Hei vanhempi, kyllä sinä osaat

Mielenterveyden keskusliiton sivuilla oli erikoispsykologi Teemu Ollikaisen teksti, joka sai sydämeni sykähtämään. Otsikko oli 10 asiaa, jotka teet lapsesi kanssa oikein.

Listalla ei ollut kantoreppua, luomusoseita ja virikkeellisiä harrastuksia vaan masun päristelyä, lupausten pitämistä ja pillimehua. Moni pillahti itkuun tämän synninpäästön luettuaan.

Ollikainen oli halunnut tehdä tämän listan, koska moni vanhempi epäilee kykyjään kasvattajana. Tästä tuli mieleen kun taannoin eräässä somekeskustelussa ajauduttiin pohtimaan sitä, miksi nykyvanhemmat kipuilevat vanhemmuuden kanssa: tuntevat syyllisyyttä ja huonommuutta.

Oli monta teoriaa. Minusta mielenkiintoisinta on pohtia asiaa oppimisen näkökulmasta.

Usein ongelmaksi osoitetaan perhesiteiden ja suvun turvaverkon puuttuminen: mikäli sukupolvet eivät asu samalla paikkakunnalla (tai maassa) omien vanhempien tarjoama tuki ja oppi jää saamatta. Silloin vanhemmaksi kasvamisen aloittaa todella tyhjältä pöydältä.

Omat vanhempamme eivät tosiaan syyllisyyden kanssa painineet (ainakaan julkisesti) mutta onko se automaattisesti merkki siitä, että he olivat loistavia vanhempia ja roolimalleja? Oman lapsuutensa ja kasvatuksensa objektiivinen arviointi on vaikeaa ellei mahdotonta, mutta kannattaa yrittää. Miten hyvän perhemallin ja esimerkin vanhemmat meille oikeastaan tarjosivat?

Omalta kohdaltani vastaus on aika selvä. Vaikka lapsuus oli turvallinen, Ollikaisen listasta ei kovin moni kohta täyty.

Olen melkein kaikesta nykyään eri mieltä kuin sota-ajan lapsina konservatiivisessa ympäristössä kasvaneet vanhempani, erityisesti kasvatusasioista. He lähtivät kotoaan (liian) nuorina ja tekivät valtavasti itsensä kannalta epäedullisia valintoja. Sitten tuli avioero, yksinhuoltajuus ja lama. Ei heillä kertakaikkiaan ollut osaamista tai resursseja tarjota muuta kuin pillimehua.

Ei, minulle ei sanoitettu tunteita eikä luettu ääneen. Harrastuksiin ei ollut varaa eikä niihin olisi kukaan ehtinyt viedäkään. Vanhempien aika meni lähinnä töissä ja talonrakennushommissa. Olen joutunut opettelemaan merkittäviä sosiaalisia taitoja - kuten pyytämään anteeksi - vasta ystävien kautta ja parisuhteissa. Olenkin todella kateellinen modernista varhaiskasvatuksesta.

Lisäsin listaan, että pitäkää joskus lettukestit.

Maailma on muuttunut ja tieto lisääntynyt. Tutkimukset lapsen ravitsemuksesta, kasvatuspedagogiasta ja kehittymisestä ovat muokanneet vanhemmuutta lempeämpään suuntaan. Meillä on paineita oppia tekemään asioita eri tavalla kuin omat vanhempamme. Yritän sanoa, ettei se tiivis perheyhteisökään auta, jos omien vanhempien mielestä sisällä röökaaminen on ihan ok ja vitsalla lyöminen normaalia kasvatusta.

Sitten on vielä se oma hyvinvointi, josta nykyään puhutaan jo aika paljon. Kun perkasin muutama vuosi sitten äitini kuolinpesää, löysin öljyvärit ja taulukankaita. Mutsi oli aina sanonut haluavansa maalata, mutta yhtään maalausta en kuitenkaan löytänyt. Hänen vanhemmuutensa oli selviytymistä eikä hän osannut toteuttaa unelmaansa edes myöhemmällä iällä.

Minä olen monia tavoitteitani jo saavuttanut - sen lisäksi, että päristelen masuja.

Ollikaisen lista oli mainio muistutus siitä, miten simppelien asioiden ääressä tätä syyllisyyskeskustelua käydään. Meillä sujuu ihan hyvin.