Lopu jo!

A-eeee, a-eee, a-eeee.

Kuulen ne aina paljon ennen kuin näen. Seison koiran kanssa pöpelikössä ja kun kohotan katseeni aamun vaaleanharmaata pilvikerrosta kohti, näen kuinka tuuli kannattelee niiden hopeanvalkoisia hahmoja korkeuksissa. Sydämeni hypähtää ilosta. Lokit! Ne ensimmäiset, jotka kaartelevat katsomaan voiko tänne jo tulla, ja palaavat kertomaan tuomionsa muillekin.

Se tulee aina juuri viimeisellä hetkellä. Antaa merkin juuri silloin, kun tuntuu, että pinnani katkeaa tällä sekunnilla ikuiseen pimeyteen, kylmyyteen ja liukkauteen. Kevät odottaa sitä hetkeä, jolloin olen tuhannennen kerran kiukusta kihisten solminut nastakenkiä jalkaani ja irvistäen suojannut kasvoni hupun alle pistävältä räntäsateelta, ja puhkunut mielessäni että LOPU JO! Olen purrut hammasta ja kestänyt jo aivan riittämiin, ei enää päivääkään tätä!

Silloin se iskee.

Saunan jälkeen terassilla ihoa silittelevä leppeä tuulenpuuska ei pakota sisälle.

Mustien goretex-housujen pinta lämpenee auringossa.

Lähden tennikseen ja horisontissa kajastaa vielä auringonlaskun hehku.

Kinokset sulavat valtaviksi lätäköiksi, joiden syvyyden aliarvioin joka kerta.

Pihan jääpeite irtoaa maasta ja ratisee kun sen päälle tallaa ja pian sitä voi lohkoa lapiolla palasiksi.

Mustarastas ei vielä laula, mutta ajaa jo kilpailijansa pois omenapuusta vihaisesti säksättäen.

Ja sitten jonain päivänä se laulaa, lurittaa virttään kuin viimeistä päivää. Pian ilmestyvät seinän viereen lumikellot ja niitylle räkätit, kohta lunta on enää säälittävissä tummanharmaissa kasoissa teiden varsilla, kohta pajukossa vihertää, kohta, kohta! 

On ihmistyyppi, jonka elämäntehtävä on odottaa kevättä. Minä olen sellainen. Aivan kohta istun takapihalla juomassa kahvini. Toppatakissa toki, mutta ulkona. Kahvi jäähtyy minuutissa, mutta silti pihalla. Kohta.

Tunnetko jo talven painon?

Pääsin aika pitkälle ennen kuin se iski, influenssaakin lamauttavampi kaamoslorviitti. Lokakuu meni yllättävänkin leppoisasti, edistin käsikirjoituksia ja kävin edelleen jumpassa, äänikirjakävelyillä ja mökillä. Marraskuun vaihdetta taas siivittivät erilaiset juhlat ja isot työprojektit, mutta tällä viikolla olen tuntenut aivan fyysisesti, kuinka ravini hyytyy. Jonnekin hartioiden taakse on asettunut talven paino, joka roikkuu reppuselässä kuin 30 kiloinen taapero. Ajatus ei oikein kulje, energiaa on aivan minimit ja aamulla ensimmäiseksi väsyttää. Aivan kuin olisin aliarvioinut ylämäen eikä mikään vaihde enää auta vaikka kuinka polkisi.

Väitän, että näin meidän kuuluisikin luontomme puolesta tehdä: hidastaa. Pimeänä vuodenaikana pitäisi hyväksyä se, että nyt ei lähde eikä lähde keltään muultakaan. Pitäisi vain käydä nukkumaan lasten kanssa samaan aikaan ja möllöttää glögilasin kanssa takkatulta tuijottaen.

Talvi hiljentää raskaalla peitollaan kaiken muun, mutta ihmisellä on edessään ruuhkavuosien multihuipentuma, jolloin normitöiden lisäksi pitää asentaa tonttuovi, yrittää pysyä pikkujouluissa selvin päin, koska mitään krapulaa ei voi tähän tilaan ottaa, tilittää joulukalenterimyynnit koti- ja kouluyhdistykselle, pakottaa joku sukulainen joulupukiksi, ostaa valkoinen paita Lucia-kulkueeseen, käydä kummilapsen kanssa katsomassa jouluikkuna, istua itsenäisyyskonsertissa, ottaa K-P-S päällekkäisistä joulunäytöksistä, piipahtaa joulumarkkinoilla kannattamassa kotimaista käsityötä, virittää jouluvalot ja koristeet ja polttaa piparit. Joskus siinä aatonaaton tienoilla kannattaa muistaa, että se omakin joulu olisi tulossa.

Luojan kiitos ei ole lunta, ettei tarvitsisi vielä kolata ja hiihtääkin.

Olen kuitenkin edistynyt: valitan vähemmän ja hyydyn vuosi vuodelta myöhemmin. Ei kannata jurnuttaa asioista, joille ei voi mitään, mutta armoa pitää itselleen antaa. Olen yrittänyt siedättää itseäni henkisesti talvisuvaitsevaiseksi, vaikka yritän edelleen välttää ulosmenoa ennen kuin lämpöasteet palaavat yli kymmeneen. Täytyy ehkä pyytää joulupukilta pipo, jonka läpi kuulokkeet kuuluvat, sillä pipon virittäminen kuulokkeiden päälle näyttää megatyperältä.

Joku joskus sanoi, että marraskuun roudassa ja harmaudessa on tiettyä hienostuneisuutta. Tavallaan kyllä, samalla tavalla kuin kompostissa, jonka konsepti on hieno, mutta lähempää sitä ei halua tarkastella.

Kuukauden päästä alkaa valostua ja helmikuun puolivälissä jo siristelen silmiäni auringon kurkottaessa lähimetsän latvojen ylle. Muistuttakaa minua tästä, jos nähdään.

Podetko ötökkäkammoa? Näin selätät turhat fobiat

Kaupallinen yhteistyö: Korkeasaari

Äiti jeesaa kun lapsi tötöilee.

Snadi, joka rakastaa soutelemista, ei suostunut kesällä menemään veneeseen. Syy: hän oli nähnyt siellä hämähäkkejä. Viis siitä, että ne olivat aivan minimaalisen pikkiriikkisen pieniä hämähäkkejä. Veneeseen häntä ei saanut.

Olin vähän hämmästynyt. Snadi on normaalisti hyvin rohkea ja sanavalmis, mutta tätä pelkoa hän ei osannut sanoittaa saati kertoa mistä se oli syntynyt. Meillä asuu kotona useampia hämiksiä ja puhumme niistä säännöllisesti. Kerromme jopa yleensä ohimennen, missä olemme niitä nähneet: keittiön sokkelissa, verhotangossa, kylpyammeen alla ja tuuletusikkunan välissä. "Ai se on muuttanut!" Itse kammoan paljon enemmän lautaselle ja iholle tunkevia ampiaisia kuin kontaktia kaihtavia hämähäkkejä.

Koska suomalaiset hämähäkit eivät ole ihmiselle vaarallisia (en toki suosittele mitään eläimiä tahallaan sörkkimään) ja haluan ideologisista syistä, että lapset oppivat arvostamaan kaikkia eläinlajeja, oli syytä tehdä jotain tälle tarpeettomalle kammoilulle. Tarvittiin akuutisti ympäristökasvatusta lajitietouden muodossa.

Vastoin yleistä luuloa hämähäkkikammo ei ole ihmiselle sisäsyntyistä vaan enimmäkseen opittua ja kulttuurin vahvistamaa. Hämähäkeistä tuli eurooppalaisten inhokkeja vasta keskiajalla, jolloin ne viihtyivät ihmisten kanssa samoissa tiloissa (nykyään huoneilma on liian kuivaa) ja niihin kohdistui paljon harhakäsityksiä taudeista ja lian levittämisestä. Todennäköisimmin fobiat siirtyvätkin oppimalla, aikuisesta lapseen – mitä voimakkaampi on aikuisen reaktio, sitä varmemmin se tarttuu. Olivatpa omien vilunväristysten aiheuttajat sitten koiria, käärmeitä tai kahdeksanjalkaisia, niitä kohdatessa pitäisi esiintyä viileimpänä viilipyttynä, jos lapsia on läsnä.

Torakkakypärän kanssa voi tarkastella torakoita lähietäisyydeltä. Kuva: Korkeasaari/Mari Lehmonen

Miten lapsen pelkoja sitten voi käsitellä? Kun pelko on opittu, siitä voi oppia pois. Kun tunne vie ja järki vikisee, täytyy vanhemman auttaa järjen kaivamisessa esiin ja tunteen ohjaamisessa uudelle ladulle. Esimerkiksi aikuisen käärmepelkoon suositellaan pelon työstämistä asenteen ja tiedon ja kohtaamisen kautta, mutta mielestäni lapsissa kannattaa aina herätellä ensin empatiaa: mitä jos asetut sen toisen asemaan, vaikka se edustaisikin eri lajia? Kun solidaarisuus toista lajia kohtaan on löytynyt, voidaan työstää jatkaa pelon kognitiivisella käsittelyllä ja tiedolla kuorruttamisella.

Kävimme siis Snadin kanssa pitkän keskustelun siitä, kuinka paljon enemmän ötököillä on pelättävää tässä maailmassa kuin ihmisillä ja miten pieniä ja avuttomia ne ovat verrattuna meihin, jotka voimme murskata ne aivan vahingossa. Jos hämppy veneessä pelottaa, ajattele, että se on ehkä pudonnut sinne vahingossa. Silloin se kannattaa viedä maalle.

Sitten pistimme pelon pienempiin osiin. Kun pelkäät hämähäkkiä, mitä oikeastaan pelkäät? Mikä sen ulkonäössä on kamalaa: pitkät jalat, luikertelevaisuus, vilistäminen? Miksi karvainen ja myrkyllinen (!) tarantula on söpö ja lukki kammottava? Pelkäätkö kipua, jos se puree? Pelkäätkö, ettet pääse siltä karkuun? Vai liittyykö pelko tilanteen hallinnan menettämiseen? Kun näitä näkökulmia pureskelee tarkemmin, pelko saa selkeämmän muodon ja sitä voi tarkastella objektiivisemmin, tiedon kautta.

Tietopuolen hoidimme Korkeasaaressa. Painelimme sinne porukalla (mukana myös Skidi ja yksi käärmekammoinen teini) tutustumaan torakoihin, sirkkoihin, hämiksiin, liskoihin ja käärmeisiin, jotka ovat lopulta hyvin symppiksiä kun niihin tutustuu tarkemmin.

Aloitimme Africasia-talon hyönteisseinästä, jossa tutustuimme eläintenhoitaja Nina Bruunin kanssa sihiseviin torakoihin, oksaa näytteleviin sauvasirkkoihin sekä uusiin tarantula-hämähäkkeihin, joita löytyy kahta lajia. Nina oli itsekin aikoinaan ötökkäkammoinen, mutta siedättyi hiljalleen työn puolesta. Kun pelostaan pääsee eroon, näkee lajin kiehtovuuden. Vaikka Nina viettää päivänsä jauhomatojen ja kotisirkkojen kanssa, hämähäkit hänkin ohjaa päättäväisen ystävällisesti kotoaan ulos.

Tarjolla oli myös VR-lasit, joiden avulla saattoi tarkastella hyvin todentuntuisesti, mutta turvallisesti taiwaninrottakäärmeen elämää.

Vietnaminsauvasirkka oli hyvin hento ja huojuvainen.

Ninan kädellä madagaskarinsihisevätorakka. Ne kuulemma oikeasti sihisevät!

Teimme ötököistä ja hämppiksistä seuraavanlaisia havaintoja:
– Ne eivät ole hyökkääviä. Useimmiten ne vain möllöttävät rauhassa paikoillaan.
– Ne syövät hedelmiä, lahoavia kasvinosia ja pikkuötököitä eivätkä ihmisiä.
– Ne eivät erityisemmin pidä koskettamisesta, sillä ne ovat aika hauraita.
– Ulkonäkö on mielipidekysymys. Olemme varmasti itse niiden mielestä kammottavia nelijalkaisia tuhoklönttejä, jotka imuroivat verkot ja jahtaavat sanomalehden kanssa. Hyiiiii meille!

Ja hyvä havainto tehtiin myös koosta: mitä suurempi ötökkä, sen varovaisempi on suhde siihen. Olen itse pienenä keräillyt lukkeja ämpäriin (josta ne tietenkin kipittivät kauhuissaan karkuun), mutta isot hämähäkit ovat minullekin problemaattisia. Olin parikymppisenä reissussa Thaimaassa. Kun olin hotellin suihkussa pesemässä hiuksiani ja avasin silmäni, näin seinällä noin metrin päässä kämmeneni kokoisen ruskean hämppiksen. Myönnän, että juoksin kiljuen ulos shampoot päässä. Respan setä totesi vain tyynesti, että ehkä sillä oli jano, kun minä pyysin saada vaihtaa huoneeseen, joka ei olisi jo varattu.

Kotimatkalla mietimme, että kaikista parasta terapiaa onkin perspektiivi. Kun olet kerran nähnyt järisyttävän kokoisen torakan, se pieni torisvauva onkin ihan sympaattinen. Ja kun olet pitänyt höyhenenkevyttä sauvasirkkaa kädelläsi, ymmärrät ettei se voi mitenkään olla vaarallinen. Ja toisaalta hirvenpäätä järsivä tiikeri on toki söpö, mutta kertaluokkaa vaarallisempi kuin pieni hämähäkki.

Lisäksi maailma ilman hämppiksiä olisi hyvin ötökkävoittoinen, sillä hämähäkeillä on tärkeä tehtävä ekosysteemin tasapainottamisessa. Kodeista ne poistavat niin turkiskuoriaiset, koiperhoset, lutikat kuin sokeritoukatkin. Snadi onkin nyt laatinut sänkynsä alla majailevalle hämikille uuden työehtosopimuksen: saat jäädä, jos syöt hyttyset. En viitsinyt pilata tunnelmaa kertomalla hyttysten ja lokakuun yhteensopivuudesta, joten diili on ollut hyvä.

Jos haluat työstää omia fobioitasi, kannattaa suunnata tulevina viikonloppuina Korkeasaareen: Halloween-tapahtumissa (26. – 27.10. ja 2. – 3.11.) käsitellään eri lajeihin kohdistuvia pelkoja ja pääset kohtaamaan näitä jänniä otuksia silmästä silmään tai pitäisikö sanoa silmiin.

Iso käsi kersoille

Thunbergin puhe YK:n yleiskokouksessa oli pysäyttävää katsottavaa. Hän kysyi päättäjiltä ihan suoraan, miten he kehtaavat olla ilmastokriisin edessä täydellisiä lampaita.

Vaikka tämä on tieteen valossa täysin asiallinen kysymys, puheesta osattiin tietenkin someloukkaantua. Kritisoijat viisastelivat lähinnä Thunbergin ulkonäöllä, ominaisuuksilla, taustajoukoilla (totta munassa 16-vuotiaalla on perhe) ja salaliittoteorioilla, koska eivät muutakaan keksineet. Tiedät aina keskustelun voittajan, kun tunnistat ad hominem -argumentin. Mitäs jos puhuttaisiin ensin asiasta ja vasta sitten asian esittäjästä?

Keskustelijoissa on tietenkin trolleja sekä niitä, jotka ovat aivan liian yksinkertaisia käsittelemään mitään muuta kuin oman napansa nöyhtää, mutta sitten on sekalainen joukko, joka haluaa kääntää puheen lapsiin itseensä: mitä konkreettista lapset itse tekevät muuta kuin lintsaavat koulusta? Tuskin istuttavat puita tai karsivat omaa kulutustaan? Varmasti lataavat kännykkäänsä hiilivoimalla, kulkevat merkkifarkuissa ja haluavat aina uutta. Ja mainitsinko jo puiden istuttamisen?

Kymmenvuotiaiden siis pitäisi mennä lapio olalla taimia ostamaan ja kerrostalon pihalle männyn paikkaa katselemaan ja esiteinin pitäisi palauttaa kauppaan vanhempiensa ostama tarjousjauheliha. Entä mitä konkreettista lapsi voisi tehdä vaateostostensa eteen? Kasvattaa puuvillaa huoneensa ikkunalaudalla? Minkä ikäisen pitäisi antaa viikkorahansa aurinkovoimalan perustamiseen?

Lasten toimien nostaminen tikunnokkaan on yhtä yleistä kuin vähättely ja mitätöinti – ja niin typerää, että pää räjähtää. Kommentoijat eivät ilmeisesti ollenkaan tajua kommenttinsa ironiaa: he vastaavat lasten pyyntöön ottaa vastuuta vastuunpakoilulla. Samalla he osoittavat, että Gretalla on täysi pointti. Ilmastolakot ovat edelleen täysin aiheellisia ja tarpeen. Päästöt eivät ole lähteneet laskuun eivätkä ikinä lähdekään, jos näkökentässä pyörii vain täysin perusteeton katkeruus lapsia kohtaan omien vaikutusmahdollisuuksien sijaan.

Kiitos kouluissa tarjottavan ympäristökasvatuksen (joka muuten sekin kuuluu aikuisten tehtäviin) lapset osaavat toki vaatia vanhemmiltaan kestäviä elämäntapoja, mutta perheen lopulliset kulutusvalinnat tekevät silti vanhemmat. Vanhemmat ostavat uudet puhelimet, päivällisainekset, halpaketjuvaatteet ja kuskaavat lapsia harrastuksiin autoletkassa.

Tuntuukin olevan täysin mahdotonta myöntää, että minä, aikuinen ihminen, saastutan liikaa. Ja että minä, aikuinen ihminen, voin tehdä oman osani, vaikka en yksilönä voikaan maailmaa kertaheitolla parantaa. Helpottaako jos kerron, että ei se ole sinun henkilökohtainen syysi? Yhtä lailla lapset eivät ole syyllisiä siihen, millaiseksi edelliset sukupolvet ovat maailman rakentaneet. Tähän tilanteeseen on ajauduttu monen mutkan ja ihan tahallisen vedättämisen kautta. Mitä jos suututtaisiin huijareille ja lobbareille sen sijaan, että elätetään niitä ja kiusataan teinejä?

Osa päästöistä on helppoja rasteja ja pientä mukavuudesta tinkimistä, mutta osa isoista päätöksistä makaa poliitikkojen ja yrityspäättäjien pöydällä. Sinä voit tästä hetkestä alkaen ottaa vastuun asioista, joihin voit itse vaikuttaa ja kannustaa muita tekemään samoin. Siinä kaikki. Elämä on oikein mukavaa vähemmilläkin päästöillä.

Sitä kaivattua konkretiaakin on jo tarjolla yllin kyllin. Monta asiaa voit tehdä heti tänään:

• Vaihda ekosähköön. Mitä enemmän ekosähköä myydään, sitä enemmän sitä tuotetaan.
• Syö lounaalla kasvisruoka ja tee illalla härkisbolognese. Mitä enemmän kasvisruokaa syödään, sitä enemmän keittiöt ja elintarvikeyrittäjät siihen panostavat.
• Lataa joukkoliikennesovellus tai sovi kimppakyyti. Mitä enemmän näytät esimerkkiä, sitä useammin muutkin näkevät uusia mahdollisuuksia.

Ja voit toki istuttaa sen puunkin, vaikka yhdessä lapsen kanssa. Nyt on menossa miljoonan puun talkoot.

Pitemmän tähtäimen muutoksia voi tehdä muihin kulutustottumuksiinsa: miten lomaillaan vähäpäästöisesti? Kuinka paljon autoa oikeasti tarvitsen ja mitä vaihtoehtoja omistusautolle on? Millä vauhdilla äänestämäni poliitikko haluaa luopua turpeesta ja hiilestä?

On minustakin tavallaan ikävää, että 16-vuotias ruotsalaismimmi on sata kertaa kovempi vaikuttaja kuin minä ikinä. On vähän nolo olo, etten itse ryhtynyt samalla päättäväisyydellä toimiin. Mutta mikään ei estä minua tukemasta häntä ja tekemästä niin kuin hän sanoo. Suurin haaste on korvata kommenteista paistava laiskuus, pelko ja pakoilu toiminnalla ja toivolla.

Ilmastolakossa nähdään! Ruokiksella ehtii hyvin mukaan yhteiseen ilmastohuutoon klo 12. Tai karju toimistossa ja pyydä muutkin mukaan.

Mitä voin tehdä Amazonin hyväksi? 3 vinkkiä

Minua on viime vuosina ihmetyttänyt, miksi sademetsätuhot eivät koskaan nouse pääuutisiksi. Ketään ei ole tuntunut mainittavasti kiinnostavan, että sademetsää palaa ihan joka puolella maailmaa. No, nyt se sitten vihdoin tapahtui ja Amazonin metsäpalot ovat saaneet oman hashtagin.

Ilmastonmuutoksen rynnistys koko kansan puheenaiheeksi antaa tietenkin vetoapua kaikille aiheeseen liittyville uutisille. Amazonin tuhoaminen ei ole mikään uusi ilmiö, mutta nyt äärioikeistolainen presidentti on vauhdittanut oikein urakalla luonnovarojen pistämistä sileäksi – ja siitähän saikin jo uutisen. Bolsonaro teki metsiensuojelulle valtavan palveluksen olemalla juuri se ahne paska, joka hän on. Kummallista.

No, tämä kriisi on saanut pienen ihmisen miettimään, mitä tässä voisi tehdä. Hyvät uutiset ovat, että aina on tehtävissä jotain. Bolsonaron kaltaisten psykopaattien tuki tulee suuryrityksiltä, joita ohjailee vain ja ainoastaan kassavirta. Tuhon estäminen edellyttää siis vastuuttomasti toimivien yritysten kassavirran hiipumista. Vaikuttaa voi myös ilman rahaa.


1. KYTTÄÄ ALKUPERÄMERKINTÖJÄ 

Tämä kriisi ei ainoastaan koske lihaa, kahvia tai soijaa vaan ihan joka ikistä ostostasi. Ihmiskunta on (ihan omaa syytään toki) valitettavasti tilanteessa, jossa lähes kaikkiin tuotteisiin liittyy joku moraalinen ja eettinen ongelma. Erityisesti ruoka on valtava bisnes ja sen huomaa siitä, miten paljon erilaista kusetusta ja hyväksikäyttöä siihen liittyy: on suoranaisia ruokaväärennöksiä, kuvottavia eläinoikeusrikkomuksia, orankien metsätuhoa palmuöljyn takia, orjuutta ja lapsityövoimaa, lentorahtia ja kestämätöntä viljelyä. Lue siis etikettejä ja vaadi alkuperätietoja, etsi tietoa yrityksen vastuullisuudesta, valvonnasta ja sertifikaateista tai lähesty yrityksiä suoraan ja pyydä vastausta.

Alkuperän uteleminen aiheuttaa toki paitsi käsien levittelyä ja tyrmistystä myös kiusaantunutta hiljaisuutta, mutta mitä isompi yritys on kyseessä sen parempi on kysellä. Kesko ja S-ryhmä ovat jo tällä viikolla kakistelleet suhteestaan brasilialaiseen tuontilihaan ja aivan varmasti kuulemme pian, mitkä tilat käyttävät kotimaista rehua.


2. ALLEKIRJOITA

Mitä enemmän nimiä adresseissa on, sen parempi.
-  Kovistele poliitikkoja kaikilla hallinnon tasoilla ja pidä erityisesti huoli, että meppisi tekee eikä vain puhu ja jos näyttää hiljaiselta, laita viestiä vaikkapa täällä.
- Vaadi yrityksiä sitoutumaan (erityisesti kaupan keskusliittoa kannattaa lähestyä), mutta vaatimuksen voi kohdistaa myös suoraan monikansallisiin jätteihin, jotka ovat mukamas sitoutuneet sademetsien suojeluun.
- Tue järjestötyötä. Järjestöt, jotka toimivat paikan päällä, ovat tehneet vuosien mittaan paljon verkostoitumis- ja selvitystyötä ja tuntevat jo vaikuttavimmat keinot. Pienikin järjestö voi olla vaikutusvaltainen kuten tämä alkuperäiskansojen parissa työskentelevä AmazonWatch ja suomalaisfirmoja seinää vasten pistävä Finnwatch.


3. PIDÄ ÄÄNTÄ

Ilmastovouhotusta ei ole edelleenkään tarpeeksi. Aikaa ei tietenkään kannata tuhlata niihin, joita ei kiinnosta, mutta minulla kesti pitkään tajuta, että on edelleen ihmisiä, jotka eivät tiedä tai ole tulleet ajatelleeksi, että omilla valinnoilla on vaikutusta samalla tavalla kuin veroeuroilla ja äänillä. Yksittäisen kiinalaisen hiilijalanjälki on edelleen keskimäärin alle puolet meidän jalanjäljestämme, keskivertointialaisen alle neljäsosa. Ei siis todellakaan ole yhdentekevää, mitä Suomessa tehdään.

Ympäristöaiheita ei tarvitse ujostella missään seurassa. Vanhempainilloissa voi kysyä kouluruoan ilmastovaikutuksista, taloyhtiön kokouksessa energiatehokkuusremonteista ja firman palaverissa toimistopaperin FSC-merkinnästä – u name it. Eikä tarvitse olla pyhimys voidakseen puhua ilmastonmuutoksesta ja hiilinieluista. Voit aivan avoimesti myöntää, mitkä valinnat ovat juuri sinulle hankalia ja kysyä, miten muut ovat näitä ongelmia ratkaisseet. Käytä laskureita, seuraa uutisia ja järjestöjen (Finnwatch, WWF, Greenpeace jne.) viestintää, jotta pysyt ajan tasalla.

Minulle toimiminen on ainoa tapa pysyä järjissäni. Lapsia lohduttaa se, että minä teen kaikkeni vastustaakseni ahneutta ja järjettömyyttä. Ja että on siellä muitakin kuin Greta.

Ps. Luonnollisesti voit myös lahjoittaa rahaa. Minä pistin eurot Greenpeacelle, mutta yksi hyvä keino on ostaa sademetsää suoraan suojelualueeksi.

Full support, Tomppa, Zane ja pieni sininen lisko

Kaupallinen yhteistyö Babler Media ja Korkeasaari

Kuva Annika Sorjonen / Korkeasaari Zoo

Se saapuu aivan äänettömästi. Juttelen eläintenhoitaja Jonnen kanssa ja huomaan sen vasta, kun Jonne hymyilee ja nyökkää häkkiä kohti. Tomppa, amurinleopardiuros, seisoo minusta metrin päässä. Kaunis ja sulavalinjainen kissaeläin on sen verran iso otus, että sydämeni lentää kurkkuun ja jähmetyn vaistomaisesti paikoilleni. Tomppa päästää äänen, joka on kylmäävä sekoitus matalaa murinaa, sähinää ja kehräystä.

– Se on hyvällä tuulella ja juttelee, Jonne selventää ja kyykistyy juttelemaan takaisin.

Mikä helpotus. Sitten viereisessäkin häkissä alkaa tapahtua: meitä tuijottaa varovaisesti samanlainen kähisijä, mutta pienempi.

– Se on yksi maailman arvokkaimmista naaraista, Jonne huomauttaa.

Jonne ja Tomppa juttutuulella.

Mitä arvo tässä yhteydessä tarkoittaa? Amurinleopardinaaras Zanella on harvinaiset geenit, joten se on ollut äärimmäisen tärkeä linkki elinvoimaisen kannan säilyttäjänä. Amurinleopardeja elää nimittäin luonnossa vain noin sata kappaletta, eläintarhakanta on puolet suurempi. On absurdia ajatella, että minun lajini määrä mitataan miljardeissa. Tilanne on olosuhteisiin nähden hyvä, sillä muutama vuosi sitten niitä oli jäljellä enää muutama kymmenen. Suojelutoimenpiteet ovat purreet.

Kun kyselin Instagramissa, mikä Korkeasaaren toiminnassa kiinnostaa, yksi kysymys oli, miten eläimiä oikein hankitaan.

Nina Trontti, eläintenhoidon ja suojelun johtaja, hymähtää. Hankkiminen on turhan suoraviivainen sana, sillä mitään kauppaa ei eläimistä käydä eikä leoparditinderiä ole. Eläintarhojen eläimet ovat pääosin tarhoissa syntyneitä yksilöitä ja niille etsitään sopivaa "hotellia" laajasta eläintarhojen verkostosta. Syntyvyyttä luonnollisesti säädellään. Lisääntymislupaa ei myönnetä kaikille eläimille, toisille taas toivotaan sopivaa kumppania ja jälkikasvua sitäkin kiihkeämmin.

Sitten tulevat rajoitteet. Kaikki eläimet eivät viihdy Suomen ilmastossa ja tästä rajallisesta määrästä lajeja on mahdollista tarjota paikkaa vain niille, joille on olemassa sopivat tilat. Ja tiloja taas säätelevät tarkat standardit, joita kaikki vastuulliset eläintarhat noudattavat. Suomalainen eläinsuojelulaki ja sen eläintarhoja koskeva asetus on vielä näitäkin standardeja tiukempi.

Esimerkiksi amurinleopardin osalta tilanne on se, että sopivia tiloja ei ole kuin muutamalle pennulle vuodessa. Harvinaisen lajin säilyttämisessä seuraava askel onkin luontoonpalautusohjelma, jonka tavoitteena on nimensä mukaisesti vahvistaa luonnonvaraista kantaa eläintarhoissa syntyneillä yksilöillä. Palautus on kuitenkin pitkä prosessi, sillä suojelualueen pitää olla kunnossa. Ohjelma on jo suunnitteilla ja Korkeasaaressa jännitetään, pääsevätkö Tomppa ja Zane tähän jotenkin mukaan.

"Älä rimpuile nyt jooko, me laitetaan nää kurikset jalkaan koska sataa."
Kuva: Annika Sorjonen / Korkeasaari

EAZA eli Euroopan eläintarha- ja akvaarioyhdistys järjestää tänä vuonna kampanjan sademetsien lintujen puolesta. 

Korkeasaaressa pyöritetään jatkuvaa yhteistyötä niin muiden eläintarhojen, suojelujärjestöjen kuin tutkijoidenkin kanssa. Tämä prosessi vastaa oikeastaan kysymykseen modernien ja vastuullisten eläintarhojen perimmäisestä tehtävästä, luonnon monimuotoisuuden suojelutyöstä. Kaikki suojeluun sitoutuneet eläintarhat tasapainottelevat koko ajan etiikan kanssa: miten eläimille tarjotaan mahdollisimman hyvät olot? Se tarkoittaa, että jatkuvasti mietitään, millaista on eläinten lajityypillinen ruoka, mistä ne stressaantuvat, millaisia virikkeitä ne kaipaavat ja miten ne saadaan tottumaan ihmisiin, jotka niitä hoitavat, ja kävijöihin, jotka eläintarhan toimintaa rahoittavat. Yksi merkki vastuullisesta eläintarhasta on, että eläimet saavat olla missä haluavat. Esimerkiksi Korkeasaaren leijona-aitaukseen kuuluu siis kolmen yhdistetyn aitauksen lisäksi myös sisätilat, jossa saa olla ihan rauhassa, mikäli lajitoverit suovat.

Mutta entä se onnellisuus? Voiko villieläin olla ikinä onnellinen muualla kuin vapaana omilla elinalueillaan? Onnelle ei ole mittaria ihmiselläkään. Vaikka koulutetut ja kokeneet hoitajat oppivat tuntemaan työkaverinsa ja tulkitsemaan eläinten käyttäytymistä, ei ihminen ikinä eläimen pään sisään pääse. Tämän epävarmuuden kanssa eläintarhan henkilökunnan täytyy elää ja toimia viimeisimmän tiedon mukaan.

Kuva Annika Sorjonen / Korkeasaari Zoo

Olisiko mahtavaa, jos eläintarhoja ei enää tarvittaisi? Tavallaan olisi, myös Korkeasaaren johtajan Sanna Hellströmin mielestä. Olisi mahtavaa, jos ihmiset pystyisivät pysäyttämään lajien häviämisen, eläimille olisi tilaa ja ihmiset arvostaisivat luonnon monimuotoisuutta ja tekisivät valintoja sen säilyttämiseksi. Tähän Korkeasaaressa pyritään, sillä eläintarhojen suojelupalettiin kuuluu myös ympäristökasvatus. Tiedon jakamisella tähdätään siihen, että me ihmiset kasvaisimme lajina niin sivistyneeksi, että ymmärtäisimme paikkamme ekosysteemissä ja vastuumme sen säilyttämisestä. Sitä odotellessa voi käydä osoittamassa tukensa Kissojen yönä Tompalle ja Zanelle tai vaikka pienelle siniselle liskolle, joka asuu palmun kukassa.

Ps. Jos et pääse paikalle niin kuvetta voi kaivaa Amur-hankkeeseen myös täällä.

Sadepilven hopeareunus eli sateisen kesän plussat

On ilmoja pidellyt. Täällä saaristossa, jossa me vietämme kesälomastamme pisimmät pätkät, ei yleensä tipahda pisaraakaan vettä, vaikka kaikkialla muualla maassa sataisikin. Ensimmäiset keltaiset lehdet ovat koivuissa jo kesäkuussa ja mustikat harvoin kasvavat nuppineulanpäätä isommiksi. Nyt on toisin. Mutta kuten melkein kaikissa asioissa, tässäkin on hyviä puolia!

1. Elämässä on jännitystä, sillä ukkoset nousevat mereltä sikanopeasti. Yhtäkkiä vain tuntuu vieno, kylmä tuulenvire ja kun vilkaiset taivaalle, huomaat, että musta pilvi kohoaakin korkeuksiin ihan naapurisaaren takana ja harmaa, ropiseva seinä lähestyy vauhdilla. Kirkuvia lapsia juoksee sisään tuon tuostakin, erityisesti raekuurojen aikaan. Toisaalta pieni tihku ei ole enää este ulkoilulle, kunhan nyt ei ihan pään päällä jyrähtele. Ja raekuurojen jälkeen saa tehtyä lumipalloja!

Uimaankin on päästy ihan joka päivä. Se, onko veden lämpötila 15 vai 20 astetta ei oikeastaan ole olennaista, sillä siellä palelee joka tapauksessa. Ja hei: kukaan ei ole palanut auringossa!




2. Pakkasimme vaatteita heinäkuun mökkislottiin hyvin optimistisesti. Eli parit pitkät housut ja helvetisti shortseja. Lapset haisevat hirveälle pidettyään samoja vaatteita pari viikkoa, sillä jos ei ole satanut, on tuullut. Myös mökki tuoksahtaa, sillä nihkeitä vaatteita on vaikea saada kuiviksi. Mutta toisaalta kotona ei tarvitse pyykätä kuin yksi haisukoneellinen!

3. Ruoanlaitossa on hyvin vähän valinnanvaraa, kun uunia ei ole ja kaatosateella grillaaminen ei oikein ole vaihtoehto. Einesten ja perussetin pyörittäminen ilahduttaa erityisesti kasvis- ja makukriittistä kuopusta ja toisaalta rakastamiani uusia perunoita voi keittää säällä kuin säällä. Koulujärjestelmän tarjoamia lounaita on toki jo kaikilla ikävä, koska kolmen lämpimän aterian kehitteleminen päivässä on harrastukseksi perseestä.

4. Sadepäivien tekeminen on ihan konkreettisesti kortilla: olemme lätkineet niin paljon korttia, että kohta voimme perustaa kasinon. Myös muut lautapelit ja Fortuna ovat olleet ahkerassa käytössä. Lapset haaveilevat jo ammatista nettipokerin pelaajana.



5. Edellisestä seurauksena Pekka-pelin (ent. Musta Pekka) perheiden representaatio on herättänyt laadukasta tasa-arvokeskustelua 1930-luvun meiningistä. Skidi aikoo uudistaa korttien perheet vastaamaan nykyisyyttä (huom. Seta!) ja jäimme miettimään, mikä olisi häviäjäkortin kuvana. Kuka "Pekka" on? Ehdotuksia otetaan vastaan!

Ja mikä parasta: kauan jankuttamalleni ja viime kesänä asennetulle terassilasituksille ei hymähtele enää kukaan. Hahaa!

Kuinka minä päädyin katuojaan

Laadunvalvonta liikkeellä.

Ai hitto, että meni hermo kun luin tämän uutisen: varikset on opetettu siivoamaan puistosta ihmisten jälkiä. Että nyt sitten eläimetkin joutuvat osallistumaan kaiken maailman idioottien jälkien siivoamiseen! Eikö millään ole enää mitään rajaa?

Olen hyvin roskaamissensitiivinen ja himolajittelija. Roskien laittaminen (oikeaan!!!!) roskakoriin on maailman helpoin ja luontevin asia - ihan turha tulla änkyttämään, ettei roskiksia ole kaikkialla. No ei vittu olekaan, mutta niitä omia jätteitään voi myös kantaa mukanaan kunnes asianmukainen loppusijoituspaikka löytyy. Toivon kaikille roskia luontoon heittäville imbesilleille influenssaa, sukupuolitautia ja vaikeaa aknea.

Mutta rupesin tästä uutisesta tarkkailemaan hermojani: miksi juuri roskaaminen ottaa niin raskaasti päähän? Miksi pinnani kiristyy aivan älyttömästi siivoamisen ulkoistamisesta muille? Siksikö, että täällä perheessä olen saanut tarpeekseni kamojen keräilystä eteisen lattialta?

No ei varsinaisesti. Olen tullut siihen tulokseen, että yhdistävä tekijä melkein kaikissa someraivojen aiheissa on koettu piittaamattomuus. Sydämistyminen on syvää aina kun ihmiset kokevat, että yhteisistä säännöistä / muista ihmisistä (=minusta) ei välitetä. Iltapäivälehdet suorastaan elävät piittaamattomuusotsikoista, jotka tuovat tuohtuneilta anonyymeiltä somejakoja ja sivulatauksia kommenttiosioon.

Ravintolassa kiljuvat lapset.
Pyöräilijä, joka polkee jalkakäytävällä.
Parveketupakointi.
Keväinen koirankakka kengänpohjassa.

Törkeä piittaamattomuus on erityisen ärsyttävää, koska sen juurien katsotaan olevan nöyryyden puutteessa. Niin minustakin. Mieleni tekee karjua, että täällä on saatana muitakin! Millä helvetin oikeudella joku mulkvisti sotkee meidän kaikkien yhteistä kaupunkia? Tai mikä karmeinta: kansallispuistoa!

Tältäkin saariston kansallispuiston rannalta noukin taskut täyteen muovihaarukoita, lasinsirpaleita ja tupakantumppeja.

Mutta raivo on turhaa. Parasta lääkettä piittaamattomuuteen on piitata itse, todeta, että tämä on nyt minulle tärkeää, ja toimia muutoksen puolesta. Vitutuksessa vellominen ja vierestä katsominen ovat tietenkin vaihtoehtoja, mutta eivät varsinaisesti muuta mitään.

Paitsi, että käymme joka kevät kersojen kanssa siivousretkillä, olen itse kävelyilläni ruvennut ploggaamaan. Noukin roskia ylös aina kun niitä huomaan. Ihmiset tietenkin katsovat kuin puolihullua, kun loikkaan yhtäkkiä ojasta jätskipaperin kanssa (pitäisi hommata kumikäsineet), mutta saan siitä suurta tyydytystä. Ja kyllä sitä joku muukin jaksaa arvostaa. Kun tänään nostimme kävelyllä Skidin kanssa kumoon kaadetun roskiksen takaisin ylös, toisella puolella tietä mies hurrasi meille.

Ja tätä samaahan se variksia kouluttanut puistonhoitajakin sanoi: varisten siivousurakka tekee roskista näkyviä, jos ne eivät ole sitä ennen olleet. Piittaamattomuus saattaa nimittäin olla tietämättömyyden lisäksi myös ajattelemattomuutta. Me ihmiset kun olemme loppujen lopuksi suhteellisen tyhmä laji, jolla vain sattuu olemaan äänihuulet ja näppärät sormet.

Tämän lisäksi voi silti toivoa kaikille roskaajille influenssaa, aknea ja sukupuolitautia. Kyllä sekin helpottaa.

Suomen kesä yllätti ihmisen

Kesä 2018! Olen aina pitänyt itseäni hyvänä helleihmisenä. Olen suurimman osan vuodesta palelija, jolla ei oikeastaan voi olla liian kuuma. Totun nopeasti lämpöön, hikoilen aika vähän enkä turpoa jaloista/käsistä. Mutta kun taulussa on nyt useamman viikon ajan ollut kymmenen aikaan illallakin 28 astetta, on alkanut vähän jännittää.

Helteestä on helppo keksiä hyviä puolia enkä kadehdi ollenkaan Satua, joka on vetänyt toppatakissa ja pipossa pari viimeistä kuukautta. Kerrankin on kunnon kesä eikä ole tarvinnut värjötellä sisätiloissa! Varsinaisia pukeutumisongelmia ei ole (kaikki, jotka kehtaavat ovat nakkena) paitsi että hellevaatteita on hyvin rajallinen määrä. Eli kahdeksi päiväksi. Lisäksi kellään ei ole valtava nälkä ja vesi kelpaa kerrankin janojuomaksi. Ja minulla on ensimmäistä kertaa ehkä 30 vuoteen ruskettuneet jalat.

Mutta kun tropiikki kestää viikkotolkulla, alkaa olla hankaluuksia sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla, jopa enemmän kuin sadekesässä. Mistä tahansa epämiellyttävästä saa valittaa, helteestä vieläpä hyvällä syyllä. Tämä heinäkuu on nimittäin näyttänyt, miten huonosti olemme ihan kansakuntanakin varustautuneita erilaisiin erikoisempiin sääilmiöihin.

Kaikissa asunnoissa on jonkinlainen lämmitysjärjestelmä, mutta harvassa on viilennys. On omituista että julkiset rakennuksetkin ovat totaalisia pätsejä. Tämä näkyy myös siinä, että helteestä selviytymiseen on tarjolla valtavasti omituisia vinkkejä (kenen pakkaseen mahtuu lakanat? Ja nehän lämpenevät heti!), jotka eivät helteestä oikeasti kärsiviä auta yhtään. Pieni pöytätuuletin on lähinnä ärsyttävät, jos asunnossa on kuumempaa kuin ulkona. Sen sijaan mökille asennettu ilmalämpöpumppu, jolla sisätilan saa viilennettyä yöksi, tuntuu nyt nerokkaalta hankinnalta.

Mutta mitäänhän tällä kelillä ei oikeastaan voi tehdä, paitsi istua varjossa pelaamassa tai lukemassa. Sain lähes lämpöhalvauksen, kun lakaisin kaikki miljoonat koivunsiemenet terassilta tai poimin puutarhassa kirsikoita. Myös kaikki urheilu muualla kuin ilmastoidussa hallissa on kaukana nautinnosta. Meinasin pyörtyä kesken äänikirjakävelyn, kun osuin iltapäivällä paahteiselle peltoaukealle. Sopivaa tekemistä tarjoaakin lähinnä merivesi, joka on meidän mittareillamme silkkaa kylpyvettä. Mutta sinilevästä ei ikinä tiedä. Meillä ei onneksemme ole ollut mökkirannassa leväraitoja kuin yksittäisinä päivinä, joten olemme uineet tuntikaupalla 25 asteisessa vedessä sen kymmenen astetta kylmemmän sijaan.

Sääliksi käy myös rutikuivaa luontoa. Olen vienyt ulos vesiastioita kuten moni muukin, mutta lievitys on tietenkin hyvin paikallista. Yhtä ainutta mustikkaa ei ole tontilla näkynyt (paitsi sellaisia valmiiksi kuivattuja / paistuneita versioita) ja veikkaanpa, että sieniäkin on turha odotella. Ja sitten vielä jotkut urpot pistivät keltaiseksi kärventyneelle niitylle nuotion pystyyn. Nuotion!!!

Ja sitten on vielä satunnaisen säävitutuksen ylittävä ongelma. Tänä kesänä ilmastohuoleni on noussut uudelle tasolle. Paljon puhutaan siitä, että ilmastonmuutoksen myötä talvet menevät pilalle, mutta ihan yhtä lailla myös kesät menettävät perinteiset piirteensä. Mitä jos meilläkin on jonain päivänä 40 astetta kuten Japanissa? Mitä jos maastopalot osuvat kaupunkeihin? Mitä jos kehnoja viljasatoja alkaa tulla harva se vuosi?

Upea kesä siis, mutta en toivo näitä lisää. Helteessä on parasta se, että se on luksusta, harvinaista herkkua, jota voi kaivata koko pitkän talven ja nauttia niistä muutamista mahtavista päivistä täysillä. Lopun aikaa haluan voida manata Suomen kesää.

Voisitko vähentää lentämistä?

Olen Sitran elämäntapatestin perusteella hyvä ihminen. Pystyn helposti syömään kasvisruokaa. Otan kahden minuutin suihkuja ja käyn saunassa vain mökillä. Käytän liikkumiseen julkisia ja pyörää. Taloutemme on vaihtanut ekosähköön aikapäiviä sitten. En shoppaile kuin välttämättömän ja kierrätän ja lajittelen tehokkaasti.

Olen niin tottunut kaikkiin näihin tekoihin, että nämä eivät ole mitään uhrauksia tai kipupisteitä. Eivät ole koskaan olleetkaan.

Lentäminen sen sijaan on. On ollut aina. Ja siksi siitä on äärettömän kiusallista puhua. En todellakaan haluaisi luopua siitä.

Kun Aamukahvilla-blogin Henriikka ja Salamatkustajan Satu avasivat keskustelun lentämisen aiheuttamasta ympäristökuormasta, olin tavallaan iloinen, että tästä taas puhutaan ja sitten taas toisaalta mietin, että mahtaako tässä asiassa mikään muuttua ikinä.

Olen potenut ilmastoahdistusta jo kymmenisen vuotta ja pahiten sieppaa nimenomaan matkustaminen. Näin kylmässä ja pimeässä maassa asuminen on monella tavalla mahdotonta ilman päästöjä, mutta lentäminen ei ole millään tavalla välttämätöntä. Koskaan.

Ja kyllähän minä silti lennän. Käymme perheen kanssa Kanarialla kerran vuodessa, koska en kestä Suomen talvea. Siitä irtoaa suuntaansa 300 kiloa CO2 ilmakehään per pää. Kesällä enimmäkseen lähimatkailemme mm. Tallinnassa ja saaristossa, mutta viime kesänä kun oli tuullut pohjoisesta maaliskuusta lähtien lensimme Kroatiaan.



Lentämiselle on niin hirveän helppo neuvotella rauha sielunsa kanssa. Tiedätte, on pakko lentää koska

a) olen travelleri ja sieluni kaipaa kaukomaille,
b) matkailu opettaa avarakatseisuutta,
c) suku asuu toisella puolella maailmaa,
d) työ vaatii matkustamista,
e) muunlainen loma ei tunnu lomalta,
f) olen sitten perillä pitempään,
g) lajittelen biojätteen.

Ja siis muuthan matkustavat paljon enemmän ja sitten on vielä Kiina! Eivät ne minun päästöni tässä mitään paina.

Tekosyitähän nuo kaikki ovat eikä yksikään ole painavampi kuin ilmastonsuojelu. Sinne taivaalle se hiilidioksidi silti suhahtaa, vaikka kuinka asiaa kääntelisi ja selittelisi parhain päin. Ei meillä ole velvollisuutta elättää kohdemaiden turismista eläviä ihmisiä. Se, että syö perillä luomuavokadoja, ei auta ilmastoa pätkääkään.

Ongelma on siinä, että lentäminen on nopeaa, verrattain helppoa ja sairaan halpaa. Sitä ei ole lailla kielletty, päinvastoin. Vaikka tekniikan kehittyminen on tuonut markkinoille vähäpäästöisempiä koneita, päästöt lisääntyvät, koska lentoliikenne kasvaa voimakkaasti. Ja miksipä ei kasvaisi: lentomatkustamisen suojeleminen on mennyt jopa niin pitkälle, että lentopolttoaine on vapautettu polttoaineverosta ja kansainvälinen lentoliikenne arvonlisäverosta. Sitä ei myöskään koske hiilidioksidipäästöjä rajoittava Kioton sopimus.

Tässä nykyisessä asetelmassa ei ole mitään järkeä ja olisi suht tärkeää, että kaikki matkailuhimoiset tiedostaisivat sen. Lentomatkailua tullaan aivan varmasti rajoittamaan (Ruotsi on jo tällaisen aloitteen tehnyt) ja se laittaa myös yllättävää vauhtia lentoyhtiöihin, joiden on pakko ruveta kehittämään päästöttömiä lentoja. Tätä suuntaa pitäisi siis aktiivisesti kannattaa.

Ilmasto kaipaa sekä uskoa että tekoja ihan joka tasolla: henkilökohtaisella, yritys-, kansallisella ja globaalilla tasolla. Itse päätin rajoittaa (vähäisen) lentämisen Eurooppaan, käyttää mahdollisimman uusia koneita, matkustaa minimikamoilla ja kaivaa kuvetta. Käytin aluksi lentopäästökompensaatioon tarkoitettuja kanavia, mutta sitten luovutin ja rupesin ilmastokummiksi. Rahaa kilahtaa ilmastotyöhön joka kuukausi.

Länsimaisen elämäntavan syyllisyyttä se ei tietenkään kokonaan poista mutta onpahan jotain sijaistekemistä niitä päästöttömiä lentoja odotellessa.

Miten te olette tämän asian pähkäilleet? Kuulisin mielelläni!

Kivet kertovat

Olen puolitoista vuotta yrittänyt parantaa kuvaustaitojani, vaihtelevalla menestyksellä. Taidoissa on vielä kehitettävää, mutta ongelma on myös kuvauskohteissa.

Kersat eivät toimi. Ne ilveilevät, juoksevat pakoon tai lähinnä bombaavat hyvät otokset. Ne vaativat saada itsestään kuvia valtavan koiranpökäleen vieressä mutta eivät suostu istumaan laiturilla eteerisesti ilta-auringossa. Se yksi sadasosasekunti on vaikea vangita.

Eläimiä en juurikaan näe, edes eläintarhassa. Tällä porukalla möykkä kuuluu Uralille asti. Linnut lehahtavat tiehensä ennen kuin olen ehtinyt hakea kameran ja perhoset laittavat siipensä suppuun niin etten enää kuvastakaan tunnista missä kohtaa se oikein oli. Luonto lähinnä tuijottaa minua.

Koti? Älkää viitiskö naurattaa. Jonkun muun koti ehkä. Meillä saa olla rajaamassa jonkun kalsareita ja maitotölkkejä pois kuvista. Puutarhakaan ei oikein tarjoa inspiraatiota ellei sitten esittele citykanien tuhoja. Omenapuun satoa voi toki julkaista jossain "Mikä helvetti se tämä on" -käsikirjassa.

Moni kuvaa safkoja. Mutta miten monta kuvaa pinaattiletuista haluatte nähdä? Aivan. Ja leipomukseni ovat, noh, mitä ovat.

Mutta tänä kesänä se löytyi. Kivi! Erilaiset kivet, kalliot ja hiekka ovat täydellinen kuvauskohde. Suomalaiset silokalliot ovat harvinaisuus (ylipäätään vain vain noin kolme prosenttia maapinta-alasta on paljasta kalliota), eivätkä ne karkaa tai irvistele. Saa mennä lähelle ja ottaa uusiksi. Lisäksi ne ovat täynnä tarinoita.

Olen siis kivikuvaaja ja tässä on ensimmäinen valokuvanäyttelyni! Kertokaa näettekö kuvissa samat, mitä minä!

"Olympiarenkaat valmistuvat hiljalleen vuoden 2216 kisoihin."

"Verkkokalvoja särkee"

"Hylkeenpala"

"Nelikymppisen silmännurkat"

"Atoopikko"

"Pelasta hukkuva"

"Siittiö"

"Paksut hiukset"

"Äiti peiton alla"

Kesän saaristokohteet x 3

Noin viisi minuuttia vanhan sananlaskun mukaan: kun tuomi tuoksuu, on syytä ruveta suunnittelmaan kesäreissuja!

Koska mökkeilemme saaristossa suurimman osan kesälomastamme, on lähimatkailu hyvinkin tarpeellista: jos oma saari (tiskaaminen ja mökkipatja) alkaa tympiä, lähdetään seuraavalle saarelle.

Saaristossa on aivan mielettömiä paikkoja (ja joskus jopa siedettävä sää). Moni kuvittelee, että Saaristomereen tutustuminen edellyttää omaa venettä, mutta aika hyvin tulee toimeen ilmankin. Yhteysaluksilla, taksiveneillä ja losseilla pääsee yllättävän helposti saaresta toiseen. Pyöräilykin on suht helppoa, varsinkin jos rengastie kiinnostaa. Suosituimmissa paikoissa (kuten Nauvossa) kannattaa olla majoitusvaraus, jos telttailu ei ole vaihtoehto.

Ensi kesänä on suunitteilla seuraavat etapit.

Korppoon Paljasjalkapolku

Viime kesäinen reissu lipsahti niin riemuvoiton puolelle, että perhe liputtaa kovasti uusinnan perään! Paljasjalkapolku on  kaikkien aistien taidenäyttely keskellä metsää. Konsepti on nerokas: ympäristön ehdoilla tehtyä nykytaidetta yhdistettynä luontopolkuun, jonka pystyy kävelemään läpi lastenkin kanssa. Jokaisen näyttelykokonaisuuden teemat tarkastelevat ihmisen ja luonnon välistä suhdetta eri näkökulmasta, tänä vuonna teemana on "Jälkiä".

Kasnäs - Örö

Örön linnakesaari, jonka paahdeniityiltä voi bongata yli 1600 perhoslajia, avattiin kävijöille vasta pari vuotta sitten. Saaren luontoa on kehuttu nyt niin monelta taholta, että pakko mennä tutustumaan itsekin. Saarella on kaksi noin viiden kilometrin pituista luontopolkua, joihin voi tutustua omatoimisesti tai oppaan johdolla. Voisin melkein kokeilla opastettua kierrosta niin jää ehkä enemmän käteen. Yhteysalusliikenne Öröhön lähtee Hangosta ja Kasnäsistä (ajattelin testata myös kylpylähotellin, jos kävisi niin että uiminen jää muuten vähiin) ja yöpyminen järjestyy kasarmihotellista. Perhoskirja mukaan!

Stora Hästön vedenalainen luontopolku

Stora Hästössä on kaksi vedenalaista luontopolkua, joiden avulla kautta pääsee tutustumaan merenpohjan biotooppeihin. Polkua seurataan uiden (maski/uimalasit päähän), snorklaten tai sukeltaen. Opastaulut on kiinnitetty betonilaattoihin ja ne niitä yhdistää köysi, joten eksyminen on hankalaa. Pikkupyöriäisreitti sopii snorklaajille (reitin pituus 150 m) ja Harmaahylje-reitti on tarkoitettu laitesukeltajille (reitin pituus 300 m). Pohjasta löytyy infoa (suomeksi ja ruotsiksi) kalliopohjan levävyöhykkeestä, sinisimpukoista, murtovedestä, hiekkapohjan kaloista ja meriajokkaasta. Tämä voi olla vielä tälle kesälle liian hankala perhekohde, mutta kelien mukaan mennään kokeilemaan, josko lyhyt märkäpuku riittäisi.

Nämä riittänevät alkuun. Pistäkää jakoon omat saaristohelmenne, jos raaskitte!

Meikon ulkoilualue hurmasi koko perheen

Espoolaista on siunattu Nuuksion upeilla erämailla, mutta joskus siellä on aivan valtavasti porukkaa.



Luontopoluissa on aina sama ristiriita: on ihanaa että ihmiset opettelevat kulkemaan luonnossa. Mutta kun kaikki suuntaavat yhteen ja samaan paikkaan, polut kuluvat ja taukopaikat ovat täynnä jengiä. Päätin jo viime vuonna ruveta kartoittamaan ahkerammin muita pääkaupunkiseudun retkeilykohteita.

Etsiskelin eilen illalla Retkipaikan sivuilta inspiraatiota lapsiystävällisestä kohteesta noin 30 kilometrin säteellä kotiosoitteesta, ja silmääni osui Kirkkonummella oleva Meikon ulkoilualue.

Meiko on osittain suojeltu. Järvi sijaitsee pohjavesialueella ja toimii kunnan vedenottopaikkana, joten siellä on esimerkiksi koirien uittaminen kielletty.

Me suuntasimme pohjoispuolelle Kotolammen kierrokselle (myös neljän lammen kierroksen tunnettu), joka oli noin viiden kilometrin pituinen reitti ja aivan superhieno. Äitienpäivän sää oli upea, ja oikein korosti metsien vihreyttä, kallioiden ja rotkojen jylhyyttä ja tummia lampia, linnunlaulua ja sitruunaperhosia. Polut olivat hyvässä kunnossa (osin vähän märkiä) ja reitti hyvin merkitty.

Reitti kannattaa kiertää vastapäivään niin että tulenteko- ja eväspaikka osuu viimeiselle kilometrille. Heti alkuun kiivetään jyrkät portaat ylös, joka antaa esimakua reitin korkeuseroista. Nousuja ja laskuja mahtuu matkalle paljon, joten ihan pienet lapset eivät tästä selviydy. Snadi veti reitin jo helposti läpi, kun rupeama jaettiin tankkausetappeihin. Sen verran hitaasti matkanteko kuitenkin lasten kanssa sujui, että 2,5 tuntia kannattaa tähän retkeen varata.

Paluu parkkipaikalle tapahtui sujui suht leveää tietä pitkin, joten vaunuillakin pääsee lammen rantaan makkaranpaistoon, jos jälkikasvusta ei vielä ole itse reitille. 

Reissu meni niin hyvin, että kunnianhimoni kasvoi taas. Ensi kesän retkikartalla on nyt ainakin hiidenkirnu- ja luolareissuja, Repovesi sekä Teijon kansallispuisto. Ja sitten päätimme lähteä kesällä tyttöjen reissulle jonnekin, jossa puhelin menee mykäksi. Retkeilykesä 2017 on avattu!