Uusi alku Tampereelta

Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere

Olen ollut hieman elvytyksen tarpeessa helmikuusta 2020 lähtien. Kukapa ei? Kun Visit Tampereen Pirjo kysyi, millaista reissua olisin nyt syksyllä vailla, vastasin empimättä, että sellainen kahden koronaan ja elämään uuvahtaneen naisen sielunhoidollinen kulttuuriretriitti olisi aika jees. Koska loppujen lopuksi keski-ikäisen unelmaloma ei paljoa vaadi: jos reissu sisältää ystävän seuraa, kunnon yöunet hyvällä patjalla, hotelliaamiaisen ja ylipäätään jonkun muun laittamaa ruokaa, lasin viiniä siellä täällä ja matalan kynnyksen viihdettä kaupungilla, teatterissa tai galleriassa, ollaan hyvän elämän ytimessä. 

Sain juuri sitä mitä tilasin. Tampereen junaan hyppäsi kanssani hyvä ystäväni, kolmen pojan äiti, joka oli yhtä buuttauksen tarpeessa kuin minäkin.

Kun edellisen kerran kävin Tampereella, olin liikenteessä talvella ja lasten kanssa, jolloin painopiste oli koko perheelle sopivassa ohjelmassa. Nyt meillä oli mahdollisuus vetää läpi aikuisten setti – ja ilolla vedimmekin! Rakastan kävellä kaupungilla ja piipahdella hetken mielijohteesta erilaisiin liikkeisiin (mitä lapset eivät juuri rakasta), joten pistimme lenkkarit jalkaan ja hyppäsimme junaan. 

Yövyimme aivan Tampere-talon vieressä sijaitsevassa uudehkossa Marriot Courtyardissa, joka oli iloksemme aivan ratikkareitin varrella, joten pääsimme testaamaan myös upouutta kulkuvälinettä.

 

Alla siis jakoon Tampereen vinkit! Tehkää perässä tai muokatkaa oman maun mukaan: 

Kauppahalli

Ra-kas-tan kauppahalleja. Kaupungin pulssin voi käytännössä käydä mittaamassa kauppahallin käytäviltä: onko porukkaa, millaisia kauppiaita kojuista löytyy, tuoksuuko pulla, kahvi ja kukkakimput ja millaiset tuliaiset saan mukaan. Me tutustuimme Tampereen halliin Doerzista löytyvällä Aikamatka kauppahallin makuihin ja historiaan -kierroksella, jonka veti opas Pirjo Rantanen. Suosittelen lämpimästi! Tarinat 120-vuotiaan kauppahallin arkkitehtuurista, vaiheista (se oli menossa jopa purkuun!) ja kauppiaista kiinnittävät paikan kiinnostavalla tavalla kaupungin historiaan ja kulttuuriin. 

Kävimme syömässä Pyynikin munkkikahvilan munkkirinkilät, maistelemassa Tallipihaltakin löytyvän Suklaapuodin konvehteja ja ihastelemassa La Marée äyriäisbaarin shampanjavalikoimaa. Ja vegaanit: käykääpä tsekkaamassa ravintola Leon menu! Kierroksemme päättyi juustojen ja viinien makumaailmaan Juustosopen asiantuntijan johdatuksella. Nämä kaikki sopivat erityisen hyvin naisten reissun ytimeksi. 

Tampereen Työväen Teatteri

Parin vuoden kulttuurivajareiden täyttämiseksi kävimme tietenkin myös teatterissa. Kellariteatterin puolella menevä Nyotaimori pistää katsojan puntaroimaan erittäin ajankohtaista teemaa: modernin työelämän vastuullisuutta. Absurdeja käänteitä saava näytös naurattaa ja itkettää vuoron perään kun halpatyövoimalla ommelluille empowerment-rintaliiveille suunnitellaan mainoskampanjaa. 
Ps. Spoilaamatta juonta kerron, että tarina lava-autokilpailusta on tosi, googlasimme.

Sara Hildenin taidemuseo: Marcel Dzama / Tonight we dance

Tässä näyttelyssä verkkokalvot saavat kyytiä. Kanadalaisen taiteilijan värikkäissä ja surrealistissa teoksissa (piirustuksissa, tauluissa, videoissa ja installaatioissa) tanssivat iloisessa sekamelskassa konekiväärein varustellut ballerinat, eläinpukuiset ihmiset ja populaarikulttuurin satuhahmot, sanalla sanoen täyttä dadaa. Huh. Tästä näyttelystä poistuu aivokuori niin täynnä ajatuksia, että ystävättärelle ne upposivat ihan alitajuntaan ja uniin asti.

Milavida: Paluu 20-luvulle

Tampereen kosmopoliittien Nottbeckien elämästä kertova näyttely on saanut tänä vuonna seurakseen 20-luvun elämästä kertovan vaihtuvan näyttelyn, jossa kurkistetaan sadan vuoden takaiseen elämäntyyliin, viihteeseen, muotiin ja muotoiluun. Kierrokseen kannattaa varata kunnolla aikaa, sillä teemoitetuissa tiloissa ja vitriineissä jaetaan valtavasti tietoa niin tekstin kuin videonkin muodossa. 

Ravintola Villit ja viinit

Ravintola Kajon kylkeen avattu söpö pieni (toimii first come first served -periaatteella)) drinkkiravintolaksi itseään tituleeraava Villit ja viinit on ihastuttava yhdistelmä perinteistä kulinarismia ja luovaa hulluutta. Menu on lyhyt mutta sitäkin laadukkaampi ja annosten kylkeen kaadetaan lasiin luonteikkaita viinejä. Omalaatuisesta tunnelmasta mainittakoon se, että tässä paikassa on täysin sallittua hengata tiskillä drinkin kanssa tai vetää koko menu läpi, tarjoilut hoidetaan tarpeen mukaan.

Ravintola Henriks

Astetta fiinimpää tunnelmaa mutta silti konstailematonta sesonkiruokaa tarjoilee Henriks. Älä anna valkoisten pöytäliinojen hämätä, palvelu on sydämellistä ja ruoka rennon tyylikästä. Tämä keikka kannattaa yhdistää Tampereen Työväen Teatterin näytökseen, sillä ravintola sijaitsee aivan Hämeenpuiston kupeessa. Erityismaininta myös kasvismenusta, jonka starttaava sienikeitto oli lähes uskonnollinen kokemus. (Muista pöytävaraus, tupa oli lauantaina täynnä.)

Ravintola Periscope

Korkeita paikkoja ja kaupunkihorisonttia rakastavalle on Tampereella paljon viihtymisvaihtoehtoja. Me kävimme pitkän päivän jälkeen lepuuttamassa väsyneitä jalkojamme (askelia kertyi päivän mittaan 25K) ja nauttimassa lasilliset kuplivaa Ratinan katolla, ravintola Periscopen loungessa. Kun katselimme kaupungin valojen heijastuksia mustassa vedessä ja kuuntelimme taustalta ihmisten naurua ja puheensorinaa, ystävä totesi, että voisi itse asiassa asua Tampereella. Komppaan.  

Ravintola Muusa

Olympiakorttelissa sijaitseva brunssiravintola Muusan visiitti kannattaa ottaa aina ohjelmaan. Tämän parempaa brunssia, jossa palvellaan niin vegaanit, kasvis- kuin sekasyöjätkin, tuskin Suomesta löytyy. Kolme asiaa: Varaa pöytä. Mene nälkäisenä. Kieri hotellille.

Tampereen design-kortteli: Seele ja Palmroth

Jos kotiverkkareista kuoriutuminen taas toimistokelpoiseksi kuumottaa tai haluat vain nähdä millaisilla siivillä suomalainen muotoilu tällä hetkellä lentää, kannattaa piipahtaa Tampereen design-korttelin liikkeisiin. Tarkempaa infoa löytyy tästä kartasta.

Aivan Kauppahallin vierestä löytyy suomalaisen designin kivijalkaliike Seele, josta löytyy laadukkaita suomalaisten merkkien pukineita arkeen ja juhlaan, myös plussakoossa. Ystävä panosti neuleisiin, minä taas en sattuneesta syystä voinut ohittaa Kaikon puuma-kietaisuhametta, joka tuntui tukevan hot girl summer -teeman jatkamista joulukuulle. 

Samalla kadulla sijaitsee myös perinteikkään kenkäliike Palmrothin pieni showroom ja myymälä, joka on aina piipahtamisen arvoinen. Tällä hetkellä eniten pakataan matkaan kuulemma näitä ketjuloafereita.

Kotimatkalla junassa totesimme saman asian kuten aina: aika loppui kesken, taas. Viikonloppu on aivan liian lyhyt periodi kaupunkireissuun, oli kyseessä sitten Tampere tai Tukholma. Olisin mielelläni osallistunut ainakin tampereenkiäliselle kävelykierrokselle tai piipahtanut vakoilumuseossa! Ensi kerralla täytyy myös varata aikaa second hand -kierrokseen. Ja siihen äyriäisbaariin. Ja Pyynikin näköalatornille. Ja talviuintiin. Ja...

Ps. Jos syyslomasuunnitelmat ovat vielä auki, kehotan kurkistamaan Tampereen tarjontaa, jossa on niin karmivaa karnevaalia kuin valotaidettakin.  Ja tietenkin kestohitti pupukahvila. 

Mitä pelastaisit palavasta talosta?

Yhteistyössä Fennian kanssa

Tapasin pihatiellä naapurin sedän, joka kantoi valtavaa pahvilaatikkoa muuttoautoon. Hänen poikansa olivat tulleet täysi-ikäisiksi ja muuttaneet pois kotoa, jolloin tilava rivitaloasunto oli jäänyt kolmelle liian suureksi. Kun tiedustelin, miten muutto oli sujunut, hän totesi lyhyesti, ettei enää koskaan tarvitse mitään. Hän oli myös jyrkästi kieltänyt lähipiiriään ostamasta itselleen mitään konkreettista joululahjaksi.

Tunnistin hänen mielentilansa. Ja aloin välittömästi ajatella sitä hetkeä, jolloin muutto tulee meillekin eteen – eikä siihen ole pitkä aika. Muutto tapahtunee jo ensi vuoden puolella: jos haluamme rakentaa saaristomökin, tämä asunto on myytävä. Kun ostimme kuusi vuotta sitten kalliin asunnon, hyväksyimme, että tämä täytyy myydä, jos rahatilanne muuttuu. Nyt se on muuttunut monella tapaa.

Muutossa joutuu aina kasvokkain itsensä kanssa, siinä oppii itsestään jotain. Kaikki muutettava irtaimisto kulkee käsieni kautta, mukaan lukien myös ne mielestä poistetut tavarat, jotka olen piilottanut autotalliin tai varastoon. Kaikilla niillä on hintalappu, sekä konkreettinen että abstrakti. 

Kun viimeksi pakkasin omaisuuttamme muovilaatikoihin, päätin kolme asiaa.

1. En enää osta yhtä ainutta lipastoa tavaran säilyttämiseen. Lipaston tarve on vain oire siitä, että kohta kaksi on jäänyt puolitiehen.

2. En säilö tarpeettomaksi käynyttä tavaraa. Turha hilloaminen on kamaraivon juurisyy. Lapsiperheessä pieneksi jäävät niin lelut, urheiluvälineet, vaatteet kuin kirjatkin ja niitä täytyy laittaa kiertoon.

3. En osta enää yhtä ainutta hätäratkaisua. Kaikille hankinnoille pitää olla etukäteen anottu viisumi tulla ovesta sisään ja oikeus kuulua kotivakuutukseen. Ostan vain sellaista, minkä saan myydyksi eteenpäin.  

Millaiseen ihmiseen ja perheeseen törmään seuraavassa muutossa? Mitä minä kannan täältä pois? Lupaukseni ovat pitäneet, mutta aavistelen, ettei projekti tule olemaan yhtään sen helpompi. Minulla on yhä enemmän tavaraa, jolla on tunnearvoa.

Vaikka olisin kuinka kurinalainen, lapsiperheessä tilanne elää koko ajan. Me emme tarvitse enää matkarattaita ja pinnasänkyä, mutta kaikilla on omat sukset ja polkupyörät. Meillä ei edelleenkään ole taidetta, itämaisia mattoja tai muita kalliita arvoesineitä, mutta soittimia sen sijaan löytyy useampia musiikkiharrastuksen myötä. Olen käytännön ihminen, mutten halua mitään mahdollisimman halvalla. Maksan mieluusti kalliista takista, jos se päällä pystyn kävelemään koiran kanssa 10 kilometriä tuulessa tuiskussa ilman ajatuksia eteläisistä maista. 

Vaikka Fennian kotivakuutukseni on täysarvovakuutus, itse arvoa on vaikea määritellä eikä tunnearvoa voi mitata rahassa. Jos talo palaisi, pelastaisin täältä ihmisten ja eläinten lisäksi läppärini sekä äitini antaman kaulaketjun sekä hänen villatakkinsa, jossa on edelleen vieno parfyymin tuoksu. Jäisin kaipaamaan myös joulukoristelaatikkoa. Joku voisi väittää, että sen sisällön saa kaupasta, mutta kun ei saa. Ei niitä samoja. Järkevämpää olisi varmaan keskittyä soittimiin kuin 70-luvun kuusenkoristeisiin, mutta järki on lopulta hirveän harvoin läsnä kun tavarasta puhutaan. Koti-insinööri pelastaisi puisen shakkipelinsä, jonka osti Unkarista 30 vuotta sitten. Oletan että Skidi kantaisi ulos maalaustarvikkeensa ja Snadi Lampelin, kertaalleen kokoonparsitun pehmolampaansa.

Nelikenttäni, jonka vaaka-akselilla on tarpeeton – tarpeellinen, pystyakselilla yhdentekevä – rakas on edelleen käyttökelpoinen. Tiedän, minkä ruudun haluan pitää puhtaana. Ja ruudun, jonka olemassaolon yritän muistaa. Ja sitten on yritettävä hyväksyä, että kaikki tarpeellinen ei ole arvokasta eikä kaikki arvokas tarpeellista.

Hidas, hitaampi, rakennusprojekti

Kaupallinen yhteistyö: Fennia

Aah. Istun lämpimällä laiturilla ja uitan varpaita meressä. Saunan ovi kolahtaa, kun lapset siirtyvät terassille vilvoittelemaan. Seuraan katseellani, kuinka haikara lentää poukaman yli pesälleen. Rantaan kulkee kauniisti kiemurteleva liuskekivipolku, jota reunustavat jylhät männyt. Ylempänä rinteellä kohoaa harmaa hirsitalo, jossa on isot ikkunat merelle. Puutarha näkyy kosteikon luona, siellä kasvaa perunaa, omenapuita ja tuuheita vadelmapensaita... 

Tähän se sellainen skriik-ääni, jossa magnetofonin nauha katkeaa. Mökkiprojekti on vielä aivan vaiheessa ja männyt metrin korkuisia. Ensi kesänä tontilla on korkeintaan tentsile ja pitkospuut, eikä minun tarvitse vielä miettiä, mitä kautta vedetään sähköt ja kuuluuko palju mökkivakuutukseen.

Olen kärsimätön ihminen. Kun saan idean – liittyi se sitten mihin tahansa muutokseen tai hankintaan –  haluan aina toteuttaa sen välittömästi. Ja kun sanon välittömästi, tarkoitan tänään. Jos olen saanut ostettua unelmieni mökkitontin, tokihan siellä pitäisi voida mökkeillä seuraavana kesänä.

Olen oppinut hillitsemään tätä luonteenpiirrettä ajan mittaan. Olen kantapään kautta huomannut, että hyvät päätökset tarvitsevat pysähtymistä ja aikaa. Hyvin yksinkertaisetkin operaatiot pitää suunnitella: verhojen vaihtoon menee kaksi kaksi viikkoa, sillä minulta puuttuu aina oikeat klipsut eikä kankaan pituus riitäkään patterin yli.  Hetken mielijohteen perusteella toimiminen aiheuttaa aina sekamelskaa ja tupladuunia. Olen liian monta kertaa päätynyt miettimään what was I thinking? 

Arkkitehti-appiukkoni on sanonut, että asunnossa täytyy asua ennen kuin sen voi remontoida. Olin aluksi eri mieltä. Kaikki korjaukset ja muutokset on tietenkin kätevää saada alta pois ennen muuttoa, mutta nyttemmin olen kääntänyt takkia. Meidän piti viime syksynä tehdä valaisimien uudelleensijoittelua, sillä muutamassa vuodessa tajusimme, miten luonnonvalo osuu asuntoon. Näin jälkikäteen ajateltuna purimme myös yhden seinän turhaan ja toisaalta taas eteisen lattia jäi tekemättä. Oikea priorisointi näkyy vasta jälkikäteen. 

Kärsivällisyys on ystävä – vakuutus siitä, että lopputuloksesta tulee parempi. Ja mitä suurempi rahallinen panostus on, sen tärkeämpää on käyttää harkintaa ja olla ryntäämättä toteutukseen.​ 

Erityisesti rakentamisprojektissa on pohjatyöt tehtävä huolellisesti. Mökkitontti yhdistyy appivanhempieni omistamaan niemennokkaan, joten on järkevää miettiä koko alueen tulevaisuutta lasten kannalta, joille koko kattaus lopulta jää perinnöksi. Suunnitteluun on myös syytä käyttää ammattilaisia, jotta tie kulkee järkevästä kohdasta, laituriin voi kiinnittää veneen ja saunan terassille paistaa ilta-aurinko. Tämä (jos mikä) ei ole kaikki-mulle-heti-nyt –projekti, vaan aikajana, jolle mahtuu paljon välietappeja ja elämää. Siihen hetkeen, jossa istun laiturillani saunan jälkeen täydellisessä idyllissä, ei ole kahden eikä välttämättä edes viiden vaan ehkä kymmenen vuoden mittainen matka. Lisäksi lapsiperheen elämässä viisikin vuotta on jo suorastaan ikuisuus, jossa kaikki on toisin. 

Unelmien kypsyttelyn saa onneksi aloittaa heti.

Istun taas laiturilla kesällä 2030. Elämäni citymaalaisena on asettunut uomiinsa. Olen saanut saunoa yksin, sillä Skidi on lähtenyt käymään Snadin kanssa autolla Turussa. Kun katson rinteeseen päin, näen aitauksen, jossa on aasi ja alpakoita, ja kanalan, jonka pihalla kuopsuttaa mustia kanoja. Vieressäni istuu koiraystävä, kuonostaan jo hieman harmaantunut.  

*Olen ollut Fennian asiakas jo 15 vuotta ja yhteistyö jatkuu tämänkin unelman toteuttamisessa.

Citymaalaisuus on kompromissi, jossa saadaan molemmat

Kaupallisessa yhteistyössä Fennian kanssa

Istun käkkyrämännyn alaoksalla ja tähyän merelle. Poukamaa – minun poukamaani – myötäilevä kaislikko on kuivunut ruskeaksi eikä aurinko jaksa enää nousta niin korkealle, että se yltäisi lämmittämään pohjoiseen päin aukeavaa kalliota. Koira juoksee veteen ja takaisin kalliolle, hyppii, heittelee rakkolevää ja kierii hiekassa, nauttii täysin siemauksin.

Pidin aina vanhempieni elämäntapavalintoja vähän omituisina. Asuimme keskellä metsää. Pendelöimme joka päivä yhteensä 80 kilometriä kouluun ja töihin. Isällä alkoivat työt Lauttasaaressa Helsingissä 7:30 eikä siihen maailman aikaan moottoritie jatkunut kuin Matinkylän kohdalle, joten matkaan meni varmaankin 45 minuuttia. Olen jäkikäteen laskeskellut, että herätys on ollut vähintään kuuden maissa. Toisaalta aamulla terassilla saattoi tepastella hirvi, kuusen oksalla istui usein varpuspöllö nimeltä Oskari ja kerran olohuoneen seinällä roikkui lepakko. Meillä oli takapihalla maailman isoin muurahaispesä, läheisessä lepikossa puumaja ja kallion toisella puolella täydellinen puro ja kaksi kaatunutta mäntyä, joiden runkoja pystyi keinuttamaan. Tähtitaivas näkyi usein ja kirkkaina iltoina napotin kuistilla niska kenossa kuikuillen satelliitteja.

Arkipäivät vietin koulussa Espoossa. Kävin koulun jälkeen leikkimässä ystäväni kanssa puistossa, jossa oli oikea rengaskeinu, kävin kampaajalla ja pianotunneilla, ostamassa irtiksiä kioskilta ja joskus elokuvissa. Pidin kerrostalon rappukäytävän betonisesta tuoksusta, ovikellon rämähtävästä äänestä ja ystäväni huoneesta, jonka ikkunasta näkyi muiden korkeiden talojen ikkunoista loistavat valot. 

Olin citymaalainen* jo paljon ennen kuin koko termi keksittiin! Huomaan edelleen pitäväni kaupungin palveluista ja luonnonrauhasta tasavertaisesti. Hyvä elämä on sitä, että ruokakauppaan ja rantaan pääsee kävelemällä.

Kun saapastelen takaisin mökille pitkin savista pellon reunaa, mietin, että citymaalaisuuttako vanhempanikin olivat silloin 50 vuotta sitten miettineet? Olivat halunneet käydä töissä mutta silti asua luonnon helmassa, pähkäilleet millaisilla reunaehdoilla saisivat elämänsä järjestettyä niin että saisivat molemmat. Ja nyt mietin itse aivan samaa: mitä jos muuttaisin Naantaliin pysyvästi mutta vierailisin kaupungissa aina silloin tällöin. Kun kaikkeen ei ole varaa, on laitettava suu säkkiä myöten ja järjesteltävä elämä niin hyväksi kuin voi. ​En minä tähtää elämässäni mahdollisimman rikkaaksi vaan mahdollisimman tyytyväiseksi. Millainen elintaso riittää, jos asuisin velattomassa mökissä? Kuinka monta tuntia laskutusta riittäisi, että saisin korjattua laiturin ja haettua Salesta kauramaitoa? 

Koira juoksentelee jaloissani ja painaa välillä kuononsa multaan kuin myyriä haistellen. Kaupungissa se haistelee tien varsia, muita koiria, metromatkustajien nilkkoja, kahvilan lattiaa ja hinkuaa liukuportaita pitkin lemmikkikauppaan. 

Olen onnekas. Minulla on paljon enemmän valinnanvaraa kuin vanhemmillani. Kun on ostanut ensimmäisen kämppänsä 23-vuotiaana ja maksanut asuntolainaa yhtä pitkään, siitä on jotain jäänyt käteenkin. Koronan myötä etätyöskentelystä on tullut jos ei normi niin vähintäänkin hyväksytty tapa työskennellä. Jos työnteko ei ole sidoksissa paikkaan tai kellonaikaan, ei pendelöintiä tarvita. 

Ja miten pitkälle omavaraisuuden voisi viedä? Jos kalastaisin ahvenia, keräisin marjoja ja sieniä, viljelisin pellolla perunaa ja pitäisin kanoja, eikö minulla olisi suurin piirtein kaikki mitä kaipaisin? Aina silloin tällöin pitäisi woltata Alkosta punaviiniä, ellen sitten lohkoisi perunapellosta pohjoisessa viihtyvälle viinirypälelajikkeelle omaa siivua. Näen jos sieluni silmin, kuinka alan rakentaa taloakin omin käsin. 

Vielä minun ei tarvitse näihin kysymyksiin tietää ratkaisua, sillä peruskoulu pitää minut tiiviisti Espoossa, mutta muutaman vuoden päästä tilanne on jo aivan toinen. Kun kuopuskin aikanaan lähtee maailmalle, ei ole enää väliä, asunko kalliisti metroaseman vieressä vai mökissä meren rannalla, jossa naapureina ovat pohjoistuuli ja Finnlinesin mainingit kello 18 jälkeen.

* Citymaalaisuus-käsite kuvaa ihmisiä, jotka haluavat elää maalla, luonnon keskellä, mutta pitää kiinni myös urbaanista elämästä. Citymaalaisuus kiinnostaa nyt monia, ja ilmiö haastaa kaupungistumisen megatrendiä. Pienille väestökadon kanssa kamppaileville maaseutukunnille siitä voi tulla merkittävä voimavara. -Medium.com

**Olen ollut Fennian asiakas jo 15 vuotta ja yhteistyö jatkuu tämänkin unelman toteuttamisessa.

Minustako citymaalainen? Kun oikein haluat jotain

Kaupallisessa yhteistyössä Fennian kanssa*

Olen aina ollut hyvin varovainen rahankäyttäjä. Duunariperheessä tehtiin enimmäkseen järkihankintoja ja lama-ajan kokeneena totuin myös puheeseen siitä, riittävätkö rahat ruokaan. Tämä rahan rajallisuuden taju, ajatus rahan loppumisesta, ei kuitenkaan ole karissut mihinkään, ei edes silloin kun perin äitini. Pääsin opintojen ohessa nopeasti kiinni työelämään, mutta säännölliset tulot mahdollistivat pikemminkin säästämisen kuin kuluttamisen – enkä todellakaan ostanut uutta bilepaitaa joka perjantai. Minulla onkin ollut parikymmentä vuotta sukanvarressa vaihteleva määrä rahaa. 

Marraskuussa 2019 päätin kuitenkin tyhjentää tilini. Halusin pistää nimeni kauppakirjaan, jossa omistukseeni siirtyisi pala maata ja vähän mertakin Naantalista. 

Sain Pikkupoukaman, unelmieni mökkitontin, mutta samalla menetin turvallisuuden tunteeni. Taloudellinen puskuri, joka oli helpottanut mm. päätöstäni ryhtyä yrittäjäksi, oli nyt poissa ja leijuin epämukavasti tyhjän päällä. Itse ostoksesta olin kuitenkin hyvin varma. Johtoajatukseni on aina ollut, että pitää ostaa vain sellaista, minkä saa uudelleen kaupaksi – ja se pätee aivan kaikkeen. Se on mielikuvitusvakuutus, joka auttaa tekemään isojakin investointipäätöksiä.

Vakuutukseni joutui aika nopeasti kriittiseen tarkasteluun: koronakevät löi kahden yrittäjän pöytään ennennäkemättömän laskun. Kassavirta hyytyi paitsi minulta myös muusikolta, jonka tulot riippuvat täysin tapahtumista. Kun pidimme maaliskuussa kriisipalaveria, tontin myynti nousi tietenkin esille. Olimme yllättävän yksimielisiä: se on ihan viimeinen asia, mikä myydään. 

En ole tottunut tappelemaan tai pitämään kovin raivokkaasti kiinni mistään. En ole koskaan jaksanut kilpailla miehistä, sosiaalisesta hyväksynnästä, rahasta tai asemasta. Jos työpaikalla esiintyy jonkinlaista reviiritappelua, lähden mieluummin menemään kuin osallistun selkäänpuukotuskisoihin. Ei kiitos. Olen tästä piirteestä sekä ylpeä että pettynyt: ylpeä siksi, että hyvin harvoin alennun riehumaan mistään asiasta, mutta toisaalta se tarkoittaa myös sitä, etten koskaan tavoittele tosissani mitään. Tällainen tavoitteiden ja intohimojen puuttuminen on nykypäivän narratiivissa vähän laimeaa ja noloa, sillä ihmisellä pitää olla intohimoja. Minulla on voimakkaita mielipiteitä lähinnä yhdenvertaisuudesta, ympäristörikoksista, varhaiskasvatuksesta ja iltavirkkujen unensaannista, mutta muu saa minun puolestani olla. Jostain syystä kuitenkin halusin osallistua tontista käytävään tarjouskilpailuun. Miksi ihmeessä en luovuttanut kuten tapanani on? 

Kun terapeutti kysyi minulta muutama vuosi sitten, mitä minä elämältäni haluan, tuijotin naista hämmentyneenä. Miten niin? Kysymys oli kertakaikkisen outo enkä osannut siinä hetkessä vastata hänelle mitään, kohautin vain olkiani. Mutta asia jäi vaivaamaan. Mistä lähtien minä olen saanut haluta jotain? Onko duunarin ja yksinhuoltajan lapsena oppinut olemaan haluamatta mitään, kun ei kuitenkaan saa? Vai olenko vain pörrännyt kaikkien muiden halujen ja tarpeiden ympärillä niin pitkään, etten kertaakaan ole ehtinyt pysähtyä ajattelemaan, olisiko kenties minullakin jotain unelmia, joita haluaisin saavuttaa? 

Kyllähän niitä vastauksia alkoi hiljalleen löytyä.  

Halusin kirjoittaa kirjan, joten kirjoitin. Useammankin.

Halusin pois työelämän ulkokehältä, joten ryhdyin yrittäjäksi. 

Halusin vapautta tulla ja mennä, joten pistin parisuhteen pelisäännöt uusiksi.

Halusin omistaa pätkän rantaviivaa, joten ostin merenrantatontin. 

Ja nyt minulla on se koirakin, jonka haluaminen ei ole oikeastaan koskaan ollut epäselvää. 

Halusin kontrollin elämääni takaisin, sikäli kun sitä oli koskaan ollutkaan. Oman tahtonsa ilmaiseminen vaatii rohkeutta. Rohkeutta kysyä itseltään, miksi jotain tahtoo, rohkeutta sanoittaa toiveensa ja rohkeutta ottaa vastaan mahdollinen vastustus. Ja jos mukana on vielä rahallinen panos, rohkeutta tarvitaan kaksinverroin enemmän.

Halusin tontin siksi, että kokonaisuudessa yhdistyi sekä järki että tunteet. Järki siinä mielessä, että sain perintörahat fiksuun ja pysyvään käyttöön: omannäköiseeni elämään, jonka voin vuorostani jättää perinnöksi jälkipolville. Jos jossain vaiheessa saan kokonaan elantoni luovasta työstä voin ryhtyä citymaalaiseksi, jonka elämä jakaantuu sekä kaupunkiin että maalle. Tunteet taas siksi, että tuo pieni pala saaristoa kulkee jatkossa mukanani henkisenä tukena, vähän kuin Scarlett O’Haralle Tara. Pikkupoukama ja sen kaunis metsä ovat paikoillaan vielä silloinkin kun minusta aika jättää.

Olenko nyt tyytyväisempi? Todellakin olen. Ostin paljon enemmän kuin pläntin maata, jonne ei kulje vielä edes tietä. Minä ostin sielunmaisemani. Ostin mielenrauhaa. Ostin omaa tahtoa. Enkä kadu.

*Olen ollut Fennian asiakas jo 15 vuotta ja yhteistyö jatkuu tämänkin unelman toteuttamisessa.

Ympäristöystävällistä koiranruokaa – onko sitä?

Kaupallinen yhteistyö: Alvar Pet

Nostetaanpa koira pöydälle aiheesta koirat ja hiilijalanjälki! Ilmastotietoisella kuluttajalla on koiran (ja kissan) kanssa vastassaan moraalinen dilemma. Koira ei ole mikään pakollinen hankinta (kuten toki moni muukin) ja sille on laskettavissa hiilijalanjälki ihan samalla tavalla kuin minullekin: koira vastaa jonkin laskelman mukaan neljännestä henkilöauton vuosipäästöistä. Itse järkeilin hankinnan niin, että jo valmiiksi suht vähähiiliseen elämäämme mahtuu hyvin perheen hyvinvointia lisäävä ystävä, jonka kanssa voi opetella vastuunottoa ja älyluurin seurasta poistumista. Matkammekin suuntautuvat lähinnä mökille.

Toiseksi tajusin myös hiljattain, että koiransa ympäristökuormaan voi vaikuttaa. Noin puolet kuormasta tulee ruokakupin sisällöstä, mutta toki lemmikistä aiheutuu muitakin päästöjä, jos kreisishoppaa kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta koirakamaa uutena ja autoilee koiran kanssa enemmän kuin normaalisti. Koska ihmisruoan tapaan koiranruoassakin suurin merkitys on valituilla raaka-aineilla (eikä pakkausmateriaalilla tai kuljetusmatkoilla), seisoin elokuun alussa koiranruokahyllyn edessä ja tavasin pakkausten sisällysluetteloita. Voiko tässä asiassa valita fiksummin – onko olemassa ruokapussi, jonka tuotannossa on ajateltu myös ympäristöä?  

Lemmikkien ruokaosastolle oli varattu tilaa useampi hyllymetri ja tuotteita oli tarjolla jokaiseen ikäryhmään (kelatkaa, jos ihmisille olisi senioriruoka!). Tuotevalikoima tuntui monipuolistuneen valtavasti sitten 90-luvun ja pussien kyljissä oli valtavasti erilaisia huikeita laatulupauksia ja leimoja siitä, mitä pussi ei sisällä. Mutta mitä kaikki tämä "parhaus" oikein tarkoittaa? 

Yritin pinnistellä, mutten muistanut pätkääkään, mitä brändiä viisi terrieriämme (ja leonbergi) aikoinaan söivät. Muistaakseni ruokakuppiin tyrkättiin kourallinen perusnappuloita, siivu maksalaatikkoa ja lorotettiin hanasta hieman vettä päälle. Maksalaatikko vaihtui jossain vaiheessa koirien märkäruoaksi. Pöydästä niille annettiin kaikenlaista, vaikka ei tietenkään olisi tapakasvatuksen nimissä saanut, ja tyhjät lautaset ja jogurttipurkit saivat tietenkin jätemyllyiltä jälkipesun. Kananmunaa, raejuustoa, piimää, kurkkua – kaikki kelpasi. En muista 90-luvulla minkäänlaisia ruokadogmaattisia koulukuntia olleen tai sitten keskustelu ei vain ikinä osunut minun korviini, koska somea ei ollut. Silloin ei puhuttu kovin tarkkaan edes siitä, että on olemassa oikeasti koiran terveydelle haitallisia ja jopa vaarallisia asioita kuten sipuli, tumma suklaa ja xylitoli. Vain siipikarjan luita ei saanut antaa eikä macadamia-pähkinöitä syöneet silloin edes ihmiset. 

Koiramme olivat helppoja. Ne eivät olleet kauniisti sanottuna nirsoja eivätkä onneksi millekään allergisia ja niiden pakki tuntui olevan terästä. Yksi söi kasvihuoneesta kirsikkatomaatit, toinen veti maasta mansikat, kolmas tuhosi kokonaisen isänpäiväksi ostetun kermakakun, neljäs kaivoi kompostista kolme päivää vanhat kalanperkeet. Ja se joka veti kirsikkatomaatit söi myös pussillisen turkinpippureita, jotka oksensi valkoiselle puuvillamatolle. Turkki kiilsi, hepuleita riitti ja ne elivät kaikki hyväkuntoisina noin 15-vuotiaiksi. Ei ollut mitään syytä, miksi ruokintaan olisi pitänyt perehtyä millään tavoin.

En löytänyt penturuokapusseista suuria eroja makroravintoaineiden osalta, proteiinia, rasvaa ja hiilareita näytti olevan kaikissa samassa suhteessa, eläinperäistä proteiinia oli eniten. Kaikki pussit näyttivät tarjoavan parhaan tieteellisen tiedon mukaan koostettua ravintoainekomboa hivenaineineen, mineraaleineen ja rasvahappoineen, mutta toisin kuin ihmisravintohyllyillä eko-alkuisuus loisti poissaolollaan. Mieleeni hiipi ajatus, ettei ollutkaan kyse siitä voiko ympäristöahdistusta poteva koiranomistaja ajatella ilmastoa, vaan siitä, saako. Onko täysi tabu, että koiraa voisi ruokkia yhtä aikaa terveellisesti että ekologisesti? 

Ei onneksi. Suomessa ilmastoystävällistä koiranruokaa on lähtenyt kehittämään mm. Alvar Pet, joka tähtää ruokapussiensa osalta nollapäästöihin (tehdas on toistaiseksi tanskalainen). Alvar käyttää eläinperäisissä proteiineissaan mm. silakkaa, kilohailia ja broilerin ihmisruoaksi kelpaamattomia elintarviketuotannon sivuvirtoja, sillä niistä saadaan mainiosti eroteltua kaikki tarvittavat ravintoaineet. Mitä järkeä olisikaan tunkea läpeensä prosessoituun kuivanappulaan raaka-aineeksi kalleinta mahdollista japanilaista kobe-härkää tyypille, jolle on aivan sama, onko suussa vaaksiainen vai sisäfilettä. Nappuloiden tarjoiluehdotusta voi myös täydentää haluamallaan tavalla: itse tyrkkään joukkoon joko märkäruokalusikallisen tai hävikkiruokaa: kaurapuuron jämät, lohta tai kanamunaa. Alvar on start-up, jonka tuotekehityspuolella etsitään jatkuvasti uusia ideoita. Ehkä jonain päivänä nappuloissa on mukana riistaa, citykaneja, jauhomatoja, kanttarelleja tai särkeä.

Tässä järsitään kotimaista lampaankorvaa.

Eniten ihmetyttää se, että koiran luokittelu sekasyöjäksi tuntuu tappavan kaiken keskustelun koiraharrastuksen ympäristövaikutuksista. Mutta sehän on juuri syy, miksi asiasta täytyy keskustella! Meillä ei ole varaa siihen, että kaikista haasteellisista aiheista nousee rintareppugatea vastaava älämölö. Kellään ei ole ilmasto- ja ympäristöasioissa vapaudu vankilasta -korttia, vaan me kaikki joudumme valinnoissamme pohtimaan, mikä riittää ja on kohtuullista. 

Minä lähden siitä, että minkä tahansa ruokintametodin kanssa on tärkeää seurata koiran vointia. Kaikki on hyvin, jos pentu pysyy energisenä ja leikkisänä, kasvaa normaalisti, iho, turkki ja hampaat voivat hyvin ja sen vatsa toimii normaalisti (ruoka imeytyy kunnolla eli kaasutus on minimaalista ja sikarituotanto säännöllistä, maltillista ja kiinteää). Luonnollisesti koiran tulee tykätä ruoasta, mutta se ei näytä olevan ongelma tälläkään kertaa: pentunappulat upposivat hyvin ja peruna tuntuu myös sopivan Eddien vatsalle jopa paremmin kuin testaamani riisipohjainen kuivaruoka. 

Toki pentu on pistellyt poskeensa hyvällä ruokahalulla myös muuta laadukasta lähiruokaa kuten pupunpapanoita, yhden irti nyhtämänsä pesulapun, eläviä kärpäsiä, kiviä, hanhenkakkaa, mustikoita, jotain tunnistamatonta raatoa (ennen kuin ehdin kaivaa sen suusta pois, yyh), ruohoa ja koivunsiemeniä.  Kyllä näillä eväillä jaksaa.

Mitäs teillä laitetaan kuppiin?

Millainen lastenvaatepalvelu pelastaa arjen?

Kaupallinen yhteistyö: Reima

Snadilla on ReimaKITin kevätpaketti, jossa oli Kylo Ren -hanskat.

Kun muutama vuosi sitten laskeskelimme kuuluisaan kotityöexceliimme koko perheen vaatemanageeraukseen menevää aikaa, oli aika yllättävää huomata, että lastenvaateshow imee kokonaisuudessaan yhtä paljon aikaa kuin ruoanlaitto. Mutta ruoanlaitto sentään tiedostetaan kotityöksi, toisin kuin tämä Kaikkien Metatöiden Äiti, joka pitää sisällään vaatteiden hankinnan, kierrätyksen, paikkauksen, talvisäilömisen, kesäsäilömisen, välikokojen hilloamisen, puhdistuksen, korjaamisen ja ajantasaisen statusraportin kannattelun takaraivossa.

Olen monesti kironnut, että haluaisin ulkoistaa tämän homman, mutta miten se olisi mahdollista? Kuka hullu tähän ryhtyisi, edes voisi ryhtyä? Nähdäkseni lastenvaatemanagerilla on ainakin neljä ongelmaa.





1. Lapset kasvavat paitsi keskenään epäsynkassa myös epätasaisesti. Luulin, että kaksi keskikesällä syntynyttä tyttöä pärjäisivät about samoilla vaatteilla koko lapsuutensa. Hahaha! Kasvupyrähdykset on toistaiseksi loikittu täysin eri aikoihin, mikä tarkoittaa, että likat ovat jättäneet aivan eri koot väliin. Enkä edes aloita siitä, että toinen ei halua pitää yllä mitään värejä ja toinen taas haluaa olla glitter-sateenkaari. Ja nyt tilanne on se, että Snadi on yhtäkkiä tokaluokkalaisena samankokoinen kuin Skidi nelosella, ja räpylä on kokoa 36.

2. Inventaarini vuotaa. En muista, mitä meillä on ja mitä ei. Osaksi tämä johtuu siitä, että minulla ei ole mitään järkevää hankintaprosessia, vaan ostan tuurilla mitä sattuu mistä sattuu, ja osaksi siitä, että hilloan Skidin hyväkuntoisia vaatteita muutaman vuoden ennen kuin ne päätyvät siskonsa käyttöön. Tästä vuotamisesta seuraa, että unohdan kamoja varastoon. Kun ennen reissua etsin monoja, löysin kenkälaatikon, kaikki liian pieniä.

3. Kierrätysoperaatio on tervanjuontia. Pitäisi olla järjestelmällisempi ja olla kiirepäissään nakkaamatta pieneksi menneitä vaatteita samaan "katsotaan tätä myöhemmin" -kasaan, joka kasvattaa kokoaan pianohuoneen nurkassa. Jota ei ikinä katsota myöhemmin. Ei vaikka tiedostan kassissa makaavan parin sadan euron arvosta vaatetta.

4. Olen aina sesongista jäljessä. Paitsi tänä talvena, kun talvi ei tullut vaikka kamat olivat poikkeuksellisesti valmiina. Olemme menneet samoilla housuilla lokakuusta ja arvatkaapa miltä ne näyttävät? Nyt hiihtolomalle sain kaivettua Snadille Skidin vanhat goretexit, mutta sitten huomasin, ettei teinillä sopivaa uimapukua eikä hiihtotakkia sen enempää kuin talvikenkiäkään. Onneksi hän alkaa olla jo sitä kokoa, että voi lainata minun vaatteitani, jos omasta kaapista ei löydy mitään.





Tunnelin päässä on kuitenkin valoa.

Reima on lähtenyt vastaamaan vaatepaniikkiin kehittämällä kuukausimaksuun perustuvan lastenvaatepalvelun, jossa valitsemasi ulkovaatteet toimitetaan kotiovelle kolme kertaa vuodessa. Reima KIT -pakettiin kuuluu aina ulkovaatekerros (haalari/takki+housut), pipo sekä käsineet. Voit halutessasi lisätä mukaan myös kengät tai sesongin mukaan vaihtuvat varusteet, kuten sadevaatteet tai villavaatesetin. Jokainen paketti sisältää lähetteen Emmy-myyntipalveluun. Pakkaa siis pieneksi menneet vaatteet siististi pussiin ja lähetä pakettisi Emmylle, postimaksukin on jo maksettu.

Tämä vastaa käytännössä kaikkiin noihin ongelmiini jossain määrin. Sisävaatteita on paljon helpompi löytää kirppiksiltä. Ulkovaatteiden taas täytyy tässä maassa olla ehjiä ja sopivankokoisia, jotta ulkona pärjää pari tuntia kelillä kuin kelillä. Joustoakin palvelusta löytyy: jos et tarvitse jonkun sesongin pakettia, voit perua sen.





Jäin miettimään, paljonko ylipäätään käytän rahaa lastenvaatehankintoihin, mutta jouduin myöntämään, ettei kokonaisummasta ole harmainta aavistusta. Luulen olevani säästäväinen ja harkitseva, mutta olenko? Hankin vaatteita sieltä täältä täsmäostoksina: alennusmyynneistä, FB-kirppiksiltä, sukulaisilta ja kavereilta ja sitten viime tingan hätäreinä ihan mistä tahansa huoltoasemalta. Tyhmin ostoshan on hinnasta riippumatta vaate, joka ei pääse ikinä käyttöön vaan makaa tuolla vaatekaapissa Ikea-kassissa kolme vuotta.

Lisäksi jos Snadi olisi syntynyt ensin, ostoskorin kokonaissumma menisi katosta läpi. Hänen jäljiltään vaatteista ei jää mitään jäljelle. Housut menevät roskiin. Hanskat menevät roskiin. Pipot menevät kadonneiden pipojen hautausmaalle. Käytännössä vain takit säilyvät – jos niihin ei esimerkiksi tule pihkaa, pyöränrasvaa tai talomaalia. Tähän suhteutettuna Reima KITin kuukausimaksu (39,95€) vaikuttaa jopa pieneltä.

Nostan siis Reimalle pipoa. Vaikka palvelussa on meidän kannaltamme se ongelma, että Skidi on jo venähtänyt yli palvelun maksimikoon ja toisaalta hän suostuu käyttämään vain tasan yhtä Reiman ulkohousmallia, palvelussa on juuri sitä ajattelua, jota olen kaivannut. Ei se kaikkia ongelmia ratkaise, mutta osan kuitenkin.

Jatkokehitysideana asiakastiliin voisi vielä liittää mutsin ulkohousut, jonkinlaisen yleisen elämänhallinnan excelin ja meditaatioharjoitukset. Toimitettuna kotiovelle.