Äitien kokemasta uupumuksesta

Hesarin pääkirjoituksessa (tämä pökäle on vapaasti luettavissa) tartuttiin tuoreeseen tutkimustulokseen, jonka mukaan äidit ovat ilmeisesti jotenkin "yllättäen" uupuneimpia tasa-arvoisimmissa maissa, kuten Suomessa. Tämä siis tarkoittaa sitä, että vaikka sukupuolten välinen tasa-arvo toteutuu hyvin monilla muilla yhteiskunnan osa-alueilla, se ei vieläkään näytä ulottuvan perhe-elämään ja vanhemmuuteen. Lyhyehkössä kirjoituksessa horistaan jotain outoa osa-aikatyöstä, perheverotuksesta, pään tuulettumisesta töissä ja verkostoista – lukekaa itse, jos sappirakko kestää.

Koska en ole vähään aikaan nähnyt näin älyllisesti vajaata kommentointia tärkeän aiheen ympäriltä kirjoitan oman.* Anteeksi jo etukäteen kiukkuinen sävy.

Itse en ole tuloksesta lainkaan yllättynyt. Toistan sen saman, minkä olen jo sanonut ensimmäisen kerran 2010-luvun alkupuolella: mitä perhe-elämään tulee Suomi on täysin näennäismoderni maa ja arvot ovat esihistorialliselta ajalta. Pääkirjoitus tuo tämän hienosti esiin: yhdessäkään kappaleessa ei mainita lapsen isää. Siis lapsen saamiseen vahvasti osallistunutta henkilöä, jonka vastuulla lapset olisivat ideaalitilanteessa 50%:sti ei mainita sanallakaan. En tiedä, onko tämä jossain määrin tarkoituksellista. 

Hyvä indeksi uupumukselle on myös suosikkikysymykseni, jota ilmeisesti esitetään edelleen kodin ulkopuolella ilman lasta vieraileville äideille:"kuka lastasi hoitaa?" 

Niin. Äitien kokemat paineet eivät johdu työelämästä (joka ei ole mitään "pään tuuletusta" vaikka se olisi mielekästäkin) vaan toimintaa ohjaavista epärealistisista odotuksista, normeista ja myyteistä, jotka aiheuttavat myös isyysvajetta.

Vanhempainvapaita on ohjattu äideille iät ja ajat, lasten myötä silmille ryöpsähtävät kotityöt hoitaa äiti, sairaat lapset hoitaa äiti, normit ja sosiaaliset paineet kohdistuvat edelleen äiteihin – äiti on projektipäällikkö, jota iskä auttelee. Uuvuttaahan se. Naiset omaksuvat nämä normit mukisematta, koska niin reippaat tytöt tekevät. Kukapa nyt uskaltaisi ääneen todeta, että kyllä tästä pikkulapsiarjesta voisi vaihtaa useammankin päivän pois. Lasuilmoitushan siitä tehdään. Lisäksi täytyy olla erityisen tikkuinen akka, että kehtaa vaatia lasten isältä osallistumista jo etukäteen.

Tasa-arvoisissa maissa naisilla on mahdollisuus toteuttaa itseään vapaasti. Tämä tarkoittaa, että niin naiset kuin miehetkin pitävät itsestäänselvänä, että valintaa perheen ja koulutuksen sekä perheen ja työn välillä ei tarvitse tehdä. Uskallan väittää, että suuri osa naisista käy töissä, koska työ on toimeentulon lähteen lisäksi myös kiinnostavaa, palkitsevaa ja merkityksellistä – ei siksi, että "pää tuulettuu" ja "kertyy eläkettä".  Myös perheverotuksen ajatus on tunnetusti heikko. Verohelpotus kahden vanhemman perheen hyvätuloiselle miehelle ei ole sellainen kannustin, jonka minä allekirjoitan. Sen sijaan elokuussa 2022 voimaantuleva perhevapaauudistus on toimi, jolta odotan paljon.

Minä haluan yhteiskunnan, jossa työn lisäksi naisilla on energiaa ja mahdollisuus käydä treenaamassa maastavetoa, ostaa koira, asettua kunnallisvaaliehdokkaaksi, kerätä vaatteita pakolaisille vapaaehtoistyönä, kirjoittaa kirjoja ja erota huonosta parisuhteesta ilman, että sitä pitäisi erityisesti pelätä tai perustella verottajalle, naapurille tai hallitukselle. 

Pääkkärin kirjoittajalle vielä sellaisia terveisiä, että aihetta voisi halutessaan ajatella myös suoran kontekstin ulkopuolelta. Näin vuoroviikkovanhempana mietin nimittäin itse sitä, miten epätasa-arvoisissa ja epätyydyttävissä parisuhteissa ihmiset sätkivät näiden typerien normien takia, miten konservatiivinen roolitus vaikuttaa eläkkeen lisäksi ylipäätään vanhuuteen ja millaisia seurauksia naisten omien tarpeiden jatkuvalla laiminlyönnillä on. Jos siis näkisi sen naisten uupumuksen aidosti tärkeäksi asiaksi.

*Ja kyllä, vituttaa että pitää kommentoida tätä samaa homeista aihetta vuosi toisensa jälkeen.

Mitä pelastaisit palavasta talosta?

Yhteistyössä Fennian kanssa

Tapasin pihatiellä naapurin sedän, joka kantoi valtavaa pahvilaatikkoa muuttoautoon. Hänen poikansa olivat tulleet täysi-ikäisiksi ja muuttaneet pois kotoa, jolloin tilava rivitaloasunto oli jäänyt kolmelle liian suureksi. Kun tiedustelin, miten muutto oli sujunut, hän totesi lyhyesti, ettei enää koskaan tarvitse mitään. Hän oli myös jyrkästi kieltänyt lähipiiriään ostamasta itselleen mitään konkreettista joululahjaksi.

Tunnistin hänen mielentilansa. Ja aloin välittömästi ajatella sitä hetkeä, jolloin muutto tulee meillekin eteen – eikä siihen ole pitkä aika. Muutto tapahtunee jo ensi vuoden puolella: jos haluamme rakentaa saaristomökin, tämä asunto on myytävä. Kun ostimme kuusi vuotta sitten kalliin asunnon, hyväksyimme, että tämä täytyy myydä, jos rahatilanne muuttuu. Nyt se on muuttunut monella tapaa.

Muutossa joutuu aina kasvokkain itsensä kanssa, siinä oppii itsestään jotain. Kaikki muutettava irtaimisto kulkee käsieni kautta, mukaan lukien myös ne mielestä poistetut tavarat, jotka olen piilottanut autotalliin tai varastoon. Kaikilla niillä on hintalappu, sekä konkreettinen että abstrakti. 

Kun viimeksi pakkasin omaisuuttamme muovilaatikoihin, päätin kolme asiaa.

1. En enää osta yhtä ainutta lipastoa tavaran säilyttämiseen. Lipaston tarve on vain oire siitä, että kohta kaksi on jäänyt puolitiehen.

2. En säilö tarpeettomaksi käynyttä tavaraa. Turha hilloaminen on kamaraivon juurisyy. Lapsiperheessä pieneksi jäävät niin lelut, urheiluvälineet, vaatteet kuin kirjatkin ja niitä täytyy laittaa kiertoon.

3. En osta enää yhtä ainutta hätäratkaisua. Kaikille hankinnoille pitää olla etukäteen anottu viisumi tulla ovesta sisään ja oikeus kuulua kotivakuutukseen. Ostan vain sellaista, minkä saan myydyksi eteenpäin.  

Millaiseen ihmiseen ja perheeseen törmään seuraavassa muutossa? Mitä minä kannan täältä pois? Lupaukseni ovat pitäneet, mutta aavistelen, ettei projekti tule olemaan yhtään sen helpompi. Minulla on yhä enemmän tavaraa, jolla on tunnearvoa.

Vaikka olisin kuinka kurinalainen, lapsiperheessä tilanne elää koko ajan. Me emme tarvitse enää matkarattaita ja pinnasänkyä, mutta kaikilla on omat sukset ja polkupyörät. Meillä ei edelleenkään ole taidetta, itämaisia mattoja tai muita kalliita arvoesineitä, mutta soittimia sen sijaan löytyy useampia musiikkiharrastuksen myötä. Olen käytännön ihminen, mutten halua mitään mahdollisimman halvalla. Maksan mieluusti kalliista takista, jos se päällä pystyn kävelemään koiran kanssa 10 kilometriä tuulessa tuiskussa ilman ajatuksia eteläisistä maista. 

Vaikka Fennian kotivakuutukseni on täysarvovakuutus, itse arvoa on vaikea määritellä eikä tunnearvoa voi mitata rahassa. Jos talo palaisi, pelastaisin täältä ihmisten ja eläinten lisäksi läppärini sekä äitini antaman kaulaketjun sekä hänen villatakkinsa, jossa on edelleen vieno parfyymin tuoksu. Jäisin kaipaamaan myös joulukoristelaatikkoa. Joku voisi väittää, että sen sisällön saa kaupasta, mutta kun ei saa. Ei niitä samoja. Järkevämpää olisi varmaan keskittyä soittimiin kuin 70-luvun kuusenkoristeisiin, mutta järki on lopulta hirveän harvoin läsnä kun tavarasta puhutaan. Koti-insinööri pelastaisi puisen shakkipelinsä, jonka osti Unkarista 30 vuotta sitten. Oletan että Skidi kantaisi ulos maalaustarvikkeensa ja Snadi Lampelin, kertaalleen kokoonparsitun pehmolampaansa.

Nelikenttäni, jonka vaaka-akselilla on tarpeeton – tarpeellinen, pystyakselilla yhdentekevä – rakas on edelleen käyttökelpoinen. Tiedän, minkä ruudun haluan pitää puhtaana. Ja ruudun, jonka olemassaolon yritän muistaa. Ja sitten on yritettävä hyväksyä, että kaikki tarpeellinen ei ole arvokasta eikä kaikki arvokas tarpeellista.

Olenko ainoa ihminen, joka vihaa tuoksukynttilöitä?

Minulla oli mahdollisuus saada pr-lahjaksi piparintuoksuinen tuoksukynttilä. Koska kaikkihan rakastavat tuoksukynttilöitä, joulukin tulossa! Minä jäin lähinnä miettimään, millä hinnalla suostuisin aromatisoimaan kotini synteettisellä pipariesanssilla. Varmaan jo kymppitonnista taipuisin, näin korona-aikaan.

En ole tuoksuyliherkkä. Pystyn helposti ohittamaan aika monet ylimääräiset, pyytämättä nenään kulkeutuvat hajut. En nyrpistele, jos haistan jonkun jumppavaatteista Bio Luvilin enkä saa migreeniä jos metrossa joku käyttää mietoa hajuvettä. Käytän hajuvettä itsekin silloin tällöin*. Sen sijaan uimahallissa jouduin kerran vaihtamaan rataa kun edelläni polskiva mummeli oli ennen altaaseen tuloa käynyt kylpemässä Paloma Picassossa.

Lisäksi suorastaan rakastan monia tuoksuja kuten syksyistä metsää, toukokuun yötä, merta, puuhuonekaluja, tervattua aitaa, asvalttia sateen jälkeen, saunanlämmityksen savua, koiranpentua, puhtaita lakanoita ja tuoretta leipää – ja tykkään kyllä niistä pipareitakin mutta yhtenä pellillisenä ja ulostuuletettavana versiona. 

Mutta inhoan lähes kaikkia asuntoon suitsutettavia tekokäryjä, oli kyse sitten huonetuoksuista, tuoksukynttilöistä tai muista suitsukkeista. Huonetuoksuthan voi käytännössä jakaa kolmeen eri kategoriaan: 

a) keskushermoston lamauttavat, pistävät hyttysmyrkky-/vessanraikastinosaston tuoksut, joita ehkä kutsutaan nimellä "puhdas pyykki" (onnea vaan sille, jonka pyykki saa kyyneleet silmiin),

b) pökerryttävän tunkkaiset tuoksut kuten myski, ruusu tai pipari. Kas kun ei pöly, kumisaapas ja lätkäkassi! 

c) oksettavan hunajaiset ja makeat kukkaistuoksut, jotka haistaa aivokuorellaan vielä kahden päivän päästäkin. 

Ehkä yritän sanoa, että tuoksut ovat vaikea paikka. Olemme vaihtelevan tarkkanenäisiä. Yksi ei huomaa mitään, vaikka pizza kärähtäisi vieressä uuniin, mutta toista taas voisi käyttää vihikoirana kadonneisen etsimiseen. Jollekin siis piparintuoksu merkitsee kotoisaa tunnelmointia, toiselle sappinestettä suussa. Vähän samaan tapaan kuin hedelmäsalaatti. 

Otan kyllä mielelläni vastaan vinkkejä, millaisen wunderbaumin voisin tunkea kenkäkaappiin tai pölynimurin pussiin, koska niiden luontaiseen aromiin olisi kiva saada jonkinlainen ratkaisu. 

*Sain tällä hetkellä käytössä olevan pullon lahjaksi exältä vuonna -98. Ei sieltä kyllä enää montaa suihkausta tule, joten aika varmaan ostaa uusi. 

Minustako citymaalainen? Kun oikein haluat jotain

Kaupallisessa yhteistyössä Fennian kanssa*

Olen aina ollut hyvin varovainen rahankäyttäjä. Duunariperheessä tehtiin enimmäkseen järkihankintoja ja lama-ajan kokeneena totuin myös puheeseen siitä, riittävätkö rahat ruokaan. Tämä rahan rajallisuuden taju, ajatus rahan loppumisesta, ei kuitenkaan ole karissut mihinkään, ei edes silloin kun perin äitini. Pääsin opintojen ohessa nopeasti kiinni työelämään, mutta säännölliset tulot mahdollistivat pikemminkin säästämisen kuin kuluttamisen – enkä todellakaan ostanut uutta bilepaitaa joka perjantai. Minulla onkin ollut parikymmentä vuotta sukanvarressa vaihteleva määrä rahaa. 

Marraskuussa 2019 päätin kuitenkin tyhjentää tilini. Halusin pistää nimeni kauppakirjaan, jossa omistukseeni siirtyisi pala maata ja vähän mertakin Naantalista. 

Sain Pikkupoukaman, unelmieni mökkitontin, mutta samalla menetin turvallisuuden tunteeni. Taloudellinen puskuri, joka oli helpottanut mm. päätöstäni ryhtyä yrittäjäksi, oli nyt poissa ja leijuin epämukavasti tyhjän päällä. Itse ostoksesta olin kuitenkin hyvin varma. Johtoajatukseni on aina ollut, että pitää ostaa vain sellaista, minkä saa uudelleen kaupaksi – ja se pätee aivan kaikkeen. Se on mielikuvitusvakuutus, joka auttaa tekemään isojakin investointipäätöksiä.

Vakuutukseni joutui aika nopeasti kriittiseen tarkasteluun: koronakevät löi kahden yrittäjän pöytään ennennäkemättömän laskun. Kassavirta hyytyi paitsi minulta myös muusikolta, jonka tulot riippuvat täysin tapahtumista. Kun pidimme maaliskuussa kriisipalaveria, tontin myynti nousi tietenkin esille. Olimme yllättävän yksimielisiä: se on ihan viimeinen asia, mikä myydään. 

En ole tottunut tappelemaan tai pitämään kovin raivokkaasti kiinni mistään. En ole koskaan jaksanut kilpailla miehistä, sosiaalisesta hyväksynnästä, rahasta tai asemasta. Jos työpaikalla esiintyy jonkinlaista reviiritappelua, lähden mieluummin menemään kuin osallistun selkäänpuukotuskisoihin. Ei kiitos. Olen tästä piirteestä sekä ylpeä että pettynyt: ylpeä siksi, että hyvin harvoin alennun riehumaan mistään asiasta, mutta toisaalta se tarkoittaa myös sitä, etten koskaan tavoittele tosissani mitään. Tällainen tavoitteiden ja intohimojen puuttuminen on nykypäivän narratiivissa vähän laimeaa ja noloa, sillä ihmisellä pitää olla intohimoja. Minulla on voimakkaita mielipiteitä lähinnä yhdenvertaisuudesta, ympäristörikoksista, varhaiskasvatuksesta ja iltavirkkujen unensaannista, mutta muu saa minun puolestani olla. Jostain syystä kuitenkin halusin osallistua tontista käytävään tarjouskilpailuun. Miksi ihmeessä en luovuttanut kuten tapanani on? 

Kun terapeutti kysyi minulta muutama vuosi sitten, mitä minä elämältäni haluan, tuijotin naista hämmentyneenä. Miten niin? Kysymys oli kertakaikkisen outo enkä osannut siinä hetkessä vastata hänelle mitään, kohautin vain olkiani. Mutta asia jäi vaivaamaan. Mistä lähtien minä olen saanut haluta jotain? Onko duunarin ja yksinhuoltajan lapsena oppinut olemaan haluamatta mitään, kun ei kuitenkaan saa? Vai olenko vain pörrännyt kaikkien muiden halujen ja tarpeiden ympärillä niin pitkään, etten kertaakaan ole ehtinyt pysähtyä ajattelemaan, olisiko kenties minullakin jotain unelmia, joita haluaisin saavuttaa? 

Kyllähän niitä vastauksia alkoi hiljalleen löytyä.  

Halusin kirjoittaa kirjan, joten kirjoitin. Useammankin.

Halusin pois työelämän ulkokehältä, joten ryhdyin yrittäjäksi. 

Halusin vapautta tulla ja mennä, joten pistin parisuhteen pelisäännöt uusiksi.

Halusin omistaa pätkän rantaviivaa, joten ostin merenrantatontin. 

Ja nyt minulla on se koirakin, jonka haluaminen ei ole oikeastaan koskaan ollut epäselvää. 

Halusin kontrollin elämääni takaisin, sikäli kun sitä oli koskaan ollutkaan. Oman tahtonsa ilmaiseminen vaatii rohkeutta. Rohkeutta kysyä itseltään, miksi jotain tahtoo, rohkeutta sanoittaa toiveensa ja rohkeutta ottaa vastaan mahdollinen vastustus. Ja jos mukana on vielä rahallinen panos, rohkeutta tarvitaan kaksinverroin enemmän.

Halusin tontin siksi, että kokonaisuudessa yhdistyi sekä järki että tunteet. Järki siinä mielessä, että sain perintörahat fiksuun ja pysyvään käyttöön: omannäköiseeni elämään, jonka voin vuorostani jättää perinnöksi jälkipolville. Jos jossain vaiheessa saan kokonaan elantoni luovasta työstä voin ryhtyä citymaalaiseksi, jonka elämä jakaantuu sekä kaupunkiin että maalle. Tunteet taas siksi, että tuo pieni pala saaristoa kulkee jatkossa mukanani henkisenä tukena, vähän kuin Scarlett O’Haralle Tara. Pikkupoukama ja sen kaunis metsä ovat paikoillaan vielä silloinkin kun minusta aika jättää.

Olenko nyt tyytyväisempi? Todellakin olen. Ostin paljon enemmän kuin pläntin maata, jonne ei kulje vielä edes tietä. Minä ostin sielunmaisemani. Ostin mielenrauhaa. Ostin omaa tahtoa. Enkä kadu.

*Olen ollut Fennian asiakas jo 15 vuotta ja yhteistyö jatkuu tämänkin unelman toteuttamisessa.

Homo Haksahdus ja ikkunanpesu

Olipa kerran korona-aikaan Ihminen. Hän viettää kaikkien kaltaistensa tavoin aikaa somessa.

Somemaailmassa kaikki on aina ihanasti ja someihmiset ovat kovasti aktiivisia, erityisesti tällaisena keväisen aurinkoisena viikonloppuna. Yksi someihminen esitteleekin kuvia aikaansaannoksestaan – kiiltävän puhtaita ikkunoita – mikä kerää valtavasti tykkäyksiä.

Kuva saa Ihmisen luomaan häpeissään katseensa omiin ikkunoihinsa. Ne ovat muuttuneet pölystä mattapintaisiksi ja pokien väleissä makaa kuolleita kärpäsiä ja hämähäkin verkkoja. Ihmisen on myönnettävä, että tunkkainen kalvo tekee huhtikuisesta maisemasta liioitellun harmaan. Lisäksi Ihminen ei ole koskaan ennen pessyt asuntonsa ikkunoita itse (kolme vuotta sitten oli ehkä käynyt ikkunanpesijä), joten hän ryhtyy puuhakkaasti hommiin.

Ensin hän kaivaa esiin viime kesänä hankitun sähköisen ikkunanpesimen, jolla homma sujuisi aivan suit sait. Siksihän se hankittiin! Ihminen löytää laatikon ja nostaa osat laatikosta pöydälle, tuijottaa osia vähän aikaa, kaivaa sitten esiin ohjeet, tuijottaa ohjeita vähän aikaa, yrittää koota pesimen, mutta saa aikaan jotain mikä näyttää lähinnä konekivääriltä. Konekivääri ei käynnisty, jolloin ihminen tajuaa että se on ladattava. Ihminen ei myöskään löydä aparaattiin sopivaa pesuainetta, vaikka kuinka romistelee siivouskaapin ylösalaisin. Ihminen pakkaa kaikessa hiljaisuudessa masiinan takaisin laatikkoon ja hakee tavallisen varrellisen mopin ja lastan.

Ihminen ryhtyy puunaamaan ensimmäistä lasipintaa innokkaasti, tsup tsup puhdistusainetta pintaan, tehokas pyöräytys varsimopilla ja sitten vain vedellään lastalla saippuavesi pois pinnasta. Ihminen iloitsee kättensä jäljestä, tämä tosiaan on helppoa ja mukavaa! Sitten Ihminen ottaa tyytyväisenä pari askelta taaksepäin ja huomaa, että lasi ei ole missään tapauksessa puhdas vaan täynnä kummallisia läiskiä ja rantuja. Hän pyyhkäisee rantua hihallaan, mikä on virhe – rantu leviää harmaaksi tahraksi lasiin. Hän hermostuu ja osuu mopin varrella rullaverhoon, jonka päältä leijailee alas pölyä, joka tarttuu kiinni kosteaan pintaan. Ihminen kiroaa ja tekee homman uudelleen, mutta lopputulos ei ole edelleenkään erityisen hyvä.

Ehkä pitää katsoa lopputulosta kun kaikki pinnat on pesty, Ihminen tuumii pettyneenä, sillä näillä leveyksillä ikkunoissa on sisä-sisäpuoli, sisä-ulkopuoli, ulko-sisäpuoli ja ulko-ulkopuoli.

Koska ikkunat aukeavat ulospäin, Ihminen roudaa kaikki kamat pihalle ja alkaa muistaa, miksi ei koskaan pese ikkunoita. Tässä menee koko vitun päivä.

Mutta Ihminen hengittää syvään ja palauttaa mieleensä somekuvat, kiillon, kevään värit ja nuhteettomuuden vaatimuksen. Ehkä hän saa itsekin jaettua somekanaviinsa kivan kuvan kiiltävästä ikkunasta!

Ulkona Ihminen huomaa, että kiinteistön suunnitellut arvostettu arkkitehti ei ole tullut ajatelleeksi pätkääkään ikkunanpesua. Lasi on alareunastaan kiinni pitkillä ruuveilla ja saranat ovat korkealla yläreunassa. Ihminen hakee kiltisti ruuvarin ja jakkaran. Ruuvien kannat ovat kuluneet, vanhat ikkunankarmit jumittavat ja lasit nitisevät. Ruutu painaa tonnin ja Ihminen tuntee litistyvänsä lasien väliin. Suihketta menee silmään. Kyynärpäät osuvat lasiin.

Lisäksi alempi ruutu on kiinni kokonaan ruuveilla. Ihminen kiroaa arkkitehdin. Hän tulee ajatelleeksi ruudun takaisin asentamista vasta kun on irrottanut kaikki ruuvit ja tajuaa, ettei saa tätä ikinä yksin paikoilleen. Ehkä naapurin 90-vuotias mummeli ottaa haasteen vastaan. Ihminen pohtii, kuinka kylmä yöllä tulee yhdellä ruudulla.

Ihminen alkaa ymmärtää paremmin ikkunanpesijää, joka näytti siltä, että voisi purskahtaa itkuun. Tässä asunnossa ikkunanpesu sisältää 90% kaikenlaista paskaa ja 10% ikkunanpesua.

Ihminen uurastaa ikkunoiden parissa kolme tuntia. Kun yksi seinä on valmis, selkään sattuu, ranteeseen sattuu, neuletakki on revennyt selästä eikä lopputulos välttämättä ole parempi kuin alkuperäinen tilanne. Rantuja jää, mutta kukaan ei tiedä, millä pinnalla ne ovat. Ihmisen tekee mieli räkäistä lasiin.

Kun Ihminen sitten voipuneena istuu pihalla, naapurin rouva kävelee haravan kanssa ohi.
Oho, rupesit tuohon hommaan, rouva nauraa empaattisesti. Ihminen tuijottaa hämmentyneenä naapuria, joka kertoo, että vanhoista ikkunalaseista ei koskaan tule hyvät. Eikä niitä sisäikkunoita kukaan kuulemma pese. Koska niissä on niin hirveä duuni. Ja sitten, kun siihen kerran kymmenessä vuodessa ryhtyy, niin ruutujen tukemiseen on sellaiset tukipuut varastossa.

Ihminen menee tällaisesta informaatiosta hieman epäkuntoon ja ajattelee, ettei sittenkään ollut uusavuton surkimus vaan vain hyvin vaikean tehtävän edessä. Ihminen nielaisee liian kuuluvasti.

Illalla Ihminen lämmittää itselleen pakastepizzan ja kaataa itselleen lasin viiniä. Kaataa toisenkin vaikka on sunnuntai. Hän miettii, milloin hänestä tuli somemaailman höynäyttämä ihmislaji, Homo Haksahdus.

Ikkunat näyttävät hämärässä, kahden viinilasin jälkeen ihan hyviltä.

Valoa kotiin!

Ikkunoiden pesu olisi aiheellista.

Viisi vuotta sitten seisoimme nykyisessä olohuoneessamme vähän hämmentyineinä. Meidän ei ollut tarkoitus muuttaa. Emme etsineet asuntoa, emmekä varsinkaan nähneet mitään järkeä muuttaa 120 neliön rivitalosta 120 neliön rivitaloon 400 metrin päähän. Syy, miksi sitten kuitenkin muutimme, olivat näkymät. L-kirjaimen muotoisessa, länteen avautuvassa olohuoneessa oli kattoon asti korkeat ikkunat ja näkymäksi avautui laaja vihreä niittyalue.

Remontoimme rauhalliseen tahtiin. Olin aikaisemmin puskutraktorisisustaja: kaikki pois ja uutta tilalle, ja mahdollisimman pian, kiitos. Arkkitehti-appiukkoni kehotti kuitenkin malttiin: asumaan asunnossa jonkun aikaa ja seuraamaan, miten elämä asettuu ja vuodenkierto asunnossa näkyy. Se, mitä hätäpäissäni kuvittelen tarvitsevani ei välttämättä ole tarpeellista.

Ja se oli hyvä neuvo. Näillä leveyksillä asuminen on nimittäin sellaista, että kesällä joka luukusta porottaa sisään ja talvella taas ei näe mitään, jolloin pitää tietää mitä tekee. Yksi selkeä puute olikin se, että isoista ikkunoista huolimatta asunto ei ollut kovin valoisa. Muutos vaati kolme toimenpidettä.

Ensinnäkin kaadoimme pihatöiden yhteydessä valtavan, katon päälle kallistuvan omenapuun, mikä poisti välittömästi viidakkotunnelman sisältä ja ulkoa. Uusi omenapuu on matalampaa riippamallia ja toimii myös parempana näkösuojana tielle.

Sitten oli aika uudistaa ilme valoisammaksi sisältäpäin.

Ennen:

Ruokapöydän ylle tarvittiin kaksi valaisinta ja karmea loisteputkirivistö ikkunan päällä korvattiin kirkkaalla led-nauhalla, jonka tehoa voi säätää langattomasti valaistustarpeen mukaan. Migreenipotilaiden takia loisteputkia ei ikinä voinut pitää päällä, joten valoa oli talvella aina liian vähän.

Kolmas ongelma olivat ikkunoita kehystävät tummat palkit, jotka aiheuttivat sen, että syksyisin ikkunaseinällä vastassa oli aukko pimeyden ytimeen. Jos palkit olisivat vaaleat, ikkunan muotokin näkyisi paremmin.

Pistimme toimeksi pari viikkoa sitten, kun sopiva maalari löytyi. Valitsin sävyksi vaaleanharmaan (Tikkurila 1964), sillä halusin arvostaa arkkitehdin alkuperäistä ideaa seinästä erottuvista karmeista. Lisäksi appiukkoni on kouluttanut minua luopumaan maalarinvalkoisesta, joka on kuulemma amatööreille, ja valitsemaan aina sävytetyn valkoisen.

Lopputulos on hämmentävän hyvä. Nämä kaikki toimenpiteet olivat yksitellen tehtyinä aika pieniä juttuja, mutta muutos on lopulta valtava. Väitän, että riittävä valo on sohvaa paljon tärkeämpi viihtyvyyden elementti, erityisesti marraskuussa.

Tästä muutoksesta luonnollisesti seurasi myös dominoefekti: nyt voin vihdoin miettiä olohuoneen verhoja, jotka ovat olleet placeholder-mallia viitisen vuotta. Lisäksi aamun puolelle eli makuuhuoneisiin tarvitaan paitsi sama maalausurakka myös kunnon pimennysverhot ja jonkinlaiset screen-kaihtimet, jotka blokkaavat kesällä niin lämpöä kuin valoakin. Kyllä se helle sieltä tulee, vaikka ei juuri nyt uskoisi.

Sopiiko sisustussuunnittelu kierrätyshullulle?

Yhteistyössä SBM Kipinä ja Glowdia

Otin ruutupaperia ja tein kolme saraketta: uusi, vanha ja teetetty ja lähdin kierrokselle asunnossamme. Halusin tietää, kuinka paljon meillä on uutena ja kuinka paljon kierrätettynä ostettuja kalusteita. Lopputulos: vanhat voittivat uudet yhdellä. Yhteensä meillä oli siis 31 huonekalua.

Yllätyin muutamasta havainnosta.

1. Skidin huoneessa ei ollut mitään kierrätettyä, Snadin huoneessa taas melkein kaikki. Elämäntilanne näkyy valinnoissa, sillä koulun aloitus osui muuton yhteyteen: oltiin muutenkin huonekalukaupoilla, joten oli kätevämpää ostaa myös kirjoituspöytä ja tuoli samalla.
2. Viimeisin uutena ostettu kaluste on minun työpöytäni parin vuoden takaa. Etsin sopivaa pöytää ikuisuuden, se oli maailman vaikein hankinta! Koska tarve oli akuutti kirjailijan elämääni varten, oli lopuksi pakko marssia kauppaan.
3. Kaikki kalusteet eivät menneet yllä mainittuihin kategorioihin: meillä on myös lainassa olevia ja perinnöksi saatuja huonekaluja sekä edellisen asukkaan teettämä valtava, 60-luvun tiikki-vitriinikaappi, jossa on valo. Nyt kaduttaa, että hankkiuduin eroon samantyylisestä 60-luvun kirjahyllystä!

Kun aloitin blogisijoittajana nettisisustuspalvelu Glowdian kanssa, mietin, että mitenköhän tämä  kierrättäminen sopii ammattisisustajan pirtaan. Mutta kun juttelin Glowdian yrittäjä-sisustussuunnittelija Kirsi Virrantalon kanssa, tajusin, ettei ole väärää tapaa käyttää sisustusammattilaista! Glowdialta löytyy palvelu niin pieniin kuin suuriinkin muutoksiin. Juuri nyt en tarvitse koko asunnon kattavaa monen tonnin projektia vaan ajatustenvaihtoa ja referenssejä sohvapöydästä – ja on mahtavaa, että nyt sitä saan! On yhdentekevää, mistä kalusteet hankin.

Suurin osa "käytettynä" ostetuista kamoista on tullut meille käytännössä uudenveroisina, joskus jopa laput kiinni. Yleensä myyjä toteaakin ilmoituksessa, että kaunis esine, mutta ei löydä paikkaansa. Ihmiset tekevät valtavasti harhaostoksia, joita eivät syystä tai toisesta ehdi tai voi palauttaa, ja tämä pätee niin vaatteisiin kuin huonekaluihinkin. Nettikirppiksillä on valinnanvaraa vaikka kuinka. Jos ei varta vasten halua suoraan tehtaalta tullutta, löytää mieleisensä hyvin todennäköisesti käytettynä. Miinuspuolelle menee lähinnä roudaamisen järjestäminen / lähetyskulut (ellei kohde satu sijaitsemaan lähellä). Joskus käy hirveä hillo ja unelmiesi matto kulkeutuu Kempeleestä Helsingin rautatieasemalle silmiään pyörittelevän miehen työmatkan mukana, mutta harvemmin.

Toki tämä on oma taiteenlajinsa. Kirppishaukkailu vaatii jossain määrin harrastuneisuutta: kärsivällisyyttä, hintatietoisuutta ja tavoitetta. Kuvan perusteella ostaminen on aina riski, joten jos et tunne myytävää artikkelia, pitää sitä käydä katsomassa tai pyytää lisäkuvia. Sattumaan perustuvassa rauhallisessa hankintatahdissa on kuitenkin se hyvä puoli, että prosessi vie yleensä sen verran aikaa, ettei tule ostettua hätiköidysti.

Minulla on menossa rottinkikausi. Pyöreä pöytä oli sohvapöydäksi liian hutera idea vaikka se muuten onkin aivan ihana. 

Arvaatko, mikä artikkeli tässä kuvassa ei ole kirppikseltä? Vastaus kommenteissa.

Minulle olennaisin tavoite on se, että tiedän, mitä etsin. Silloin voin laittaa suoraan ostoilmoituksen joko tietystä tuotteesta tai tämänkaltaisesta. Olen taipuvainen poukkoiluun, joten selkeän vision tai raamien kanssa surffaaminen on paljon tehokkaampaa. Koti-insinööri on hyvin kuvittelurajoitteinen eikä kertakaikkiaan näe, miltä Aallon klassikko sohvan edessä näyttäisi. Hän ei myöskään halua kierrellä huonekalukaupoissa, joten olemme pattitilanteessa. Sisustussuunnittelijasta sain sparrausapua.

Toiseksi haluan välttyä mittavirheiltä. Muutaman hutiostoksen jälkeen jopa minä olen muistanut käyttää mittaa, mutta mittakaava-asioissa ammattilaisen kokemus on suureksi avuksi: että matto on ruokapöydän alle riittävän iso myös tuolien näkökulmasta, riippuvan valaisimen saa asennettua riittävän korkealle, senkki mahtuu ovesta huoneeseen ja ovi aukeaa myös kaapin vieressä.

Testasin Glowdian minipakettia (49€) ensimmäiseksi olohuoneen keskelle asettuvaan sohvapöytään, koska se vaikuttaa koko tilan käyttömukavuuteen yllättävän paljon. Pallottelimme ajatuksia hetken verkossa ja sitten Kirsi ryhtyi hommiin: hän katsoi kierrätysryhmistä, mitä olisi saatavilla ja laittoi ehdotuksen tulemaan. Ja hyvältähän tämä näyttää! Tarvitsemme sohvan ympärille laskutilaa niin popcorn-kulholle, viinilasille kuin jaloillekin, joten päädyimme mustan pyöreän pöydän ja nahkaisen rahin yhdistelmään. Ne voisi asetella sohvan eteen hieman limittäin. Kirsi myös vinkkasi, että sohvan viereen sopisi myös pieni sivupöytä, jos laskutilasta on vielä tämänkin jälkeen pulaa. Jes, eikun surffaamaan!

Jos olet itsekin kiertotalouden ystävä, liity toki uunituoreeseen Glowdian Second Hand -fb-ryhmään! Laitan sinne kevään mittaan ainakin Lundiaa ja yhdet Valantin liian isot nojatuolit.

Ps. Satu käytti samaa minipakettia sohvan hankintaan ja Esko keittiön välitilan laatoitukseen. Vilkaiskaapa, jos kiinnostaa!

Legot avotakassa ja muita lapsiperheen sisustusratkaisuja

Kaupallinen yhteistyö: Glowdia

Tänne päin kun katsoo kaikki on hyvin.

...  Mutta sitten tästä suunnasta onkin jo vähän sekavampi otos, vaikka työpöydälläni on ns. hyvä päivä.

 – Ette vissiin hirveästi käytä tätä?

Ystävä seisoi avotakan edessä ja katseli tulipesässä sijaitsevia legopaketteja, kahta ulkolyhtyä, metrin pituista rullaa Skidin piirroksia ja askarteluja sun muuta sälää.

Juu ei käytetä. Eikä käyttänyt edellinenkään omistaja, sillä punatiilihormi oli puhdas jo muuttaessamme. Avotakka on pikkulapsiperheessä vähän vaikea, varsinkin jos edessä ei ole mitään kipinäpeltiä. Itse asiassa haluaisin purkaa koko avotakan, koska se vie olohuoneesta melkein 5 neliötä.

Kun muutama vuosi sitten muutimme unelmakämppäämme, valtavan remontin loppuunsaattaaminen oli ainoa tavoite. Budjetti oli tiukka jo muutenkin ja muistan ajatelleeni, että mitään ihmeellistä emme edes tarvitse: meillähän on jo kaikkea ja neliöitä ja huoneita oli uudessa kämpässä saman verran kuin vanhassakin. Selviäisimme helposti samoilla kalusteilla ja mitään ongelmia ei syntyisi. Ja jos syntyisi niitä ehtisi pohtia myöhemmin, paremmalla ajalla.

Koti-insinööri sen taisi ensimmäiseksi tuhahtaa, kun mallasimme olohuoneeseen vanhaa sohvaa, joka ei mahtunut tilaan mitenkään päin. "Tämä on hemmetin hankala kämppä sisustaa." Ja niin todellakin on: länsipuoli on pelkkää lasi-ikkunaa ja avotakka möllöttää olohuoneessa tilanjakajana poikittain, joten seinätilaa ei ole sielläkään. Olohuone on valtava, mutta makuuhuoneet pienet, joten molemmilla lapsilla pitää olla parvisängyt. Kodinhoitohuonetta ei ollut.

Ja sitten varmaan tiedättekin, mitä tapahtui. Parempaa aikaa ei ikinä tullut. Arkea piti alkaa pyörittää olivat ratkaisut sitten optimaalisia tai eivät. Sohva tungettiin sinne, minne se ei sopinut, ja pesukone siirrettiin toiseen suihkutilaan. Kamat, joille ei löytynyt paikkaa, tungettiin takahuoneeseen ja minä tein woman caveni ruokailutilan päätyyn. Esikoisen enterorokko piti huolen, etten löytänyt edes sukkiani viikkoon.

Mutta ilokseni voin ilmoittaa, että se myöhemmin on n-y-t. Tarvitsin tähän ryhdistäytymiseen ulkoisen syyn ja kas, se löytyi ihan sattumalta, blogisijoittamisen kautta.

Sohvapöytä puuttuu ja jumppavälineet hyllyllä. Sohvan edessä oleva rahi on täynnä lasten naamiaistarvikkeita.

Suomen Blogimedian perustamaan, starttaavien yritysten jeesimiseen keskittyvään Kipinä-hankkeeseen ilmoittautui mukaan oululainen sisustusalan yritys Glowdia, joka haluaa tehdä sisustusneuvonnasta edullista ja vaivatonta verkossa. Havahduin, että nyt jos koskaan on saumani. Tämä ei ole sisustusblogi ja juuri siksi halusin mukaan. Olen hyvin tavallinen ihminen, jolla on rajallisesti aikaa, ja siksi käytän paljon palveluita. Sisustussuunnittelijan käyttäminen ei sen sijaan ole koskaan edes tullut mieleen! Miten siitä voi hyötyä? Mitä maksaa? Ja miten he neuvovat ihmistä, joka ostaa melkein kaiken kirppikseltä?

No tämän vuoden aikana selviää! Glowdian suunnittelijan laittavat hommiin myös Muita Ihanian Tiina, Salamatkustajan Satu ja E2O:n Esko. Kaikilla meillä on vähän erilaiset asunnot, mutta sen voin luvata, että lapsiperheiden tarpeet tulevat hyvin kattavasti käsiteltyä.





Jouduin ylipäätään tämän yhteistyön kautta miettimään, mitä oikein kodilta odotan. Ei sitä ole aiemmin edes ehtinyt miettiä. Koti on nykyään työpaikkani, joten sen pitäisi tarjota viihtymisen lisäksi myös mahdollisuus keskittymiseen. Ennen kaikkea koti merkitsee minulle mielenrauhaa – ei taidenäyttelyä, mutta ei pelkkää keskuslämmitystäkään. Toisaalta haluan, että voimme järjestää isoja juhlia.

En ole minimalisti, mutta rakastan sitä, että kaikelle on paikkansa. Unelmakämpässä oleva järkyttävä siivo ja nurkkien rytöläjät (tämä on ystävän käyttämä mainio termi) hävettävät vähän samalla tavalla satojen eurojen käsilaukun vuoreen tarttuneet rusinat ja kuittien sisään käärityt purukumit. Uh. En ehdi mallaamaan peikonlehden varsia maljakkoon tai hankkimaan kymmeniä sistustustyynyjä, mutta kaipaan kyllä apua käytännön ongelmiin: järkeviä, aikaa ja käyttöä kestäviä, tyylikkäitä käytännön ratkaisuja niin eteiseen, makuuhuoneisiin, kylppäriin kuin olohuoneeseenkin.

Tavoitteena on siis lopettaa sisustusongelmassa asuminen ja sitten kun -elämä. Lapsetkin ovat jo sen verran isoja, että ne eivät enää riko aivan kaikkea. Ja sitten haluan ne legopaketit pois sieltä takasta. Miten se tapahtuu, jää nähtäväksi.

Jos kiinnostuitte heti, niin Glowdialla on hyvä tutustumistarjous: yhden sisustusongelman ratkaisemiseen (esim. seinän tapetin valinta) tarkoitetun minipaketin saa 39 eurolla helmikuun ajan. Tsekkaa tästä, kuinka palvelu toimii.

Mikron nappula 150€

Mikroaaltouunin käynnistysnappula putosi keittiön pöydälle kuutisen viikkoa sitten. Namiska oli alkanut hieman löystyä jo vuosi takaperin, mutten osannut arvata, että se kokonaan luovuttaisi. Laite oli sen jälkeen käyttökelvoton. Ensin ajattelin että noh, onneksi onneksi hajosi vain mikro eikä esimerkiksi pesukone, mutta aloin perua puheitani viikon jälkeen.

Tajusin tarvitsevani aktiivisesti tuota mustanpuhuvaa kapistusta, joka räjäyttää poikkeuksetta puurot seinille, jättää pakastepullat toispuoleisen jäisiksi ja jonka kello edistää niin, että ajan lapset kouluaamuisin ovesta ulos aivan liian aikaisin. Teemme yleensä isoja satseja ruokaa, jota sitten lämmitetään annos kerrallaan treeniaikojen mukaan. Mikro sulattaa pakastepinaattikeiton 10 minuutissa ilman pohjaanpolttamista, lämmittää kaakaon minuutissa ja eilisen tähteet kahdessa. Kalakeitto menee täydelliseksi soseeksi, kun se on kolmatta kertaa liedellä. Ymmärsin suhteeni intensiivisen luonteen viimeistään kaivaessani murentunutta karjalanpiirakkaa leivänpaahtimen sisuksista.

Kattilapoppareita en uskaltanut edes kokeilla. Lähinnä siksi, etten tiedä, missä sammutuspeitto on.

Odotimme nappulaa kuusi viikkoa. Ja kun asentaja tuli tänään sen vaihtamaan, kävi ilmi, että vika ei ollutkaan nappulassa vaan taustalevyn takana olevassa säätimessä, joka oli vain "pudonnut" kannattimiltaan. Tyyppi paikkasi systeemin nippusiteillä ja laskutti vartin projektista 150 euroa.

Kun kysyin, että mikäs homma, tyyppi totesi, että kyseinen valmistaja käyttää jonkun toisen merkin tekniikkaa eikä taustaviritys ole kummoinen. Mahtavaa, keskinkertaista laatua kauniissa kuorissa.  Kun keittiötämme silloin muutama vuosi sitten suunniteltiin halusin nimenomaan laatua. Jos joskus vielä joudun kodinkoneostoksille, design-merkit ovat nyt minun puolestani nähty nappuloineen. 

Tästä laskusta oli kuitenkin se hyöty, että tajusin, kuinka paljon rakastankaan kodinkoneita, kaikkia niitä. Ne vapauttavat mielettömät määrät aikaa, helpottavat, nopeuttavat, sujuvoittavat ja mahdollistavat elämän, jossa ehtii tehdä kaikenlaista.

Yritin miettiä, mistä kodinkoneesta luopuisin, jos yhdestä pitäisi luopua. Jos telkkari lasketaan, niin siitä. Toiseksi sitten kuivuaskaapista, vaikka sekin on tuikitarpeellinen juuri minun pyykkäystaktiikalleni (yhtenä päivänä viikossa kolme koneellista) ja noin 9 kuukautta vuodesta.

Pienempien kojeiden kanssa sama homma. Olen jopa ruvennut tekemään viikonloppuisin smoothieita, joten blenderikin on aktiivikäytössä. Vain silitysraudan töpseli näkee harvoin pistorasiaa. Sen voittaa vain raclette-pannu.

Mikä tämän tarinan opetus oli? Jos olet hankkimassa kodinkoneita, juttele korjaajan kanssa. Hän ehkä osaa kertoa jotain sellaista, mitä kodinkonekauppias ja google ei.

Viherkasvini ovat perseestä

Olen aina luullut, että kasvit ovat vain kasveja, että ne saman lajin edustajat viihtyvät samanlaisissa paikoissa ja kasvavat suurin piirtein samalla tavalla. Mutta nykyään ajattelen, että joukossa on erilaisia persoonallisuuksia, osan kanssa tulen paremmin toimeen kuin toisten. Esittelen teille todistusaineistoksi nyt tällä hetkellä kotoamme elossa löytyvät yksilöt.

1. Löllö

Löllö on ollut kanssani jo kymmenisen vuotta. Yhtäkkiä se alkoi vain dunkata oudolle ja lössähti ja kun nyt tarkemmin ajattelen tätä asiaa, lössähdys saattaa liittyä siihen, että Skidi oli saanut yhdessä vaiheessa päähänsä kastella kukkia tietämättäni. Leikkelin pois lössähtäneitä oksia ja jäljelle jäivät nämä pari oksaa. Nekin näyttävät olevan hieman vetelässä tilassa, joten kohta varmaan pelkkä ruukku jäljellä.

2. Tohtori Syherö

En ymmärrä, mitä helvettiä tälle tapahtui. Kun ostin sen kaupasta se kiipesi kiltisti ylös noita tukitikkuja pitkin ja kukki valtoimenaan. Sitten se koki jonkinlaisen täydellisen sekoamisen, pudotti kaikki kukkansa ja tekee nyt tuollaista kiemuraa ruukun pohjalla. Jos olisi joku kasvien psykologi olemassa, veisin Syherön sen kanssa juttelemaan disorientaatiostaan.

3. Return of the jedi

Tämä saniainen taas pääsi hieman kuivahtamaan talvella, mutta se oli sen oma syy. En huomannut kuivumista, koska se salakavalasti säilytti vihreytensä, eikä lainkaan nuupahtanut kuten normikukat. Ihme jäkittäjä. Yhtäkkiä vain huomasin, että toisin kuin elävät viherkasvit se rapisee oudosti, kun ilmavirta osuu siihen. Sen heikkotekoisempi ystävä poistui elävien kirjoista, mutta tämä palasi kuoleman porteilta yhden eloon jääneen oksan varassa ja kisaa nyt kärkipaikasta elinvoimaisimpien yksilöiden skabassa. Ihan 6/5 suoritus.

4. Agorafobinen kliivia

Tämä hyvin pitkäikäinen kliivia on periaatteessa ihan hyvävointinen, mutta jostain syystä se on hiihtänyt ruukun toiseen reunaan. Onko joku kussut toiselle puolelle vai mitä? Lisäksi se ei kuki enää ikinä. En tiedä, liittyvätkö nämä kaksi asiaa toisiinsa. Mullanvaihto ehkä sparraisi, mutta kun näyttää siltä, ettei sen juurella ole nytkään multaa vaan jotain kaarnaa niin olen vähän epätietoinen. Don't fix it if ain't broken. Mutta onko se?

5. Tsemp Paulia

Tälle Sain Paulialle kuuluisi joku tsempparipalkinto. Se asuu Snadin huoneessa ja kokee säännöllisin väliajoin erilaisia vitsauksia, putoaa ikkunalaudalta, kylmettyy liian lähellä aukijäänyttä tuuletusikkunaa tai kärsii kevätauringon paahteesta, mutta aina se herää henkiin - eikä mökötä vastoinkäymisistä yhtään vaan kukkii aina! Tykkään sen asenteesta, vaikka muistaakseni mummon yksilöt olivat hieman rehevämpiä. Kaikkea ei voi saada.

Nyt siellä joku huomauttaa, että viherkasveja pitäisi hoitaa asiantuntevammin. Se on kyllä totta. Tulen paremmin toimeen karskien ulkokasvien kanssa! Toisaalta joku voisi väittää, ettei väitteeni ole ihan ongelmaton. Enkä tiedä, kuinka moni on onnistunut siinä, että laittaa keväällä yrttipenkkiin tilliä ja persiljaa ja sieltä pukkaakin kiviä ja orvokkia.

Ulkokasvien kanssa pääsee kuitenkin henkisesti helpommalla.

Jos kasvi kuolee, se ei oikeastaan ole sinun vikasi. Olet vain ostanut valmiiksi huonon taimen tai sitten se on joutunut luonnonvoimien, hallan tai hyönteisten uhriksi. Kuten pallomainen puksipuu, josta kuivui toinen puoli ja se näyttää nyt hieman kuolemantähdeltä. Täytyy myös muistaa, että flamingokukkani, joka oli sentään kestänyt hoivissani opiskeluvuosistani lähtien, kuoli siihen, että laitoin sen heinäkuussa viikoksi ulos.

Lopuksi tarvitsee vain hyvän lapion ja kastelukannun (sammakkolapion toinen silmä irtosi kun kaivoin ylös ruohosipulia, jolla oli täysikasvuisen koivun juurakko) eikä tarvitse välittää suojaruukkuhommista, alussorasta tai substralista. Sitten vain sekoamaan taimikauppaan! Se on kiva yllätys perheelle kun on takapiha kuosissa ja perheen ruokarahoista järkyttävä summa käytetty jättidaaliaan.

Tsemppiä kaikille kevääseen heränneille viherpeukaloille!

Kuinka minusta tuli ryijynhalaaja

Ostin ryijyn. Kun kyselin Facebookissa ryijytangon perään, syntyi pieni ryijykohu.

Lokki, Kehrä, Ikea, Muurame, 60-luvun tiikkikaappi sulassa sovussa.

Ryijytankoa oli hirveän vaikea löytää. Kehitin Fidasta hätäratkaisun,
mutta jospa sille vielä maalia ja rautasahaa vähän näyttäisi.

Osa oli ostoksestani aivan mehuissaan ja halusi välittömästi perustaa ryijykerhon, osa taas piti minua mielenvikaisena. Siinä missä 50- ja 60-luvun kalusteet ovat jo päässeet takaisin suomalaisten sisustukseen, 70-luku on vielä sijoitettu henkiseen hirvitysosastoon.

Kun ostimme tämän asunnon, täällä oli muutama asia, jonka olin valmis repimään heti pois. Tummanruskea kankainen seinä ruokailutilan päädysä, samaa tummanruskean sävyä oleva eteisen laattalattia sekä keltainen lasiovi. En tehnyt niille mitään. Tuli nimittäin sellainen fiilis, että ne kuuluivat tähän taloon samalla tavalla kuin luomi keskellä otsaani kuuluu siihen. Että teen peruuttamattoman virheen, jos poistan ne.

Olen nykyisin tykästynyt tähän kangasseinäänkin. 

Tämä talo ei ole mikään viimeisen muodin mukainen Avotakka-koti vaan 60-luvun tuotos, sieltä täältä vähän rempallaan. Mutta jos kangasseinän edessä on Muuramen moderni kirjoituspöytä, niin ehkä siihen tulee hauska kontrasti. Ja jos meillä on keltainen ovi niin laitetaan sitten kämppään jotain muutakin keltaista. Jos seinät maalaa valkoiseksi, ruskea klinkkeri näyttää aika dramaattiselta.

Sama tunne tuli ryijyn kanssa. Ryijy voisi hyvinkin kuulua tähän taloon. On tietenkin jokaisen omassa silmässä, miltä ryijy seinällä näyttää. Huonokuntoinen, ei-huollettu mökkiryijy, joka repeilee liitoksistaan ja haisee tupakalle on tietenkin aivan hirveä. Ryijy vaatii ympärilleen tilaa ja valoa, se on kuin valtava taulu. Ja koska Koti-insinööri pitää kiinni minimalismin vaatimuksesta, sille löytyi tila. Ja rakastan sitä!

Joku arvostaa seinätekstiileitä ehkä akustiikkasyistä, mutta minulle ryijyn arvo on siinä, että niitä ei tehdä kaakkois-Aasiassa tuhatta kappaletta minuutissa. Ja siinä, että tuijotin kakarana yläpetistäni juuri samaa kuviota ja haistelin villan tuoksua.

Neljänkympin nostalgiakohtaus, sanoisi joku. Ja saattaa osua ihan oikeaan.

Elämäni sisustustrendit

Nyt kun elämässä on taas enemmän aikaa, huomaan katselevani kämppää uusin silmin. Vähän sillä tavalla, että mitähän täällä on oikein 10 vuoden aikana tapahtunut. Kämpässä näyttäisi olevan kerrostumia eri sisustusvaiheiden ajalta.

Tämä on vaiheesta neljä.

1. TUPARIT/JATKOT/ETKOT!!!!! -vaihe on se kun muuttaa ensimmäiseen omaan kotiin eikä ole oikeastaan varaa ostaa mitään muuta kuin välttämättömin eli siideriä ja vessapaperia. Tärkein huonekalu on jääkaappi. Kaikki huonekalut ja tavarat saadaan lahjoituksina kotoa tai sukulaisilta tai dyykataan jätelavalta. Baarista pöllitään muovituoppi kaikkien niiden parittomien mukien seuraksi. Haarukoita on kaksi, pikkulusikoita yksi. Seinillä ei ole mitään koska 80-luvulta peräisin olevaa James Deanin julistetta ei saanut enää irti lapsuudenkodin seinään kivettyneestä sinitarrasta. Äidin antama kaktus kuolee.

2. Lipasto sun kalsareille -vaihe on se kun muutetaan yhteen jonkun kanssa. Mennään Ikeaan, ostetaan henkareita ja lipasto, erotaan kokoamisen aikana ja heitetään henkarit parvekkeelta alas, palataan kuitenkin aamulla yhteen ja päätetään, ettei mennä Ikeaan enää vaan kirppikselle. Paitsi seuraavana viikonloppuna kun pitäisi saada se paistinpannukin ja uusi viherkasvi.

3. Liivinsuojavaihe. Mahtuuko vaunut eteiseen, mihin laitetaan vaipat, saako pesukoneen päälle kuivausrummun ja onko pyllynpesupiste keittiössä vai kylppärissä? Tätä ajanjaksoa leimaa akuutti paniikki, lievä piimän tuoksu ja ympäri kämppää lumihiutalemaisesti ripotellut tissiläpät. Missään välissä ei ehdi erityisemmin ajatella, miltä hima näyttää, saati että ehtisi johonkin sisustuskauppaan, joten koti on täynnä kummallisia hätäratkaisuja ja väliaikaisvirityksiä. Verkkokalvoja särkee riemunkirjava vauvakama sitteristä imetystyynyyn. Viherkasvit kuolevat taas, mutta tällä kertaa kukaan ei huomaa.

4. Armageddon-vaihe. (Tähän vaiheeseen mahdollisesti yhdistyy uusi liivinsuojavaihe.) Mitään kallista tai laadukasta ei voi ostaa, koska kersat tuhoavat sen kuitenkin. Vaiheelle on ominaista erilaisten tahranpoisto- ja entisöintimenetelmien opettelu, porttien virittäminen, ylähyllyjen kuormittuminen, kulmien pehmustaminen ja lattialle syntyvät polut. Varastoon roudataan verhot ja kaikki arat tekstiilit, perintökalleudet, lasiesineet sekä kurkkuun mahtuvat pikkutavarat kuten sohvatyynyt. Luojan kiitos ei ole niitä viherkasveja syötäväksi.

5. Sedimenttivaihe. Kersoja ei enää himassa näy, joten nyt voisi vähän panostaa kotiinkin! Mutta kuka helvetti tämän sisustussinfonian oikein on suunnitellut? Ai niin, ei kukaan. Kodinlaittamisen (tai -laittamattomuuden) evoluution kaikista vaiheista löytyy muistoja, samoin kuin taaperon piilottamat autonavaimet, pädi ja sakset. Ruokapöytä näyttää siltä kuin joku olisi kuollut sen päälle, ja pöydän alla olleen maton voi viedä suoraan kaatopaikalle. Tämä vaihe alkaa arkeologisilla kaivauksilla ja päättyy siihen, että suurin osa kamasta lähtee eteenpäin, kotoaan muuttavalle kummitytölle. Päällimmäiseksi jää toivo: jos nyt sitten joku kasvi tai ylipäätään kaunis esine, jonka oikeasti haluaisi?

Mistähän sitä aloittaisi. Ehkä sieltä varastosta.

Pirjoa ei saa imuroida ja muita tehtäviä

Kaupallinen yhteistyö / Stella Kodinhoitopalvelut

Oman kotinsa avaimien ojentaminen ulkopuoliselle on herkkää puuhaa. Kodinhoidossa on pakko luottaa vieraaseen mutta kuten jo aiemmin totesin, kuka tahansa ei käy. Meillä täytyy olla paitsi samanlainen siisteyskäsitys myös yhteinen ymmärrys pelisäännöistä.

Keskustelu sujui hyvin.

- Ymmärrämme hyvin, että henkilökemioiden täytyy kohdata. Olisiko teillä muita toiveita kodinhoitajasta?
- Sellainen jämäkkä ja suorapuheinen olisi hyvä. Niin ja mielellään eläinystävällinen.
- Ahaa, onko teillä lemmikki?
- On, Pirjo. Vähän ujo.
- Asia selvä. Onko vaarana, että Pirjo karkaa oven avauksella?
- Ei, Pirjo haluaa nimenomaan olla sisällä.
- Ok. Pelkääkö Pirjo imurointia?
- Pelkää.
- Miten Pirjo tulisi huomioida?
- Pirjo pitää vain jättää rauhaan. Sitä ei saa heittää ulos, raidata eikä imuroida.
- Nyt täytyy tarkistaa, että Pirjo on...?
- Hämähäkki. Ruskea varastohämähäkki.
- Terraariossa?
- Ei, tuolla kaapin alla. Tai vähän riippuu. Joskus pyykkikorin takana. Tai yöpöydän jalassa. Pirjon vanhat verkot saa imuroida, mutta ei sitä, missä hän kulloinkin sattuu olemaan.
- Kirjaan ylös. Olemme varovaisia Pirjon kanssa.

Meille sopiva ja eläinystävällinen kodinhoitaja löytyi. Sekä koti että Pirjo voivat hyvin.

Ikkunanpesun jälkeinen valoilmiö! Ei yhtään haittaa että aurinko paistaa sisään!

Kodinhoitajamme Charmaine on nyt käynyt meillä muutaman kerran. Sovimme heti alkuun, että aina ei tarvitse toistaa samaa rytmiä vaan joillain kerroilla voi tehdä erikoisjuttuja. Hän on hoitanut perussiivouksen lisäksi myös muutamia erikoistehtäviä. Tuuletusräppänät on imuroitu edellisvuoden koivunsiemenistä, ikkunoista näkee läpi ja rahista saatiin tekstiilipesulla alkuperäinen väri esiin. Tämä on hyvä systeemi, sillä aina löytyy jotain. Terassin painepesu, viemärinavaus tai uuninpuhdistus.

Olen ruvennut kyselemään Stellalta kaikenlaista pientä asiainhoitoa. Meillä on takapihalla yksi hajonnut penkki ja päreinä oleva säilytyslaatikko - voisiko niille järjestää kaatopaikkakyydin Stellan kautta? Kyllä. Saako kotikäynnillä myös punkkirokotuksen? Järjestyy.

Näitä kaikkia hommia yhdistää yksi asia: ne ovat roikkuneet takaraivossa epämääräisenä kuormana, jotka pitää hoitaa joskus. Mutta kun ei kukaan saa aikaiseksi! Siihen vaaditaan joku ponnistus, toimenpide, aine tai työkalu, ja aikaa. Jota ei ole. Aivokapasiteetti pystyy pitämään mielessä vain päiväkodin metsäretkieväät, työpalaverit ja astianpesukonenappuloiden loppumisen.

Itse asiassa näitä hommia, joita kaikkia yhdistää sana "pitäisi", on enemmänkin.

Huhuilin joku aika sitten apulaista, joka hoitaisi taloutemme juoksevia asioita. Kumppanuus kodinhoitofirman kanssa voisi olla ratkaisu. Sama yhteyshenkilö voisi vastata paljon laajemmastakin alueesta kuin siivoamisesta. Mitäs jos he hoitaisivat myös puutarhahommia kuten nurmikonleikkuuta ja rikkaruohojen kitkemistä? Korjaisivat kännykän näyttöjä, huonekaluja ja vaatteita? Maalaisivat välioven? Hoitaisivat kuntoon kylpyhuoneen ärsyttävästi välkkyvän lampun ja repsottavat silikonit?

Listalle saa helposti parikymmentä tehtävää, joilla ei ole tulipalokiire, mutta jotka kuormittavat päänsisäistä to-do -listaa.

Lääkäri kotiin on jo tarjolla, mutta entäs jos kaipaisin kotiin hierontaa, kasvohoidon tai kaupassakäynnin? Farkkujen lyhennyksen, 50 litraa kukkamultaa ja fillariin talvirenkaat? Syntymäpäiväkakun ja takkapuita?

On jännä ajatus, että nämä hommat joskus olisi hoidettu. Silloin minun ei ehkä tarvitsisi aloittaa kesälomaani nakkilistalla. Tai ainakin se olisi huomattavasti lyhyempi.

Huom! Jos palvelukulttuurilliset kokeilut kiinnostavat, saat Stellalta -25% kertasiivouksesta ja ikkunanpesusta ja lastenhoidosta sekä -50% 1.kk sopimustilauksesta taikasanalla Project Mama.

Tulossa 2017: woman cave eli naisluola!

Miehet tarvitsevat kuulemma man caven, oman tilan, jossa riehua. No, voin kertoa, että niin tarvitsevat naisetkin. Ainakin minä - ja tänä vuonna sen toteutan!

Tässä on erinomainen esimerkki turhasta kursailusta: metrin levyinen pöytä. Eihän se riitä alkuunkaan.

Olen jo jonkin aikaa haaveillut omasta huoneesta, mutta kaikki asuntomme huoneet ovat joko kaikkien tai jonkun muun tilaa. Ongelma yhteisten tai muiden tilojen kanssa on se, ettei niitä saa sotkea. Ja minä haluan sotkea.

Oman huoneen pointti on juuri sotkeminen (ei jostain syystä päde lapsiin). En siis todellakaan halua mitään naisvajaa, jonka voisin koristella pitsiverhoilla, ruusuilla ja sisustustyynyillä. Haluan sopen, johon saan levitellä mappini, puhelimeni, tietokoneeni, nenäliinani, teekuppini, laturini, pankkitunnukseni, meikkini, irtiskätköni, kamerani, epämääräiset muistiinpanoni sekä taksikuittini. Siivoan sen kyllä joskus, kun jaksan. Tai no, en usko että jaksan.

Koska kämpässämme ei ole enempää huoneita ennen kuin kersat muuttavat pois, ajattelin erotella omaan käyttööni pitkän ja kapean ruokailutilan päädyn. Ovea ja lukkoa tilaan ei näillä spekseillä saa, mutta kattoon voi asentaa kiskot ja väliverhon (olen alkanut haaveilla sellaisista 70-luvun puisista oviverhoista), joka piilottaa muulta perheeltä vaivalla rakentamani sekamelskan.

Mahdollisesti myös haen inspiraatiota teinien ovikylteistä ja askartelen jonkun "ken tästä käy saa kaiken toivon mistään jälkiruoista ikinä heittää" -uhkauksen.

Jos projekti kusee, muutan tänne Skidin löytämään luolaan.

Sitten kalustukseen. Olen ostanut aikuiselämässäni ainakin kuusi erilaista kirjoituspöytää. Joka kerta liian pienen. Kuten arvata saattaa kursailu on kostautunut: liian pienen pöydän ääreen eivät mahdu kamat, joten minäkään en kotiudu sinne vaan päädyn istumaan läppäri sylissä milloin missäkin päin asuntoa kamat levällään. Nyt pöydästä tulee s u u r i.

Kävin viime syksynä läpi sekä nettikirppiksiä että huonekalukauppoja ja totesin, että maksan mieluummin enemmän sellaisesta jonka haluan kuin vähemmän kompromissista. Ja sen on oltava puuta. Puulta tuoksuvaa puuta. Jostain syystä kirjoituspöytiä on tarjolla vaikka millaisesta levystä, mutta ei puusta.

Aionkin tilata naisluolaani täydellisen kirjoituspöydän hyväksi havaitulta puusepältä. Tarkoituksenmukainen työpöytä ei nimittäin ole kohtuuton vaatimus kirjoitustyöläiselle ja puusepistä minulla on vain hyviä kokemuksia. 

Ja kunnon tuoli tietenkin pitää vielä olla. Tyylikäs ja peffaystävällinen.

Että näin! Projekti valmistunee helmikuussa, jolloin palaan siis lopputulokseen kuvien kanssa! Jos olen unohtanut jotain olennaista, kerro heti! (Pientä Smegin bissekaappia jo vähän mietin.)

Voidaan olla meillä

Olemme asuneet tässä asunnossa nyt parisen vuotta.



Kun asunnon ostopäätös piti tehdä, epäröin erityisesti huoneiden kokoepäsuhtaa: makuuhuoneet ja kylppärit olivat aika pienet mutta yhdistetyssä ruokailutilassa ja olohuoneessa sen sijaan mahtui säilyttämään jumbojettiä. Samasta ratkaisusta johtuva sokkeloisuus tuntui omituiselta.

Noh, jokaisessa asunnossa on puolensa ja joskus niiden löytämiseen menee hieman aikaa. Tämä on paljastunut hyväksi juhlakodiksi. Ja se taas auttaa ruuhkavuosi-ihmistä kutsumaan ystäviä kylään.

Tämä voi olla joku harvinainen neljänkympin kriisin oire, mutta minusta on nykyään jopa kiva järjestää koko perheen pippaloita. Mutta kuten Satu juuri kirjoitti, tässä elämäntilanteessa ei ole kovin helppoa saada kokoontumista järjestymään. Päivämäärää on vaikea saada sopimaan kaikille, ravintolaa ei saa varattua isolle porukalle tai lapsille ei löydy hoitajaa. Yleensä jostain palelee.

Mutta jos on tila, kaikki muu kyllä järjestyy jotenkin. Buukataan päivämäärä hyvissä ajoin, mutta ilman sitovia varauksia, peruutuksista ei marailla. Pääsee kuka pääsee. Syödään mitä syödään. Pääasia, että voidaan vähän nauraa itsellemme. Sille yleensä löytyy tarvetta.

Ja meille voi tulla. Olohuoneessa mahtuu riehumaan, leikkimään, seurustelemaan ja syömään parikymmentä aikuista ja saman verran lapsia. Akustiikka kohtelee tärykalvoja pehmeästi ja sokkeloissa voi mainiosti leikkiä piilosta. Avotakan alle piiloutuva tenava pyyhkii sieltäkin pölyt.

Isojen tyttöjen puvut olivat niin hurjia että pienemmiltä jäi suu auki.

Hämähäkit onnistuivat viime vuotta paremmin: silmät olivat nyt oikean kokoiset ja päälle tuli vielä koristeita.

Emansipaatiohuumassa pihalle pyörähti Jackie O'Lantern.

Ensi vuonna en enää aiheuta itselleni jännetuppitulehdusta jäätelökauhalla vaan hankin jonkun järkevän työkalun.

Käsibooli oli taas suosikkiällötys. Mutta vielä jäi parannettavaa: sormet sulavat liian nopeasti!

Tämän vuoden uutuutena olivat silmämunat eli jätskipallot, joissa on pantterit iiriksinä ja lakunapit mustuaisina.
Verisuonet on pursotettu tuubista. Ensi vuonna täytyy keksiä näille joku ihonvärinen astia.

Mandariinien menekki on aika hyvä kun niille piirtää naaman.

En tiedä, ajatteliko arkkitehti juuri tätä ruuhkavuosinäkökulmaa pohjapiirrosta luonnostellessaan, mutta sellainen tästä nyt on muodostunut, juhlakoti.

Seuraavaksi sitten juhlasesongissa jouluhöpsähdys. Tipe, tipe!