Rakas, helvetin kroppani

Sain joku aika sitten kutsun allasbileisiin. En ottanut bikineitä mukaan, tietenkään, vaan jätin pulikoinnin väliin. Kehtaan esitellä vyölaukkuani vain uimahallissa ja rannoilla, joissa katoan kauneusvirheineni ihmismereen. Bikinikunto jäi jonnekin 90-luvulle ja sen mukana jäi jotain muutakin.

Lopetin laihduttamisen, kun ymmärsin, että a) en ehdi, b) vyölaukkuun tehoaa vain kirurgin veitsi ja c) toisaalta viisi kiloa kevyempi painolukema ei olisi portti mihinkään hienoon elämään. Ajatus "epäsopivuudesta" ei kuitenkaan kadonnut päätöksen myötä. Tämä sisäinen koodisto kertoo minulle edelleen, mitä saan kehdata ja mitä en, vaikka olen yrittänyt muuttaa asennettani body positive -liikkeen kautta, ja vaikka tiedän, ettei kukaan pärjää kisassa photoshopille ja karkaa vanhenemiselta. Siellä se on ja sanoo että ei. Tämä asenne aiheuttaa myös suoranaista itsesensuuria – bikinit ovat vain jäävuoren huippu. On tietysti paljon muitakin vaatteita, joita ei ole sopivaa käyttää (hihattomassa paidassa esiinnyn vain hieman useammin kuin bikineissä), mutta on myös asioita, joita ei kuulu tehdä. Älyttömin on se, etten oikeastaan halua olla kuvissa. On parempi olla pilaamatta muuten hyviä otoksia.

Ja kyllä: ymmärrän ja tiedostan kaikki kauneusihanteisiin liittyvät mahdottomat vaatimukset sekä sen että kroppani on loppujen lopuksi ihan normaali naisen vartalo, mutta jossain kohtaa liskoaivoissani on tiesulku ja kyltti: tästä eteenpäin ilman rationaalisuuden häivääkään. Mikään ei auta. Minuun ei uppoa edes vakuuttelu, että raskauksien runtelema keskivartalo olisi jotenkin upea, koska se on palvellut hienoa tarkoitusta lisääntyä. Entä jos se vyölaukku on vain... ruma?

Erityisesti tyttöjen äitejä neuvotaan olemaan siirtämättä irrationaalista kehovihaa lapsiinsa, ihan syystä tietenkin. Mutta tuota paheksuntaahan kuulee joka puolella. Naisurheilijoiden ja -poliitikkojen kroppia arvostellaan julkisesti. Samassa lehdessä voi olla peräkkäin artikkelit, joissa kerrotaan kesän upeimmat kakkuohjeet ja varoitetaan vaanivista kesäkiloista. Kun Nike lanseerasi urheiluvaatemalliston plus-kokoisille, aika nopeasti nousi haloo, että tässä taas kannustetaan naisia lihomaan. Ja kerran seurasin, kuinka isä ohjeisti kumppaniaan koko perheen kuullen, ettei tämä vain söisi lisää ruokaa.

Asiasta vallitsee laaja yhteiskunnallinen konsensus. Omalla asenteellaan voi vaikuttaa vain yhteen osa-alueeseen, mutta se kannattaa silti tehdä. Haukkumattajättäminen on vain puolet totuudesta.

Pitäisi varmaan kokeilla kehuja. Koska hei rakas kroppani, olet muutakin kuin ihonalaista rasvakudosta ja löysää nahkaa! Olet vahvoja luita ja lihaksia, ajatuksien asunto. Siinä missä muut makaavat norossa viikon kylppärin lattialla, sinä olet pari tuntia huonovointinen ja sitten jatkat taas.
Aivot! Te ette juuri koskaan kärsi päänsärystä tai unettomuudesta, vaan tuotatte maailmaan kirjallisuutta.
Ja sydän! Pumppu vetää helposti sykeväliä 43-188 bpm, mikä on tällaiselle keski-ikäiselle treenamatta todella kova tulos. Mikä menetys olympialiikkeelle!
Ja entäpä tahto! Talutin tässä eräs kaunis päivä kaksi erikokoista pyörää ja yhdet treenikamat kerralla metrikseltä himaan. Välillä itketti mutta tein sen, eivätkä edes välilevyt luiskahtaneet!

Ainoa, joka osaa tällaisia kehuja antaa, olen minä itse. Sitä ei edes kehtaamiskoodistoni kiellä.

Laihduttaminen on puolipäiväduuni

Olen laihduttamisen suhteen myöhäisherännäinen. Nuorempana suurin kroppaongelmani olivat paksut pohkeet, mutta yleisen painonhallinnan eteen ei tarvinnut nähdä vaivaa. En kiinnittänyt syömiseen huomiota yhtään, enkä ikinä käynyt vaa'alla. Muistan, että ensimmäisen älä vain liho enempää -kommentin sain joskus parikymppisenä. Olin silloin ehkä 65-kiloinen.

Synnytyksen jälkeen kilojen karistaminen ei ollut se suurin ongelma, kun elämä oli muutenkin sekaisin, mutta koko vaatekaapin jääminen yhtä kokoa liian pieneksi otti päähän.

Viimeisen kymmenen vuoden sisään olenkin aloittanut ja lopettanut aika monta "ryhtiliikettä". Kun viimeksi tappelin muutaman sitkeän ja ärsyttävän kilon kanssa, huomasin, että tarvitsin siihen koko keskittymiskykyni. Päivien ja viikkojen olisi pitänyt olla hyvin kontrolloituja ja säännönmukaisia, jotta olisi voinut pitää ateriarytmin tasaisena ja liikunnan suunniteltua. Mutta eihän elämä ole sellaista, eikä ainakaan ruuhkavuosissa. Välillä päivät ovat pelkkää selviytymistä sairastuvan pyörittäjänä, välillä taas duunissa on sellainen härdelli, että kotona haluan vain maata sikiöasennossa eteisen lattialla.

Tää muija vuodelta 2005 oli rypytön ja tikissä.

Ne pienetkin elämänmuutokset ovat isoja, isommat remontit lähestulkoon mahdottomia. Tahdonvoimaa kyllä oli, mutta muisti ei pelannut. Fokus meinasi koko ajan livetä ja lipesikin johonkin muuhun. Laihdutus oli enemmän kuin aikaavievä harrastus, se oli puolipäiväduuni. Sen lisäksi, että jouduin tekemään tämän harrastuksen eteen valtavasti aivotyötä, vaivannäkö oli turhaa. Lihoin hiljalleen takaisin, kuten melkein kaikki muutkin tekevät.

Ei siis kauhean yllättävää, että hommassa iskee riittämättömyyden tunne, motivaatiopulan lisäksi. Pahimmillaan lopputulos vain vituttaa entistä enemmän. Viivan alle ei jää mitään, sanoisi diplomi-insinööri. Parempi siis lopettaa itseaiheutettu mielensäpahoittaminen.

Kiitos Vaakakapinan inspiraation päätin, että näillä jenkkakahvoilla mennään. Olen tällainen vähän paksu, mutta viis siitä. Voin erinomaisesti juuri nyt ja minulla on niin monta (kiinnostavaa) rautaa tulessa, etten kertakaikkiaan voi enkä halua varata aivokapasiteetistani valtaosaa yhdelle asialle.

Muistaakseni Patrik Borg sanoi, että parhaiten painonhallinnassa onnistuvat ne, jotka pystyvät näkemään muutokset pitkänä, positiivisena projektina. Minulle riittää siis hyvä elämä ja ajoittainen pullalakko.

Ps. Jos kaipaatte vertaistukea ajatusten työstämiseen, niin vinkkaan että Jenny+ jatkaa taatulla suorapuheisella linjalla aiheina mm. kehoviha ja vuorokauden tuntien riittäminen.

Vähän paksu

Olin teini-ikäisenä suuressa muotitapahtumassa pukijana. Söimme takahuoneessa irtokarkkeja kaverini kanssa rekkien alla. Langanlaiha malli totesi voihkien, että "mun reidet on kuin tukit". Pyörittelimme silmiämme.

Vasta jälkikäteen on tullut mieleen, että hän tosiaan saattoi oikeasti pitää itseään paksureitisenä, vaikka hän kaikkien mahdollisten mittareiden mukaan oli hyvin kaunis ja hoikka. Ihmiset (miehet mukaanlukien) kokevat olevansa vääränlaisia, koska länsimainen kauneusihanne on suurimmalle osalle jengistä mahdoton tavoite ja niillekin, joille se olisi mahdollinen, suhteellisen vaikeasti saavutettavissa. Joskus kehonkuvan ongelmat syntyvät jo kotona, mutta suurin osa vetää johtopäätökset pelkästään median tarjoilemasta kuvastosta.

Olen itse tällainen tasaisen tukeva, vähän paksu. Juuri se, jolle sanotaan, että älä vain päästä itseäsi lihomaan tuosta enempää, ilmeisesti tarkoittaen, että ylitän kohta jonkun määrittelemättömän rajan. En yleensä jaksa loukkantua. Elämäntavoissani ei ole suurta vikaa. Olen somaattisesti terve ja sain kuntotestistä ihan huipputulokset, vaikka kehonkoostumus olikin vähän läskipainotteinen. Jos lähden lenkille, voin ihan helposti juosta tunnin ja jäädä eloon. 

Olen seurannut ihastuneena Vaakakapinaa (käykää tutustumassa tähän Jenny Lehtisen luotsaamaan kansanliikkeeksi nousseeseen ohjelmaan), jossa kannustetaan viettämään tänään vietettävän Älä laihduta -päivän sijaan Älä laihduta -elämää. Syy on hyvä. Jatkuva häpeä ja itseinho ei tietenkään tee kenellekään hyvää pitkän päälle, mutta kaikista älyttömintä on, jos jättää asioita tekemättä siksi, että ei kehtaa tai uskalla, koska painaa liikaa.

Se on aidosti tutkiskelemisen arvoinen pointti. Jätänkö minäkin tiedostamatta tekemättä asioita jollain ulkonäköverukkeella? No tavallaan.

En halua olla kuvissa. Näytän kuitenkin tyhmältä, parempi olla tallentamatta.

Koska olen vähän paksu, on ties kuinka paljon vaatteita, jotka olen kategorisoinut pois minun vaatekaapistani. En juuri koskaan esiinny bikineissä, koska vyötärö. En edelleenkään käytä hameita, koska sääret tai villatakkeja, koska käsivarret. Äsken kun löysin verkkokaupasta ihanan maksimekon, laitoin sen ensin ostoskoriin ja otin sitten pois, kun ajattelin, että näytän kuitenkin hölmöltä siinä. Nehän pukevat vain pitkiä ja laihoja.

Tätä samaa itserajoittamista voi tehdä muillakin tekosyillä. Keski-ikäinen saattaa ajatella, että on jo liian vanha tekemään jotain, ja kerran eräs ystävällinen täti kysyikin, että "Etkös sinä ole vähän liian vanha bloggaamaan?" Ja kun katselin vähän aikaa sitten teinikuviani, ihastelin, miten hyvin minulle sopi punainen tukka. Miksi se ei sopisi enää? No eipä sitä viitsi enää kauhean räväköitä värejä käyttää, kun ei se enää tämänikäiselle sovi.

Hohhoijaa. Mitään varsinaista järkeä näissä omakehittelemissä rajoituksissa ei ole, vaikka niistä ei mitään suurta tuskaa tuntisikaan. Tällainen minä nyt olen enkä muuksi muutu, ainakaan ilman vaivannäköä.

En siis tänään kieltäytynyt jäätelöstä, otin kaksi lasia viiniä ja söin pari karkkiakin. Lisäksi kävin laittamassa sen maksimekon takaisin ostoskoriin ja värjäsin tukan punaiseksi. Vähän nolottaa tietty, mutta se saa nyt luvan mennä ohi.

Ei enää yhtä ainutta elämänmuutosta tai alan kirkua

Kävin vaa'alla, koska farkut antoivat ymmärtää, että jonkinlainen status check voisi olla paikallaan. Juu. Vittusaatanan talviklassikkolukemathan ne siellä.

Hihat kärysivät ihan totaalisesti. Päätin syyttää lukemista sekä vuodenaikaa (pyöräily muuttui epäsäännölliseksi ja väsyttää koko ajan) että perimääni. Itseäni en ajatellut syyttää enää yhtään.

On nimittäin alkanut hieman nyppiä tämä pysyvän elämänmuutoksen hokeminen. Hemmetti, olen tehnyt kolmessa vuodessa joku sata elämänmuutosta! Mutta kun se ei riitä. Mikään ei riitä!

Käyn lounaalla ruokalassa, jossa ruoka annostellaan valmiiksi lautaselle ja jälkiruokavaihtoehtona on banaani tai kahvi.
Syön soijajogurtin välipalaksi (vaikka ei tee mieli) ettei vaan tulisi otettua liian isoa annosta kotona.
En koskaan arkena santsaa.
Juon ruokajuomaksi vettä, enkä ikinä maitoa tai limuja.
Kotona ei saa olla karkkia (suklaasta en onneksi tykkää).
Illalla ei mussuteta enää mitään.

Että mitä ihmettä voisin vielä tehdä? Mistä pitäisi vielä luopua? Kaurapuuron voisilmästä ja tuoremehusta? Niistä kaikista kolmesta lasillisesta punaviiniä viikossa? No-fucking-way.

En ole oppinut yhteyttämään, joten pakko on jotain syödä ja joskus on kiva nautiskellakin. En aio enkä halua ruveta elämään sellerismoothieilla kuin joku joogaguru.

Toki ihan kaiken herkuttelun voisi jättää. Syön joulukuussa kerran viikossan joulutortun, mutta huomautan, että ne huhuilevat minulle vitriinistä ihan joka päivä. Suurimmaksi osaksi pystyn vastustamaan niitä, mutta joskus tulee päiviä, kun en halua vastustaa.

Olen normaali ihminen, jolle jo se, että ei liho, on onnistuminen. Ja mitä selkärankaan tulee, makealle persolle ihmiselle oli valtava saavutus olla vuoden ajan karkkilakossa. Ei, kieltäydyn uskomasta, että olen jotenkin henkisesti vajavainen. En ole.

Laihduttamisessa (ja saavutetun painon pitämisessä) onnistuu ylipäätään vain hyvin pieni osa ihmisistä. Kuulun siihen epäonnistuvaan enemmistöön. Näillä mennään.

Että kiitti mulle riitti, elämänmuutokset olivat nyt tässä. Olkoon vaan paheksuttavaa jojolaihduttamista, mutta vedän muutaman viikon viiskakkosta ja sitten annan painon taas pikkuhiljaa hilautua ylöspäin. Jossain vaiheessa maailmaan tulee taas värit, valot ja lämpö, joten voin mennä taas ulos, ehkä jopa lenkille. Taidanpa siis jäädä odottelemaan tätä muutaman kuukauden päässä luuraavaa elämänmuutosta glögilasi kädessä. Tiptap vaan.

Laihduttaja epäonnistuu aina?

Olen kironnut itsekseni kuntoilun suhteen täysin penkin alle mennyttä kevättä.

Ensin keuhkoputkentulehdus, sitten murtunut kylkiluu, uusi flunssa ja lopuksi vielä nyrjähtänyt nilkka, joka nyrjähti vielä uudelleen. Paraneminen on siis edelleen vaiheessa. Ja nyt ollaan toukokuussa!

Vaikka olen pystynyt pyöräilemään, lihaskunto on heikossa hapessa. Ja vyötäröllä taas kahvat. Voi epätoivo.

Juuri sopivasti silmiini osui NY Timesin kiinnostava juttu laihduttamisesta. Juttu on pitkä mutta lukemisen arvoinen. Siinä nimittäin etsitään vastausta siihen, miksi moni onnistuu kyllä laihtumaan, mutta lihoo hiljalleen takaisin.

Miksi se uusi paino on niin hiton vaikea pitää?

Yleisesti uskotaan, että kyseessä on vain lihavan ihmisen asenneongelma: saamattomuus, motivaation ja itsekurin puute. Oma vika siis.

No ei ihan täysin.

Ilmiötä tutkittiin Suurin pudottaja -ohjelman kilpailijoiden avulla (ja kirjoitan tämän tiedostaen, että tämä muutaman kilon kanssa taistelu ei ole sama asia). He onnistuivat ohjelman aikana laihtumaan valtavasti, mutta nyt, kuuden vuoden päästä, osa on lihonut takaisin lähtöpainoonsa, jotkut jopa yli. Itse asiassa vain yksi osallistuja (heitä oli 16 eli tutkimustarkoitusta varten ryhmä oli hyvin pieni) on onnistunut pudottamaan painoaan lisää.

Siis nämä hyviä tuloksia saavuttaneet ihmiset, jotka saivat 7 kuukauden ajan intensiivistä terveys-, ravitsemus- ja liikuntavalmennusta, ja joilla oli (oletettavasti) hyvä motivaatio elämänmuutokseen, epäonnistuvat. Miksi?

Jutun mukaan tutkijat yllättyivät kahdesta asiasta.



Ensinnäkin siitä, mitä joidenkin osallistujien aineenvaihdunnalle tapahtui.

Perusaineenvaihdunta, joka on siis se energiankulutus, mikä tapahtuu ihan vain sohvalla makaamalla, hidastui dramaattisesti. Toki tiedettiin jo etukäteen, että kropan vastaisku laihtumiseen on aineenvaihdunnan hidastaminen, mutta se, miten intensiivisesti ja sinnikkäästi kroppa tekee töitä laihtumista vastaan vielä kuusi vuotta myöhemminkin, oli yllätys. Aineenvaihdunta ei palautunut normaalille tasolle silloinkaan, vaikka paino nousi!

"What shocked the researchers was what happened next: As the years went by and the numbers on the scale climbed, the contestants’ metabolisms did not recover. They became even slower, and the pounds kept piling on. It was as if their bodies were intensifying their effort to pull the contestants back to their original weight."

Toinen yllätys piili hormonissa nimeltä leptiini, joka säätelee kylläisyyden tunnetta. Arvaattekin ehkä jo mitä niille ennen laihduttamista mitatuille normaaleille tasoille kävi? Ne romahtivat. Eivätkä nekään enää nousseet samalle tasolle, vaikka paino nousi.

Juuh elikkäs, tästähän voisi vaikka masentua. Teetpä mitä tahansa, kroppasi palauttaa sinut ruotuun. Et voi voittaa biologiaasi, varsinkin kun elämässä väkisinkin on liikunnallisia suonsilmäkkeitä, joista nouseminen saattaa kestää useamman kuukauden. Ei kannata laihduttaa, koska pahennat vain aineenvaihdunta- ja hormonitilannettasi!

Vaikka tieto lisää tuskaa ja tämä juttu on monella tapaa masentava, minusta on hyvä lisätä ymmärrystä ja sympatiaa omaa elimistöä kohtaan. Sitäpaitsi tästä voi seurata vaikka jotain hyvää koko laihdutusskenelle.

Jospa huomio kiinnittyy jatkossa siihen, miten estetään lihomista, koska laihduttaminen on niin sairaan vaikeaa. Tai jos vaikka miettisimme, millä keinoin uuden painon säilyttäminen onnistuu ja parannetaan tukea ja seurantaa. Eikä ole pahitteeksi muistaa, että olemme yksilöitä - kaikki ei ole siitä tsemppihengestä kiinni.

Ei enää ikinä bikinikunnossa

Joku personal trainer oli sanonut jotain äitiyskiloista. Siitä tuli mieleen eräs anekdootti.

Juhlistimme taannoin ystävän synttäreitä kylpylässä. Mietin jo etukäteen pakosuunnitelmaa, ellei tarjolla olisi kylpytakkia. En kertakaikkiaan esiinny enää ihmisten ilmoilla bikineissä, ikinä, saati jossain spa-osastolla. Mummouikkarissani kehtaan juuri ja juuri kipittää altaaseen.

Syynä on vatsalihasten erkauma ja venynyt vatsakalvo, mikä tekee vyötäröstä perunapellon. Ja se ei tule takaisin laihduttamalla. Kirurginen korjausoperaatio taas olisi iso ja kallis.

Kaikki synnyttäneiden naisten kokema vartaloepätoivo ei siis johdu raskauden aikana syödyistä berliininmunkeista. Vaan siitä kaikesta muusta.

Raskaus, synnytys ja imetys ovat fysiikalle yleensä helvetinmoinen urakka, jossa ei protskupirtelön imeminen auta.

Kroppa voi ottaa osumia monella tapaa. Jollain repeää kymmenen sentin railo vatsalihasten väliin ja napa ajelehtii irtonaisena, jollekin tulee rypäleet sääriin, toiselle jää lörpsäkkä vyölaukku, kolmannelle hienot tiikeriraidat ja notkoselkä ja jollakin taas c-kuppi vaihtuu teepusseihin. On varmasti joku, joka on kerännyt koko suoran.

Palautuminen on yksilöllistä. Osa naisista palautuu paremmin, osa huonommin - ja siihen vaikuttaa niin synnytystapa kuin perimä, ikä, kunto ja ihotyyppikin. Ei ole kyse mistään tietoisesta no excuses -päätöksestä.

Olosuhteet - kuten se perhe - eivät ole mikään tekosyy vaan sanelevat omat ehtonsa: koliikkivauvan yksinhuoltajalla ei ole yhtä hyvät mahdollisuudet hoitaa itseään kuntoon kuin unelmavauvan äidin, jolla on tukiverkkoja muille jakaa.

Ja sitten on niitä, joille sillä kiinteytymisellä ei ole niin väliksi. Jos elimistöön on jäänyt kremppaa, joka aiheuttaa muutakin kuin esteettistä haittaa, paranemiseen menee aikaa. Pään sisäisestä tilasta nyt puhumattakaan.

Tasan eivät käy onnenlahjat tässäkään asiassa.

Laihdutuksen hyvät uutiset

Yleensä kaikki laihduttamista ja painonhallintaa koskevat uutiset ovat läpeensä masentavia.

Tiedätte. Lihavuus periytyy (jopa 40-70% lihavuudesta voi olla perinnöllistä) ja ihminen lihoo helpommin kuin koskaan (eikä kukaan varmasti tiedä, miksi).

Laihduttaminen taas on hankalaa. Yksi tutkimusryhmä vahvisti havaintoni, että kaloreiden laskeminen on liian vaikeaa. Tavalliselle pulliaiselle, joka ei omista grammavaakaa, ei aina jaksa tehdä omia eväitä duuniin eikä muista sujuvasti elintarvikkeiden energiapitoisuuksia, tämä pitää paikkansa. Ryhmä ehdotti ratkaisuksi suupalojen laskemista. Jotenkin jälkimmäinen ei vaikuta yhtään sen helpommalta tavalta.

Erityisesti nilkkaani kalahti tieto siitä, että sokerirakkauteni ei laannu. Ihminen tottuu vähäsuolaiseen ruokaan ja alkaa pitää sitä paremman makuisena kuin runsassuolaista, mutta sama ei päde sokeriin. Sokerittomuuteenkin toki tottuu, mutta mieltymys säilyy entisellään.

Ja ei, en yllättynyt. Jouluaattona huomasin, että karkit eivät olleet muuttuneet kolmessa kuukaudessa ollenkaan pahanmakuisiksi. Rimpuilen ehkä niistä eroon koko loppuelämäni.

H-u-o-h.

Koska epätoivoon ei ole varaa ja ehkä joku teistäkin kaipaa tsemppihenkeä, kokosin tähän kolme tuoretta, positiivista laihdutukseen liittyvää tiedeuutista.

Laihtumisen salaisuus saattaa piillä suolistossa. Tutkimuksessa havaittiin, että yksilöiden verensokeri vaihteli laajasti syömisen jälkeen vaikka tutkittaville tarjottiin aivan sama ateria - ja syy saattaa johtua ihmisen omasta mikrobikannasta. Niinpä siis kaikille laihduttajille sopivaa syömisohjetta on aika mahdotonta laatia vaan ruokavaliota pitäisi räätälöidä yksilöllisesti. Lisäksi erityisesti laihojen ihmisten - hmh - suolensisällön maailmanmarkkinahinta lienee nousussa.

Makeanhimoon en ehkä löydetty vastamyrkky. Näläntunteen säätely on monimutkainen prosessi johon osallistuu myös maksan tuottama hormoni. Tutkijat havaitsivat, että erityisesti FGF21-hormoni säätelee maksan sokeriaineenvaihduntaa ja insuliiniherkkyyttä, ja muun muassa makean syöntiä. Itse ottaisin tätä mielelläni lusikallisen kolmen aikaan iltapäivällä.

Ruokailun rytmittämisellä on väliä. Ravitsemusterapeutti Reijo Laatikainen kirjoitti hyvin kiinnostavan jutun siitä, miten samalla määrällä samanlaista ruokaa eri aikaan nautittuna saadaan painonhallinnan kannalta eri lopputulos. Luonnollisesti juuri se minulle luontaisin iltaan ja yöhön painottuva syöminen on juuri se pahis, mutta voisin kokeilla raskaampaa aamupalaa kuin veteen tehtyä pikapuuroa.

Näitä uusia läpimurtoja odotellessa jatkan karkkilakkoani ja aloitan sen viime vuonna toimivaksi havaitun kurinpalautuskuurin, koska glögipainotteinen joulukuu teki tehtävänsä. Viiskakkosella mennään siis ainakin tammi-helmikuu.

Kuinka moni teistä aikoo jonkinlaista elämäntaparemonttia tehdä? Mitä muutoksia on mielessä?

Laihduttamisen psykologiaa

Jatkoa rapakunto-postaukseen.

Ongelma on tiedostettu ja nyt on aika aloittaa uusi elämä. Olenkin siirtynyt sitkuttelemaan, pitäisi-moodiin. Siirrän aloituksen deadlinea koko ajan eteenpäin.

Oikein naurattaa tämä etukäteen lannistunut olo. Usko onnistumiseen puuttuu eikä mitenkään jaksaisi. Olisi niin paljon mukavampaa ja helpompaa olla tekemättä mitään.

Entäs jos ei tekisi? Keksin tekosyitä ryhtiliikkeen lykkäämiselle vaikka kuinka paljon.

En stressaannu kovin helposti, mutta syyskuu on sille otollista aikaa. Vähenevän valon (josta muuten kärsivät erityisesti iltavirkut) lisäksi syyskuu on minulle vuoden kiireisin kuukausi, mikä aiheuttaa paitsi keskimääräistä pahempaa kalenterisäätöä myös huonoja yöunia.

Ryhdistäytyminen sopii todella huonosti väsymykseen, koska siihen pitää motivoitua ja keskittyä - viiskakkosellakin pitää muistaa rytmi ja suunnitella paastopäivän eväät.

On selvää, että huonoista yöunista johtuva väsymys on ihan oikea fysiologinen tila, joka ei katoa kahvilla tai positiivisella ajattelulla. Jos ei jaksa, ei jaksa. Silloin on laitettava kaikki paukut siihen, että tunnelin päässä näkyisi valoa.

Mutta sitten on epämääräistä energiattomuutta, aloitekyvyn puutetta ja epäonnistumisen pelkoa - sellaista psykologista vellontaa. Jos motivaatio puuttuu, ei mitään tapahdu. Vaikka tiedän ihan hyvin, että kun saan sen ensimmäisen askeleen otettua, alan taas uskoa pystymiseen, mikä motivoi.

Mutta mikä on se tapa, jolla saa sen ensimmäisen askeleen otettua?

Minulle toimii itseni yllättäminen.

Pääsin jumppaan, kun pinkaisin hetken mielijohteesta aamutunnille.

Toiseksi päätin viime viikolla, että viimeinen irtispussini on nyt ostettu. En kieltäydy sokerista kokonaan, mutta karkkien syömislakko saa nyt jäädä toistaiseksi voimassaolevaksi tilaksi. Aika paha, mutta näillä mennään.

Pinkki pikniksalaatti punakaalista

Tässä blogissa jakamistani resepteistä suurin osa käsittelee jossain muodossa kaaleja. Niin tämäkin.

Fanitan kaalia monesta syystä. Monipuolisen vitamiiniarsenaalin (punakaali muuten voittaa C-vitamiinin lähteenä jopa valkokaalin) lisäksi kaalilla on muitakin suomalaisugrien terveyttä edistäviä vaikutuksia:

"Kaalit sisältävät sekä liukenevaa että liukenematonta kuitua, jotka alentavat veren kolesterolitasoa ja ehkäisevät suolistosairauksia. Kaaleissa on myös luteiini-nimistä flavonoidia, joka on hyväksi silmien terveydelle sekä glukosinolaatteja, jotka eräiden tutkimusten mukaan saattavat parantaa vastustuskykyä ja ennaltaehkäistä maha- ja suolistosyöpien syntyä."
- Yle Akuutti

Lisäksi viiskakkostelijat arvostavat sitä, että kaali on täyttävää. Annos kaalia auttaa paastopäivän nälänhallinnassa.

Tällä myyntipuheella pistän vinkaten anopin bongaaman kaalisalaattireseptin, joka sopii vaikka vappupiknikille, niin aurinkoon kuin räntäsateeseen.

Punakaali-fetasalaatti

1 puolikas punakaali
1 iso punasipuli
200 g fetajuustoa
1 dl paahdettuja kurpitsansiemeniä
 
Kastike:
1 rkl makeaa sinappia
1 rkl hunajaa (ei kovin kökköistä)
2 rkl punaviinietikkaa
2 rkl sitruunamehua
¾ dl oliiviöljyä (panosta kunnon öljyyn)
suolaa ja pippuria maun mukaan.

Tämän salaatin pointti on tuo kastike. Alkuperäisessä reseptissä hunajaa oli vain nimeksi, mutta laitoin itse sinappia ja hunajaa suurin piirtein saman verran, koska tykkään hunajan mausta.  

Suolan kanssa kannattaa olla varovainen. Feta on itsessään aika suolaista ja lisään kurpitsansiemeniinkin pannulla hiukan suolaa, joten kastike ei välttämättä kaipaa sitä.

Vappupiknikille tämä herkku sopii paitsi ulkomuotonsa myös säilyvyytensä takia. Kaalisalaatin voi tehdä valmiiksi jo edellisenä iltana, koska kaali ei ole pienestä muhimisesta milläänsäkään.

Ja mikä parasta: tämä monitoimisalaatti on erinomaista sellaisenaan, lisukkeena, leivän päällä sekä kuohuviinin (tai siman) kera.

Tosin en kyllä tiedä mikä olisi kuohuviinin kanssa pahaa. Ei kyllä mikään.

Dieetti 5:2: Mitä sitten tapahtui?

Ajauduin yllättäen vaikeuksiin 5:2 dieetin kanssa, kun aloitin työmatkapyöräilyn.

Olen krooninen palelija. Naiset palelevat muutenkin herkemmin kuin miehet, mutta minä olen kävelevä jääpuikko. Käteni ja varpaani ovat aina jäässä, paitsi silloin kun ulkona on yli 25 astetta lämmintä. Vaatekaappini on täynnä erilaisia lämpökerrastoja, villatakkeja ja huppareita ja alkuraskaudessa olisin halunnut muuttaa asumaan saunaan. Myös talviulkoilusta normaalilämpöön "toipuminen" kestää kauan enkä mielelläni lähde uudestaan ulos, kun olen siitä kertaalleen palautunut. 

Pyöräilyn ja paastopäivän yhdistäminen osoittautuikin haastavaksi. Talvikaudella paastopäivät olivat paljon helpompia, pysyttelinhän tapojeni mukaisesti mahdollisimman paljon sisätiloissa. Mutta aamun fillaroinnin jälkeen toimistossa olisi pitänyt pukeutua pilkkihaalariin, jotta olisin kestänyt vilunväristykset, joita paastotessa aina ilmenee jonkun verran.

Toki polkeminenkin auttaa kalorien polttoon, mutta liikunta itsessään on huono laihdustuskeino, kropalla kun on taipumus vaatia poltettuja kaloreita takaisin lisäruoan muodossa. 

Joku ravitsemustutkija totesi taannoin, että pääasiallinen syy 5:2 dieetin epäonnistumiseen on se, että normaalipäivien syöminen menee överiksi. Sen paastopäivän jaksaa siis sinnitellä, mutta viitenä päivänä viikossa syöminen ei pysy normaalissa vaan kalorivaje tulee kompensoitua. Tällöin ei tietenkään laihdu - jos ei lihokaan. 

Minulle se ei ollut ongelma, päinvastoin: olen saanut annoskokoa pienennettyä kaikilla aterioilla ja oppinut, että ihan jokaiseen vatsan esittämään vaatimukseen ei tarvitse vastata välittömästi. Nelisen kiloa näyttäisi olevan ja pysyvän poissa ja pääsinkin jo ostamaan tuumakokoa pienemmät farkut. 

Toki tekisi mieli vielä nipistää pari turhaa voipakettia pois vyötäröltä, mutta hyötyliikunta on mielenterveyteni peruspilari. Ehkä yritän sitä sitten, kun tämä kivenmurikka kääntyy vähän otollisempaan asentoon aurinkoon nähden.

5:2 dieetin esimerkkipäivä

Sain gaalakuvasta palautetta. Pikkubroidi ilmoitti, että olen riutuneen näköinen. No en ole, mutta tuli mieleen eräs 90-luvun kesä, jolloin laihduin stressin seurauksena muutaman kilon: mutsi oli roudaamassa anemiatesteihin.

5:2 siis tehoaa. Vaikka pudotuksessa on kyse vain kolmesta nihkeästä kilosta (ja puolikkaasta vaatekoosta), mun kropassa se näkyy heti. Samalla on lähtenyt myös epämääräistä turvotusta.

Saan paljon kyselyitä dieetin käytännön toteutuksesta ja Vihreä Lintu pyysi esimerkkipäivää.

Tässä siis paastopäivä avattuna:

7:30 Herätys. Ei aamupalaa, vesilasillinen. Duunissa tee.
12:30 Lounas. Panostan tähän ruokailuun joten vedän yleensä proteiinia ja salaattia 350-400 kalorin edestä.
15:00 Kahvi jossa teelusikallinen maitoa. Vettä.
18:00 Päivällinen hyvin kevyenä: hapankorppu, raejuustoa ja tomaattia (+yrttisuolaa) tai pikku annos kevyttä linssikeittoa. Vettä.
21:00 Iltatee. Vettä.
23:00 Nukkumaan. Tämä tuntia aikaisemmin kuin normaalisti.

Ja tällä setillä siis kaksi päivää viikosta, itse valitsin maanantain ja torstain. Muut päivät saa olla ihan normaalisti (mikä ei tarkoita yletöntä sikailua).

Tämä oli siis minun mallini. Jos haluat kokeilla, muista seuraavat jutut.

1. Testaa. On ihan yksilöllistä, miten ateriajako parhaiten toimii ja minä viikonpäivänä paastoaminen on helpointa. Tämän mallin löysin parin viikon testailun jälkeen.

2. Kärsivällisyyttä. Alkuun paastopäivät voivat olla hankalia (mm. sokeri- / kahviviekkarit voivat olla aika pahat) mutta mun kroppa tottui parissa kuukaudessa: nyt maha ei enää murise ja mieli ei vaadi iltaviiniä ja -voikkaria.

3. Jotkut päivät ovat vaikeampia kuin toiset. En tiedä miksi, ne vain ovat - palelee, päätä särkee ja aivot räjähtää, jos ei juuri tällä sekunnilla saa perhepizzaa tuplajuustolla ja 16 cl punkkua. Älä panikoi. Mikään ei mene pilalle, jos syöt vielä yhden omenan tai nappaat kaapista suolakeksin. Ja ota ihmeessä lasin pohjalle vähän punkkua. Seuraavalla kerralla sitten tarkemmin.

Ja jos kumppani mussuttaa paastopäivän iltana sohvalla vieressäsi glögiä ja syö kylmäsavuporoleipää, olet oikeutettu keskikokoisiin kilareihin. Mutta se tunne kun farkut tuntuvat löysiltä jalassa on kyllä ihan palkitseva.

Lainahöyhenissä gaalaan

Tuli gaala-kutsu! Yleensä alan ajatella juhlapukeutumista noin varttia ennen taksin tilaamista juhlapaikalle, mutta olin ottanut opikseni edellisestä kerrasta. Jouduin vuosi sitten hätäratkaisussa telkkariin ja nyt ajattelin ottaa toisen taktiikan. Kurkkasin siis vaatekaappiin jo eilen.

Iski klassinen mitämälaitanpäälle-kriisi. Vaatekaapin (ja meikkipussin) sisällössä tämänhetkinen elämäntilanne näkyy ihanan selkeästi: perussiistiä ja käytännöllistä neuletakkia löytyy, minkäänlaista bling-bling bilevaatetta ei. Tämä arjen glamour ei paljetteja vaadi.

Väriskaalakin on mustaa ja harmaata (eri sävyissä sentään). Ainoa väriläiskä oli pari kesää sitten häihin ostettu oljenkeltainen mekko, joka saa tammikuisen ihon näyttämään mozzarellalta.

Ei kuulkaa, vaikka kirjastonhoitajalook on kuulemma kuuminta hottia, ajattelin itse näyttää kerrankin joltain muulta.

Painelin luottoputiikkiini Nudgeen, josta löytyikin mahtava Piia Hännisen mekko (tuo vihreä tuossa etualalla). Luonnollisesti mekkoa oli jäljellä vain yksi kappale, joka osoittautui hiukan liian pieneksi. Olin jo valmis olemaan hengittämättä, kunnes kauppias sai idean. Hän päätti soittaa liikekumppanilleen, koska muisteli, että tällä on numeroa suurempi mekko kotona. Ja kas. Saan sen lainaksi.

Hyvänen aika sentään. Tämä on juuri sitä pelastetaan asiakas -ajattelua, mitä viikko sitten kaipailin. Kiitollinen asiakas on vielä astetta kovempi juttu kuin tyytyväinen asiakas.

Ostin lainamekon seuraksi vielä korvikset ja kynsilakkaa. Levittäkää punainen matto, täältä tullaan!

Ps. Ai niin: se koko, joka melkein mahtui oli 38. Kolkyt-fucking-kahdeksan!!!! Alkaa näkyä tää 5:2 jo vaatekoossa. Se on jotain se.

5:2 dieetti: kuukausi, kolme kiloa ja kirja-arvonta

Koti-insinööri kehaisi tässä tannoin, että hienosti olen jaksanut tätä 5:2 dieettiäni noudattaa.

En oikein osannut ottaa kohteliaisuutta vastaan. Kun eihän tässä ole mitään ihmeellistä. Olen se sama karkkia ja pitsaa himoitseva sohvaperuna, mutta juuri tähän pystyn.

Olisin ansainnut kohteliaisuuden pari vuotta sitten, kun ramppasin jumpassa neljä kertaa viikossa tai silloin kun kärvistelin sokerittomalla - siinä oli nimittäin tekemistä. Tulos vain oli huonompi - ja lisäksi kaikki hiipi takaisin, kun vähänkin hölläsin.

Ja koska tämä on riittävän helppoa, hölläämisen painetta ei ole. (Juhlakauden otin iisisti, koska en halunnut missata vuoden hienointa ruokajuhlaa.) En koe paastopäivän aamuna kauhua vaan tyyneyttä - tänään mennään tällä setillä, huomenna sitten taas normipäivä. Vaikeinta on muistaa ne paastopäivät, mutta siinä auttaa rutinoituminen.

Kuukaudessa on löytynyt se hyvältä tuntuva paastokonsepti: viikon paastopäivät ovat maanantai ja torstai. Ei aamupalaa, mutta kunnon lounas (400 kcal). Kuuden jälkeen enää pieni annos kevyttä linssikeittoa (100 kcal) ja se on siinä. Seuraavana päivänä sitten taas normaalisti.

Tämä dieetti tuntuu myös laihduttavan oikeista paikoista: ohenen joka puolelta tasaisesti enkä vain tisseistä. Naama on jotenkin kaventunut ja ennen superkireät farkut ovat muuttuneet mukavan väljiksi myös pohkeen kohdalta.

Ne tulokset sitten?

Olen päässyt eroon kolmesta selkeästä liikakilosta ja vaa'an lukema alkaa kutosella yhä useammin.

Voisin periaatteessa siirtyä jo nyt 6:1 ylläpitomoodiin, mutta nälkä kasvaa syödessä. Jos ihan pari kiloa vielä. Siihen seitsemän vuoden takaiseen kuuskasiin ja tuumakokoon 29.

Jos haluat kokeilla 5:2 dieettiä, mutta kaipaat rohkaisua, tilaisuutesi on tässä: pistän Kate Harrisonin 5:2 kirjan kiertoon. Huuda kommenttiboksissa jabadabaduu (huom. jätä myös spostiosoitteesi!) niin olet mukana arvonnassa. Kirja lähtee postiin ensi maanantaina, joten sunnuntai-iltaan asti on aikaa osallistua.

5:2 dieetti: Kolmas viikko

Painoprojekti 5:2:n kolmas viikko on tähän astisista haastavin - ja mikä ärsyttävintä, se näkyy tuloksessa.

 

Haasteelliset periodit lapsiperheessä ovat armon aikaa, ihan kaikessa. Skidi oli mahtavat 6 päivää putkeen kuumeessa. Viikko oli rikkonainen ja stressaava, sillä duuniaikataulut olivat yhtä säätöä ja poikkeuksen poikkeusta. Eikä tämä viikko ei ole yhtään helpompi, sillä nyt tauti on tarttunut meihin muihinkin. Ihan hirveästi en jaksa nyt keskittyä kalorimääriin - eikä onneksi tarvitsekaan. Nuhassa on sentään normaalia kehnompi ruokahalu, ja toisaalta kun tiedän, että tämä toimii, on helppo ottaa sairaspäivät rennosti.

PMS. Tarvitseeko selittää? Olen tässä vaiheessa yleensä niin kypsä kaikkeen (myös itseeni), että varsinkaan mitkään ryhtiliikkeet karkkilakosta urheiluharrastuksiin eivät kiinnosta pätkän vertaa. Olisi kiva kuulla, miten kokeneemmat paastoajat tätä tilaa käsittelevät!

Laihduttaja kaipaa henkistä tukea. Oma selkäranka on helpompi säilyttää, jos perhe on edes jossain määrin mukana tsemppaamassa. 5:2 on siitä helppo metodi, että sen perheen yhteisen aterian voi jättää väliin, mutta jos puoliso vetää vieressä iltapaksi pizzaa ja glögiä, alkaa katkeruus kasvaa yhteismitallisesti kuolan määrän kanssa. Huom. Massiivisen perheriidan mahdollisuus, jos yhdistyy edellisen kohdan kanssa.

Kasvisproteiinit pelastavat. Linssimuhennokseen (linssi, tomaattimurska, sipuli, kesäkurpitsa, porkkana, chili) on jopa vaikea saada kaloreita, joten annoskoko pysyy reiluna. Myös uusi ystäväni quorn on osoittautunut mainioksi päivällismateriaaliksi. Tutustuin tähän tuotteeseen kesällä ja nyt yritän ujuttaa sitä perheelle säännölliseen käyttöön.

Ai niin, ravitsemusterapeutti Outi Nuutinen esitti tänään Hesarin mielipidepalstalla, että ruoan energiamäärien ilmoittaminen on tehotonta yhteiskunnan holhousta. En voisi olla enempää eri mieltä! En tiedä kaloreista ja energiantarpeista yhtään mitään, joten näin aloittelijana olen päivittäin toivonut, että luvut olisivat selkeämmin esillä - ja veikkaan, että en ole ihan ainut. Sehän olisi vain loistavaa asiaskapalvelua.

Paino: sama. Kävin kyllä taas kertaalleen kutosella alkavan luvun puolella, mutta sitten jämähti. Tajusin myös tarvitsevani uuden vaa'an. Kylppärissä asustava 80-luvun peli ei ehkä ole kovin luotettava. Onneksi farkut eivät petä.

Ps. Kokosin kaikki 5:2 postaukset tuonne ylävalikkoon, jos aihe kiinnostaa. Yritän duunata myös muutaman reseptin heti kun kykenen.

5:2 dieetti: toinen viikko

Toinen viikko pätkäpaastoa takana! Päällimmäinen ajatus sama kuin viime viikolla: tämä ei voi olla näin helppoa. Paino jatkaa putoamistaan ja minä olen edelleen ihan täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Tällä viikolla grammamääräinen romahdus oli jopa suurempi kuin viime viikolla.

Lounas: puuro 140 kcal, hapankorppu 37 kcal, tomaattisiivu 10 kcal raejuusto 30 kcal.

Muutama lisäpointti.

1. Vedenjuonti pitää opetella. Ruoan mukana tulee yllättävän paljon nestettä. Jos et syö, pitää juoda paljon enemmän kuin mihin on tottunut. Jos kuulut kaltaisiini kameleihin, joiden päivän nestetankkaukseen kuuluu lähinnä kuppi mustaa kahvia, vesipullon tyhjentämiseen pitää keskittyä ihan kännykkähälytyksillä.

2. Paastoaminen muuttuu helpommaksi. Fyysisesti tuntuu kuin elimistö oppisi, että nyt on tällainen päivä, tänään ei kannata murista. Henkisesti aamu on pahin, koska skippaan aamupalan kokonaan. Olen tottunut syömään puuroa samalla kuin ipanatkin syövät, appelsiinimehun tuoksu käy nenään ja matkan varrelta haettu latte saa jäädä. Loppupäivä meneekin omalla painollaan.

Normaalipäivien syöminen on myös pysynyt aisoissa.

3. Kaloreiden laskeminen on edelleen vaikeaa. 500 kaloriin voi mahtua periaatteessa määrällisesti yllättävän paljon ruokaa, mutta siihen pitää keskittyä. Kalorilaskurit eivät juurikaan auta kotikokkia, joka haluaisi tietää, minkä kokoisen annoksen voi tomaattikastikkeesta ja riisistä ottaa, lounasravintolan annosten kalorit taas ovat pelkkää arvailua. Einekset pelastavat.

Ravitsemustiede on alkanut kiinnostaa sen verran, että aion perehtyä aiheeseen vähän paremmin kirjaston ja avulla.

4. Pari kiloa näkyy muillekin. Kaverit huomauttelevat. Ensimmäiset housut ovat jääneet löysiksi. Toisissa on vyötärönappi lakannut kiristämästä. Viime viikolla oli myös aamu, jolloin paino alkoi kuutosella. Viimeksi 7 vuotta sitten!

5. Motivaatio on hyvä - niin kauan kuin paino putoaa. Jossain vaiheessa tulee takuulla stoppi, mutta se on sen ajan murhe.

Paino: - 2 kg.

5:2 dieetti: Ensimmäinen viikko

Koska 5:2 dieetti herätti niin paljon keskustelua, ajattelin palata asiaan nyt astetta kokeneempana. Kolme paastopäivää on takana. Ekasta viikosta jäi seuraavia havaintoja käteen.

1. Pätkäpaastoaminen on mun juttu. Kuten arvelinkin, minulla ei ole vaikeuksia jättää energiansaantia kahtena päivänä viikossa 500 kaloriin. Täysin ongelmatonta se ei ole, mutta en tunne fyysistä heikotusta, pahoinvointia tai mielialanvaihtelua. Vain pientä palelua on esiintynyt, mutta johtunee enemmän marraskuusta. Vaikein pala on syömisen sosiaalinen puoli: syö siinä lounaaksi puuro kun muut vetävät kermapastan. Sheesh. Lisäksi en ole tajunnutkaan, miten paljon kaikkea pientä syön siellä sun täällä!

2. Viikko pitää suunitella etukäteen. Mental note: vilkkaat toimistopäivät ovat helppoja paastopäiviä, mutta sen sijaan rento päivä kotitoimistolla on kamala! Onneksi paastopäivien pitämiselle löytyy joustoa, vaikka viikonlopun pyhittäisikin normaalielämälle.

3. Olen hemmetin huono laskemaan kaloreita. Onko tähän jotain älypuhelinappia? Minulla ei ole mitään käsitystä, paljonko energiaa on yhdessä kananmunassa, kourallisessa mustikoita tai puolikkaassa leipäviipaleessa. Ja millainen määrä on 100 gr papuja? Pakkausten kylkiä olen sentään tottunut kyttäämään piilosokeria vältellessä ja onneksi pakastehyllyssä on valmisaterioita, joiden kalorit on selkeästi esitetty. Lisäksi löysin tämän Syö hyvää -tuotevertailusaitin, jossa on melkein 2000 elintarvikkeen tiedot.

4. Minun on helpointa skipata aamiainen. Selviän helposti puolille päiville kupilla teetä. Sitten kevyt keitto- tai puurolounas ja päivälliseksi salaatti-/valmisruoka. Siinä se. Jos tuntuu, että ei saa nukutuksi ilman iltapalaa, kannattaa säästää kaloreita vielä pieneen iltapalaan kuten riisikakkuun, jonka päällä on tomaattia.

5. Paastopäivää edeltävää iltaa ei kannata vetää kevyesti. Päivällisen pitää olla muuta kuin salaatti eikä iltapalaa ei kannata jättää väliin.

6. Pelko normipäivien sikailusta oli tarpeeton. En kompensoinut paastopäivää ylensyömällä seuraavana päivänä, vaan päinvastoin: mahalaukku tuntui olevan seuraavana päivänä aivan täynnä parista punajuuripihvistä. Voi jopa olla, että tämä on vastaus toiseenkin ongelmaani, joka koskee liian isoja annoskokoja.

7. Jaksan pyöräillä paaston jälkeen. On jopa kummallisen kevyt olo. Paastopäivänä en ole vielä pyöräillyt, mutta jotkut selviävät siitäkin. En ole niin seikkailunhaluinen, vielä.

8. Nälkä on ohimenevä tunne. Ruokaa tulee ajatelleeksi usein, vaikka ei olisikaan nälkä, mutta kuppi teetä hoitaa valenälän. Ja ihan kuin näläntunteeseen jotenkin henkisesti tottuisi: pitää oppia että kyseessä ei ole tila, joka vaatii välitöntä korjausta.

9. Mene nukkumaan. Hiton hyvä tapa selvitä paastopäivästä on lyhentää sitä menemällä hyvissä ajoin nukkumaan. Ps. Ei ehkä kannata juoda paastopäivän iltana isoa lasia vettä tyhjään vatsaan. Vatsa nimittäin metelöi niin, että puolisokin kuolee nauruun.

10. Paino todella laskee. Tulee hiton hyvä fiilis, kun kerrankin onnistuu jossain, varsinkin laihdutukseen liittyvässä. Nähtäväksi jää, ovatko tavoitteet liian vaativat.

Paino: - 0,8kg.

Nelikymppinen viiskakkoselle

Pukukoppiselfie parin viikon takaa.

Nelikymppisenä sitä alkaa olla jo tietoinen omasta kuolevaisuudestaan, varsinkin kun molemmat vanhempani ovat kuolleet paljon ennen aikaansa. Olen ylittänyt geenini, jos elän yli seitsemänkymppiseksi, hyväkuntoisena. Otinkin ilolla vastaan työpaikan tarjoaman ikäkausitarkastuksen.

Juttutuokiota terveydenhoitajan kanssa pohjustettiin parilla putkella verta ja mittauksilla paikan päällä.

Verenpaine 105/72. Juu, välillä huimaa.
Syke 65. Ihan ok.
Hemoglobiini 145. Ei en syö punaista lihaa.
Kolesteroli yli viisi, kuten tavallista. Mutta ei hätää, koska HDL/LDL-suhde on ihan ok.
Maksa-arvot buenot. En syö juurikaan lääkkeitä ja alkoholiannoksista pitää huolen niin hirveä krapula, että yhden lasillisen ylittäminen edellyttää vakavaa puntarointia.
Paastosokeri ok.

Mutta paino. Voi perkele. Ottaen huomioon, että liikun paljon enemmän kuin kaksi vuotta sitten työhöntulotarkastuksen aikaan, olisi voinut olettaa, että en olisi lihonut kiloa. Okei, puntarille sattui ehkä se kuukauden paksuin päivä, mutta silti.

Terveydenhoitaja lohdutti, että olin silminnähden hyväkuntoinen (lihon tasapaksusti) ja pystyn juoksemaan sen maratonin. Mutta kun. En aio ottaa yhtä kiloa per vuosi hamaan tappiin. En. On pakko ryhtyä järeämpiin toimenpiteisiin.

Ja kas kummaa: kirjahyllystäni löytyi tällainen kirja!

Viimeisen kimmokkeen antoi eilen kyläilemään tullut tuttavapariskunta. Molemmat olivat pudottaneet parissa kuukaudessa useita kiloja 5:2 dieetillä. Tämän paastoon perustuvan hittidieetin säännöt ovat kaltaiselleni sluibaajalle helpot: kahtena päivänä viikossa pitää rajoittaa energiansaanti 500 kaloriin, muut päivät saa ottaa normaalisti.

Tämä vaikuttaa todella hyvältä. Melkein mikä tahansa dieetti toimii, jos sitä vain jaksaa noudattaa. Ja ongelmani on nimenomaan se, että jonkun tietyn ruoka-aineeseen perustuvan ruokavalion noudattaminen on tässä elämäntilanteessa vähän liikaa vaadittu. Motivaatio puuttuu.

Aterioiden skippaamisessa sen sijaan olen luontaisesti hyvä. Minulla on kuningasboan aineenvaihdunta: kokonainen tapiiri kerran viikossa olisi se hyvä ruokailutahti. Pääni kestää hyvin pitkät ateriavälit. Mikä on juurikin 5:2:n pointti.

Uskoni on vahva: huomenna on ensimmäinen 500 kalorin päivä. Saa silti toivottaa onnea.

Omppu ja elämänmuutos

Pikkubroidi oli kutistunut huomattavasti, kahdeksan kilon verran. Kun tiedustelin, millä taikatempulla muutos saatiin aikaan, vastaus oli omenoilla. Tyyppi oli vain vilkaissut pistaasipähkinäpussin kylkeä, järkyttynyt kalorimäärästä ja vaihtanut snäksit omenoihin.

Perhana! Kuulostaa liian helpolta.

Kuva: Flickr / Cupcake Murder Aftermath

Hesarissa oli samoihin aikoihin pitkä juttu vyötäröläskistä. Seuraan aihetta sukurasitesyistä: molemmat vanhempani ovat kuolleet alle 70-vuotiaina. Sekä mummollani että isälläni puhkesi kakkostyypin diabetes, molemmilla puolilla sukua on korkea kolesteroli. Suvustamme puuttuvat toistaiseksi vain mielenterveysdiagnoosit.

Jutun alussa esitelty tilasto oli karu.

"Suomalaisista 25–74-vuotiaista joka kolmas sairastaa metabolista eli aineenvaihduntaan liittyvää oireyhtymää. Se tarkoittaa tilaa, jossa samalla ihmisellä on yhtä aikaa useita terveyttä uhkaavia aineenvaihdunnan häiriöitä."

Ns. omenalihavuus on yksi metabolisen oireyhtymän riskitekijä, joka on itselleni tullut kuvaan mukaan viimeisen 10 vuoden sisään. Nuorempana lihoin ja laihduin tasaisemmin, nykyään läski tuntuu hyökkäävän juuri vatsaan - eikä lähde mihinkään. Tuntuu, että kroppa on muuttunut toimenpiteille tefloniksi. Mikään pieni muutos ei ole kovin pitkäkestoinen. Laihdun hetken ja sitten kroppa tottuu ja paino palaa ennalleen.

Hesarin jutussa lohdutetaan, että pienillä muutoksilla kuulemma saisi ihmeitä aikaan. Ongelma on siinä, että niihin pieniinkin muutoksiin tuntuu tarvitsevan suuria toimenpiteitä!

Broidille pitää nostaa hattua. Snäksien vaihtaminen omenoihin on itse asiassa aika iso muutos, joka edellyttää paitsi ruokailu- myös kauppakäyttäytymisen muuttamista, puolison lobbausta, motivaatiota ja aikaa. Omiin tuttuihin tapoihin on hirveän helppo sujahtaa takaisin pienen kokeilun jälkeen. Muutoksen istuttaminen vaatii aikaa.

Omaa toimintaansa katsoo niin subjektiivisesti, että ei huomaa mitä on jo tapahtunut. Olen itse asiassa vähentänyt irtokarkin kulutusta valtavasti, kun vertaa tilannetta reilun vuoden takaiseen tilanteeseen - karkinsyönti ei ole enää suurin ongelmani. Fillaroinnista on tullut se normaali tapa liikkua.

Mutta kun se elämänmuutos on pitkä prosessi, joka ei etene itsestään ja tasaisesti. Nyt pitäisikin ottaa ihan uusia tavoitteita. 

Sopivatkohan omenat yhteen iltaviinin kanssa.