Kirje pilvenreunalle

Se oli Snadin idea, kuolemapäivä.

Se kysyi, että miksi on syntymäpäivä ja miksi ei muisteta kuolemaa. Se oli hyvä kysymys. Kuolleita on tapana muistaa jouluna ja pyhäinpäivänä, mutta ihan hyvin voisi muistaa muutenkin. Ja muistankin.

Tänään se kuolemapäivä nimittäin olisi.

Kuulin sellaisen väitteen, että suunnilleen 200 vuoden päästä minua ei muista enää kukaan. Se on aika pysäyttävä ajatus, mutta varmaankin tosi: 200 vuoden päästä ei ole elossa enää ketään, joka olisi tavannut ja tuntenut minut sillä tavalla henkilökohtaisesti. Ja se pätee presidentteihinkin. Kuolemapäivä on siis ihan hyvä idea. Pitää muistella silloin kun voi.

Seitsemän vuotta sitten kukki pihlaja, ihan niinkuin tänäänkin. Toin oksia sairaalaan. Jotenkin se pihlajan tuoksu imeytyi sieluun sellaisena kaiken mystisen ja arvaamattoman symbolina. Ei kuitenkaan kuoleman, vaikka niin siinä käytännössä kävi. Pihlaja aloitti, sinä lopetit.

(Mummon muuten muistan pinkeistä pioneista ja särkyneistä sydämistä. Pistin niitä pihalle kasvamaan pari kesää sitten. Pionit eivät lähteneet.)

Aikansa kutakin, sanoisit tähän. Niinpä. Mutta on se silti vähän surullinen asia. Että sitä oikeasti on vain tällainen nopea tähdenlento, eikä siinä sitten sen enempää. Nimi muuttuu vain yhdeksi ruuduksi sukututkimuksessa. Tai särkyneiksi sydämiksi takapihalle.

Tänne ei kuulu ihmeempiä. Kersat kasvaa niin kuin niillä on tapana. On tehnyt monta kertaa mieli soittaa ja kertoa niiden edesottamuksista. Skidi juoksee lujaa, ihan niinkuin sä ja mä, mutta sillä erotuksella, että se käy urheiluseurassa ja sillä on oikeankokoiset piikkarit. Snadista ei vielä tiedä muuta kuin että sillä on käsittämätön huumorintaju. Sukuunsa tullut sekin.



Ajattelin, että yritän kersoille saada perille kolme asiaa.

Yksi on se, että ihminen saa epäonnistua ja tehdä virheitä. Se ei ole mikään maailmanloppu, että joskus menee paremmin ja joskus huonommin. Takaiskut kuuluvat elämään, eikä niitä tarvitse hävetä. Ja sitten tähän liittyen: suru on eri asia kuin viha. Mä näin sun itkevän tasan kerran, kun pappa kuoli. Ehkä sitä olis voinut itkeä vähän useammin, syytä ainakin oli. Jos suru ei pääse ulos, siitä tulee kitkerää.

Toinen on se, että ihminen saa pyytää apua. Musta tuntuu, että kukaan ei koskaan sanonut sulle sitä. Ei ole pakko pärjätä yksin, jos vetskari ei mene kiinni, jonkun kanssa tulee riitaa tai rahat loppuvat totaalisesti. Tai jos sairastuu. Ei esimerkiksi ole järkevää syödä buranaa aivoverenvuotoon.

Ja vaikka ei pyytäisikään apua, sitä voi ottaa vastaan, jos tarjotaan. Joskus muut näkevät paremmin. Ambulanssikuskitkin sä yritit lähettää pois. Tiedätkö, mä mietin sellaistakin, että miten sä kestit sairaalassa sitä hoitamista. Sairaala on vaikea paikka ihmiselle, joka on aina hoitanut omat asiansa ja siinä samalla muidenkin asiat.

Kolmas asia on sitten sellainen, minkä opin sulta: viinerin voi ostaa ihan mistä syystä tahansa. Joissain perheissä oli ruoka-ajat, meillä oli viineriä. Sä ostit aina muille etkä itse syönyt. Mä ostan itsellenikin.

Tänään kävin hakemassa Stockalta toscaviinerit kaikille. Syödään ne ulkona, pihlajan tuoksussa.

Terveisiä sinne.