Sillä välin kun likat olivat reissuillaan, minä pystytin jäätelöbuffan. Tarjolla oli seuraavanlaiset jätejädeannokset:

- Sekajäde: kaikkia jätskilajeja ja lisukkeita sekaisin
- Biojäde: vain yhtä jätskiä, kinuskikastiketta ja karpaloita
- Vaarallinen jäde: yhtä jätskiä, turkinpippurirouhetta ja pop cornia, syödään pillillä.

Sain syödä vaarallisen jädeni yksin, sillä sekajäde voitti. Vain muovijädeä ei kokeiltu, vaikka sellainenkin boksi taloyhtiöstämme löytyy.

Idean saa mielellään pölliä! Jos järkkäät samanlaiset kekkerit niin tägää mut jossain kanavassa! Olis kiva nähdä teidän saaliita ja saada uusia jätejädeideoita!

Ps. Kannattaa pistää mukaan kaksi pussia per ipana: toinen epämääräiselle sekajätteelle ja toinen pulloille ja tölkeille, jotka voi palauttaa kauppaan.

Oletko sinäkin jouluparka?

Kun raahauduin aamulla olohuoneeseen totaalisena flunssahirviönä, Skidi totesi, että voi parka ja vielä jouluna. Jouluvalmistelut ovat osaltani jääneet minimiin ja joulun vietto ilman maku- ja hajuaistia on yhtä palkitsevaa kuin sarkastisen vitsin kertominen kolmevuotiaalle. Mutta joulu tulee jouluparallekin.

Muistan erään äitienpäivän, jolloin ensimmäistä kertaa havahduin siihen, että perfektionismi sopii hirveän huonosti lapsiperhe-elämään. Heräsin aamulla jo kuudelta jonkun yskimiseen, mutta yritin teeskennellä nukkuvaa. Kun Koti-insinööri nousi ylös, kuulin älämölöä, kolinaa ja helvetillistä niistämistä. Unihorteessakin tiedostin, että tauti oli saavuttanut molemmat lapset: näiden räkäpettereiden kanssa ei voisi lähteä minnekään, joten on pakko perua ystävien kanssa suunniteltu brunssi ja kaivaa shampanjan sijaan esiin nenäfriida. Lounas pitäisi säveltää jämistä, kakku jäisi haaveeksi. Ja kun tarkemmin mietin, huomasin, että omakin kurkkuni oli karhea. Jipii.

Juhlapyhät on ladattu täyteen suuria odotuksia ja suunnitelmia rennosta yhdessäolosta ja kivasta tekemisestä. Lähdetään kyläilemään, kahdestaan syömään, viikonlopuksi mökille, kavereiden kanssa veneilemään. Eikä sitten lähdetäkään. Aina joku on vesirokossa, ripulissa, hammaskänkkiksessä tai muuten vain valvonut kolme yötä putkeen. Argh.

Tekisi mieli jeesustella, että lasten myötä olen kasvanut ihmisenä ja oppinut joustavaksi. En ole. Mutta olen tavallaan hyväksynyt, että juhlien toistaminen vuodesta toiseen täydellisinä on riippuvainen tuurista. Joskus käy niin, että jouluna pyykätään oksulakanoita ja ystävän kesähäät jäävät väliin streptokokin takia. Kyllä se saa pänniä, mutta ei huono pöpötuuri ole kenenkään syy.

On myös pakko ottaa rennosti, koska muutakaan järkevää vaihtoehtoa ei ole. Olen silti lomalla ja voisi olla pahemminkin! En pääse joulusaunaan, en hiihtämään, en lasten kanssa pulkkamäkeen enkä haista edes kuusen tuoksua, mutta hei olen sentään lomalla eivätkä silmät vuoda tänään enää yhtään niin plajon kuin eilen.

Ja jos jonkun pitää olla kipeä niin hyvä että se olen minä.
Jos joskus pitää olla kipeä niin hyvä että nyt.
Tämä ei ole vielä tarttunut muihin.
Tämä on vaan flunssa.

Ja kyllä ne suunnitelmat sitten joskus onnistuvat. Kuinka siistiä se onkaan!

Tämä joulu menee nyt niistäessä, mutta otan jokaisen särkylääkkeen kanssa vihreän kuulan ja nenäsuihkeen seuraksi glögin.

Rauhallista joulua kaikille jouluonnenpekoille ja jouluparoille!

Jottei aattona itkettäisi

ROPOTTI KOIRA. Tuo luki Snadin toivelistassa ensimmäisenä. Jos tässä taloudessa ei kerta saa oikeaa koiraa niin olkoon sitten edes ropotti.

Olen jouluisin ja synttäreinä hyvin hellämielinen sen jälkeen kun kyllästyin muutama vuosi sitten omaan nihkeyteeni. Ipanoiden toiveet ovat aina olleet kohtuullisia (listalla oli tänäkin vuonna esimerkiksi Promarkerin tusseja ja hyviä pikkareita) ja toiveita oli molemmilla viitisen kappaletta. Mitään leluja ei oikeastaan osteta näiden kahden sesongin ulkopuolella, joten toteutan ihan mielelläni ne tärkeimmät lahjatoiveet. Ja tällä kertaa se oli robottikoira.

Mutta mikä robottikoira edes on? Mitä ne tekevät? Minun lapsuudessani oli sellainen vieterillä "ladattava" otus, jonka koneistosta kuului korvia raastava, jurnuttava ääni, kun se kävellä töpötteli eteenpäin puolen metrin matkan. Snadi tuskin tarkoittaa sellaista. Häntä ei myöskään ehkä naurattaisi, jos ostaisin robotti-imurin ja liimaisin siihen karvaa ja hännän.

Suurin riittämättömyyden tunteeni liittyykin jouluna lahjoihin.

Ensinnäkin olen viime tingan ihminen. Ehdin miettiä koko lahja-asiaa yleensä vasta sitten kun muilla on jo paketit kuusen juurella. Siinä vaiheessa ei yleensä ole enää mahdollista ostaa juuri sitä, minkä kaikki muutkin ovat halunneet, vaan tarjolla on joku hätäratkaisu, joka on ekaluokkalaisen mielestä yhtä kiva kuin juustotarjotin.

Toiseksi en tiedä leluista mitään. Kaikki suosikkilelut näyttävät ihan samalta, petsit, hatchijotain, pikmi popsit, lollit ja squishit. Onneksi on Skidi, jonka otin mukaan personal shopperiksi. Hän tietää, mistä puhutaan ja mikä olisi katastrofi. Olin nimittäin jo hankkimassa robottikameleonttia, kunnes Skidi huomautti, että ota toki jos haluat aiheuttaa aattona itkukohtauksen, mutta toiveena oli KOIRA ei KAMELEONTTI.

Nyanssit ovat tärkeitä.

Skidi on muutenkin harjaantunut. Hänen toivelistansa olikin laadittu jo ihan selkeällä formaatilla. Hän oli tehnyt lahjatoiveistaan taulukon, jonka sarakkeissa oli kapitaaleilla ilmoitettu tuotteen eksakti nimi, kuvausteksti, hinta ja ostopaikka. Hän on selvästikin kyllästynyt pettymään shoppailutaitoihini. Hienoa!

Huomenna lähden uudestaan kaupungille. Jos näette jonkun itkevän lelukaupassa, tulkaa kertomaan että kaikki järjestyy.

Se on nyt: ruuhkavuosien multihuipentuma

Ah, joulunalusviikot! Perhe-elämässä pukkaa samantyyppistä ruuhkaa kuin ennen juhannusta, mutta jouluisin maustein. Ystävä ihmetteli, miten tästä työpaikkojen, päiväkotien ja koulujen sekä harrastusryhmien konsertti-, karonkka-, päättäjäisesitys-, pikkujoulu- ja puurojuhlasumasta oikein selviää samalla kun töissä pitäisi paahtaa sata lasissa ja hoitaa kaikki normaalirutiinitkin.

Hyvä kysymys. Eikä tuo edes riitä. Lisäksi pitäisi nähdä ystäviä, hakea kuusi, käydä jouluostoksilla ja  paketoida sekä tietysti muistaa ne kaikki erikoislukujärjestykset, rekvisiitta ja -tapahtumat.

Kuorolla esiintyminen tiistaina, olemme piparkakkuja, joten ruskeaa ja valkoista päälle.
Iltiksessä luistelua huomenna! 
Kaulin mukaan, sillä leivomme pipareita! 
Torstaina ei ole sisäliikuntaa vaan joulukirkko ja jos lapsi saa lähteä suoraan kirkosta kotiin ilmoittakaa opettejalle. 

Kalenteri on turvoksissa ja pää vuotaa, mutta johonkin väliin pitäisi ympätä vielä normaalit liikuntasuoritteetkin, jotta omassa hermostossa riittää joustoa.

Jos meinaa iskeä epätoivo, pitäisi vain hengitellä syvään: tällaiset tilanteet ovat kehittäviä!

1. Pelisilmä paranee. Kaikkea ei ehdi, vaikka haluaisi  – etkä todellakaan ole ainoa, joka ei kykene venymään ihan joka juuttaan esitykseen ja prosessoimaan lähimuistissa jokaista yksityiskohtaa kuten laskujen maksua. Kompromisseja on pakko tehdä erityisesti, jos lapsia on useampi. Onneksi priorisointia tulee ihan itsestään kun kaikki ei-kriittinen jää pois unohtumisen kautta.

2. Luovuus lisääntyy. "Ahaa, huomenna pitäisi olla punainen tonttupuku – käykö tämä mun punainen paita, jos leikkaan siitä hihat ja liimaan kaulukseen pumpulia?" Joulukuu on opinnäytetyö siitä, miten paljon voi oikaista ja joustaa ilman, että kukaan huomaa mitään tai kokonaisuus kärsii yhtään.

3. Kiire yhdistää! Kaikkien perheenjäsenten on pakko osallistua ratkaisujen etsintään ja aikataulujen suunnitteluun. Paitsi tietysti ekaluokkalaisen, joka on vetänyt hihasta jonkun bonusuhmaiän ja on ihan jokaisesta asiasta eri mieltä, koska voi.

4. Kiitollisuus. Kaiken hässäkän keskellä on siistiä, että tällainen hässäkkä on mahdollista. Se on merkki siitä, että elämässäni on paljon kaikkea kivaa. Voisi olla myös toisin. Ja on ollutkin.

5. Kontrasti. Eikä tämä kauaa kestä. Lauantaina en aio enää avata sähköpostia ja tammikuulle ei ole kukaan buukannut vielä mitään. Hulina päättyy tähän viikkoon ja sitten voimme maata sohvalla, täpinöidä joulua ja syödä sata voileipää eikä mitään oikeaa ruokaa. Joulurauha syntyy juuri tästä, kontrastista.

Jos olisin konsultti, joka olen, toivottaisin fokusoitua tekemistä hyvällä sykkeellä. Sanon kuitenkin että kovasti tsemppiä kaikille, joilla on tämä sama homma.

Keskivakava jouluaddiktio

Yhtäkkiä jouluisia juttuja näkee joka puolella.

Se tapahtui vähän salakavalasti. Ensin pyysin Mummilta kersoille omatekemän joulukalenterin. Sitten hankin ikkunaan joulutähden, viritin omenapuuhun jouluvalot ja aloin hamstrata tuikkuja. Rupesin tekemään kokeiluja joulutortuilla. Ja viime jouluna tein sen halvatun tonttuovenkin.

Tänä vuonna raahasin joulukoristelaatikon keskelle olohuonetta jo marraskuun puolivälissä, kun katsoin, että on syytä aloittaa tonttusyyllistäminen (se tuntuu toimivan jopa paremmin nyt kun totuus joulupukista on ratkennut kaikille). Ostin salaa Ja nyt en tiedä, miten perustelisin Koti-insinöörille, että kuusi pitäisi saada olohuoneeseen v i i m e i s t ä ä n  kuun puolivälissä.

Porttiteoria. Pian on siirryttävä vahvempiin, mutta onneksi leveleitä on vielä valtavasti, hankin lahjat aina viime hetkellä aatonaattona. Joulu on niin hyvä fiksi mörönpersesesonkiin, että olisi tyhmää jättää vetämättä. Luonnollisesti vieroitusoireet pelottavat.

Pari vuotta sitten oli aika tunnustaa, ettei suhteeni jouluun ole ollut enää moneen vuoteen viileän välinpitämätön tai edes ystävällisen neutraali vaan hieman innokas. Jopa siinä määrin innokas, että kun kersat juoksivat innoissaan viikonloppuna kalenterin ensimmäisen luukun ääreen, mietin hieman haikeana (!!!) että kuinkahan pitkään ne jaksavat tuostakin innostua. Että milloinka tämä näytelmä pitää lopettaa?

Miehen suvussa leivotaan joulun aikaa mehevää banaanikakkua. Perinteen omaksuminen oli helppoa.

Kun on työssä, jonka konkreettiset jäljet ovat vähän hailakat, tällainen pop-up tapahtumatoimistona leuhottaminen on loppujen lopuksi rentouttavaa vaihtelua. Ipanat sitä paitsi arvostavat juuri tällaista ponnistelua, toisin kuin kadonneiden hanskojen metsästystä tai ruoanlaittoa. Kumpikaan ei usko enää pukkiin (lahjoihin kyllä), mutta 50 % ilmoittaa jo että parasta joulussa on tunnelma.  Ipanoilla on olemassa lapsuuden joulut -niminen muisto, joka on täynnä omia joulujuttuja, vihreitä kuulia, olkipukkeja ja Tontun kirjeitä. Ja minulla kivaa vanhemmuutta.

Ehkä tätä ei tarvitse lopettaa. Ehkä tämä on itseään ruokkiva kehä: kersat innostuvat kun minä innostun ja minä innostun niin kauan kun ne innostuvat. Ja lasten kasvamisenhan voi ottaa haasteena: miten jatketaan teinien ja aikuisten lasten jouluahdistelua niin, etteivät ne hanki lähestymiskieltoa? Näen jo itseni täyttämässä viisikymppisille kersoille kalenteria tekohampaat heiluen ja kuskaamassa rollaattorilla termosglögiä työpaikalle. Lokakuussa.

Sukujuhlat syyskesän yössä

Olin viikonloppuna miehen suvun järjestämissä rapujuhlissa. Sukujuhlat kuulostavat lähtökohtaisesti vähän tylsältä konseptilta, mutta se riippuu suvusta. Kemuihin voi mennä aika pienillä odotuksilla ja yllättyä iloisesti.

Kohdalle osui lämmin, kullanhohtoinen ilta. Isolle terassille oli kannettu kolme pitkää pöytää, joille katettiin ravut ja tuikut. Safkat oli hankittu pitopalvelusta ettei kenenkään tarvinnut viettää bileitä keittiössä. Nuorin osallistuja oli reilun vuoden, vanhin kohta 80. Fonistit esiintyivät, laulu raikasi saaristossa, lapset valvoivat serkkuporukassa liian myöhään ja oli valtavan hauskaa.

Sukujuhlat on minulle jokseenkin vieras käsite. Ystävät ovat valloittaneet minun elämässäni sen läheisimmän ja suurimman ihmisverkoston, jolle soitan jos on upeaa tai ankeaa. Sukua tulee tavattua jonkun iäkkäämmän sukulaisen syntymäpäivillä, häissä tai hautajaisissa, noin kerran kymmeneen vuoteen, eikä juuri koskaan rennosti tai muuten vaan.









Olen huono tutustumaan ihmisiin ja tässä elämäntilanteessa (ja ehkä muutenkin) vielä erityisen huono pitämään yhteyttä kehenkään, joka ei ole arjessani jotenkin kiinteästi mukana. Jos ja kun molemmat vanhemmat ovat kuolleet, ei ole mitään luontevaa väylää kuulla miten serkuilla, sedillä, tädeillä ja enoilla menee, missä asuvat ja mitä tekevät. Linkki voi ohentua Facebookin varaan tai katketa kokonaan. Moniin sukulaisiin pitäisikin tutustua uudelleen, mikä taas tuntuu hassulta. Mistä minä tiedän, haluavatko ne edes tavata? Omituinen ja jotenkin suomalainen pattitilanne.

Onneksi on veljet. Erikoisperheemme käänteet eivät ole jälkikasvua erottaneet vaan yhdistäneet, mutta ehkä meidänkin pitäisi ryhdistäytyä ja tavata useammin. Ja onneksi on miehen suku, jonka juhliin voi mennä hengaamaan, jos ei itse saa mitään aikaiseksi.

Virvontaindeksi: nousussa

Suoritin ensimmäisen virpomisvalvojan roolini seitsemisen vuotta sitten. Emme missään tapauksessa kehdanneet mennä kuin tuttuihin paikkoihin, kävimme jopa autolla kiertämässä eri kaupunginosissa asuvien ystävien luona. Yhtä ainutta virpojaa ei meidän ovellamme käynyt.

Olen itse löytänyt sisäisen pääsiäisihmiseni (aka Kersojen Mässyjen Mystisen Katoamisen Juhlan) ja vietän mielelläni näitä kevään tupareita perinteisin ja omakeksimin menoin. En tiedä, ovatko ihmiset (minä mukaanlukien) tulleet ylipäätään juhlien suhteen rohkeammiksi vai mitä, mutta jotenkin tuntuu, että pääsiäistä viettävien ihmisten määrä on kasvanut sekä virpoja- että virvottavapuolella. Tai ehkä pääsiäisestä(kin) on tullut lastenjuhla.



Perustan havaintoni siihen, että palmusunnuntain virpojavastaanotto on parantunut vuosi vuodelta. Enää ei tarvitse lähteä ajelemaan minnekään vaan kierroksen voi tehdä ihan omassa naapurustossa. Ihmiset jättävät portit auki ja laittavat pääsiäiskoristeita oviin ja ikkunalaudalle merkiksi, että virpojat ovat tervetulleita. Nekin, jotka eivät selkeästi muistaneet koko asiaa, halusivat itselleen tuoreutta ja improvisoivat palkan ruokakaapin kätköistä. Yksi antoi TUC-keksejä kun ei muutakaan ollut.

Paras kohtaaminen oli paikallisen koiranulkoiluttajan kanssa. Tyyppi pysäytti trulliasuun pukeutuneen Skidin ja pyysi virpomaan. Kyseinen henkilö asui kerrostalossa, jossa on ovikoodi, joten virpojia ei ollut tulossa. Mutta eipä hätää, hänpä oli ottanut suklaamunia taskuun ja lähtenyt koiran kanssa virpojia etsimään. Hänkin sai näin tuoreutta ja terveyttä elämäänsä.

Siistiä!



Meidän ovellamme kävi sekä tuttuja että tuntemattomia trulleja, pupuja, kissoja ja yksi Spider Man, tyttöjä ja poikia kolmevuotiaista teini-ikäisiin. Vielä kun ensi vuonna tulisi joku aikuinen niin voisin sanoa että maailma on suht valmis.

Nyt Munapolun Henki alkaa valmistautua seuraavan viikonlopun ponnistukseen eli runomittaiseen suklaamunasuunnistukseen. Palkka mulle!

Ps. Älä epäonnistu vanhempana! Näillä vinkeillä saat KMMK-juhlasta kaiken irti.

1. Älä ota isoja. Ipanat ovat salakavalasti korvamerkanneet ne heti saadessaan.
2. Käärepaperit taskuun tai roskikseen piiloon muiden roskien alle. On noloa jäädä kiinni papereista.
3. Low profile. Kersojen korvat ovat harjaantuneet spottaamaan karkkejaan pölliviä amatöörejä. Ei rapistelua, ei lähikontaktia karkki poskessa. Kahvikuppi päälle ja olet turvassa.
4. Jos jäät kiinni käsi suklaamunakorissa, sano että olit lisäämässä sinne jotain ja nyt yllätys meni pilalle. :(
5. Jos lapsia on paljon, karkit pitää mennä suosiolla syömään vessaan tai roskienvientireissulle.

Teroitin kuusessa ja muut uudet perinteet

Olipa hyvä joulu, monella tapaa paras pitkiin aikoihin. 

Ensinäkin kuusivuotias on nähdäkseni parhaassa joulutäpinöinti-iässä. Snadin peittelemätön riemu  tarttui tietysti kaikkiin muihinkin. Vaikka joulupukkiin uskovien määrä oli perheessämme pyöreä nolla, ajatus siitä, että pukki ei tulisi, torjuttiin täysin. Niinpä Koti-insinööri vetäisi sen verran camp-henkisen pukkiroolin, että Snadi ilmoitti olevansa ensi vuoden pukki. Odotan tätä performanssia jännityksellä.

Toiseksi tämä joulu tuntui jo ihan tutulta. Kun joulutraditioni meni seitsemän vuotta sitten uusiksi, oli vähän ulkopuolinen olo, sellainen tunne, että oli vieraana muiden joulussa. Nyt ei enää tuntunut siltä. Anoppilan joulu yhdistettynä omiin pakkomielteisiin on muuttunut uudeksi omaksi perinnejouluksi, jonka osasia osaa jo kaivata. Askelmerkit ovat selvillä.

Kersatkin ovat ottaneet näitä jouluperinteitä omakseen. He tietävät ajankohdat kuusen hakuun ja koristeluun, riisipuuron syömiseen ja joulusaunaan. Tämän jouluna uutuutena kuusen latvatähdestä löytyi vaaleanpunainen teroitin. Oletan, että se on siellä ensi joulunakin.







Kolmanneksi nämä välipäivät sujuvat todella leppoisasti. Kersat lukevat uusia kirjojaan, kuuntelevat musiikkia uusista kuulokkeistaan (tämä oli peiteoperaatio, jossa vanhemmat pelastetaan Antti Tuiskun ikusielta korvamadolta) ja käyvät ulkona aina kun ei sada. Lunta ei ole, mutta onneksi on jäätyneitä lätäköitä.

Välipäiviä rennompaa ajankohtaa saa perhearjessa hakea. Kesälomalla on kesäpaine (mielentila, jossa on saatava tehtyä edes jotain, koska on kesä ja tämä loppuu pian) ja reissussa matkapaine, (eli tarve käydä nappaamassa valokuva mistä tahansa nähtävyydestä ja vähintään postattava se instagramiin), jotta voi tuntea matkailleensa. Tämä ihana luppoaika onkin johtanut siihen, että olen ihan ihan huomaamatta ja vaivihkaa saanut paitsi ulkoiltua, luettua ja pyykättyä, myös järjesteltyä kaappeja. Luksusta! Minä olen tehokkaimmillani silloin kun saan olla sitä spontaanisti, ja siihen ei arjessa ole liikaa mahdollisuuksia.

Onhan se parempi noin.

Vielä ei ole rikki mitään mutta kohta on.

No mutta. Huomenna käyn töissä ja sitten taas muutaman päivän pötkötys. Loppuviikoksi ei ole mitään muita tavoitteita kuin päästä eroon kahdesta piparkakkutalosta.

Joululauluadventtikalenterin 3. luukku: jouluruoka

Tässä kolmannessa adventtikalenterin luukussa siirrytään tunnelmoimaan siihen levolliseen hetkeen, kun käydään koko perheen kanssa joulupöytään ja annetaan lapsuudesta tuttujen herkullisten tuoksujen saatella mieli joulumaahan.

(Sävel: Joulupuu on rakennettu)

Joulupuuro, graavisiika
laatikot ja rosolli,
Biojätteeks luokitellaan
kaikki paitsi manteli.

Mitä tää on, outo haju,
vähän kiitos, yök en syö.
Naaman peruslukemissa
vanhemmilla täysi työ.

Kiitos sulle lähikauppa
nakeista ja muussista
Olikin jo pitkä tauko
perinteisist' ruuista.

Ps. Katsothan myös aikaisemmat, joululaulujen ilosanomaa levittävät adventtikalenterin luukut:
1. luukku "En etsi valtaa loistoa vaan talvihanskoja"
2. luukku "Kilisee, kilisee hermossa"

Pps. Mikäli joulupöydässä on isompia ongelmia, kannattaa tsekata Mari-Siskon jämäkät neuvot. Hän jos kuka tietää, mikä nirsoilevin kersoihin tepsii!