Mietin tänään, että mitähän Mutsi olisi sanonut siitä, että ne kaksi vajakkia tapaavat Singaporessa. Hän olisi takuulla soittanut tai kommentoinut tekstarilla. Varmaan juuri noin.
Kuolemastaan on tänään kulunut kahdeksan vuotta. Puhelimen avaaminen aamulla on edelleen vähän jännä paikka. Onko yön aikana taas tapahtunut jotain? Onko joku yrittänyt soittaa?
On sellainen ajatus, että kun ihmisen kuolemasta on kulunut 200 vuotta, kukaan ei enää muista häntä. Soitin veljelle, puhuimme pitkään, että muistaisimme.
Vaatekaapissani on edelleen Mutsin villatakki, mutta tuoksu on jo kadonnut. Osa muistikuvistakin on haihtunut sen mukana, sen huomaa valokuvista. Niitä katselee vähän eri tavalla, pistää merkille erilaisia asioita kuin silloin, kun katselee jotakuta tuttua, jonka juuri on nähnyt.
Mutta kun jotkut asiat unohtuvat, kokonaiskuva kirkastuu. Kuulen edelleen jäkätyksen keittiön pöydällä olevista akkareista ja arvaan kauppakassin sisällön: kierreleipää ja katkarapusalaattia. Mutta näen Mutsissa nykyään enemmän tarinan siitä, mitä on syntyä 40-luvulla ja kasvaa naisena vuosikymmenellä, johon viitataan nykyään paheksuen, elää elämää, josta ei vaiheita puuttunut. Erikoisiakin.
Jos Mutsi soittaisi, kertoisin, että olen nykyään yrittäjä, niin kuin hänkin oli. Kökin kotona koneen ääressä, niin kuin hänkin. Mutta en tee kirjanpitoa. Kirjoitan kirjoja sellaisista ihmisistä kuin hän, tarinoita, joissa hänen sanansa, muotonsa ja luonteenpiirteensä heräävät eloon ja tallentuvat painomusteeseen. En tietenkään kertoisi, mitä olen hänestä valinnut, osatotuuksiahan ne vain ovat. Hän tuhahtaisi ja vaihtaisi aihetta, takaisin niihin kahteen vajakkiin, jotka tapaavat Singaporessa.
Nämä on koskettavimpia juttuja. En voi kuvitellakaan, ja silti voin.
VastaaPoistaKiitos! <3 Kokemus äidistä on aina uniikki, mutta on siinä sellaista tiettyä tunnepohjaa minkä tunnistaa omakseen.
PoistaVoi Katja, nyt tekisi mieli halata sua!
VastaaPoistaTällainen virtuaalihalaus on oikein hyvä! <3
PoistaTämä oli todella koskettava kirjoitus. Minulla on äidin kuolemasta vähemmän aikaa ja melkein päivittäin tulevat edelleen kyyneleet silmään, kun muistan jonkin asian hänestä tai häneen liittyen. Joskus vieläkin tuntuu epäuskoiselta, ettei äiti enää ole tässä maailmassa.
VastaaPoistaOtan osaa! Kyllä siihen tottumiseen menee aikaa ja niin pitääkin, se on kai tavallaan ihmisen osa.
PoistaKiitos Katja tästä tekstistä. Äitini kuoli kaksi vuotta sitten ja jo silloin muistin aiempia tekstejäsi aiheesta. Esim. kirjoitus, jossa (ehkä) ensimmäisen kerran käsittelit äitisi kuolemaa tuli silloin mieleeni ja se toi minulle lohtua ja näkökulmaa silloin ja monta kertaa sen jälkeen. Äitimme, suhteemme äiteihimme ja heidän poismenoonsa vaikuttavat hyvin samankaltaisilta. Siksi tämä teksti pysäytti minut taas ja konkretisoi niitä asioita, joita alitajunnassani on viime aikoina pyörinyt. Kuten esimerkiksi tuo, miten kokonaiskuva kirkastuu. Jatkan tästä taas eteenpäin ajatellen niitä, joilla kaikki tämä on vasta edessäpäin.
VastaaPoista