Kuinka minusta tuli ryijynhalaaja

Ostin ryijyn. Kun kyselin Facebookissa ryijytangon perään, syntyi pieni ryijykohu.

Lokki, Kehrä, Ikea, Muurame, 60-luvun tiikkikaappi sulassa sovussa.

Ryijytankoa oli hirveän vaikea löytää. Kehitin Fidasta hätäratkaisun,
mutta jospa sille vielä maalia ja rautasahaa vähän näyttäisi.

Osa oli ostoksestani aivan mehuissaan ja halusi välittömästi perustaa ryijykerhon, osa taas piti minua mielenvikaisena. Siinä missä 50- ja 60-luvun kalusteet ovat jo päässeet takaisin suomalaisten sisustukseen, 70-luku on vielä sijoitettu henkiseen hirvitysosastoon.

Kun ostimme tämän asunnon, täällä oli muutama asia, jonka olin valmis repimään heti pois. Tummanruskea kankainen seinä ruokailutilan päädysä, samaa tummanruskean sävyä oleva eteisen laattalattia sekä keltainen lasiovi. En tehnyt niille mitään. Tuli nimittäin sellainen fiilis, että ne kuuluivat tähän taloon samalla tavalla kuin luomi keskellä otsaani kuuluu siihen. Että teen peruuttamattoman virheen, jos poistan ne.

Olen nykyisin tykästynyt tähän kangasseinäänkin. 

Tämä talo ei ole mikään viimeisen muodin mukainen Avotakka-koti vaan 60-luvun tuotos, sieltä täältä vähän rempallaan. Mutta jos kangasseinän edessä on Muuramen moderni kirjoituspöytä, niin ehkä siihen tulee hauska kontrasti. Ja jos meillä on keltainen ovi niin laitetaan sitten kämppään jotain muutakin keltaista. Jos seinät maalaa valkoiseksi, ruskea klinkkeri näyttää aika dramaattiselta.

Sama tunne tuli ryijyn kanssa. Ryijy voisi hyvinkin kuulua tähän taloon. On tietenkin jokaisen omassa silmässä, miltä ryijy seinällä näyttää. Huonokuntoinen, ei-huollettu mökkiryijy, joka repeilee liitoksistaan ja haisee tupakalle on tietenkin aivan hirveä. Ryijy vaatii ympärilleen tilaa ja valoa, se on kuin valtava taulu. Ja koska Koti-insinööri pitää kiinni minimalismin vaatimuksesta, sille löytyi tila. Ja rakastan sitä!

Joku arvostaa seinätekstiileitä ehkä akustiikkasyistä, mutta minulle ryijyn arvo on siinä, että niitä ei tehdä kaakkois-Aasiassa tuhatta kappaletta minuutissa. Ja siinä, että tuijotin kakarana yläpetistäni juuri samaa kuviota ja haistelin villan tuoksua.

Neljänkympin nostalgiakohtaus, sanoisi joku. Ja saattaa osua ihan oikeaan.