Mitäs nyt, Spotify?

Välillä maailman meno hämmästyttää. Näin kävi viime viikolla, kun kuulin, että Spotify todella mieluummin poistaa klassikkoartistin kuin jotain huuhaaskeidaa syytävän juontaja-näyttelijä-podcastaajan. Päätöksestä ei oikein näyttänyt olevan edes epäselvyyttä, niin nopeasti se tehtiin. Tai sitten en vain huomannut keskustelua. Aikamoista joka tapauksessa.

Nyt kun Neil Youngin seuraan on ilmoittanut liittyvänsä pari muutakin artistia, kuluttajat lopettavat asiakkuuksiaan, #deletespotify trendaa ja kurssi sukeltaa, päätös on tuulettimessa. Yhdistettynä aikaisempiin korvauskohuihin firman maine on tietenkin pilalla lopullisesti. 

Ups?

Toisaalta olen ilahtunut. Näitä rajanvetoja tarvitaan, mutta minä en voi niitä yksin vaatia. Spotifyta oli jo samasta syystä lähestynyt vetoomuksella satojen lääketieteen ammattilaisten joukko, mutta sekään ei ollut ruotsalaisfirmaa kiinnostanut. Ihailen suuresti niitä taiteilijoita, joilla vielä on jotain sanottavaa ja kanttia tällaisiin vaatimuksiin. Samalla päästään käymään (jälleen kerran) sananvapauskeskustelua: mitä se tarkoittaa? Mitä se ei tarkoita? Mikä on sallittua? Mikä on rikos? Ja mikä on moraalisesti täysin väärin?

Samalla vituttaa. Kuluttajalle jää aina se sama outo sivustaseuraajan rooli. Kohu on erityisen työläs, sillä musiikkisovellus on monelle kiinteä osa arkipäivää ja yhdistetty joka hemmetin laitteeseen. Mikä on korvaava tuote? Onko toista reilumpaa ja vastuullisempaa palvelua? Vai siirrynkö vain takaisin korvalappustereoihin? Miten saan kopioitua vaivalla keräämäni biisilistat? Ystävä taas pohtii, miten linkki auton musiikkilaitteen kanssa puretaan, kun sovellusintegraatio on tehty jo tehtaalla. Lisäksi pännii, että minäkin olen rahoittanut tällaista sontaa monta vuotta ja luullut että rahani menevät artisteille. 

Hälyn olisi tietysti voinut nostaa jo aikaisemminkin. Ei tämä mikään vahinko ollut. Spotify on aivan täydessä ymmäryksessä ja isolla rahalla ostanut kyseisen podcastin. Roganin tapauksessa kyseessä ei siis ole mikään hiljalleen kajahtanut kokemusasiantuntija vaan yrityksen tulokseen vaikuttanut bisnespäätös. Yhtä lailla Roganille olisi voinut sanoa, että lopeta paskanjauhanta, koska tuo ei ole vastuullista toimintaa.

Mainostulojen optimointiin Asiakaskokemuksen räätälöintiin upotetaan tähtitieteellisiä summia rahaa mutta heti kun pitäisi kantaa vastuuta ydinbisneksestä eli alustan tarjoilemasta sisällöstä (= palkata porukkaa karsimaan disinformaatiota, vihapuhetta tai huuhaata), kaikki ylevät visiot, missiot, inkluusiot ja purposet lentävät ikkunasta ulos. Asiakaspalvelu suljetaan. Nothing to see here. Rahaa tässä ollaan tekemässä ja dataa keräämässä, ei täällä mitään arvoja oikeasti ole. 

Tällä hetkellä Spotifyn vastuullisuusraportti on aivan järjettömän kiusallista luettavaa. Onnea vaan jatkoon.

Etäpalaverien uudet klassikot

Olin tänään puhelinpalaverissa, kun Snadille koitti lounasaika. Olimme tietenkin käyneet itsenäisen lounasprosessin jo etukäteen läpi, mutta en voinut olla kuulematta kaikkea, mikä keittiössä meni pieleen. Ruokaa lämmitettiin mikrossa liian pitkään. Jääkaapin ovi jäi auki ja masiina alkoi piipata. Yritin olla liikehtimättä hermostuneesti ja keskittyä sanottavaani, mutta seuraavaksi kuulen, kuinka lautanen räsähtää lattialle ja lapsi kuiskaa vienosti voi perkeleen perkele.

Huokaisin ja levittelin käsiäni.

– Anteeksi nyt, mun täytyy...

– Klassikko, totesi palaverikumppanini.

Todella! Kun etätöistä tuli yhdessä yössä uusi normaali, alkoi etäpalaverikulttuuriin muodostua uusia klassikoita. Entiset palaverihuoneklassikothan edustivat lähinnä teknisiä ongelmia, mutta eivät juurikaan paljastaneet ihmisistä mitään henkilökohtaista. Nyt on toisin. 

Perheenjäsenten yllättävä esiintyminen palavereiden taustalla on selkeä klassikko. Kun joku yhtäkkiä sammuttaa mikrofoninsa ja katoaa tai alkaa raivokkaasti huitoa ja liikuttaa suutaan kuin 20-luvun mykkäfilmissä, on selvää, että muu perhe on palannut uimahallista kotiin liian aikaisin tai koira järsii jotain mitä ei saisi järsiä.

Ystäväni, joka viettää käytännössä koko päivän puhuen etänä jonnekin päin maailmaa myös myöhään illalla, oli unohtanut blurrata oman taustansa. Yrityksen johtoryhmä todisti aviomiehen käyvän kalsareissaan jääkaapilla ja nasauttavan oluttölkin auki. Eikä siinä mitään, oli perjantai ja kaikki, mutta mies itse olisi mieluusti pitänyt kalsarinsa yksityisasianaan.

Toinen klassikko ovat muuttuvat ulkoiset olosuhteet. Eräänä päivänä, kun olin presentoimassa tarjousta asiakkaalle, taloyhtiön takapihalle pörräsi pyörimään KAKSI ajettavaa ruohonleikkuria ja tyyppi, joka käytti siimaleikkuria. Olisin yhtä hyvin voinut puhua keskellä formulakisoja. Luonnollisesti koira heräsi ja alkoi meuhkata ja olohuoneeni täytti niin täydellinen kakofonia, että asiakastakin alkoi naurattaa. Oli vain pakko odottaa viisi minuuttia että tilanne rauhoittui. Samantyyppinen suht kinkkinen tilanne on varmasti myös yläkerrassa alkava yllättävä poraaminen.

Kerran myös ihmettelimme, miksi erään osallistujan naama näkyi vain hämärästi. Hän istui taloyhtiön saunassa, koska oli tullut vaimon kanssa tuplabuukkaus eikä hän ollut kehdannut jäädä rappukäytävään. Sovimme, että hän sai laittaa kameran pois. 

Kolmas klassikko on tietenkin käydä vessassa kesken kokouksen ja sulkea vain videoruutu. Vaikka tämäkin varmasti jossain vaiheessa alkaa naurattaa, olen iloinen että ihan kaikesta minullekaan ei ole kertynyt kokemusta. 

Mitäs muita klassikoita on etäilyn myötä muodostunut?

Pata jumissa

Vietän taas ensi viikonlopun Pirkka-hallissa. Istun kovilla penkeillä ja katselen, kuinka valtava määrä lapsia ja nuoria verkkaa, valmistautuu, keskittyy, suorittaa ja odottaa tulosta. Senttejä ja sekunnin sadasosia lasketaan ja kirjataan pöytäkirjoihin. Tulostaululla välkähtää. Joku kiljuu riemusta, toinen purskahtaa itkuun. Kilpaurheilu on sellaista.

Juuri sitä mietin kuukausi sitten, kun helsinkiläisen taitoluisteluseuran valmentajan käytös päätyi ensimmäistä kertaa julkisuuteen. Valmentajan ympärillä käyty keskustelu sai uutta pontta pari viikkoa sitten, kun toimittajille päätyi nauhoitteita, joissa valmennusmetodiikan linja tulee varsin selväksi. Huhut siitä, että valmentaja olisi käyttäytynyt valmennettaviaan kohtaan törkeästi, olivat täysin aiheellisia.

Mutta kas, osa vanhemmista puolustaa edelleen valmentajan käytöstä: tämä kuuluu lajiin, kilpaileminen vaatii uhrauksia. Huipulle ei pääse lusmuilemalla vaan treenaamalla. Jos haluaa olla maailman paras, täytyy treenata tosissaan ja ankarasti. Treenata pitää niin kauan kunnes tulosta tulee ja jos ei tule, se on urheilijoiden eikä valmennuksen vika. Silloin on ihan ok huutaa, kiroilla ja nöyryyttää. Jos joku ei tätä kestä, niin omapa on häpeänsä, hänet voi korvata jollain joka kestää.

Tämähän on tietenkin klassinen esimerkki johtamistavasta, jolla on pitkät ja yleisesti hyväksytyt perinteet. Management by perkele. Tuloksia voi puristaa lietsomalla pelkoa ja uhkailemalla. Ja ainahan se johonkin asti toimii. Maailmassa on aina tehty ja tehdään edelleen valtava määrä työtunteja rangaistuksen pelossa ja pakotettuina.

Jos olisin konsultti, joka olen, sanoisin että nyt voisi olla hedelmällistä tarkastella panostuksen kustannusta suhteessa saavutettuun arvoon. Mitä arvo eli menestys näillä metodeilla maksaa? Millainen on tällaisen kilpaurheilun hintalappu?

Arpia itsetuntoon?
Häviämisen pelkoa?
Urheiluharrastuksen vihaamista ja lopettamista?
Epätietoisuutta siitä, mitä toiselle ihmiselle voi sanoa, mitä häneltä voi vaatia?
Esimerkki siitä, että motivoiminen tarkoittaa huutamista ja nöyryyttämistä?
Tunne siitä, että ahdistava ilmapiiri kuuluu asiaan?
Tai vaikka nämä kaikki ja ihan koko loppuelämäksi. Siinäpä onkin sitten pata jumissa ihan uudella sukupolvella – seuralle voitetun pystin takia.

Yhtä lailla tällä metodilla tiettyä arvoa jää saamatta. Harrastuksenhan pitäisi olla kilpatasollakin jossain määrin tyydyttävää ja vähintäänkin miellyttävää ja sitä pitäisi voida tehdä ihan vain kavereiden takia. Menestymisen pitäisi aiheuttaa riemua eikä helpotusta siitä, ettei epäonnistunut. Tappion hetkelläkin pitäisi tuntea toivoa siitä, että ensi kerralla voi yrittää uudelleen eikä pelätä hyväksynnän menettämistä.

Samanlaista jälkeä pelolla johtaminen saa aikaan aikuisissakin, mutta heillä toivon mukaan on jo enemmän kokemusta erilaisista auktoriteeteista ja uskallusta uhmata mielivaltaa. Nuoria pitäisi tällaiselta paskalta suojella kaikin tavoin.

Ihmisten johtaminen ja motivointi on hirveän vaikeaa. Jokainen vanhempi, joka on joskus yrittänyt saada jälkikasvunsa tekemään kotitöitä, ymmärtää, kuinka tuskastuttavaa on yrittää saada vastentahtoinen ihminen hyväksymään ja osallistumaan yhteinen tavoite. Onko se ikinä onnistunut nöyryyttämällä? Vanhemmiksi, valmentajiksi ja johtajiksi päätyy ihmisiä, jotka eivät osaa johtaa eivätkä käyttäytyä. On korkea aika, että pata menee jumiin tällaisesta toiminnasta.

Minä istun ensi viikonloppuna urheiluhallissa ja tiedän, että näen kilpaurheilusta sen toisenkin puolen. Näen nuoren tytön kaivavan piikkarit kassistaan ja asettuvan lähtöviivalle. Hän ei ole pätkääkään kilpailuhenkinen, mutta hän tekee silti niin, koska haluaa. Miksipä ei haluaisi, hän tuntee olonsa turvalliseksi. Hän tietää, että juoksee kovaa eikä epäonnistuminen ei ole maailmanloppu. Illalla pääsee kavereiden kanssa syömään ja altaaseen pulikoimaan.

Lisäksi näen valmentajien ja joukkuekavereiden kannustavan, lohduttavan, hihittävän, tsemppaavan, halaavan, taluttavan, etsivän kylmäpusseja, lainaavan sukkia, etsivän hakaneuloja ja jakavan mandariineistaan siivuja kaikille halukkaille.

Jos jollain menee pata jumiin, niin minulla. Ja se johtuu siitä, että olen hukannut käsiohjelman enkä taaskaan löydä B-halliin.

Ps. Jos joku tunnistaa, tulkaa ihmeessä moikkaamaan!

Kukaan ei ole liian pieni toimimaan

Syksyn sävel oli selvä: naputinaputi. Ja nyt kymmenestä kirjaprojektista yksi on valmis. Pikkis seikkailee jälleen (ja teimme Annukan kanssa myös uuden hienon saitin kirjojen esittelyyn ja värityskuvien jakamiseen)!

Koska tällä kertaa kustantaja hoiti leikkuuvarat, painotiedostot ja varastosaldot, viimeinen asia, mihin minulla piti olla jokin näkemys, oli takakannen teksti: mistä kirja kertoo?

Olin halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo pitkään. Sain alkusysäyksen tarinaan jo pari vuotta sitten, kun näin anopin puutarhassa vaaleita krassin siemeniä. Krassilla on hauskat muhkuraiset pallerosiemenet ja ne näyttivät mustalla mullalla maatessaan ajan läpi matkustaneilta muiden aurinkokuntien tuotteilta. Pallerot jäivät takaraivooni etsimään tarkoitustaan ja aika pian sain idean Pikkiksestä ja talvensiemenistä. (Huom! Kustantajan kaupasta saa -20% alen koodilla PIKKIS)

Kuluva talvi teki tarinasta ajankohtaisemman kuin osasin odottaa: Mörököllimetsään tuntuu juuttuneen ikuinen syksy, vaikka kaikki metsän asukkaat kaipaisivat jo talvilepoa. Mysteeri alkaa avautua, kun Pikkis löytää metsästä valkoisia palleroita, jotka osoittautuvat talvensiemeniksi. Jostain syystä siemenet eivät ole itäneet ja tuoneet lunta ja pakkasta mukanaan. Pikkis ja ystävänsä Kirppa joutuvat päättämään, mitä siemenille pitäisi tehdä.

Tarinan yhteys ilmastonmuutokseen on jokaiselle neljä vuodenajan maassa asuvalle ihmiselle selvä. Mutta mihin tarvitaan satua ilmastonmuutoksesta? Mitä järkeä siinä on?

Noh. Skidi kertoi aamupalapöydässä unestaan. Hän istui takapihallamme riippukeinussa. Piha oli lasitettu (mitä se ei oikeasti ole) ja hän näki, kuinka ikkunan takana aurinko lämmitti, peipponen lauloi ja kimalaiset pörräsivät voikukissa. Pihalla seisoi aikuisia, joita hän ei tuntenut, mutta aikuiset juttelivat keskenään. Tunnelma oli näennäisen rento, mutta Skidi tunsi itsensä rauhattomaksi. Hän tiesi, että oli tammikuu.

Uni pysäytti kahvinjuontini. Oliko kyseessä painajainen? Vääristynyt todellisuus oli täyttä totta. Norjassa oli tammikuun alussa 20 astetta lämmintä. Etelä-Suomen terminen talvi ei ole vieläkään alkanut. Meret ovat ennätyslämpimiä.

Maailma ympärillämme muuttuu niin nopeasti, että aikuistenkin on vaikea pysyä kartalla kaikista seurauksista. Lapset eivät elä uutispimennossa. He yrittävät käsitellä rivien välistä tihkuvaa tietoa, jolloin ilmastonmuutos tulee uniin. Ja painajaisia ei käsitellä vaikenemalla. Sen opin kantapään kautta kun yritin olla näyttämättä surua äitini kuolemasta. Mitään tabua tai vastoinkäymistä ei ohiteta katsomalla muualle, olankohautuksella tai toteamalla, että älä sinä siitä murehdi. Ihminen murehtii, mistä murehtii. Ja puhuminen auttoi lopulta minuakin.

Rakastan tätä kuvaa. Kuvituksesta käytiin kova vääntö mutta lopputulokseen olen tyytyväinen.

Isojen lasten kanssa vaikeiden asioiden käsittely on helpompaa, on olemassa konteksti ja perspektiivi, johon ongelmat voi laittaa. Ilmastonmuutoksen riippuvuussuhteita selittäessä tajuaa itsekin, miten absurdilta taloudellinen voitontavoittelu tässä pelissä kuulostaa. Mutta se tarjoaa myös oppitunnin oikeasta ja väärästä ja ennen kaikkea valinnoista. Sen ymmärtää jo nuorempikin.

Onkin liian suoraviivaista sanoa, että kirja kertoo ilmastonmuutoksesta. Tarinassa pohditaan totuutta ja tarua, tahtoa ja toivoa, yksilön roolia ja epätietoisuutta omien mahdollisuuksiensa edessä. Kun jokainen tekee sen minkä voi, syntyy ketjureaktio, jossa pieni kasvaa kokoaan suuremmaksi. Mutta määräänsä enempää ei kukaan voi tehdä. Pitää erottaa ne asiat, joihin voi vaikuttaa, niistä, jotka kuuluvat muille. Organisaatioille, kaupungeille, valtioille. Aikuisille. Tämä on lohtukirja.

Metatasojakin löytyy. Kirjoittaessani satukirjan ilmastonmuutoksesta, näytän, että minä toimin. Sen lisäksi, että yritän pitää hiilijalanjälkeni kurissa teen muitakin minun osaamiseni ja toimivaltani puitteissa olevia asioita. Ei se painajaisia poista, mutta osoitan että olen kersojen kanssa samalla puolella.

Huomaako kukaan, jos onnistut?

Pidin syksyllä kolmenkymmenen naisen verkostobileet (suosittelen tätä edelleen kaikille, jotka haluavat inspiraatiota työelämäänsä). Emme puhuneet lapsista, miehistä emmekä laihduttamisesta vaan toisistamme sekä tietenkin politiikasta, rahasta ja työelämän haasteista. Miksi teemme, mitä teemme ja olemme, mitä olemme? Ja ennen kaikkea, mitä me haluamme tehdä ja olla?

Olen ollut huomaavinani, että tämä kysymys nousee keski-iän kynnyksellä mieleen. Oman tahdon pohtiminen on ollut vaikeaa muillekin kuin minulle ja toivoin, että bileet toimisivat alkusysäyksenä, josta kukin saisi ottaa mukaan juuri sitä, mitä tarvitsee.

Minä lähdin mukaan spin-offiin, jonka nimesimme "sparrausryhmäksi". Kokoonnuimme viime viikolla ensimmäistä kertaa viisihenkisen ryhmän kanssa, johon kuului neljä johtaja-nimikkeellä työskentelevää nelikymppistä naista ja yksi väitöskirjan kasannut asiantuntija. Tunnistimme, että kärsimme kaikki yksinäisyydestä.

Yksinyrittäjän yksinäisyys on absoluuttista. Siirtyminen työyhteisöstä omilleen oli paitsi jännää myös pelottavaa, koska olin yhtäkkiä vastuussa kaikesta. Välillä oikein huimasi, kun tuntui etten muista mitä kaikkea pitäisi muistaa. Hiljalleen sain soolourani rutinoitua, minkä kautta varmuus alkoi kasvaa, mutta yksinäisyys ei poistunut mihinkään.

Ikigaihin on vielä vähän matkaa.

Työyhteisössä koettu yksinäisyys taas on suhteellista ja riippuu mm. asemasta. Erityisesti silloin kun siirtyy saman yrityksen sisällä johtavaan asemaan iskee kulttuurishokki. Kukaan ei enää kerro, miten tulisi toimia. Palaverit eivät ala ilman meitä, me saamme päättää, meiltä kysytään ja meitä kuunnellaan. Siitä syntyy vuorovaikutustyhjiö. Johtajaa kavahdetaan lounaspöydässä.

No mitä sitten, jos palautetta ei tule? Oivoi. Mistä aloitan?

Vaikka suurin osa meistä työskenteli osana työyhteisöä, omaa suoritusta ei välttämättä huomioi kukaan. Näkymättömyys on turhauttavaa. Emme saa mistään sparrausta tai palautetta, joka auttaisi kehittymään. Ainoaksi palautteeksi on muodostunut työvuosien tuoma kokemus työilmapiirin käyttämisestä indikaattorina: jos vaikuttaa siltä, että töihin on kiva tulla, puurot eivät ole akuutisti hellalla. Mutta tästä asetelmasta jää puuttumaan tieto, miksi ihmiset viihtyvät ja voisiko jotain tehdä vielä paremmin? Virheistä kuulee aina, mutta onnistumisista ei juuri koskaan. Huomaatko niitä itsekään?

Johtaminen (myös itsensä johtaminen) pitäisikin nähdä taitolajina, jossa voi kehittyä paremmaksi, eikä minään automaattisena palkintona työvuosista, jonka jälkeen siirtyy jollekin guru-tasolle. Toiseksi, luulemme olevamme tietoisia omista vahvuuksistamme ja heikkouksistamme, mutta mistäs tiedät, etteivät ne ole pelkkää kuvitelmaa?

Minun on ollut vaikea erottaa työvuosien tuomaa osaamista ja sitä, mitä muut pitävät vahvuuksinani. Olen vuosien mittaan oppinut vetämään monimutkaisia it-hankkeita. Muistan edelleen kuinka hämmästynyt olin, kun kuulin ensimmäistä kertaa itseäni luonnehdittavan luovaksi. Mmmitäh?
Ja etten olekaan huono matematiikassa. Aijaa?
Ja että saan väännetyksi romaanin, vaikka artikkelissa, jossa luetellaan tehokkaan ihmisen 10 luonteenpiirrettä, yksikään kohta ei oikein istu.

Olen oppinut rakastamaan palautetta. Lähden siitä, että se on sparrausta, ajatusteni peilausta ja jatkokehittämistä eikä siitä tarvitse vetää kilareita sen enempää kuin kaivautua perunakellariin häpeämäänkään. Kritiikki kannattaa aina ottaa vastaan kiitollisena ja miettiä, miten homma hoidetaan kotiin ensi kerralla? Mutta yhtä lailla olennaista on nähdä, mikä meni hyvin. Onnistumisista oppii aivan kuten virheistäkin.

Kirjojen (ja blogien!) kirjoittaminen on äärimmäisen palkitsevaa puuhaa, sillä saan koko ajan peilattua tekemisiäni jonkun toisen silmin sekä kehujen että kritiikin kautta. Lukijat kertovat oman näkökulmansa, kustannustoimittaja on hellä mutta armoton, romaaninlukijat nostavat tarinasta esiin kohtia, joita en ollut ymmärtänyt merkityksellisiksi. Ja aina kun kuulen että lapsi haluaa lukea Pikkiksiä yhä uudelleen uudelleen, sieluni laulaa kuin Mariah Carey konsanaan.

Tapaamme sparrausryhmän kanssa neljä kertaa vuodessa samalla formaatilla: jokaisella on käytettävissään vartin puheenvuoro. Ensimmäinen sessiomme on maaliskuussa ja aloitamme maailman vaikeimmalla teemalla: itsekehulla. Maltan tuskin odottaa. Onneksi tiedän, että kaikki muutkin ovat aivan yhtä kusessa pelkästä ajatuksesta.

Naisverkoston tapaaminen – miten ja miksi?

Eteisessä oli viime perjantaina kenkämeri, tällä kertaa aikuisten! Olin jo jonkun aikaa pyöritellyt ideaa verkostoitumisillasta ja vihdoin sain sen aikaiseksi. Miksi ryhdyin tähän, miten sen järkkäsin ja mitä siitä seurasi?

Olen generalisti. Kiinnostun helposti kaikesta (paitsi kirjanpidosta), joten sanon aivan liian moneen asiaan kyllä. Tässä luonteenpiirteessäni on hyvä puoli, jonka tajusin vasta hiljattain. Nimittäin se, että kun huseeraa kaikenlaisissa projekteissa, tutustuu valtavaan määrään ihmisiä, mikä taas kerryttää sosiaalista pääomaa, verkostoja. Ja tunnetusti ihminen ei saa mitään aikaiseksi yksin.

Kävin itse vuosi sitten naistenillassa, josta en tuntenut etukäteen juuri ketään. Ilta oli superkiinnostava ja kävin mielenkiintoisia keskusteluja mm. tutkijoiden kanssa, joita en itse tunne juuri lainkaan. Mietin siellä puheensorinan keskellä, miten moneen asiaan verkostot vaikuttavat. En olisi kirjoittanut kirjojani ilman oikeiden ihmisten tukea. Mietin myös, että tunnen itsekin liudan mukavia ja omalla tontillaan nerokkaita naisia, joiden työtehtävät, harrastukset ja puheenaiheet sivuavat usein toisiaan, ja että heidän pitäisi tavata juuri tällaisessa rennossa epävirallisessa tilaisuudessa. Mutta sitten skagasin: eihän siitä nyt mitään tulisi. Eihän meille mahdu, kauhea siivoaminen, en minä jaksa sellaiselle laumalle kokata, eikä minulla ole edes kaikille viinilaseja.

Pysähdyin tuohon lasiajatukseen. Siis minä, joka olen aina juonut surutta suoraan hanasta, ylioppilaslakista, kämmeneltä ja pullonsuusta, itken viinilasien riittävyyttä, vaikka vaakakupissa on synergiaetujen kasvattaminen? Nauratti ja hävetti yhtä aikaa. Ei ihme, että naisverkostojen tapaamisia ei järjestetä, jos puitteiden täytyy olla luokkaa linnan juhlat.

Siispä eräs kaunis ilta istuin koneen ääreen ja luonnostelin kutsun verkostoitumisiltaan, jossa olisi tarjolla tonkkaviiniä juomalaseista ja pizzaa, molemmat muiden tekemiä, sekä aivan loistavaa seuraa. Sitten laitoin kutsun reilulle 30 ihmiselle, joita mukaani oli tarttunut vuosien varrelta erilaisista yhteyksistä, työpaikoista, perhevalmennuksesta, päiväkodin eteisestä, blogosfääristä ja politiikasta – ja jäin odottelemaan vastauksia.

Ajattelin, että vuoden kiireisimpänä aikana paikalle ehtisi noin puolet kutsutuista. Arvatkaapa kuinka kävi? Vain muutamaa matkoilla tai sairaana olevaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki tulivat. Olin snadisti järkyttynyt, koska tajusin, että viinilasien lisäksi ei riitä tuolit, henkarit eikä jääkaappikaan, neliöt juuri ja juuri. Mutta vastaanotto oli riemastunutta. Näiden kemujen takia peruttiin aiemmin sovittuja menoja ja palavereja ja alettiin välittömästi metsästää lastenhoitajia.

Sanoisin, että hypoteesini naisverkostojen kiinnostavuudesta osoittautui ainakin jossain määrin oikeaksi. Kaikki kyllä tunnistavat tarpeen tutustua ja verkostoitua, mutta olemme surkeita kehtaamaan: emme kehtaa mennä sanomaan moi kiinnostaville tyypeille, koska turhaa nyt vaivata tarpeettomasti, emme kehtaa järkätä tapahtumia, koska ei ole tarpeeksi viinilaseja, emmekä varsinkaan kehtaa ajatella verkostojamme sosiaalisena pääomana, koska kaikki pitää tehdä itse.

Olen todella tyytyväinen, että tein tämän. Ja jännä nähdä mitä tästä seuraa – ehkä pelastan maailman saattamalla yhteen ihmisiä, jotka eivät muuten olisi tavanneet! Tavoitteenani oli yhyttää ihmisiä, joista voisi olla toisilleen inspiraatiota tai apua, mutta toisaalta saada lietsottua verkostoitumiskipinää. Jokainen sai siis kontaktilistalleen uusia nimiä, mahdollisesti uusia ideoitakin, ja toivon mukaan motivaatiota järjestää vastaanvanlainen ilta itse.

Jos ei muuta niin nauru ja pälpätys kuuluivat korttelin päähän. Ja sitä viiniä voi juoda vaikka löylykauhasta, kun puheenaiheet ovat kiinnostavia.

Jos verkostoilta alkoi kiinnostella, tässä vinkit!

1. Rima alas. Ihan oikeasti. Näitä bileitä ei kannata viettää keittiössä kokkaamassa istuvaa illallista vaikka ehtisi ja jaksaisikin. OPM ja nyyttärit kehiin, jos et ehdi tilata pizzaa.

2. Tee vierassekoitus. Vieraiden valinta on vaikein nakki. Et todennäköisesti voi kuitenkaan kutsua ihan kaikkia, joita haluaisit (neliöt ja akustiikka tulevat meillä vastaan jo 30 ihmisen kanssa), joten joudut valkkaamaan. Minä kutsuin mahdollisimman sekavan kattauksen ihmisiä eri sektoreilta. Toinen vaihtoehto olisi ollut teemailta esimerkiksi yrittäjille tai hoitoalan ihmisille. Toisaalta saat ehkä syyn järjestää toiset!

3. Tarjoa nimilaput. Osta valkoisia tarralappuja ja laita ne mustan tussin kanssa eteisen pöydälle. Kun tapaa lauman uusia ihmisiä, kamalinta on, ettei 30 sekunnin jälkeen kättelystä muista enää kenenkään nimeä. Minä pyysin, että nimilappuun kirjoitettaisiin myös sektori, jolla työskentelee, jotta voisi hakeutua uuteen seuraan ja toisaalta jutun juurta löytyisi helpommin, jos jännittää.

4. Mitään virallista ohjelmaa ei tarvita. Ohjelmanumero on uusiin ihmisiin tutustuminen. Minä pidin puheenvuoron, jossa esittelin jengin henkilökohtaisen kautta, mutta ilmankin selviää. (Puheenvuorosta tulee sitten kymmenillä ihmisillä ihan hiton pitkä, joten jos tilaat pizzat juuri ennen tätä, syötte slaissit kylminä.)

5. Muista minglata itsekin! Paikalla on porukkaa, jota et näe niin usein kuin haluaisit. Samalla voit pitää huolen, että jengi vaihtaa seuraa säännöllisesti, tosin parhaassa tapauksessa tämä tapahtuu itsestään.

Mistä kaikesta luovut palkkaa vastaan?

Ilmeeni kun olin päässyt junalla Kööpenhaminaan.

"Mitä pitäisi tapahtua, että olisit vuoden päästä ottanut hatkat."

Tämän hyvän kysymyksen sain kerran eteeni työpaikkahaastattelussa. Kysymykseen ei ollut kovin vaikea vastata. Työelämä tarjoilee nähdäkseni edelleen settiä, joka tekee huonosti palkatusta ja epävarmasta yksinyrittäjyydestä ihan kiinnostavan vaihtoehdon. Tämä itsenäisesti pärjääminen on tietysti myös kasvattanut kriittisyyttäni sen suhteen, mitä kaikkea olen valmis palkkaa vasten tekemään ja mistä olen valmis luopumaan. Sillä yhtä lailla kuin palkan päälle saa kaikenlaisia etuja (kuten unlimited supply of vessapaperi, nettiyhteys, työvälineet ja terveydenhoito) myös palkkaa vastaan antaa muutakin kuin 40 tuntia vapaa-aikaa viikossa.

Mutta takaisin tuohon kysymykseen. Jos lähdetään siitä, että työn sisältö olisi suunnilleen pysynyt samana, työmotivaation kannalta olennaiset killerit olisivat seuraavat.

1. Positioni olisi jossain ulkokehällä enkä voisi vaikuttaa sen enempää työtehtäviini kuin firman suuntaan. Olisin hukkunut "resurssiksi" jonnekin organisaatiokaavion syövereihin eikä kukaan oikeastaan tietäisi, miksi nostan palkkaa ja teen sitä mitä teen.

Uskon vahvasti osallisuuden kokemukseen: siihen, että voin allekirjoittaa yrityksen tavoitteet, että koen oman osani merkitykselliseksi ja että muutkin kokevat työpanokseni tarpeelliseksi. Jostain syystä suomalaisessa yrityskulttuurissa elää pelko, että jos työntekijöitä jollain tavalla osallistettaisiin yrityksen kehittämistehtäviin, siitä syntyisi vain kaaosta ja lopulta galaksit räjähtäisivät. Toki osallistamisenkin voi tehdä väärin. Näennäisellä kiinnostuksella ja päälleliimatuilla tavoitteilla, joihin johdon ei koskaan ollut tarkoituskaan sitoutua, saa aikaan pelkkää vitutusta.



2. Yrityksessä vallitsisi toimisto- ja työaikakeskeinen maailmankuva. Minun oletettaisiin aina olevan toimistolla 9-17 välillä eikä kukaan kyseenalaistaisi sen enempää palavereiden tavoitteita kuin alkamisaikojakaan. 

Ymmärrän hyvin laskutuksen ja työajan raportoinnin kiinteän liiton, mutta työaika luo asintuntijatyössä kummallisen sivutavoitteen, jossa päämääränä on vain näyttää tehokkaalta 7,5 tuntia työpaikan osoitteessa. Jos työntekijä on motivoitunut ja sitä kautta sitoutunut, hänhän on töissä myös palkanmaksuajan ulkopuolella – viikonloppuisin verkostoituessaan kollegoidensa kanssa tai aamuyöstä idean kanssa herätessään. Olisi paljon älykkäämpää luoda ihan muita tavoitteita kuin kellokortin leimaaminen. Kyllä ideoitakin voi mitata.



3. Laatu olisi hävinnyt määrälle. Tavoitteena olisi tehdä duunit mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman halvalla, koska kaikki muutkin tekevät niin.

Ymmärrän hyvin, että on aloja, joilla on tärkeää pitää tuotantolinjasto pyörimässä tehokkaasti, mutta luova työ elää inspiraatiosta, tauoista ja jalostamisesta. Jos yrityksellä ei ole mitään arvoista nousevia laadullisia tavoitteita, ihmistä ei oikeastaan tarvita. Määrällisiin tavoitteisiin vastaa parhaiten robotti.

Bonarina lisään vielä palkitsemisen, vaikka se ei ehkä olisikaan syy nostaa kytkintä. On hassua, että aikuisia ihmisiä palkitaan uusilla puhelimilla, ulkomaanmatkoilla ja ilmaisella limpparilla. Itseisarvoinen ilmaisuus lakkasi kiinnostamasta jo parikymmentä vuotta sitten. Merkitykselliset työtehtävät ja vapaus käyttää työnteossa omia aivojaan ovat heittämällä paras palkinto, niin saakelin tekopyhältä kuin se kuulostaakin. Haluan olla innoissani, en kaiken aikaa enkä joka asiasta, mutta kuitenkin niin paljon, että aamulla on siistiä mennä töihin. Ja jos tavoitteet täyttyivät tai jopa ylittyivät, ihan henkilökohtaisesti lausuttu "kiitos, teit duunisi hyvin" riittää.



En ole edelleenkään henkeen ja vereen yrittäjä. Voin aivan hyvin mennä joskus palkkatöihin, jos kiinnostava posti on tarjolla. Mutta tämä tässä yrittäjyydessä on ollut parasta: osaan nykyään katsoa hyvin kriittisesti työsopimusta ja kysellä kaikesta siitä, mitä paperissa ei kerrota: työilmapiiristä, yrityskulttuurista, johtamisesta, representaatiosta, inkluusiosta ja siiloista. Paska työilmapiiri voi pilata elämän ainakin hetkellisesti ja ulottaa lonkeronsa myös perhe-elämään. Millä hinnalla olet valmis myymään hyvän mielesi? Palkkahaarukka ei todellakaan ole se tärkein tuijotettava.

Tämän jeesustelun jälkeen onkin hyvä todeta että olen tämän viikon töissä toimistossa, koska voin. Ja se on ihanaa! Vitsit että on kivaa, kun kukaan ei mangu voileipää vaan konsepteja ja mukaan palaveriin.

Kaikki oman onnensa sepät

Rakastan puhetta rahasta. Se on yhtäaikaa kauhean kiusallista ja äärimmäisen paljastavaa. Alkuviikosta sitä oli tarjolla runsain mitoin, kun somesyötteeseeni tupsahti kaksikin rahaa sivuavaa uutista: uudenkarhea tutkimus Suomen rikkaimman promillen näkemyksistä itsestään, yhteiskunnasta ja muista sekä Postin toimitusjohtajan absurdi 80000 euron kuukausipalkka.

Tutkimuslöydökset olivat ennalta-arvattavia: rikkaiden mielestä verotus on Suomessa liian kireää, jokainen on oman onnensa seppä ja sosiaalietuudet pitäisi poistaa. Näitä lausuntoja kuulee säännöllisesti oikeistopoliitikkojenkin suusta. En itse pidä henkilöverotusta erityisen kireänä. Vanhempainvapaalla ja yrittäjänä konkretisoitunut progressio on lähinnä ollut positiivinen ilonaihe: pärjään minun mittapuullani yllättävän huonoilla tuloilla! Sosiaalietuudet toisaalta kaipaavat minunkin mielestäni lähinnä justeerausta selkeämpään ja kannustavampaan suuntaan. Työttömänä kohtaamani byrokratiaviidakko oli vastenmielinen.

Surullisin olikin tuo ajatus ihmisen täydellisestä elämänhallinnasta: että kaikki se, mitä kullakin tällä hetkellä on, on itseaiheutettua ja -ansaittua.

Tähän kuuluu myös itsekritiikin puute.

Tapasin kustannustoimittajani kanssa syysjuhlassa. Hän oli lukenut toisen romaanini käsikirjoituksen rungon ja tykännyt lukemastaan. "Miten sinusta on tällainen romaanikirjailija kuoriutunut", kysyi hän. Hyvä kysymys, en oikein tiedä itsekään. Ensin piti ymmärtää, että tällainen duunariperheestä kotoisin oleva epäkulttuuri-ihminen voi ylipäätään kirjoittaa ja toiseksi piti uskoa että niin jopa kannattaa tehdä: kritiikit ovat olleet vähintäänkin suopeita. Ja ei ehkä kovin yllättäen ensimmäinen romaanini Lasitehdas käsitteli juuri tätä näkymätöntä luokkayhteiskuntaa, kahta erilaista todellisuutta, joiden rajapinnassa kipunoi. Toisen perheen lapsi on saanut lottovoiton syntymässä, toisen taas rahapeleissä.

Kukaan meistä ei ole vapaa omista lähtökohdistaan. Perhettään ei voi valita. Geenejään ei voi valita. Ja vaikka ei itse käyttäisi yhtä ainutta julkista palvelua (autoteitä lukuunottamatta), vaan hoidattaisi jokaisen asiansa yksityisellä neuvolasta yliopistoon, on peruspalvelujen tarjoaminen yhteiskuntarauhan tae. Monessa maassa varakkaat asuvat muurien takana eivätkä uskalla pysähtyä liikennevaloihin, koska äärimmäisessä köyhyydessä elävillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin ryöstää rikkaita. Täällä varakkaat voivat rauhassa olla varakkaita, koska yhteiskunta heidän ympärillään tulee annettuna, stabiilina.

Kaikki kiteytyy siihen, mikä kenellekin on normaalia: millainen kuva soveliaasta elämänmenosta lapselle muodostuu kaveripiirin, koulunkäynnin ja urapolun suhteen? Onko ihan tavanomaista, että perheessä ollaan välillä kännissä, sairaalassa tai putkassa? Onko normaalia, että vanhempia on vain yksi eikä kukaan kuljeta harrastuksiin, vaikka niihin olisi varaakin? Mitä syödään, miten juhlitaan, mitä tehdään hiihtolomalla? Köyhyys on paljon enemmän kuin rahan puutetta.

Omaan polkuunsa voi vaikuttaa, jos osaa ja uskaltaa. Mutta fiksukin ihminen voi tehdä tyhmästi tulotasoon katsomatta. Varakkaiden perheiden lapset voivat valita väärin ja vähätuloisten perheiden lapset voivat pärjätä paremmin kuin vanhempansa, mutta muhkea saldo tarjoaa ohituskaistan tai ainakin airbagin sattuman tielle heittämien esteiden, kuten esimerkiksi sairauksien tai onnettomuuksien varalle. Näiden airbagien tarjoaminen on minun mielestäni sivistyneen yhteiskunnan ydinkysymys.

Vauraudessa ei ole mitään pahaa, mutta omahyväisyys on piinallista. Onneksi nämäkään kaksi eivät automaattisesti kulje käsi kädessä.

Elokuu korjaa niin lorvikatarrin kuin lomauupumuksenkin

Tällä viikolla alkoi inbox kilahdella. Työt olivat kutsuneet niin tuttuja kuin kuin vieraitakin, mutta yksi asia toistui: viestin lopetuksena oli "hyvää alkavaa syksyä". Armoa! Vaikka loma loppuu, ei ala syksy!  Ei sillä, että minulla olisi massiivisesti mitään syksyä vastaan, mutta tarvitsemme elokuuta moneen asiaan.

1. Elokuu on tärkeä palautumiskuukausi erityisesti perheelliselle ihmiselle, joka on aivan puhki loman pakkaus-, kokkaus- ja viihdytysvuorosta. Elokuussa koittaa se taivaallinen hetki, kun leppoisaa kesää on jäljellä, vaikka koulut ja työt jo alkavatkin. Ah! Voi käydä työkavereiden kanssa jätskillä, syödä päivällisen ulkona, suunnitella viikonlopuille kesäretkiä vaikka saaristoveneillä tai kaupunkifillareilla ja lykätä seuraavaan kuuhun sitä orastavaa ajatusta, että mitkähän kaikki ulkovaatteet ovat jääneet lapsille pieneksi, vaikka vasta keväällä ostettiin.

2. Mökkielämän aiheuttaman lorvikatarrin karistaminen alkaa siitä hetkestä kun peruskoulun kello kilahtaa. Yrittäjän yhtälössä yllä mainitun rennon yhdessäolon lisäksi tulevat työt eli vuokra-mätkyt-netti-velat-verot-korot-korkojenkorot ja elokuu tarjoaa kauan odotettua työntekolepoa. Omassa sängyssä nukkuminen ja päiväsaikaan koittava selkeä työ- ja kirjoitusrauha ovat parasta terapiaa mielelle, joka pelkää verottajan seuraavaa yhteydenottoa. Ja sitä että uuden romaanin runko ei ole ihan niin kuosissa kuin sen piti olla.

Elokuussa olisi syytä löytää wisdomia ihan ilman wineä.

3. Tervetuloa rutiinit! On mentävä nukkumaan ennen kuin aurinko nousee, syötävä järkevästi ja säännöllisesti ja aloitettava liikunnan harrastaminen. Tarkoittaen siis sitä, että joudun lopettamaan Downton Abbey -maratonini ennen kahtatoista, syömään muutakin kuin kahvia ja kirsikkatomaatteja ja menemään jumppaan. Kersat ovat paljon paremmin balanssissa. Teini siivosi jopa huoneensa eilen, mikä oli epäilyttävää.

4. Minun kirjoissani vähintään syyskuun loppuun asti on edelleen kesä ja vieläpä aivan upea sellainen. En piittaa seksihelteistä, mutta elokuussa mahdolliset lämpöaallot eivät ole kovin tuskallisia, sillä yöksi jo viilenee, mustarastas ei enää karju heiloilleen aamuneljältä ikkunan alla ja levätilannekin on rauhoittunut. Kyseisen kuukauden onkin ilmeisesti nimennyt se neuroottinen henkilö, joka painaa bussin pysähtymisnappia heti, kun se on lähtenyt edelliseltä pysäkiltä.

Siispä toivotan teille oikein hyvää töihinpaluuta ja erinomaista kesän jatkoa! Lupaan, että blogin päivitystahtikin tästä virkistyy.

Anteeksi, Sari – eli kolme kauheinta asiaa yrittäjyydessä

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Blogimedia ja Finago Solo

Katselin puhelimestani kirjanpitäjälleni Sarille lähteneitä viestejä. Niistä joka kolmas sisälsi jonkinlaisen pahoittelun tai anteeksipyynnön. Oho ja hups, ja kappas kun oli päässyt unohtumaan.

Kuitit!
Joka kerta päätän, että en enää tunge kuitteja povariin, lompakon sivutaskuun tai käsilaukun pohjalle. Kun mietin messuhallin aulassa Kirjamessujen 2x3 cm kokoisen narikkalapun kuitin loppusijoituspaikkaa mietin, että olisikohan tälle prosessille jotain digitaalista tapaa.

Verottaja!
Eteisen lattialla makaa verottajan kirje ja omaverossa on huomioitavaa? Toimintaohje: Duck and cover! Myyn ainakin kolmea erilaista alv-kantaa ja maksan välillä palkkioita muillekin kuin itselleni. Verottaja ei lähtökohtaisesti halua saada minua vankilaan vaan lähinnä toivoo, että ne kirjeet avataan, eikä välittömästi tungettaisi laatikon takimmaiseen nurkkaan odottamaan henkisesti vahvaa hetkeä. Olisi huojentavaa, jos niihin voisi suhtautua edes neutraalisti.

Laskutus!
Tämä olisi kassavirran kannalta tosi olennainen asia MUISTAA, erityisesti jos laskuttaa useita eri tahoja kuukaudessa. On aina ilo todeta asiakkaalle, että valitettavasti verkkolasku ei käy, räpeltää eräpäiviä ja alveja laskimen kanssa kökköön Excel-pohjaan ja miettiä mikä mahtaakaan olla seuraava viitenumero. Olisiko tästä punnertamisesta mahdollista saada nopeampaa, helpompaa, tai jopa iloa?

Pahinta on, että en kehity tässä yhtään paremmaksi! Sari saa ihan samoja anteeksi-viestejä edelleen, sillä en edelleenkään muista yhtä ainutta yksityiskohtaa alv-eräpäivistä tai työnantajailmoituksista. Tunnenkin syvää myötätuntoa kaikkia iltapäivälehtien lööppeihin joutuneita kuittisekoilijoita kohtaan, sillä mitään ajokorttia ei yrittäjäksi ryhtyvältä vaadita. Ehkä pitäisi.

Lupasin henkilökohtaista veroilmoitusta täyttäessäni että teen ryhtiliikkeen. Haluan helpompaa elämää sekä itselleni että kirjanpitäjälleni. Erilaisia pienyrittäjiä ja toiminimiä on Suomessa yli 300000. Joukossa on pakko olla kaltaisiani huithapeleita, joiden intohimona on yrittäminen eikä taloushallinnon pyörittäminen (ja onkin). Mutta kun viime keväänä yritin löytää yksinyrittäjälle kätevää laskutus- ja verkkokauppa-alustaa, jouduin toteamaan, että kaikki taloushallinnon palvelut – verkkopankit, verkkokauppa-alustat ja kirjanpito-ohjelmat – oli rakennettu yrityksille, joilla on oma talousosasto. Ja rahaa millä mällätä. Missä ihmeessä kaikki hyvät pienyrittäjän työkalut ovat?

Vastaus olikin, että tulossa. Olin varovaisen toiveikas, kun otin toukokuussa käyttöön nimenomaan pienyrityksen kirjanpitoon suunnitellun Finago Solo -palvelun(29€/kk), johon saa integroitua myös yrityksen verkkopankin. (Verkko)Laskun luominen on helppoa ja kuitit saan kirjanpitoon ihan vain kuvaamalla ja yhdistämällä ne tilitapahtumiin. Kaikki kirjanpitodokumentit syntyvät automaattisesti. Ohjelma myös huomauttaa automaattisesti mikäli kirjauksissa on puutteita ja virheitä. Ooh. Olisi siis teoriassa mahdollista, että Sarin ei tarvitsisi hikoilla käsilaukun pohjalta löytyneiden paperilappusten kanssa, joiden tekstit ovat kadonneet taivaan tuuliin!

Kuukauden käytön jälkeen selkisi se isoin juttu: selkeä vastuunjako keventää kirjanpitäjän laskuja! Minä siis säästän (inhimillisen kärsimyksen lisäksi) puhdasta rahaa, kun Sarin turhan työn ja säätämisen määrä vähenee. Opin samalla terminologiaa ja prosesseja, kun teen itse hommat tiettyyn rajaan asti. Ja jos kirjapitäjällä on itsellään käytössään Procountor-ohjelma, yhteistyöstä tulee vielä saumattomampaa, sillä Finago Solon saa yhdistettyä samaan käyttöliittymään. Helppous myös tekee käytöstä vähemmän epämiellyttävää, joten kuukausittaisista rutiineista tulee pidettyä tarkemmin kiinni.

Jos siis vihaat kirjanpitoa, testaa tätä! Finago Soloa saa kokeilla ilmaiseksi 30 päivän ajan. Käyttöönotto on nopeaa ja saat helposti kiinni käytöstä verkkomateriaalien ja -koulutusten avulla. Elämästä tulee vähän helpompaa, kun pysähtyy ja poistaa risut pinnojen välistä.

Älä anna huijarisyndrooman kertoa, mitä onnistuminen on

Tapahtuipa syksyllä kirjamessuilla.

Hengasin Suomalaisen kirjakaupan osastolla odottamassa omaa haastatteluvuoroani Lasitehtaan tiimoilta, kun kuulin ohimennen, kuinka naishenkilö kysyi henkilökunnalta Pikkis-kirjaa. Käännähdin ja jäin seuraamaan tilannetta. Myyjä nyökkäsi, että kyllä heillä sitä on, mikä aiheutti minussa lisähämmennystä, sillä ainoa kirjakauppa, joka sitä on ottanut myyntiin, on pieni kirjansa tarkasti valikoiva lastenkirjakauppa Satunurkka Ikaalisista. Myyjä tarjosikin Prinsessa Pikkiriikkiä (joka on muuten oikein mainio kirjasarja!) mutta nainen pyöritti päätään ja sanoi, ettei se ole tuo.

Siinä vaiheessa liityin keskusteluun hieman anteeksipyydellen ja kaivoin repustani kirjan.

– Tarkoitatko todella tätä?

Tyyppi riemastui, että juurikin tuo, tytär oli pyytänyt ostamaan. Teimme hyvin hämmentyneissä merkeissä kaupat siinä osastolla.

Eihän tällä tavalla koskaan kenellekään käy, mietin ja jatkoin päivän ohjelmaa.

No, eilen sitten postitin tuhannennen Pikkis-kirjan. Piti laskea kahteen kertaan, mutta varastosaldo ei valehdellut.

Siinä on noin 900 kirjaa enemmän kuin kuvittelin myyväni. Omakustannesatukirjoja myydään parikymmentä kappaletta sukulaisille, jotka eivät kehtaa kieltäytyä. Niistä ei lähetetä kirjailijalle sykähdyttäviä kiitosmeilejä, oteta toista painosta eikä niihin saada apurahaa. Paitsi, että joudun varmaan ottamaan kolmannenkin painoksen ja joulun alla sain Tietokirjailijaliitolta apurahan Pikkiksen kasvamiskirjaan. Eihän tällä tavalla koskaan kenellekään käy, mietin taas.

Arvaattekin varmaan, mitä ajattelin, kun kukaan ei erityisemmin ole haukkunut romaaniani, pikemminkin päinvastoin. Kirjan kritiikit ovat olleet suopeita, jopa kiittäviä, ja henkilöjutut rentoja.

Autonkorjaajan tyttärelle kirjan kirjoittaminen oli itsessään saavutus, josta en koskaan haaveillut. En ole ylipäätään mikään haaveilija. Minä en voimakkaan intohimon ajamana porskuta kohti suurta unelmaani, ehei. Järki sanoo koko ajan, että ihan kiva, mutta tämä on ohimenevää, mene oikeisiin töihin kuten kunnon ihmiset tekevät ja lopeta tämä haihattelu.

Huijarisyndroomani voi näköjään edelleen mainiosti: vahingossa menee hyvin, kukaan ei hauku ja nyt nolottaa. Ei terve. Miksi olen näin kassalla, kun kerrankin onnistun jossakin? Onko tähän aivojumiin jotain vertaistukea tai terapiaa saatavilla? Olen lopen kyllästynyt kaikkiin naisten, yrittäjien ja kirjailijoiden stereotypialaareihin, mutta en itsekään pääse niistä pois.

Uskon siihen, että ihminen oppii lähes kaiken apinoimalla, mutta keneltä voisin oppia iloitsemaan onnistumisistani? Yksi ongelma on se, että vihapuhetta riittää, mutta ilopuhetta ei juurikaan. Omasta onnistumisestaan – oli taustalla sitten työtä, tuuria tai molempia – ei kannata julkisesti kertoa, ettei vaan saa leuhkan leimaa ja laumaa kadehtijoita uskottelemaan, että pieleen se menee kuitenkin, ei toimi Suomessa ja me ollaan hävitty tää peli. Kun ei puhu onnistumisistaan, kellekään ei tule paha mieli ja välttää myös ikävät menestyspaineet! Win-win?

Mutta jos onnistumistarinoita jatkuvasti pantataan, miten täällä kukaan oppii edes tunnistamaan, mitä onnistuminen tarkoittaa? En tähtää miljonääriksi, vaan iloitsen jo siitä, että kirjoistani jää lapsille ja aikuisille hyvä mieli!

Minut on opetettu ottamaan varman päälle ja olemaan riskeeraamatta mitään, mutta juuri siitä pitää päästää irti, jos meinaa jotain uutta kokeilla. Pitää vain tunnustaa faktat ja päättää, mitä tekee, jos kaikki huonot vaihtoehdot toteutuvat. Kirjailijat elävät apurahoilla. Jos en saa apurahaa, menen töihin.

Olen ollut huomaavinani, että yrittäjämaailmassa epäonnistuminen on hiljalleen lakannut olemasta tabu ja häpeällinen tappio, josta kannattaisi lannistua loppuiäksi ja keskittyä syyttelemään muita. Satu pisti kauppansa pillit pussiin, koska halusi tehdä välillä jotain mutta. Ei se ollut mikään moka tai pieleenmeno vaan suunnanmuutos.

Voisiko myös onnistumisesta tulla samalla tavalla a) normaalia ja b) puheenaihe? Ja voisiko onnistuminen joskus tarkoittaa jotain muuta kuin kansainvälistymistä, kasvua ja rikastumista? Jos onnistumiseksi luokitellaan vain jättiosingot, pörssiin listautuminen tai rahakas exitti start-upista, ei samastumispintaa ole tarjolla kovin monelle ja myötäiloa voi olla vaikea löytää. Mitä onnistuminen siis teidän mielestänne on? Kertokaa!

Ps. Koska tämä kirjoitusriehuminen ei ota loppuakseen, ilmestyy äitienpäivän alla uusi kirja. Stay tuned!

Ps.2. Kustantajalla on Lasitehtaasta älyttömän hyvä tarjous – nappaa siitä kevätlukemista itsellesi tai jollekin, joka kaipaa hyvää mieltä.

Älä usko diginatiiveihin äläkä tee "Mitä ruokalajia naamasi muistuttaa" -testiä

Anteeksi paasaava otsikko, mutta peruskoulussa oli tällä viikolla mediataitoviikko. Luokissa tehtiin joka päivä erilaisia mediakasvatuksellisia tehtäviä, joista piti keskustella illalla kotona. Ja mehän keskustelimme! Skidi oli mm. analysoinut luokan kanssa, millaisia vaaroja someen jaetuissa kuvissa on: miksi ei kannata ottaa kuvaa todistuksestaan, jossa näkyy koulu, nimi ja henkilötunnus, kertoa kaikille lähtevänsä lomalle tai jakaa leffalipun kuva niin että viivakoodi näkyy. Nämähän ovat kansalaistaitoja 2.0!

Tuli mieleen, että tämä sama aineisto pitäisi käydä läpi jokaisen vanhemman kanssa. Käsi ylös, kuinka moni aikuinen osaa nimetä Japanin pääsaarten lisäksi mediavaikuttamisen muodot? Miksi jengi osaa konsukiepren, mutta edelleen tekee nettitestejä, joissa saat tietää, mitä ruokalajia naamasi muistuttaa antamalla koko kontaktilistasi sovellukselle? Ja tiedätkö toisen asteen yhtälön ratkaisukaavan, mutta et sitä onko lapsellasi nettikavereita tai kiusataanko häntä WhatsAppissa?

Mielestäni juuri mediakasvatuksessa suomalaisvanhemmat ovat eniten pihalla ja yksi pirunmoinen ongelma on diginatiiveista puhuminen. Nähdäkseni se vain tukee tiettyjä katteettomia ennakkokäsityksiä.

Ensinnäkin väitän, että mitään diginatiiveja ei ole. Tai ehkä laitemielessä on, mutta mitään neroutta se ei vaadi: se on sama kuin kutsuisi kokiksi jokaista, joka osaa käyttää hellaa. Lapset omaksuvat käyttöliittymiä nopeasti, sillä ne muistuttavat toisiaan, mutta toisaalta näillä ipanoilla ei ole mitään käsitystä, miten lankapuhelin toimii. Laitteet ovat vain välineitä ja tablettia oppii käyttämään eläkeikäinenkin. Mutta lapset eivät ymmärrä lähtökohtaisesti hölkäsen pölähtävää tietosuojasta, groomingista, tekijänoikeuksista, mainonnasta, vahvistusharhasta, algoritmeista, lähdekriittisyydestä ja kuvankäsittelystä. Tämä kaikki pitää opettaa ja oppimista pitää valvoa. Edellyttäen että itsekin sisäistää tästä kokonaisuudesta edes alkeet.



Toiseksi diginatiiveista puhuminen saattaa antaa sellaisen mielikuvan, että kyseessä on aihepiiri, jonka omaksumiseksi pitää kuulua johonkin tuoreeseen sukupolveen ja keski-ikäinen on auttamatta pudonnut kärryiltä. Tämä tunne saattaa ruokkia myös uskomusta, että digitaaliset media-alustat ja sovellukset ovat jotain salatiedettä ja edellyttävät koodausymmärrystä. Eivät ole, eivät vaadi. Se sellainen "minä en näistä atk-asioista mitään ymmärrä"-asenne on henkistä laiskuutta, josta onneksi pääsee halutessaan eroon.

Diginatiivi on hankala termi myös lapsen itsensä näkökulmasta. Annoin kerran Skidille luvan etsiä itselleen sovelluskaupasta mielestään hyvän kuvaeditorin ja näyttää minulle, kun oli löytänyt mieleisensä. Yllätys: hän olisi valinnut sovelluksen, joka halusi oikeudet mikrofoniin sekä tuuttasi pyytämättä ja yllätyksenä koko ruudun mainoksia aloitusnäytölle. Tämä kävi ilmi kun luki viisi ensimmäistä arvostelua ja googlasi nopeasti kokemukset. Tämän jälkeen hän tajusi itsekin, ettei ehkä ollutkaan niin taitava, kuin oli kuvitellut.

Toistan ehkä itseäni, mutta suosittelen lämpimästi Family Linkin kaltaista valvontasovellusta (toimii sekä androidille että Apple-tuotteille) ja perheen puhelinten liittämistä siihen. On erittäin kätevää, että puhelimeen ei ilmesty yhtäkään ylimääräistä sovellusta haittaohjelmineen koska Jesperilläkin oli, kun hyväksyntä kulkee vanhempien kautta. Toiseksi suosittelen maksamaan sovelluksista. Pari euroa on ihan käypä hinta pelistä, joka ei yhtäkkiä heitä silmille mitään zombien tappamispelin mainosta.

Ps. Jos digihommat kiinnostavat, osallistukaa ihmeessä Helsingin yliopiston ilmaiselle tekoälyn verkkokurssille. Sisällöt löytyvät sekä suomeksi että englanniksi. Myös Ylen Digitreenit jeesaavat jos jostain pitää aloittaa.

Vannon etten jämähdä (paljoa)

Mietin viime viikolla kuumeisesti uudenvuodenlupausta. Tiedän, tiedän: motivaation täytyy lähteä jostain muualta kuin vuosiluvun vaihtumisesta, mutta ajattelen, että tilaisuus kannattaa käyttää hyväksi. Kaikki muutkin miettivät samaa ja toisaalta tämä mörönperseen vuodenaika suorastaan kutsuu pohtimaan tulevaa. Mitä tänä vuonna pitäisi saada aikaan? Millaiset ongelmat kaipaavat ratkaisua?

Tuli blackout. Kaikki ideat vaikuttivat teennäiseltä hyvinvointihorinalta, johon olen suht kyllästynyt, kun menin sen laihduttamisenkin lopettamaan. Elämä on jo muutenkin yhtä kampanjaa. (Tiedän, että joku luki "kampaajaa". Sitäkin se ehdottomasti on, sellainen korvaan leikkaava harjoittelija.) Lupaan muutenkin säännöllisin väliajoin ryhdistäytyä ja aloitan jonkun kampanjan: nyt opettelen tekemään pataruokia! Ei notkuta hereillä puolen yön jälkeen! Tällä viikolla on sometauko! Hyvä jos viikon jaksaa.

Mutta tuon harrastuspostauksen jälkeen yksi korkeamman levelin ajatus hiipi mieleen: enemmän pitäisi kokeilla kaikenlaista ja vähemmän jumittaa siinä näin on aina tehty -ajatuksessa. Se Islannin mallikin istui Suomeen ihan hienosti, kun se laitettiin istumaan. Kokeilu tarvitsi vain yhden energisen ja ennakkoluulottoman ihmisen, joka ei pelännyt epäonnistumista – ja voilà!

Siinä se lupaus on: Älä jumita! Ja tuohan ei ole pelkästään uudenvuodenlupaus vaan suorastaan huoneentaulu.

Sillä jumittamisen saralla minulla ehdottomasti riittää duunia. En ole kovin joustava enkä omaksu uusia trendejä nopeasti. En ehdi, koska niitä tulee joka tuutista. Ja suurin osa ei kiinnosta. Ja nekin, jotka kiinnostavat otan käyttöön viipeellä. Ostin pillifarkut samana keväänä, kun naistenlehtien palstoilla ilmoitettiin, että kuuminta hottia ovat leveät lahkeet. Jäin jumiin pikkulapsivaiheeseen ja nyt viimeksi joulukuuseen, josta en haluaisi luopua vielä loppiaisena.

Ja nyt olisi sitä aikaakin tällaiseen isompaan henkiseen loikkaan, kun en ole enää toimistoaikojen orja, uudet kirjaprojektit (niitä on monta!) ovat vasta alussa ja podcastikin alkaa vasta keväämmällä.

Niin siis... hetkinen. Minähän tein viime vuonna ihan massiivisen elämänmuutoksen ja lopetin mm. keskinkertaisessa työelämässä jumittamisen. Enhän mä mikään jämähtäjä ole, enää! Olin vain jämähtänyt siihen ajatukseen, että olen jämähtäjä, vaikka en ole! Heh! Olen vain tiedostava jämähtäjä, joka valitsee muutoksensa tarkkaan!

Ei sinne epämukavuusalueellekaan nimittäin kannata jämähtää, vaikka joku bisnesguru väittääkin, että siellä ihminen oppii. Höpsis. Ei epämukavuusalueella mitään automaattista gloriaa ole tarjolla, ja siellä saa uutisia seuraava nykyihminen olla koko ajan. On ihan hyväksyttävää viihtyä myös sillä omimmalla alueellaan ja kehittyä siellä, muutenhan työntäisimme parsinneuloja kynsien alle heti aamusta.

Ei saakeli, se mun huoneentauluhan on, että pidä toi.

Lupaan pitää! Eikä olisi pahitteeksi olla tyytyväinen siihen, mitä on jo saanut aikaan. Sitäpaitsi tiedostava jämähtäminen kuulostaa aivan uudelta hyvinvointitrendiltä. Haistan miljoonia.

Se, mikä melkein jäi tekemättä

Pikkis vie linnuille lyhteitä talvimörönpäivän kunniaksi!

"Minä vien tämän eskarin kirjapäivään", sanoo yksi.
"Tähänastisen elämäni paras kirja", arvioi toinen.
"Milloin tulee seuraava", tiukkaa kolmas.

Tässä muutamia reaktioita, joita uusin Pikkis-kirja on ipanoissa herättänyt. Enkä lakkaa hämmästymästä – ja ilahtumasta sydänjuuriani myöten. Lapset eivät kehu kohteliaisuudesta, niillä ei ole mitään tarvetta kaunistella sanojaan ja kuorruttaa palautettaan. En ole ihan varma, onko maailmassa mitään siistimpää fiilistä kuin se, että olet saanut pikkuipanat hyvälle tuulelle kuusen peffa -jutuilla.

Joka kerta myös mietin sitä rinnakkaistodellisuutta, jossa näitä kirjoja ei ole. Koska ne melkein jäivät tekemättä. Oli ihan hilkulla, etten vaan antanut olla, kun kustantajat eivät innostuneet ja ylipäätään kukaan aikuinen ei tuntunut tajuavan, mitä yritin tehdä. Tuli monta kertaa mieleen, että mikä minua oikein vaivaa: miksen vain anna olla, keskity siihen, minkä varmasti osaa ja jätä tätä hommaa muille. Taistelut pitää valita niin hyvässä kuin pahassa, ehkä ideani tosiaan on paska, kukaan ei vaan kehtaa sanoa suoraan.

Nyt ehkä jo voi todeta, että ei se nyt niin paska ollut. Toki alkuvaiheessa pakka oli aika levällään emmekä edes tienneet, miltä Pikkis näyttää. Ehkä selitin huonosti. Ehkä olin väärään aikaan väärässä paikassa.

Mutta tämä lastenkirjaprojektini on loistava esimerkki siitä, mitä tarkoittaa riski. Melkein kaikkiin tavoittelemisen arvoisiin asioihin liittyy jonkinlaisia ikäviä seurauksia, haittoja, hävikkiä tai kustannuksia. Ja koska riskien arvioiminen on kimuranttia puuhaa, usein tulee sanoneeksi heti ei, koska se kuuluisa intuitio huutaa takaraivossa, että älä nyt hyvä ihminen lähde nolaamaan itseäsi mihinkään mitä et osaa vaikka sen pitäisi kysyä, mikä on pahinta mitä voi tapahtua.

Kaikki toimenpiteet ja päätökset elämässä sisältävät jonkinlaisen riskin. Marketin hyllyllä mietit pitäisikö valita tuota uutta mysliä, jossa on ruma pakkaus mutta kiva nimi. Surffaat oikotietä ja pohdit olisiko joku toinen työpaikka parempi kuin tämänhetkinen. Uskallanko muuttaa toiseen maahan?

Jos on aina liikkeellä pessimisti ei pety -mentaliteetilla, ei juuri mitään riskejä kannata ottaa. Ironista kyllä, tätä pidetään myös usein älykkäänä ratkaisuna. Mutta entäs jos se pessimistikin muuttuisi optimistiksi kun kerran kokisi onnistuisi jossain? Ja mitäs kamalaa pettymisessä on? Pääseehän siitäkin yli ja sen jälkeen voi yrittää uudelleen, ehkä jotain oppineena. Niinhän minä ipanoitakin ohjeistan toimimaan.

On tietenkin hyvin yksilöllistä, miten kirkkaana varoitusvalot vilkkuvat pään sisällä. Riskiä voi kuitenkin opetella sietämään ja tunnistamaan ne omat ansansa. Siinä missä jonkun pitää opetella sanomaan ei, jonkun pitää opetella sanomaan kyllä. Ja ihan jokaisen kannattaa sisäistää se, ettei yrittämisessä ole mitään häpeällistä.

Niin se kolmas osa. On minulla siitä jo ajatus, aika pitkälläkin jopa. Enkä minä nyt enää tämän paasauksen jälkeen voi jättää sitä(kään) kirjoittamatta.

HUOM! Jos kaipaat kirjaa, sitä löytyy Pikkiksen putiikista. Olemme Annukan kanssa pystyttäneet kelpo tarjoukset sekä
- molemmista Pikkis-kirjoista että 
- mahtavasta vuosikalenterista ja uusimmasta kirjasta.
Pukinkonttiin tilaus ehtii, kun se on systeemissä ennen maanantaiaamua. Senkin jälkeen onnistuu, jos on Espooseen/Helsingin keskustaan asiaa.

Lapsiperhearkea ilman intensiivivanhemmuutta

Yritin löytää itsestäni kuvaa puuhastelemassa jotain. No tässä ehkä tapahtuu asioita.

Kävin perjantaina Yle Puheella haastattelussa (kuuntele ihmeessä tästä jos ehdit). Toimittaja halusi jutella kanssani lapsiperhearjesta, mutta hänellä oli vaikeuksia valita jutun kärkeä kun tunnun puuhastelevan kaikenlaista.

No niin puuhastelen. Mutta se ei johdu siitä, että olisin erinomainen ihminen vaan siitä, että elämäntilanteeni on salliva ja asiani ovat paremmin kuin hyvin. Kuten jo aiemmin kirjoitin: teen kaikenlaista koska voin. 

"Vallitsevat olosuhteet ovat suosiolliset ihan ilman minun aktiivista myötävaikutustani. 

Minulla on terveet lapset, jotka eivät vaadi erikoishoitoa tai olosuhteita. He diggaavat rutiineista yhtä paljon kuin mekin.

Lapset leikkivät mahtavasti keskenään eivätkä juuri koskaan riitele. Voin heittää ne kahdestaan pihalle, jos tarvitsen absoluuttista keskittymisrauhaa. 

Lyhennän työviikkoa, jotta ehdin kirjoittaa. Se on joinain kuukausina tappiollista toimintaa, mutta minulla on varaa siihen. Kaikilla ei todellakaan ole. 

Perheessä on kaksi vanhempaa ja hyvät turvaverkot. 

Minulla on alle puolen tunnin työmatka, joten hereillä vietetystä vapaa-ajastani ei lohkea leijonanosaa päivittäiseen pendelöintiin."

Muutoksena vain tästä, että työelämäni on vielä astetta siistimpää.

Olen aina kokenut olevani vähän kummallinen äiti (ja lapset ovat vähän samaa mieltä). Koin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että oma perhe-elämäni on hyvinkin erilaista kuin muiden. En ole kovin höösäävä ja pelkään ainoastaan sitä, että lapset jäävät koulumatkalla auton alle. Kun luin tänään Hesarista (alunperin Meidän perheessä julkaistun) jutun lapsiperheiden kuormituksesta kertovaa juttua niin näin valon. Vanhemmuudessakin on trendejä ja juuri tässä maailmanajassa on suosittua olla intensiivivanhempi, joka on satasella mukana lapsensa elämässä siihen asti kunnes on aika ilmoittaa tämä autokouluun.

Tämä trendi näkyy myös neuvoissa, joilla pyritään suitsimaan kaasu pohjassa kaverisynttäreille paahtavia vanhempia:

Ei ole pakko olla täydellinen!
Vähempikin riittää!
Ole itsellesi armollinen!
Muista ottaa omaa aikaa!

Toki samassa aviisissa saattaa tietenkin olla se 10 tapaa järjestää lapselle unohtumattomat synttärit tai oletko sinäkin aina pessyt lapsesi hampaat väärin.

Anyway, nämä ovat neuvoja suorittajalle. Siis sellaiselle tyypille, joka uupuu ehdottomaan täysimetykseen, sormiruokailuun, vessahätäviestintään, vauvauintiin ja kasvukäyriin ja pitää omana aikana sitä, että herää varttia aiemmin kuin muut ja lukee työsähköpostit. Silloin voi tietenkin olla hyvä muistaa, että lapsen näkökulmasta merkityksellisimpiä ovat aika pienet asiat. Ja parisuhdeterapia.

Kuten haastattelun lopussa totean, mitään upeita, yleispäteviä neuvoja minulla ei ole jakaa. Jaan mielelläni kokemuksiani, mutta ne ovat vain tämän joukon testaamia: kahden aikuisen ja kahden nyt jo kouluikäisen lapsen ydinperheestä, jossa molemmat vanhemmat ovat luovassa asiantuntijatyössä, toimeentulo on suht vakaata ja toiset isovanhemmat elossa. Jokaisen perheen on yrityksen ja erehdyksen kautta löydettävä ne omassa arjessaan toimivat käytännöt, olivat ne sitten kotityöexceleitä (joka muuten aina herättää mielenkiintoa), taivaan lintu -retriittejä tai ihan jotain muuta. Tavoite voi toki olla ihan sama: arki, josta ei tarvitse lomaa.

Onpahan oma kiire

Tapasin entisen työkaverini lounaan merkeissä. Hän halusi tietää, millaista oravanpyörän ulkopuolella on. Vastasin, että paljon kiireisempää, olen käytännössä vaihtanut vain uuteen oravanpyörään. Juuri kun ajattelin syksyllä pitää lomaa, pöydälleni tipahti kiinnostava projekti loppuvuodeksi. Työkaveri ei luovuttanut: se on silti sinun kiireesi, hän intti.

Onhan se ihan totta. Yleinen käsitys lienee se, että yrittäjänä saa tehdä merkityksellistä työtä, mutta tähän settiin kuuluu kaikenlaista, myös sitä pakkopullaa, lomaltapaluuangstia ja suoranaista kauhua kuten verottajan kirjeiden avaamista. Mutta on todella vapauttavaa olla oman kiireensä rouva.

Yritimme Satun kanssa kirjamessujen jälkeen kiteyttää sitä tunnetta, joka yksinyrittäjän pään sisällä vallitsee, ja päädyimme siihen, että kaikki liittyy kontrolliin. Olemme allergisia vääränlaiselle kiireelle. Yrittäjänä kaikki langat ovat sinun omissa käsissäsi: päätät työajat, projektit, myynnit ja lomat ihan itse. Kivasta duunista voi hyväksyä vähän pienemmänkin palkan, kammokeikalle taas ei ole hintalappua ollenkaan. Se on arvokkaampaa kuin tieto, mistä seuraavan kuukauden palkka tulee.

Tällä hetkellä yksinyrittäjiä on jo reilusti yli puolet Suomen yrittäjistä ja määrä on lisääntynyt voimakkaasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Eiväthän kaikki yksinyrittäjät voi olla jotain ideologisesti latautuneita, kontrollifriikkejä erakkohippejä, joita ei kukaan palkkaisi? Ehkä allergisia on vielä paljon enemmän?

Moni on kysynyt miten kauan kirjan kirjoittamiseen meni. Vuosi, jos kaikki pakolliset tauot otetaan mukaan. Puoli, jos lasketaan pelkkä aktiivinen kirjoittaminen.

Yksi vaikeimmista asioista on ollut hyväksyä sitä, kuinka paljon minulta menee aikaa "hukkaan". Kirjoittamiseen sisältyy paljon luppoaikaa ja väitän että sitä pitäisi sisältyä muihinkin töihin. Mutta kuka kehtaa sanoa työnantajalleen tarvitsevansa tauon, oli se sitten päiväunet, viikon mökkireissu tai kuukauden palkaton jotain omaa projektia varten? On ylipäätään omituinen ajatus, että saisin "työt tehtyä" 7,5 tunnin sisään. Ja että se loppuaika vuorokaudesta olisi jotenkin työvapaata aluetta. Saan parhaat ideat puolen yön maissa. Yöpöytäni on täynnä kummallisia skribellyslappuja ja päivään kuuluu tehtäviä, joita ei vain saa aikaiseksi.

Eräät aivotutkijat ovat sitä mieltä, että työpäivät ovat menneet monella alalla ihmeelliseksi silpuksi ja se näkyy työn tuloksissa. HS:n jutussa työelämän ongelma tiivistetään näin: "Kun ihminen on vuosien ajan yrittänyt tehdä töissä monia asioita yhtä aikaa, jättänyt kunnon tauot pitämättä, eikä ole saanut levättyä tarpeeksi vapaa-ajallaan, hän aiheuttaa itselleen tilan, jossa aivot eivät enää toimi normaalisti." Välillä pitäisi olla tavoittamattomissa, keskittyä, syventyä ja rentoutua, mutta se ei näytä tehokkaalta.

Tämä on ihan totta! En ikinä olisi kehdannut antaa samalla tavalla prosessille aikaa, jos olisin ollut jonkun toisen leivissä. Koska ei niin kuulu tehdä. Hyvä työntekijä istuu kahdeksasta neljään konttorilla ja pitää vain lomat tarkkaan määriteltyinä loma-aikoina.

Tämä on tavallaan myös tunnollisen tytön syndrooma. Supertunnollista työntekijää ahdistaa se, ettei ole palkkansa arvoinen. Mutta elämä on epätäydellistä, välillä joutuu olemaan sairaan lapsen kanssa kotona tai pesemään etäpäivänä samalla pyykkiä. Olen ottanut palkatonta vapaata aina kun konttorilla ei ole ollut tekemistä. Nyt huono omatunto on poissa.

Mitä enemmän näitä juttuja mietin, sitä kummallisemmalta palkkatyö ja työsuhde vaikuttavat. Onko tämä kasvava yksinyrittäjien joukko vain oire siitä, että työelämä on mennyt vähän kummalliseksi? Ja mikähän järjestö tällaista uutta, aivoystävällistä työelämän muutosta alkaisi ajaa?

Tissit ei mahdu

Olin kiertoharjoittelussa. Yritin tapani mukaan löytää järkevän asennon hauis-ojentajalaitteessa, jossa rinta asetetaan pehmustettua tukea vasten ja kädet tuen yli. Ohjaaja tuli kesken sarjan sanomaan, että minun pitäisi suoristaa ryhtini. Jepjep. Asentoni näytti varmasti tyhmältä, mutta mites helvetissä suoristat, kun tissit ovat tiellä? Jos suoristan selän, kädet eivät ylety tankoon. Totesin tyynesti, että e-kupin kannuilla ei tässä laitteessa juhlita. Ohjaaja näytti hämmästyneeltä.

Tuo tapaus muistutti, että olen epäyhteensopiva monen muunkin asian kanssa (muidenkin kuin slim fit -housujen) ja joskus se johtuu siitä, että olen nainen. Harjoittelulaite oli oletettavasti suunniteltu miehille.

Maailma on täynnä erilaisia käyttöliittymiä, kosketuspintoja, joita käytän arjessani jatkuvasti. Ne voivat olla konkreettisia kuten ovi tai uuni, digitaalisia kuten herätyskello tai HSL:n lippusovellus, rakenteellisia kuten pelottava alikulkutunneli tai näkymättömiä kuten kahdeksan arkiaamut. Ne ovat käytettäessä joko miellyttäviä tai epämiellyttäviä, sopivia tai epäsopivia. Epämukavuutta kokiessa sitä helposti ajattelee, että vika on minussa. Mutta voi se olla suunnittelussakin.

Keksin helposti lisää esimerkkejä.

Sukellusmaskit. Vuotamatonta mallia ei ole. Minulla on kapea naama, joten lasten mallit sopivat leveyden puolesta, mutta niissä ei riitä nenä-silmä -akselin pituus. Sama juttu virtuaali- ja 3D-laseissa. Kokemus ei ole kovin immersiivinen kun naamaan sattuu ja lasit painavat nenään kuopan. Käynkin aina ihan tavallisissa leffoissa.

Työkalut. Yritin rautakaupassa etsiä kevyttä mutta tehokasta (ja hiljaista!) poraa, jonka ympärille sormet ylettyisivät ja jota jaksaisin kannatella vaivatta. Sellaista ei ollut. Jälkikäteen huomasin, että jopa terien vaihtoon tarvitaan aika paljon voimaa. Minä saan ne hampaat irvessä runnottua, mutta naapurin mummeli tarvitsee apua.

Yhtenä epämiellyttävimmistä käyttöliittymistä olen aina pitänyt autoa. Turvavyöt ovat aina korvassa tai suussa. Tiesittekö, että nainen loukkaantuu auto-onnettomuudessa useammin kuin mies, koska turvavöitä on testattu nukeilla, jotka muistuttavat miestä? Ja muutenkin: auton auki olevaan oveen ylettyminen on hankalaa sisältäpäin, kuskin penkkiä ei saa niin korkealle, että näkisin yhtäaikaa kunnolla ulos ja ylettyisin polkimille ja lämmittimet on aina suunnattu päin helvettiä. Lapsena otti pannuun kun hanurigrilliä ei ollut tarjolla takapenkille.

Fillarissa on enemmän säätövaraa, mutta ei sekään täydellinen ole. Haluaisin ohjaustankoa paljon pystympään kuin mitä valmistajat ovat ajatelleet. Ja varsinkin syyspimeällä toivoisin, että koko vehje hohtaisi. Ja on aivan jumalattoman ärsyttävää, että naisille tehdään jopa vaaleanpunainen kuulakärkikynä (joka luonnollisesti maksaa enemmän kuin tavallinen), mutta ei sellaista pyöräilykypärää, johon mahtuisi ponnari.



Noh, ylläolevat esimerkit ovat tietenkin ensimmäisen maailman ongelmia, joihin tarvitaan vain hienosäätöä. Pystyn kyllä snorklaamaan ja käymään leffassa, ajamaan autoa ja poraamaan reiän seinään. Mutta minusta tämä on ajatus, joka kannattaa pitää mielessä. Näkökulmaa voi nimittäin laajentaa pidemmällekin yhteiskunnan käyttömukavuuteen: jos tunnet olosi epämukavaksi käyttäessäsi vaikkapa julkista palvelua, kuka sen on suunnitellut? Millaiselle ihmiselle palvelu on tehty? Onko muitakin, jotka eivät osaa käyttää sitä?

Tai jos ajatellaan työelämää käyttöliittymänä. Millaista suunnittelua tarvitaan, jotta työelämä sopisi kaikille, naisille, miehille, nuorille, vammaisille, kielitaidottomille, yksinyrittäjille, vuorotyöläisille, iltavirkuille, eläkeläisille ja työttömille?

Yleensä näistä ahaa-elämyksistä nousee jonkinasteinen haloo. Kun taannoin havaittiin, että naiset ja lapset käyttävät enemmän kevyen liikenteen väyliä kuin miehet, oli loogista esittää, että näiden kunnossapidon ja aurauksen prioriteettia nostettaisiin. Arvaatte varmaan että tasa-arvo oli taas mennyt liian pitkälle.

Keksittekö lisää näitä?