Somefiidini täyttyy muistoista, tarinoista ja kiitoksista miespuolisille vanhemmille. Monet kirjoittavat siitä, mitä ovat isältään oppineet, millaista tukea ovat häneltä saaneet ja millaisen mallin hän tarjosi.
Minun isäni oli perinteinen, konservatiivisten arvojen mies, jolle syntyi epäperinteinen liberaalien (myös ihan vain vastustuksen vuoksi) arvojen tytär. Vaikea yhtälö 40-luvun ihmiselle.
Isyys oli silloin maailmassa lähinnä vaatimus perheen elättämistä. Tapasimme vanhempieni avioeron jälkeen satunnaisesti. Hän oli niin vähän elämässäni mukana, että suhde jäi pinnalliseksi. Olimme hyviä vain kehittämään riidan sadasosasekunnissa.
Isä opetti minut käyttämään työkaluja. Hänellä oli keskivaikea talonrakennusvimma, joten opin aika varhaisessa vaiheessa käyttämään iskuporakonetta ja remontoimaan kylpyhuoneen. Osaan tehdä ihan pätevän vesieristyksen, käyttää laattaleikkuria ja saumata. Sirkkeli oli ainoa vehje, jota hän ei antanut minun käyttää.
En ole ihan varma, miten olennaisia taitoja nämä nykymaailmassa ovat, mutta muutama poikaystävä on ollut hämmästynyt siitä, että saan taulut seinään ihan itse. Ihmissuhdemielessä olisi ollut järkevämpää, että hän olisi opettanut vaikka pyytämään anteeksi tai harkitsemaan, olisiko maailmassa muitakin sävyjä kuin mustaa ja valkoista.
Ehkä paras oppi, minkä omalta isältäni sain, oli se, että hänen tapansa olla isä ei riitä. Ei riittänyt silloin eikä riitä nykyään. Isän rooli on kasvanut hiljalleen perheen lompakosta, kuskista ja äidin pikku apulaisesta täysivaltaiseksi kasvattajaksi. Minun paras onnistumiseni vanhempana onkin se, että nyt omilla ipanoilla on loistofaija, jota voi muistaa isänpäivänä muutenkin kuin velvollisuudentunnosta. Jos minulle tapahtuisi jotain, lapsilla olisi edelleen yksi täysin oppinut vanhempi.
Vaikka tasa-arvonäkökulmasta työtä on vielä tehtävänä, olen tosi iloinen, että isyys otetaan yhä useammin vakavasti. Ehkä äiditkin voivat jossain vaiheessa lopettaa kumppaniensa kiittämisen siitä, että saavat nukkua tai pääsevät harrastuksiin. Ihan normaalia perhe-elämää se on.
Mulla on ollut sinänsä oikein erinomainen isä, että on harrastettu ja keskusteltu monenlaisista aiheista, mutta silti tuo ajatus vaikkapa anteeksi pyytämisen opettamisesta kolahti. Noi tunteet ja muut henkilökohtaisuudet on nimittäin asia, joista puhumiseen mun isäni ei vaan taivu.
VastaaPoistaTämä saa surkuhupaisat mittasuhteet nyt kun olen raskaana (kohta neljä kuukautta täynnä), eikä isäni ole tietenkään kommentoinut asiaa yhtään millään tavalla. Hän ei ollut edes mitenkään osoittanut tietävänsä asiasta, kunnes viime tapaamisellamme alkoi kuin tyhjästä selittää, mitä aikoo nikkaroida kotiini perhe-elämäni helpottamiseksi.
Apu on toki mukavaa ja tervetullutta, mutta jäin silti miettimään, että olisiko ollut ihan mahdotonta vaikkapa onnitella.
Voi ei, tuo puhumisen vaikeus on kyllä jotenkin niin pöhköä. Mutta mä ajattelin sen niin että eipä munkaan faijan kanssa kukaan mitään tunteita sanoittanut. Me 2000-luvun vanhemmat ollaan - onneksi - valovuosia edellä meidän omia vanhempia.
PoistaJoo, ja mun isän tunneäly on käsittääkseni aika eri tasolla kuin oman isänsä (siitä mun ainoa hatara muistikuva on, että se istui nurkassa murahtelemassa ja vähän pelkäsin sitä). Mun isä kyllä sentään lapsia halailee, ottaa syliin jne aivan onnessaan.
PoistaNiinpä, aina on hyvä reflektoida sitä millaisen mallin ovat vanhemmat ovat kotoaan saaneet. Mun isovanhemmat olivat Karjalan evakkoja ja sotatraumat tietysti pinnalla.
PoistaSamaistun kovasti tuohon kateuden tunteeseen. Oma isäni oli (ja on pienemmässä mittakaavassa edelleen) alkoholisti. Kun viime viikolla kuopuksen vauvakerhossa piti kuvailla omaa isää jollain sanalla ja ympäriltä alkoi kuulua sanoja kuten "turvallinen" ja "viisas", meinasi oma pääni tyhjentyä kokonaan. Aktiiviset välit isään kyllä ovat olemassa ja olen äärimmäisen iloinen, että omilla lapsillani on pappa. Mutta itse en koskaan ole isääni oppinut kunnolla tuntemaan, enkä voi samaistua siihen isänpäivän alla vellovaan isänostalgiaan muuten kuin katsomalla omia muksujani ja heidän ihanaa isäänsä (mikä on toki kultaakin kalliimpaa oman lapsuuden jälkeen).
VastaaPoistaSurullista, etkä todellakaan ole ihan ainoa, joka on tuossa tilanteessa. Hyvä toisaalta, että jonkinlaiset välit on.
PoistaOsui ja upposi, roska silmässä.
VastaaPoistaViimeksi viime viikolla mietin äitini kanssa kuinka omista pikku-ukoista voisi/tulisi kasvattaa aktiivisesti perhe-elämään, kotitöihin ja lastenhoitoon osallistuvia miehiä.
t:Jahnukaistenäiti