Tervetuloa syksy! (nnggghh)

Tälläkin lehdellä on paha asenneongelma.

Tässä alkaa olla vitsit vähissä. Pääsiäisenä oli enemmän lunta kuin jouluna, kesä oli niin kylmä ja sateinen, että keittiöömme normaalisti asettuvat banaanikärpäsetkin jättivät sen väliin, ja nyt on sitten elokuun puolella pitänyt kaivaa sormikkaat esille.

Näyttääkö suuntaus siltä, että luvassa olisi ihanan aurinkoinen ja leppeä syksy, joka mukavasti lämmittäisi vanhoja luita?

Aivan.

Syksyä on edessä noin 100 päivää. Sitten se jatkuu nk. hc-syksynä maaliskuuhun. Eli nyt seuraa uikutusta täyskäännös. Tänä vuonna menen tätä suomalaiseen elämäntapaan kuuluvaa vuodenaikaa päin rohkeasti ja kohtaan vitutukseni ennakkoluuloni. Nyt paetaan kynnet lohkeillen vuorille ajatellaan positiivisesti: mitä hyvää tässä tulevassa syksyssä on?

Voi itkeä pimeässä niin ettei kukaan näe.
Täiepidemia saa vaihtamaan kersojen vuodenvaatteet.
Jänikset pitävät huolen, ettei pensasmustikoita kerätessä tarvitse nyrjäyttää selkäänsä ensi kesänäkään.

Anteeksi. Koko ajan pukkaa mukaan tätä realismia väsynyttä sarkasmia. Pinnistän nyt oikein kovasti, että pysyttäisiin positiivisissa jutuissa.

1. Joulupukilla kiristäminen voi alkaa.
2. Halloween-bileissä voi pelotella lapsia nakkisormilla.
3. Firman virkistysreissu on varmasti ikimuistoinen.
4. Kelloja käännetään inhimilliseen suuntaan.
5. Lastenkirja menee painoon.
6. Länsimetro alkaa kulkea.

Noin! Sain kauhealla yrittämisellä helposti kuusi juttua kasaan, joista vain yksi on hieman epävarma. Iloisia juttuja löytyy siis varmasti enemmänkin kun vain vähän treenaan! Kyllä nyt kelpaa vetää säkki päähän ja ripotella tuhkaa ylleen iloita tunnelmallisista illoista, sytyttää tuikkuja ja käpertyä hyvän kirjan kanssa viltin alle. Paitsi, että mulla on lapsia, joten se siitä käpertymisestä, sitäpaitsi viltti haisee kaljalle ja tuikut pilaavat sisäilman.

Keksikää te lisää! Tuulta päin!

Kymmenen syytä vihata maaliskuuta - ja yksi syy rakastaa

Maaliskuu. Siinä missä helmikuu on täynnä erilaisia riemuja, laskiaista, hiihtolomaa, pullaa ja tulppaaneja, maaliskuu on riemukas kuin menkat, krapula ja influenssa yhtä aikaa.

Kaikki johtuu siitä, että maaliskuussa puhutaan virallisesta keväästä vaikka epävirallisesti on edelleen ihan vitun kylmä ja takatalvi vähintään joka toinen päivä.

1. Lumityöt muuttuvat jäätöiksi: pihatie muuttuu päiväplussan ja yöpakkasten takia Vatnajökulliksi ellet kolaa ihan pirun tarkkaan joka päivä.
2. Kersojen pukeminen menee mahdottomaksi. Yöllä -20, päivällä +10 ja lätäköt polveen asti syviä. Eh. Vain untuva-neopreenissa riittäisi tehot.
3. Someraivoajat saavat klassikkopuheenaiheen: koirankakat.
4. Oravat alkavat pitää hormonimaratonia ikkunalaudalla aamuviidestä eteenpäin.
5. Kelloja käännetään väärään suuntaan, joten olet seuraavan puoli vuotta ihan sekaisin.
6. Kaikki talviliikuntamahdollisuudet sulavat pois, mutta lenkkeily on vielä mahdotonta.
7. Rapa. Erityisesti koiranomistajat ja fillaroitsijat ymmärtävät. Onnea kaikille, joilla on eteisessä suihku.
8. Maisema on värikäs kuin Ansa Ikosen elokuvissa. Värit tulevat takaisin vasta parin kuukauden päästä.
9. Pullakuun aiheuttamat kahvat pitäisi sulattaa, mutta ei voi koska kohta 6.
10. Suomalais-ugrilainen ihonväri lähentelee maaliskuussa läpinäkyvää. Erityisesti jos olet läpikäynyt jo kevätlaattiksen.

Mutta sitten. Jonain iltana kävelet duunista himaan ja huomaat, että korvat eivät putoa pois vaikka sinulla ei ole pipoa. On oikeastaan aika valoisaakin, joten tässähän voisi tehdä jotain työpäivän jälkeen. Hiekka rahisee jalkojen alla, multa tuoksuu, purot lirisevät ja sitten kuulet sen: mustarastas lurittelee koivun latvassa.

Alahuuli alkaa väpättää, kuumaa nestettä kohoaa silmänurkkaan. Liikutusromahdus. Kun se sittenkin tuli.

Kevät!

Hetkonen sanoi Putkonen

Tämä on virallinen out-of-office-viesti. Pidän viikon blogiloman.

Palaan sinistä valoa loistavien laitteideni ääreen viikon päästä, kun olen käynyt perheen kanssa lomailemassa Ranskassa. (Onneksi meillä on mukana kuopus, joka kehuu puhuvansa sujuvasti mm. aasiaa, egglantia ja ranskalaisia!)

Blogilomaa olen pitänyt aikaisempinakin kesinä, mutta tällä kertaa ajattelin yrittää pitää myös poikkeuksellista some- ja uutislomaa.

Kun viimeksi unohdin puhelimeni maalle, huomasin, että vapaa-aikaa ilmestyi kuin taikaiskusta. Teen ihmiskokeen: mistä jään paitsi, jos jätän lukematta kaikki uutiset eikä selaa somapalveluita tuntikaupalla? Veikkaan, että kersat vaativat parin päivän päästä minua lopettamaan ärsyttävän pälpättämisen ja datailemaan hetken, jotta he saavat olla rauhassa.

Uusi ja kymmenes (laskenko nyt todella oikein) tuotantokausi käynnistyy jälleen ensi viikolla. Tulossa on asiaa menopaussista (no joke!), matkailuvinkit Espooseen (ei edelleenkään vitsi), lasten painajaisten selättämisestä  ja parisuhdeläppää. Ja vitsihuumoria.

Sillä välin voitte lueskella kaikkea, mitä olen tämän 9 vuoden aikan tänne syytänyt.

Bon Jo(vi)ur!

Mitä tänään puettaisiin?

Kun olin au pairina Lontoossa, ihmettelin, miksi lapsiperheen eteisessä ei ollut isoa vaatekaappia, vaan pelkkä säälittävä pystynaulakko. Missä hemmetissä ulkovaatteita säilytettiin? Perheen äiti katsoi minua kuin mielipuolista. Kyllähän nyt yhdellä poplarilla ja villaulsterilla ulkona pärjää.

Noh, sinä talvena elohopea painui tasan kerran nollan alle. Ja silloin oli kansallinen hätätila ja jengi hamstrasi öljyä, lääkkeitä ja elintarvikkeita.

Tästä näkökulmasta suomalaisen lapsiperheen joka-aamuinen eteisarvonta, mitä tänään päälle puettaisiin, saattaa olla vieras ilmiö. Teinkin vertaistueksi yleishyödyllisen listauksen, josta näkee, mitä eri kuukaudet näillä leveysasteilla pukemisstrategisesti oikein tarkoittavat.

Aluspaita, leggarit, lämpöhousut, pitkähihainen, paksumpi villapuku, fleece ja toppahaalari. Silti aivan jäässä.

1. Tammikuu

Se tyyppi, joka väittää, että lapsille riittää kolme kerrosta, ei takuulla asu Berliiniä pohjoisempana. Tai sitten hän pitää ääreisverenkiertoa turhakkeena. Vaikka pukisit ipanalle päälle kaiken mitä kaapista löytyy, vähintään silmämunat jäätyvät kuoppiinsa ja räkä nenään. Lisäksi michelin-kersa on yli 20 cm hangessa kohtuullisen liikuntakyvytön. Nobel sille, joka kehittää toppahanskojen peukaloon sähkölämmityksen.

2. Helmikuu

Katso tammikuu. Helmikuu on tilastollisesti vuoden kylmin kuukausi, mutta tässä kuussa iskee kirottu sosiaalinen paine tervehenkiseen ulkoiluun, kiitos laskiaisen ja hiihtoloman. Tämän kuun tärkein hankinta onkin liput muutama tuhat kilometriä etelämmäs. Myös erilaiset huovat, lämpöpullot ja puhaltimet, joilla elvytetään kevättalven pakastamia ruumiinosia, ovat tarpeen.

3. Maaliskuu

Kyseessä on ensimmäinen kevätkuukausi, mutta jostain syystä valkoista paskaa sataa taivaalta enemmän kuin koskaan. Koska aurinko kuitenkin lämmittää, lätäköitä, loskaa ja puroja on joka puolella - ja sula vesi vaikuttaa alle 150 senttisiin ihmisiin magneetin lailla. Tässä kuussa lapsi pitää pukea kuin tammikuussa, mutta päällystää kumilla, muovilla ja neopreenilla lätäkköuintikisoja varten. Tätä kuuta varten on myös kehitetty talvikumisaappaat.

Kuva otettu huhtikuun alussa. Ulkona pärjäsi hupparissa.

4. Huhtikuu

Kevät etenee, mutta vuorokauden lämpötilojen vaihtelu voi olla 30 astetta ja tilanne voi vaihtua yhden pilven ansiosta vartissa suuntaan tai toiseen. Vettä voi sataa missä olomuodossa tahansa, voi tuulla suoraan pohjoisnavalta - tai olla täydellinen keskikesän helle. Ei voi tietää. Tässä kuussa olet tuomittu epäonnistumaan, teit mitä tahansa. Lapsellasi on aina kylmä tai hiki, parhaimmassa tapauksessa molemmat yhtä aikaa. Jos sataa lunta ja sen jälkeen paistaa, kersat sokeutuvat ilman kunnon aurinkolaseja.

5. Toukokuu

Varaudu edelleen pahimpaan. Lumet ovat sulaneet ja aurinko paistaa korkealta, mutta se ei tarkoita, että talvi olisi väistynyt. Kypärämyssystä voi luopua, mutta välikausihaalari ja ohuempi kerrasto kannattaa pitää naulakossa, ettei puiston penkillä istuskellessa iske virtsatietulehdus. Voit mahdollisesti vaihtaa tumput sormikkaisiin, vuorilliset kurahanskat vuorettomiin ja talvikumisaappaat tavallisiin. Ei kannata lopettaa d-vitamiinia.

Kuva otettu juhannuksena. Hanskoja ei laitettu joten näpit olivat aivan jäässä.

6. Kesäkuu

Kyseessä on "kesä" vain teoriamielessä - leggingsien päälle vedetään edelleen ulkohousut. Suomen neljä vuodenaikaa tarkoittaakin sitä, että yhdessä kuukaudessa voit kokea ne kaikki ja se on yleensä kesäkuu. Joskus onkin vaikea erottaa joulun säätä juhannuksesta. Onneksi päivälämpötila sentään pysyttelee enimmäkseen nollan yläpuolella, joten pelkällä välikausihaalarilla pärjää. In Finland we have this thing called kesäpipo ja kevyttoppatakki.

7. Heinäkuu

Heinäkuussa alkaa 60 päivän ajanjakso, jolloin vuorettomille vaatteille, shortseille, hellehatuille ja lippiksille, lyhyille hameille ja mekoille sekä hihattomille paidoille saattaa olla käyttöä. Muista kuitenkin aurinkorasva, sheidit, hyttysmyrkky ja laastarit. Lapsesi iho on aistinut aurinkoa ja ulkoilmaa viimeksi 300 päivää sitten.

8. Elokuu 

Tässä kuussa pukeutumista määrittävä tunnetila on hankintapaniikki. Elokuussa pitäisi siirtyä normiarkeen kesän rötväyksen jälkeen, mutta kersojen vaatteille on tapahtunut jotain. Lapset ovat mystisesti kasvaneet 10 senttiä niin että sisätossut ratkeilevat saumoista ja farkut ovat muuttuneet capreiksi. Kouluun mennään elastaania sisältävissä verkkareissa. Kannattaa myös ennakoida ja tarkistaa kumisaapas-, kuravaate- ja villapukutilanne.

Kuva otettu marraskuun puolivälissä. Aivan liikaa päällä.

9. Syyskuu

Tässä kuussa tulee se päivä, jolloin huomaat olevasi jumissa kesässä: jätät päiväkodin pihalle sen ainoan lapsen, jolla ei ole bränikkä välikausihaalari ja sormikkaat päällä. Ohuessa farkkutakissa ja balleriinoissa hypotermia iskee taaperoon vartissa ja saat ystävällisen palautteen päiväkodin henkilökunnalta. Nyt on myös aika ruveta metsästämään seuraavan koon toppavaatetta.

10. Lokakuu

Säätyyppi vastaa huhtikuuta. Se, että katsot aamulla lämpömittaria, sadetutkaa ja tuulensuntaa, ei auta. Ainoa järkevä valinta on pakata mukaan ihan kaikki varusteet päiväkotirepun räjähtämisen uhalla. Tässä kuussa toivot kiihkeästi, että lapsi kasvaisi pian aikuiseksi ja vastaisi ihan itse vaatevalinnoistaan.

11. Marraskuu

Loppusyksystä maailma muuttuu hiljalleen nestemäiseksi: löysäksi mudaksi, maatuvien lehtien suljunmuljuksi ja kuravelliksi. Eteisessä on enemmän hiekkaa kuin Kalaharissa paitsi jos vahingossa tulee metri lunta. Tässä kuussa haastavinta on päättää, kuinka monta kertaa kehtaat olla pesemättä välikausihaalarin, jotta goretex-pinta ei liikaa kuluisi. Muista kuorruttaa lapsi erilaisilla heijastintuotteilla.

Uutena vuotena pari vuotta sitten tarkeni välikausihaalarissa ja ohuissa lapasissa.

12. Joulukuu

Eteläisen Suomen joulukuu saa ihmettelemään, miksi me persjalkaiset emme ole kehittäneet bioluminenssia samaan tapaan kuin syvänmeren kalat. Vaihda viimeistään nyt paksumpaan haalariin, jonka vesipilariarvo on tapissa. Ei siksi, että sitä vielä lämpötilojen puolesta tarvittaisiin, mutta hiekkalaatikolla noin kuukaudessa paskaksi kieritty välikausihaalari alkaa vedellä viimeisiään.

Ja näin on eteisen kaappi taas elänyt yhden vuoden kierron. Eläköön kaikki lastenvaateprojektipäälliköt!

Hyvät kasvatusneuvot - ja kuinka mokata ne kaikki

Vastuullisen aikuisen larppaaminen on välillä aika haastavaa.

Varsinkin uhmaikäinen on erikoishenkilö, jonka käsittelyyn kaipaa usein ulkopuolista apua, joko kasvatusoppaista tai toisilta vanhemmilta. Kun aloin kelata kaikkia kuulemiani kasvatusneuvoja, huomasin, että olen jollain tapaa mokannut niissä kaikissa.

1. Mitä NYT tapahtuu?

Aikakäsitys. Pikkulapset ovat pääsääntöisesti täysin epätietoisia siitä, mitä kello on, mikä viikonpäivä on, miksi pitää pukea päälle ja miksi olet menossa töihin. Päivän ohjelmaa pitääkin pajattaa ääneen ihan Mertarantana, jos lapset eivät diggaa yllätyksistä. Erityisesti Snadi haluaa tietää pilkuntarkasti, kuka tulee hakemaan päiväkodista, mitä Pikku Kakkosen jälkeen tapahtuu ja milloin pitää lähteä kylästä kotiin - vaikka tämä kaava toistuisi joka kerta samanlaisena. Ilmeisesti kersa on hyvin spotannut, että olemme vanhempina niin kassalla, että tämä kertaus on tärkeää ihan kaikkien takia.

Toim. huom. Älä vaan tee virhettä. Mikäli et ole vastauksesta satavarma (jos päiväkodista hakeekin Mummin sijaan Vaari!!), kannattaa olla sanomatta yhtään mitään ettei siitä nyt sitten tule oma katastrofinsa.

2. Sanoita. Puhu. Ymmärrettävästi. Hitaasti.

On välillä raskasta olla elämän aliaksessa ikuinen selittäjä - varsinkin kun vastapuolella on keskenkasvuinen henkilö, jolta puuttuu konteksti, sanavarasto ja elämänkokemus. Siirry käyttämään selkokielisiä päälauseita selkeästi artikuloiden, vaikka kuinka tekisi mieli korostaa sanomaansa sanoilla irrationaalinen ja absurdi.

Toim. huom. En edelleenkään tiedä, miten hemmetissä pitäisi sanoittaa kilarit siitä, että menin vaihtamaan peiton vauvakoosta juniorikokoon. "Öö, jostain syystä vaikutan mielestäsi seinähullulta sekopäältä, joka pöllii peiton ja kivat pussilakanat, vaikka oli tarkoitus vain pitää sinut öisin lämpimänä."

3. Pistarit

Kun olet selittänyt, sanoittanut ja esittänyt vielä asiasi modernin tanssin keinoin, tarkista a) kuuntelivatko ne ja b) mitä ne ymmärsivät. Ikinä ei nimittäin tiedä, missä vaiheessa rikkinäinen puhelin alkaa. Ja pääsääntöisesti neljän vuoden elämänkokemuksella ei vedetä mitään muita kuin vääriä johtopäätöksiä.

Toim. huom. Koska et mitenkään tajua selittää kaikkia itsestäänselvyyksiä, joudut aina välillä huutoarvoitusten eteen. Muuttohan tarkoittaa tietenkin sitä, että kaikki meidän kamat jätetään entiseen kämppään, joten niiden perään ulvominen on asianmukaista. Sarkasmi menee yleensä kersoilta ohi, mutta itseään voi ilahduttaa kysymällä että mitä varten arvelit muuttolaatikoiden olevan.

4. Nälkä, jano, väsy?

Rutiinien tärkeydestä vallitsee konsensus. Ole näiden kanssa tarkkana erityisesti, jos genetiikka tukee ärtymisherkkyyttä: muuttuuko jompikumpi vanhemmista suohirviöksi, jos ei syö kolmen tunnin välein tai nukkuu alle kuuden tunnin yöunet? Takerru rutiineihin kuin viimeiseen oljenkorteen ja pidä käsilaukussa nenäliinojen lisäksi pähkinöitä, rusinoita ja pillimehua.

Toim huom. Kun nelivuotias sitten ulvoo kylvyssä, että ei ole yhtäääääään väsynyt - haukotus - ja että jos aiot laittaa hänet nukkumaan niin hän pomppaa sieltä ylös aina uudestaan niin onnittele itseäsi: opit juuri että rutiineissa pysyminenkään ei ole mikään takuupaperi onnistumiseen.

5. Demokratia ei toimi

Unohda osallistaminen ja interaktiivisuus silloin kun vaihtoehtoja on oikeasti vain yksi. Jos lapselta kysyy, hän haluaa laittaa hiihtolenkille päälle Frozen-asun ja syödä puuron kanssa nutellaa. Jos ennen automatkaa on käytävä vessassa, nukkumaan on mentävä yhdeksältä ja aamupala syötävä niin ipanan kantojen tiedustelu on lähinnä hämäävää. Ei vanhemman tarvitse olla huolissaan kannatuksestaan.

Toim. huom. Yksi täysin turhaan parjattu vastaus on "Koska minä sanon niin". Sehän on äärimmäisen yksinkertainen, napakka ja selkeä perustelu. Lasten kanssa väitteleminen päättyy muutenkin aina henkiseen häviöön, joten saman tien voi käyttää sitten tätä.

6. Älä esitä uhkauksia, joita et voi toteuttaa.

Joskus kuulee, että ei saisi uhkailla kiristää tai lahjoa. Totta kai saa. Olisihan se hienoa, jos lapsi olisi rationaalinen ja yhteistyökykyinen olento, mutta kun ei ole. Tässä pitääkin olla varovainen mutta ihan eri syystä: auktoriteetin nimittäin menettää turhilla ja liian laimeilla uhkauksilla.

Toim. huom. Kannattaa myös muistaa hämäys. Lelujen laittaminen jäähylle on ihan been there done that, mutta Elsa-mekon tunkeminen sekajätteeseen eskaloi riidan ihan uusille urille, jolloin alkuperäinen riidan syy unohtuu.

7. Johdonmukaisuus on myytti

Tiedätte: johdonmukaisuus luo turvallisuuden tunnetta ja tekee arjesta loogista ja ennakoitavaa. Sääli vain, että se on mahdotonta. Meillä ei katsota arkiaamuina telkkaria, koska se johtaa vatulointiin -- paitsi jos äiti on hukannut puhelimensa, avaimensa ja lompakkonsa. Jälkkäriä saa, jos on hyvä syy kuten se, että on vaikka raskaan viikon torstai tai autopesu, jossa saa suklaapatukan. Iltatoimet alkavat 19:45 ellei sitten unohduta hoilottamaan joululauluja. Mutta nukutukseen sisältyy vain yksi satu ja yksi laulu ja laulun aikana ei saa tehdä pilaversiota tai se loppuu siihen paikkaan.

Toim. huom. Pätee tietenkin vain lapsiin. Itse voi kyllä syödä karkkipussin lounaaksi ja ronkkia ruoasta pois sellerit. Ja luonnollisesti isin kanssa ja Mummilassa on aivan eri säännöt.

8. Kaikki menee välillä päin persettä.

Uhma on kaikesta järjettömyydestään huolimatta (raivostuttava) vaihe, joka jostain evoluution erheestä kuuluu edelleen kasvuprosessiin - sitä ei kannata ottaa henkilökohtaisesti, vaikka se välillä loukkaavalta tuntuukin. 

Välillä on kiire, nälkä, väsymys ja vitutus. Huudat ja marmatat pienistä. On masentavaa huomata, miten typeriin kinoihin lasten kanssa ajautuu, vaikka kuinka yrittää olla järkevä aikuinen. Mutta positiivisen kautta: riitelemäänkin pitää opetella ja huomenna on uusi mahdollisuus kokeilla taitojaan kasvattajana.

Toim. huom. Kun tulee tunne, että alkaa sujua, tarkista, asuvatko kersat enää himassa. Ja 18 vuoden jälkeen uhmaa saakin jo kutsua muutosvastarinnaksi.

Saanko esitellä: Rauni-Kaino

Haluan kertoa teille eräästä iloisesta kesäisestä jälleennäkemisestä. Näimme nimittäin pitkästä aikaa mökillä erään vanhan ystävämme.

Juoksin vauhdilla (sillä vauhdilla minkä murtunut varvas vain sallii) sisälle,
hain taskulampun ja kameran ja yritin saada sitä kuvan. Sain yhden kuvan ennen kuin akku loppui.
Vuoden luontokuvaajaa minusta tuskin tulee.

Menin sateisena myöhäisiltana sammuttamaan valoja saunalta, kun joku kahahti polun viereisessä heinikossa. Näin reilun nyrkin kokoisen tumman mönkiäisen raahustavan sivumpaan. Siinä se taas oli:

Bufo bufo. Aka Rauni-Kaino Rupsuttaja.

Rauni-Kaino on iso rupikonna, jonka olemme nähneet mökillä joka kesä. Yleensä sen närästykseltä kuulostavan rupsutuksen vain kuulee, mutta tapaaminen on aina kohokohta.

Aluksi ipanat vähän karsastivat sitä, koska noh, eihän se nyt näytä citykanilta. Mutta sitten perehdyimme vähän rupikonnien elämään (ne ovat rauhoitettuja, ne voivat elää viisikymppisiksi ja niiden suurin uhkaaja on liikenne!) ja annoimme sille nimen (sukupuolineutraalin, koska emme tiedä ihan varmasti sukupuolta). Konnasta tuli hiljalleen pidetty mökkinaapuri.

Kun seuraavana aamuna kerroin ipanoille, että olin nähnyt yöllä Rauni-Kainon, molemmat kiljahtivat ilosta. Koti-insinööri näytti hämmentyneeltä: hänkin oli nähnyt "jonkun ison sammakon" jo aikaisemminkin, mutta ei ollut ymmärtänyt, että kyseessä on raportoimisen arvoinen kunniahahmo!

Paheksuimme.

Lisäksi hän kehtasi kyseenalaistaa Rauni-Kainon identiteetin. Että miten muka tiedämme, että se on sama yksilö. Kuinka tyypillistä insinööriä. Miten se nyt voisi olla kukaan muu!

Miksi olen niin fiiliksissä tästä?

No siksi, että yksi vanhemmuuden iloja on se, että lapset ovat edes vähän innostuneita samoista asioista kuin itse on - ja oli hauska huomata, että Rauni-Kainoa oli aidosti kaivattu. Kasvatan tietoisesti jälkikasvua kunnioittamaan kanssaelollisia, vaikka ne olisivat inhimillisten kauneusnormien mukaan rumia tai vähän pelottavia kuten hämpyt. Elukoille ei yökitä, eikä niitä saa kiusata, vaikka ne eivät olisikaan söpöjä ja pörröisiä.

Rauni-Kaino onkin suvaitsevaisuuden airut. Siksi.

Me ei tehdä lomalla mitään

"Mitäs lomasuunnitelmia teillä on?"

Vastaus on, että eipä juuri mitään. Täällä maalla pötkötetään, kunnes vaatteet loppuvat. Sitten käymme pesukonetta pyörittämässä ja ehkä teemme jotain muuta. Ehkä emme.

Tunnen välillä huonoa omaatuntoa siitä, että emme varsinaisesti tee lomilla mitään. Ja muutenkin elämme vähän pellossa.

Meidän perheessä loma on nimittäin epäsäännöllisyyden kulta-aikaa, mikä sopii suomalaiseen hyvän vanhemmuuden ideologiaan huonosti. Helsingin Sanomien vanhemmuuskyselyssä, jossa kartoitettiin hyvän vanhemmuuden mittareita, oli monta kysymystä rutiineista mutta ei yhtä ainutta suoraa kysymystä lasten kanssa vietetystä ajasta - onko sitä?

Arkena olemme kellon (ja vieläpä turhan aikaisen vuorokausirytmin) orjia. Työt alkavat tiettyyn aikaan, päiväkoti menee kiinni, unitunnit pitää saada täyteen. Molempien vanhempien suht monimutkainen työelämäkuvio pitää huolen, että yli vartin mittaisille tauoille löytyy aina joku velvoite.

Lomalla säännöllinen arki on korvattu spontaanilla sekoilulla, jossa kukaan ei oikein muista mikä päivä on. Tätä kirjoitan vähän kolmen jälkeen iltapäivällä. Olemme juuri syöneet lounaan. Koska syömme aamupalaa yhdeltätoista. Koska nukumme kymmeneen. Koko perhe on nytkähtänyt arkiaikataulusta kolme tuntia eteenpäin.

Ja onhan tässä kuitenkin kaikenlaista tavallista landepuuhaa. On perheellisiä vieraita, paikallisen urheilukentän käyttöä, kauppahallireissuja, onkimista ja lampaiden taputtelua. On välijädeä, retkipillimehua, metsämansikkaa ja iltapäiväkanapeeta.

Taidamme kaikki viihtyä ihan näin.

Skidi on tyytyväinen kun voi soittaa vaarin kanssa saksofonia tai käydä kanssani iltauinnilla kymmenen aikaan. Snadi syö mustikoita suoraan puskasta ja viettää laatuaikaa siskon kanssa puutarhassa möyrimässä. Nukkumaan mennään kun alkaa nukuttaa.

Molemmat ipanat näyttävät sopeutuneen siihen, että suunnitelmia ei juuri ole. Ja että niitä vähiäkin muutetaan sään, mielialan, pissahädän tai muun tarpeen mukaan, joustavasti.

Siitä näyttää tässä perheessä koostuvan hyvän loman ainekset, ihan iästä riippumatta. Ei ole seuraavaa pakollista rastia. Loman paras ohjelmanumero on se, että sitä ei ole.

Irtonainen ihminen

On taas se aika vuodesta, jota naapurimaassa kutsutaan tuomen ja pihlajan väliksi. Yhdistän edelleen kukkivaan pihlajaan Töölön sairaalan. Vein oksia Mutsin sängyn vierelle toipumista edistämään.

Äidin kuolemasta on nyt viisi vuotta. Vaikka aika on periaatteessa kulunut nopeasti, viidessä vuodessa on tapahtunut paljon. Itse asiassa valtavasti.

Meidän perheeseen syntyi toinen lapsi, kirjoitin pari kirjaa, perustin firman, eksyin kuntapolitiikkaan, vaihdoin työpaikkaa ja muutin. Jopa ulkonäköni on muuttunut, kun leikkasin hiukset.

Pikkuveljen valmistujaisissa viime perjantaina havahduin, että en ole ainut, jonka koko elämä on muuttunut. Itse asiassa meille kaikille sisaruksille on viidessä vuodessa tapahtunut kaikenlaista. Pikkuveli meni naimisiin ja lähti opiskelemaan, isoveli toteutti unelmansa ja muutti Ranskaan.

Voi olla, että viidessä vuodessa ehtii ja kuuluukin tapahtua paljon asioita, mutta toisaalta vanhempien kuoleman jälkeen napanuora katkeaa ihan oikeasti.

Välit voivat olla läheiset, vaikka ei saman katon alla enää asuisikaan. Joillekin läheisyys vain lisääntyy iän myötä.

Ilman vanhempiaan ihminen on jotenkin irtonainen. Lapsuuden perhe on ankkuri, joka pitää ihmisen paikoillaan, sekä hyvässä että pahassa. Vanhemmat ohjaavat aina lapsiaan johonkin suuntaan - sehän vanhemman tehtävä on - mutta voimakastahtoinen vanhempi saattaa tiedostamattaan olla myös hyödyllisen muutoksen esteenä.

Voi myös olla, että jonkinlainen muutosprosessi oli jo käynnissä, mutta sai surusta lisäpontta. Äidin kuolema muuttaa jotain päänkin sisällä. Minulle se toi elämään ihan uudenlaisen yksinäisyyden tunteen, kun se yhtäaikaa mutkikkain ja mutkattomin ihmissuhde oli poissa. Toisaalta sen yksinäisyyden kääntöpuolella on... vapaus.

Ehkä siinä alkaa pohtia omaa polkuaan eri tavalla ja on rohkeampi kokeilemaan jotain uutta.

Vaikka edelleen silloin tällöin meinaakin näppäillä puhelimeen mutsin numeron.

Eläköön mum body!

Mum bodyn tunnistaa peittävistä kaavuista.

Vanhemmat - tai heidän vartalonsa - ovat olleet tällä viikolla uutisvirrassa, näennäisen positiivisessa valossa.

Ensinnäkin oli kuninkaalliset vauvauutiset. Pressikuvassa esiintyi 10 tuntia sitten synnyttänyt Catherine. Hän oli hämmästyttävän upean näköinen, meikattu ja kiharrettu, nilkat hoikat ja hymy huulilla. Oli keltainen leninki ja korkokengät.

Sitten isät saivat synninpäästön: muotiin on tullut ns. isävartalo, dad body. Miehen kropan ei tarvitse olla täydellisen trimmattu vaan pyöreälle, isälliselle vartalolle ollaan kuulemma suopeita.

Uutiset alleviivasivat hienosti toisiaan.

Perinteisesti synnyttänyt nainen on saanut olla standardien ulkopuolella, räjähtänyt ja väsynyt, mutta yhä useammin näkee uutisia, joissa perheenlisäysuutisen keskeinen sisältö onkin tuoreen äidin ulkonäköarvio.

Nihkeää. Leppoisa dad body -trendi tuskin ikinä laajenee koskemaan äitejä, vaikka nimenomaan äidin kuntoutuminen saattaa olla pitkä ja raskas projekti. Lisäksi osa maailman ihmisistä saa edelleen olla iloisia, jos jäävät kyseisestä toimituksesta henkiin. Vastaava pressitilaisuus olisi jäänyt minultakin tekemättä, ainakin esikoisen kanssa. Pyörryin synnytyksen jälkeen joka kerta kun yritin nousta seisomaan: verenpaineeni oli 100/50 ja hemoglobiini 95.

Ja vaikka miehiä kohtaan ollaankin näennäisen suvaitsevaisia, ei ole periaatteessa mitään hienoa siinä, että arvioiden ja luokittelujen ulkopuolelle ei jää enää mikään ihmisryhmä. Maailman menosta saavat osansa myös lapset.

Catherinea ei tietenkään voi edes rehellisesti kadehtia. Kuninkaallisen vauvan esittely on mediatapaus, josta ei voi kieltäytyä. Tulevalla kuningattarella on ollut ja on jatkossakin käytettävissään aivan erilaiset tukijoukot kuin normimutsilla - sen lisäksi, että hän on upea nainen, joka ei olisi näyttänyt hirveältä vaikka hänen päällään olisikin ollut marjapuuronpunainen sairaalakaapu ja hikiliiskaiset hiukset ponnarilla.

Nostetaan sunnuntaina malja mum bodylle - kaalinlehdille rintsikoissa, raidoille vyölaukussa, rypäleille pohkeissa ja maksisiteille pikkareissa. Iloitaan siitä, että meidän ei ole pakko hymyillä synnytyksen jälkeen kameroiden edessä, jos ei huvita.

Kevään tuparit on vuoden paras juhla

Olen joskus miettinyt, mikä on vuoden paras juhlapyhä. Kaikissa on puolensa, ja juhla on aina juhla. Mutta joissain pyhissä on enemmän fiilistä kuin toisissa.

Joulu on monelle ehdoton ykkönen ja ihan syystä, siinä on oma vahva tunnelmansa. Mutta jotenkin joulu oli parempi lapsena, nykyään painopiste on ruoassa.

Uusi vuosi taas on tavallaan ihan riehakas, mutta ei erityisemmin kosketa ja rakettien paukuttelu on kotieläimille ja pikkulapsille yhtä tuskaa. Vappukin profiloituu turhan paljon krääsään ja älämölöön enkä oikein jaksa vappuperinteitä (siis haloo, yhdeksältä jonnekin mäelle värjöttelemään, ei kiitos). Sääriippuvainen juhannus on tietenkin parhaimmillaan aivan loistava, mutta se pääsee jotenkin aina yllättämään ja menee siksi vähän ohi.

Melkeinpä pääsiäinen vie voiton. Uskonnottomalle kyseessä on kevään tuparit. Mökkikauden voi korkata, jäiden lähdön jälkeen myös ulkouintikauden voi korkata, kurjet huutavat ja uutta elämää pukkaa joka kolosta. Lapsetkin tahtovat ulos ihan oma-aloitteisesti.

Ja mikä parasta, alkaa saada kunnon kuvia.

Tervetuloa vaan!

Naapuritilan kavioeläinduokin tarkenee jo ulkona. Näille raastetaan pihasta kaikki vuohenputken alut
ja pöllitään vihanneslaatikosta vähän porkkanaa. Ja koska hanska lähti pariin kertaan mukaan, siirryimme tarjottimeen.

En yhtään tiedä mitä nämä ovat, mutta lajittelimme ne oransseiksi miniruusuiksi.

Rannassa oli kylmän yön jälkeen kaunista riitettä.

Kun keräsin risuja, jalkani juuressa vilahti jotain. Putsasin kohmeiselle kaverille lämmittelypaikan.

Perheen pääsiäistraditio on suklaamunasuunnistus a.k.a munapolku. Järjestää lauantaina munapolun henki, joka on hammaskeiujun veroinen hahmo. Kätkövihjeet ovat runomitassa. Juu, menee sairaasti aikaa, mutta on hauskaa itsellekin.

Sitruuna-voisilmäpullataikina ei meinannut kohota joko minun läsnäoloni tai vetoisan tuvan takia,
mutta lopputulos maistui mainiolle.

Ensimmäinen ulkobanaani ja -kahvihetki. Se tunne kun hanuri ei jäädy.

Tästä se lähtee. Uimakausi.

Muista nojata sillankaiteeseen

Viime viikolla meitä hemmoteltiin niin kevätpäiväntasauksella, revontulilla kuin auringonpimennykselläkin. Ystävä totesi, että on hauska huomata, miten luonnonilmiöt edelleen pysäyttävät ihmiset ja luovat jopa yhteisöllisyyttä.

Yksi jäävesi, kiitos

Sen takia rakastan kevättä: erilaiset suuremmat ja pienemmät luonnonilmiöt ovat jatkuvasti läsnä, ihmiset heräävät eloon luonnon mukana. Yhtä lailla kuin toisilleen tuntemattomat ihmiset pysähtyvät juttelemaan kadulla keskenään auringonpimennyksen valosta, kiireiset työmatkan taittajat pysähtyvät nojailemaan sillankaiteeseen ja ihastelemaan ensimmäisiä joutsenia. 

Ja onhan tämä ihan mieletöntä. Elämme tällä avaruudessa kiitävällä kivenmurikalla, joka sattuu sijaitsemaan vyöhykkeellä, jolla on juuri otolliset olosuhteet monipuoliselle elämälle.

Kaikki järjestyy. 

(Kokeilen tässä kevään mittaan paria uutta juttutyyliä. Haluaisin kirjoittaa enemmän, mutta en ehdi. Täytyy siis treenata ainakin lyhyt viiden minuutin formaatti, jossa keskityn sanomaan tasan yhden asian, ja sitten petrata kuvakerrontaa.)

Itse haluamiaan -lista

Markus Kajo kirjoitti hienon listan haluamisistaan. Tässä minun.

1. Haluaisin, että -6 astetta ei tuntuisi -14 asteelta. Jos on pakko olla pakkasta, pitäisi olla juuri se astemäärä, joka mittarissa lukee. Muuten on naama ja reidet aivan jäässä koko päivän. (Todellisuudessa haluaisin vain pikakelata pari kuukautta eteenpäin, mutta kuitenkin niin että samalla ei ohitettaisi myös laskiaispullakautta.)

2. Haluaisin ihan pienen kameleontin sormen päähän istumaan.

3. Haluaisin, että joka kerta kun verottaja lähestyy kirjeellä aivoni eivät säikähtäisi ja laittaisi ruumista välttelemään sisällön kohtaamista vaan reippain mielin sen avaisin, koska hyväähän tämä yhteiskunta vain haluaa.

4. Haluaisin, että ikinä ei olisi krapula, menkat ja flunssa yhtä aikaa.

5. Haluaisin, että valtuuston kokoukset eivät sijoittuisi maanantai-iltaan ja kestäisi kuutta tuntia. Kuunnelkaa vaikka niitä lähetyksiä. Mitään järkevää ei tule kenenkään suusta.

6. Haluaisin, että kuitit eivät haalistuisi ja että muistaisin aina kirjoittaa taksikuitteihin, mikä matka tämä oli. Tätä ehkä haluaisi vielä enemmän kirjanpitäjäni.

7. Haluaisin tykätä hedelmistä ja aamuista. Hyvin usein ihmiset instagramissa kuvaavat hedelmiä aamuisin. He vaikuttavat onnellisilta ja tasapainoisilta.

8. Haluaisin upottaa naamani säännöllisesti koiran turkkiin.

9. Haluaisin joskus uida tai sukeltaa delfiinien kanssa.

10. Haluaisin, että lastenvaatteissa ei olisi kahden koon kokomerkintää (esim. 98-104), koska se on nähdäkseni mahdottomuus ellei vaate sitten veny tai kutistu valtavasti.

11. Haluaisin, että päässäni ei heti aamusta soisi Ryhmä Haun tunnari.

Lopuksi haluaisin lukea muidenkin listoja kuin Markus Kajon. Ja että ainakin Valeäiti, Lähiömutsi ja Salamatkustaja tuottaisivat tällaiset listat. Ja jos ihan kenestä vaan tuntuu, että voisi tällaisen listan tehdä, niin sellaisen saa tuohon alle laittaa.

Miten aikaa tehdään

Mitähän tässäkin oli tapahtunut.

Olen kummallisessa elämäntilanteessa. Minulla on ruuhkavuosien lisäksi aika paljon hommaa - palkkatyön lisäksi pyöritän omaa pientä firmaani, jonka puitteissa teen monenlaisia kirjoitushommia, ja yritän räpistellä luottamustehtävissä.

Minulta kysytään monesti, että miten ehdin handlata kaiken.

Totuus on, että en ehdikään. Poden huonoa omaatuntoa joka suuntaan ja - toisin kuin kuvittelin - riittämättömyyden tunne vain lisääntyy. Yhtä lailla lisääntyy tyytymättömyys: vaikka kalenterissa lukee kaikkea, en omasta mielestäni ehdi mitään. 

Yksi aliarvioimani muuttuja on perhe.

Perhe-elämä vie koko ajan yhä suuremman siivun elämästäni. Luulin, että kävisi päinvastoin. Että kun vauvavuodesta ja uhmistaaperosta on selvitty, palataan kohti vanhaa. Mutta ei.

Vaikka lapset vaativat koko ajan vähemmän akuuttia hoitamista, pyllyn pesua, vaipanvaihtoa, päiväunia ja välipalabanaania, aikaa alkaa mennä yhä enemmän yhteiseen tekemiseen. Siihen kaikkeen kivaan, mikä liimaa perheen osista kokonaiseksi.

Leikkipuistossa jumittaminen on vaihtunut aikuisenkin näkökulmasta vähintään tyydyttävään vapaa-ajan viettoon useamman vuoden kestäneen hiljaiselon jälkeen.

Tarvitsen lisää aikaa.

En kaipaa omaa aikaa, vaan kaikenlaista aikaa. Tarvitsen lisää marginaalia, tilaa laiskottelulle, keskusteluille, aikaansaamattomuudelle, epäonnistumisille, hengittämiselle ja vastoinkäymisille. Haluan että maailmani kestää lattiaremontin, täiepisodin, päiväkodin virkistypäivän ja astianpesukoneen rikkoutumisen. Nyt ei kestä.

Alan enemmän ja enemmän kallistua sille kannalle, että pitäisi tehdä vähemmän asioita paremmin. Mutta mitä jätän pois?

On vaikea olla oman elämänsä tuottaja. Pitäisi tietää, mitä haluaa. Alan ymmärtää life coachien markkinaraon.

Vastaus on varmasti jo olemassa, mutta en vain näe sitä vielä. Sillä välin menen laittamaan pyykit kuivumaan.

Tasa-arvossa ei ole edelleenkään mitään epäselvää

Otan lyhyesti kantaa päivän epistolaan. Päivi Räsänen (kd) nimittäin kertoi Radio Helsingille, että tasa-arvoinen avioliitto on YK:n ihmisoikeuksien julistuksen vastainen.

Kyseinen 16. artiklahan kuuluu seuraavasti:

"Täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia. Heillä on yhtäläiset oikeudet avioliittoon, avioliiton aikana ja sen purkamisen jälkeen."

Räsäsen näkemyksen mukaan artiklassa on nimenomaan haettu sitä, että avioliitto tarkoitetaan miestä ja naista koskevaksi.

Luonnollisesti perustelu ontuu.

Artiklassa nimenomaan todetaan, että mm. uskonnoista johtuvat rajoitukset eivät saa estää oikeutta avioliittoon.

Toiseksi artiklassa ei sanota, että täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto vain vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Oikeus vain on, sukupuoleen katsomatta.

Kolmanneksi Räsäsen kannattaa lukea tuo mainio ihmisoikeuksien julistus ihan kokonaan. Silloin hän olisi ehkä huomannut kiinnittää huomionsa vaikkapa artikloihin 2, 6 ja 7. Niistä sopimuksen henki ehkä parhaiten käy ilmi. Eli se, että ihmisoikeudet koskevat ihan kaikkia ihmisiä. Ja kaikilla tosiaan tarkoitetaan ihan kaikkia.

Tässä asiassa ei edelleenkään ole mitään epäselvää.

Aikuisten välisestä ystävyydestä

Tapasin viime viikonloppuna pitkästä aikaa kirjailija- ja bloggaajakollegaani Satua. Oli ollut ihan ikävä! Vaikka tapaamme aika harvoin, meistä on tullut ystäviä.

Muistelin siinä viinilasin äärellä tapausta nuoruudestani.

Kuuntelimme Mutsin kanssa autoradiosta haastattelua. Mutsi tunnisti, että toinen ohjelman haastateltavista oli hänen hyvä ystävänsä Hämeenlinnan tyttölyseon ajoilta. Kun kysyin, miksi he eivät enää pitäneet yhteyttä, Mutsi totesi ykskantaan, että elämä vei eri suuntiin.

Tajusin, että hänellä ei muutenkaan ollut ystäviä riesaksi asti.

Konsepti oli tietenkin minulle absurdi. Olinhan teini-ikäinen. En voinut käsittää, miten jollain ei ole ystäviä. Ystäväthän olivat se koko elämä!

Toki se elämä alkoi ajallaan viedä minuakin. Koulut loppuivat, uudet koulut alkoivat, poikaystävät ja asuinpaikkakunnat vaihtuivat ja elämäntilanteet muuttuivat. Osa ystävistä jäi jonnekin matkan varrelle, mutta osa pysyi. Lisäksi tuli uusia.

Vaikka en ole kovin helposti ystävystyvää sorttia, sosiaalinen verkostoni on moninkertainen omiin vanhempiini verrattuna. Siinä missä oman äitini ystäväpiiri vain kapeni ajan myötä, minun on kasvanut. 

Tämä näkyy juuri laatimastani tuparien kutsulistastakin. Ystäviä on monesta eri elämän kerroksesta. Paras kaverini yläasteella on edelleen yksi parhaista ystävistäni. Kutsulistalla on myös opiskeluaikoina tapaamiani kavereita. Ja sitten mukaan ovat tulleet aikuisena saadut ystävät, kuten työkaverit, uudet sukulaiset, hiekkalaatikkomammoja, naapureita ja bloggaajakollegoita. Oikeastaan vain harrastuskaverit puuttuvat.

Onko se tosiaan näin - ovatko minun sukupolveni vanhemmat olleet vähän turhan yksinäisiä? Onko heillä ollut ketään, jolle puhua, jos vaikka vanhemmuus on tuntunut raskaalta?

Satu komppasi. Hänenkin vanhempansa ovat olleet vähäisten ja yksipuolisten ihmissuhteiden varassa.

Sähköposti, facebook, skypet ja kännykät tekevät yhteydenpidosta naurettavan helppoa. Lähin ystävä asuu 500 metrin päässä ja kaukaisin Islannissa, mutta puhun heidän kanssaan yhtä paljon!

Hyvillä, tasaveroisilla ystävillä on ihmistä jalostava vaikutus. Jos siis omat vanhempasi vaikuttavat hiukan kylähulluilta, se todennäköisesti johtuu vain siitä, ettei heidän ajatuksiaan ole pahemmin sparrailtu. Toivoa sopii, että pojasta/tytöstä polvi paranee.

Syystavoitteita

Koti-insinööri yllätti tässä taannoin. Hän ilmoitti juhlallisesti päättäneensä ottaa syksyn tavoitteeksi pataruokien valmistamisen.

Hitto. Syksyn tavoite? Tuli epämiellyttävä olo, että minullakin pitäisi olla elämässä jotain päämääriä. Yleensä näitä lupauksia pohditaan alkuvuodesta, mutta ehkä sitä voisi ottaa myös syyspuoliskolle jotain kehitysprojektia. Voihan sitä vaikka freesata niitä vanhoja tavoitteita ja lyhentää sitä pitäisi saada aikaiseksi -listaa.

Tavoitelistastani muodostui seuraavanlainen.

• Jatkan sokerisotaa. Vähemmän, harvemmin ja pienempinä annoksina.
• Korjaan kipeän selkäni. Ilmoittauduin vesijumppaan ja varaan ajan fyssarille. Vähennän edelleen istumista ja kehitän uuteen himaan seisomatyöpisteen.
• Opettelen käyttämään hattuja. Nyt kun ponnari ei ole tiellä, voin ehkä oikeasti pitää kaikkia niitä hattuja, joita olen säilönyt vaatekaapissa pahan päivän varalle.
• Kirjoitan lisää. Meilasin vihdoin kustantajalle uuden kirja-ideani speksit (Vuoden mutsille ei ole vielä tulossa koululaisjatkista, mutta tämäkin on vanhemmille tarkoitettu). Pohdin uudistumista myös blogipuolella. Olenko jumittunut joihinkin maneereihin?
• Luen enemmän. Otin ensimmäisenä lukulistalle jo kauan sitten ostetun 5:2 dieetistä kertovan kirjan. 

Ja sitten yritän selättää talvifobiani. En tiedä vielä miten. Ehkä niillä pataruoilla.

Hyvästit hoitolaukulle

Kun siivoilin kaappeja tulevaa muuttoa silmälläpitäen, löysin mustan kangaskassin. Kassista löytyi minivaippa, tutti, peppupyyhkeitä ja pieni pussukka, jossa on mm. silikonilusikka, talkkia ja sappisaippuaa. En edes muistanut, että kyseinen kassi oli joskus toimittanut hoitolaukun virkaa.

Kuopus täytti juuri kolme vuotta, joten hoitolaukkua ei oltu tarvittu hetkeen. Tavarat näyttivät ihan vierailta. Yritin muistaa, milloin kassia olisi viimeksi käytetty, mutta mitään ei tullut mieleen. Tunsin kuitenkin kummallista helpotusta siitä, että laukku oli nyt tarpeeton.

Havahduin siihen, miten täydellisesti olin nollannut sisäisen muistikorttini. Molempien ipanoiden vauva-ajasta oli olemassa enää vain kimara hyvin sekalaisia muistikuvia, joiden todenperäisyydestä ei ole takeita. Muistan tuijottaneeni digiboksin kelloa. Imetysmaratonit. Kanniskelut. Minuuttien laskeminen, kun sadepäivänä ei keksinyt mitään tekemistä.

Silloin kun vauva-aika oli päällä, se ei tuntunut loppuvan ikinä. Nyt siitä on vierähtänyt satojen päivien ikuisuus. Ihan yhtäkkiä.

En ole varsinaisesti kokenut haikeutta, kun olen palannut vanhempainvapaalta takaisin työelämään tai viikannut pieneksi menneitä vauvan nuttuja kierrätyslaatikkoon. On autuasta siirtyä eteenpäin, unohtaminen kuuluu asiaan. Fiiliksetkin vanhentuvat. Silloin tuntui tuolta, nyt tuntuu tältä.

Hoitolaukkua pakkasi aikoinaan eri ihminen kuin se, joka sen viimeistä kertaa purki.

Nyt on paremmin.

Koti kaupan

Tuttu kiinteistövälittäjä soitti viime sunnuntaina. "Olisi se asunto vielä myynnissä."

Emme olleet etsimässä asuntoa, mutta olin viime talvena soittanut eräästä harvoin myyntiin tulevasta asunnosta. Silloin tyydyin vain ihailemaan pohjapiirustusta ja nielaisemaan hinnan kohdalla. Nyt tilanne oli muuttunut.

Sunnuntaista puhelinkeskustelua seurasi hektinen tapahtumasarja (anteeksi viime viikon blogihiljaisuus), jonka lopputuloksena oli hyväksytty tarjous. Nyt sitten pitäisi laatia myynti-ilmoitus tästä kodista.

Mitähän tästä sanoisi.

Tapiolassa on yleensä tapana kehua suunnittelua. Tiedätte: asunnon on suunnitellut arkkitehti se ja se, jonka kättenjälkeä tullaan ihailemaan Japanista asti.

Anteeksi nyt, mutta tämän asunnon vahvuudet ovat jossain aivan muualla kuin arkkitehti Veikko Malmion käsityksessä nelihenkisen perheen arjesta 60-luvulla.

Päinvastoin. Olisin todennäköisesti ollut tyytyväisempi rouva Malmion näkemykseen. Olemme joutuneet päivittämään asuntoa modernin lapsiperheen tarpeisiin muutamalla isolla remontilla.

Joskus remontti aloitetaan aivan, aivan alusta.

Listasin 10 syytä, miksi oikeasti kannattaa asua juuri tässä kämpässä.
  
1. Äänieristys. Teimme eräänä isänpäivänä reikää seinään iskuporakoneella. Kun pyysin naapureilta aiheuttamaamme meteliä anteeksi, ihmetys oli aitoa: eivät he olleet mitään kuulleet. Tuplatiili asuntojen välissä blokkaa ihan kaiken, toisin kuin se kaksioni kananpaska, jonka läpi kuului jopa naapurin henkareiden kilinä eteisessä. Huom. Myös väliseinät ovat tiiltä. Pitää olla kunnon poranterät, jos meinaa kiinnittää seiniin jotain.

2. Naapurit. Sen lisäksi, että he eivät tunnusta kuulleensa melua, he haravoivat myös sinun edustasi, jos huomaavat, että olet talkoopäivänä yksin jumissa kotona yhden nelivuotiaan ja yhden vauvan kanssa. Tyypit myös tervehtivät ja juttelevat, sekä sinulle että lapsillesi.

3. Sähköt. Sähkömies kävi juuri tarkistamassa tilanteen ja fiksaamassa viat.

4. Alue. Muutan 200 metrin päähän, koska tämä lähimetsien, viher- ja niittyalueiden ympäröimä pläntti on aika hemmetin kiva. Kesällä voi nukkua ikkuna auki. Ja seuraa riittää, etenkin jos tykkää satakielestä, punarinnasta, käpytikasta, ketusta ja lumikosta (no okei ja lehtokotiloista). Leikkipuistoja on kilometrin säteellä joku viisi ja Stockan Herkkua voi käyttää lähikauppana, jos viereinen K-kauppias alkaa ottaa päähän. (Hän on muuten vihdoin alkanut punalaputtaa vanhenevia tuotteita!)

5. Piha. Onneksi en yrittänyt myydä tätä viime kesänä. Mustikkasadon odotukset ovat huomattavasti viimevuotista (2 kpl) korkeammalla ja köynnöskin on toipunut. Voin jättää kaupantekijäisiksi ruukun, jossa kasvaa koivu. Lsäksi naapuri huomautti kuukausi sitten, että kukkapenkkissä kukoistaa harvinainen keltavuokko. Kai nyt, kun minä en ole sitä istuttanut. Sama pätee pihalla rehottavaan mansikkaan.

6. Eteinen. Rempan jälkeen eteinen ei ole enää läpitunkematon pyöräilykypärä-kurahaalari-päiväkotikassi-kumisaapasviidakko. Ja siellä on jopa automaattivalo: kun roudaat karjuvaa kaksivuotiasta, kahta päiväkotikassia ja omaa läppärilaukkua aamulla päiväkotiin, ei tarvitse yrittää osua valokatkaisijaan! Tämä on nähdäkseni merkittävä myyntivaltti.

7. Kuivauskaappi. En halua enää elää ilman. Kuivausrumpuun ei voi laittaa kaikia vaatteita ja toisaalta näillä leveyksillä on helvetisti kuukausia, jolloin koko ajan pitää kuivata jotain. Eikä ikinä tarvitse katsella pyykkitelinettä, joka on ehkä maailman rumin asia.

8. Yläkerran vino katto. Koska vino katto on vain niin siisti (pinna tästä Malmiolle). Lamppu on kyllä pirun vaikea ostaa, mutta saapahan hyvän syyn kohnata sisustusblogeja.

9. Taloyhtiö. Hallituksessa on täyspäisiä ihmisiä ja syyskuussa 2014 on kaikki isot remontit tehty. Katto ja putket ovat uusinta uutta. Saat istahtaa käyttämättömälle pöntölle lukemaan aamuhesaria tai pelaamaan HayDayta!

Kelatkaa: asunnossa on myös vasenkätiselle optimoitu vauvanpepun pesupiste!

10. Elämänsietokyky. Tämä asunto venyy. Me muutimme tänne 10 vuotta sitten lapsettomana pariskuntana, jonka elämä koostui lähinnä ystävien kanssa hengailusta ja matkustelusta. Pois muuttaa neljä uutta henkilöä.

Seinät ovat todistaneet hulvattomia bileitä, vastaanottaneet kiljuntaa ja huutoa niin hampaan lähtemisestä, lukemaan oppimisesta kuin kaatuneesta viinilasista vaippakilareihin, pysyneet paikoillaan silloinkin kun ne ovat tuntuneet kaatuvan päälle (kuten öisten kanniskelumaratonien aikana) ja heijastaneet tietokoneen valoa kirjaprojektien kiireisimpien kuukausien aikana.

Laita sinä niihin uudet maalit.

Jos ostaja on kiva, voin jättää nämä keittiön screen-verhot paikoilleen.

Ps. Ai niin. Olohuoneen laminaattilattian alla on tammiparketti. Säästimme sitä siiheksi, kun kukaan ei jyrää brion leikkirattailla ja pikkuautoilla pitkin kämppää. Vähän hoopoa. Ota sinä se käyttöön.

Pps. Ikkunat on pesty kaksi viikkoa sitten. Ekaa kertaa asumisaikanamme. Elämän ironiaa.

Pps. Kerron kyllä neliöt ja huoneluvunkin jos olet kiinnostunut. Laita meiliä.

Hyvän mielen postaus

Valeäiti kirjoitti kehupostauksen mammabloggaajille. Sain kunnian olla yksi kehutuista. Vaikka alkuun vähän nolotti, tuli hyvä mieli. Oikeastaan yllättävän hyvä mieli.

Sitä, millainen ihminen peilistä katsoo, pohtii (jos ehtii pohtia) lähes poikkeuksetta itsekseen. Siinä on pienehkö subjektiivisuuden vaara. Sitä tulee ajatelleeksi, että on lähinnä tyhmä ja laiska ja saamaton kun taas unohtui täyttää se päiväkodin lomalappu ajoissa ja ikkunoissakin näyttää olevan maitolasia, kun ei vaan pysty pesemään.

Minä ainakin näen vain ne asiat, joita en ehdi tai osaa tehdä. Päällimmäisenä on riittämättömyyden tunne: mielen päällä on to-do lista asioista, jotka ovat tekemättä, ei tyytyväisyys onnistuneesta kolumnista tai yrittäjyyden, leipätyön ja ruuhkavuosien jokseenkin vesitiiviistä yhdistämisestä.

Sitten kun joku sanoo sinusta jotain kivaa, on heti huono omatunto, että miten se nyt tolleen liioittelee. Kauheeta.

On oikeastaan ihan sama, pitääkö kehu nyt aivan sataprosenttisesti paikkansa - se on kehujan itseoikeutettu näkökulma eikä siitä kannata kiistellä.

Miten hemmetissä kehujen vastaanottaminen edes voi olla näin vaikeaa? Ehkä se johtuu kehujen harvinaisuudesta, kehupulasta. Uskallan väittää, että ihmisten hienojen luonteenpiirteiden ja tekojen huomaamisesta ei ole kyse, puutetta on vain näiden havaintojen ääneen sanomisesta.

Nyt tehdään muutos.

Laita siis hyvä kiertämään: sano tällä viikolla joka päivä vähintään yksi kehu jollekulle julkisesti! Ei ole vaikeaa. Vähintään se puoliso on ansainnut sen. Oma mutsi tai anoppi, joka hoitaa räkäisiä ipanoita, vaikka saa satavarmasti itsekin sen räkätaudin? Naapuri, työkaveri, ystävä? Kersoille voi antaa jonkun extratunnustuksen.

Ja kun viikon on jengiä ihan hulluna kehunut ja ilahduttanut, saattaa omakin mieli olla aika hyvä. Ehkä siitä kehumisestakin on tullut tapa. Ja kas: maailma on taas vähän valmiimpi.

Ps. Lupaan kehua jokaisen kommentoijan!

Aloittelevan bloggaajan vinkit

Minua lähestytään tällä subjectilla sähköpostitse aika usein. Bloggaamisen aloittamisesta ovat kiinnostuneet niin tutut kuin tuntemattomatkin. Vedän firmani puitteissa blogikoulutuksia mediataloille, joten miksipä en teille. Siispä blogivinkit aloittelijalle - for free!

Sitten kun on blogannut sata vuotta kutsutaan paneelikeskusteluihin bloggaamisesta. Kuva Dorit Salutskij.

1. Päätä konsepti: mitä - miksi - kenelle? Kun tiedät tyylisi, aiheesi ja blogisi funktion (inspiraatiota, vertaistukea, terapiaa...), voit vapaasti lipsua niistä, kuten tämä postaus osoittaa. Jos aiheesi liittyy sairauteen, parisuhteeseen tai työhön, voi olla fiksua olla anonyymi, muuten suosittelen omaa naamaa. Nimi sen sijaan ei ole kovin tärkeässä roolissa. Aika omituisillakin nimillä pääsee eteenpäin. T. Project Mama.

2. Bloggaaminen on itsensä likoon laittamista. Tyyliään ja ajatuksiaan ei kannata ruveta laimentamaan, mutta hyvä nyrkkisääntö on, että ei kannata kirjoittaa mitään, mitä et olisi valmis sanomaan kenelle tahansa keskellä päivää. Jos kirjoitat vihaisena, nuku yön yli ennen julkaisua. 

3. Keskustelu kuuluu blogiin. Kommentteja ei kannata pelätä - lähde siitä, että sinä avaat puheenaiheen omalla näkemykselläsi ja keskustelu syventää sitä.  Joudut puolustamaan väitteitäsi, selventämään näkökulmaasi ja korjamaan mahdolliset virheet - se on mahtavaa aivojumppaa ja parhaassa tapauksessa olet kohta paljon fiksumpi. Jos jännittää, voit laittaa esimoderoinnin päälle, jolloin sinä päätät, mitkä kommentit julkaistaan. Urpoja eksyy varmasti blogiisi jossain vaiheessa, niitä ei kannata ihon alle päästää. Nahka paksuuntuu ajan myötä.

4. Velvollisuutesi on valvoa, mitä kommenttiboksissa tapahtuu. Olet vastuussa paitsi kommenttien valvomisesta myös blogisi tasosta. Jos et ehdi valvoa keskustelua vaikkapa loman aikana, laita kommentointi pois päältä. Huomaa myös, että poliisi voi olla kiinnostunut loukkaavan kommentin jättäjän ip-osoitteesta, joten muista vain piilottaa viestit, älä poista niitä kokonaan. 

5. Ulkoasussa tärkeintä on luettavuus. Voit hinkata banneria maailman tappiin, mutta perusjutut saat selville näyttämällä blogisi mutsillesi. Luettavuuden näkökulmasta tekstin ja taustan kontrastin täytyy olla riittävä, fontin kanssa on turha kikkailla. Linkit kannattaa erottaa toisella värillä. Liian leveä palsta vaikeuttaa lukemista.

6. Kuvittaminen rytmittää tekstiä. Kuvitukseen menee yllättävän paljon aikaa, jos sen ottaa tosissaan. Turvallisinta on käyttää omia tai avoimista kuvapankeista napattuja otoksia, joita saa käyttää krediitit antamalla. Jos haluat käyttää jonkun toisen kuvaa, kysy lupa. HUOM! Et voi tuutata kuvaa digikamerasta suoraan nettiin: kuvakokoa pitää pienentää, ettei sivun latautuminen kestä puolta tuntia. 

7. Linkkaa ja verkostoidu. Linkit kasvattavat sivusi uskottavuutta hakukoneiden silmissä. Näytä, mitä blogeja seuraat, liity blogisi teemaan liittyviin fb-ryhmiin ja lisää blogisi Blogilistalle ja Bloglovingiin. Käytä Twitteriä, Pinterestiä, Instagramia ja muita somekanavia soveltuvin osin.

8. Älä jaarittele. Olet aikabisneksessä. Ihmisillä on keskimäärin hyvin vähän vapaa-aikaa, joten esitä asiasi napakasti (ellet sitten kirjoita kaunokirjallista blogia).

9. Jos mainostat vastikkeellisesti, tee se avoimesti. Mainostajat saattavat yrittää vedättää kokematonta bloggaajaa linkkaamaan johonkin mainossivustoon ihan vain huomaamattomasti. Älä suostu mihinkään hämäräperäisiin ehdotuksiin, joissa palkkiosi on vihreä pyykkipoika. Sen lisäksi että piilomainonta on kiellettyä, petät lukijasi. Kuset siis omille kintuillesi. 

10. Ota rennosti. Kirjoittamisessa tulee hiljaisia kausia ja välillä taas iskee inspiraatioripuli. Jos kuitenkin aiot lopettaa, kerro siitä lukijoillesi. Ja muista, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla, vaikka äikänmaikka onkin ehkä muuta väittänyt.

Että onnea matkaan. Kaiken ajanhan tämä vie ja yhtään safkaa ei voi syödä kuvaamatta, mutta en valita. Perhe hoitaa sen puolen.

Lisää vinkkejä voi jättää kommenttilootaan!

Ps. Ai niin. Ota terminologia haltuun. Blogi on se sinun julkaisusi, juttu/postaus yksi julkaisusi kirjoitus. Kirjoitat siis juttuja / postauksia blogiisi, et blogeja, kuten melkein kaikki poliitikot väittävät.