Hyvä on hiihtäjän hiihdellä

Hiihtolenkki on konsepti, joka perheessämme ilahduttaa jo melkein kaikkia. Vain Snadi ei ole lajille vielä syttynyt. Sainkin houkuteltua eilen kuopuksen lähiniittyä kiertämään lupaamalla jälkikäteen kuumaa kaakaota ja pullaa, sillä hän olisi halunnut mieluummin siivota vaikka huoneensa kuin lähteä kanssani ladulle. Ymmärrän. Aloin itsekin pitää hiihtämisestä vasta reilu parikymppisenä. En ole koskaan ollut talvi- tai lumi-ihminen, joten riemu piti löytää rauhasta, maisemista ja valosta. Hiihtoon kuuluukin samanlainen meditatiivinen hiljaisuus kuin saunomiseen. Nykyään nivelet arvostavat jo tehokasta kuntoilupuolta.

Hiihtämiseen oli lapsena hirveän vaikea motivoitua. On vaikeaa pitää lajista, jota ei osaa – varsinkin kun sitä vielä mitattiin hiihtokilpailujen kautta. Sen lisäksi, että Snadi on vauhti-ihminen ja pitää enemmän laskettelusta, taidot ovat hatarat. Murtomaahiihtoon on eteläranikolla hyvät edellytykset vain muutamana päivän ajan vuodessa, jos sitäkään – ellei halua sutia jonossa 5000 muun kanssa jollain tykkilumetetulla muutaman sadan metrin pätkällä. Minä en todellakaan halua. 

Mutta – ja tämä on kaikkien kaltaisteni jumittajien ongelma – jos ei ikinä kokeile, ei huomaa, että onkin itse asiassa kehittynyt, vähän itsestään. 

Monojen nauhat menevät rusetille vaivattomasti ja siteet napsahtavat kiinni ilman vanhemman apua. Vain sauvojen kanssa piti auttaa, sillä rannelenkki ei meinannut mahtua paksujen hanskojen läpi.

Sivakoimisen perustekniikka on jäänyt selkäytimeen edellisiltä talvilta ja kunto kasvanut muiden lajien myötä. Hiihtäminen ei ollutkaan enää yhtä hengästyttävää ja raskasta kuin aikaisemmin, ei edes ylämäissä. 

Snadi on oppinut kaatumaan ja punenrtamaan itsensä ylös. Minua ei tarvittu enää nostamaan hangessa sätkivää tappia. Henkistä kehitystäkin on tapahtunut: pötkähdyksistä ei tule kilareita eikä murjotusta. 

Kun lamput syttyivät valaisemaan lämpimästi hämärtyvää talvimaisemaa, Snadi myönsi vastahakoisesti että onhan täällä ihan kaunista. Ja kun vastaan tuli vielä hänen hyvä ystävänsä, päätettiin yksissä tuumin että hiihdetään vielä yksi lenkki. Loppumatkasta takaani kuuluikin iloinen pälätys.

Lopulta vedimme lenkin neljään kertaan ympäri. Kun kerroin Snadille, että hiihdimme melkein kahdeksan kilometriä, hän hämmästyi. Oliko se näin vähän? Oli se. Hiihtäminen alkaa kun hiihtämisen ajattelun lopettaa. 

Ja kun ylittää itsensä vahingossa tulee hassu olo. Mihinköhän kaikkeen muuhun sitä pystyisi, jos vain yrittäisi uudelleen? Kolmeen kuppiin kaakaota ja kahteen pullaan, tietty.

Mitä teet, kun suutut?

Juttelin erään ystäväni kanssa anger managementista. Hän on helposti hermostuvaa sorttia ja yrittänyt löytää terapian avulla keinoja hillitä itseään provokatiivisessa tilanteessa. Ystävä kertoi tilanteesta, jossa oli ensimmäistä kertaa onnistunut raivon tunteen hyväksymisessä ja sitä seuraavan reaktion hillitsemisessä. Hän ei ollut tapansa mukaan räjähtänyt vaan pystynyt rauhoittumaan ja käsittelemään asian rauhoituttuaan jämäkästi mutta ilman siltojen polttamista napalmilla. Hän oli ansaitusti edistyksestään erittäin tyytyväinen. 

Hitto, tulin suorastaan kateelliseksi. Ajatella, että tällaisiakin taitoja voi treenata! Jotenkin tuntuu että meille, jotka emme ole varhaiskasvatuksessa askarrelleet vahvuusvariksia, tällaisesta mielenhallinnasta olisi hyötyä itse kullekin. 

Erityisesti tuo tunteen hyväksyminen jäi vaivaamaan. Negatiivinen tunnehan on ikävä ja siitä haluaa eroon ihan syystä, mutta jokainen toimii stressaavassa tilanteessa eri tavalla temperamenttinsa mukaan. En ole itsekään mikään jedi. Mitä minä siis teen, kun suutun?  

Niin no, minä toimin täysin päinvastoin kuin ystäväni, passiivisaggressiivisesti. En välttämättä huuda lainkaan, vaan vedän rullaverhon ikävän ihmisen eteen ja poistun paikalta. Pois silmistä, pois mielestä ja ongelma ratkaistu! En jaksa nähdä vaivaa selvittääkseni asioita vaan katkaisen epämiellyttävän tunnevellonnan mieluummin poistamalla aiheuttajan ja lähtemällä menemään. Nopeaa ja kätevää! Minun "pitäköön tunkkinsa"-ratkaisuni toki tarkoittaa mykkäkoulua on steroids, eli sitä, ettei välttämättä tarvitse nähdä enää koskaan, ei edes seuraavassa elämässä. 

Vähän lievemmissä tapauksissa lisään tyypin vain henkiselle kostolistalleni, mikä tarkoittaa, että kampitan hänet heti, mikäli tilaisuus tarjoutuu. No, en ole kostolistaa joutunut juuri kaivelemaan, koska lievät suutahdukset laimenevat aika nopeasti.

Tunne on vain tunne. Se syntyy aivoissa ja minä itse päätän, mitä minä sille teen. Uusia tapoja kannattaa opetella monesta syystä. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka ovat hyviä neuvottelijoita. Mitäs jos voisin opetella sellaiseksi? Ihan jo siksi että voisin siirtää tämän tärkeän taidon eteenpäin.

No, joka tapauksessa. Olisipa mahtavaa, jos ihmiset kertoisivat enemmän terapiassa tekemistään havainnoista. Niistä saattaa olla ajatuksen aihiota muillekin.

Jännittää hyvällä tavalla

Snadi hyppäsi tänään junaan, ensimmäistä kertaa yksin. Hän halusi lähteä mökille ja ainoa vaihtoehto oli matkustaa sinne itsenäisesti. Suora, kahden kaupungin välinen junayhteys on maailman yksinkertaisin matka kun lähdössä on joku saattamassa ja perillä joku vastassa.

Preppasin häntä reissuun kaikin mahdollisin tavoin. "Muista, että et levittele kamojasi joka puolelle, wifi voi tökkiä, seinässä on pistorasia, vaunun päädyssä on vessa, ihmisille ei tarvitse kailottaa kaikkia perheen asioita, etkä voi nousta junasta ennen määränpäätä, vaikka laiturilla olisi söpö koira." Snadi nyökytteli ja muistutti, että on matkustanut junalla sata miljoonaa kertaa ja pyysi vain tarkistamaan, ettei ruutuajan tauon paikka iskisi ennen päätepysäkkiä. Ja sitäpaitsi joku kaveri oli mennyt jo lentokoneellakin yksin.

"Jännittää hyvällä tavalla", hän totesi ja osui naulan kantaan.

Minuakin jännittää, mutta en tiedä millä tavalla. Olen epävarma. Vaadinko lapselta liikaa? Pystyykö hän tähän? Sama kysymys on edeltänyt kaikkia itsenäistymisen vaiheita, ensimmäistä ulkoleikkiä, päiväkotiaamua, koulumatkaa. Miksi hitossa aivan normaali asia tuntuu siltä kuin työntäisi aikansa kuluksi tikkuja kynsien alle jonottaessaan aikaa juurihoitoon ja odotusmusiikkina olisi Frederikiä.

Mitä jos juna menee rikki? Tai jos lippu katoaa ja konduktööri pistää lapsen pihalle seuraavalla asemalla? Mitä jos pillikaakaossa on pähkinää ja Snadi saa sairauskohtauksen, jota ei ole koskaan ennen saanut? Ööö. Muistaakseni vastasin jossain työpsykologian persoonallisuustestissä, etten juurikaan huolehdi asioista turhaan. Olen näköjään erikoistunut sekä vainoharhoihin että itsepetokseen.

Havahduin asemakuulutukseen. "Äiti, sun täytyy nyt lähteä." Tottelin. Jos kersa haluaa tehdä tämän, minun tehtäväni on vain tsekata, että hän pääsee junaan. Sisäinen kontrollifriikkini ei voi hyvin, mutta nyt on korkea aika laittaa isojen tyttöjen housut jalkaan. Itseluottamusta hankitaan juuri tällaisten junamatkojen kautta.

Kun juna sitten viimein irtosi laiturista ja ja lähti kaartamaan kohti Pasilaa, mietin, että tämäkö se vanhemmuuden koko kuva on: lapseni kiitää kasvavalla nopeudella minusta poispäin ja se tuntuu yhtä aikaa oikealta ja väärältä.

Lapsi luki ajatukseni ja laittoi itsestään iloisen kuvan, kerran matkalta ja kerran periltä. Kaikki oli mennyt hyvin.

Tietenkin, niinhän minä juuri sanoin.

Uutuus: jännittävä psykologinen joulukalenteri

Tänä aamuna Snadi juoksi riemuissaan joulukalenterille, jossa odotti kaksi samanlaista valkosuklaa-mansikkakonvehtia ja xylitolipastilliaskit. Snadi kaivoi taskusta ensin yhden konvehdin, katsoi sitä, kaivoi sitten toisen ja katsoi sitäkin, ja ojensi sitten siskolleen ensiksi kaivetun. Siskoa alkoi naurattaa ja hän halusi tietää, miksi Snadi oli päättänyt antaa hänelle ensimmäiseksi kaivetun eikä toista. Oliko se jotenkin erilainen? Mikä siinä oli vikana, oliko ryppyisempi paperi?

Seurasin keskustelua aamukahvini yli ja jäin miettimään joulukalenteria, joka toimisi samalla jännittävänä psykologisena testinä. Lapsillahan on kautta aikojen testattu kaikenlaista, mutta panokset ovat olleet aika pieniä kuten se vaahtokarkin odottelutesti.

Joka päivä kaksi erilaista konvehtia, joista toinen rommirusina.

Tai vain yksi konvehti.

Tai yksi maapähkinä (jolle toinen on allerginen) ja yksi konvehti.

Ooh.

Millä taktiikalla ne jaettaisiin? Miten pitkään pienempi saisi vedota pienemmyyteensä? Missä vaiheessa isompi sanoisi, ettei enää aio ottaa vastaan rommirusinaa tai maapähkinää? Kiehtova asetelma, jossa vastakkain olisivat sekä ikä että persoonallisuudet! Toisaalta vaakakupissa saattaisi olla joulurauha. Ja olisikin.

Kun esittelin idikseni lapsille, aika nopeasti löytyi idea, jossa valintavuoroa vaihdeltaisiin (...mutta entäs jos joka toinen päivä olisi rusina ja joka toinen päivä konvehti) ja isompi konvehti jaettaisiin (...entäs jos se olisi kova karkki?), ja saimmekin aikaan mielestäni korkeatasoisen keskustelun siitä, mikä on reilua ja kuinka paljon joustavuutta voi toiselta odottaa ihan vain siksi, että sattuu olemaan nuorempi.

Tässä vaiheessa Skidi oli lievästi huvittunut, mutta Snadi itkun partaalla, joten lupasin, että voin unohtaa huikean ideani, jos käyttäydytte hyvin jouluun saakka. (See what I did there?) Skidi ei suostunut kiristysyritykseeni vaan totesi tyynesti, ettei hänelle ole kovin merkityksellistä se, mitä kalenterista tulee, ja ilmoitti joka tapauksessa säästävänsä kaiken jouluaattoon.

Snadi taas maiskutti konvehtinsa tarpeettoman kovaan ääneen siskonsa korvan juuressa, jolloin tämä ilmoitti, että onkohan pikkusisko tullut ajatelleeksi, että jouluaattona Skidillä on jäljellä kaikki ja toisella ei mitään. Ei ollut.

Perhana. Sisaruus on kuitenkin se suurin psykologinen testi, mitä elämä ihmiselle tarjoilee, ei tarvetta testata enempää kuin on pakko.

Älkää siis oikeasti kokeilko tätä kotona, uhkailkaa vain.

Pienissä häissä

Aasinsiltani on tämä: Sain hyvin myöhään tietää, että JVG:n biisissä, jossa ollaan "pienissä häissä" ei juhlitakaan rakkautta vaan ollaan hiprakassa, eikä välttämättä viinasta. Samanlainen fiilis minulla on aina kun puhutaan päihdepolitiikasta. Olen vähän pihalla.

Allekirjoitin lentoveroaloitteen, mutta en kannabisaloitetta. Molemmat kuitenkin etenevät eduskunnan käsittelyyn keväällä, mistä olen iloinen. Kannabiskeskustelu on erityisen kiinnostava, sillä minun on edelleen vaikea muodostaa mielipidettä päihteiden laillisuudesta ja laittomuudesta. Miten ihmeessä osaisin?

Uskon siihen, että osa ihmiskunnasta tulee aina ja ikuisesti vetämään peltinsä kiinni tavalla tai toisella eli uskon ettei nollatoleranssi toimi. Mutta mitkä ovat ne aineet, jotka ovat vapaasti tarjolla (ja joista valtio verotulojen muodossa hyötyy) ja mitkä aiheuttavat vähiten terveysongelmia ja ennen kaikkea vaaraa muille? Olen lukenut puntarointeja puoleen ja toiseen, mutta en ole nähnyt laskelmia. Hyvinvointiyhteiskunnan veronmaksajana minä kustannan holtittoman päihteidenkäytön hinnan: lastensuojelun, tapaturmapolin pyörittämisen ja maksansiirrot.

En ole alkoholistiperheestä ja kokemukseni laittomista huumeista on vähäinen. Kannabis ei tehoa minuun millään tavalla, sama pätee moniin lääkeaineisiin, kuten parasetamoliin ja melatoniinion. Ei mitään vaikutusta. Minun on äärimmäisen helppo olla ilman alkoholia pitkiä aikoja, enkä ajattele viiniä päivisin. Minun on vaikea nähdä itseäni addiktoitumassa mihinkään, oli kyseessä sitten rahapelit tai heroiini. Tekisi melkein mieli tehdä geenitesti tämän takia: mikä hitto minua vaivaa kun monelle muulle addiktio on koko elämän tuhoava ongelma?

Aloin punnita suhdettani huumeisiin ensimmäistä kertaa, kun näin millaisen työn ja tuskan takana oli isäni tupakkalakko. Hän yritti kaikkea, kertarysäystä, nikotiinivalmisteita ja hypnoosia, ja epäonnistui joka kerta. Mitä vastaan hän oikein taisteli? Isä kertoi, että nikotiini aiheutti kovempaa riippuvuutta kuin kokaiini. En voinut ymmärtää, miksi kukaan voisi olla koukussa pahanhajuiseen paperikääröön, mutta jos se oikeasti piti paikkansa, miksi tupakkaa ylipäätään myytiin? Ja vielä 16-vuotiaille?

Seuraava pysähtyminen tapahtui kymmenen vuotta sitten, kun luin Portugalin radikaalista suunnanmuutoksesta huumeiden dekriminalisoinnissa, mikä kuulosti yksinkertaisuudessaan hyvinkin järkevältä. Lyhyesti:

"Portugal’s policy rests on three pillars: one, that there’s no such thing as a soft or hard drug, only healthy and unhealthy relationships with drugs; two, that an individual’s unhealthy relationship with drugs often conceals frayed relationships with loved ones, with the world around them, and with themselves; and three, that the eradication of all drugs is an impossible goal." – The Guardian

Olisi ihanteellista, että käyttäjä, jolta lähtee lapasesta, uskaltaa hakea apua ilman pelkoa rangaistuksesta. Avunsaamisen ei pitäisi olla aineesta kiinni.

Kolmas iso kysymys tuli lasten kautta. Miten heitä pitäisi kasvattaa heidät tässä ristiriitaisten signaalien maailmassa? Rattijuoppoja käsitellään silkkihansikkain: jos ajan kännissä puuhun ja kaveri kuolee, saan pari vuotta linnaa kuolemantuottamuksesta, ehdollisena. Tuomioita ei kovenneta, koska rangaistuksen kovuudella ei kuulemma ole vaikutusta rikoksiin. Jostain syystä kannabiksen käytön kuvitellaan pysyvän kurissa pitämällä käyttö rangaistavana. Mitä päihteistä siis pitää tietää? Ja miten toimin jos (ja kun) lapsi tulee kännissä kotiin?

Ja onko porttiteoria totta? Onhan jo havaittu, että portti, jonka ovet ovat suorastaan ammollaan, on tupakointi: tupakanpolton aloittaminen alle 12-vuotiaana ennustaa vahvasti aikuisiän huumeidenkäyttöä. Tässäkin tapauksessa on kysyttävä, mikä se portti oikeasti on? Jos näen tupakoivan alakoululaisen, voinko päätellä jotain hänen kotioloistaan? Mitä jos "portti" onkin laittomuudessa: laittomia aineita saa piireistä, joissa tehdään muitakin laittomuuksia.

Huumekeskustelu on kaltaiselleni etuoikeutetulle siveydensipulille aika vaikea rasti. Lapset eivät ole koskaan nähneet meitä kännissä, meillä ei juoda mitään viiniä vahvempaa ja ruokajuomana on useimmiten vettä tai ykkösolutta. Huudeillamme ei pyöri juoppoja. Keskusteltavaa olisi, mutta minulla ei ole siihen mitään sanottavaa, en oikeasti tiedä. Tämä kai se juurisyy on: tässä asiassa pitäisi kuunnella niitä, jotka ovat tutustuneet ilmiöön muutenkin kuin Breaking badin kautta.

Tiedän, että markkinatalous ei korjaa ihan kaikkea eikä kovuudella aina saa toivottuja tuloksia. Mutta erityisen varovainen pitää olla aina kun ei oikeasti ymmärrä ongelmasta mitään.

Pitääkö lautanen syödä tyhjäksi?

Keittiöpäällikkö jakoi taannoin somessa kuvan, jossa oli vuori pekonia, kymmeniä lihapullia ja nakkeja sekä kanamunia  – kaikki "tähteitä", jotka lensivät roskiin puolen tunnin sisällä valmistamisesta. Ne oli lapattu kylpylän aamiaisbuffasta lautaselle ja jätetty syömättä. ARGH.

Media tarttui aiheeseen kiitettävällä tarmolla, mutta tartun vielä itsekin, sillä tarpeeton ruokahävikki on yksi raivostuttavimmista tuhlauksen muodoista, mitä tiedän. Vain täysi imbesilli lappaa lautasensa täyteen pekonia ja jättää sen syömättä. Mikään valistus ei tule tavoittamaan tällaista ihmistä. Ainoa mikä toimii on se, että hävikkiruoasta tulostetaan ruokailijalle lasku. Tai se, että jokaiselle, joka jättää itse annostelemansa lihat syömättä, lätkäistään lihansyöntikielto.

Kuva kertoo paljon laajemmasta kysymyksestä: mitä lapsille pitäisi yksilötasolla ruoasta opettaa? Ja miten muu toiminta vastaa näihin oppeihin? Tämä on syytä aina aloittaa perspektiivillä eli siitä kun minä olin pieni.

Opin pelkäämään sitä, että rahat eivät riitä ruokaan. Vaikka ruoka ei ikinä loppunut, sen rajallisuudesta keskusteltiin, sillä olin päivähoidossa Karjalasta evakkoina lähteneiden isovanhempieni luona ja asuin yksinhuoltajan perheessä. Suhde ruokaan oli sekä kotona että koulussa ankara: lautanen piti syödä tyhjäksi. Ala-asteellamme oli keittäjä, joka annosteli ruoan luukulta. Pidin pääsääntöisesti kaikista ruoista ja olin reipas syömään, mutta maksalaatikko pulleine rusinoineen oli kauhistus. Vaikka pyysin maksalaatikkopäiväinä "vähän, kiitos", keittäjä laittoi sitä silti reilun kauhallisen. Se oli karseaa, sillä lautanen piti ruokailun jälkeen näyttää opettajalle ja ruoan jättämiseen pyytää lupa. Kerran nykäisin lautasen puoliksi pois kauhallisen alta ja maksalaatikkoa mätkähti tiskiin. Rangaistukseksi sain näkkileipää.

Tässä mallissa oli kaikki pielessä alkaen ihan siitä, että ruoan määrää kyllä kysyttiin, mutta pyyntö jätettiin huomiotta. Ja jos annoskokoon ei voi vaikuttaa itse, ei jättämisestäkään voi rangaista. Toisaalta taas näkkileipäepisodista opin, että kannattaa sotkea, jotta saa sitä mitä haluaa.

Nykyään kersojen koulussa on parempi tilanne. Annokset saa koota itse ja kasvislinjasto on tarjolla kaikille. Jos päivän ruoka ei kuulu lemppareihin, voi ottaa salaattia ja leipää. Siinä missä ennen ruoan arvostusta opetettiin Afrikan lasten ja nälänhädän kautta, nykyään tehdään näkyväksi raaka-aineiden tuotantoketju ja valmistuksen vaiva. Oma ruokahalu pitää osata mitoittaa oikein näiden molempien takia.

Asennemuutosta kaivataan myös ravintoloissa.

Pyydän: ottakaa huomioon ruokailijoiden toiveet! Miksi vain pihvin kypsyystoive kysytään kun samalla voisi tiedustella aterian koon ja millä suolamäärällä ranskiksensa haluaa? Miksi lasten annokset ovat ylipäätään aikuisten kokoisia? Siinä on ruokaa kunnioittamaan kasvatetulla, pieniruokaisella lapsella paha paikka kun jo heti annoksen nähdessään tietää, ettei mitenkään jaksa kaikkea. Eikä jättimäinen deafault-annos ole mikään iloinen asia aikuisellekaan, hyi olkoon, ahtaminen on kammottavaa.

Toiseksi: onko runsas buffet ylipäätään järkevä ruoan tarjoilumuoto? Aamiainen on yksi elämän suurimmista iloista, mutta en tarvitse viittä eri lajia suolakalaa, lihapulla-nakkimerta, valtavaa määrää makujogurtteja ja pullavalikoimaa. Karsittu, tarkkaan mietitty ja laadukas kattaus on poikkeuksetta valtavia pitopöytiä parempi vaihtoehto. Minulle riittää, että kahvi on hyvää, tuoremehu vastapuristettua, leipä rapeaa ja hillot omatekoisia. Lämpimät härpäkkeet voin hyvin tilata erikseen.

Ehkä tämäkin kohu oli tarpeellinen, niin älyttömältä kuin se tuntuukin.




Ps. Pistin vielä listaten meidän perheen ruokailusäännöt. Onko teillä selkeä linjaus miten pöydässä toimitaan? Löytyykö samoja?

1. Ruoan arvostus lähtee ymmärryksestä. On ymmärrettävä, mitä on pitänyt tapahtua ennen kuin leipäpala nököttää edessä voideltuna.  Esimerkiksi muovipakkaus ei ole mitään verrattuna siihen, jos leipää menee roskiin yksikin pala.
2. Aina ei ole juuri se oma lempiruokapäivä. Ruokaa voi syödä, vaikka se ei olisikaan suurinta herkkua.
3. Ruoan tavoitteena on pitää ihmisen aineenvaihdunta käynnissä, kaikki muu on loppuviimeksi pelkkää nöföilyä, johon suurimmalla osalla maailman ihmisistä ei ole varaa.
4. Yhdessä syöminen on kuitenkin myös mukava sosiaalinen rituaali ja ilmapiirin pitäminen miellyttävänä kuuluu jokaiselle yli kuusivuotiaalle pöytään istuvalle.
5. Ruoka on kulttuurikysymys eikä vallitsevilla käsityksillä ole välttämättä mitään tekemistä faktojen kanssa. Ihminen ei esimerkiksi tarvitse lihaa, vaikka siitä tykkääkin.
6. Ennakkoluulottomuutta voi treenata. Kaikesta uudesta ei tarvitse tykätä, mutta maistaa pitää. Saa sylkäistä pois, jos on kerrassaan kamalaa.
7. Jokainen yli kuusivuotias osaa jo sanoa onko kova nälkä vai vähän nälkä. Jos ei ole varma kannattaa ottaa vähän ja santsata jos vatsa vetääkin enemmän. Pöydässä voi hyvin istua yli 10 minuuttia.

Kotityöexcel avattuna

Kotityöexcel on taas otsikoissa – eikä suotta. Tutkimuksen mukaan "miehet uskovat naisia useammin, että vastuu kotitöistä jakautuu puolisoiden kesken tasaisesti." Lisäksi lapsen saaminen heilauttaa työnjakoa kotona entistä epätasa-arvoisempaan suuntaan. Niinpä niin.

Tästä jo muutama vuosi sitten kirjoittelinkin, mutta kotitöiden taulukointia kohtaan tunnetaan yleistä epäluuloa. Aina ennenkin on pärjätty ilman taulukoita. Tietenkin on, ja miehet erityisesti pärjäävät erinomaisesti ilman mitään vastuunjakoa. Mutta jos nainen haluaa esimerkiksi kirjoittaa kirjan, se ei onnistu jos vapaa-aika kuluu marketissa ja imurin varressa.

Ei tarvitse olla kirjanpitäjä tai insinööri, että tekee listan kotitöistä. Eikä tätä taulukkoa tarvitse joka hetki tuijottaa. Se pitää vain kertaalleen tehdä, jakaa duunit ja jatkaa elämää kunnes taulukko kaipaa päivitystä esimerkiksi lasten kasvamisen kautta. Eikä laskeminen tarkoita sitäkään, etteikö puolison duuneja voisi joskus tehdä – totta kai voi, ei jeesaaminen ole kiellettyä vaan ihan suotavaa. 

Kotityöexcel eli selkeä työnjako 

• tekee kotityöt näkyviksi molemmille osapuolille. Esimerkiksi päiväkotirepun olemassaolo saattaa tulla jollekin yllätyksenä,
• havainnollistaa, kuinka paljon aikaa kotitöihin menee, jolloin voi laskea myös oman ajan määrän,
• auttaa ymmärtämään ulkoistamisen ja palveluiden (ruokakassin kotiinkuljetus, kotisiivous, kimppakyydit jne) arvon ja
• mahdollistaa sen, ettei parisuhdetta paina turha vastuunjaon epämääräisyys, epäoikeudenmukaisuuden tunne ja katkeruus.

Moni on kysellyt meidän taulukkopohjaamme omaan käyttöönsä, mutta sellaisenaan toisen perheen taulukosta on aika vähän hyötyä. Työmäärä riippuu aivan asuinmuodosta (rivitalo, pieni piha), asuinpaikasta (kaupunki, kauppa 400m päässä) ja kodin varustelusta (kaikki kodinkoneet), lasten määrästä (2 kouluikäistä), erityistarpeista (-), koiran/auton omistamisesta (1/2) ja standardeista: miten siistiä pitää olla ja onko pöydässä aina oltava parhaista raaka-aineista itse valmistettua kotiruokaa. Joku haluaa käyttää silittämiseen aikaa, me emme. Ymmärrettävästi tuskin kukaan saa tämän laskelman käyttöönsä suoraan.

Ajattelin nyt kuitenkin laittaa nämä meidän makrotason otsikot jakoon, vaikka meillä on ulkoistettu isommat siivoukset ja remontit emmekä ole jakaneet lapsiin liittyviä tehtäviä kovin tarkasti. 

Sarakkeita on yhteensä neljä: tehtävä, tehtävään menevä aika (min per viikko), vastuuhenkilö 1 (K), vastuuhenkilö 2 (T). Mikäänhän ei estä laittamasta taulukkoon myös lapsille kuuluvia kotitöitä!

Kuluvaa aikaa oli meille helpointa arvioida viikkotasolla. Vaikka esimerkiksi ruohonleikkuu ja lastenvaatteiden inventaario ja kierrätys eivät jakaudu tasaisesti, niistä voi jyvittää viikkotasolla tietyn osuuden.

1. RUOANLAITTO (T)

- viikkosuunnittelu – 10 min

- kaupassakäynti x 3  – 60 min 

- ruoan valmistus – 150 min

= 220 min

2. ARKISIIVOUS (jaettu tasan)

- imurointi 60 min ulkoistettu

- lattioiden pesu 60 min ulkoistettu

- pölyjen pyyhkiminen 0,5h ulkoistettu

- keittiön tasojen ja lieden pyyhkiminen – 10 min

- ruokapöydän pyyhkiminen – 10 min

- astianpesukoneen tyhjennys ja täyttö – 5+5 min

- astianpesukoneeseen sopimattomien astioiden tiskaus – 5 min

- roskien vienti – 5 min

- vessojen siisteys x 2 – 20 min

- sängyn petaaminen  – 10 min

- kukkien kastelu – 5 min

- lakanoiden vaihto – 10 min

- sisustaminen, pienet korjaukset ja asennukset – 5 min (vaihtelee paljon!)

= 110 min

3. VAATEHUOLTO (K)

a) Lastenvaatteet ja -tarvikkeet

- lastenvaatteiden ja -tarvikkeiden ostaminen – 10 min

- lastenvaatteiden huolto: puhdistus, korjaaminen / korjauttaminen – 10 min

- lastenvaatteiden kausisäilytys, inventaario ja kierrätys – 10 min

= 30 min

b) Pyykinpesu (per koneellinen) x 3

- kerääminen – 10 min

- tahranpoisto ja taskujen tyhjennys – 5 min

- lajittelu koneellisiin – 10 min

- kuivumaan ripustaminen – 20 min

- silitys ulkoistettu

- viikkaus – 15 min

- kaapitus – 10 min

= 210 min 

4. LAPSET  

a) Koulu / päiväkoti (K)

- kommunikaatio (lääkärivaraukset, sairasilmoitukset ja kuittaukset)

- varusteet (penaali, pyöräilykypärä, juomapullo, sisäpelikengät, uimakamat, tonttulakki) 

- tapahtumat (kuvauslaput, mokkapalat, vanhempainillat)  

b) Harrastukset (T)

- varaukset ja ilmoittautumiset, kisat ja pelit

- varusteet

- maksut

- muu viestintä

c) Muut

- kuljetukset (harrastukset, syntymäpäivät, kaverikyläilyt, yökylät)

- terveydenhoito (rokotukset, lääkäri, sairaan lapsen hoito, säännöllinen lääkitys tmv)

- muu viihdytys ja retket

= ?

5. PIHA (K, paitsi auto T)

- pihatyöt: nurmikon leikkuu ja haravointi 5 min

- marjojen kerääminen 2 min

- kukkien hankinta ja istutus, pensasaidan leikkaus, kitkeminen 5 min

- auto (katsastus, huolto, renkaiden vaihdatus) 5 min

= 17 min

Edelleenkin on täysin mahdollista jatkaa elämäänsä ilman yhtäkään taulukkoa – tai taulukoida vain osan töistä. Jos pitää esimerkiksi ruoanlaittoa rakkaana harrastuksena, jota ei jakaisi mistään hinnasta, turhahan siitä on lukua pitää. Minä hoidan kaikki perheen reissut omatoimisesti, koska en kuitenkaan olisi tyytyväinen toisen valitsemaan hotelliin. Mutta jos kotitöistä tulee jatkuvasti riitaa, tämä on se rationaalinen tapa käsitellä asiaa, jota voi ainakin teoriassa kokeilla, vaikka ei käytäntöön veisikään.

Iso käsi kersoille

Thunbergin puhe YK:n yleiskokouksessa oli pysäyttävää katsottavaa. Hän kysyi päättäjiltä ihan suoraan, miten he kehtaavat olla ilmastokriisin edessä täydellisiä lampaita.

Vaikka tämä on tieteen valossa täysin asiallinen kysymys, puheesta osattiin tietenkin someloukkaantua. Kritisoijat viisastelivat lähinnä Thunbergin ulkonäöllä, ominaisuuksilla, taustajoukoilla (totta munassa 16-vuotiaalla on perhe) ja salaliittoteorioilla, koska eivät muutakaan keksineet. Tiedät aina keskustelun voittajan, kun tunnistat ad hominem -argumentin. Mitäs jos puhuttaisiin ensin asiasta ja vasta sitten asian esittäjästä?

Keskustelijoissa on tietenkin trolleja sekä niitä, jotka ovat aivan liian yksinkertaisia käsittelemään mitään muuta kuin oman napansa nöyhtää, mutta sitten on sekalainen joukko, joka haluaa kääntää puheen lapsiin itseensä: mitä konkreettista lapset itse tekevät muuta kuin lintsaavat koulusta? Tuskin istuttavat puita tai karsivat omaa kulutustaan? Varmasti lataavat kännykkäänsä hiilivoimalla, kulkevat merkkifarkuissa ja haluavat aina uutta. Ja mainitsinko jo puiden istuttamisen?

Kymmenvuotiaiden siis pitäisi mennä lapio olalla taimia ostamaan ja kerrostalon pihalle männyn paikkaa katselemaan ja esiteinin pitäisi palauttaa kauppaan vanhempiensa ostama tarjousjauheliha. Entä mitä konkreettista lapsi voisi tehdä vaateostostensa eteen? Kasvattaa puuvillaa huoneensa ikkunalaudalla? Minkä ikäisen pitäisi antaa viikkorahansa aurinkovoimalan perustamiseen?

Lasten toimien nostaminen tikunnokkaan on yhtä yleistä kuin vähättely ja mitätöinti – ja niin typerää, että pää räjähtää. Kommentoijat eivät ilmeisesti ollenkaan tajua kommenttinsa ironiaa: he vastaavat lasten pyyntöön ottaa vastuuta vastuunpakoilulla. Samalla he osoittavat, että Gretalla on täysi pointti. Ilmastolakot ovat edelleen täysin aiheellisia ja tarpeen. Päästöt eivät ole lähteneet laskuun eivätkä ikinä lähdekään, jos näkökentässä pyörii vain täysin perusteeton katkeruus lapsia kohtaan omien vaikutusmahdollisuuksien sijaan.

Kiitos kouluissa tarjottavan ympäristökasvatuksen (joka muuten sekin kuuluu aikuisten tehtäviin) lapset osaavat toki vaatia vanhemmiltaan kestäviä elämäntapoja, mutta perheen lopulliset kulutusvalinnat tekevät silti vanhemmat. Vanhemmat ostavat uudet puhelimet, päivällisainekset, halpaketjuvaatteet ja kuskaavat lapsia harrastuksiin autoletkassa.

Tuntuukin olevan täysin mahdotonta myöntää, että minä, aikuinen ihminen, saastutan liikaa. Ja että minä, aikuinen ihminen, voin tehdä oman osani, vaikka en yksilönä voikaan maailmaa kertaheitolla parantaa. Helpottaako jos kerron, että ei se ole sinun henkilökohtainen syysi? Yhtä lailla lapset eivät ole syyllisiä siihen, millaiseksi edelliset sukupolvet ovat maailman rakentaneet. Tähän tilanteeseen on ajauduttu monen mutkan ja ihan tahallisen vedättämisen kautta. Mitä jos suututtaisiin huijareille ja lobbareille sen sijaan, että elätetään niitä ja kiusataan teinejä?

Osa päästöistä on helppoja rasteja ja pientä mukavuudesta tinkimistä, mutta osa isoista päätöksistä makaa poliitikkojen ja yrityspäättäjien pöydällä. Sinä voit tästä hetkestä alkaen ottaa vastuun asioista, joihin voit itse vaikuttaa ja kannustaa muita tekemään samoin. Siinä kaikki. Elämä on oikein mukavaa vähemmilläkin päästöillä.

Sitä kaivattua konkretiaakin on jo tarjolla yllin kyllin. Monta asiaa voit tehdä heti tänään:

• Vaihda ekosähköön. Mitä enemmän ekosähköä myydään, sitä enemmän sitä tuotetaan.
• Syö lounaalla kasvisruoka ja tee illalla härkisbolognese. Mitä enemmän kasvisruokaa syödään, sitä enemmän keittiöt ja elintarvikeyrittäjät siihen panostavat.
• Lataa joukkoliikennesovellus tai sovi kimppakyyti. Mitä enemmän näytät esimerkkiä, sitä useammin muutkin näkevät uusia mahdollisuuksia.

Ja voit toki istuttaa sen puunkin, vaikka yhdessä lapsen kanssa. Nyt on menossa miljoonan puun talkoot.

Pitemmän tähtäimen muutoksia voi tehdä muihin kulutustottumuksiinsa: miten lomaillaan vähäpäästöisesti? Kuinka paljon autoa oikeasti tarvitsen ja mitä vaihtoehtoja omistusautolle on? Millä vauhdilla äänestämäni poliitikko haluaa luopua turpeesta ja hiilestä?

On minustakin tavallaan ikävää, että 16-vuotias ruotsalaismimmi on sata kertaa kovempi vaikuttaja kuin minä ikinä. On vähän nolo olo, etten itse ryhtynyt samalla päättäväisyydellä toimiin. Mutta mikään ei estä minua tukemasta häntä ja tekemästä niin kuin hän sanoo. Suurin haaste on korvata kommenteista paistava laiskuus, pelko ja pakoilu toiminnalla ja toivolla.

Ilmastolakossa nähdään! Ruokiksella ehtii hyvin mukaan yhteiseen ilmastohuutoon klo 12. Tai karju toimistossa ja pyydä muutkin mukaan.

Joukkuepelit – uhka ja mahdollisuus

Elokuussa oli vuotuisen harrastusarvonnan aika. Snadi ei halunnut jatkaa yleisurheilua* ja cheerleading taas oli liian vaikeassa paikassa liian vaikeaan aikaan, joten oli mietittävä muita vaihtoehtoja. Kiinnostus kohdistui jo aikaisemminkin pöydälle nostettuun koripalloon.

Tämä oli lievä ongelma, koska
1. En pidä joukkuelajeista.
2. En tiedä mitään koripallosta.
3. Treenimäärä jännittää.

Yritin tarjota tilalle vaikka mitä, tanssia, ratsastusta ja luistelua, mutta oranssin pallon pomputtelu ei kadonnut toivelistalta mihinkään vaikka kuinka harhauttelin. Koripallon puolesta puhui se, että halli sijaitsee tuossa 500 metrin päässä ja valmentaja vaikutti kertomusten perusteella mukavalta. Minulle vakuutettiin, että mukaan pääsee kyllä ihan nollatasolta, sillä kaikki treenaavat vielä perustaitoja. Alle 14-vuotiaana koripalloharjoittelu on lähinnä valmiuksia luovaa ja muut lajit ovat oikein tervetulleita rinnalle. Koska likalla pysyi katse pallossa myös testiperiodin jälkeen, tilasin seurapaidan ja hyväksyin kohtaloni.

Tänään sitten istuin korisjengin vanhempainillassa ja mietin, että nyt on sitten se viimeinenkin "minä en ainakaan ole sellainen vanhempi" -kortti poltettu tuhkaksi. Olen jossain vaiheessa pelivanhempi. Hallissa sentään, mutta silti. Mokkapalavuoro odottaa.

Niin ne pelit. Turnaukset ja cupit ovat vahvasti osaamisalueeni ulkopuolella – ja niin ovat Snadillakin. Peleihin kannustetaan mukaan heti, "kun lapsi itse haluaa", mutta minä kaipaisin hieman konkreettisempia ohjeita. Mitkä ovat minimivaatimukset? Milloin aikaisintaan kannattaa edes yrittää, ettei tuloksena ole vain häpeälamaannus ja lajin hylkääminen siihen paikkaan? Ja miten minä voin tässä valmistautumisessa auttaa?

En ole koskaan harrastanut joukkuepelejä** ja ensikosketukseni moniin lajeihin sain vasta koulussa. Inhoni kehittyi yläasteella. Ajattelin pitkään, etten pitänyt lajista, koska olin siinä huono, mutta tuossa vanhempainillassa tajusin, että asia oli monimutkaisempi. Olin taas samassa tilanteessa kuin koulussakin: noviisina sellaisten ihmisten keskellä, jotka ovat itse harrastaneet koripalloa iät ja ajat. Sama liikuntasalista tuttu, anteeksipyytelevä olo puski pintaan. Älkää vaan minulle heittäkö.

Jos pelaat joukkueessa, jossa kaikki ovat kokeneempia kuin sinä, voi hyvin tulla fiilis, ettei minulla ole tälle lajille mitään annettavaa. Vaikea siinä on ainakaan rakkaussuhdetta kehittää.

Kävimme jälkikäteen Snadin kanssa hyvän keskustelun treenaamisen ja pelaamisen erosta. Harrastuksen tavoite on, että treeneissä on kivaa, tulee hiki ja oppii jotain. Peleissä sitten yritetään käyttää niitä oppeja – ja opitaan lisää, sillä tekemään oppii tekemällä. Tämä oli Snadille jotenkin itsestäänselvää. Ehkä hän on vain paremman kasvamisympäristön tuote, maailmasta, jossa kannustetaan osallistumaan ja kiitetään jo yrittämisestä. 

Toistaiseksi voin rauhoittua. Turnauksia ei ole näköpiirissä, sillä Snadi haluaa itsekin olla lajista paremmin kartalla ennen kuin lähtee kokeilemaan kentälle. Toisaalta olen kauhean hyvä siellä kentän laidalla. En taatusti huutele pelaajille tai tuomareille, koska en tiedä sääntöjä. Ja lupaan taputtaa kun muutkin taputtavat.

* Joskus treeni-inho voi syttyä aivan pikkujutusta. Jälkikäteen kävi ilmi, että Snadi inhosi alkulämmittelyä, joka oli kentän ympäri juoksemista. Hän teki sen aina täysillä (koska niin isosiskokin tekee) ja ymmärrettävästi jalat olivat hieman hapoilla loppuajan.

** Nyt hinnaston nähtyäni ymmärrän, miksi vanhemmat eivät tähän suuntaan tyrkkineet. Ei yksinhuoltajan tuloilla tällaiseen pottiin olisi taipunut mitenkään, meilläkin teki vähän tiukkaa. Lisäksi muutaman veljen kanssa eläminen oli aivan riittävä kontaktilaji.

Harrrrjoitus tekee mestarrrrin

Kylpyhuoneesta on nyt muutaman päivän ajan kuulunut kummallista pärinää. Kuten myös vessasta, peiton alta ja takapihalta. Snadi oppi vihdoin viimein suomalaiskansallisen foneemiaartemme, pärisevän ärrän ja levittää tätä ilosanomaa kaikille.

Oppimisprosessi oli h-i-d-a-s.  Ässän Snadi on osannut sanoa jo alle vuoden ikäisenä kun hän yritti saada isänsä huomion, mutta ei osannut kuin sihistä. Mutta siinä missä Skidi yllätti meidät kyselemällä jo 3,5 vuotiaana oikeaoppisesti lausuttujen pororullien perään, Snadin kieli ei meinannut taipua tähän kirjaimeen ollenkaan. Kävimme puheterapeutillakin kertaalleen, mutta hän sanoi, että mitään fysiologista syytä ärrän puuttumiseen ei ole, kaikki on kunnossa. Saimme kotiharjoitteluohjeet oppimisportaikkoon, mutta niistä ei ollut mitään hyötyä: kaikki muu onnistui paitsi viimeinen porras. Ei tärissyt, ei sitten millään.

Piti oikein miettiä, että mikähän tässä nyt tökkii, ja keksiä uusia harjoitteita.

Yksi, vähän omituiselta kuulostava treenikeino oli kielijumppa. Cheerleading-kokemuksesta oppineena mieleeni juolahti, voisiko kielilihas olla vähän samalla tavalla jumissa kuin takareidet. Siis niin että kun kieli ei taivu, niin artikulaatio on vähän heikko ja suoritus ei ole rento. Löysin mietoa tukea tälle havainnolle ja pistimme laiskan kielen töihin: aloimme pyöritellä kieltä suussa ja suun ulkopuolella, taivuteltiin puolelta toiselle ja pyöristettiin rullalle. Sitten yliartikuloitiin aakkosia niin kuin oltaisiin huonossa kesäteatterissa.

Toinen kikka oli, että aloin itse iltasatuja lukiessa keskittyä ärrän lausumiseen kunnolla. Se jää joskus vähän pehmeäksi ja ajattelin että esimerkistä ei ainakaan haittaa ole. Skidi oppi pyöräilemään korvakuulolta ja minäkin olin oppinut taskuparkkeeraamaan ihan vain äitini veivausta katsoen. Korvien voimaa ei kannata väheksyä.

Ja kappas! Eräänä toukokuisena päivänä Snadi hämmästytti itsensäkin, kun yhtäkkiä sanassa "torstai" pärähti ihan selvä ärrä. Yhden kunnon onnistumisen jälkeen luotto vahvistui (torstai on toivoa täynnä!) ja äännettä on ollut paljon helpompi hakea. Nyt kesän jälkeen ärrä on vakiintunut suuhun niin, että r-alkuiset sanatkin onnistuvat. Kuten myös se tasainen täryyttäminen, mikä suihkussa on iltaisin kuultavissa.

Sanomattakin selvää, että kersa on iloinen, vaikka ei tuosta ole kukaan erityisemmin huomautellut. Siinä kai se kolmas kikka onkin: paineeton ilmapiiri madaltaa treenaamisen kynnystä. Kannattaa kannustaa sitä toivotontakin tapausta. Olen tuskan hetkellä aina sanonut, että maailman mittakaavassa tällaista ärrää osaa harva eikä sitä vaadita edes presidentiltä.

En tiedä, millaista roolia nämä kikat loppupeleissä näyttelivät, ja mikä on vain kasvamisen tulosta. Mutta pääsenpäs ainakin sanomaan, että mitäs minä sanoin: kärsivällisyys palkitaan, vaikka se välillä raivostuttaakin.

Sisaruksiksi kasvaminen – ja kasvattaminen

Koska mokkapalat saatiin kuin saatiinkin onnistuneesti vaihdettua leirikouluun, Skidillä on elokuussa tiedossa ensimmäinen neljän päivän reissu ilman vanhempia. Hän on aivan fiiliksissä reissusta. Pikkusisko taas on täysin maansa myynyt. Ei siksi, että hänkin haluaisi leirille, vaan siksi, että isosiskoa tulee ikävä.

– Miten mä selviän sen viikon, hän parahti.

Olimme ihan hoomoilasina, että olettehan te nyt tuollaisia pätkiä olleet erossa ennenkin. Mutta aika harvoin eikä koskaan arkena. Kesälomalla on joskus ollut muutamia päiviä, jolloin jompi kumpi on lähtenyt edeltä maalle tai jäänyt jollekin kesäleirille, mutta muuten tämä kaksikko on aina viettänyt hyvin tiivistä yhteiselämää, neljän vuoden ikäerosta huolimatta. Tämä siksi, että he ovat biologisen siteen lisäksi ihan aitoja ystäviä.

Pidän tätä tilannetta enimmäkseen persoonallisuuksien lottovoittona (Skidi on lempeä ja Snadi sinnikäs) ja päiväkodin tarjoilemisen ystävyystaitojen onnistuneena omaksumisena mutta ehkä tästä voi ottaa pienen höyhenen omaankin hattuun: en ole ainakaan pilannut välejä tai aiheuttanut sisaruskateutta!

En ole juuri törmännyt juttuihin sisaruksiksi kasvattamisesta, siis aktiivisista sisaruussuhdetta vahvistavista toimenpiteistä (googlaamalla löysin tämän Lastensuojelun keskusliiton artikkelin, jossa oli asiaa sisarusten välisistä rooleista), vaikka kyseessä on elämänmittainen ihmissuhde, joka voi parhaimmillaan olla hyvinkin antoisa, mutta pahimmillaan taas kuormittava ja raskas. En väitä, että noudattamalla tiettyjä ohjeita tuolta pahimmalta skenaariolta vältyttäisiin, vaan että suhteen ei tarvitse syntyä tyhjiössä ja ilman apua. Olen pikkuveljeni kanssa läheinen, vaikka vanhempani eivät tehneet yhtään mitään suhteemme rakentamiseksi, mutta merkityksellinen suhde syntyikin vasta aikuisena. Prosessia voi jouduttaa.

No, mitä minä sitten teen eri tavalla kuin vanhempani?

1. Selitän ikäeroa yhä uudestaan ja uudestaan. Neljä vuotta on sen verran iso väli, että sisarusten taitotasot eivät juuri pääse lapsuudessa kohtaamaan, pienemmällä ikäerolla tasapäistä nahistelua on varmaan enemmän. Aikuiselle on itsestäänselvää, että kilpailuja ei voi pitää samoilla säännöillä, mutta lapsille ei. Tuska riittämättömyydestä on aito. Nuorempi on aina altavastaaja, hitaampi, huonompi, heikompi, mikä alkaa pänniä molemmin puolin ellei syitä ymmärrä ja hyväksy. Toinen kokee olevansa huono ja toinen luulee että nuorempi tahallaan vitkastelee tai ei huvikseen noudata sääntöjä (mitä tietysti tapahtuu myös...). Kasvamisprosessin selittäminen auttaa näkemään kontekstin.

2. Kamppailen tasapuolisuuden kanssa. Kaikissa kasvatusoppaissa kehotetaan kohtelemaan lapsia tasapuolisesti, mutta se voi olla vähän haastavaa. Tasapuolisuus ei tarkoita sitä, että molempien pitää saada tismalleen samoja asioita – varsinkin kun toinen haluaa vinkulelun ja toinen vesivärit. Neljän vuoden ikäerolla on selvää, että molempia ei ole voinut varsinkaan pienempinä viedä samoihin aktiviteetteihin: silloin toinen pääsee lintsille, toinen pallomereen, jolloin molemmat saavat itselleen sopivaa tekemistä. Olen ollut tarkka myös siitä, että molemmat saavat yksityistä facetimea kummaltakin vanhemmalta. Ja nuorempikin saa joskus uusia vaatteita, vaikka siskolta jäikin paljon vaatteita perinnöksi. Snadia on toki helpottanut se, että kierrätyskelpoisia vaatteita käyttää vielä hänenkin jälkeensä joku.

3. Juoruan hyviä juttuja. Jos toinen kehuu minulle toisen käytöstä, piirustusta tai muuta saavutuksia, luonnetta tai vaikka vitsiä, kerron kehun aina eteenpäin. Tästä tulee hyvän kierre: siskon kehuja on kiva kuulla ja ne muistaa pitkään. Ja kun toiseen suhtautuu lähtökohtaisesti luottavaisesti ja positiivisesti, ei riitakaan tunnu niin pahalta.

4. Osallistun riitojen ratkaisemiseen. Katkeruutta ja kaunaa kannattaa välttää ihan loppuun asti. Riiteleminen on taito, jonka päämääränä ei ole lytätä toinen mahdollisimman maan rakoon vaan löytää yhteisymmärrys ja ratkaisu. Yritän myös ymmärtää mistä kersat triggeröityvät, mutta toisaalta pidän myös hemmetin tiukkaa linjaa riitelyn tavoissa: meillä ei ole ollut luvallista käyttää minkäänlaista väkivaltaa, haukkua ja solvata. Ja aikuista saa aina pyytää selvittäjäksi, jos tuntuu, että omat taidot eivät riitä. Se ei ole kantelemista vaan avunpyyntö.

5. Näytän sisaruutta. Minulla on kersoista valtava määrä kuvia ja heistä on kiva katsella niitä. Suosikkejani ovat ne, joissa he puuhaavat yhdessä jotain, isosisko lukee pienemmälle, tyypit kävelevät käsi kädessä tai istuvat laiturilla kahdestaan. Kuvat todistavat, että heillä on pitkä yhteinen historia, vaikka he eivät sitä muistakaan. Snadille on ollut terapeuttista havaita, että taitava isosiskokin on joskus ollut pieni ja pöhelö.

En tietenkään tiedä, onko tästä oikeasti mitään apua. Tämä on kuitenkin asia, johon minä voin tietoisesti vaikuttaa, loppu jää lapsille itselleen. Tärkeintä olisi, että hyvä pohja kantaisi, jos sille jotain aikuisena haluaa rakentaa.

Tämä ystävyys lämmittää toki minuakin. Kun leikit sujuvat, minulla on sutena omaa aikaa. Ja kun jokapäiväistä nahistelua, haukkumista tai tappelua ei ole, viihdyn äitinä tässä perheessä oikein hyvin ja ajattelen että ehkä tässä oli järkeä, kuitenkin.

Asennekysymys?

Raivasimme Skidin kanssa mökillä maastoa. Koiranheisi rehotti kolmemetrisenä pusikkona, samoin pihlajat vesoivat ympäri mäkeä ja vadelmakasvustot olivat villiintyneet kulkuväylille niin että sääret olivat naarmuilla. Minulla oli pitkäkahvaiset ja -teräiset niittosakset väylän raivaamiseen ja Skidillä jämäkät oksasakset varsien käsittelyyn. Ryhdyimme hommiin, mutta jo heti alussa sormenpaksuinen pihlajanvarsi ei ottanut millään katketakseen ja esiteinillä paloi käpy.

– Onko tämä nyt vain asennekysymys, hän puuskahti hikeentyneenä.
– Se voi olla myös taito- tai voimakysymys, vastasin muina gandalfeina.

Skidi sisuuntui ja väänsi kaikin voimin – ja onnistui: varsi antoi periksi ja napsahti poikki. Hän näytti voitonriemuiselta ja syöksyi innolla uusien varsien kimppuun. Lopuksi katselimme siistittyä pihaa tyytyväisinä ja mietimme, että olipa järkyttävä duuni, mutta pikkuhiljaa se saatiin hallintaan.

Mutta jos jätetään viisastelut sikseen, oliko onnistuminen siis asennekysymys vai ei? Olen ajan mittaan tullut vähän varovaiseksi tuomioideni kanssa.

Meille on opetettu, että erityisesti menestyminen (joka kai jossain määrin on onnistumisen synonyymi) on asennekysymys, sillä positiivisella can do -asenteella, sitkeydellä ja ahkeruudella kuka tahansa voi olla mitä tahansa. Vastaavasti ne, joilla ei ole tätä oikeaa asennetta, ovat itse aiheuttaneet ongelmansa. Mutta tuskinpa kukaan syntyy synkkänä pessimistisenä luuserina, varovaisena ja rauhallisena ehkä, mutta ei mikään noista piirteistä ole vika vaan ominaisuus, jota voi oppia hyödyntämään. Minusta asennevammaisia ovatkin ihmiset, jotka eivät näe lähtökohtiensa tuomaa etulyöntiasemaa. On helppo olla liikkeellä "oikealla" asenteella, jos ainoa huoli on, että kuohuviini unohtui laittaa kylmään. Pahimmat mulkut ovat nimenomaan niitä, jotka ovat kehittäneet ylimitoitetun oikeutuksen tunteen, jolloin mitkään työpaikan, liikenteen tai julkisen keskustelun säännöt eivät koske heitä.

Oikealla asenteella tästäkin kuvasta näkee hienon taltioinnin, jossa pääskynen lentää rypsipellon yllä.

Ja eikös koko onnistumisen ja menestyksen määrittelykin ole asennekysymys? Jos tavoittelee aivan muita asioita kuin isoa liksaa ja paikkaa pörssiyhtiön johtoryhmästä, elämän palkitsevuus mitataan toisenlaisilla mittareilla.

Puhtaita asennekysymyksiä on lopulta hirveän vähän. Yksi yleisimmistä lienee se, miten ystävällisesti tai vihamielisesti suhtaudumme muihin ihmisiin. Väitän, että muunlaisten haasteiden selättämiseen tarvitaan usemmiten vähän kaikkea: kokemusta, taitoa, voimaa, työkaluja, uskoa, kannustusta, apua ja joskus toki asennettakin, tekemisen meininkiä. Asenteella saa aloitettua, vauhditettua ja ripoteltua tekemiseen lisämaustetta tai mutta alusta loppuun se kantaa vain harvoin.

No, mitä minun olisi pitänyt vastata lapselle? Ehkäpä jotenkin niin että se, millaisilla välineillä on varustettu ja millaisessa seurassa tekee hommia, auttaa myös asenteeseen. Kun tietää, että sakset ovat terävät ja että niillä on aiemminkin silputtu pihlajapusikoita, tulee varmuutta ottaa asenne käyttöön ja näyttää mutsille, että ei tartte auttaa.

On oma keskustelunaiheensa, miten hyödyllinen asenne se on. Muistaakseni juuri se kusi hyvin lämpimästi jaloille pikkulapsiaikana. Mutta pihlajat ovat nyt pinossa, eniten kiitos Mummin hyvien työkalujen.

Vuosi kotiäitinä

Kun Snadin piti kertoa koulussa, mitä äiti tekee työkseen, hän vastasi, että äiti on kotitöissä ja kuorii porkkanoita. Ensin nauratti, mutta sitten tajusin, että tuossa piilee kyllä totuuden siemen. Vaikka olen vuoden päivät kirjoittanut kuin heikkopäinen, olen myös ollut lapsille läsnä enemmän kuin koskaan. Työelämä ja kotielämä ovat kietoutuneet yhteen.

Kun jätin palkkaduunit noin vuosi sitten, ajattelin että olisin välillä töissä kotona ja sitten välillä kävisin istumassa erilaisissa yhteiskäyttöön tarkoituissa työtiloissa. No, en juurikaan ole käyttänyt yhteistiloja vaan nauttinut siitä, ettei aamulla tarvitse lähteä yhtään mihinkään. Olen saanut hiippailla hiljaisessa talossa, keittää pikakahvia, nakuttaa näppäimistöä ja ahdistua inspiraation puutteesta täysin siemauksin. Välillä olen myös juossut avainkortti kaulassa palavereihin – ja nauttinut siitäkin! Projektiluontoisista toimeksiantojen kautta olen saanut tavata uusia ihmisiä, fiilistellä työyhteisössä toimimista, syödä kunnon lounaan ja oppia uusia asioita. (Näitä muuten kaipaan lisää syksylle, ota yhteyttä jos duunissasi tarvitaan lisäkäsiä!)

Mutta kotitoimiston sivutuotteena on syntynyt myös tämä kotiäitiys. Oikeastaan se tarkoittaa vain kiireetöntä vanhemmuutta ja läsnäoloa, sitä että voin mennä avaamaan lapselle oven, vaikka tämä pääsisi itsekin omalla avaimellaan, kuoria porkkanaa välipalan kylkeen, pestä pyykkiä keskellä päivää ja avata workshopin tuloksia sitten illemmalla. Se tarkoittaa voileipähetkeä esiteinin kanssa ennen kuin hän uppoutuu läksyihin ja tubettajien elämään ja lähtee urheilukentälle treenaamaan pika-aitoja. Meille voi tulla myös lasten kavereita, mutta yksi kerrallaan, erityisesti jos tiedossa on skype-palaveri.

En ole koskaan ollut kotiäitityyppiä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kouluikäisten lasten kanssa minulla on jo enemmän annettavaa. Heillä on ongelmia, joita ymmärrän ja joissa voin auttaa, toisin kuin siinä ulvonnassa, että tonttu ei täyttänyt kalenteriluukkua uudestaan päivän aikana. Tämä läsnäolo, vaikkakin töitä on tehden, on madaltanut puhumiskynnystä ja kasvattanut luottamusta. Olen voinut lohduttaa Snadia, kun koulussa on ollut vaikea päivä, ja jutella hankalista kaverikiemuroista Skidin kanssa. Pääsemme esikoisen kanssa kohti teini-ikää aika vakaasta tilanteesta, joka kestää vähän merivettäkin, uskon.

Minusta tässä olisi niin työnantajille kuin seuraavalle hallituksellekin tutkiskelun paikka. Ruuhkavuodet ovat yllättävän pitkä ajanjakso mutta yksinyrittäjänä olen pystynyt tekemään töitä ja olemaan äiti ihan satasella. Jäykkä ja "aina on näin tehty" -malliin jämähtänyt työelämä ei oikeasti edistä ei firman eikä työntekijän hyvinvointia. Asennemuutoksen rinnalla (kaikesta ei tarvitse selvitä yksin ja täydellisesti) tarvitaan käytäntöön vietyjä työelämän joustoja ja yksinyrittäjyyden helpottamista. Tällä hetkellä ainoa tapa saada armoa on hakea saikkua työuupumukseen.

Vaikka tulotasoni on tippunut konsulttipäivistä roimasti, olen tosi tyytyväinen elämääni. Ja ihan hyvältä tämä saldo viime vuodelta näyttää: olen pukannut ulos Lasitehtaan, Pikkiksen jatko-osan ja Arkisatuja aikuisille-tarinakokoelman. Nyt kirjoitan kahta uutta romaania ja Pikkiksen kolmannen osan käsikirjoitus on valmis. Vaikka en voi kehua palkallani, en koe jääväni mistään paitsi. En pidä ostovoimaa minään mittarina, päinvastoin tunnen saavani aikaiseksi mielekkäitä asioita – vertaistuen jakamista, uusien ajatuksien herättämistä ja lasten ilahduttamista, omien ja vieraiden. Ei pöllömpää.

In the meanwhile lähden kukkakauppaan, koska jänis kävi yöllä safkaamassa Intense Blue -sininatani enkä keksi, mitä romaanini päähenkilö tekisi aviomiehelleen.

Ps. Anteeksi vielä kerran sille postinjakajalle, jolle huusin tuuletusikkunasta iloisen PÖÖn kun luulin että ovella rapistelee iltapäiväkerhosta palaava Snadi. Mahtoi olla järkytys.

Kevättä tekemässä

Kun olin pieni, meillä oli Papan kanssa tapana auttaa kevättä. Pappa heilui rautakangen ja minä muovilapion kanssa. Jäätä piti hakata paloiksi, lumikasoja levittää sulamaan laajemmalle alueelle ja painaumien sulamisvesille kaivaa puroja. Rintamamiestalon hiekkapiha oli parissa tunnissa ojitettu niin, että seuraavana päivänä saattoi jo aloittaa pihaleikkikauden.

Siirsin tätä tärkeää perimätietoa eilen ipanoille, kun pihallemme syntynyt tekojärvi piti käydä poistamassa. Plussaa oli ollut jo useamman päivän putkeen, mutta sadevesikaivot olivat edelleen jäätikön peitossa. Jouduin käyttämään myös kannullisen kiehuvaa vettä, koska jääpeite osoittautui parikymmensenttiseksi.

Mutta mikä palkitseva riemu syntyikään, kun lorina alkoi vihdoin kuulua. Löysin taloyhtiön varastosta rautakangen ja kävin kevätpäissäni hakkaamassa kaikki muutkin pihatien kaivot auki. Tänään hartioita särkee.

Naapuri kulki ohi ja totesi että jaha, kevättä tekemässä. No juuri näin! Kaikki tunnistavat nämä hommat.

Olemmeko tässä asiassa yhtenäiskulttuurin äärellä? Suomessa kevättä on joskus pakko auttaa ja pienellä huhkimisella saadaan aikaan suuria voittoja: skuuttirata, hyppynarupaikka ja katuliitukausi auki. Ainakin täällä etelärannikolla tämänvuotisesta keväänauttamissesongista tulee pitkä ja hikinen.

Henkilökohtainen ennätys

– Meillä meni hyvin, Skidi huokaisi, kun vihdoin istuimme junassa matkalla kotiin perinteisistä yleisurheilun juniorikisoista. Nyökkäsin, tyytyväisenä. Kisat todellakin olivat sujuneet hyvin, vaikka mitaleja ei kaulassa ollutkaan. Molemmilla olivat jalat muussia ja minulla on vielä tänäänkin persus hellänä kisakatsomon ergonomiasta, mutta matkassa oli monta uutta personal bestiä, henkilökohtaista ennätystä.

Tajusin vasta Skidin kommentista, että olin itsekin tehnyt henkilökohtaisen ennätykseni. Jopa season's bestin. Meillä oli mennyt hyvin, yhdessä.

Kun juna liukui eteenpäin halki lumen peittämän hämäläisen esikaupunkialueen, mietin, että olen kehittynyt valtavasti viime vuodesta. Osuin lankulle, en varastanut lähdössä ja loikin aitojen yli ketterästi kuin kilipukki.

Aloittelevan huoltajan treeneissä pitäisi käydä läpi seuraavat tärkeät viimeistelyharjoitukset.

Kisakanslian etsiminen on ensimmäinen rasti. Jos ei ole koskaan ollut oikeissa kisoissa, ei käyttöliittymä ole kovin intuitiivinen, mutta kisakanslia nostaa epätietoisen uuvatin takaisin kärryille! Sieltä saa käsiohjelman (tästä lisää seuraavassa kohdassa) lisäksi ylimääräisiä hakaneuloja, Tampereen taksikeskuksen numeron ja ruokalipukkeita. Ei tarvitse syödä pelkkää reissumiestä kahta päivää, jos ei halua!

Takerru käsiohjelmaan. Unohda epäselvät kuulutukset, sillä tästä painotuotteesta näkee ihan pirusti kaikenlaista kätevää infoa eräjaoista aikatauluihin. Alleviivaustussi mukaan. Lisäksi sieltä näkee, missä hallissa T12 pituus hypätään ja missä kyseinen B-halli sijaitsee. On hirmu kätevää, kun urheilija voi keskittyä suorituksiinsa eikä eksyneen mutsin etsimiseen.

Ole yhden hengen tavaratalo. Pakkaa mukaan kaikkea paitsi kukkamultaa. Itse lähden siitä, että se, mitä ei löydy kisakansliasta, löytyy veskastani: rakkolaastareita, smoothieta, pähkinöitä, saippuaa, hiuslenksuja, teippiä, kasvomaalit, huulirasvaa, vessapaperia ja kylmägeeliä. Ja jos kukkamultaa jostain syystä tarvitaan, singahdan hakemaan.

Muutu tietotoimistoksi. Puhelimeen kannattaa koota aikataulu myös digimuodossa, jos joku pöllii käsiohjelmasi. Kaikki lajit alkavat jo tuntia ennen itse suoritusta verryttelyllä, callingilla, askelmerkkien laitolla ja keskittymisellä (ymmärrän nyt paljon paremmin niitä hämmentyneitä toimitsijaparkoja 80-luvulla, kun ilmestyin vain yhtäkkiä lähtöviivalle). Tällä kertaa tiesin, missä välissä on pakko syödä, vaikka ei olisi yhtään nälkä.

Löydä itsesi. Tiedän nyt, millainen huoltaja haluan olla. Tämä on ollut se vaikein rasti, sillä esikuvia ei oikein ole ollut. Olen aina kammonnut niitä vanhempia, jotka karjuvat pikkulapsille kurkku suorana futiskentän laidalla tai takakaarteessa, mutta pelisilmänsä päällä istuminen ei luojan kiitos ole ainoa vaihtoehto. Kysyinkin kersalta, mitä hän minulta odottaa. Hän haluaa huoltajan, ei valmentajaa, suoritusrauhan, ei karnevaalia. En siis tyrkytä neuvojani, mutta jos Skidi itse haluaa jeesiä, selitän kyllä videon kera. Olen saatavilla, hurraan, pyyhin kyyneleet – ja piilotan piikkaripussiin irtokarkkia.

Treenaamalla oppivat uusia temppuja niin nuoret kuin vanhatkin koirat, ja vanhemmat. Toki ensi kerraksikin jäi vielä pari juttua.

Voin huoletta jättää omat treenikamani pakkaamatta, sillä en jaksa mennä 12h kisapäivän jälkeen salille vaikka kuinka toiveajattelisin. Enkä enää laita puoliksi syötyä banaania takaisin laukkuun ja jos laitankin niin en nyt ainakaan kuulokkeideni päälle. Niin ja löin pääni enää kertaalleen ylimmän katsomorivin yllä kulkevaan teräspalkkiin, mutta siinäkin oli kerta liikaa. Riittää enemmän kylmäpusseja urheilijoille.

Älä usko diginatiiveihin äläkä tee "Mitä ruokalajia naamasi muistuttaa" -testiä

Anteeksi paasaava otsikko, mutta peruskoulussa oli tällä viikolla mediataitoviikko. Luokissa tehtiin joka päivä erilaisia mediakasvatuksellisia tehtäviä, joista piti keskustella illalla kotona. Ja mehän keskustelimme! Skidi oli mm. analysoinut luokan kanssa, millaisia vaaroja someen jaetuissa kuvissa on: miksi ei kannata ottaa kuvaa todistuksestaan, jossa näkyy koulu, nimi ja henkilötunnus, kertoa kaikille lähtevänsä lomalle tai jakaa leffalipun kuva niin että viivakoodi näkyy. Nämähän ovat kansalaistaitoja 2.0!

Tuli mieleen, että tämä sama aineisto pitäisi käydä läpi jokaisen vanhemman kanssa. Käsi ylös, kuinka moni aikuinen osaa nimetä Japanin pääsaarten lisäksi mediavaikuttamisen muodot? Miksi jengi osaa konsukiepren, mutta edelleen tekee nettitestejä, joissa saat tietää, mitä ruokalajia naamasi muistuttaa antamalla koko kontaktilistasi sovellukselle? Ja tiedätkö toisen asteen yhtälön ratkaisukaavan, mutta et sitä onko lapsellasi nettikavereita tai kiusataanko häntä WhatsAppissa?

Mielestäni juuri mediakasvatuksessa suomalaisvanhemmat ovat eniten pihalla ja yksi pirunmoinen ongelma on diginatiiveista puhuminen. Nähdäkseni se vain tukee tiettyjä katteettomia ennakkokäsityksiä.

Ensinnäkin väitän, että mitään diginatiiveja ei ole. Tai ehkä laitemielessä on, mutta mitään neroutta se ei vaadi: se on sama kuin kutsuisi kokiksi jokaista, joka osaa käyttää hellaa. Lapset omaksuvat käyttöliittymiä nopeasti, sillä ne muistuttavat toisiaan, mutta toisaalta näillä ipanoilla ei ole mitään käsitystä, miten lankapuhelin toimii. Laitteet ovat vain välineitä ja tablettia oppii käyttämään eläkeikäinenkin. Mutta lapset eivät ymmärrä lähtökohtaisesti hölkäsen pölähtävää tietosuojasta, groomingista, tekijänoikeuksista, mainonnasta, vahvistusharhasta, algoritmeista, lähdekriittisyydestä ja kuvankäsittelystä. Tämä kaikki pitää opettaa ja oppimista pitää valvoa. Edellyttäen että itsekin sisäistää tästä kokonaisuudesta edes alkeet.



Toiseksi diginatiiveista puhuminen saattaa antaa sellaisen mielikuvan, että kyseessä on aihepiiri, jonka omaksumiseksi pitää kuulua johonkin tuoreeseen sukupolveen ja keski-ikäinen on auttamatta pudonnut kärryiltä. Tämä tunne saattaa ruokkia myös uskomusta, että digitaaliset media-alustat ja sovellukset ovat jotain salatiedettä ja edellyttävät koodausymmärrystä. Eivät ole, eivät vaadi. Se sellainen "minä en näistä atk-asioista mitään ymmärrä"-asenne on henkistä laiskuutta, josta onneksi pääsee halutessaan eroon.

Diginatiivi on hankala termi myös lapsen itsensä näkökulmasta. Annoin kerran Skidille luvan etsiä itselleen sovelluskaupasta mielestään hyvän kuvaeditorin ja näyttää minulle, kun oli löytänyt mieleisensä. Yllätys: hän olisi valinnut sovelluksen, joka halusi oikeudet mikrofoniin sekä tuuttasi pyytämättä ja yllätyksenä koko ruudun mainoksia aloitusnäytölle. Tämä kävi ilmi kun luki viisi ensimmäistä arvostelua ja googlasi nopeasti kokemukset. Tämän jälkeen hän tajusi itsekin, ettei ehkä ollutkaan niin taitava, kuin oli kuvitellut.

Toistan ehkä itseäni, mutta suosittelen lämpimästi Family Linkin kaltaista valvontasovellusta (toimii sekä androidille että Apple-tuotteille) ja perheen puhelinten liittämistä siihen. On erittäin kätevää, että puhelimeen ei ilmesty yhtäkään ylimääräistä sovellusta haittaohjelmineen koska Jesperilläkin oli, kun hyväksyntä kulkee vanhempien kautta. Toiseksi suosittelen maksamaan sovelluksista. Pari euroa on ihan käypä hinta pelistä, joka ei yhtäkkiä heitä silmille mitään zombien tappamispelin mainosta.

Ps. Jos digihommat kiinnostavat, osallistukaa ihmeessä Helsingin yliopiston ilmaiselle tekoälyn verkkokurssille. Sisällöt löytyvät sekä suomeksi että englanniksi. Myös Ylen Digitreenit jeesaavat jos jostain pitää aloittaa.

Varpaat uusien maailmojen kynnyksellä

Eilen illalla se tapahtui. Esittelin Snadille uuden, kivannäköisen lastenkirjan*, mutta sen sijaan, että hän olisi hetken sivuja selailtuaan sanonut sen tavallisen repliikkinsä – "Luetaan tätä illalla äiti" –, hän istahti sohvalle ja alkoi lukea. Itse. Aina välillä hän huusi minut paikalle ja kysyi, onko tässä kirjoitusvirhe, ei ollut, tottumattoman silmä vain asetteli kirjaimia väärään järjestykseen, mutta sitten kuului pari naurunpyrskähdystä ja taas tuli hetkeksi hiljaista.

Kun hän oli kahlannut kaksikymmentä sivua, oli pakko pitää paussi, mutta tyyppi oli erittäin tyytyväinen saavutuksestaan.

Niin minäkin. Saan tästä erityissävärit. En siksi, että lukutaito on ihmisoikeus ja avain sivistykseen, terveyteen ja tietoon, vaan siksi, että kyseessä on elinikäinen harrastus, joka ei pääty selkävaivoihin. Lukemista saa harrastaa kirjastokortin hinnalla eikä se vaadi kuskaamista minnekään vaan tarjoaa harrastajalle kyydin eri puolille maailmaa, merten syvyyksiin ja avaruuteen, fantasian ja faktatiedon äärelle. Kielitaidon karttuessa pääsee vielä syvemmälle näkökulmien sekamelskaan. Ja silti se ei ole mistään pois vaan till. Hän saa takuulla lisää pälpätyksen aiheita.



Olen tyytyväinen myös siksi, että ilmeisesti se Puppe leipoo -kirjan tankkaaminen kannatti. Vaikka Skidi ansaitsee myös kunniamerkin esimerkin näyttämisestä: hän on paahtanut läpi valtavan läjän fantasiaosaston tiiliskiviä ja tarttuu uusiin kirjoihin ennakkoluulottomasti. Se on myös hänelle tapa rauhoittua nukkumaan.

Minut lukeminen kantoi läpi teini-iän.

Olen ollut lukemisen suhteen perässähiihtäjä. En ollut pätkääkään kiinnostunut kirjoista ennen kouluikää ja silloinkin (uskomattoman tylsän) Aapisen tankkaaminen ei kuulunut suosikkiaineisiini. Mutta kun paras ystävä ramppasi koulun kirjastossa lainaamassa kilokaupalla kirjoja, minäkin ramppasin. Pistelin alakouluikäisenä mummolassa menemään ihan kaikkea mitä hyllystä löytyi, tietosanakirjoja, Kalevalan ja Guinnesin ennätyskirjoja, Tiina-kirjoja ja Pikku naisia. Välillä on ollut hiljaisempia aikoja, mutta aina olen saanut aloittaa uudestaan.

Instagramissa eräs seuraaja kommentoi, että hän on pitänyt kirjallisuusvihkoon kirjaa kaikista lukemistaan kirjoista. Ihastuin tähän ajatukseen täysin! Teen ipanoille samanlaiset vihkot, joihin he voivat tätä matkaansa tallentaa. Onpahan jotakin konkreettista sen pituushyppytuloksen kanssa seurattavaksi.

Ps. Aion lukea tietysti tällekin lukutaitoiselle. Haluan vielä osallistua ja modernit lastenkirjat ovat aikuisellekin ilo. Sellaisiksi yritin Pikkiksetkin kirjoittaa.

* Arvostelukappale saatu.

Siitä kiusaamisesta vielä

MOT-ohjelma selvitti koulukiusaamista perehtymällä THL:n vuoden 2017 Kouluterveyskyselyn tuloksiin. Jutussa käy ilmi, että kiusaaminen mielletään edelleen usein kiusatun viaksi. Kannattaa lukea koko juttu, mutta poimin tekstistä yhden opettajan kommentin:

– Meidän aikuisten pitäisi käsitellä asiaa niin, että hän, joka kokee olevansa erilainen, saa erilaisuuttaan esittää ja olla oma itsensä. Mutta niin, että ei provosoi ja ärsytä omalla käytöksellään toisia. Eihän me heterotkaan tuoda seksuaalista suuntautumistamme julki jatkuvasti.

Tämä on paitsi erikoinen myös ristiriitainen lausunto. Sen lisäksi, että kyllähän me heterot tuomme sitä suuntautumistamme esiin monella eri tavalla (osa jopa provosoitumalla muiden suuntautumisista), rajanveto on hankalaa. Miten ollaan sopivia? Sellaisia ei-ärsyttäviä ja ei-outoja?

Olin nimittäin itse sellainen outo, ihan tahtomattani. Kävin koulua 30 km päästä naapurikunnasta käsin, joten en tuntenut aluksi ketään, en päässyt iltaisin mihinkään enkä samalla tavalla kokenut kaupunginosaa omakseni. Ei se ollut minun päätökseni, tietenkään, vaan vanhempieni työssäkäynnin sanelema järjestely. En edes tajunnut, mitä sana "lande" tarkoitti, mutta ei sen väliä.

Vaikea uskoa, että kaikki kiusatut olisivat hutsahtavia homoja. Entäs jos sinua kiusataan, koska kasvoissasi on luomi tai äitisi on kampaaja? Mitä sitten pitää tehdä?

Olen kirjoittanut aikaisemminkin siitä, että kiusaajaa on aivan turha yrittää miellyttää. Se, joka haluaa kiusata, löytää kyllä syyn ivata tai sulkea ulos, oli kohde outo tai ei. Ainahan tietenkin voi yrittää tekeytyä näkymättömäksi ja yrittää sopia joukkoon, mutta tähänkö tosiaan haluamme lapsia ja nuoria kannustaa? Että ole vähän vähemmän tuollainen kuin olet? Eihän kiusaajalle sekään riitä.

Ja kuten Eino hyvin totesi, identiteetin korostaminen on selviytymiskeino. Provosoiva tyyli on kiusaamisen seuraus, ei sen syy. Vasta aikuisena voi jossain määrin yrittää esittää normaalia. Lapset eivät tätä taitoa ole vielä oppineet, onneksi.

Kasvatusalan ammattilaisten toivoisin kuitenkin ymmärtävän koululaisen arkea, millaista on yrittää saada osakseen hyväksyntää, tulkita muiden ihmisten käytöstä, etsiä identiteettiään ja olla epävarma. Aikuisen pitää osata vetää raja kiusaamiselle, ei kasvamiselle.

Lapsille taas pitäisi opettaa, miten ollaan provosoitumatta sellaisista asioista kuin tyyli, ulkonäkö, seuksuaalisuus, uskonto tai vammaisuus. Ne eivät nimittäin ole mitään henkilökohtaisia loukkauksia, joihin pitäisi reagoida millään tavalla.

Mulla ei oo mitään tekemistä!

Tämä lomailu alkaa nykyään olla aika mutkatonta. Vähän liiankin mutkatonta. Koululaiset (ja Koti-insinööri) arvostavat sekä nukkumista että pötköttelyä / löllimistä / navankaivelua, joten emme yleensä lähde lomilla minnekään. Olen tietenkin yrittänyt (pätevän intensiivivanhemman tavoin) saada ipanoita liikkeelle, että käytäisiin jossain, leffassa, keskustakirjastossa tai luistelemassa, mutta ei. Olen saanut ne vain kertaalleen sushibuffaan. Mikään aktiivinen tekeminen ei kiinnostele. Tämä aiheuttaa sen että me kaikki olemme mullaeiolemitääntekemistä-moodissa, mutta vain minua se häiritsee.

Pakko toisaalta arvostaa tätä päättäväisyyttä. Koululaiset tarvitsevat arkensa vastapainoksi lomaa, päiväkotiajat olivat ihan eri tavalla löysiä. Ekaluokkalainen on tehnyt uskomattoman itsenäistymisloikan kasin aamuihin ja vitosluokkalainen  hanskannut läksyt, harrastukset ja joulukortit (!) vaikka tiukkaa on välillä tehnyt. Nyt listalla on ollut lähinnä aineenvaihduntaa ja eksistoimista.

En tiedä, mistä olen tämän lomatekemisen konseptin kehittänyt. Kertooko se sitten enemmän siitä, että olen tehnyt aina niin mielekästä työtä, että olen jaksanut myös lomilla tehdä kaikenlaista, vai siitä, että teen niin, koska kaikki muutkin (muka) tekevät. Ilman lomasuunnitelmia on hermostunut olo: loma menee hukkaan!

Laiskotteluosaaminen on nykyisessä tehokkuutta ihannoivassa asenneilmastossa aivan aliarvostettu asia ja toisaalta pitkästymisen sietokyky on laskenyt lähelle nollaa. Puhelin kaivetaan heti jos kahteen sekuntiin ei tapahdu mitään. Huomaan sen itsekin. Naamani edessä on välillä kolme eri ruutua, joista voi sitten valita sen minuutin tähtäimellä kiinnostavimman. Se ei ole erityisen tuottavaa vaikka ehkä näyttää siltä.

Minulta meni pitkään hyväksyä, että yrittäjän viikkoon mahtuu löysiä päiviä, jolloin ei saa oikein mitään aikaiseksi tai mistään kiinni. Silloin tekee mieli ulvoa jollekin, että mitä mä voisin tehdä. Suvantoja on toki palkkatyössäkin, mutta silloin voi tehdä aina jonkun ankean ohjelmistopäivityksen, tekemistään odottaneen raportin tai mennä häiritsemäään muiden työntekoa.

Tiedostan ja uskon, että tekemättömyys ja pitkästyminen ovat ihmiselle hyväksi. Ihmisen pitää kyllästyä löytääkseen luovuuden. Toisin kuin yleisesti oletetaan, pää ei tyhjene laiskottelusta vaan täyttyy.

Ja kuinka ollakaan: Skidi kaivoi eilen maalaustelineen ja vesivärit esiin pitkästä aikaa ja vaikeroi nyt maalaamisen vaikeutta. Snadi taas käynnisti kännykkänsä puhelinsovelluksen ja buukkasi loppuviikon täyteen ystävätärtapaamisia.

Minä katselen silti hieman kateellisena ystäväperheiden aktiivilomakuvia, joissa tehdään perheen kesken kaikkea hauskaa. Mutta en lakkaa yrittämästä: ehkä jonain päivänä saan roudattua tämän poppoon hiihtoretkelle, jossa räkä jäätyy nenään ja sukset katkeavat umpihankeen, minkä jälkeen minäkin uskon, että kotona on kivempaa.