Naistenpäivänä 2022 mietin sotaa

En olisi vielä pari viikkoa sitten uskonut, että olen kirkastanut Nato-kantani yhdessä yössä, säikähtänyt talon yli lentävää lentokonetta ja lahjoittanut rahaa paitsi Unicefille humanitäärisen avun lähettämiseen myös Ukrainan keskuspankille aseiden ostoa varten. En olisi uskonut keskustelevani ystävieni kanssa joditableteista, käsiaseista ja kotivaran olemassaolosta. En olisi uskonut.

Toki olen aina pitänyt lajimme ison kuvan ymmärrystä huonona ja käytöstä arvaamattomana, mutta Putinin järjetön sotaretki herätti minut siihen todellisuuteen, josta olen aina aiemmin katsonut poispäin. Nyt sota on liian lähellä huomiotta jätettäväksi. Ihmiset seisovat tankkien edessä, taas.

Aseelliset selkkaukset, konfliktit, erikoisoperaatiot, taistelut ja sodat ovat aina olleet jokseenkin luotaantyöntävä ajatus. Kenellepä ei. Mutta: yleensä kun kohtaan epämiellyttävän asian, käännän ahdistukseni toiminnaksi ja pohdin mitä voin asialle tehdä. Ilmastonmuutoksen edessä olen ottanut käyttöön yksittäisen kuluttajan keinot – olen vähentänyt päästöjäni siirtymällä kasvisruokaan (ja raahannut koko perheen perässä), valitsemalla vähäpäästöisiä liikkumisen tapoja, vaikuttamalla niihin yhteisöihin, joihin voin, ja äänestämällä. Sotaa vastaan työkalupakissani ei ole oikein mitään. Miten sotia estetään? Miten sota lopetetaan? En ole käynyt armeijaa, joten minun on jopa vaikea seurata keskustelua ihan yleissivistyksen tasolla. En tiedä, mikä on termobaarinen pommi tai keskimatkan kantaman risteilyohjus enkä haluaisikaan tietää.

Niinpä aloin etsiä tietoa, mutta sitä löytyi yllättävän vähän. Olen doomscrollauksen ohella kuunnellut Maanpuolustuskorkeakoulun Sotataidon ytimessä -podcastia, jossa käydään seikkaperäisesti läpi sodan määritelmää, propagandaa, ydinaseita, kyperhyökkäyksiä, Natoa ja uskottavaa puolustusta. Suosittelen lämpimästi! En ole ennen tajunnut, kuinka monta maanpuolustuksellisesti sitovaa sopimusta Suomella on ja mikä on strategisen pidäkkeen merkitys rauhan säilyttämisessä. Mutta metahuomiona kymmenosaisesta sarjasta on sanottava, että vieraana on vain yksi nainen. Keskustelua sotataidosta vetää mies ja siihen osallistuvat pääsääntöisesti miehet. Sisäinen tuottajani viittasi monessa kohtaa, sillä minä olisin kysynyt haastateltavilta eri asioita. Ja tästä päästään naistenpäivän aasisiltaani.

Tämän vuoden naistenpäivän teemana on sukupuolten tasa-arvo ja kestävä tulevaisuus. Unwomenin sivuilla sanotaan näin:

"Sukupuolten tasa-arvon edistäminen ilmastokriisin ja katastrofiriskin vähentämisen yhteydessä on yksi 2000-luvun suurimmista globaaleista haasteista. Ilmastonmuutoksen ja kestävän kehityksen kysymyksillä on ollut, ja tulee aina olemaan, vakavia sekä pysyviä vaikutuksia ympäristöömme, taloudelliseen ja sosiaaliseen kehitykseemme. Haavoittuvimmat ja syrjäytyneimmät ihmiset ovat kaikista alttiimpia näille vaikutuksille. Naiset tunnustetaan yhä useammin miehiä alttiimmaksi ilmastonmuutoksen vaikutuksille, koska he muodostavat suurimman osan maailman vähävaraisimmista ihmisistä, ja ovat riippuvaisempia luonnonvaroista, joita ilmastonmuutos uhkaa eniten.

Samaan aikaan naiset ja tytöt ovat tehokkaita sekä vakuuttavia johtajia ja muutoksentekijöitä ilmastonmuutokseen liittyvissä asioissa. He ovat mukana kestävän kehityksen aloitteissa ympäri maailmaa, ja heidän osallistumisensa sekä johtajuutensa johtavat tehokkaampiin toimiin ilmaston suojelemiseksi. Naisten ja tyttöjen äänivallan sekä tasavertaisen toimijuuden lisääminen ilmastonmuutokseen ja kestävyyteen liittyvässä päätöksenteossa on olennaista kestävän kehityksen ja sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseksi. Ilman sukupuolten välistä tasa-arvoa, kestävää ja tasa-arvoista tulevaisuutta on mahdotonta saavuttaa."

Mitä jos tässä manifestissa ilmastonmuutoksen tilalle vaihdetaan sana "rauha"? Voisiko tässä olla analogian paikka? Eräs podcastin haastateltava totesi osuvasti, että rauha määritellään sodan kautta, "ajaksi ilman sotaa". Ja rauha taas on niin iso asia, ettei siitä voi kukaan jättäytyä pois. 

Miten siis naisten vaikutusvaltaa lisätään rauhan säilyttämiseksi? 

Voimme aloittaa puhumalla, kysymällä ja tietoa etsimällä. Keskusteluun osallistuminen eli minun tapauksessani tyhmien kysymysten kysyminen vaatii rohkeutta, erityisesti kun keskustelua johtavat miehet. Lisäksi minä olen oppinut, ettei sodasta puhuta. Se on epähienoa samalla tavalla kuin rahasta puhuminen. Silittelin pikkulikkana Pappani kranaatin silpomaa kättä, mutta ajastaan rintamalla hän ei koskaan kertonut mitään, ei edes aikuisten kesken. Edes evakkomatkasta ei kerrottu kuin päivämäärien ja matkaseuran kautta. 

Toiseksi väitän, että lisäämällä yhteiskunnallista tasa-arvoa, lisätään myös edellytyksiä rauhaan. Diktaattorit pelkäävät demokratiaa ja sananvapautta enemmän kuin ydinkärkiä. Mitä enemmän naiset ovat mukana julkisessa päätöksenteossa, sitä enemmän huomioidaan erilaisia näkökulmia. Ehkä juuri siksi naisten oikeuksien vastaista liikehdintää näkyy globaalisti, myös Euroopassa.

Kolmanneksi sotaa käydään monella tasolla, myös ruplilla ja kryptoilla. Venäjän hyökkäyksen vastaiskuna tehty kauppasaarto, jossa tilejä jäädytetään ja maksujärjestelmiä suljetaan on tehokas. Lisäksi yritykset jättävät Venäjän markkinat yksi toisensa jälkeen, kaivaen taloudellisia perustuksia sodankäynniltä yhä hatarammiksi. Ja yritykset ovat myös naisten käsissä, enenevissä määrin. 

No woman is an island. Ei muuta kuin soutamaan.

Trumpin oppitunnit

Kun ilmaisin marraskuussa 2016 järkytykseni Trumpin vaalivoitosta, sain kommenttikenttään vastauksen, että Trumpia äänestettiin, koska ihmiset kaipasivat muutosta. 

"Trumpia aanestivat tyoteliaat, normaalit ihmiset pienissa kaupungeissa, kuten mieheni ja mina. BTW, olemme molemmat korkeasti koulutettuja ja hyvapalkkaisia."

Itse ajattelin silloin, että Trumpin sekoilun oli pakko vain olla osa vaaliteatteria. Myönnän yllättyneeni kun hän osoittautuikin johtajana täysin kampanjansa näköiseksi mieheksi. Hän todella toi poliittiseen kulttuuriin muutoksen: avoimen rasismin, vihan kylvämisen, demokratian halveksunnan, ihmisoikeuksien polkemisen sekä ympäristön tuhoamisen oman lähipiirin eduksi. Viime töikseen Trump vielä armahti tuomioitaan kärsineet, hänet valtaan vehkeilleet neuvonantajansa. Niljakasta.

Tämä muutos manifestoitui Capitol Hillillä loppiaisena täysin absurdilla ja järkyttävällä tavalla. Tänään olen ajatellut, että ehkä nämä tapahtumat tarjoavat meille kaikille muutaman oppitunnin, jotka väistämättä tarvitsimme. 

Voimme oppia jotain vallasta. Uholla, uhkailulla ja valehtelulla pääsee pitkälle, myös Suomessa. Valtaa todellakin voi tavoitella hinnasta piittaamatta, mutta lasku tulee aina perästä. Tämä oli myös täydellinen esimerkki valtaan liittyvästä vastuusta: aina löytyy ihmisiä, jotka tekevät sokeina niin kuin johtaja käskee. Toisaalta on ällistyttävää katsoa, millä vauhdilla hallinnon viranhaltijat pesevät käsiään trumpismista. Kun populistin valta alkaa kuihtua, loppuu myös hännystely. 

Voimme oppia jotain etuoikeuksista. Valkoinen mies todella voi suunnitella mellakkaa avoimesti ja rynnätä sarvet päässä kongressisaliin, sotkea patsaita ja tuhota edustajien huoneita, ihan kaikessa rauhassa. Jos samaa yrittää jollain muulla etnisyydellä, voi olla varma, että paikalla ovat koko maan asevoimat kolmessa minuutissa ja henki lähtee kyselemättä. 

Voimme oppia jotain hyssyttelystä. Trumpin mielipuolista, narsistista ja tempoilevaa käytöstä tuettiin oman puolueen suunnalta hyvin pitkään, hänen puheitaan siloiteltiin, ymmärrettiin ja painettiin villaisella. Varapresidentti Pence sentään veti lopulta isojen poikien housut jalkaan ja suututti Trumpin vahvistamalla vaalituloksen kaoottisen päivän jälkeen. Trumpin johtamistapa mahdollistettiin hiljaisella hyväksynnällä, sietämisellä, ja on olennaista miettiä, miksi sietäminen on vastustamista mukavampi vaihtoehto. On paljon helpompaa ajatella, että tämä taistelu ei kuulu minulle ja katsoa poispäin, erityisesti kun kritiikkiä antamalla pääsee helposti itse tappouhkausten maalitauluksi. Siksi on olennaista, että vihan kautta tapahtuvaan vallankäyttöön puututaan niin eduskunnassa kuin keskustelupalstoilla. 

Oppitunnin selkein anti minulle oli, ettei populisti muutu valtiomieheksi, kun hän muuttaa Valkoiseen taloon. En edelleenkään tiedä, oliko Trump tosissaan vai leikkikö hän vain jonkinlaista sairasta leikkiä, mutta minkäänlaista johdonmukaista arvomaailmaa hänellä ei ollut. 

Mutta eritysesti minua kiinnostaa, mitä republikaaninen puolue tekee seuraavaksi. Heidän johtajansa on neljä vuotta mellastanut mielensä mukaan, ja nyt kausi päättyi paitsi maksimaaliseen häpeään myös viiden ihmisen hengen vaatineeseen vallankaappausyritykseen. Mitä he ajattelevat demokratiasta, yhdenvertaisuudesta ja vapaudesta nyt? Joku asiantuntija sanoi, että tämä oli katharsis, puhdistus, joka pakottaa puolueen takaisin lähtöruutuun. Se olisi hyvä. Toivonkin, että voimme jatkossa oppia jotain aatteesta, jota konservatiiveiksi itseään kutsuvat ihmiset kannattavat. Toivon myös, että se on jotain sellaista, minkä voin hyväksyä, vaikka en sitä henkilökohtaisesti kannatakaan.

Ihana Kamala

En ole tällä viikolla juuri tehnyt muuta kuin jännittänyt CNN:n tuloslaskentaa ja ihmetellyt paitsi valitsijamieshässäkkää myös Pennsylvanian miljoonakaupunkeja, joista en ollut koskaan aikaisemmin kuullut. En ole koskaan seurannut edes Suomen presidentinvaaleja näin kiinnostuneena – eikä ollut moni muukaan. Toivoin Bidenin voittoa jo ihan siksi, jotta voisin taas seurata maailmanpolitiikkaa ilman oksennusreaktiota. Toivoin arvonnousua totuuden puhumiselle, yhdenvertaisuudelle, tieteelle ja ympäristölle, mutta myös tasa-arvolle: Bidenin voiton myötä varapresidentiksi nousisi vihdoin nainen. 

Kun Bidenin voitto vihdoin varmistui ja kerroin tytöille, että USA:n seuraava varapresidentti on Kamala Harris, Snadi nauroi hassulle nimelle ääneen. Kun näytin varapresidentin kuvaa, nauru loppui.

- Mä luulin, että se on mies!

Niinpä. Niin se on joka juuttaan vuosi ollutkin, tarkalleen ottaen vuodesta 1789 lähtien. 

- Aika pitkään!

Eikö vain? Ja silti joidenkin (yleensä valkoisten keski-ikäisten miesten) mielestä tasa-arvo on mennyt liian pitkälle. Lasikattojen säilyttämisen puolesta on toki kuultu paljon muitakin argumentteja kuten että naiset eivät pärjää vaativissa tehtävissä eivätkä halua ottaa vastuuta. Näitä harhaluuloja puretaan vain käytännön esimerkkien kautta, pärjäämällä ja vastuuta ottamalla, niin Suomessa kuin Amerikassa. Mutta ensin siihen pitää saada mahdollisuus.

Teini oli tietysti hieman paremmin perillä varapresidentin taustoista ja huomautti, että tässä rikottiin lasikatto myös ei-valkoisten naisten osalta. Nopealla googlettamisella löytyi tarkennus: Kamalan äiti on Intiasta ja isä Jamaicalta, hän on syntynyt Kaliforniassa, kasvanut yksinhuoltajaäidin kanssa ja on itse äitipuoli. Näkökulmia erilaisiin lasikattoihin ainakin riittää. 

Päätimme tutustua tähän uuteen parivaljakkoon muutenkin vähän tarkemmin. Tarkistimme, että "kamala" tarkoittaa hindiksi lootuksen kukkaa. Ja että Joe Bidenilla on kaksi koiraa, joista toinen on rescue. 

Ei epäilystäkään. Maailmassa on yhtäkkiä kaikki paljon paremmin.

Elokapina – Oikein, väärin vai siltä väliltä?

Suomen poliisi ja ilmastonmuutoksen pysäyttämistä tavoitteleva Elokapina-järjestö antoivat taannoin erinomaisen keskusteluaiheen syysloman kävelyretkille teinin kanssa. 

Millä oikeudella mielenosoittajat menivät istumaan autotielle? Eivät millään oikeudella. Mielenosoittajat tiesivät mainiosti, ettei autotielle saa mennä istumaan. Kun heitä pyydettiin siirtymään, he eivät siirtyneet, jolloin poliisin oli tehtävä päätös, miten mielenosoitus hajotetaan. Toisaalta taas Suomessa on sanan- ja kokoontumisvapaus ilman ennakkosensuuria, joten mielenosoituksista ei tarvitse edes ilmoittaa. 

Miksi ne kuitenkin tekivät niin? Autotien tukkiminen on yhtä aikaa suhteellisen tehokasta ja vaaratonta, mediahuomio on taattu. Olisivatko poliisit tulleet edes paikalle, jos mielenosoittajat olisivat istahtaneet jalkakäytävälle? Eivät. 

Onko kansalaistottelemattomuus tehokas vaikuttamisen muoto? Siitä yleensä kaikki alkaa: joku päättää vastustaa yhteiskunnallista, moraalista epäkohtaa. Ihmisoikeuksia, tasa-arvoa ja ympäristöliikettä on maailman sivu edistetty passiivisella vastarinnalla ja tottelemattomuudella, jossa kukaan ei loukkaannu. Valtiolla taas on yhteiskuntarauhan nimissä oikeus väkivallan monopoliin. Kansalaistottelemattomuuden selkeät voitot ovat jääneet harvinaisiksi, mutta onnistumiset ovat isoja.

Saako poliisien resursseja tuhlata tällä tavoin? Poliisi ei ole ilmastonmuutoksessa vastustettava osapuoli, joten ei. Mutta jos tarkkaan ajatellaan, melkein kaikki poliisien hälytystehtävät ovat resurssien väärinkäyttöä – oli kyse sitten ruumiillisesta tai materiaalisesta vahingosta toisille osapuolille. Kyllä me kaikki noin pääpiirteittäin tiedämme, mikä on rikollista ja väärin ja silti välillä ihan tietoisesti ja tahallaan rikomme lakia. Lain rikkomisesta seuraa kuitenkin rangaistus. Esimerkiksi niskoittelusta poliisia vastaan saa vähintäänkin sakot, mutta itse rankaiseminen ei kuulu poliisille vaan tuomioistuimille.

Saako poliisi vahingoittaa ihmisiä? Poliisi valvoo lakien noudattamista, mutta heillä on ohjeensa eivätkä he saa tehdä mielivaltaisesti mitä haluavat. Toimien on oltava suhteessa tehtävän kiireellisyyteen ja vaarallisuuteen. Mitä eroa on maijaan kantamisella ja  pippurisumutteen käytöllä? Onko ajoneuvoliikenteen keskeytyminen syy tällaiseen voimakäyttöön? Sitä kai poliisijohdossa nyt mietitään. 

Nyt luonnollisesti joukko poliitikkoja ajaa kieltoa Elokapinan edustajien vierailuille lukioissa. 

Maailmassa joutuu koko ajan kysymään, mikä on oikeudenmukaista, tasapuolista, ansaittua, solidaarista, ajattelematonta, typerää tai yksiselitteisesti väärin – ja näistä puntaroinneista syntyvät mielenkiintoisimmat keskustelut, vaikka ei olisi vahvasti mitään mieltä. Lisäksi vierailuthan liitetään aina johonkin kontekstiin, oletettavasti uskonnon tai ET:n kautta, eivät ne mitään rekrytilaisuuksia ole.

Ehkä näiltä poliitikoilta unohtuu, että yläasteikäiset osaavat ajatella itse. He voivat olla kiinnostuneita yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, kuulua oppilaskuntaan ja pitää A-studiosta, vaikka eivät olisikaan täysi-ikäisiä. Ja ainakin elämänkatsomustiedossa vaikeita aiheita pohditaan ala-asteelta lähtien.

Ja siitä, mihin poliisijohto ei ota kantaa, pitäisi oppilaitoksissa keskustella vieläkin kiivaammin. Miten iso yhteiskunnallinen muutos saadaan aikaan, kun on kyse nuorten tulevaisuudesta ja elinmahdollisuuksista, vaikka aikuiset eivät tunnu välittävän pätkän vertaa? Miten ahdistusta ja turhautumista puretaan, kun kukaan ei kuuntele? Ja jos ei kansalaistottelemattomuuden keinoin niin miten sitten? Siihen Keskustan poliitikot voisivat vastata itse – vaikka menemällä sinne kouluihin kertomaan mitä itse tekevät nuorten huolien eteen, sikäli kun mitään kertomista on. Se tässä taitaakin eniten närästää.

Sillä jos tämä ei ole keskustelumateriaalia, en tiedä mikä on.

Uusi linjaus: myös kouluruokailu tulisi pitää kirkossa

Paljon melua herättänyt apulaisoikeusasiamiehen linjaus siitä, että kirkko on uskonnon harjoittamiseen tarkoitettu tila, on saanut monet poliitikot pöyristymään. Kokoomuksen ja Keskustan johtohahmot ovat molemmat sitä mieltä, että kirkossa pitää voida käydä muissakin koulumaailman tilaisuuksissa kuten lakkiaisissa.

Toimittajamme Anna Hoosi kävi tapaamassa heitä.

– Mitä muuta kirkossa voisi järjestää kuin koulun kaikille yhteisen joulujuhlan ja lakkiaiset?
– Vaikka mitä! Kyllähän jokainen arjessa ymmärtää, että kun lapsia kuljetetaan niin kirkkohan on erinomainen osoite.
– Mutta osaatteko sanoa jonkin esimerkin? 
– Mikäpä kirkkoon ei sopisi! Olisi hyvä pohtia myös kouluruoan tarjoilemista kirkon tiloissa, siellähän on ehtoollistoiminnasta paljon kokemusta. Miksi ihmeessä käyttää syömiseen jotain ruokalan tapaista paikkaa! Hyi olkoon.
– Entä uimaopetus?
– En näe miksi ei! Olisihan se ahdasmielistä ajatella, että uimiseen tarvitaan vettä. Voihan myös viinissä uida, hehe.
– Mutta entäpä ihmiset, jotka eivät kuulu kirkkoon?
– He ovat myös tervetulleita kirkkoon, virsiähän voi myös hyräillä mukana ja mumista kädet ristissä jotakin epäselvää rukousten ajan. Ei se niin nokonuukaa ole.
– On muitakin ihmisiä, jotka oikeusasiamiehen tavoin katsovat, että kirkko ei ole arvovapaa kerhotila vaan itse asiassa edustaa sakraalia jumalan huonetta, ihan etymologisestikin. Mitä vastaatte heille?
– Etymologia kuulostaa kaiken maailman dosenttien hurskastelulta, hehe. Aina olen kirkkoon kuulunut ja sen hyväksi ratkaisuksi kokenut. Eikös niin sanota, että mikä sopii yhdelle, sopii kaikille?
– Niin, vastapuoli on sitä mieltä, että koulun liikuntasali, joka on toiminut joulujuhlan tapahtumapaikkana jo kymmeniä vuosia, voisi olla juuri tila, joka sopii kaikille. Kommenttinne tähän?
– Onpa vanhanaikainen näkemys. Miksi me turhaan näitä kirkkoja rakennamme, jos niissä ei voi edes tupareita pitää?
– Tupareita?
– No eipäs nyt tehdä kärpäsestä lippalakkia.
– Kiitos haastattelusta. 
– Aamen!

Mitä vastata homofoobikolle?

En ole digitaalisten kommenttikenttien ystävä muuten kuin omissa kanavissani. Erityisesti Pride-viikolla uutiskommenttien selailusta seuraa suurta hämmennystä, mutta toivoakin on: yleisimmät kommentit ovat pysyneet vuosien mittaan aika staattisina ja ihmiset ovat oppineet vastaamaan niihin! Kas näin.

"Pitääkö tätä homohommaa tulla joka tuutista?"

Kommentoija ilmoittaa heti kättelyssä olevansa suvaitsevainen ja näin, mutta ihmettelee, miksi asiasta tällainen haloo pitää järjestää ja että tämä on nyt mennyt ihan yli. Noh, tavallaan sanalla "pride" viitataan juuri siihen, että vähemmistöjen ei tarvitsisi enää pysyä kumppaninsa kanssa visusti kaapissa poissa normaalien ihmisten silmistä, vaan he voisivat esimerkiksi välttyä koulukiusaamiselta, kulkea kumppaninsa kanssa ilman pelkoa random väkivallasta tai hakea työpaikkaa ilman syrjintää puolison etunimen takia. Ja tämän (vuoden ainoan) kampanjaviikon aikana on tietenkin tavoitteena nostaa ongelmia yleiseen tietoisuuteen, mihin tarvitaan mediaa. Toisaalta kun viimeksi vilkaisin kansallisten medioiden etusivuja, kyllä siellä näytetään edelleen myös uutisia heteroista kuten lähestymiskiellon rikkojista ja Kittilän kuntapäättäjistä. Ja poikia ja tyttöjäkin näyttäisi olevan edelleen olemassa. Ei huolta!

"Pitääkö tässä lähteä heteromarssille!"

Joissain kommenteissa ollaan kerrassaan suivaantuneita enemmistön oikeuksien puolesta. On hyvin vaikea ymmärtää, mikä suivaantujien heteroseksuaalisuutta Pridessa kirvelee, ja olisi ihan kiinnostavaa tietää, minkälaisia ongelmia heidän banderolleissaan nostettaisiin esille. Itse nimittäin en heterona koe, että sukupuolinen suuntautumiseni erityisesti rajoittaisi millään tavalla elämääni – ja kaikista vähiten sitä rajoittaa seksuaalivähemmistöjä kohtaan osoitettu solidaarisuus.

"Raamattu"

Jos henkilökohtainen vakaumus nyt vain kieltää sattumanvaraisesti erilaisia asioita niin eihän sille mitään voi. Tähän on on tietysti aina mahdollista ystävällisesti todeta, että ihmisoikeudet menevät jopa vakaumuksen edelle ja että oma vakaumus on tosi erilainen eikä itse asiassa yhtään sen vähäpätöisempi kuin kenenkään muunkaan.

"Minulla on sananvapaus!"

Tämä sananvapauden vaatija ilmaantuu kaikkiin keskusteluihin, joissa on mahdollista käyttäytyä huonosti (ne, jotka ovat muuten vain sekiksissä kirjoitelleet mitä sattuu, erottaa yleensä postauksen aikaleimasta). Yhden somekommentin perusteella on joskus vaikea tietää, onko kyseessä henkilö, joka ei ihan aidosti ole ennen kommenttinsa postaamista ajatellut asiaa sekuntiakaan, vai ammattitrollaaja, joka yrittää parantaa merkityksettömyyden tunnettaan olemalla mahdollisimman ilkeä muille. Toiselle kannattaa selittää, toiselle ei. Molempia yhdistää kuitenkin sananvapaudesta maraileminen, kun heitä kehotetaan moderoinnin puolelta käyttäytymään kunnioittavasti muita ihmisiä kohtaan. Sananvapaushan on sitä, että ihminen saa olla juuri niin idiootti kuin laki sallii (ja sitten vastata seurauksista kun ei salli), mutta se on myös sitä, että uskaltaa kertoa olevansa homo, arvostella insituutioita ja valtaapitäviä tai toimia oppositiojohtajana, eikä sen takia isketä ilman oikeudenkäyntiä kymmeneksi vuodeksi kotiarestiin tai upoteta betonikengissä mereen.

"Minun rahojani ette saa!"

Diversiteettiasioista kiinnostuneet yritykset ovat alkaneet olla näkyvästi mukana Pride-kampanjoinnissa, joten paheksuntaa sataa myös heidän sivuilleen. Kaupallisuudessa on se raikas puoli, että firmat ovat todennäköisesti laskeneet, kenen puolella tässä kannattaa olla ja mikä on hyvää markkinointia ja rekrypolitiikkaa. Niin. Tällä viikolla on kaupunkikuva näyttänyt siltä, että jos kuluttaja haluaa asioida vain umpiheteroille tarkoituissa liikkeissä, hänen alkaa olla aika vaikeaa saada ostettua edes paahtoleipää. Onnea yritykseen.

Pidän myös keskustelukulttuurin ilmiöstä, jossa pöyristyneille tasa-arvon paheksujille jaetaan sateenkaarirakkautta giffien ja kuvien muodossa. Siinä ollaan asian ytimessä: rakkaus kuuluu kaikille.

Nainen, jos oikeus omaan ruumiiseen kiinnostaa, nyt on aika toimia

Kuva: Women's March Canada

Kehitys kehittyy. Kehitystä ei voi estää. Tiedättehän, kaikki järjestyy ja muuttuu hiljalleen paremmaksi.

Sanaan "kehitys" liittyy oikeastaan vain myönteisiä mielikuvia, kahleista vapautumista ja solidaarisuutta, rauhaa ja rakkautta. Oikeudenmukaisuus, avoimuus, demokratia ja tasa-arvo paranevat hiljalleen, kehitys kulkee aina eteenpäin, ei koskaan taaksepäin. Turvallisuuden tunne lisääntyy. Ja jos kehitys pysähtyykin tai alkaa ottaa takapakkia, ymmärrämme, että maailmassa on virhe, mutta uskomme, että "kehitys" korjaa sen kyllä. Haloo, kuka nyt haluaisi takaisin menneisyyteen!

Niin, kuka? Viime aikaisten aborttiuutisten valossa en haluaisi asua Yhdysvalloissa sen enempää kuin Irakissa tai Afganistanissa.

Onkin aiheellista kysyä, keitä ovat Yhdysvaltojen aborttisankarit? Enimmäkseen rikkaita, vanhoja, valkoisia miehiä tietenkin, mutta millaisia kytköksiä heillä on? OpenDemocracy-järjestö on selvitellyt, millaisia liittoja ääriajattelua edustavat ryhmittymät ovat solmineet ja mistä vanhoillisuskonnollisten ja oikeistopopulistien kymmenien miljoonien dollarien rahavirrat ovat peräisin. Tulos ei varsinaisesti yllätä. Myös kaverikapitalismi pelaa. Yksi käsi pesee toisen.

Näitä ääriryhmittymiä yhdistää sama tavoite: heidän ideologiaansa kuuluu naisten ja vähemmistöjen sortaminen, vain tekosyy vaihtelee. Kehitys ei ole näiden ryhmittymien mieleen, se kun murentaa heidän valtaansa antamalla puheenvuoron myös vähemmistöille ja läpivalaisemalla turvallisia kabinetteja, joiden suojissa on voinut sopia asioista ilman ikävää julkisuutta. Ihmisillä kun on kautta aikojen ollut tapana pahoittaa mielensä epäoikeudenmukaisuudesta, lakkoilla ja protestoida. Mitä kouluttamattomampia ihmiset ovat, sen vähemmän he osaavat mitään vaatia.

Mutta ei kai nyt Suomessa?

Me pohjoismaisen yltäkylläisyyden kasvatit olemme oikeuksiimme jo tottuneita. Isoimmat tasa-arvotappelut on käyty yli sata vuotta sitten (voitte varmaan arvata millaisilla puheenvuoroilla naisten äänioikeutta vastustettiin), jolloin on vaikea sisäistää, että yhtä lailla kun oikeuksia voidaan laventaa, niitä voidaan myös supistaa tai jopa ottaa kokonaan pois. Miettikääpä. Jos yhtäkkiä olisikin ihan todellinen tilanne, että keskenmenosta voi saada vankeutta, kuinka moni tämän blogin lukijoista olisi vankilassa? No muun muassa minä.

Eikä pidä unohtaa, että meillä oli ulkoministerinä vielä hetki sitten Tolkun Timppa, mukava tavis ja iloinen hassuttelija. Timppa puhui aina niin kauniisti ja hiljaisella äänellä vakamuksestaan, johon kuuluvat "perinteiset arvot" ja "elämän kunnioittaminen". Hän jätti tarkentamatta, että nämä arvot valitettavasti ovat hieman ristiriidassa naisten oikeuksien kanssa. Sen sijaan hän sanoi, että kehitys (eli feminismi, ympäristönsuojelu, ihmisoikeudet ja hyvinvointivaltio) on mennyt liian pitkälle. Näille ryhmittymille on myös olennaista hakea kannatusta vihanlietsonnalla, jota näiden mukavien miesten plokit ja twiitit ovat täynnä.

Tällaiset aatteet harvoin pysyvät maan rajojen sisäpuolella, kuten rahavirrat osoittavat. Ne eivät katoa, vaikka kuinka katsoisi muualle ja jättäisi somessa tykkäämättä huonon kehityksen uutisista.

Kehityksen eteen on aina jouduttu tekemään ihan sutena töitä, muutos ei ole ikinä tapahtunut itsestään eikä tyhjiössä. Me emme vain ole tottuneita siihen työntekoon, arvojen puolustamiseen. Oikeuksiin saa ja pitääkin tottua, mutta laitostua ei saa. Jos siis et halua, että Handmaid's tale on ihan mahdollinen tulevaisuuden skenaario, nyt on juuri se hetki, jolloin yhteiskunnallisesta kehityksestä kannattaa pitää meteliä. Katso vaikka tuolta Eurovaalien ennakkoäänestyspaikat, tiedät kyllä seuraavan stepin.

Kun vaalit tulivat ruokapöytään

Kävin ennakkoäänestämässä. Käyn yleensä aina leimauttamassa lappuni vaalipäivänä, sillä äänestämiseen kuuluu tietty demokratiatunnelmointi, jota Postissa on vaikea tavoittaa: kävely lähikoululle, jonottaminen koppiin, viime hetken päätös ja kahden euron mokkapalan mussutus jumppasalin eteisessä toppatakki päällä. Tarjoilu toki kuuluu myös kaikille mukaan pakotetuille, mariseville äänioikeudettomille. Oli jotenkin niin isot asiat tulilla etten voinut riskeerata vatsatautiarvan osumista sunnuntaille.

Ilahduinkin kun Skidi tällä viikolla kysyi, koska katsomme nousevia pylväitä. Haa, hän osasi odottaa ääntenlaskun tulosseurantaa! Meillä kasvaa vaalientusiasti! Eikä yhtään liian aikaisin, sillä – uskomatonta kyllä – hän saa äänestää jo kuuden vuoden päästä.

Olen itse konservatiivisesta kodista, jossa uskottiin ydinperheeseen (paitsi kun piti erota), kristillisiin arvoihin ja maanpuolustukseen. Uskoisin, että meillä useimmiten äänestettiin, mutta lapsia ei vaikuttamisen saloihin vihitty. Vanhemmat äänestivät eri puolueita, joten muistelen, että politiikasta ei myöskään keskusteltu kovin sopuisaan sävyyn.

Äänestäjä minusta kuitenkin kasvoi. En ollut pätkääkään kiinnostunut politiikasta ennen opiskeluaikoja. Kävin äänestämässä, mutta valkkasin ehdokkaat lähinnä kuvan perusteella. Puolueista oli valittava se, joka aiheutti vähiten myötähäpeää. Ei niistä yksikään vastannut (eikä vastaa edelleenkään) suoraan minun näkemyksiäni, mutta joku kompromissi on tehtävä. En ollut erityisen kiinnostunut lopputuloksesta enkä seurannut yhdenkään Holkerin hallituksen seikkailuja.

Vasta lähempänä kolmeakymppiä pääsin järkeviin keskusteluihin vallan kolmijaosta, vasemmiston ja oikeiston eroista, konservatiivisesta ja liberaalista maailmankatsomuksesta, populismista, hyvinvointiyhteiskunnasta ja veroista. Muistan kun ensimmäistä kertaa tajusin, että tämähän on yhtäaikaa raivostuttavaa ja kiinnostavaa. Poliittista vääntöä on paitsi siedettävä myös syleiltävä, sillä se kuuluu otsikon "asioita, mitä minä voin tehdä" alle. Ihan hemmetin vaikeaahan se on.

Mutta olisikohan nyt kasvamassa aivan uudenlainen, demokratiatietoinen sukupolvi? Sellainen valveutunut joukko, joka seuraa kansainvälistäkin politiikkaa ja osaa katsoa ilmiöitä kotimaan rajojen ulkopuolelta. Ehkä on pakko. He eivät kuulu siihen pullamössösukupolveen, joka vain porskutti tyytyväisenä eteenpäin ja asiat menivät parempaan suuntaan tekemättä mitään. Nykyään ongelmat ovat paljon monimutkaisempia ja arvojaan, mielipiteitään joutuu todella punnitsemaan.

Olen tästä kehityksestä toiveikas, sillä äänestämiseen liittyy juuri tämä: kiinnostus politiikkaan vaalien välillä. Ei demokratiaa voi jättää äänestyskoppiin vaan politiikkaa pitää seurata. Pitää katsoa, mitä äänellään saa. Jos äänestit hallituspuoluetta, millaisia kompromisseja he tekivät, mistä tingittiin ja mistä ei? Jos edustajasi taas olivat oppositiossa, pystyivätkö he vaikuttamaan hallituspolitiikkaan? Ikävä kyllä, juuri seuranta on tehty nuorten näkökulmasta helvetin tylsästi ja jopa luotaantyöntävästi, ja välillä tuntuu, että politiikan toimittajat tekevät ohjelmia lähinnä itselleen. Vaalitenttejä ei Skidikään jaksa katsoa ja vaalikoneiden kysymykset taas olivat 12-vuotiaalle kryptisiä ja spesifejä. Ne ovat sitä monelle nelikymppisellekin.

Mutta alkuun pääsee helpomminkin! Kokeilkaapa leikkimielistä kansanvallan ohjelmanumeroa viikonlopulle ja pitäkää vaikka ruokapöydässä vaalit. Kukin perheenjäsen saa asettua ehdolle ja kertoa, miten aikoo perhettä kehittää neljän vuoden sisään. Kun kersat muodostavat minuutissa vaaliliiton ja pääsevät yhteisymmärrykseen 10 koiran setistä, trampoliinista, viikkorahan korotuksista ja uhkaavat aiheuttaa pattitilanteen arkiaamuisin eteisessä ellei vaatimuksiin suostuta, voit vain miettiä, kuinka pitkään tätä vallankaappausta on junailtu. Tulee pahempi riita kuin monopolista.

Kaikki mitä epätietoisen aikuisen pitää tietää ilmastolakosta

Moni profiilikuvansa perusteella aikuiselta näyttävä ihminen on joutunut sosiaalisen median kanavissa tunnekuohun valtaan siitä, että nuoret kehtaavat olla huolissaan jostain muusta kuin heistä. Asiathan ovat juuri niin kuin ne koetaan, mutta tässä kuitenkin vastaukset neljään yleisimpään aikuisia huolestuttaneeseen kysymykseen.

"Nuoret ovat pelkkiä marionetteja! Taustavoimat laittavat sanoja heidän suuhunsa!"

Salaliitot on tosi jänniä! Ja jos on itse 16-vuotiaana (ja sen jälkeenkin) lähinnä vain syönyt räkää, voi olla vaikea ymmärtää, että maailmassa kasvaa myös toisenlaista, vähän monipuolisempaa porukkaa. Nämä ilmastosta huolestuneet nuoret kuuntelevat uutisia esimerkiksi maailman tiedeyhteisöltä eivätkä konsultoi Teboilin kokemusasiantuntijaraatia tai Flat Earth Societyn Facebook-ryhmää. Taustavoimansa kullakin.

"Mutta mitä nuoret ovat ITSE tehneet ilmastomuutoksen eteen? Päivittävät siellä torilla somea merkkifarkuissa, vaikka niihin menee sähköä!"

Nuoret elävät meidän aikuisten rakentamassa maailmassa. He eivät ole vastuussa saastuttavasta energiapolitiikasta, ylikansallisista mediajäteistä, hikipajoista, muovisaasteesta tai kestävyysvajeesta, ikävä kyllä. Kun äänestääkään ei voi, ainoa vaihtoehto on nostaa helvetinmoinen metakka ja vaatia tilille niitä, jotka asioille voivat jotain tehdä. Lyhyesti: mielenilmaus oli kohdistettu päättäjille, eikä millekään perähikiän perusjormalle, joka itkee somessa huomiota olkiukkojen avulla.

"Nuoret haluavat vain lintsata koulusta!"

Voi olla, mutta sen voi toki tehdä myös ilman banderolleja ja marsseja vesisateessa. Ehkä somemölisijäkin haluaa vain lintsata töistä, kuka tietää. Lintsareiden tulokset vaikuttavat kuitenkin positiivisilta: aihe oli globaalisti jokaisessa pääuutislähetyksessä ja YK aikoo kutsua koolle ylimääräisen laajan pohjan kokouksen ilmastonmuutoksen ratkaisuista.

"Naurettavaa!"

Laitetaanko vielä pari kainalopierua päälle tämän argumentin tueksi? Jos oma oikeuskäsitys ei mitenkään veny ajatukseen, että lainafillaria ei palauteta paskaksi ajettuna, niin eihän sille mitään voi. Hoivakodissa voi sitten miettiä, miksi kukaan ei tule käymään.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, että edelläkävijöiden kannoilla räksyttää aina lauma kateellisia perässähiihtäjiä. Perusjormalle siis riittää, että ottaa vähän paremman asennon siinä nakkimukin äärellä ja jättää ajattelun nuorisolle. Ihan niin kuin tähänkin asti.

Vielä yksi asia, joka ei ole mennyt liian pitkälle

Viime syksyllä julkaistun ilmastomuutostutkijoiden vakavan varoituksen jälkeen minun lähipiirissäni todella moni otti asiakseen ruveta ihan tosissaan vähentämään päästöjään. Aiemmin täysin vaiettu aihe otetaan nykyään esiin jo ystäväporukan illavietossa ja sukupäivällisellä. Myös tieto on lisääntynyt eikä jätteidenlajittelua enää pidetä suurena ilmastotekona.

Tästä kuuluu kiitos valtamedioille, jotka ovat skarpanneet ja ottaneet käytännön ilmastoteot säännölliseksi uutisaiheeksi. Ylen uusi laskuri näyttää konkreettisesti, millä tavoin kukin voi vähentää päästöjään. Lukuja on kiva kliksutella.

Kaikki tämä huomio on hienoa. On mahtavaa, että ollaan vihdoin päästy riitelemään keinoista sen sijaan, että änkättäisiin, kuka ilmaston on pilannut.

Mutta. Olen yksityishenkilönä alkanut vääntää kaikkia säätimiä pienemmälle jo 10 vuotta sitten: en osta halpamuotia enkä mitään muutakaan kiinakrääsää, kämpän sisäilma on alle 20 astetta, käyn kolmen minuutin suihkussa (lämpimässä kylläkin), pistorasiasta tulee ekoenegiaa, käytän liikkumiseen enimmäkseen jalkoja, fillaria ja julkisia, olen tuuppinut neljä ihmistä pääasiallisesti kasvissyöjiksi, kompensoinut ne kaksi Euroopan lentoa vuodessa, ruvennut ilmastokummiksi ja sijoittanut hiilipörssiin sekä vaatinut äänestyskopissa ja mielenosoituksissa vaikuttavampia ilmastotoimia. Pääsen nykyään lomalentoinenikin alle puoleen keskivertosuomalaisen lukemasta.

Yhtä aikaa on totta kaksi asiaa, joita käytetään toistensa vasta-argumentteina.

1. Meillä on kiire, joten mitään "kohtuullista" ei oikeastaan enää ole. Länsimainen elämäntapa saastuttaa ja se pehmeän laskun juna meni jo ajat sitten, kiitos aktiivisten hiililobbareiden. Jokaisen vastuulla on nyt tehdä se, minkä voi.

2. Yksittäiset teot eivät riitä. Eivät nämä ole mitkään talkoot, joihin voi pyytää vain vapaaehtoisia yksilöitä. Nyt tarvitaan mukaan ihan kaikki, yritykset, järjestöt, yliopistot, kaupungit, valtiot ja hiilinielut, vaikka väkisin.

Olenkin allergisoitunut aivan täysin vapaamatkustajien puheenvuoroille. Liki eläkeikäiset teollisuuspamput kehtaavat pönöttää varoittelemassa liiallisesta "ilmastoinnostuksesta" ja puhtaan maailman haikailusta. Mistä vitun innostuksesta? Tästä rivi-ihmisen osasta on viihde kaukana. Lobbareita sen sijaan ei kukaan pyydä kliksuttamaan jalanjälkeään pienemmäksi. Toimittajat eivät vaadi heitä tilille tai kirjoita, millaisia ovat yritysten vaikuttavimmat ilmastotoimet. On paljon helpompi pyytää minua nauttimaan Suomen talvesta ja kävelemään Berliiniin.

Kiteytettynä: minua riepoo, että meidät laitetaan yksilöinä valokeilaan ratkaisemaan lomalennoillamme globaalia, sata vuotta tiedossa ollutta ongelmaa samalla, kun saastuttajat nauravat matkalla pankkiin ja poliitikot heiluttelevat käsiään hokien milloin mitäkin kiireellisempää asiaa, jonka tavoitteena on lähinnä pönkittää omaa valtaa.

Minä haluan, että mediassa ääneen päästetään ne, jotka ovat tämän maailman pelastumisen kannalla, näiden perätuhdossa roikkujien näkemykset eivät kiinnosta pätkääkään. Lisäksi juuri yritysten ilmastoinnostuksesta ovat syntyneet norjalaiset sähkölentokoneet ja ruotsalaisten aurinkoenergiaa säilövä neste. Onneksi emme häviä naapureille aivan sata-nolla, sillä nerokas suomalaismuikkeli nokitti pohjoisen oloihin optimoiduilla aurinkopaneeleilla. Näissä teknologioissa on toivoa, näistä haluan kuulla lisää.

Tulevaisuuden visioita on tietenkin hillotolpallaan päivystäviltä teollisuuspampuilta turha odottaa sen enempää kuin naapurin Einarilta tai metsämökin Linkolalta. Sitä varten on vaalit. Ja ne ovat pian.

Ps. Jos olet jo yksilötasolla ilmastotekojen advanced-levelillä ja kaipaat uusia haasteita, ehdottaisin seuraavaa: yksilöillä on vaikutusvaltaa erilaisissa yhteisöissä. Pystytkö herättämään keskustelua työpaikallasi kysäisemällä, miten työmatkalennot kompensoidaan? Ja mitä on taloyhtiön hallituksen agendalla? Jos ikkunaremonttia ei ole näköpiirissä, miten olisi edes tiivisteiden vaihto tai oviremontti? Ja jos tämä pääkaupunkiseudun kaukolämpö ei hiljalleen muutu vihreämmäksi, on se taloyhtiön maalämpöinvestointikin ihan tutkimisen arvoinen idea.

Kaikki universumin asiat

Maanantai on nykyään yksi suosikkipäivistäni. Skidillä on yhdeksän aamu ja meillä on hyvää aikaa syödä aamupala yhdessä. Samalla juttelemme kaiken maailman asioista. Tänä aamuna mentiin universumin asioihin.

Skidillä on ympäristöopin koe, joten ajauduimme puhumaan koealueesta, Euroopan maista. Skidiä nauratti, että en kertakaikkiaan muista entisen Jugoslavian maiden pääkaupungeista kuin Zagrebin, josta rönsyilimme Euroopan historiaan ja esihistoriaan. Jotenkin päädyimme keskustelemaan galakseista ja elämän vyöhykkeestä, siitä mikä lopulta tappoi dinosaurukset, ja siitä, että ehkä etsimme elämää ihan vääristä paikoista. Skidin mielestä pitäisi etsiä myös mahdottomista paikoista, koska kaikki tämä ympärillä koettava ja nähtävä on mahdotonta. Kuinka outoja kaikki universumin asiat ovat ja kuinka mieletöntä on tietää kaikki tämä ja syödä silti ihan normaalisti aamupuuroa, kun ulkona sataa räntää! Hän sanoi tämän ilman eksistentiaalista kriisiä, innostuneena.

Ja nyt tuijotan tätä koneen ruutua ja yritän toipua siitä, että kävin tämän antoisan keskustelun pian 12 vuotta täyttävän pikkutytön kanssa. Mitä kaikkea hän mahtaakaan pohtia kymmenen vuoden päästä?

Ja tästä pääsenkin aasinsiltana siihen ajatukseen, jota olen kypsytellyt jo jonkin aikaa. Ajattelin tällä kertaa äänestää jotakuta itseäni paljon nuorempaa. Vanhoja setiä en ole äänestänyt ikinä, mutta nyt ajattelin tehdä myös selkeän sukupolvimuutoksen. Koska tarvitsemme ihmisiä, jotka ajattelevat universumin asioita ja näkevät eläkeikäänsä pitemmälle.

En ole työelämää uudistamaan lähteneeltä hallitukselta kuullut yhtä ainutta puheenvuoroa työn tulevaisuudesta (ilmastonmuutoksen ratkaisuista nyt puhumattakaan), vaikka koko hyvinvointiyhteiskunta perustuu työlle. Työ määrittelee elämäntapaamme niin voimakkaasti, että siitä on tullut keski-ikäiselle tabu. Kukaan ei uskalla sanoa ääneen, että kaikki työ ei todellakaan ole arvokasta. On töitä, joiden sietääkin hävitä. On uusia töitä, joita kukaan ei näe tai osaa tehdä. On töitä, jotka kannattaa teettää roboteilla ja töitä, joihin ne eivät sovellu. On töitä, joita ei voi ajaa pelkkä ahneus.

Vastaus tähän muutokseen ei ole yksityistäminen ja synnytystalkoot. Se on visiotonta pullamössöä, jota ei kaikille riitä.

Miten tämä sotku siis siivotaan? Kysytään niiltä, joita nyt tehtävät ratkaisut koskettavat kymmenien vuosien päästäkin. Hyvä tästä tulee, kunhan emme väkisin jumita täällä sössimässä universumin asioita lisää.

Ps. Kuunnelkaapa muuten (teinien lisäksi) Future proof -podcastia, jos työn tulevaisuus kiinnostaa!

Peurat ajovaloissa

Aika moni pysähtyi maanantaisen ilmastouutisoinnin äärelle. Ilahduin.

Olen odottanut tätä uutista jo pitkään. Vihdoinkin, oikeastaan ensimmäistä kertaa, jokainen media nosti ilmastonmuutoksen pääaiheekseen, kansainvälisestikin. Se oli tärkeä teko. Ilmastonmuutoksesta puhumista on vaivannut kummallinen ujostelu, tunnistan sen itsekin, mutta yhtäkkiä se oli tiessään. Tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että muutkin ehkä haluavat toimia. On vihdoin saavutettu kollektiivinen ymmärrys, että olemme tässä samassa kusessa aivan kaikki.

Media on ollut ilmastoasioista suhteellisen hiljaa. Onhan tässä tietysti ollut kaikenlaista muutakin sekavaa raportoitavaa. Ikävistä asioista puhuminen ei tuo tykkäyksiä eikä jakoja, ja kommenttilaatikossa pääsevät ääneen ne, joiden mielestä ihmisen aineenvaihdunnassakin piilee jonkinlainen salaliitto. Nyt oli kerrankin otettava selkeä kanta ja jätettävä pois tulevaisuuden ratkaisujen etsimisestä flat earth -jengi. Ei heillä ole koskaan mitään annettavaa ollut.

Yhtä lailla poliitikot ovat saaneet olla rauhassa. Juhat ja Petterit ja Timot ovat vapaasti saanet höpöttää biotaloudesta ja hallintohimmeleistään, esittää että ovat kyllä kuulleet hiilinieluista ja ilmastopakolaisista ja että Suomi on joku ilmastopolitiikan edelläkävijä. Nyt yhtäkkiä koko Arkadianmäen jengi oli kuin peurat ajovaloissa. Joku ehti hädissään ehdottaa seuraavaan hallitukseen ilmastoministeriä. Ihan kuin ilmastonmuutos ei koskettaisi joka jumalan ministeriötä ihan koko ajan.

Ilmastoteot ovat nousseet esiin työpaikkojen kahvipöytäkeskusteluissakin ja perheiden WhatsApp-ryhmissä. Yhtäkkiä moni on pysähtynyt miettimään, miten hitossa se oma hiilijalanjälki on pienennettävissä kolmasosaan ja miten sitä soijarouhetta käytettiinkään. Ihmeen vähissä tuntuivat keskusteluista olevan nekin, jota puolustelevat omaa saamattomuuttaan Kiinalla ja Intialla. Totta kai kuluttajatason muutokset ovat puuhastelua verrattuna siihen, millaisia vaikutuksia poliittisilla päätöksillä saa aikaan, mutta kuluttajavalinnoilla vaikutetaankin yrityskenttään. Enkä minä ainakaan ole sellainen tyyppi, joka voi vain rauhassa venailla, että kaikki muut ratkaisevat asiat puolestani. Haluan toimia.

Mutta samalla en kaipaa enää yhtäkään vinkkiä siitä, miten voin säätää kämpän lämpötilaa pienemmälle ja vähentää yksityisautoilua, olen tehnyt ne jo aikapäiviä sitten. Nyt on poliitikkojen vuoro ja heiltä pitää vaatia ennennäkemätöntä tasonnostoa. Minä olen jo nyhtökaurani syönyt.

Kuten New York Times asian kiteytti:

"Our actions must be to scale, so while we undertake individual steps in our lives, like retrofitting light bulbs, we must realize that real progress comes from voting, running for office, marching in protest, writing letters, and uncomfortable but respectful conversations with fathers-in-law. This work must be habitual."

Hyvät uutiset ovat, että pienen muutoksen aikaikkuna on vielä auki hetken. Nyt pitäisi vain ottaa se pää pois perseestä ja uskaltaa suuttua: kuskin penkiltä voivat jatkossa suksia kuuseen kaikki, jotka eivät osaa. Seuraavissa vaaleissa on oikeasti puhuttava siitä, mitä kaikkea pitää tapahtua seuraavan kymmenen vuoden aikana, jotta tästä planeetasta ei tule Marsia. Pallo on meillä (no pun intended).

Niin ne ihmisoikeudet

Aloitin (vahingossa) Pride-viikolla Tommi Kinnusen romaanin nimeltä Neljäntienristeys (suosittelen lämpimästi). Kun pääsin loppuun, jäin muistelemaan, että milloin se nyt taas olikaan, kun Lääkintöhallitus poisti virallisesta tautiluokituksesta kohdan, jossa homoseksuaalisuus luokitellaan sairaudeksi. Se oli 80-luvulla.

Viimeisimmän Priden yhteydessä esitettiin ei kovin yllättäen aika sakeita kommentteja mielipiteenvapaudesta ja suvaitsevaisuudesta ja ties mistä. Jotkut ulostulot jättivät lähinnä vain toiveen siitä, että ihmiskunnan valot sammuisivat pian, mutta jotkut taas selvästi kumpusivat jonkinlaisesta koetusta kateudesta. Että marssimalla homojen oikeuksien puolesta olisi automaattisesti heteroiden / sotaveteraanien / keski-ikäisten kristillisdemokraattien oikeuksia vastaan.

Aina se jaksaa hämmästyttää, ihminen.

Kun se nyt vaan on niin, että tälläkin hetkellä ihmisiä tapetaan sukupuolisen suuntautumisensa takia. Itse ihan perusheterona en näe mitään tarvetta marssia oman kumppanitoiveideni puolesta. Minua ei irtisanota puolisoni nimen takia, en ole halunnut tehdä teininä itsemurhaa hylkäämisen pelossa eikä minulle ole riski pitää kumppaniani kädestä julkisesti. Ei ole mitään marssimista.

Tavallaan nämä kommentaattorit tietenkin näyttävät itse, miksi näitä teemaviikkoja pitää järjestää vielä hemmetin monta vuotta ja miksi on äärimmäisen tärkeää, että myös yritykset ottavat näkyvästi kantaa arvojensa puolesta. Ihan kuin koko ihmisoikeuksien konsepti olisi vähän hämärän peitossa. No, toivottavasti taas vähän vähemmän tämän jälkeen.

Mutta jaksaa se ihminen hämmästyttää hyvälläkin tavalla.

Kehitys kehittyy. Marssijoita oli enemmän kuin koskaan ja se on monen tahon ansiota: rohkeiden yksilöiden, omakohtaisten kokijoiden ja solidaaristen tukijoiden, järjestöjen, median ja maailmantilanteen, joka suorastaan pakottaa ottamaan kantaa. Itse ainakin olen ihan mielelläni, näkyvästi ja avoimesti eri mieltä natsien kanssa, tässäkin asiassa.

Marssijoita tullee lisää sitä mukaa kun yhä useampi tajuaa, että kun ihmisoikeuksia puolustetaan, puolustetaan ihan kaikkien ihmisryhmien olemassaoloa ilman vihaa, vainoa, häpeää, pelkoa ja piilottelua. Se ei ole keltään pois vaan reilusti till.

Ei ole vaarallista olla kiltti

Skidi kääri todistukseensa taas rivin erinomaisia arvosanoja. Vaikka lisääntyneet ja vaikeutuneet läksyt aiheuttivat vuoden mittaan säännöllisesti pientä ähkimistä, kaikki sujuu, matematiikka, kielet, lukuaineet. Sosiaalisista taidoista napsahti hymytyttö-patsas.

Välillä iskee pelko.

Miten noin kiltti pärjää elämässä? Osaako hän nyt varmasti pitää puolensa? Mukautuuko hän liikaa muiden tahtoon? Ettei hänestä nyt vaan tule sellaista kympin tyttöä, joka lyyhistyy työelämässä suorittamistaakan alle ja jää aina muiden varjoon.

Eipä hätää.

Olen nyt parisen vuotta seurannut keskusteluja luokan WhatsApp-ryhmässä ja uskoni ihmiseen on palannut.

Ainakin tässä luokassa kasvamassa on sukupolvi, jolla on hyvien käytöstapojen ja empatiakyvyn lisäksi loistava itsetunto. Silloin on varaa olla juuri sellainen kuin on, myös kiltti ja herkkä, iloita toisten onnistumisista ja kertoa, jos pelottaa ja pyytää apua. Ei tarvitse hakea omaa paikkaansa väkivalloin tai parantaa fiiliksiään lytistämällä muita. Voi tehdä granilaisen kompromissin ja ottaa molemmat: olla kiltti ja silti seistä jämäkästi arvojensa takana ja puolustaa niitä, joita käytetään kynnysmattoina.

Samalla kun hyvästä todistuksesta saa oikeutetusti iloita, pitäisi muistaa, että koulumenestys ei ole mikään menestyksen ja onnellisuuden mittari. Koulua ei käydä todistusta varten. Kasvaminen on monimutkainen prosessi, siihen liittyy monia ihmisiä, oppilaitoksia, yhteisöjä ja tapahtumia, ja se jatkuu vielä viimeisenkin peruskoulun päättötodistuksen jälkeen.

Ajattelen nykyään niin, että 80-luvun kouluajoista eniten on vähentynyt turha ankaruus ja pelko. Vaikka pidän kuria olennaisena osana luokan työrauhaa, ei sitä tarvitse tehdä ilmapiirin kustannuksella. Tilalla onkin nähdäkseni enemmän selittämistä, kannustamista ja oppilaan huomaamista. Ja se on yksi avain muutokseen. Kaikki lapset kun pohtivat ihan samaa: mihin minä riitän?

Mitä taas kiltteyteen tulee niin toivoisin ihan avoimesti tämän piirteen yleistyvän ihmiskunnan ja erityisesti poliitikkojen keskuudessa. Se ei nimittäin ole vaarallista. Tyyppi, joka ei ole röyhkeä, itseriittoinen ja hae huomiota räyhäämällä on nimittäin hiton miellyttävää seuraa ja todennäköisesti hyvä päätöksentekijä. Pelkureita, öykkäreitä tai muuten vain mulkkuja on nähdäkseni jo aivan riittämiin.

Terveisiä Islannista, Juha!

Tämä kuva ei ole Islannista vaan joltain Turun motarin huoltikselta. Pysähdyttiin kiipparin takia aina siellä
vaikka ruoka oli paskaa. Tämä on esimerkki lapsiperheystävällisyydestä investointina.

Hallitus on kuulemma tällä hetkellä pohtimassa sitä, miksi vauvoja syntyy niin vähän.

Niin. Tässä odotellessani kutsua synnytystalkoisiin ajattelin auttaa hieman valtiomiehiämme ja ohjata heidän katseensa Pohjoismaahan, jossa lisääntymisinto on tallella. Islantiin! Satuhan juuri kirjoitti, että Islannissa syntyvyys vain nousee. Miksi? Vastaus lienee siinä, että islantilaiset eivät keksi yhtään syytä, miksi lisääntyminen olisi huono idea. Vanhempainvapaat joustavat, nuoret naiset eivät pelkää työnsaannin puolesta sillä he eivät ole sen kummempi riski työmarkkinoilla kuin mieskään, lapsen saaminen on luonnollinen asia, päivähoito aloitetaan viimeistään kaksivuotiaana ja hoitoverkostot toimivat. Mikäs siinä elellessä.

Asiat, joihin valtio voi vaikuttaa, ovat vanhempainvapaiden jakaminen ja varhaiskasvatuksen laatu, ja olenkin molempien puolesta riehunut moneen otteeseen. Unohdetaan tasa-arvo ja mietitään sitä talouspuolta. Mitäs jos islantilaiset eivät pelkää perheen perustamista, koska perheen talous kestää hyvin pari muksua?

En ollut kauhean yllättynyt kun alkuvuodesta selvisi, ettei nykyinen hallitus aio tehdä perhevapaiden(kaan) suhteen yhtään mitään. Uudistaminen, eli vanhojen rakenteiden korvaaminen uusilla, on raskas prosessi. Erityisen tuskallista se on, kun pitää sorkkia vallitsevaa asenneilmastoa saati toimia oman äänestäjäkuntansa mielipidettä vastaan.

"Todellista tasa-arvoa on se, että perheet valitsevat itse." 

Tätä jaksetaan hokea, vaikka faktat ovat olleet tiedossa jo pitkään: lisääntymisikäisten naisten työelämä ja sitä kautta talous ja eläkekarttuma kärsivät nykyisestä äitikeskeisyydestä samaan aikaan, kun suomalaisisät tutkitusti haluaisivat osallistua perhe-elämään, mutta eivät monesta syystä voi. Isävapaita pidetäänkin tällä hetkellä hyvätuloisissa perheissä, joissa molemmat koulutetut vanhemmat ovat moderneilla työpaikoilla vakituisissa töissä.

Toisaalta taas perhe, jolla ei ole vaihtoehtoja, yrittää tietenkin optimoida omaa toimeentuloaan yhteiskunnan tukien kautta. Tai jättää lapset tekemättä.

Kuulostaako valinnanvapaudelta? Surulliselta lähinnä. Ei kukaan vapaaehtoisesti valitse taloudellista ahdinkoa.

Harva uudistus koskee kaikkia perheitä. Teinit, eläkeläiset ja pitkäaikaissairaat eivät ole perhevapaiden pääkohderyhmää. Tämä uudistus ei myöskään koske niitä äitejä, joilla ei ole töitä johon palata. He ovat työttömiä. Työttömiä varten hallituksella on omat suunnitelmansa. Totta kai on myös täysin lastenhoitokyvyttömiä päihderiippuvaisia isiä, mutta he tarvitsevat todennäköisesti enemmän muita tukipalveluita. Koulutetulla äidillä, jolla on hyvätuloinen mies, taas on fyrkkaa valita vapaasti ihan ilman yhteiskunnan tukea mitä haluaa, au pairista lähtien.

Islannin esimerkki osoittaa, että mikään ei muutu, ellei muutosta tehdä ja johdeta. Siellä ymmärrettiin, että investointi vanhempainvapaiden tasa-arvoon on monella tapaa tuottoisa. Perheet valitsevat nimittäin aivan toisin kaikissa niissä Pohjoismaissa, joissa uudistus on toteutettu. Eikä siitä ole kansantalous romahtanut, mutta syntyvyys sen sijaan on vahvaa.

Vinkki Juhalle: suomalaisten perheenperustamisiässä olevien ihmisten tulevaisuuden uskoa voi vahvistaa yhteiskunnan toimesta, mutta silloin pitää luopua tehotuotantoajattelusta. Se sopii hirveän huonosti yhtään kenellekään.

Äidit, jotka vastustavat isyysvapaita

Huh, tämä THL:n tutkimus isyysvapaista oli kohtuullisen surullista luettavaa.

Tutkimuksessa kysyttiin perhevapaiden uudistamisesta tuhansilta vanhemmilta. Havaittiin, että isät haluaisivat lisätä isien vapaata varsin yksimielisesti riippumatta koulutustasosta, ammattiasemasta tai perheen tulotasosta, mutta äideistä tähän oli valmis vain joka viides. Isän osallistumista vastustivat erityisesti pienituloiset ja kouluttamattomat naiset.

Olen tiennyt jo jonkin aikaa, että vaikka kotihoidontuki ja kuntalisät poistettaisiin, mikään ei muuttuisi: lapsia ei päätyisi päivähoitoon eikä naisia työelämään juuri yhtään enempää. Tätä on selitetty arvovalinnalla. Mutta yksi iso tekijä onkin työelämässä: monella ei ole työtä mihin palata.

Tämä kuulostaa oudolta. Olen ollut itse ihan samassa tilanteessa. Juuri kun minun piti palata hoitovapaalta töihin, sain kenkää. Koko setti piti laittaa viikossa uusiksi. Mutta ei minulle tullut mieleenkään jatkaa hoitovapaata: uskoin työllistymiseeni, laitoin lapsen päivähoitoon ja aloin etsiä duunia. Siinä samalla perustin firman, joka on pystyssä vieläkin. Halusin töihin, sillä viihdyn työelämässä.

Siinä missä me unelmaduunarit emme malta päästä takaisin töihin, on äitejä, joille työelämä ei tarjoa mitään. Jos työtä ei ole, työ on raskasta tai työnantaja mulkku, voi kotiäitiys näyttäytyä ainoana mielekkäänä vaihtoehtona. Tähän samaan ilmiöön voi liittyä myös se naisille tuttu ulkokehäkokemuksen aiheuttama huono työmotivaatio. Silloin on helppoa turvautua hyväksyttyyn perusteluun eli vedota äitien tekemään tärkeään työhön ja lapsen parhaaseen - ja jäädä kotiin.

Onko tästä naisten työmarkkinasemasta jotenkin vaikea puhua? Perhevapaiden tasa-arvoisen jakamisen vastustajat nimittäin esiintyvät perheiden valinnanvapauden kannattajina, vaikka argumentit eivät kestä lähempää tarkastelua. Miksi "valinnanvapaus" koskee vain naisia? Ja jos äidillä ei ole työtä eivätkä työllistymismahdollisuudet ole hyvät, kotiin jääminen on pakko, ei valinta. Perhe on riippuvainen yhteiskunnan rahoituksesta eikä roolien vaihto kävisi päinsä, vaikka isä niin haluaisikin. Ei sellainen tilanne ole valinnanvapautta nähnytkään.

Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki työttömät äidit olisivat kotona vain olosuhteiden pakosta, osa voi hyvinkin kokea hommaan kutsumusta. Ja mikäs siinä, hyvää varhaiskasvatusta voi saada sekä kotona että päivähoidossa. Mutta on monella tapaa vaarallista käyttää isyysvapaiden vastustamista ja pitkää kotihoidontukea oman työelämän ongelmien peittelyyn. Duunit pitää kohdata ennemmin tai myöhemmin, vaikka sitten 10 vuoden päästä.

Valinnanvapaudesta puhumiseen on tullut muutenkin vähän kitkerä maku.

Kukaan tuskin valitsee olla työmarkkinoilla heikossa asemassa, vailla koulutusta ja työkokemusta. Sellaiseen tilanteeseen ajaudutaan, ja syitä on monia. Lisäksi perheen huono taloustilanne on ongelma, joka vaikuttaa lasten hyvinvointiin. Mutta ei lapsiperheköyhyyttä poisteta tuuttaamalla rahaa mahdollisimman pitkään kotihoitoon. Päivähoito auttaisi nimenomaan katkaisemaan huono-osaisuuden kierteen.

Valinnanvapaudesta ei kannata puhua senkään takia, että perheet saavat edelleenkin valita ihan kaiken itse, lapsilukumääränsä, asuinpaikkansa ja hoitomuotonsa. Näin on ollut aina ja on jatkossakin. Ei ole kiellettyä ryhtyä kotirouvaksi. Mutta verorahoituksella tällaista valintaa ei tietenkään kannata tukea, vaan suunnata yhteiset rahat sinne, missä ne edistävät yhteiskunnan toimintaa.

Vaikkapa sinne naisten työelämään: työelämän segregoitumisen torjuntaan, naisten kouluttautumisen ja työllistymisen esteiden purkamiseen, osapäivätyön tukemiseen ja vanhempainvapaiden jakamiseen.

Köyhä, mene mustikkaan!

Janna Rantala kirjoitti erinomaisen kolumnin siitä, miten monet lastenkasvatusneuvot sisältävät rahallisen investoinnin.

Tee lyhyempää työpäivää!
Muskari on loistava ensiharrastus!
Menkää yhdessä mustikkaan!

Taloudellinen ahdinko tekee vanhemmuudesta stressaavaa myös sen "ilmaisen" läsnäolon näkökulmasta. Silloin se mustikkametsään meneminen ei ehkä ole ensimmäisenä to do -listalla.

Mielestäni näkökulma oli hyvä, mutta kommentointi kolumnin jälkeen osoitti toisen ongelman. Mitä me tiedämme köyhyydestä? Mistä puhutaan, kun puhutaan huono-osaisuudesta? Mitä on absoluuttinen köyhyys ja suhteellinen köyhyys?

Ajoittainen vähärahaisuus yliopisto-opiskelijana ei vielä pätevöitä köyhyyden asiantuntijaksi. Nuuka, valittu elämäntapa ei ole sama asia kuin miettiä meneekö asunto alta ja miten pitkään pesukoneen korjaajan laskua voi pitkittää ennen kuin se menee ulosottoon. Tai millaista elämä on, kun lähipiiri ei ole mikään tukiverkosto vaan kivireki, jota itse yrittää pitää pinnalla. Joillekin kierrätys ei tarkoita sitä, että ehtii huutaa av:n 90 euron merkkileggareihin.

Köyhyyden aiheuttamasta näköalattomuudesta on jo puhuttu jonkin verran, mutta ei ehkä tarpeeksi. Kun hyvätuloinen kehottaa köyhää hakemaan metsästä mustikkaa ja suppilovahveroita (en kyllä itsekään tiedä, millaisen ruoan näistä saisi), hän kertoo vain, mitä hänelle itselleen tulee päällimmäisenä mieleen köyhänä olemisesta: stereotyyppistä köyhää vaivaa vain rahan (tai nöyryyden) puute, hän on elämäntapansa valinnut tai vähälahjaisuudellaan ansainnut.

Kääntäen vielä traagisempaa on, jos hyväosainen kokee ansainneensa hyväosaisuutensa ja katsoo jopa auttavansa uusavutonta köyhää vinkkaamalla metsässä odottavista ilmaisista mustikoista, joita poimiessa saa sunnuntain kivasti kulumaan. Win-win! Samalla kun antaa itselleen oikeuden olla ymmärtämättä elämäntilanteiden monimuotoisuutta, vaatii köyhää ottamaan mallia omista, fiksuista valinnoistaan, joilla säästää sievoisen summan.

Olisikohan niin, että köyhyys on joillekin kommentoijille ylipäätään ymmärryksen ulottumattomissa. Huono-osaisuus on niin monisyinen ongelma, että sen vaikutusta ihmiseen on vaikea käsittää. Siihen liittyy sairastumista, mielenterveys- ja päihdeongelmia, asunnottomuutta, yksinäisyyttä ja työttömyyttä. Kyllä yhteiskunnan turverkon läpikin voi pudota.

Mutta jos empatialihasta ei löydy, ymmärrystä voi hankkia tiedon kautta. Tietokirjaviikon kunniaksi suosittelen ihan jokaiselle kipittämistä kirjastoon ja lainaamaan vaikkapa professori Juho Saaren kirjoittaman teoksen Huono-osaiset. Siellä se tutkittu tieto odottaa ihan ilmaiseksi, ihan kuin mustikat metsässä. Omasta viitseliäisyydestä vain kiinni, hei.

Synnytä itse

Ilmeeni, kun kuulin TAAS synnytystalkoista.

Säännöllisin väliajoin aina joku havahtuu siihen, että syntyvyys on laskenut jo useamman vuoden putkeen. Hyvin usein lääkkeeksi keksitään sama asia: synnytystalkoot. Viimeksi tätä ehdotti Rinteen Antsa. Olen tähän ehdotukseen aina yhtä kypsä, sananvalinnasta (joka oli ilmeisesti provokaatioksi tarkoitettu) viis.

Syntyvyysasioistahan on tarjolla ihan tutkittuakin tietoa.

Vauvakadon aloittivat jo omat vanhempamme. Väestöliiton perhebarometri kertoi jo pari vuotta sitten, että toteutunut lapsiluku on laskenut koko ajan ja sama trendi näkyy toiveissakin: ihanteellisena pidetty lapsiluku on alentunut hieman alle kahden. 

"Entistä harvempi haaveilee suuresta perheestä, kolmea ja sitä runsaampaa lapsimäärää toivoi 30 prosenttia barometriin vastanneista, kun 2000-luvun alussa suurta perhettä toivoi jopa 40 prosenttia. 20-34-vuotiasta vastaajista lapsettomiksi halusi jäädä 14 prosenttia ja vain yhtä lasta toivoi runsas kymmenes." -Väestöliitto

Syitä on monia. Huono taloustilanne. Lapsettomuus. Kumppanin löytäminen. Elämänkulkuajattelu. Ihmislajin tulevaisuus noin ylipäätään. Lapsikielteisyys. Varhaiskasvatuksen palvelujen säilymisen puolestakaan en laittaisi rahojani likoon. 

Toki joka kolmas mutsi on sitä mieltä, että työn ja perheen yhteensovittamisen ongelmat, lastenhoidon järjestämisen ongelmat tai perhevapaasta aiheutuva katkos työssä on syy siirtää lastenhankintaa. Perhevapaiden tasaisempi jako ja työelämän joustot pikkulapsivaiheessa on jo tunnistettu ongelmakohdiksi, mutta ne ovat vain osa tästä vyyhdistä. 

Ei tämä ole mikään perkeleen talkooväen laiskuusongelma, joka ratkeaa kun isänmaa kutsuu. Ansiosidonnaiset vapaat eivät muuta mitään, jos nuoret eivät ole toiveikkaita tulevaisuutensa suhteen. Arvatkaapa, ovatko ne? Mitäs sille tehtäisiin?

Tuohon toiveikkuuteen liittyvät myös turvaverkot. Pelottaahan se, kun ei ikinä tiedä, millaiseksi arki muodostuu, eikä ole ketään jolta kehtaisi pyytää apua. Ja auta armias, jos menet sanomaan ääneen, että on vähän raskasta. Eiköhän joku epäsosiaalisen median suurvisiiri jo kommentoi, että mitäs läksit, kyllä aina on lapset yksin hoidettu ja hyvä on tullut. Ehdottelin itse taannoin, että laskettaisiin turvaverkkoindeksi - ja tutkittaisiin, miten se vaikuttaa lisääntymisrohkeuteen. 

Ei siis niin, että jokaiselle kaksi, vaan niin, että ne, jotka haluaisivat lapsen (tai toisen tai kolmannen), uskaltaisivat siihen lähteä.

Ja sitten vielä viimeinen vinkki: minulla on sellainen ohjenuora, jota pyrin noudattamaan aina kun muistan, että jos ei ole mitään asiaa niin ole hiljaa. Voidaanko sopia, että tämä oli nyt viimeinen talkookutsu tästä aiheesta? 

Kysy rohkeasti tyhmiä + muut vinkit valtuustotyöhön

Jestas, mitkä vaalit! Ja ainakin kolme bloggaajakollegaa pääsi läpi, hyvä te!

Omassa kotikunnassani peräti 36% on uusia valtuutettuja! Itse siirryin takaisin syyttäjän puolelle (paria lautakuntakokousta lukuunottamatta), mutta kokosin vielä tällaisen omakohtaisen opittujen asioiden listan kaikille niille pervoille, joiden mielestä on hyvä idea harrastaa yhteisten asioiden hoitoa omalla vapaa-ajalla. Koska kaiken ytimessä on keskustelu.

1. Kysy ne tyhmätkin kysymykset. Älä jätä ryhmäkokousta ikinä väliin. Tässä puolueen sisällä pidettävässä kokouksessa ruoditaan valtuuston seuraavan kokouksen asialista. Se on maailman paras hetki avata suu ja kysyä taustoja. Saattaa olla, että puolueessasi ei ole kukaan koskaan ajatellut asiaa sinun näkökulmastasi.

Sama pätee valtuustossa ja lautakunnissa. Kaupungin virkamiehet valmistelevat asiat eli tekevät päätettävää asiaa koskevan taustatyön ja selvitykset, joiden perusteella luottamushenkilöiden pitäisi voida muodostaa kantansa. Jos valmistelu on sinun nähdäksesi yksipuolista tai muuten puutteellista, pallo pitää palauttaa takaisin virkamiehille. Sokkona äänestäminen on päättäjän pahin painajainen.

2. Selitä, selitä, selitä. Ei ole populismia puhua niin, että jokainen ymmärtää. Ihmiset osallistuvat keskusteluihin erilaisilla pohjatiedoilla ja ennakkokäsityksillä, eikä se ole loukkaus itse asiaa kohtaan - heille ei ehkä vain ikinä ole selitetty asiaa toisesta näkökulmasta. Toinen ongelma kuntapolitiikassa on se, että viesti hautautuu epäselvän jargonin alle. Hallintoelimien lyhenteet ja muut kuntapoliittisettermit ovat naurettavia. Ei ole kenenkään etu, että demokratiasta tulee epäselvää.

3. Et saa mitään aikaan yksin. Moni luulee että kuntapolitiikka perustuu sooloiluun, mutta oikeasti se on tiimityön kuningaslaji. Selvittele muiden ryhmäsi valtuutettujen kantoja sekä omassa ryhmässäsi että valtuustossa itsellesi tärkeisiin asioihin. Etsi yhteneväisyyksiä ennemmin kuin eroavaisuuksia. Tee ulostuloja myös muiden puolueiden edustajien kanssa, niin saat asiallesi enemmän huomiota.

4. Pysy aina asiassa. Valtuustossa jos jossain kuulee epäloogisia, loukkaavia ja hatusta heitettyjä argumentteja (tässä jutussa ne on hyvin avattu), mutta sinun ei tarvitse hypätä siihen kelkkaan. Selvitä faktoja, näytä ne mieluiten grafiikkana ja ole avoin haastamiselle. Eikä haittaa muistaa, että jokainen meistä elää vahvistusharhassa, jolloin tuppaa huomaamaan ne omaa maailmankuvaa tukevat uutiset.

5. Olet luottamustehtävässä. Se tarkoittaa, että sinua äänestäneet ihmiset luottavat sinun hoitavan asioita tiettyjen arvojen mukaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että et voisi muuttaa mieltäsi. Päinvastoin, sinun pitää muuttaa mieltäsi, jos huomaat olleesi väärässä, ja kommunikoida se vain avoimesti äänestäjillesikin. 

Sitten vain rohkeutta! Nuoria naisia tytötellään edelleen ja laiska argumentointi vituttaa välillä niin että naama irtoaa. Mutta keskustelu on taitolaji, jossa tulee paremmaksi mitä enemmän sitä harrastaa. Be the change!

Haastankin kaikki uudet ja vanhat valtuutetut sekä muutkin poliitikasta mielellään jauhavat tyypit parantamaan sekä viestintänsä laatua että määrää. Ei syntyisi niitä kupliakaan niin herkästi, jos argumentit olisivat keskustelun perimmäistä tarkoitusta kunnioittavia. Tsemppiä!

Kuntapolitiikka, maailman paskin harrastus

Sananen kuntapolitiikasta! Erityisesti suurilla puolueilla on ollut vaikea saada näihin vaaleihin ehdokkaita. Katoa on selitetty monenlaisilla syillä, mutta minulla olisi tarjota tuo otsikossa näkyvä teoria. Pohjana on viisi väitettä.

1. Panos-Tuotos. Periaatteessa kyseessä on yksinkertainen laskutoimitus: Panos (vapaa-aika) ei tuota juuri mitään. Kuntapolitiikka on harrastus, joka veisi näin isossa kaupungissa aikaa puolipäiväduunin verran. Jos sitä ei ole antaa, on aika puolivaloilla mukana. Siinä voi sitten potea riittämättömyyttä vielä yhdessä asiassa.

2. Asiat eivät etene eivätkä parane. Yhä useammissa kouluissa on sisäilmaongelmia, mutta Espoossa sädesienen saa pintamaalilla kondikseen, ala-asteiden väistötilat ovat kymmenien kilometrin päässä, Länsimetro on totaalisessa kriisissä ja osa kanssavaltuutetuista on joko misogynisti-rasisteja tai pitävät Leppävaaran uimahallin pukukaappeja prioriteettina. Eipä siinä.

3. Valtuutetun valta on aika marginaalista. Espoossa johtavat virkamiehet tekevät suljettujen ovien takana paljon päätöksiä. Valtuustosalin äänestykseen mahtuu n. 12 aihetta kuussa. Kaupunginhallituksessa istuvalla jengillä on parempi tilanne, mutta sekin voi olla välittämättä valtuuston päätöksestä ja samalla viitata kintaalla myös toivomuksille ja lautakunnan työlle.

4. Voin pommittaa kysymyksilläni virkamiehiä asukkaanakin. Luottamushenkilönä toimiminen ei nimittäin auta merkittävästi tiedonsaantia, melkein päinvastoin. Jotkut korkeat virkamiehet eivät vastaa viesteihin eivätkä puheluihin ollenkaan (pitäisi ilmeisesti olla aikaa väijyä virastotalon edessä), toki ihania poikkeuksiakin on.

5. Oma luonne ei sovi ollenkaan tähän. Minua huutonaurattavat vaalijulisteet, joissa on iskulauseita työstä ja tahdosta, vastuusta ja hihojen käärimisestä. Hieno homma, mutta valtteja ovat kyllä istumista kestävä perse, maratonlajeista diggaaminen, terävä äly, provosoitumattomuus älyttömyyksien edessä ja ääretön sovittelukyky.

Pelkäsin etukäteen, että alan vihata demokratiaa. Tavallaan niin kävikin. Demokratian toteutumisesta voi jokainen lukea päivälehtien sivuilta. Asiat ovat yleensä juuri sitä, miltä ne näyttävät. Mutta onneksi sentään lautakuntatyö osoittautui merkitykselliseksi. En ymmärrä, miksi yksikään media ei mittaa valtuutettujen läsnäoloa lautakuntatyössä. Valtuustohan on pelkkää teatteria.

Plussalla on myös yleissivistyksen lisääntyminen. On oikeasti ollut hyödyllistä nähdä lööppien ja kulissien taakse: miten puolueet todellisuudessa äänestävät (vaalikoneiden pitäisi ehdottomasti hyödyntää tätä konkreettista dataa ehdokkaan oman dadan sijaan), minkälaisia puheenvuoroja valtuutetut käyttävät ja mistä asioista kukakin on valmis neuvottelemaan. Toiseksi on superhyödyllistä tuntea kaupungin organisaatio.

Kuluneen kauden tiukin ja tärkein äänestys. Kuva: Jarno Lappalainen

Mutta ensi sunnuntaina olisi sitten taas valta omissa käsissä. Koska jonkunhan tätäkin harrastaa pitää. Yleisvinkkinä sanottakoon, että jos äänestät istuvaa valtuutettua, tsekkaa valtuuston pöytäkirjoista ja mahdollisista livetaltioinneista (pitäisi löytyä kaupungin sivuilta), miten hän on sinulle tärkeissä arvokysymyksissä käytännössä toiminut. Niitä vaalisloganeita kun osaa suoltaa kuka tahansa.

Omassa ehdokkuudessa onkin paras puoli se, että ehdokasta ei tarvitse etsiä sekavista vaalikoneista eikä kopissa tarvitse arpoa. Tämän vuoden vihreässä bingossa päädyin antamaan ääneni Kirsi Louhelaiselle, jolla on aivan loistava sarkasmin taju (mikä jeesaa tässä harrastuksessa tosi paljon) sekä hemmetin hyvä pinna ja turnauskestävyys. Jos haluatte äänestää miestä, antakaa mennä vain, siellä on uusina naamoina ehdokkaina mm. Rauli Virtasta ja Mikki Kaustetta.

Toivottavasti tämän kaupungin voimasuhteissa nähdään sunnuntaina muutos. Muistakaa siis äänestää! Ei tässä muutakaan voi.