Kukaan ei ole liian pieni toimimaan

Syksyn sävel oli selvä: naputinaputi. Ja nyt kymmenestä kirjaprojektista yksi on valmis. Pikkis seikkailee jälleen (ja teimme Annukan kanssa myös uuden hienon saitin kirjojen esittelyyn ja värityskuvien jakamiseen)!

Koska tällä kertaa kustantaja hoiti leikkuuvarat, painotiedostot ja varastosaldot, viimeinen asia, mihin minulla piti olla jokin näkemys, oli takakannen teksti: mistä kirja kertoo?

Olin halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo pitkään. Sain alkusysäyksen tarinaan jo pari vuotta sitten, kun näin anopin puutarhassa vaaleita krassin siemeniä. Krassilla on hauskat muhkuraiset pallerosiemenet ja ne näyttivät mustalla mullalla maatessaan ajan läpi matkustaneilta muiden aurinkokuntien tuotteilta. Pallerot jäivät takaraivooni etsimään tarkoitustaan ja aika pian sain idean Pikkiksestä ja talvensiemenistä. (Huom! Kustantajan kaupasta saa -20% alen koodilla PIKKIS)

Kuluva talvi teki tarinasta ajankohtaisemman kuin osasin odottaa: Mörököllimetsään tuntuu juuttuneen ikuinen syksy, vaikka kaikki metsän asukkaat kaipaisivat jo talvilepoa. Mysteeri alkaa avautua, kun Pikkis löytää metsästä valkoisia palleroita, jotka osoittautuvat talvensiemeniksi. Jostain syystä siemenet eivät ole itäneet ja tuoneet lunta ja pakkasta mukanaan. Pikkis ja ystävänsä Kirppa joutuvat päättämään, mitä siemenille pitäisi tehdä.

Tarinan yhteys ilmastonmuutokseen on jokaiselle neljä vuodenajan maassa asuvalle ihmiselle selvä. Mutta mihin tarvitaan satua ilmastonmuutoksesta? Mitä järkeä siinä on?

Noh. Skidi kertoi aamupalapöydässä unestaan. Hän istui takapihallamme riippukeinussa. Piha oli lasitettu (mitä se ei oikeasti ole) ja hän näki, kuinka ikkunan takana aurinko lämmitti, peipponen lauloi ja kimalaiset pörräsivät voikukissa. Pihalla seisoi aikuisia, joita hän ei tuntenut, mutta aikuiset juttelivat keskenään. Tunnelma oli näennäisen rento, mutta Skidi tunsi itsensä rauhattomaksi. Hän tiesi, että oli tammikuu.

Uni pysäytti kahvinjuontini. Oliko kyseessä painajainen? Vääristynyt todellisuus oli täyttä totta. Norjassa oli tammikuun alussa 20 astetta lämmintä. Etelä-Suomen terminen talvi ei ole vieläkään alkanut. Meret ovat ennätyslämpimiä.

Maailma ympärillämme muuttuu niin nopeasti, että aikuistenkin on vaikea pysyä kartalla kaikista seurauksista. Lapset eivät elä uutispimennossa. He yrittävät käsitellä rivien välistä tihkuvaa tietoa, jolloin ilmastonmuutos tulee uniin. Ja painajaisia ei käsitellä vaikenemalla. Sen opin kantapään kautta kun yritin olla näyttämättä surua äitini kuolemasta. Mitään tabua tai vastoinkäymistä ei ohiteta katsomalla muualle, olankohautuksella tai toteamalla, että älä sinä siitä murehdi. Ihminen murehtii, mistä murehtii. Ja puhuminen auttoi lopulta minuakin.

Rakastan tätä kuvaa. Kuvituksesta käytiin kova vääntö mutta lopputulokseen olen tyytyväinen.

Isojen lasten kanssa vaikeiden asioiden käsittely on helpompaa, on olemassa konteksti ja perspektiivi, johon ongelmat voi laittaa. Ilmastonmuutoksen riippuvuussuhteita selittäessä tajuaa itsekin, miten absurdilta taloudellinen voitontavoittelu tässä pelissä kuulostaa. Mutta se tarjoaa myös oppitunnin oikeasta ja väärästä ja ennen kaikkea valinnoista. Sen ymmärtää jo nuorempikin.

Onkin liian suoraviivaista sanoa, että kirja kertoo ilmastonmuutoksesta. Tarinassa pohditaan totuutta ja tarua, tahtoa ja toivoa, yksilön roolia ja epätietoisuutta omien mahdollisuuksiensa edessä. Kun jokainen tekee sen minkä voi, syntyy ketjureaktio, jossa pieni kasvaa kokoaan suuremmaksi. Mutta määräänsä enempää ei kukaan voi tehdä. Pitää erottaa ne asiat, joihin voi vaikuttaa, niistä, jotka kuuluvat muille. Organisaatioille, kaupungeille, valtioille. Aikuisille. Tämä on lohtukirja.

Metatasojakin löytyy. Kirjoittaessani satukirjan ilmastonmuutoksesta, näytän, että minä toimin. Sen lisäksi, että yritän pitää hiilijalanjälkeni kurissa teen muitakin minun osaamiseni ja toimivaltani puitteissa olevia asioita. Ei se painajaisia poista, mutta osoitan että olen kersojen kanssa samalla puolella.

Talven jännin eläinretki

Kaupallinen yhteistyö: Korkeasaari

– Mikä se oli, Skidi kysyi ääni värähtäen.

Kuulosti siltä kuin joku olisi romauttanut takanamme kasan tyhjiä pulloja maahan ja ne vierisivät kumeasti rohisten hiekkatietä alas. Kesti hetken ennen kuin tajusin. Kahden metrin päässä meistä hiippaili leijona. Se oli hiipinyt pimeässä äänettömästi viereemme emmekä olleet huomanneet sitä lainkaan. Seuraavasta äänestä ei tarvinnut erehtyä: valtava karjaisu pudotti kaikilta pipot silmille. Pikkupakkanen ei selvästi suomalaistunutta aasianleijonaa haitannut pätkääkään. Onneksi välissä oli tukevanoloinen lasiseinä.

Myönnän: en tiennyt, että Korkeasaari on talvella auki. Ei ollut tullut mieleenkään. Ajattelin, että se sulkisi ovensa syksyllä kuten kaikki muutkin suomalaiset ulkoaktiviteetteja tarjoavat palvelut laskettelurinteitä lukuunottamatta, mutta en ajatellut asiaa loppuun asti: Suomeen valikoidut eläinlajit nimenomaisesti viihtyvät viileässä ilmastossa ja ottavat rennosti kesähelteillä.

Kun kävimme välipäivinä yhdistämässä isolla porukalla valotaiteen ja eläinretken (Korkeasaaressa kähisee uusi lumileopardi!), tajusin että Korkeasaarihan on talvella hyvinkin pätevä kohde ja jopa parempi kuin kesällä – ellei ole tullut katsomaan karhuja. Kauneimpina hellepäivinä kylmänkestävät lajit kuten ilves, siperiantiikeri ja mongolianvillihevonen lekottelevat korviaan heilutellen varjoissa, mutta lumesta ne suorastaan ilahtuvat.

Lämpimän ilmaston edustajat kuten kengurut, pesukarhut, skunkki ja pikkuvuohet viettävät talven sisätiloissa yleisöltä piilossa, mutta esimerkiksi berberiapinoiden ja riikinkukkojen sisätiloihin pääsee visiteeraamaan myös talviaikaan. Ja koska yleisöä on talvella vähemmän, me ihmiset toimimme erinomaisena viihdykkeenä elukoille. Ainakin kuhertajagasellit tuijottivat meitä hyvinkin uteliaasti.

Saimme kaikki halvauksen myös tästä hämärässä hyvinkin luonnolliselta näyttävästä tiikeristä.

Mikko Kunnarin videotaideteos oli suorastaan hypnotisoiva.

Korkeasaaren sillalta näkyi myös luonnon valotaidetta parhaimmillaan: pakkaspäivän auringonlasku.

Pimeyskään ei haittaa. Jotkut eläimet menevät hämärän tullen yöpuulle, mutta ilta-aktiiviset lajit vasta aloittelevat puuhiaan. Paksussa talvikarvassa tepastelevilla kameleilla ja aavikkoketulla ei ollut kiire nukkumaan. Sitäpaitsi seurueemme mielestä hämäriin aitauksiin tähyileminen oli puolta jännempää kuin valoisassa: kun aidan takaa kuuluu ääniä ja liikkuvat varjot eivät saa heti muotoaan, välillä joutuu kysymään, kumpi pää on kumpi pää.

Vaihteluakin löytyy. Jos nahka-apinoille tulee toppatakeissaan kylmä, pääsee tropiikin tunnelmaan helposti suuntaamalla Amazoniaan ja Africasiaan, jossa menevät rillit huuruun jo eteisessä. Päiväntasaajan tunnelmissa voi ihastella Coco-laiskiaista, pientä sinistä liskoa ja sympaattista tomaattisammakkoa.



Jos siis etsit tekemistä vuodenvaihteeseen, suuntaa saareen:LUX Helsinki -valotaidefestivaali on auki 8.1. asti, joten saat sisäänpääsylipun hinnalla myös kulttuurielämyksen ja sujautettua euron lumileopardien suojeluun. Suosikkini oli muuten Mikko Kunnarin videotaideteos, jossa häivytetään ihmisen ja eläimien välistä eroa.

Kuten aina tältä saarelta poistuttaessa kysymys esitettiin jo sillalla: "milloin tulemme uudestaan?". Koska osasin odottaa kysymystä, vastauksenikin oli valmiina: heti kun toteemieläimeni pesukarhu herää talviuniltaan. Eikä kevääseen nyt enää ihan hirveän pitkä aika ole.

Neljä sarjavinkkiä sohvakeskeiseen elämään

Tänä aamuna maassa oli kevyt lumikerros ja taivaalla näkyi pitkästä aikaa hailakansinistä väriä. Jouluaaton intensiivinen tunnelma on haihtunut hiljalleen välipäivien kiireettömäksi keveydeksi, pakettien sisältö on ahkerassa käytössä, amaryllis on heittäytynyt alas ikkunalaudalta ja rääppiäiset on syöty voileipien päällä. On aikaa käydä kävelyllä – ja löhötä vastapainoksi sohvalla.

Vapaa-ajalle on niin valtavasti tarjontaa, että en mitenkään ehdi kuluttaa kaikkea kiinnostavaa sisältöä. Olemme Koti-insinöörin kanssa perinteisesti pyhittäneet välipäivät televisioruudulle ja tällä kertaa on ollut todella vaikea päättää, minkä liikkuvan kuvan sisällön ääressä aikaansa viettäisi. Leffateattereissakin pyörii uuden Star Wars trilogian päätöselokuva (osa vihaa, minä rakastin), Frozen II (rakastin ykköstä enemmän, mutta vain siksi, että se oli ensin) ja Nuoren naisen muotokuva, jota en vielä ehtinyt nähdä.

Jos painitte saman ongelmatiikan äärellä, niin tässä muutama hyväksi havaittu sarjavinkki.

The Crownin toinen tuotantokausi / Netflix
Jos tykkäsit ensimmäisestä tuotantokaudesta, tykkäät tästäkin (ja jos et vielä katsonut ensimmäistä niin katso ihmeessä, siinäpä vasta naisen kasvutarina!). Näyttelijävaihdokset eivät olleet mielestäni parhaat mahdolliset, mutta käsikirjoitus iskee kuin miljoona volttia ja dramaturgisesti jaksot ovat hyvinkin liikuttavia. Jos mietit, mikä on totta ja mikä ei, kannattaa lukaista tämä juttu.

Marriage story / Netflix
Tätä kuvataan tarinaksi avioerosta, mutta minä kutsuisin sitä tarinaksi parisuhteesta, sillä suhde ei koskaan kokonaan pääty eroon, varsinkin kun usein mukana on muitakin ihmisiä. Tämä on hänelle, joka on joskus miettinyt, miten kahden ihmisen tarpeet yhdistetään ja hänelle, jonka mielestä Adam Driver on kohtuullisen kuuma.

Twin / Areena
Norjalaissarja, joka kertoo identtisinä kaksosina syntyneistä miehistä, jotka elävät hyvin erilaista elämää, toinen paikkakunnalla tunnettuna matkailuyrittäjänä ja toinen varattomana surffaajana. Spoilaamatta tarinan setuppia enempää, sanon vain että todella koukuttava sarja, jossa odottaa vain milloin korttitalo romahtaa.

Exit / Areena
Tämäkin sarja on Norjasta, mutta ihan eri meiningillä. Exit on paikoin aika kuvottavakin tarina rahasta ja sen tuomasta oikeutuksen tunteesta, vallankäytöstä niin fyysisesti kuin ja henkisesti. Karmeintahan tässä on, että sarja perustuu tositarinoihin. Tästä jää väkisinkin miettimään onko holtiton vaurastuminen hyväksi kenellekään.

Mitä te olette lomalla tuijottaneet? Otan mielelläni vastaan hyviä vinkkejä laidasta laitaan!

Seitsemän täydellistä kaamoskirjaa: seksiä, äitisuhteita ja feminismiä!

Marraskuun selättämisessä on olennaista keskittyä johonkin aivan muuhun kuin siihen että ympärillä on pelkkää mustaa. Esimerkiksi kirjoihin. Kirjamessuilta tarttui mukaan seitsemän ja itse asiassa kahdeksan kirjaa, jotka kannattaa ahmia glögin ja torttujen sijaan. Tai kanssa.
Affilinkit merkitty tähdellä!

1. Kun haluat vetää pääsi täyteen ajatuksia

Mia Kankimäki: Naiset, joita ajattelen öisin* (Otava)

Aloitin tämän kuuntelemisen jo keväällä, mutta lopetin, koska alku oli hivenen pitkästyttävä, mutta kesälomalla ryhdistäydyin ja jatkoin. Ja voi apua, miten painava kirja tämä oli! Kirjailija tutustuu autofiktion muodossa historian naisiin, joiden elämää ja valintoja hän on jäänyt öisin miettimään: niitä, jotka ovat kapinoineet, uskaltaneet, kehdanneet, sisuuntuneet ja tehneet mitä haluavat. Kirja onkin erinomainen johdatus naisen historiaan, aikaan, jolloin ei ollut soveliasta matkustaa yksin, tehdä uraa taiteilijana tai ylipäätään tehdä muuta kuin lapsia tai kirjontatöitä. Samalla Kankimäki kerää neuvoja, joita naiset omalla esimerkillään antavat. Kannattaa toki lukea jo ihan Afrikka-kuvauksen takia!

Elina Hirvonen: Punainen myrsky* (WSOY)

Tässä oli monta kirjaa samoissa kansissa: lähihistoriaa, maahanmuuttoa, kulttuuria sekä yksilön ja kahden kansan kasvukipuja. Kerronta maistuu yhtä aikaa aavikon hiekalle, minttuteelle ja karjalanpiirakalle ja tarina jättää miettimään kaikkia niitä todellisuuksia, joissa ihmiset tällä pallolla elävät. Vaikka erityisesti lapsen näkökulma on välillä raskasta luettavaa, kirja itsessään on armollinen. Meitä ihmisiä yhdistää kaikkialla sama: me janoamme hyväksyntää ja huomatuksi tulemista, yritämme toimia oikein silloinkin kun tuttu ja turvallinen muuttuu tuntemattomaksi.

2. Kun janoat viihdettä

Olga Kokko: Munametsä* S&S

Munametsä on kahtiajakoisuudessaan mainio teos: päällisin puolin kyseessä on kepeä iloittelukirja kolmekymppisen sinkun elämästä mutta loppua kohti tarina kasvaa feministiseksi pamfletiksi maailman luonnollisimmasta asiasta, joka on joskus kaikkea muuta paitsi luonnollista, erityisesti naiselle. Tirskahtelin ja nyökyttelin päähenkilön kokemuksille ja kun tarina oli loppu teki mieli pysäyttää ensimmäinen vastaantulija ja tarkistaa että tiesihän, hän että paneminen kuuluu kaikille. Kirja on mehukasta luettavaa myös niille, jotka tunnistavat mainostoimiston työpaikkana.

Niina Mero: Englantilainen romanssi* (Gummerus)

Kaikki anglofiilit huomio! Tämä hauskasti kirjoitettu romaani tarjoilee mainion scrambled eggsin romantiikkaa ja jännitystä, Bridget Jonesia ja Downton Abbeya: rakkauksia, rikkauksia ja juonittelua perienglantilaisessa kartanomiljöössä, jossa hyvää palvelusväkeä todellakin vielä löytyy.

3. Kun haluat lumoutua sanataiteesta

Alice Munro: Jupiterin kuut *(Tammi)

Keltaisen kirjaston tarjontaan voi aina luottaa! Novelliblogin syyskautta silmälläpitäen etsiskelin inspiraatioksi lyhyttä luettavaa ja löysin nobelisti Alice Munron. Minulla on ongelma sekä nobelistien että käännöskirjallisuuden kanssa: olen allerginen tahalliselle vaikeudelle ja tietyille käännöstyyleille. Munro ei edusta kumpaakaan, hän kertoo isoja asioita pienten tarinoiden kautta niin, että tunnelmaa voi hengittää.

Annastiina Storm: Kerro, kerro* (S&S)

Tämä oli kirja, joka piti lukea yhteen putkeen, sen verran vauhdikkaasti tarina lähtee viemään vaatehuoneesta kansallismaisemaan. Kirjan etäisellä ja yksityisyyttään vaaliva äidillä on salaisuus, jota tytär alkaa kuoria auki kerros kerrokselta, eikä hän aina tiedä, mikä on totta ja mikä ei.  Lumikki-satu kulkee mukana tarjoten kiinnittymiskohtia sadun ja todellisuuden välillä. Kirjan jälkeen mietin, kuinkahan moni pystyy samastumaan tähän kokemukseen, jossa omaa äitisuhdettaan alkaa purkaa tämän kuoleman jälkeen – olisiko se edes mahdollista aikaisemmin?

4. Kun haluat uuden näkökulman 

Eino Nurmisto: Homopojan opas* (Nemo)

Mahtuu joukkoon yksi mieskin! Bloggaajakollegani Einon omakohtaisiin kokemuksiin perustuva Homopojan opas vastaa rehellisesti kysymyksiin, joita kukaan ei kehtaa kysyä, mutta kaikki haluaisivat tietää. Tarjolla on relevanttia käytännön tietoa oman identiteetin muodostamisesta, seksistä (tietenkin), sateenkaariperheistä ja homokulttuurista, kritiikkiä unohtamatta. Luonnollinen ja kursailematon johdatus seksuaalisuuteen sopii kenelle tahansa – suosittelenkin tätä paitsi vertaistuelliseksi teokseksi muille homopojille myös kaikille keski-ikäisille heteroille, jotka kokevat jääneensä (ja jäivätkin) seksuaalikasvatuksesta paitsi. Samalla kirja tulee alleviivanneeksi sen kaikista tärkeimmän teeman: Ihmisten jaottelu seksuaalisen identiteetin mukaan on täysin tarpeetonta kaikessa muussa paitsi niissä petipuuhissa.

Tämän kirjan jatko-osaksi voisin suositella tuota pinon päällimmäisenä loikoilevaa Ei enää Eddyä*, joka on homopojan kasvutarinaa autofiktion muodossa.

Millaisista kuvista lapset pitävät?

Harva tietää, mitä yhteistä on paistopusseilla, Ikea-kasseilla ja jeesusteipillä. No, niitä kaikkia tarvittiin kirjojen postittamiseen niin, ettei sisältö kastu! Roudattuani viime syksynä muutaman sata lastenkirjapakettia postiin, tulin siihen tulokseen, että jos kokeilisin vielä sitä kustantajaa kuitenkin. Kirjoitin keväällä valmiiksi kolmannen Pikkis-tarinan ja lähetin sen Lasten Keskukselle. Sieltä tuli vastaus pian: kyllä kiitos, tämä on juuri sitä mitä kaipaamme!

Jes! Asiassa oli kuitenkin yksi iso mutta: kuvitus pitäisi laittaa uusiksi.

Alunperin Pikkiksen idea oli olla täydellinen iltasatukirja, joka saisi lapset rauhoittumaan ennen nukkumaanmenoa. Konseptin ytimessä oli yhdistää hassut, tunnetaitoihin keskittyvät tarinat aidonnäköisiin, vesiväreillä tehtyihin metsäkuvituksiin, sillä tutkitusti jo metsämaisemien katselu rauhoittaa ihmismielen. Mutta ikävä kyllä, modernit lastenkirjat eivät näytä sellaisilta!

Sain kustantajilta järjestään hylsyn, koska kirja oli liian perinteinen. Päätin kuitenkin olla uskomatta ja tein omakustanteen, tunnetuin seurauksin. Palaute oli lämmittävää ja ensimmäisen kirjan toisesta painoksesta on nyt jäljellä muutaman kymmenen kirjaa. Sitten kirja on loppu, kolmatta painosta tuskin tulee. Se on aika hyvin satukirjalle, jota ei ole koskaan saanut isoista kirjakaupoista.

Onko kuvituksella siis väliä vai ei? Kävimme kustantajan kanssa kiinnostavan keskustelun makuasioista, mutta myös myynnistä: miltä näyttää houkutteleva lastenkirja kun sen asettaa hyllyyn muiden lastenkirjojen vierelle? Millaiseen kirjaan tartutaan? Onko lasten visuaalinen maku ja aikuisten maku eri asia? Ja kummille kirjoja tehdään? Kuka tietää, kenen näkemys ja kuvamaku on valtavirtaa? Olen itse aika konservatiivinen ja kiinnitän helposti enemmän huomiota väreihin kuin hahmoihin. Voi hyvin olla, että edustan tässä asiassa mennyttä maailmaa ja sokeaa visuaalista silmää. Ei olisi edes ensimmäinen kerta.

Me tekijät tietysti pohdimme myös, voiko kuvitusta muuttaa kesken kaiken. Olemme tehneet jo kaksi kirjaa perinteisellä tyylillä, joten odottavatko ihmiset kirjoilta tiettyä linjaa? Tunnistetaanko kirjat samaan sarjaan kuuluvaksi? Kuvittajat ovat myös yleensä tyylilleen uskollisia eivätkä hevin luovu luomastaan linjasta, mutta se ei ollut meidän duollemme ongelma. Annukka on harvinainen sekoitus taiteilijaa ja AD:ta, joka osaa etsiä suuntaa toiveiden mukaan ja ottaa haltuun tekniikan kuin tekniikan. Pikkiksen jatko-osakin tehtiin eri metodilla kuin ensimmäinen.

Päätimme kokeilla: millainen olisi uusi, modernin kaunis tyyli, joka ei olisi liian lapsellinen eikä liian kaukana alkuperäisestä – tai sen näköinen, että kuvittajaksi on yhtäkkiä pestattu Koti-insinööri. Annukka lähti testailemaan ja tässä on nyt pari kuvaa uudesta tyylistä.

Uudessa kirjassa tavataan tunturisopuli, joka ei ole parhaimmalla tuulellaan.

Mitäs tykkäätte? Molemmat lapset ovat sitä mieltä, että entinen tyyli oli parempi, koska metsä näytti aidommalta ja tämä hukkuu massaan (!), mutta hahmot ovat edelleen hauskat. Minä taas tykkään tästäkin, en osaa pitää tätä tyyliä itseisarvoisesti parempana tai huonompana kuin aikaisempia, mutta olen tietysti kirjailijana iloinen, jos kirja pääsee tällä tavalla laajemman yleisön ulottuville.

Mitä ylipäätään olette mieltä lastenkirjojen kuvituksesta? Oikeita vastauksiahan ei ole, mutta suuren yleisön mielipiteen tiedämme sitten tammikuussa 2020, kun Pikkis ja talvensiemenet sijoitellaan kirjakauppojen hyllylle, sinne Tatun ja Patun rinnalle. Kääk!

Teatterissa: Spektaakkeli nimeltä Pieni merenneito

Sain pressikutsun Helsingin Kaupunginteatterin Pieni merenneito -musikaalin ensi-iltaan. Mukaan otin varauksettoman prinsessafanin eli Snadin. Olin jo kuullut Disney-elokuvien näyttämösovitusten eli Disney on Broadway -satsausten olevan tinkimättömästi tehtyjä, joten olin toiveikas. Ja toden totta, suotta ei ole tätä showta suitsutettu.

Mitä käsikirjoitukseen tulee, pysyn kannassani: Disneyn vanhat prinsessasadut ovat auttamattomasti vanhentuneita ja kliseiden kyllästämää hohhoijaata, vaikka Arielia pidettiin 30 vuotta sitten jopa feministisenä, uskaltaahan Ariel uhmata isäänsä. Ehkä se silloin olikin ja kilpailu on vain ajan mittaan koventunut.

Esitys ei siis tarjoa käsikirjoituksen osalta mitään riemastuttavan uutta, vaikka olinkin kuulevinani dialogissa kytkentää nykypäivään meren asukkaiden ja ihmisten välisestä vastakkainasettelusta ja vieraisiin kulttuureihin liittyvistä ennakkoluuloista. Mutta jos ja kun tästä pääsee yli ja keskittyy itse showhun, kokemus on jotakin maagisen ja päräyttävän välimaastosta.

Kuva: Robert Seger

Kyseessä on kaupunginteatterin kallein tuotantosatsaus koskaan ja sen kyllä huomasi. Jo heti alussa katsomoon kävellessäni minua tervehtivät näyttämöllä kullanhohtoiset, mahtipontiset raamit, jotka antoivat ymmärtää, että tulossa on lumoava spektaakkeli. Ja me lumouduimme. Vesi kimmeltää aidon tuntuisesti, Ariel sukeltelee ilmassa, laiva seilaa aallokossa ja Triton räjäyttää Arielin piilopaikan säpäleiksi niin että rikki tuoksuu parvelle asti. Ja se hetki, kun Ariel saa jalkansa ja sätkii pintaan! Wow! Katsomossa unohti välillä hengittää niin maagisen hienosti tarina soljuu eteenpäin. Näytöksen häkellyttävyydestä vastasivatkin ohjaus, lavastus, puvustus, koreografiat, valot, efektit, äänentoisto ja orkesteri – siis kaikki se, mikä yleensä on taustaroolissa. Mukana ollut bloggaajaskene kuten Isyyspakkauksen Tommi ja Oimutsimutsin Elsa olivat liikuttavan samaa mieltä. Iso käsi koko valtavalle toteutustiimille!

Kuva: Robert Seger

Näyttelijäsuorituksista parhaiten mieleen jäi Sanna Saarijärvi, joka toi merinoita Ursulan rooliin aivan uusia sävyjä: Ursula oli toki oma itsensä, häijy ja juoni, mutta myös kepeä ja sarkastinen. Snadi sen sijaan hämmästyi, että lavalla rullalautaili lapsi: Pärsky-kalaa esitti 13-vuotias Alek Perez Lahtinen, jolla on kantava lauluääni. Snadille syttyikin palava halu päästä näytelmäkerhoon!



Arvostan valtavasti tällaista toteutuksellista vaivannäköä. On välillä vaikea tietää, milloin tyytyminen näkyy katsomoon ja riman korottaminen ei. Tiedän myös, että työryhmä näkee valtavasti vaivaa jo pienemmänkin produktion kanssa, enkä voi mitenkään käsittää kuinka monta tuntia näitä askelmerkkejä on treenattu.

Mutta sanoisin, että budjetti on käytetty oikein, jos minäkin, nihkeä prinsessakriitikko, varasin jo uudet liput kateudesta vihertyneen isosiskon ja ystävättärensä kanssa, ihan vain näyttääkseni, mitä kaikkea estradilla voi tehdä. Suosittelen tätä showta niin näyttämötaiteen, merenneitojen kuin musikaalienkin ystäville mutta aivan erityisesti niille, jotka ovat joskus pitkästyneet teatterissa ja ovat vakaasti sitä mieltä, että vain leffassa on siistiä. Ei ole.

Ps. Herkkiksille tiedoksi, että kannattaa ottaa korvatulpat mukaan, jos kovat äänet säikähdyttävät, ja jos tarina ei ole tuttu, kannattaa jutella hieman juonesta etukäteen.

Mitä tänään katsottaisiin eli kesän sarjavinkit

Jos kesällä sataa, mutta wifi toimii, hätä ei ole tämännäköinen. Sekä verorahoilla kustannetusta töllöstä että kuukausimaksullisista palveluista löytyy taas vaikka mitä väijyttävää! En itse pysty katsomaan Handmaid's talea ja Game of Thrones ei ole koskaan iskenyt, mutta kaikki muu semiahdistava käy kyllä (kuten Breaking bad, Silta, House of cards jne). Laitanpa siis vinkaten muutaman sarjan, jotka ovat päätyneet töllötyslistalleni.

Tšernobyl(HBO)

Ahmimme tämän sarjan koti-Insinöörin kanssa muutamassa päivässä, koska emme voineet lopettaa katsomista. Jos sanon, että tämä on häkellyttävä dramatisointi aikamme vakavimman ydinvoimalakatastrofin syistä ja seurauksista, valehtelen. Se on paljon enemmän! Tšernobyl on tarina rohkeudesta, totuudesta, välinpitämättömyydestä, rakkaudesta ja uhrauksista. Luonnollisesti sarjassa käydään läpi myös 80-luvun lopun neuvostoliittolaista byrokratiaa ja politiikkaa, mutta kuitenkin niin ettei voi olla huomaamatta yhtäläisyyksiä samanlaisesta totuuden kieltämisen kulttuurista myös länsimaissa. En ole koskaan tv-sarjan kanssa kokenut samanlaisia kauhun ja järkytyksen tunteita, mitä tämä sarja onnistui luomaan, enkä ole koskaan tiennyt enempää ydinvoimalan toiminnasta. Meni suoraan TOP3 järisyttävien sarjojen listalla.

Yle Areenan puolelta olen korvamerkannut nämä sarjat:

Patrick Melrose

Benedict Cumberbatchin faneille lienee ilouutinen, että mies esittää pääosaa Lontooseen sijoittuvassa minisarjassa, jossa hän on "yläluokkainen, lapsena kaltoin kohdeltu, erilaisiin päihteisiin jo teininä läheisesti tutustunut mies, jonka hengen pelastaa kertomisen tarve." Sarja alkaa siitä, että Patrick kuulee isänsä kuolleen – ja ilahtuu. Olen katsonut vasta ensimmäisen jakson, mutta voin jo tällä perusteella suositella kaikille brittidraaman ystäville.

Downton Abbey

Toinen ilouutinen oli, että tämä sarja (joka tuskin esittelyä kaipaa) esitetään TV1 kanavalla alusta alkaen (siis kaikki kuusi tuotantokautta) ja jaksot ovat Areenassa 30 päivää. Jahuu! Olen aina ollut hemmetin laiska katsomaan telkkaria, joten innostuin Downtonista vasta kolmannen tuotantokauden kohdalla. En siis ole koskaan nähnyt ensimmäistä ja toista tuotantokautta.

Egenland

Koti-insinööri kiertää Suomea työkseen, mutta minä en ole käynyt Tamperetta pidemmällä moneen vuoteen. Lähimatkailusta innostuneena olen yrittänyt löytää hyvää kotimaan matkaopasta sekä netistä että kirjakaupoista, mutta sitten löysin sen Areenastaa! Vuoden matkailuteoksikin nimetty sarja esittelee Suomea off the beaten track- meiningillä ja kulttuuripainotteisuus avartaa kerrassaan käsitystä suomalaisuudesta. Ohjelma on kaksikielinen, joten saan samalla ruotsinopetusta! Egenlandin vinkit löytyvät myös netistä: kartalta löytyy jo rapiat 60 kohdetta ja yleisö voi lähettää ehdotuksia toimitukselle uusista kohteista toista kautta varten.

Our planet / Uskomaton planeettamme (Netflix)

Kersat rakastavat luontodokkareita ja niin minäkin – mottomme kuuluu, että mitä omituisempi otus, sitä siistimpi se mielestämme on. Netflixin tarjontaan on tullut firman oma tuotanto Uskomaton planeettamme, joka on suht järeä ja hienosti kuvattu, 8-osainen sarja, jossa käydään läpi kaikki omituiset otukset viidakoista, savanneilta, meristä ja vuoristosta.

Kuten aina omia vinkkejä saa mielellään laittaa tulemaan!

"Äiti, miksi ihmiset uivat yöllä alasti suihkulähteessä?"

No, samasta syystä kuin lapset saivat poikkeuksellisesti valvoa puolille öin. Samasta syystä kuin oli pakko lukea aamulla ensimmäiseksi ruotsalaisten iltapäivälehtien kolumnit, mörkö-muumimukit myytiin verkkokaupasta loppuun ja varusmiehille leivottiin mörkömunkkeja. Ja samasta syystä kuin kustantajalta on amerikkalaisen Hanya Yanagiharan Pieni elämä -romaanin painos loppu. 

Maalivahti lukee ja sanoi sen ääneen. Tämä oli epäilemättä kevään kirjallisuusteko. Oli pakko vähän pureskella tätä, koska  minulla sattuu olemaan sama kirja kesken kuin lukupiiri-Lankisella. Urakkani on vasta puolivälissä mutta jo nyt on selvää, että kyseessä on valtava teos monella tapaa. Moni on kuvannut sen olevan "paras kirja, jonka olen koskaan lukenut", mutta en jotenkin mieltänyt sitä nuoren miehen kirjaksi. Ja eivätkö kaikki nuoret miehet vain pelaa pleikkaa?

No eivät! Tietenkin huippu-urheilija lukevat. Yritän olla romahtamatta täydelliseen patetiaan, mutta lukeminen valmentaa elämään monin eri tavoin.

Ensinnäkin lukeminen auttaa keskittymään. Kun Lankista haastateltiin voitto-ottelun jälkeen, hän totesi, että lopussa oli todella tiukka paikka maalilla, mutta hän lisäsi samaan hengenvetoon, että niin lätkässä joskus on. Just niin! Ja elämässä! Paniikki ei auta vaan keskittyminen, tavoitteen säilyttäminen ja parhaansa tekeminen. Ja siihen keskittymiseen pitkän tarinan lukeminen valmentaa.

Toiseksi lukeminen on henkisesti valtavan kehittävää: se vaikuttavaa myönteisesti muistamiseen, hoksaamiseen, ymmärtämiseen, päättelykykyyn ja oppimiseen, mutta myös tunne-elämään ja sosiaalisuuteen! Eivätkö nämä kaikki ole huippu-urheilijan ominaisuuksia? Sitäpaitsi kirjojen kautta pääsee eläytymään kaikenlaisiin kohtaloihin niin voittajien, häviäjien kuin diskattujen, joten kilpailijan empatiataidotkin kehittyvät.
Kolmanneksi lukeminen sopii kaikille (sekä lukutaitoisille että -taidottomille), yhtään mihinkään ominaisuuteen tai säätyyn katsomatta! Lukemisen ja kirjojen ystävät eivät ole introvertteja kirjastopiruja vaan monipuolista porukkaa ja ihan noin henkilökohtaisena havaintona olen ollut huomaavinani, että lukevat miehet ovat erittäin miellyttävää juttuseuraa. Onneksi kiireisillekin on tarjolla äänikirjoja ja nopealukuisia vaihtoehtoja.

Ja lopuksi: taide ja kulttuuri täydentävät urheiluharrastusta! Monessa lajissa on jo huomattu, että yksipuolinen harjoittelu altistaa urheiluvammoille ja pilaa motivaation. Monipuolisuuteen kannustetaan jo virallisiltakin tahoilta mutta mitä jos urheilijoita kannustettaisiin harrastamaan päälajin ohessa myös ei-liikunnallisia, luovia harrastuksia? Lukemista, teatteria, musiikkia ja kuvataiteita? Jotain, mikä nollaa ajatukset ja palauttaa sykkeen normaaliksi.

Ainakin meillä mahtuu yhteen nuorisolaiseen niin juoksukisoja, saksofonisooloja kuin tuhansia sivua fantasiaa. Ehkä ihmiset uivat yöllä suihkulähteessä, koska lätkäjengillä on lukupiiri, kuka tietää.

20 kirjavinkkiä äitienpäivään

Minulta on ruvettu kyselemään kirjasuosituksia, koska olen kuulemma nykyään inessä skenessä. Jestas, tuli paineita! Äidin ja Hyvän kirjan yhyttäminen on melko vaativa tehtävä, eikä vähiten siksi, että tänä keväänä on tarjolla ihan älyttömän kiinnostavia kirjoja ja on sula mahdottomuus mainita kaikkia hyviä yhdessä postauksessa.

Kokosin kuitenkin hätäpäissäni tällaisen vinkkilistan, josta ehkä löytyy jokaiselle jotain. En ole näitä kaikkia ehtinyt vielä itse lukea, mutta olen poiminut ne lukulistalleni odottamaan kesäiltoja.

Eskapismia kaipaavalle

Katja Lahti, Ina Westman: Arkisatuja aikuisille (S&S)

Oma kirja ojassa! Jos haluat antaa äitienpäivälahjaksi muutaman naururypyn ja liikutustyrskähdyksen, tartu tähän! Arkisadut on armollinen kirja kaikille kiireisille joilla omat hengähdyshetket ovat harvinaista herkkua. Lyhyiden tarinoiden kokoelmasta löytyy vertaistukea niin arjen tallomille miehille kuin naisillekin, eronneille, duunareille, lapsettomille ja yksinäisille. "Tämähän on aivan helvetin hauska", totesi eräs keski-ikäinen mies kirjakaupan promotilaisuuden yleisöstä. Huom! Tee toki joutessasi myös Arjen sankari -testi täällä!


Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (Tammi)

Tässäpä kirja äiti-tytär -suhteesta. Ja köyhyydestä. Ja painolastista. Setuppi menee niin että keski-ikäinen nainen joutuu viikkokausiksi hoitoon sairaalabakteerin takia. Paikalle pelmahtaa yllätysvieraaksi äiti, jota hän ei ole nähnyt vuosiin. Lukaise kirjailijakollegani Inan blogautus kirjasta, jos haluat lukea syvemmän analyysin!

Rachel Cusk: Ääriviivat ja Siirtymä (S&S)

Nolottaa, etten ole saanut tartuttua tämän kehutun kirjailijan teoksiin aikaisemmin, mutta rakastan Cuskin soljuvaa kerrontatyyliä ja mutkatonta dialogia, jossa ei tunnu olevaan mitään liikaa. Molemmissa kirjoissa toimii kertojana Faye, englantilainen, eronnut kirjailija, joka ei oikeastaan kerro itse mitään vaan tekee havaintoja maailmasta muiden kertomusten reflektoijana. Molempien kirjojen teemoista löytyy tarkkanäköistä parisuhdepohdintaa ja ajatuksia ihmisenä olemisen omituisuudesta.

Teknologiasta kiinnostuneelle 

Maija-Riitta Ollila: Tekoälyn etiikkaa (Otava)

Miten olisi naisen kirjoittama kirja tekoälyn uhkista ja mahdollisuuksista? Teknologiaa ja filosofiaa yhdistävässä teoksessa osoitetaan, miksi algoritmien ja koneoppimisen ajassa pitää myös pohtia, millä arvoilla tulevaisuutta rakennetaan. Mukana on paljon filosofiaa: Ihminen luo tekoälyä omaksi kuvakseen, joten pohdinta tekoälystä johtaa kysymykseen, mitä on olla ihminen.

Digitalisaatio: Murroksen koko kuva (Tammi)

Luotan Aleksi Neuvosen ja Roope Mokan ajattelutaitoihin siinä määrin, että kehtaan suositella tätä teosta, vaikka en ole itse ehtinyt sitä lukea. "Tämä kirja auttaa ymmärtämään tuon radikaalin murroksen logiikkaa ja hahmottamaan, miten digitaaliset teknologiat (kuten sensorit, massadata, keino- ja lisätty todellisuus sekä keinoäly) ja tietenkin kaiken taustalla oleva prosessointitehon ja verkottumisen kasvu näkyvät yhteiskunnassa nyt ja tulevaisuudessa." Sopii luettavaksi ihan kenelle vain, joka haluaa katsoa isoa kuvaa ja pohtia, mihin olemme matkalla.

Bookbeatin lahjakortti

Yksi syy, miksi ehdin nykyään lukea enemmän kuin koskaan aikaisemmin, ovat äänikirjat! Kun hankin vastamelukuulokkeet ja latasin itselleni Bookbeatin-sovelluksen, olen kävellyt ympäri kaupunkia varmaankin satoja kilometrejä, mutta mikään ei estä kuuntelemasta kirjaa myös ruokaa laittaessa tai pyykkiä viikatessa. Eikä tässä edes tarvitse valita puoltaan: sekakäytän edelleen myös printtiä ja nyt on kesken myös yksi e-kirja.

Bongaa kuvasta arkisadut!

Feministille 

Tiina Piilola: Kalevalan naiset (S&S)

Tämä on kertakaikkisen hämmentävä teos, jossa pohditaan kansalliseepoksessamme tarjoiltua naiskuvaa. Mietipä, millainen on mielikuvasi Louhesta? Viheliäinen ja sotaisa noita-akka, eikö vaan? Mutta sitten kun miettii, että kaikenlaista ukonkäppänää tunki pyytämättä ja yllätyksenä tontille pöllimään tyttäret ja Sammon, niin totta vie, olisin minäkin ollut aika raivona. "Kalevalan naiset näyttävät konkreettisesti, miten maailmalle pannaan tarpeen tullen hanttiin ja pidetään oma pää ja myös sen, miten elämän muutoksiin mukaudutaan ja niistä selvitään, vaikka kuinka pelottaisi - välttämätön taito epävarmassa ja nopeasti muuttuvassa nykymaailmassakin." Tämän jälkeen ei Kalevalaa koskaan katso samalla tavalla.

Saara Turunen: Sivuhenkilö (Tammi)

Mainio feministisellä kierroksilla kirjoitettu taiteilijaromaani. Pidän kirjoista, joissa suhde päähenkilöön muuttuu matkan varrella. Olen ylistänyt Turusta myös näytelmäkäsikirjoittajana, mutta tätä(kin) kirjaa lukeissa teki mieli tehdä alleviivauksia.

Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi (Karisto)

Tämän feminismistä bloggaavan tutkija-opettajan kirja on niin tuore etten ole itse sitä ehtinyt vielä käsiini saada, mutta kuvauksen perusteella se vaikuttaa kelpo johdatukselta feminismin nykytilaan. Veikkaisin, että kirja voisi olla parhaimmillaan feminismin perusteet tuntevalle naiselle, joka on ehkä jo 60-luvulla jo vaatinut palkkatasa-arvoa työpaikan kahvihuoneessa. Mistä feminismin neljännessä aallossa on kyse? Mitä feminismillä nykyään tarkoitetaan? Käsittelyyn pääsevät niin äitimyytti, sukupuolen moninaisuus, populaarikulttuuri kuin vihapuhe.

Pikkulapsivaiheeseen

Kaija Puura: Näin kasvatat mukavan aikuisen (WSOY)

"Mukavalla aikuisella on terve itsetunto, hän hyväksyy itsensä ja muut, toimii ajatustensa ja arvojensa mukaan, on johdonmukainen ja pyrkii sovittelemaan ristiriitoja rakentavasti. Kaikkeen tähän riittää, että lasta kuuntelee, tukee ja kannustaa." Eikö kuulostakin ihan... rentouttavalta kaiken vessahätäviestinnän keskellä? Jos tuntuu, että omalta kohdalta teos tulee liian myöhään, ei haittaa. Aina voi pohtia, mikä meni vahingossa oikein.

Matthew Walker: Miksi nukumme (Tammi)

Hyvää yötä! Olen unifriikki ja minua ottaa suunnattomasti päähän, miten vähän ihmiset tietävät tästä merkittävästä hyvinvoinnin ja terveyden lähteestä. Moni tietääkin vastauksen kysymyksiin, miksi ei nuku, mutta harvemmin tulee mietittyä mitä unen aikana tapahtuu. Jos tuntuu, että tunnet jonkun joka nukkuu liian vähän tai hyväksyy sen että huonosti nukkuminen nyt vain kuuluu elämään, anna hänelle tämä.

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut (Minerva)

Tämä ei ole kevään uutuus, mutta aihe ei vanhene. Mutsie-blogin Irenen suorapuheinen tarina tarjoaa vertaistukea niille, joiden vanhemmuuden alkutaival ei ollut se helpoin mahdollinen. Kirja paljastaa tuoreen äidin tunne-elämän koko kirjon raskaudesta ja vauva-arkeen, pilvilinnoista todellisuuteen, mutta kertoo myös selviytymisestä. Tasapainon löytämiseen saa tarvita apua.

Lukupinoni. Mutta onneksi se nykyään myös pienenee!

Elämäkertojen ystävälle

Lisa Brennan-Jobs: Pikkusintti (WSOY)

Tätä kuuntelen paraikaa äänikirjana. Vaikka kirja on makuuni vähän turhan yksityiskohtainen, toimittajataustaisen tyttären näkökulma Steve Jobsista on kaikessa erikoisuudessaan kiehtova. Millaista on elää perheessä, jonka isä on yksi maailman kuuluisimmista ihmisistä, mutta tunneilmaisussaan täysi nolla? Tyttären isänkaipuu ei liene suomalaisessa yhteiskunnassa liikaa käsitelty aihe.


Michelle Obama: Minun tarinani (Otava)

Miten chigacolaisesta mustasta naisesta tulee FLOTUS. Hehkutin tätä kirjaa jo siinä vaiheessa, kun olin päässyt puoliväliin, enkä turhaan: kirja vain paranee loppua kohti! Ainoa, minkä tekisin toisin on, että kuuntelisin suoraan Michellen itsensä lukeman englanninkielisen version.


Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY)

Minna Canthista on julkaistu jo useampi teos, mutta tämä on mielestäni kiinnostavin: mitä Suomen ensimmäisen feministi lausahduksillaan tarkoitti? "Minna Canth pohtii naisena ja ihmisenä olemista, lapsuutta, rakkautta, erotiikkaa ja elämän tarkoitusta lehtiartikkeleissa, teoskatkelmissa ja kirjeissä. Suvi Ahola taustoittaa ja tulkitsee raikkaasti 1800-luvun naisasianaisen särmikkäitä mutta joskus myös ristiriitaisia ajatuksia."


Tykkäättekö kirjavinkeistä? Vinkkailen nimittäin mielelläni, jos jaksatte lukea! Olen tahattomasti kallellaan WSOY:n (ystävä töissä siellä) ja S&S:n suuntaan (oma kustantamo), joten otan itse lukulistalleni uusia ehdotuksia oikein mielelläni!

Kuinka pullojen palautuksesta tulee farssi

Snadi halusi eilen illalla lähteä kävelylle, ei siksi, että hän jotenkin nauttisi seurastani vaan siksi, että voisi bongailla koiria. Mikäs siinä, ajattelin, voisin viedä tyhjät tölkit samalla lähikauppaan, siitä tulisi hyödyllinen iltakävely. Pullolaatikko olikin jo aivan täynnä, joten muovikassi hieman pullisteli. En kuitenkaan halunnut jättää muutamaa tölkkiä pois, saati kantaa yhtä kädessäni, joten ajattelin, että kyllä ne nyt tämän lyhyen matkan paikoillaan pysyvät.

Kuinka ollakaan, heti kun astuimme ovesta ulos kolme tölkkiä vieri asvaltille kauhealla räminällä. Lasten katuliitupiirrosten päälle valui kaljaa. Naapuri sattui olemaan pihalla ja nyökkäsi ystävällisesti. Hänellä oli tikkaat kädessä, hän oli juuri tullut tontin linnunpönttöjä putsaamasta. Sulloin tölkit takaisin kassiin ja hymyilin vaivaantuneesti. Jostain syystä katsoin aiheelliseksi kommentoida. "Paluu arkeen".

Voi perkele. Ihan kuin olisin käyttänyt loman ryyppäämiseen ja että tyhjien pullojen palautus olisi kiinteä ja tärkeä osa normaaliarkeani. Apua. Olisiko pitänyt vielä täsmentää, etten aikonut ostaa lisää kaljaa panttirahoilla, koska onhan nyt arki?

On ehdottomasti älykkäämpää lakata kaivamasta, kun huomaa olevansa kuopassa, joten häivyin pusseineni. Jatkoin kuitenkin matkaa entistä tietoisempana siitä, että pullokassi saattaisi pettää milloin tahansa.

Seuraavaksi vastaan tuli juuri taloyhtiöömme muuttanut naapuri, jota en ollut ennen tavannut. Hän tunnisti kuitenkin Snadin ja moikkasi. Snadi moikkasi takaisin ja kailotti iloisesti, että olemme pullo- ja koirakävelyllä. Lausunto saattoi olla hieman kryptinen koska koiraa meillä ei tosiaan ollut. Mahtoiko naapuri nyt ajatella, että elätin itseni pulloja keräämällä? Ja että pakotan lapseni tähän harrastukseeni mukaan. Oh lord.

Piina ei päättynyt tähän. Näin jo kaukaa tutun hahmon kävelevän vastaan hiekkatiellä. Lukioaikainen luokkakaverini, jota en ollut nähnyt aikoihin, oli käymässä Suomessa. Pullokassin kanssa oli vaikea halata ja taas muutama tölkki vieri tielle.

– Jaha, pääsiäisen saalis, hän naureskeli, kun pyllistelin tiellä tunkien tölkkejä takaisin kassiin.

Pidin kuitenkin tällä kertaa suuni kiinni, koska sieltä tuli pelkkiä väärinkäsityksiä. Oli turha alkaa analysoida pussin sisältöä, että itse asiassa suurin osa tölkeistä on pilsneriä ja alkoholitonta olutta eikä meillä mitään ongelmaa ole.

Eipä.

Onneksi hänellä oli mukana koira, jota Snadi sai rapsutella ja saimme vaihdettua puheenaihetta.





Tarina on tosi – ja erinomainen esimerkki siitä, millaisista tapahtumista minun kirjoitusinspiraationi lähtee. Tällaisessa elämän episodissa on nimittäin potentiaalia muuttua arkisaduksi, joita kirjoitan kollegani kanssa pari vuotta sitten perustamamme Novelliblogin puolelle. Blogista on tullut yllättävän suosittu ottaen huomioon, että alunperin ajattelimme kirjoittelevamme sitä lähinnä toisillemme.

Viime syksynä luottokustantajani S&S tykästyi tarinoihin ja nyt arkisaduistamme on julkaistu ihana, paperilta tuoksuva painettu kirja Arkisatuja aikuisille. Kevyessä, käsilaukkukokoisessa kirjassa on mukana on blogista poimittu parhaimmisto sekä läjä uusia tarinoita.

Kun minulta kysyttiin haastattelussa, että mitä nämä arkisadut oikein ovat, vastasin jotakuinkin niin, että arkisaduissa on aina totta toinen puoli. Se on kudelma suomalaiselle tunnistettavaa arkea ja sepitettyjä käänteitä, joissa on enemmän tai vähemmän fantasian elementtejä.

– Tämähän on ihan helvetin hauska, huudahti yleisön joukossa istunut keski-ikäinen mies, joka selvästi yllättyi havainnostaan.

Onhan se! Kuten Vuoden mutsit, tämäkin kirja on tehty puhtaaksi viihteeksi, ilahduttamaan ja liikahduttamaan ihmistä, jolla on arjessaan kaikenlaista kuormaa. Teos on luokiteltu hyvinvointikirjoihin, ehkä siksi, että nauru paitsi pidentää ikää myös parantaa terveyttä välittömästi. Lyhyiden tarinoiden kautta saattaa myös löytää uudestaan aikaa lukemiselle, jos se on ruuhkavuosihärdellissä on päässyt unohtumaan. Kirja sopii stressin purkamiseen ystävälle, puolisolle, äidille – tai ihan itselle – ja hinnoittelukin on kuluttajaystävällinen 17,90€.

Pursuilevasta pullokassista saisi siis mainion tarinan ja vaihtoehtoja loppuhuipennukseksi on useita. Muuttaisin tämän saduksi ehkä niin, että... jaa, mutta enpäs kerrokaan! Kirjoitan sen valmiiksi niin saatte nähdä! (Liittykää Novelliblogin FB-ryhmään tai lisätkää Novelliblogi Bloglovin'issa niin pysytte ajan tasalla.)

Michelle Obama: Minun tarinani

Olen aloittanut taas äänikirjakävelyt (lue: -liukastelut) ja ennätin vihdoin tarttua Michelle Robinson Obaman tarinaan. Rupesin kuuntelemaan kirjaa suomenkielisenä käännöksenä, mutta harkitsen että vaihdan Michellen itsensä lukemaan versioon.

Olen päässyt vasta kohtaan, jossa pussaillaan tulevan presidentin kanssa, mutta en malta olla kirjoittamatta tästä paria sanaa jo nyt.

Olin tietenkin ex-presidenttiparin fani jo valmiiksi, joten odotin kirjaa kovasti, mutta pelkäsin vähän aloittaa tätä. En halunnut kokea sitä pettymystä, että fanittamani tyyppi paljastuukin vähän yksinkertaiseksi. Tarina alemman keskiluokan alueelta Valkoiseen taloon päätyneestä naisesta kuulostaa lähtökohtaisesti klisheiseltä, mutta kirja onnistuu välttämään turhan kultapölyn ja pateettisuuden.

Yllätyin siitä, että entinen First Lady kertoo hyvin suoraan ja häpeämättömästi vaatimattomasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan Chicagon Southsidessa, joka hiljalleen ränsistyy segregaation myötä. Hän ei kainostele puhua poikaystävistään ja kertoa, että on ollut nyrkkitappelussa. Hän puhuu rohkean kriittisesti myös omasta afroamerikkalaisuudestaan ja etnisyyden kokemuksestaan kuten kohtaamastaan rasismista ja toisaalta vähemmistön edustajan ulkopuolisuudesta, jota hän myöntää itse kasvattavansa.

Heräsin tietenkin pohtimaan omaa kuplaani – enkä tarkoita nyt mitään liberaali-konservatiivijakoa – vaan sitä, kuinka montaa eri etnisyyttä minun tuttavapiiriini kuuluu. Arvaatteko vastauksen? Nolottaa. Jälkikasvulla sen sijaan on jo enemmän kontakteja muihinkin kuin kantasuomalaisiin.

Vaikka lapsuuden kodin asetelma on hyvin perinteinen (ydinperhe, jossa isä elättää perheen pienellä palkallaan), vanhemmat ovat kannustavia ja positiivisia olematta kuitenkaan yliholhoavia. Myös isoveljen pärjääminen vetää kilpailunhaluista Michelleä mukanaan lukioon ja yliopistoon. Tomera ja jo nuoresta pitäen hyvin oikeudentajuinen tyttö saa kasvaa suhteellisen turvallisessa ilmapiirissä ja käydä koulua juristiksi asti, mutta havahtuu vasta myöhemmin siihen, että ei oikeastaan halua olla juristi. Vaikka asuinalueen ja kodin olot ovat Amerikan mittapuulla vaatimattomat, perhettä kuvataan ahkeraksi ja sinnikkääksi. Erityisesti mieleeni jäi kohta, jossa äiti askartelee aina jouluksi takan, joka sytytetään taskulamppujen avulla.

Kasvutarinan lisäksi kirjan läpi kulkee myös luokkataustan teema, joka sattuneesta syystä kiinnostaa erityisen paljon. Michelle pohtii jo 80-luvulla nykyään hyvinkin trendikkäänä pidettyä diversiteettiä lakifirmansa rekrytointiprosessin kautta: keitä päästetään haastatteluun? Kurkistus amerikkalaiseen yhteiskuntaan on muutenkin kiehtova. Jako yksityiseen ja julkiseen on räikeä, tuloerot ovat uskomattomat ja yhteiskunnan turvaverkkoa ei juuri kokeilla. 

Erityisen siistiä kirjassa on se, että tarinassa ei ole vielä toistaiseksi lipsuttu puhumaan miehen valinnoista ja urasta, vaikka se monella tapaa määrittää pariskunnan suuntaa. Keskiössä pysyy naisen tarina ja näkökulma, joka olisi voinut olla sivustaseuraajan mutta ei ollut.

Päällimmäiseksi nousee hämmennys siitä, miten tunnistettavia havaintoja ja kokemuksia voi naisena olla, vaikka elämässä ei olisi juuri mitään yhteistä, välissä olisi Atlantti ja ikäeroa vuosikymmenen verran. Ylisuorittaminen on edelleen loistava tapa peittää epävarmuutta. Ja nainen kävelee ilmeisesti joka puolella maailmaa avaimet sormien välissä.

Suosittelen siis lämpimästi! Jos olette jo lukeneet, mitä tykkäsitte?

Älä anna huijarisyndrooman kertoa, mitä onnistuminen on

Tapahtuipa syksyllä kirjamessuilla.

Hengasin Suomalaisen kirjakaupan osastolla odottamassa omaa haastatteluvuoroani Lasitehtaan tiimoilta, kun kuulin ohimennen, kuinka naishenkilö kysyi henkilökunnalta Pikkis-kirjaa. Käännähdin ja jäin seuraamaan tilannetta. Myyjä nyökkäsi, että kyllä heillä sitä on, mikä aiheutti minussa lisähämmennystä, sillä ainoa kirjakauppa, joka sitä on ottanut myyntiin, on pieni kirjansa tarkasti valikoiva lastenkirjakauppa Satunurkka Ikaalisista. Myyjä tarjosikin Prinsessa Pikkiriikkiä (joka on muuten oikein mainio kirjasarja!) mutta nainen pyöritti päätään ja sanoi, ettei se ole tuo.

Siinä vaiheessa liityin keskusteluun hieman anteeksipyydellen ja kaivoin repustani kirjan.

– Tarkoitatko todella tätä?

Tyyppi riemastui, että juurikin tuo, tytär oli pyytänyt ostamaan. Teimme hyvin hämmentyneissä merkeissä kaupat siinä osastolla.

Eihän tällä tavalla koskaan kenellekään käy, mietin ja jatkoin päivän ohjelmaa.

No, eilen sitten postitin tuhannennen Pikkis-kirjan. Piti laskea kahteen kertaan, mutta varastosaldo ei valehdellut.

Siinä on noin 900 kirjaa enemmän kuin kuvittelin myyväni. Omakustannesatukirjoja myydään parikymmentä kappaletta sukulaisille, jotka eivät kehtaa kieltäytyä. Niistä ei lähetetä kirjailijalle sykähdyttäviä kiitosmeilejä, oteta toista painosta eikä niihin saada apurahaa. Paitsi, että joudun varmaan ottamaan kolmannenkin painoksen ja joulun alla sain Tietokirjailijaliitolta apurahan Pikkiksen kasvamiskirjaan. Eihän tällä tavalla koskaan kenellekään käy, mietin taas.

Arvaattekin varmaan, mitä ajattelin, kun kukaan ei erityisemmin ole haukkunut romaaniani, pikemminkin päinvastoin. Kirjan kritiikit ovat olleet suopeita, jopa kiittäviä, ja henkilöjutut rentoja.

Autonkorjaajan tyttärelle kirjan kirjoittaminen oli itsessään saavutus, josta en koskaan haaveillut. En ole ylipäätään mikään haaveilija. Minä en voimakkaan intohimon ajamana porskuta kohti suurta unelmaani, ehei. Järki sanoo koko ajan, että ihan kiva, mutta tämä on ohimenevää, mene oikeisiin töihin kuten kunnon ihmiset tekevät ja lopeta tämä haihattelu.

Huijarisyndroomani voi näköjään edelleen mainiosti: vahingossa menee hyvin, kukaan ei hauku ja nyt nolottaa. Ei terve. Miksi olen näin kassalla, kun kerrankin onnistun jossakin? Onko tähän aivojumiin jotain vertaistukea tai terapiaa saatavilla? Olen lopen kyllästynyt kaikkiin naisten, yrittäjien ja kirjailijoiden stereotypialaareihin, mutta en itsekään pääse niistä pois.

Uskon siihen, että ihminen oppii lähes kaiken apinoimalla, mutta keneltä voisin oppia iloitsemaan onnistumisistani? Yksi ongelma on se, että vihapuhetta riittää, mutta ilopuhetta ei juurikaan. Omasta onnistumisestaan – oli taustalla sitten työtä, tuuria tai molempia – ei kannata julkisesti kertoa, ettei vaan saa leuhkan leimaa ja laumaa kadehtijoita uskottelemaan, että pieleen se menee kuitenkin, ei toimi Suomessa ja me ollaan hävitty tää peli. Kun ei puhu onnistumisistaan, kellekään ei tule paha mieli ja välttää myös ikävät menestyspaineet! Win-win?

Mutta jos onnistumistarinoita jatkuvasti pantataan, miten täällä kukaan oppii edes tunnistamaan, mitä onnistuminen tarkoittaa? En tähtää miljonääriksi, vaan iloitsen jo siitä, että kirjoistani jää lapsille ja aikuisille hyvä mieli!

Minut on opetettu ottamaan varman päälle ja olemaan riskeeraamatta mitään, mutta juuri siitä pitää päästää irti, jos meinaa jotain uutta kokeilla. Pitää vain tunnustaa faktat ja päättää, mitä tekee, jos kaikki huonot vaihtoehdot toteutuvat. Kirjailijat elävät apurahoilla. Jos en saa apurahaa, menen töihin.

Olen ollut huomaavinani, että yrittäjämaailmassa epäonnistuminen on hiljalleen lakannut olemasta tabu ja häpeällinen tappio, josta kannattaisi lannistua loppuiäksi ja keskittyä syyttelemään muita. Satu pisti kauppansa pillit pussiin, koska halusi tehdä välillä jotain mutta. Ei se ollut mikään moka tai pieleenmeno vaan suunnanmuutos.

Voisiko myös onnistumisesta tulla samalla tavalla a) normaalia ja b) puheenaihe? Ja voisiko onnistuminen joskus tarkoittaa jotain muuta kuin kansainvälistymistä, kasvua ja rikastumista? Jos onnistumiseksi luokitellaan vain jättiosingot, pörssiin listautuminen tai rahakas exitti start-upista, ei samastumispintaa ole tarjolla kovin monelle ja myötäiloa voi olla vaikea löytää. Mitä onnistuminen siis teidän mielestänne on? Kertokaa!

Ps. Koska tämä kirjoitusriehuminen ei ota loppuakseen, ilmestyy äitienpäivän alla uusi kirja. Stay tuned!

Ps.2. Kustantajalla on Lasitehtaasta älyttömän hyvä tarjous – nappaa siitä kevätlukemista itsellesi tai jollekin, joka kaipaa hyvää mieltä.

3 x sarjavinkki Areenaan

Edessä on maaliskuu, ja sehän tarkoittaa niin kutsuttua mukakevättä. Ensi viikoksi on luvattu viisitoista senttiä lunta eikä ulos ole asiaa ilman kypärää. Nyt onkin hyvä aika nautiskella verorahoista katsomalla Areenasta muutamat sarjat – tässä siis kolme täsmävinkkiä! Katsokaa hyvät ihmiset, ellette ole jo katsonut.

Babylon Berlin 
2 kautta, yhteensä 16 jaksoa

Vuoden 1929 Berliiniin sijoittuva jännityssarja. En ole mikään historiallisten sarjojen ystävä, passaan ihan suosiolla taistelupainotteiset miesten tähdittämät ampumiselokuvat, mutta tämä onkin paljon enemmän. Olen lukenut C-saksan ja ai että on mukava kuunnella kieltä, jota nykyään harvemmin kuulee. Luonnollisesti myös pohdin jatkuvasti, mikä kaikki historiakontekstista pitää paikkansa: ai niin, Versaillesin sopimus, kuka hemmetin Adenauer ja oliko tosiaan poliittinen poliisi? Ja sitten tietty kaikki yksityiskohdat! Katsokaa koteja, vaatteita, liikennevälineitä, ovia, autoja...

Parasta: Ennen ei ollut paremmin. Ja se biisi!



M/S Romantic 
4 jaksoa

Miten kukaan ei aikaisemmin ole tehnyt tällaista? Sitä mietin ensimmäisen jakson jälkeen. Laivaristeily lienee yhtenäiskulttuurin viimeinen linnake ja jokainen tietää, että yhtenä iltana Helsingin ja Tukholman välisellä risteilyaluksella voi todellakin tapahtua paljon kaikenlaista. Tämä on syytä katsoa ihan suomalaiskansallisesta kontekstista. Itkettää ja naurattaa, yhtäaikaa ja vuorotellen.

Parasta: Suomalaisen hääseurueen bestman.

Päivät, joina kukat kukkivat 
3 jaksoa

Sarjassa seurataan kolmen ruotsalaisperheen elämää kolmella vuosikymmenellä. Munksåsit, Törnbladit ja Elofssonit asustavat rivitalonaapureina Tukholman esikaupunkialueella. Kaikissa perheissä on asioita, joista ei voida puhua niiden oikeilla nimillä, jos ollenkaan. Jokaisessa perheessä koetaan riipaisevia vastoinkäymisiä ja menetyksiä, samalla pohditaan elämää ja kuolemaa.

Ps. Herkimmille suosittelen viimeisen jakson Estonia-kohtauksen skippaamista.

 Parasta: Apua, miten samanlaisia yhteiskuntia Ruotsi ja Suomi lopulta ovat.

Lihavuus on vanha vitsi

Eräs tuttavani käveli viime viikolla ulos Tuhkimo-baletista kesken näytöksen. Hän hermostui, kun lavalla tehtiin pilaa herkkujen perässä juoksevasta, lihavaksi topatusta sisarpuolesta. Siskopuoli esitettiin stereotyyppisenä ahneena pullukkana, häntä mätkittiin ja lopuksi hänet kannettiin pois lavalta. Tuttava kertoi mielipiteensä julkisesti ja Hesarikin siihen tarttui.

Luonnollisesti tämä reaktio herätti pitääkö kaikesta loukkaantua -keskustelun. Monet paheksuivat sensuuria ja turhaa moraalipaniikkia. Että eikö nyt tällaisia upeita klassikkoproduktioita voi katsoa ilman, että pitää jokaiseen nyanssiin puuttua.

Monelta aikuiselta menee ohi, että kyseessä on klassikko myös kiusaamismielessä: laihat (eli normaalit) nauravat sille yhdelle lihavalle. Se on väärin, vaikka kyseessä onkin ilkeä siskopuoli ja osa tarinaa, eikä se naurata. Yleisö oli täynnä pikkulapsia – mitä mieltä he mahtoivat olla? Modernissa varhaiskasvatuksessa käydään läpi kiusaamisen tunnistamista. Nykylapsia ei ole opetettu nauramaan erilaisuudelle vaan ennemminkin hyväksymään se normaali osana elämää.

En rehellisesti sanottuna tiedä, olisinko itse kävellyt ulos – tai olisinko huomannut tätä pilkkaa. Mutta kun näin kohtauksen tällä tavalla sanoitettuna, kieltämättä sydänalassa muljahti. Oimutsimutsin Elsa pohti, miten tällainen kohtaus istuu tyttöjen maailmankuvaan. Onhan se kieltämättä ristiriitaista pyytää yleisöä nauramaan lihavalle balleriinalle samalla kun syytämme laihdutuskuurilla olevia äitejä lasten syömishäiriöistä.

Ja jostain syystä juuri syöminen ja lihavuus ovat naurunaiheita. Törmäsin tähän samaan ilmiöön kun katselimme Snadin kanssa Areenasta rakastamaani Histamiinin joulukalenteria. Eräässä jaksossa tallitonttu Rämäkkä ja Histamiini nauravat katketakseen sille, että Anelma-Unelma on syönyt yöllä. Vitsi kestää kummallisen pitkään eikä juurikaan naurata. Snadi kysyi hämmentyneenä, että suuttuuko noitaneiti nyt tästä? Hänen mielestään tuollainen hohottaminen toisen syömiselle oli huonoa käytöstä. Niin olikin.

En ole koskaan ollut erityisen viehättynyt klassikkosaduista, ne ovat oman aikansa tuotteita eivätkä oikein istu nykypäivään muuten kuin juuri omassa kontekstissaan, jota on lapsille vaikea selittää. On ollut tuskaista lukea tarinaa, jonka lähtöasetelmat ovat järjestään suht kammottavat (Dumbo piti jättää kokonaan kesken) ja päähenkilöt tahdottomia uuvatteja. Tämä ei tietenkään rajoitu vain prinsessasatuihin: myös Pekka Töpöhäntä on pelkkää kiusaamista alusta loppuun eikä Monnin epäonnestakaan tule hyvä mieli.

Joku joskus sanoi hienosti, että silloin kun maailmanmeno vaikuttaa erityisen kitkaiselta, kannattaa muistaa, että se johtuu muutoksesta. Esityksestä noussut kohu on merkki siitä, että muutos on jo täällä. Yhä useampi uskaltaa kysyä, kuuluuko tämän mennä näin? Onko tämä oikein? Mitä tällä tarkoitetaan? Ja se on hyvä. En ole itsekään stereotypioista vapaa.

Kuulun siihen jengiin, jonka mielestä ennen ei ollut paremmin. Muutos parempaan ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Seuraan ihan ilolla tätä ankaruuden, lyttäämisen ja pilkkaamisen poistumista muodista. Olen myös ollut oikein tyytyväinen modernin lastenkulttuurin antiin. Saapas nähdä millaisia satuja parinkymmenen vuoden päästä kerrotaan.

Kuva: Mirka Kleemola / Kansallisbaletin kuvapankki

Esikuvia ihan tavallisille lapsille

Luimme taannoin Snadin kanssa suuren suosion saavuttanutta kirjaa Iltasatuja kapinallisille tytöille. Sivun mittaisissa tarinoissa on esitelty monenlaisia historian naishahmoja, tutkijoita, taiteilijoita, hallitsijoita ja sotureita, joilla on ollut muitakin intohimoja kuin perhe. Tähän viitataan otsikon kapinallisuudella: he ovat valinneet erilaisen tien kuin heidän aikanaan yhteiskunnassa yleisesti on ollut tapana valita. Kirjasta tehtiin kiireenvilkkaa myös jatko-osa, joka jatkaa samaa formaattia: napakoita tarinoita, joissa on upea kuvitus. Mukana on mm. Madonna ja J.K. Rowling.

Kirja aloitti jonkinlaisen tyttösankareiden kirjabuumin ja samaa teemaa jatkavia kirjoja on tullut monelta kustantamolta. Tällaiselle sisällölle oli tilausta ja on oikeastaan omituista että sitä ei nähty aikaisemmin. Parasta näissä kirjoissa on se, että olen itsekin (yhtä lailla kuin toinenkin iltasatuvastaavamme) tutustunut valtavaan määrään naisia, joista en ole koskaan kuullutkaan. Naisten historia avautuu tarinoiden kautta ihan eri tavalla ja tällainen sivistys tekee hyvää ihan kaikenikäisille. Tuntemattomiksi jääneiden, merkittävien naisten elämäntarinat havahduttivat minut kysymään, mistä tietämättömyyteni johtuu.

Lukemisen edetessä huomasin kuitenkin välillä kiusaantuvani. Olisiko parempi, että Snadi ei tietäisi, että naistutkijan uraa on joskus pidetty kapinallisena? Snadin osalta kirjan viesti menee nimittäin vähän hukkaan: häntä ei ole kukaan rajoittanut muuten kuin kieltämällä pöytään piirtämisen ja vessasanojen yleiskäytön. Hän suunnittelee uraa lääkärinä ja laulajana, ja pelkää lähinnä sitä, että leikkaus ja keikka sattuvat samalle päivälle. Kirjassa kuvattu toiminta ei ole kapinaa vaan hänelle täysin normaalia elämää.

Päädyimmekin keskustelemaan siitä, kuinka epäoikeudenmukainen maailma on joskus ollut ja joissain kulttuureissa edelleen on. Lapsentasoisesti on vaikea selittää sortoa ja sitä, miksi asiat ovat olleet niin huonosti. Ja miksi edelleen naisten itsemääräämisoikeuteen yritetään puuttua, vaikka se nykyään onkin paljon vaikeampaa.

Kun kysyin Snadilta, mikä naisista teki suurimman vaikutuksen,vastaus oli selvä: hurja merirosvotyttö, joka oli hypännyt tappelussa mastosta jonkun niskaan. Tunnistan tämän ällistymisen. Monet ovat kritisoineet uusinta Star warsia, mutta minä ilmoittauduin välittömästi faneihin, sillä rakastin uusia, monipuolisia naishahmoja. Erityisesti vara-amiraali Holdon rooli oli huikea. Sotaisat naiset ovat edelleen tabu.

Merirosvo oli myös esimerkki siitä, missä kirja ei ole vahvimmillaan. Perheetön lapsi tuskin oli yhteiskunnallisesti erityisen hyvässä asemassa. Iltasatuihin toki siloittelua tarvitaan.

Nyt meillä on menossa suomalainen versio eli Ida Salmisen kirja Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa. Näissä naistarinoissa on mukana enemmän missiota kuin kapinaa: miten voitetaan se päänsisäinen ääni, joka sanoo, ettei kannata. Historiaa opiskellut Salminen kertoo naisten tarinat hieman pitemmin, mikä minun mielestäni on hyvä ratkaisu henkilöiden syvyyden kannalta.

Moni on huomauttanut, että nämä sadut sopivat erinomaisesti myös pojille. Niin ne sopivatkin. On paljon ihmisiä, jotka ovat toimineet vastoin vallitsevia normeja ja muuttaneet maailmaa, mutta jääneet historiankirjoituksen ulkopuolelle. Millaisista poikkeuksellisista miehistä syntyisi iltasatuja?  Ehkä siihen saadaan pian vastaus, sillä joukkorahoitusta hakee tällä hetkellä poikia käsittelevä kirja. Kiinnostavaa nähdä, millaisia tarinoita siihen valikoituu. Me luemme kyllä senkin.

Oletteko lukeneet näistä jonkun? Mitä ajatuksia heräsi?

Millainen olet, autonkorjaajan tytär?

Kuulokkeet esiin, nyt se on täällä: Lasitehdas löytyy nyt Bookbeatista äänikirjana! Storyteliinkin pitäisi ilmestyä ihan pian. Sen kunniaksi vielä sananen kirjan teemoista.

Toimittaja kysyi taannoin, miten duunaritaustani on vaikuttanut elämääni ja valintoihini. En osannut vastata tyhjentävästi. Elämänkulkuaan on vaikeaa ellei mahdotonta analysoida miksikään vedenpitäväksi teoriaksi, eikä se ole tarkoituksenmukaistakaan. Tutkimusten mukaan luokkanousuun vaikuttaa moni muukin asia kuin perhe, suku, asuinalue, lukemisharrastus, poikaystävä ja kaveripiiri. Voin siis vain vertailla itseäni isompaan joukkoon.

Mutta jos on pakko nimetä jotain mukana kulkevia vaikutteita niin luulisin, että ne ovat nämä: rahan taju, itsenäisyyden korostuminen ja omituinen ajelehtiminen. Kyse on myös siitä millainen en ole.

Rahan tajusta olen jo kirjoittanutkin. Emme olleet leimallisesti pienituloisia edes silloin kun jäimme kolmistaan, mutta toki huomasin kontrastin ystäviin. En niinkään kiinnittänyt huomiota kavereiden asuntoihin tai huonekaluihin, mutta oli teini-ikäisellekin järkeenkäypää, että rahamme eivät riittäneet reissuihin, ratsastustunteihin, uusiin (merkki)vaatteisiin ja käyräsarviseen polkupyörään saati että olisin saanut syntymäpäivälahjaksi auton. Vaikka pääsin nopeasti työelämään ja palkkani nousi hyvälle tasolle, en ole saanut karistettua taloudellisen epävarmuuden pelkoa. Olin aivan varma, että meillä ei olisi rahaa lapseen ja yrittäjäksi ryhtymisessä vaikeinta oli luottaa siihen, että pystyn itse maksamaan itselleni palkkaa. Joku Plan B on edelleen oltava takataskussa jos (ja mielessäni kun) kaikki menee päin helvettiä.

Itsenäisyyden vaatimuksen (ja kirouksen) tunnistanee moni muukin. Olin reipas lapsi ja sain kasvaa paljon vapaammin kuin olisi ollut järkevää, mutta tilanne oli pakon sanelema. Jos vanhemmat ovat koko ajan töissä, kiitosta sai nimenomaan siitä, että pärjäsi yksin – ja minähän pärjäsin. Mutta tämä ylikorostunut kaikesta itse selviytyminen sopi hyvin vain sinkkuelämään asti. Perheellisenä olen joutunut kantapään kautta opettelemaan vaivaamaan ihmisiä asioillani. Kamalaltahan se edelleen tuntuu kun pitää mennä lääkärille, pyytää ystävää katsomaan hetken kersoja tai sanoa työkaverille, että ei selviä jostain työtehtävästä itse. Eikä muuten todellakaan soiteta kellekään, koska se on kammottavaa ahdistelua ja luulevat vielä että rupean joka päivä pirauttelemaan. Viesti on parempi.

Kolmantena vaikutuksena on se kaikista jäsentymättömin kokemus, jossa sekoittuu ulkopuolisuutta, päämäärättömyyttä ja takamatkaa. Sekin osittain johtuu tuosta toisesta kohdasta, vanhemmat kun eivät valmentaneet meitä mihinkään muuhun suuntaan kuin töihin.

Ensimmäinen kouluvuoteni oli aikamoinen pikakurssi kaikkeen, mitä en osannut. En ollut harrastanut mitään, en käynyt varhaiskasvatuksessa tai eskarissa ja ystäväverkostoni oli olematon. Eskarin käyneet tunsivat toisensa, osasivat jo lukea ja laskea sekä soittaa pianoa ja asuivat lähellä koulua. Olin tietenkin armottoman hidas tekemään tehtäviä, mikä oli kärsimättömän luonteenlaatuni kanssa huono yhdistelmä. Sain hiljalleen kiinni opetuksesta, mutta varsinkin matematiikan kanssa sisäistin hyvin nopeasti, että olin huono. Se kokemus säilyi mukanani turhan pitkään ja vaikutti yllättäen valtavasti siihen, mitä pääsin opiskelemaan.

Tähän viimeiseen kokemukseen sopi saumattomasti tietenkin se, että akateemisten poikaystävieni akateemisten perheiden tavat tuntuivat oudoilta. Miksi hemmetissä jouluna piti pukeutua mekkoon ja pikkutakkiin? Meillä sai aattona olla verkkareissa ja t-paidassa, olihan sentään loma. Ja ei kai nyt kukaan käy vanhemmillaan sunnuntaisin syömässä? Kuinka hassua! Ruoanlaitto ylipäätään oli kummallinen harrastus, kun eineksetkin oli keksitty. 

Luonnollisesti en mieltänyt itseäni kirjailijaksi. Onneksi oli verkosto, joka kannusti. Kirjoittaminen laittoi päämääräni vastakkain kaikkien perusasetuksieni kanssa: oli pakko uskoa lopputulokseen, vaatia itseltään työtä, pyytää apua, tehdä suunnitelma ja ottaa riski. Ja olen edelleen hämmästynyt, että sain ihan luvan kanssa kirjoittaa tällaisen hassun tarinan eikä kukaan sanonut, että kannattaisi ennemmin haravoida vaikka piha.

Jonkin verran (ihanaa!!!) palautetta olen jo saanutkin, mutta laittakaa tunnelmianne tulemaan myös tänne! Kuulen mielelläni, millaisia ajatuksia teksti on herättänyt ja muutenkin.