Ihan puhki

Deletoin tänään puhelimestani kolmannen huhtikuussa lataamani jumppasovelluksen enkä ladannut enää uutta. Ei niissä mitään mainittavaa vikaa ole ollut, mutta minä en vain syttynyt. Tilanne, jossa tihrustan ikkunalaudalle asetellulta näytöltä seuraavaa 30 sekunnin jumppaliikettä viinipullo käsipainona, ei vastannut kokemustani kivasta liikuntatatuokiosta. Ei jaksa. Ja vaikka jaksaisi niin ei kiinnosta. On pakko hyväksyä, että olen tämän karanteenin jälkeen sulattanut kaikki lihakseni eivätkä ne tule keski-ikäiselle enää ikinä takaisin.

Olen muutenkin ihan puhki, väärällä tavalla. Väsyttää ja päätä särkee. Teen mielestäni töitä hiki päässä, mutta kun päivän päätteeksi yritän kirjata tunteja, en muista mitä olen tehnyt. Tuntuu, että joka hemmetin asiaan täytyy keskittyä aivan hulluna ja mitä enemmän keskityn, sitä vähemmän saan aikaan – kuulen ohimoissani ujeltavan vanhan Opel Kadettini, jonka kierrokset kyllä nousivat kaasua painaessa mutta vauhti ei juurikaan.

Pelkästään neljän hengen päivittäinen ruokahuolto vie mehut. Ideat eivät koskaan ole olleet yhtä vähissä kuin nyt. Lisäksi Teini on jostain kehittänyt valtavan ruokahalun. Siis se sintti, joka eli ensimmäiset vuotensa ilmeisesti yhteyttämällä, on päättänyt juuri nyt ruveta syömään isompia annoksia kuin minä ja kyselee vielä välipalaa joka käänteessä. Arvatkaa, onko mitään? Onneksi hän on ruvennut leipomaan. Ei ilosta vaan ilmeisestä pakosta.

Hermo menee kaikkiin perheenjäseniin. Koska kukaan muu ei täytä tiskikonetta tai täyttää väärin, maito jää jatkuvasti pöydälle ja eteisen lattia on täynnä kenkiä (etenkin minun), niin että kompastun joka kerta matkalla vessaan. Pientä kinaa on jatkuvasti. Haluan ne koulut auki, aivan sama vaikka vain päiväksi ennen kesälomia. Ja kun parisuhde on vuosia perustunut siihen, että vietämme paljon aikaa erillään, tämä himassa nyhjääminen on tuskastuttavaa. Mutta eroa nyt ei ainakaan jaksa.

Ja vaikka etäkoulu onkin alkanut sujua ilman suurempaa tappelua, se johtuu vain siitä, että olen madaltanut läksypoliisin rimaa ja hylännyt kaiken kunnianhimon. Ensi lukuvuonna paikkaillaan sitten niitä jälkiä. Saan edelleen vasta iltapäivällä kunnolla flown käyntiin, mikä tarkoittaa että duuneja jatketaan iltayhdeksältä ellei neljässä tunnissa saa painettua koko päivän hommia. Sanoinko jo, että koulut auki? Sanon uudelleen.

Vitutuslistani on pitkä.

Vituttaa, että kun käyn kaupassa ihmisiä väistellen, unohdan sen, mitä tulin hakemaan.
Vituttaa, että suorastaan välttelen vaatehuoneeseen menemistä, koska siellä odottaa iksukassillinen 128 cm vaatteita, jotka ajattelin laittaa kiertoon nyt kun on aikaa. En ole laittanut.
Vituttaa, että pinnani on niin lyhyt, että sen olemassaolo täytyy todistaa gravitaatioaaltojen avulla.
Vituttaa, että kaikilla on yt:t ja muusikolla tulot nollassa.
Vituttaa, etten todellakaan ole paras versio itsestäni juuri silloin kun sitä kaivattaisiin.
Vituttaa, ettei minulla ei ole parempia huolia.

Luin, että yksi koronan oire on julmettu väsymys, mutta olisin taipuvainen työntämään näytteenottotikun mieluummin ikkunasta ulos kuin nenäontelooni. Että josko joku muukin kokisi ettei nyt oikein riitä ihmisenä, vaimona eikä äitinä. Ja olisiko joku muukin, joka ei oikein jaksa? Jonka tekisi mieli ihan pikkuisen kirkua?

Olisikin hienoa järjestää sellainen yhteisetäkirkumistempaus, jossa tiettynä hetkenä kaikki väsyneet ihmiset vain menevät ulos kiljumaan minuutiksi. En usko, että päästään uutisten loppukevennykseen, mutta kyllä siitä parempi mieli tulisi.

Tukholman syndroomaa odotellessa.

Kuvittelen itseni laiturille juomaan kaljaa

Herään yöllä ääneen, joka kuulostaa siltä kuin joku kaataisi kuormallisen soraa peltikatolle. Se on vain huhtikuinen raekuuro, tarjoiltuna voimakkaan länsituulen kera. Kuulen, kuinka kuopus käy vessassa, hänkin on hereillä. Tämä on nykyään todellisuudessa vikana: olen koko ajan liian hereillä. Tai sitten todellisuus on muuttunut uneksi, en tiedä kumpi on parempi selitys.

Eräässä painajaisessani, joka toistuu aina silloin tällöin, olen hississä. Näen unta, että olen tavaratalossa tai toimistokolossissa menossa alakertaan ja astun hissiin, mutta häkkyrä ei kuljekaan ylös tai alas vaan myös sivulle ja tekee kesken matkan teräviä käännöksiä kuin huvipuistolaite mutta ilman hauskuutta. Hississä on rauhaton olo. Nyt se sama rauhaton olo on koko ajan, hereillä.

Tulen yleisen epävarmuuden kanssa huonosti toimeen. Olen siellä hemmetin ulkokehällä taas, vankilassa ilman seiniä. En näe, mitä edessä on ja voin vaikuttaa asioiden kulkuun vain rajallisesti. Sisäinen kontrollifriikkini on ottanut osumaa viimeiset 12 vuotta, mutta kokonaan se ei suostu katoamaan. Se on kuin lännensankari, joka väijytyksen jälkeen raahautuu viimeisillä voimillaan johonkin kiven taakse laskemaan lippaansa panokset. Tunnen sympatiaa sitä kohtaan.

Kotona en pysty tekemään töitä, mutten pysty rentoutumaankaan. Tuntuu siltä, että töitä on kamalasti mutta ei mitään laskutettavaa. Ja toisaalta nyt kun olisi aikaa kirjoittaa, en pysty siihenkään. Minulla on koko ajan olo, että olen unohtanut jotain, mutta samalla olen helpottunut, etten muista mikä se on, sillä en osaisi kuitenkaan hoitaa sitä. Pitäisi päästä saaristoon.

Kuvittelen itseni mökkilaiturille juomaan kaljaa. Olen viettänyt lempijuhlaani pääsiäistä jo 10 vuotta mökillä. Vuoden ensimmäiselle mökkireissulle ajoittuvat kaikki kivat kevään aloituksen traditiot perunatalkoista talviturkin heittoon. Ja nyt tontilla olisi kaikkea muutakin katsottavaa: tien, laiturin ja saunamökin paikka. Istutushommat.

Kärpänen ikkunassa surahtaa kiivaasti. Se paheksuu lamaannustani ja ymmärrän, että se on oikeassa.

Laitan sisään puolen tusinaa apurahahakemusta.
Maksan Skidille 20€ siitä että hän siivoaa jääkaapin.
Kaivan esiin peruskartaston ja suunnittelen junamatkaa kesälle 2021.
Askartelen kananmunakennokanan korvaukseksi siitä, että meillä ei taaskaan ole rairuohoa.

Lopuksi lähden kävelylle ja puhun ystävän kanssa tunnin puhelimessa. Paluumatkalla huomaan, että tutun kukkamyymälän kesäpiha on auki. Ostan kuusi orvokkia ja neljä jotain, jonka nimeä kysyin kahdesti enkä edelleenkään muista. Ne täytyy vielä ottaa sisään yöksi. Jään puuhailemaan takapihalle, haravoin ja istutan orvokit. Huomaan, että kuivahtanut hortensia, joka minun piti kaivaa pois ja viedä tunkiolle, tekeekin nuppua. Elämä jatkuu, vaikka se näytti kuolleelta. Minun pitää tehdä samoin.

Ohjaan päivälliskeskustelun päättäväisesti koronasta koiraan.  Kastan suklaamunaa viinilasiin. Kamalaa, mutta olkoon.

Joukkuepelit – uhka ja mahdollisuus

Elokuussa oli vuotuisen harrastusarvonnan aika. Snadi ei halunnut jatkaa yleisurheilua* ja cheerleading taas oli liian vaikeassa paikassa liian vaikeaan aikaan, joten oli mietittävä muita vaihtoehtoja. Kiinnostus kohdistui jo aikaisemminkin pöydälle nostettuun koripalloon.

Tämä oli lievä ongelma, koska
1. En pidä joukkuelajeista.
2. En tiedä mitään koripallosta.
3. Treenimäärä jännittää.

Yritin tarjota tilalle vaikka mitä, tanssia, ratsastusta ja luistelua, mutta oranssin pallon pomputtelu ei kadonnut toivelistalta mihinkään vaikka kuinka harhauttelin. Koripallon puolesta puhui se, että halli sijaitsee tuossa 500 metrin päässä ja valmentaja vaikutti kertomusten perusteella mukavalta. Minulle vakuutettiin, että mukaan pääsee kyllä ihan nollatasolta, sillä kaikki treenaavat vielä perustaitoja. Alle 14-vuotiaana koripalloharjoittelu on lähinnä valmiuksia luovaa ja muut lajit ovat oikein tervetulleita rinnalle. Koska likalla pysyi katse pallossa myös testiperiodin jälkeen, tilasin seurapaidan ja hyväksyin kohtaloni.

Tänään sitten istuin korisjengin vanhempainillassa ja mietin, että nyt on sitten se viimeinenkin "minä en ainakaan ole sellainen vanhempi" -kortti poltettu tuhkaksi. Olen jossain vaiheessa pelivanhempi. Hallissa sentään, mutta silti. Mokkapalavuoro odottaa.

Niin ne pelit. Turnaukset ja cupit ovat vahvasti osaamisalueeni ulkopuolella – ja niin ovat Snadillakin. Peleihin kannustetaan mukaan heti, "kun lapsi itse haluaa", mutta minä kaipaisin hieman konkreettisempia ohjeita. Mitkä ovat minimivaatimukset? Milloin aikaisintaan kannattaa edes yrittää, ettei tuloksena ole vain häpeälamaannus ja lajin hylkääminen siihen paikkaan? Ja miten minä voin tässä valmistautumisessa auttaa?

En ole koskaan harrastanut joukkuepelejä** ja ensikosketukseni moniin lajeihin sain vasta koulussa. Inhoni kehittyi yläasteella. Ajattelin pitkään, etten pitänyt lajista, koska olin siinä huono, mutta tuossa vanhempainillassa tajusin, että asia oli monimutkaisempi. Olin taas samassa tilanteessa kuin koulussakin: noviisina sellaisten ihmisten keskellä, jotka ovat itse harrastaneet koripalloa iät ja ajat. Sama liikuntasalista tuttu, anteeksipyytelevä olo puski pintaan. Älkää vaan minulle heittäkö.

Jos pelaat joukkueessa, jossa kaikki ovat kokeneempia kuin sinä, voi hyvin tulla fiilis, ettei minulla ole tälle lajille mitään annettavaa. Vaikea siinä on ainakaan rakkaussuhdetta kehittää.

Kävimme jälkikäteen Snadin kanssa hyvän keskustelun treenaamisen ja pelaamisen erosta. Harrastuksen tavoite on, että treeneissä on kivaa, tulee hiki ja oppii jotain. Peleissä sitten yritetään käyttää niitä oppeja – ja opitaan lisää, sillä tekemään oppii tekemällä. Tämä oli Snadille jotenkin itsestäänselvää. Ehkä hän on vain paremman kasvamisympäristön tuote, maailmasta, jossa kannustetaan osallistumaan ja kiitetään jo yrittämisestä. 

Toistaiseksi voin rauhoittua. Turnauksia ei ole näköpiirissä, sillä Snadi haluaa itsekin olla lajista paremmin kartalla ennen kuin lähtee kokeilemaan kentälle. Toisaalta olen kauhean hyvä siellä kentän laidalla. En taatusti huutele pelaajille tai tuomareille, koska en tiedä sääntöjä. Ja lupaan taputtaa kun muutkin taputtavat.

* Joskus treeni-inho voi syttyä aivan pikkujutusta. Jälkikäteen kävi ilmi, että Snadi inhosi alkulämmittelyä, joka oli kentän ympäri juoksemista. Hän teki sen aina täysillä (koska niin isosiskokin tekee) ja ymmärrettävästi jalat olivat hieman hapoilla loppuajan.

** Nyt hinnaston nähtyäni ymmärrän, miksi vanhemmat eivät tähän suuntaan tyrkkineet. Ei yksinhuoltajan tuloilla tällaiseen pottiin olisi taipunut mitenkään, meilläkin teki vähän tiukkaa. Lisäksi muutaman veljen kanssa eläminen oli aivan riittävä kontaktilaji.

Muotinurkka: hametrauma

Näin kaupassa kivanvärisen, salvianvihreän vaatteen, joka osoittautui hameeksi. Harmittelin, että olipa kiva, mutta miksi ei voinut olla housut. Onneksi oli ystäviä mukana, jotka sanoivat, että kokeilisit sinäkin joskus jotain uutta. Ostin siis elämäni toisen hameen.

Olen aina ollut enemmän housu- kuin hameihminen. En käyttänyt moneen vuoteen mitään muita alaosia kuin farkkuja, mitä nyt joskus juhlissa sonnustauduin mekkoon. Erityisesti töissä käytin pelkästään housuja, ihan päinvastoin kuin äitini, jolla oli töissä aina hame. Ja sitten kun on riittävän kauan käyttänyt vain housuja, näyttää muidenkin mielestä hameessa siltä kuin olisi menossa telkkariin keskustelemaan varhaiskasvatuksesta.

En ole erityisen hamekriittinen, mutta housut vain ovat käytännöllisyysnäkökulmasta samalla tavalla ylivoimaiset kuin kesä on suhteessa talveen.

Housujen kanssa liikkuminen on helpompaa ja huoletonta, ne jalassa voi juosta, istua, pyöräillä, heittää kärrynpyörää ja keinua. Housut eivät ikinä voi jäädä takaa pikkareiden väliin eivätkä reidet hankaa. Vain liian matalalle leikatut farkut voivat aiheuttaa samanlaista neuroottista nykimistä kuin lyhyt hame. Ja huono vetskari.

Mutta hame on jotenkin arvaamaton. Jos hame olisi ihminen, se olisi sellainen äkkipikainen tyyppi, jonka kanssa saa olla koko ajan varuillaan, että mitä se seuraavaksi keksii. Se saattaa lehahtaa tuulenpuuskasta naamalle ihan yhtäkkiä tai helma jäädä kantapään alle. Ja paksupohkeiselle (tähän liittyy myös se pillifarkkutrauma) pituuden on oltava just eikä melkein: jos helma ulottuu väärään kohtaan säärtä, lopputulos ei ole optisesti mairitteleva, vaikka kuinka olisi kehopositiivinen.

Pistin hameen illalla päälleni ja heti tuli jotenkin arvolatautunut ja emansipoitunut olo. Ja ihan perkeleen kylmä, vaikka oli sukkahousut.

Kun päivitin vessaselfien Instagramin puolelle, pyysin että seuraajat jakaisivat omia kokemuksiaan hameesta. Ja tulihan niitä, paljonkin! Osasin arvata, että hame jakaa käyttäjäkokemuksia aika vahvasti, mutta oli silti yllättävää havaita, kuinka monella oli ainakin joskus ollut vaikeuksia käyttää hametta ja hame oli päässyt suosioon vasta myöhemmällä iällä. Oli jopa suoranaisia hametraumoja, jotka toki olivat ratkenneet tavalla tai toisella.

Hassua. Tarvitsemmeko ehkä kansallisen hametraumojenpurkupäivän? Voitaisiin purkaa hamemyyttejä, opastaa hamefillaroinnissa, lanseerata miesten hameet ja juhlistaa tätä perinteikästä vaatekappaletta, jonka pukeminen voisi vuonna 2019 olla jo ihan rento suoritus. 

Mikron nappula 150€

Mikroaaltouunin käynnistysnappula putosi keittiön pöydälle kuutisen viikkoa sitten. Namiska oli alkanut hieman löystyä jo vuosi takaperin, mutten osannut arvata, että se kokonaan luovuttaisi. Laite oli sen jälkeen käyttökelvoton. Ensin ajattelin että noh, onneksi onneksi hajosi vain mikro eikä esimerkiksi pesukone, mutta aloin perua puheitani viikon jälkeen.

Tajusin tarvitsevani aktiivisesti tuota mustanpuhuvaa kapistusta, joka räjäyttää poikkeuksetta puurot seinille, jättää pakastepullat toispuoleisen jäisiksi ja jonka kello edistää niin, että ajan lapset kouluaamuisin ovesta ulos aivan liian aikaisin. Teemme yleensä isoja satseja ruokaa, jota sitten lämmitetään annos kerrallaan treeniaikojen mukaan. Mikro sulattaa pakastepinaattikeiton 10 minuutissa ilman pohjaanpolttamista, lämmittää kaakaon minuutissa ja eilisen tähteet kahdessa. Kalakeitto menee täydelliseksi soseeksi, kun se on kolmatta kertaa liedellä. Ymmärsin suhteeni intensiivisen luonteen viimeistään kaivaessani murentunutta karjalanpiirakkaa leivänpaahtimen sisuksista.

Kattilapoppareita en uskaltanut edes kokeilla. Lähinnä siksi, etten tiedä, missä sammutuspeitto on.

Odotimme nappulaa kuusi viikkoa. Ja kun asentaja tuli tänään sen vaihtamaan, kävi ilmi, että vika ei ollutkaan nappulassa vaan taustalevyn takana olevassa säätimessä, joka oli vain "pudonnut" kannattimiltaan. Tyyppi paikkasi systeemin nippusiteillä ja laskutti vartin projektista 150 euroa.

Kun kysyin, että mikäs homma, tyyppi totesi, että kyseinen valmistaja käyttää jonkun toisen merkin tekniikkaa eikä taustaviritys ole kummoinen. Mahtavaa, keskinkertaista laatua kauniissa kuorissa.  Kun keittiötämme silloin muutama vuosi sitten suunniteltiin halusin nimenomaan laatua. Jos joskus vielä joudun kodinkoneostoksille, design-merkit ovat nyt minun puolestani nähty nappuloineen. 

Tästä laskusta oli kuitenkin se hyöty, että tajusin, kuinka paljon rakastankaan kodinkoneita, kaikkia niitä. Ne vapauttavat mielettömät määrät aikaa, helpottavat, nopeuttavat, sujuvoittavat ja mahdollistavat elämän, jossa ehtii tehdä kaikenlaista.

Yritin miettiä, mistä kodinkoneesta luopuisin, jos yhdestä pitäisi luopua. Jos telkkari lasketaan, niin siitä. Toiseksi sitten kuivuaskaapista, vaikka sekin on tuikitarpeellinen juuri minun pyykkäystaktiikalleni (yhtenä päivänä viikossa kolme koneellista) ja noin 9 kuukautta vuodesta.

Pienempien kojeiden kanssa sama homma. Olen jopa ruvennut tekemään viikonloppuisin smoothieita, joten blenderikin on aktiivikäytössä. Vain silitysraudan töpseli näkee harvoin pistorasiaa. Sen voittaa vain raclette-pannu.

Mikä tämän tarinan opetus oli? Jos olet hankkimassa kodinkoneita, juttele korjaajan kanssa. Hän ehkä osaa kertoa jotain sellaista, mitä kodinkonekauppias ja google ei.

Viherkasvini ovat perseestä

Olen aina luullut, että kasvit ovat vain kasveja, että ne saman lajin edustajat viihtyvät samanlaisissa paikoissa ja kasvavat suurin piirtein samalla tavalla. Mutta nykyään ajattelen, että joukossa on erilaisia persoonallisuuksia, osan kanssa tulen paremmin toimeen kuin toisten. Esittelen teille todistusaineistoksi nyt tällä hetkellä kotoamme elossa löytyvät yksilöt.

1. Löllö

Löllö on ollut kanssani jo kymmenisen vuotta. Yhtäkkiä se alkoi vain dunkata oudolle ja lössähti ja kun nyt tarkemmin ajattelen tätä asiaa, lössähdys saattaa liittyä siihen, että Skidi oli saanut yhdessä vaiheessa päähänsä kastella kukkia tietämättäni. Leikkelin pois lössähtäneitä oksia ja jäljelle jäivät nämä pari oksaa. Nekin näyttävät olevan hieman vetelässä tilassa, joten kohta varmaan pelkkä ruukku jäljellä.

2. Tohtori Syherö

En ymmärrä, mitä helvettiä tälle tapahtui. Kun ostin sen kaupasta se kiipesi kiltisti ylös noita tukitikkuja pitkin ja kukki valtoimenaan. Sitten se koki jonkinlaisen täydellisen sekoamisen, pudotti kaikki kukkansa ja tekee nyt tuollaista kiemuraa ruukun pohjalla. Jos olisi joku kasvien psykologi olemassa, veisin Syherön sen kanssa juttelemaan disorientaatiostaan.

3. Return of the jedi

Tämä saniainen taas pääsi hieman kuivahtamaan talvella, mutta se oli sen oma syy. En huomannut kuivumista, koska se salakavalasti säilytti vihreytensä, eikä lainkaan nuupahtanut kuten normikukat. Ihme jäkittäjä. Yhtäkkiä vain huomasin, että toisin kuin elävät viherkasvit se rapisee oudosti, kun ilmavirta osuu siihen. Sen heikkotekoisempi ystävä poistui elävien kirjoista, mutta tämä palasi kuoleman porteilta yhden eloon jääneen oksan varassa ja kisaa nyt kärkipaikasta elinvoimaisimpien yksilöiden skabassa. Ihan 6/5 suoritus.

4. Agorafobinen kliivia

Tämä hyvin pitkäikäinen kliivia on periaatteessa ihan hyvävointinen, mutta jostain syystä se on hiihtänyt ruukun toiseen reunaan. Onko joku kussut toiselle puolelle vai mitä? Lisäksi se ei kuki enää ikinä. En tiedä, liittyvätkö nämä kaksi asiaa toisiinsa. Mullanvaihto ehkä sparraisi, mutta kun näyttää siltä, ettei sen juurella ole nytkään multaa vaan jotain kaarnaa niin olen vähän epätietoinen. Don't fix it if ain't broken. Mutta onko se?

5. Tsemp Paulia

Tälle Sain Paulialle kuuluisi joku tsempparipalkinto. Se asuu Snadin huoneessa ja kokee säännöllisin väliajoin erilaisia vitsauksia, putoaa ikkunalaudalta, kylmettyy liian lähellä aukijäänyttä tuuletusikkunaa tai kärsii kevätauringon paahteesta, mutta aina se herää henkiin - eikä mökötä vastoinkäymisistä yhtään vaan kukkii aina! Tykkään sen asenteesta, vaikka muistaakseni mummon yksilöt olivat hieman rehevämpiä. Kaikkea ei voi saada.

Nyt siellä joku huomauttaa, että viherkasveja pitäisi hoitaa asiantuntevammin. Se on kyllä totta. Tulen paremmin toimeen karskien ulkokasvien kanssa! Toisaalta joku voisi väittää, ettei väitteeni ole ihan ongelmaton. Enkä tiedä, kuinka moni on onnistunut siinä, että laittaa keväällä yrttipenkkiin tilliä ja persiljaa ja sieltä pukkaakin kiviä ja orvokkia.

Ulkokasvien kanssa pääsee kuitenkin henkisesti helpommalla.

Jos kasvi kuolee, se ei oikeastaan ole sinun vikasi. Olet vain ostanut valmiiksi huonon taimen tai sitten se on joutunut luonnonvoimien, hallan tai hyönteisten uhriksi. Kuten pallomainen puksipuu, josta kuivui toinen puoli ja se näyttää nyt hieman kuolemantähdeltä. Täytyy myös muistaa, että flamingokukkani, joka oli sentään kestänyt hoivissani opiskeluvuosistani lähtien, kuoli siihen, että laitoin sen heinäkuussa viikoksi ulos.

Lopuksi tarvitsee vain hyvän lapion ja kastelukannun (sammakkolapion toinen silmä irtosi kun kaivoin ylös ruohosipulia, jolla oli täysikasvuisen koivun juurakko) eikä tarvitse välittää suojaruukkuhommista, alussorasta tai substralista. Sitten vain sekoamaan taimikauppaan! Se on kiva yllätys perheelle kun on takapiha kuosissa ja perheen ruokarahoista järkyttävä summa käytetty jättidaaliaan.

Tsemppiä kaikille kevääseen heränneille viherpeukaloille!

Aikuiset ihmiset

Olen männäviikolla miettinyt yhdistettyä some- ja uutistaukoa. Myötähäpeä on taas ollut liikaa läsnä yhteiskunnallista keskustelua seuratessa.

Tämä alkoholi nyt erityisesti. Yllätyin, että nelosbissen myyminen ruokakaupoissa oli osalle jengistä ilmeisen iso juttu. Kannanottojen määrä oli huima, kaikilla on mielipide ja se kerrottiin ilmeisen riehakkaissa tunnelmissa. Tyypit riemuitsivat "uhkailun, rajoitusten ja holhoamisen poistumisesta", koska "aikuisilla ihmisillä on oikeus elää vapaina". Ja siis korostan, että kyseessä ei ollut köyhyyden puolittuminen, diktatuurin kaatuminen tai palkkatasa-arvo vaan bisse ruokakaupassa.

Jännää.

Olen yleensä sillä puolella, jonka yhteiskunnallisia muutospyrkimyksiä vähätellään: olen kuullut miljoonaan kertaan, että emme tarvitse tasa-arvoista avioliittolakia, liikennemerkkejä ilman näkyvää sukupuolta, subjektiivista varhaiskasvatusta ja metsiensuojelua, koska tämä kaikki on naurettavaa piiperrystä ja vähäpätöistä napeilla pelaamista.

Ja paitsi että minulle tärkeät asiat ovat vähäpätöisiä, ne ovat myös kansantaloudellisesti kannattamattomia ja kalliita. Laadukasta varhaiskasvatusta ei vain ole varaa antaa kaikille ja mitä siitäkin tulisi, jos kaikki koulurakennukset pitäisi korjata. Pientä rajaa.

Mutta kun kyse on viinasta, kaikki on toisin. Kun nelosta saa Prismasta, on vapautta, kasapäin työpaikkoja ja sympaattisia pienyrittäjiä. Luonnollisesti myös kulttuurimme syttyy uuteen kukoistukseen. Mitään haittoja ei synny, tai jos syntyy niin sitä vartenhan tässä veroja maksellaan. Olemmehan aikuisia ihmisiä!

Asiantuntijoiden mielestä helpotamme vain päihdeongelmien kukoistamista (kun keppanaa vahvempien juomien kulutus kasvaa). Vaikka meidän sukutarinaamme ei kuulu alkoholi, aika moneen kuuluu. Mutta vastassa on tietysti tämä aikuisen ihmisen vapaus. Silloin ymmärrettävästi Panimoliiton tuotto-odotukset kiinnostavat THL:n kukkahattusetien salaliittoa enemmän.

Nolottaa jotenkin ihan kauheasti, että mikä tahansa alkoholiin liittyvä muutos on suomalaisessa julkisessa keskustelussa niin iso asia. Se viimeistään näyttää, miten onneton suhde meillä viinaan on, edelleen. Alkoholia on saatava kaikkialta ja halvalla, koska se on aikuisen ihmisen perusoikeus, muista viis.

Minun näkökulmastani kyseessä on tietenkin täysin yhdentekevä muutos. Käytän alkoholia säännöllisesti. Mutta oikeasti: kaikkien hyväosaisten kannalta tuotteita, joita on saanut aina helposti, saa vain nyt vielä helpommin. Jipii?

Ilahtuisin ehkä enemmän siitä, että ruokakaupasta saisi viiniä. Mutta ei sekään minun elämääni hetkauttaisi mihinkään suuntaan. Ihan sama. Saan viinini ihan superhelposti Alkosta enkä ole kokenut sen rajoittavan elämääni millään tavalla. Samanlainen monopoli on monessa muussakin sivistysvaltioksi lukemassani maassa. Parasta olisi, jos ravintolassa lasi viiniä ei maksaisi saman verran kuin keskihintainen pullo Alkossa, mutta siihen ei taida Panimoliiton intressit riittää.

No, onhan se tietysti kiva, että pienetkin asiat jaksavat sykähdyttää ja usko aikuisen ihmisen itsekontrolliin on syvä. Samaan aikaan kuitenkin eduskuntaan soitettiin ambulanssi kun joku joi itsensä pikkujouluissa myrkytystilaan ja toinen kähmi kaatokännissä naiskollegaa. Vapauden esimerkkejä nekin.

Härkisbolognese vaatii pinnaa

Mainitsin lounaalla, että olin onnistunut tekemään lihattoman bolognesen, jota lapset suostuvat syömään. Duunikaverit pyysivät reseptiä heti jakoon. Olin jotenkin ihan varma, että kyllähän nyt kaikki ovat jo tässä onnistuneet, mutta ehkä asia ei olekaan niin!

Meillä pyöritetään säännöllisesti muutamaa kasvisruokaa. Molemmat kersat suostuvat syömään pinaattilettuja (joku valtionpalkinto pitäisi tälle tuotteelle myöntää), tomaatti-linssikeittoa, chili sin carnea ja härkisbolognesea. Pidän tätä settiä jo voittona. Lasten syömisessähän maagisesti käy niin, että se, mitä toinen haluaa, on toisen täysi inhokki. Varmasti joku evoluutiossa valikoitunut tärkeä ominaisuus, jolla väännetään vanhemmilta hermoa kireämmälle (uhmaiän lisäksi).

Olen tehnyt erilaisia bolognese-kastikkeita parikymmentä vuotta, sekä liha- että kasvisversioina. Sitä on ollut yllättävän vaikea saada onnistumaan. Luulen vihdoin ymmärtäneeni miksi: tämä ei ole mikään pikaruoka. Olen hätäillyt. Erityisesti kun kasviproteiinissa ei ole voimakasta omaa makua, kaikki huomio on tomaattikastikkeessa, jonka tekemiseen pitää keskittyä. Siinä sen maun on asuttava, muuten lopputuloksesta tulee mautonta ja vetistä litkua. Tämä pitäisi jo köksässä kertoa.



Onnistumisen elementtejä on kolme.

Ensimmäinen onnistumisen elementti onkin raaka-aineissa: pidä itsellesi ihan huvin vuoksi tomaattimurska-tasting. Niissä nimittäin on eroja. Olin aluksi epäileväinen Mutti-huumasta, mutta liityin aika pian uskovaisten joukkoon. Sen kanssa on vaikea mennä pieleen. (Tiesittekö, että tomaatin jalostuksessa tehtiin taannoin kamala virhe ulkonäön eduksi mutta maun kustannuksella.)

Toinen on pitkä haudutus miedolla lämmöllä ja ilman kantta. Älä edes yritä selvitä alle tunnissa. Tämä on henkilökohtainen haaste. Olen niin sanottua käräyttäjäkoulukuntaa, ja erityisesti yhteiselo induktiolieden kanssa on ollut raskas. Toisaalta tämä on mukavasti haastanut minua keskittymään, jos emme halua syödä aina hätäpizzaa, kun perheen ruoanlaittovastaava on poissa.

Kolmas on sokerin ja valkoviinin liitto. Sokeri pyöristää tomaatin makua jostain käsittämättömästä syystä ja valkoviinin happamuus viimeistelee koko homman. Moni käyttää punaviiniä, mutta suosittelen ainakin kokeilemaan valkoista.

Härkisbologneseni syntyi näistä aineksista:

• Keltasipuli (luonnollisesti atomitasolle pilkottuna)
• Muutama kynsi valkosipulia
• 1 tölkki Mutti-tomaattimurskaa
• 1 Raguletto perinteinen tomaatti -pastakastike
• Tex-Mex härkis (tässä on ihan selvä tex mexin maku)
• Creme fraiche / kaurafraiche
• Suolaa, sokeria, pippuria, yrttejä
• Parmesania
• Loraus valkoviiniä

Ja härkis (tässä voi tietty kokeilla muitakin proteiininlähteitä, mutta tuolla nyt toistaiseksi paras lopputulos) heitetään siis sekaan vasta sitten kun kastike on valmis. Muuten se möyhööntyy.

Noin. Anna siis bologneselle aikaa, siitä tulee parempi, lupaan.

Koulujännitystä – taas

Arvatkaapa mikä lähenee? Olen yrittänyt vältellä koko aihetta, mutta kohta se on taas tapetilla. Tammikuussa koittaa peruskouluhaku numero kaksi. Snadista tulee ekaluokkalainen, mutta tilanne on erikoinen. Viimeksihän homma meni ihan vihkoon, mutta sentään tiesimme, missä koulut sijaitsevat. Tällä kertaa arvonta on monella tapaa jännä.

Nythän on niin, että alueellamme on noin kilometrin säteellä kolme ala-astetta, joita voi pitää ns. lähipalveluina, mutta niiden tilanne on aika surkea: kaksi on home-evakossa ja kolmannessakin tehtiin viime kesänä kattokorjauksia.

Olisi kiva laittaa Snadi siskonsa ja eskarikavereidensa kanssa samaan kouluun, mutta Skidin väistökouluunkin on tulossa parin vuoden sisään joku korjaus, joten sieltä pitää lähteä johonkin. Eikä tiedetä minne. Se tiedetään vasta tammikuussa laajemman kouluverkkoselvityksen perusteella. Ja silloin voi käydä ilmi, että koko ala-astetta ei enää ole vaan opetus on jossain aivan muualla. Yhtenä vaihtoehtona on myös väläytelty uutta väistöä vajaan kolmen kilometrin päästä, johon ei tarjottaisi kuljetusta. Kävely sinne olisi ekaluokkalaiselta 45 minuutin rupeama.

Koulukuljetukset ovat toimineet pääasiassa hyvin, mutta onhan sillä hintansa, sekä kaupungille että perheille. Koulukuljetus on osa koulupäivää, joten kahdeksan aamuja pukkaa ihan joka juuttaan aamu ja aikaa opetukselle nipistetään välitunneista ja lounaasta.

Lisäksi koululainen on täysin riippuvainen koulukyydeistä. Yli kymmenen kilometrin koulumatkaa ei taita edes neljäsluokkalainen pyörällä. Päätepysäkillä on harva se päivä myöhästyneitä oppilaita, viimeiseltä tunnilta on kauhea kiire bussiin ja jos meillä ei olisi ajokortillisia isovanhempia, oikomishoito olisi jäänyt välistä. Onneksi Skidi ei ole sairastunut kesken päivän.

Sitten olisi se koulu siellä väärässä suunnassa, se missä Skidikin aloitti. Mutta Snadi tuntee sieltä vain yhden kakkosluokkalaisen. En ole edellisen kokemuksen perusteella ollenkaan varma, että lasten sosiaalisilla suhteilla ei ole mitään merkitystä.

Aika vaikea keksiä tästä tilanteesta mitään positiivista. Paitsi sen, että tuo vastaremontoitu yläaste pysynee kasassa ainakin kymmenisen vuotta. Ehkä. Varmaan joku meteoriitti sen päälle parin vuoden päästä putoaa.

Mutta johonkin pöytäkirjaan tekisi mieli jättää merkintä, että eniten peruskoulussa kiinnostelee lähipalvelu. En kaipaa kymmenien miljoonien museosuojeltua wow-arkkitehtuuria, jota japanilaisturistit tulevat ihailemaan bussilasteittain, oppilaille retkiä taidemuseoihin tai edes painotettua opetusta (paitsi sosiaalisten taitojen). Haluaisin vain sen perhanan rakennuksen tuohon turvallisen matkan päähän, olkoon vaikka pahvilaatikoista ja jeesusteipistä koottu hökötys. Perkele.

Omituisten lajittelijoiden kerho

Facebookissa kiersi joku hauska testi, jossa oli kaikenlaisia hassuja henkilökohtaisia kysymyksiä. Yksi niistä oli "Laitatko patterit sekajätteeseen?".

Jos sateenvarjo hajoaa, kahvan saa irti ja kankaan saa raksittua pois aika helposti ja
sitten runko sopiikin metallinkeräykseen!

Siis täh? En tietenkään. Kuka hullu nyt niin tekisi? Varsinkin kun nykyään niitä otetaan vastaan melkein jokaisessa marketissa, mutta myönnän, että tietämättömyyttäni olen jättänyt ne teippaamatta. Kaduttaa.

Suomessa on ihmisiä, joiden roskiskaapissa ei ole kahdeksan erikokoisen ämpärin tilataideteosta. Suurin osa ei ole kuullutkaan uusiomuovista. Jengi vetää safkan jämät vessanpöntöstä viemärirottien iloksi eivätkä näe kauneutta siinä, että yhteen tyhjään maitopurkkiin saa tungettua ainakin 8 täydellisesti litistettyä tölkkiä ilman, että alkuperäinen tölkki repeää. Muovien materiaalikoodeista ei synny kiihkeää ruokapöytäkeskustelua.

Ja sitten on tämä minun kerhoni.

Ilahdun kun voin mökilläkin laittaa paahtoleipäpussin omaan astiaansa, ser-piste muuttaa ruokakaupan viereen ja otan instaan kuvan kun taloyhtiön jätekatokseen saapuu vihdoin kartonkikeräys (se maksoi välit taloyhtiön hallituksen kanssa mutta viis siitä). Olen jopa harjaantunut tunnistamaan, jos sekajätepussi painaa liikaa tai siellä kilisee tai kalisee. Silloin pussi on avattava ja tarkistettava, missä on mennyt vikaan. Kävelyretkilläni poimin tien varsilta roskia roskiksiin. Joskus unohdun kävelemään ojan pohjalle.

Kyttään luonnollisesti myös roskisten sisältöä. Nostelen väärin lajiteltuja pakkauksia pois astioista toiseen. Erityisen paljon vitutti edellisen duunipaikan lounasruokalassa uuniperunan folio biojätteen seassa. Eijeijeij. Miten merkitsen tähän käytetyn ajan työajanseurantajärjestelmään?

Niinpä minua kyrsiikin syvästi kun kaikki toitottavat, että jätteiden lajittelu on helppoa. Eihän ole! Lainsäädäntö muuttuu koko ajan ja ohjeet vaihtelevat kaupungeittain, uutisointia saa seurata ihan tosissaan, jos haluaa suoriutua edes välttävästi. Jätetermitkin ovat sekavia. Opettelu vaatii tietynlaisen mielenlaadun ja ankaraa internetin surffausta.

Voiko yskänlääkepullon laittaa keräyslasiin?
Onko purkka seka- vai biojätettä?
Saako lasipullon kaulusrenkaan jättää paikoilleen?
Pitääkö vanhat kasetit laittaa muovinkeräykseen vai energiajakeeseen?
Millainen huuhtelu jogurttipurkille riittää?

Niin. Ei tämä ole mikään intuitiolla hoidettava homma. Haja-asutusalueella vaaditaan vielä viitseliäisyyttäkin, jos roskapusseja pitää lähteä autolla viemään sorttiasemalle.

Mutta teollinen kierrätysprosessi asettaa materiaalille laatuvaatimuksia: väärin lajiteltu jäte saattaa vaikeuttaa prosessia tai jopa pilata erän. Mikä neuvoksi?

Tässä kohtaa kympin lajittelijatyttö nostaa käden ylös. Miksi meitä puoliammattilaisia ei hyödynnetä enemmän? Tuotan aivan tiptop lajiteltua jätettä, jossa ei taatusti ole virheitä. Entäs jos täydellisestä muovikuutiosta maksettaisiin jotain, samalla tavalla kuin tölkeistä ja pulloista? Mitäs jos hoitaisin metallit ja tekstiilijätteenkin oikeisiin kasoihin? Väitän, että talvikaudella pääsisin helposti pienen alumiinikaivoksen lukemiin.

Ja entäs, jos meillä olisi kerho? Kerho, jossa olisi pääsykoe, etuuksia ja vaikutusvaltaa, nyökkäilisimme toisillemme siellä ojan pohjalla ja taloyhtiön kokouksissa, naksuttelisimme kieltä lounasruokalan astianpalautuslinjaston valintatehtävän äärellä, josta suoriutuu vain harva stiplaamatta. Meidät kutsuttaisiin seminaariin keskustelemaan aina kun EU antaa uuden, ihanan jätedirektiivin. Roska-Rotaryt, Biojäte-Bilderberg, Kierrätyskilta! Kuka messissä?

Muotinurkka: paras vartalotyyppivinkki on unohtaa se

Kävin alessa. Ajattelin, että yrittäisin löytää kauluspaidan toimistoon. Lähes bikinien veroinen ristiretki.

Tämä Marimekon paita on peruspaksulle älyttömän hyvä. En ole löytänyt näitä enää mistään.

Taas tuli mieleen, että ajan säästämiseksi vaatekauppojen valikoimat pitäisi jakaa kahtia: niille 10%:lle, joille 90% vaatteista on suunniteltu, ja sitten voisi olla joku nurkkaus tavalliselle pulliaiselle, jonka on oikeasti vaikea löytää esimerkiksi sitä kauluspaitaa. Ja joka vihaa sovittamista.

Kun huomautin asiasta myyjälle, hän sanoi, että täytyy vain tuntea oma vartalotyyppinsä. Tiedätte nämä hedelmiin ja aakkosiin liityvät stereotypiat, joille pitäisi olla olemassa joku optisesti ainoa oikea tapa pukeutua.

Kyllä sen oman vartalonsa tosiaan alkaa jo tässä iässä tuntea. Ja jopa hyväksyä. Mutta kun en ole mikään noista vartalotyypeistä, sieltä ei löydy edes peruspaksua puhumattakaan muista haasteista. Ja jos haluaa joskus laittaa päälleen jotain kivaa, ensimmäinen asia, joka pitää hylätä ovat nämä vartalotyyppimantrat. Yksikään ihminen, jota pidän tyylikkäänä, ei seuraa orjallisesti mitään pukeutumissääntöjä. Ja ei, kukaan heistä ei ole mallitoimiston listoilla.

Vartalotyyppejä on yhtä monta kuin on ihmisiäkin, ja kun on tuottanut maailmaan pari kersaa ja aineenvaihdunta loppunut, alkavat haasteet, joita ei yksikään muotilehti tai laihdutuskuuri ole pystynyt ratkaisemaan. Voin vakuuttaa, että vyötärön jääminen jonnekin 90-luvulle on vain yksi niistä. Tarjolla olisi vielä notkoselkä, kaulan epämääräinen lyheneminen, hiusten oheneminen (toisin kuin kaikki muu karvankasvu), pohkeiden paksuuntuminen ja niin leveä lesti että ainoat sopivat kengät ovat kumpparit.

Ei taida löytyä yhtä yksittäistä hedelmää tai kirjainta tälle vartalotyypille.

Ihmiset näkevät sinut aivan eri tavalla kuin sinä itse. Ne, mitkä sinusta ovat ällöttävät allit, ovat jonkun toisen mielestä ihan tavalliset käsivarret. Ja sitten on niitä, joiden mielestä olin liian lihava jo 10 kiloa sitten. Yritän miellyttää vain itseäni ja se on riittävän vaikeaa.

Sen sijaan toivoisin, että kaltaiselleni epävartalotyypille olisi aina vaatekaupassa tarjolla
a) korkeavyötäröisiä housuja, joissa ei ole elastaanissa säästelty,
b) paksusta kankaasta tehtyjä paitoja, joissa on tilaa tisseille
c) paitoja, joiden helma yltää tuhdon päälle.

Ainoa toiveeni kun on, että jos paidan napit eivät lentäisi sisäänhengittäessä ja perse näkyisi.

Onko todistuksesta mitään hyötyä?

Skidi oli jännittänyt todistustenjakoa koko edellisen viikon. Jännittämiseen ei ollut mitään järkevää syytä: opettajan palautteen ja Wilmasta löytyneiden koemerkintöjen perusteella koulu sujui mainiosti.

Kun todistus oli samoilla linjoilla, Skidiltä pääsi helpotuksen huokaus. Mutta miksi se todistus jännittää noin paljon?

Olemme kotona yrittäneet nimenomaan korostaa, että kokeissa mitataan osaamisen lisäksi myös koekäyttäytymistä eli sitä, jaksaako lukea koealueen, tarkistaa laskut ja käydä läpi vastaukset. Lisäksi on ihan hyvä tehdä kokeissa virheitä, jotta öytyyvät ne kohdat, joissa on vielä hiomista tai joku väärinkäsitys.

Monet vanhemmat kaipaavat numeroita sanallisten todistusten tilalle. Minulle itselleni muoto on aivan yhdentekevä. Olen itse tottunut numeroihin, mutta en näe mitään järkeä oman fiiliksen pitämisenä ainoana oikeana vaihtoehtona.

Mitä eroa niillä ylipäätään on? Sanallisia todistuksia voi vertailla ihan yhtä helposti kuin numerotodistuksia: oppilas voi pettyä siitä, jos kaikki kohdat eivät ole merkitty osaat erittäin hyvin -tekstillä.

Minun puolestani voitaisiin kysyä, onko paperimuotoinen todistus ylipäätään hyödyllinen tai tarpeellinen? Jos on, miksi työelämässä ei jaeta arvosanoja? Kehityskeskustelut hoidetaan paljon sivistyneemmin.

Kirjallinen todistus on tapa antaa palautetta, kertoa oppilaalle ja vanhemmille, miten koulussa on mennyt. Tärkeintähän on, että oppilas itse ymmärtää, hallitseeko lukuvuoden tavoitteeksi asetetun kokonaisuuden vai ei - auttaako todistus siinä? Nähdäkseni opettajan ja vanhemman kanssa pidetty kolmikantakeskustelu oli paljon tarkoituksenmukaisempi.

Lisäksi todistus on aina yhden opettajan subjektiivinen (toki useimmiten jonkinlaiseen konkretiaan nojaava) arvio. Vaikka lapsi tietää olevansa hyvä, hän ei voi ikinä olla varma, onko ope samaa mieltä. Niitä tarinoita on maailma täynnä, jossa aikuinen kirjailija kertoo saaneensa peruskoulussa äidikielestä ehdot ja matemaatikko jääneensä luokalle murtoluvuista. Ja sitten on aina pärstäkerroin. Voit olla SM-tason telinevoimistelija, mutta jos et tule toimeen liikunnanopettajan kanssa, voit saada todistukseen kasin.

Todistukselle näyttää tulevan nimellisesti paljon painoarvoa, vaikka ala-asteen spettarin numeroita ei parin päivän jälkeen kysele kukaan. Ikinä. Edes ylioppilastodistuksestani ei ole kukaan ollut kiinnostunut juhlien jälkeen. 

Todistus voi jopa johtaa harhaan monella tavalla.

Tulee opiskeltua todistusta varten. Paitsi että huonot arvosanat voivat masentaa ihan turhaan, kiitettävien numeroidenkaan perusteella ei voi tehdä johtopäätöksiä. Ja yhtä hyvin kuin kokeissa voi epäonnistua, kokeissa voi myös hillottaa. Tiedän. Kehityin koulussa hemmetin hyväksi arvaajaksi. Tiesin, mikä vaihtoehto neljästä on oikea vaikka en ymmärtänyt sanaakaan kielinauhasta, osasin kirjoittaa aineen niin että siinä oli juuri ne kieliopilliset rakenteet, joita oli treenattu, viis sisällöstä. Hillottamisen ongelma tuli matematiikassa, joka mittasi sitä perkeleen harjoittelua, jota en todellakaan jaksanut tehdä.

Mutta harjoittelusta ei arvosanaa saanut. Ja koska kaikki tuijottivat keskiarvoa, minulla oli varaa ottaa matikasta femma. Ei järin fiksua, mutta todistus oli hyvä.

Ehkä tässä on sama ongelma kuin demokratiassa: osittain surkea systeemi mutta parempiakaan ei ole.

Minun nähdäkseni Skidin todistuksessa oli yksi rivi ylitse muiden ja se oli käytösosuudessa: "Olet aina ystävällinen kaikille." Siinäpä aika tärkeä osaaminen loppuelämää varten.

Kun ruoka pelottaa

Kaksi anekdoottia ruoasta.

Kävimme Skidin kanssa keskustelun lööppeihin päätyneistä ruokahuijauksista, jotka ovat jo miljardibisnes. Huijaukset voivat olla vaarattomia (halvempaa öljyä myydään kalliimpana), mutta kamalimmissa tapauksissa huijatun terveys on vaarassa, kun tuotteita on käsitelty myrkyllisin kemikaalein. Tästä päästiin myös allergioihin. Keliaakikon suolistolle vehnäpulla on myrkkyä. Yrittävätkö kaikki huijata? Mihin voi luottaa?

Skidi, joka epäili elämänsä ensimmäiset 7 vuotta kaikkea ruokaa, löysi lohtua Eviran olemassaolosta.

Toinen tapaus sattui marketissa. Oletettavasti täysin selvin päin oleva mieshenkilö alkoi meuhkata kassajonossa siitä, että kärryissäni oli paketti härkistä. Mikäli tulkitsin sekavaa tilitystä oikein, hänen mielestään kyseessä oli huijaus.

Kukaan ei ikinä koskaan aikaisemmin ole kommentoinut kärryäni, vaikka siellä on ollut alkoholia, sokeria, rasvaa ja suolaa, kaikkea todistetun tappavaa ja epäterveellistä. Vasta härkis vuonna 2017 rikkoi kynnyksen. Luonnollisesti mukana ollut Snadi oli hämillään. Hän ihmetteli samaa kuin minäkin: mitä ihmettä meidän valintamme sedälle oikein kuuluivat? Miksi hän oli niin vihainen?

Näistä molemmista keisseistä jäi jotenkin kummallinen fiilis. En muista itse olleeni pienenä pätkääkään kiinnostunut siitä, mitä suuhuni laitoin (paitsi jos se oli maksalaatikkoa eli pahaa). Ainoa negatiivissävytteinen keskustelu, joka ruokapöydässä käytiin, oli muistutus Afrikan lapsista. Kasvatuksellinen anti jäi siihen.

Ruokaan liittyvien valintojen painoarvo on muutamassa vuosikymmenessä kasvanut tietoisuuden ja tutkimuksen myötä. Keskusteltavaa riittää: alkuperä, ympäristö, maku, allergiat, terveellisyys. Niin ja se vakaumus. Syömiseen liittyy aina ideologiaa, vaikka vannoutunut lihansyöjä haluaakin sitä nähdä vain kasvissyöjissä.

Se tarkoittaa sitä, että lapsille saa olla koko ajan selittämässä ruokapöydässä jotain. Ja vaikka mikään ei suoranaisesti pelottaisikaan, ruoan suhteen on käytävä läpi muitakin monimutkaisia ja lapsen näkökulmasta vaikeasti ymmärrettäviä asioita. Mitä tarkoittaa luomu? Miksi juuri ne yhdet kirsikkatomaatit ovat sairaan hyviä? Miksi jälkiruoka ei voi olla pääruoka? Miksi joku ei ole koskaan maistanut härkisbolognesea?

Olen huomannut, että tasapainoilen valtavasti puhuessani lapsille syömisestä. En halua panetella minkäänlaista järkevää ruokaa tai lietsoa paniikkia, mutta toisaalta en halua kaunistella totuutta. Lapset tulevat elämään hyvin erilaisessa maailmassa kuin minä 70-luvulla. Siellä pitää sekä pelätä huijauksia että olla pelkäämättä uutta. Ei ihan helppo kasvatuksellinen rasti.

Monen hoitajan taktiikalla

Bloggaajakollegani Satu kirjoitti suunnitelmistaan lähteä etelänreissulle esikoisen kanssa. Kommenttiketjussa esitettiin pian syvä huoli siitä, että äiti poistuu kotoa, vaikka hänellä on nuorempikin lapsi.

Yllätyin. Eikö tästä ikinä päästä? Joillekin äideille (isät harvemmin muiden ratkaisuja arvostelevat) on edelleen vain äidin hoiva (taidoista riippumatta) ortodoksista lastenhoitoa. Ja kääntäen kaikki muu on lapsen henkistä pahoinpitelyä.

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä tämä jumittaminen johtuu. Lapsia syntyy kaikenlaisiin perheisiin. Perheet sopeutuvat monenlaisiin järjestelyihin. Onko arvostelu tahallista ilkeyttä, kateutta vai tiukassa istuvia ennakkoluuloja ja perhekäsityksen jäykkyyttä? Veikkaan jälkimmäistä. Suomessa vanhempainvapaista äidit rohmuavat valtaosan, koska niin täällä on tapana toimia.

Ehkä Suomessa puhutaan edelleen liian vähän monen hoitajan taktiikasta. Ainakin Helsingin yliopiston tutkija Nina Sajaniemi on puhunut siitä, että turvallisia aikuisia voi olla lapsella useampikin. Isä. Isovanhemmat. Jopa päiväkodin hoitajat. (Ja päiväkotihan ei siis ole lapsille turmioksi.)

Aika vähän puhutaan siitäkin, että lasten kanssa voi ja kannattaa tehdä juttuja kahdestaan. Esikoinen ei välttämättä pidä nuorempaa sisarusta minään lottovoittona. Ja vaikka pitäisikin, uusin tulokas vie vauvavuonna helposti vanhempien ajasta leijonanosan. Silloin kahdenkeskinen facetime tulee tarpeeseen. Jotkut asiat vaativat aikaa ja sopivaa tilaisuutta tullakseen ulos. Juttutuokion tarve tuskin menee koskaan ohi.

Pitäisiköhän neuvolassa käydä läpi, että aika monella eri mallilla saa mukelot luotsattua onnellisesti aikuisuuteen?

Jopa meidän perheemme näyttäisi tässä onnistuvan. Kersoilla on ollut alusta elämässään monta tuttua aikuista, koska hoivaviettini on luokkaa medium miinus eikä minua ole koskaan hirvittänyt "jättää" vauvaa isälleen tai isovanhemmilleen. Kummit, sukulaistytöt, isovanhemmat ja päiväkodin henkilökunta ovat aina olleet kiinteä osa kersojen elämää. Päivähoitoon ovat molemmat menneet puolitoistavuotiaina.

Lisäksi me elämme elämäämme perheen sisälläkin kaikenlaisissa komboissa, yksin ja yhdessä.

Neljän vuoden ikäerolla syntyneet lapset harrastavat toistaiseksi ihan eri asioita. Miksi kaikkien pitäisi seistä samassa kahluualtaassa vain siksi, että 25% perheestä tarvitsee sitä? Yhteistä perheaikaa otetaan sitten kun sille on tilausta. Välillä Koti-insinööri pakkaa kersat mukaan ja lähtee maalle, jolloin minä jään kotiin ja nautin yksinäisyydestä. Välillä irtioton lasten kanssa teen minä. Ja sitten me aikuisetkin lomailemme kahdestaan.

Kotoa poistuminen on jopa suositeltavaa. Siinä saattaa havaita, että kaikki pyörii juuri niin kuin pitääkin ja ihan ilman äitiä.

Jos siis joku haluaa välttämättä osoittaa, että toisen perheen valinnat ovat jotenkin lähtökohtaisesti pielessä ja haitallisia, kannattaa ehdottomasti ladata tiskiin vähän parempaa evidenssiä kuin oma käsitys hyvästä äitiydestä.

Tärkeintä ei ole matka vaan kentälle pääsy

"Tärkeintä ei ole matka vaan matkalle lähtö."

Oletteko kuulleet tämän sanonnan joskus? Kyseessä on hieno filosofinen ajatus. Mutta kyseinen henkilö ei ole varmaankaan ikinä pakannut lapsiperhettä reissuun. Koneeseen ehtiminen ajoissa on keskikokoinen ihme.

Vaikka lapset ovatkin kasvaneet ja olemme oppineet alkuaikojen kommelluksista kantapään kautta, prosessissa on edelleen haavoittuvuuksia. Tässä hiihtoloman kynnyksellä siis 6 syytä, miksi ihan parasta on kyllä lähtöportille pääsy.

1. Pyykkääminen. Tämä on syytä aloittaa vähintään viikkoa ennen. Kersoille (ja itselle) pitää olla viikoksi vaatetta. Ja lisäksi olisi hyvä jos paluupäivänä ei ihan kriittisenä prioriteettina tarvitsisi ruveta pyykkäämään pikkareita.

2. Travel heavy. Mukaan pakataan puolet irtaimistosta. Varmuuden vuoksi -vaatteet. Laturit, passit, aurinkorasvat, unikaverit. Yöpuvut, kellukkeet, puuhakortit, hammastahnat. Kynät, sadetakit, satukirjat, allaspyyhkeet. Korvatulpat, panadolit, hellehatut, käsidesi. Olisi ihanaa optimoida kamamäärä, mutta se harvemmin onnistuu, päinvastoin: mitä pienempi lapsi, sitä palavammin tarvitsee jo matkustamoon koko matkalaukullisen tavaraa.

3. Sesonkiongelma. Paria iltaa ennen lähtöä käy ilmi, että viime kesän vaatteet ovat kahta numeroa liian pienet. Mistä kehitetään *helmikuussa* isommalle shortsit ja sandaalit? Missä laatikossa mahtoi olla koon 120 kesämekot ja uikkarit? Ööö. Puhumattakaan siitä, että keli perillä saattaa yllättää.

4. Pikku apulaiset. Kun olet saanut viikattua vaatteet matkalaukkuihin siisteihin nippuihin niin eikö joku käy etsimässä sieltä mustaa t-paitaansa, vaihda kolmeen kertaan mukaan haluamansa kirjat tai piilota esimerkiksi sakset matkalaukun sivutaskuun.

5. Päästäänkö ihan oikeasti lähtemään? Rosvosektorissa joku herää kuumeessa tai laattaa yöllä. Ymmärrän, että lasten tulee oppia käsittelemään pettymyksiä, mutta joululahjojen ja perhelomien ei soisi olevan opintomateriaalina.

6. Onko nyt varmasti kaikki? Ei tietenkään. Jotain jää aina, vähintään sinne lentokenttätaksiin. Koti-insinööri on hajamielisyyksissään kamojen viljelijöiden aatelia ja lapsiperhematkat tarjoavat tälle harrastukselle erinomaiset puitteet.

Turvatarkastuksen jälkeen voi jo vähän tuulettaa -- ellei tarvitse juosta tukka putkella koneeseen. Yli-inhimillinen suoritus jälleen kerran!

Se parempi korppikampanja

Someäidit ja korpit osa 2. Jäi harmittamaan tämän alkuperäisen kampanjan kohtalo.

Kukaan ei kiistä someaikakauden ongelman olemassaoloa, joten vähemmän absurdi kampanja olisi varmasti tarpeellinen. Tehdään siis itse parempi!

Mistä aloitetaan?

Näkökulmasta. Perhetutkimuksen professori Kimmo Jokinen toteaa, että paineet vanhemmuuteen ovat julkisuudessa kovemmat kuin koskaan – etenkin äideille.

Yleensä syyllistyvätkin ne, joiden ei tarvitsisi. Tehdään siis syyllistämisen sijaan ratkaisukeskeinen ja kannustava kampanja, joka tarjoaa työkaluja itsetutkiskeluun ennemmin kuin neliraajajarrutukseen. (Ja nämä ratkaisut olisi myös syytä esitellä omalla kampanjasivulla, joka ei kertakaikkiaan voi olla kaupungin lähisuhdeväkivallasta kertova sivu.)

Toiseksi, todella mielelläni näkisin kaikkien muutosta tavoittelevien kampanjoiden lähtevän liikkeelle tosiasioista ja tutkimustiedosta. Jos ongelman laajuus ja syyt eivät ole tiedossa, on aika vaikea lähteä (mitattavia) tavoitteita asettamaan.

Tämänhetkisen tiedon mukaan

• vanhemmat viettävät enemmän aikaa lastensa kanssa kuin koskaan,
• kuusivuotiaat ovat oikein tyytyväisiä elämäänsä ja
• isien käyttämät perhevapaat ovat nousussa. 
• MHL:n tutkimuksen mukaan erityisesti äidit kokivat, että pelkoja vähentäisi yhteisöllisempi kasvatus, vähempi syyllistäminen ja se, että perheellä olisi enemmän läheisiä tukena arjessa. 
• Lapset toivovat lisää aikaa aikuisten kanssa, ja neljäsosa toivoo erityisesti, että aikuiset viettäisivät vähemmän aikaa koneella. 

Kun syyllistämisestä päästään lapsiperhearjen työkaluihin, kampanja syntyy kuin itsestään.

a) Jaetaan tietoa. Some koukuttaa. Jatkuvasti päivittyvä uutisvirta on suunniteltu mukaansatempaavaksi, oma aika on kortilla ja vanhempainavapailla voi olla yksinäistä. Millainen läsnäolo riittää, mikä on haitallista?

b) Helpotetaan ongelman tunnistamista. Vaivaako yksinäisyys, kiireen tuntu vai raskas työ ja väsymys? Seuraavatko työt kotiin vai onko somen kyttääminen tai pelaaminen muuttunut pakkomielteeksi? Testaa, oletko nettiaddikti.

c) Kannustetaan toimintaan. Onko somettamisen taustalla addiktio vai yksinäisyys ja se että ainoat aikuiskontaktit ovat facebookissa? Onko lasten kanssa vaikea keksiä mielekästä tekemistä? esitellään ratkaisuja perheistä, joissa ongelma on tunnistettu ja sitä on lähdetty ratkomaan. Tarvitaanko mindfulnessia, unikoulua, kotiapua, hätäkahveja vai perheen yhteinen kännykäetiketti?

Ja jotta kampanja ei jäisi vain kampanjaksi vaan tähtäisi siihen muutokseen, nämä materiaalit pitäisi saada mukaan neuvolaprosessiin. Neuvolajärjestelmä tarjoaa vertaansa vailla olevan kohtaamiskanavan vanhempin kanssa: olisiko mielialojen ja alkoholinkäytön lisäksi tarpeen tehdä myös älylaitteiden käyttökysely?

Noin. Lopuksi vielä aiheesta meidän perheen esimerkin verran. Jatkuvaa 100% läsnäoloa meillä ei ole tarjolla 24/7. Koska se on paitsi mahdotonta myös tarpeetonta. Tyypit ovat jo niin isoja, että he osaavat vaatia huomionsa, jos eivät sitä koe saavansa. Siihen heillä on aina oikeus.

Meidän perheessä aikasyöppö on työnteko, ei some. Minä kirjoitan koneella ja yrittäjä-muusikko taas puhuu puhelimessa ja tarvitsee välillä sävellysrauhaa. Suurimmaksi osaksi nämä hoidetaan yhdeksän jälkeen kun lapset ovat nukkumassa (ja tuosta nukkumaanmenoajasta pidetäänkin suht tiukasti kiinni), mutta välillä pitää pyytää anteeksi huonoa läsnäoloa.

Somen plaraaminen ja tabletilla pelaaminen ovat minulle matalan kynnyksen ajantappamista, joka on helppo aloittaa ja lopettaa, ja jota tehdään kun siihen tulee sopiva sauma: bussissa, aamulla sängyssä ennen nousemista, ipanoiden kylvyn aikana. Suurimman osan ajasta puhelimeni on äänettömällä - anteeksi vain kaikki, joille en vastaa.

Kokonaisuus ratkaisee, kuten aina. Ipanoilta ei puutu facetimea. Yhteistä aikaa on aamulla, syömme usein päivällisen yhdessä eikä meillä ole koskaan tv illalla auki. Lasten iltatoimet sisältävät aina pitkän lukutuokion ja juttelua. Yhdessäolon yliannostus otetaan lomilla ja viikonloppuisin.

Noin muuten olisi virkistävää nähdä joskus kampanja, jossa vanhempien annettaisiin tuntea iloa vanhemmuudesta. Suurimmalla osalla kun menee ihan hyvin.

Ilmeeni kun kuulin yökyläsynttäreistä

Juuri kun luulin, että hallitsen nämä synttärijuhlahommat ihan suvereenisti, kuulin uudesta hittikonseptista. Yökyläsynttärit.

Herranmunvereni. Luulin Halloween-pilaksi. Eikö tämä kenenkään muun mielestä kuulosta vähintäänkin haastavalta? Viittaan siis siihen, että kymmenen hengen jengi, joka yleensä tulee pariksi tunniksi päällystämään lattiat popkornilla, majoittuisi meillä koko yön. Siis noin 16 h.

Minulle kerrottiin, että olkkariin järkätään joku siskonpeti, mutta enhän minä edes tiedä, miten onnistuu kolmen lapsen nukkumaanlaitto -- saati sitten useamman. Jo iltatoimiin menee tunti, kun vessaan mahtuu yksi kerrallaan. Ja mihin aikaan ne aamuvirkuimmat heräävät?

Goodiebägit ovat tähän verrattuna aika pieni ponnistus.

Tästä tuli mieleen, että jos haluaa panostaa synttäreihin näin helvetisti aikaa, vaivaa ja rahaa, eikö saman tien kannattaisi kulkea se kuuluisa ekstramaili? Olisihan tässä vielä tasoja saavuttamatta.

Tässä talossa oli yökyläsynttärit, sanokaa mun sanoneen.

Uimahallisynttärit? En ihan heti keksi hikisempää keikkaa. Ihan parasta, jos jengi ei ole uimataitoista.

Leirisynttärit. Miksi tyytyä yhteen yöhön ja sisätiloihin kun koko jengi voisi tulla takapihalle viikoksi telttailemaan? Muistat vaan hommata koristeiden ja kakun lisäksi generaattorin, bajamajat, ulkosuihkun ja trangian!

Stadionsynttärit. Tapahtumajärjestäminen viedään nextille levelille, kun lapsen uutta ikävuotta vietetään koko kaupungin voimin. Varaa vain lähin urheiluareena ja järkkää Marja Hintikka juontamaan, musiikista vastaa toki Cheek.

Matkasynttärit. Jos todella rakastat lastasi, lähdet koko köörillä reissuun. Lisäpisteitä yli kuuden tunnin lennosta ja malaria-alueesta.

Kuulentosynttäreistä on vain pieni askel Marsin kolonisaatiosynttäreihin.

Vetoan muihin vanhempiin: eikö nyt vain unohdeta tämä yökyläsynttärihullutus? Tosin onhan tässä se hyvä puoli, että leipominen lakkasi just jännittämästä.

Myönnän: matematiikan vihaaminen oli tyhmää

Räpistelin duunissa kasaan exceliä. Taulukkoon piti saada aikaan muutosprosentti alleviivaamaan erinomaista suoritustani tänä syksynä. Saakeli, vaikka kuinka pyörittelin lukuja en saanut aikaiseksi mitään lähellekään järkevää kaavaa. Yrittäjä osaa laskea vain alvit.

Alkoi vituttaa. Koti-insinööri totesi jo kauan sitten, että loogisessa ajattelussani ei ole mitään vikaa. Hän kehtasi väittää, että suurin ongelmani matematiikan kanssa on asenne.

Kiusallista, mutta se voi hyvinkin olla totta. Olen vihannut matematiikkaa niin kauan kuin muistan. Miksi? Onko syynä oikeasti lahjattomuuteni vai joku muu? Vai kenties monien asioiden summa?

Peruskoulustarttini oli kieltämättä huono. Vaikka vietin aivan loistavan lapsuuden isovanhempieni hoivissa rintamamiestalossa, fakta on, että ilman eskaria ne alustavat koulutaidot jäivät hankkimatta. Aloitin nollasta siinä missä muut jo osasivat paitsi istua pulpetissa nätisti, myös lukemisen ja laskennon alkeet.

Ei auttanut, että paras ystäväni (joka sattui vielä olemaan matemaattisesti huippulahjakas) laski kotitehtävänsä minuun verrattuna valtavan nopeasti. Kun vanhempani kysyivät, olivatko läksyt tehty niin olivathan ne. Hutaisten, että pääsi äkkiä leikkimään.

Opettajatkaan eivät saaneet innostusta syttymään - kukaan ei osannut sanoa mihin vektoreita tarvitaan tai vastata, miksi joku luku potenssiin nolla on yksi. Lukiossa oli jopa hauskaa takoa kymppejä muista lukuaineista ja napata matikasta kaunis femmarivi. En lopuksi jaksanut enää käyttää edes laskinta.

Tämä tuli mieleeni kun pohdin numeroiden antamista. Uuden opetussuunnitelman myötä numeroiden antamisesta päättävät koulut itse. En aluksi tajunnut ollenkaan, mitä eroa on sanallisella arviolla ja numerolla, mutta oman historiani valossa siinä saattaakin olla järkeä. Tuleeko koenumerosta jossain vaiheessa itseään toteuttava ennuste? Että kun et osaa niin ei väkisin? Kokeetkin olivat nopeuskilpailuja enkä koskaan ikinä tarkistanut laskun laskua. Huoh.

Luonneviat pitivät huolen lopusta. Nelikymppisenä tunnistan jo pahimman opiskeluun vaikuttaneen ongelmani: en kestä häviämistä mutta olen laiska treenaamaan. Jos en pärjää ilman treeniä, lyön läskiksi koko homman. Keskinkertainen suoritus ei kiinnosta, haluan kaiken tai en mitään. Ongelma on siinä, että voittoja on harvoin tarjolla a) ilmaiseksi ja b) näin suurpiirteiselle luonteelle.

Oli siis hirveän helppoa tarttua siihen lahjattomuusselitykseen eikä kukaan sitä varsinaisesti kiistänyt ennen Koti-insinööriä.

Onneksi vihaan myös avun pyytämistä. On pakko opetella perusjutut, sillä en halua tuntea itseäni näin kädettömäksi! Riittää, että esikoinen pesee minut juoksuradalla, ei sen tarvitse kolmannella luokalla ohittaa jo matematiikassakin. Hän ei nimittäin ole perinyt lahjattomuuttani eikä asennettani.

Onko liian myöhäistä lopettaa tämä oman teiniaikaisen asenteensa uhrina oleminen? Työelämän kannalta ratkaisut on jo tehty, mutta mitäs jos haluaisin kerrata ihan vaan perushommat. Huvikseen. Ja ettei kukaan voisi kusettaa.

Rimakauhu on tietenkin ihan valtava, mutta jos näin aikuisena numeroita kohtaan olisi vähän vähemmän kapinaa. Eikä olisi niin kauhea kiire heitellä poikia kuminpalasilla ja puhallella jättimäisiä purkkapalloja derivoinnin sijaan. Kuka opettaisi keski-ikäistä?

Suurperheen äiti sormikasostoksilla

Kävin tänään etsimässä mukeloille sormikkaita ja talvihanskoja. Niitä pitää ostaa useammat, koska toinen hukkaa yhdet viikossa ja toinen hajottaa niitä kuin olisi Saksikäsi-Edward. (Olen myös luopunut ajatuksesta, että sormikkailla pitäisi olla parit. Ne otetaan mitkä löytyvät.)

Nuo parilliset ovat rikki.

Kassahenkilö hymyili että nyt olikin hyvä ostaa koko katraan sormikkaat kerralla. Tajusin vasta jälkikäteen, että hän ilmeisesti piti minua suurperheen äitinä. Tuli mieleen, että mitäköhän muuta totuudenvastaista minusta ostosteni perusteella voisi päätellä.

Lueskelen mielelläni erilaisia kuluttajatutkimuksia. Niissä pyritään luokittelemaan ihmiset kategorioihin kulutustottumustensa perusteella. Näitä kategorioita yritetään sitten määritellä kauppakeskuksen vaikutusalueen, valintojen vastuullisuuden tai jopa roskapussin perusteella.

Niissä on yksi yhteinen tekijä: en ikinä koe kuuluvani mihinkään ryhmään. Kulutustottumuksiini vaikuttaa eniten opportunismi ja pakko: en juuri koskaan ehdi kauppaan, joten kun kerran pääsen, pitää haalia kaikki, mikä mieleen muistuu. Polttimot, heijastimet, sormikkaat ja vessaharja. En todellakaan saa sitä mitä haluaisin.

Toinen esimerkki lähimenneisyydestä oli sähköhammasharja. Skidin suussa majailevan oikomiskojeen takia hammaslääkäri suositteli siirtymistä nykyaikaan. Marssin kauppaan jo lähtökohtaisesti vastentahtoisesti.

Ensimmäinen ongelma olisi valita oikea vehje ja siihen sopivat vaihtopäät (joita oli tietenkin tuhanteen eri tarkoitukseen). Myyjä vaikutti olevan vaihtoehdoista aivan yhtä pihalla, joten otin perusmallin.

Käyttökokemus jäi vaisuksi. Hammasharjalle sopii mikä tahansa muki, mutta irtopäät eivät pysy pystyssä vaan pyörivät hyllyjen välissä ja putoilevat lattialle. Missä niitä kuuluu säilyttää?

Harjaaminen oli myös omanlaisensa elämys. Tärinä tuntui selkäytimessä asti. Koska olen viimeinen, joka menee nukkumaan, hiljaisessa kämpässä kuulosti jokseenkin siltä kuin joku olisi alkanut imuroida. Ja erehdyinpä kertaalleen laittamaan harjan päälle tahnaa ja käynnistämään koneen ennen kuin vein sen suuhun. Hammastahnaa oli otsatukassa asti.

Tuomioni oli selkeä: yllättävän suosittu vehje ollakseen noin keskinkertainen, ei jatkoon. Mutta ostosteni perusteella näkee vain sen, että nyt meillä on sähköhammasharja.



Tutkijat eivät myöskään tiedä henkisestä vihaliiteristäni, jonne olen sijoittanut lehtipuhaltimen, suurimman osan polkupyörän pumpuista, kosketusnäytön, kumisaappaat, käyttöjärjestelmän päivityksen, halvat sontsat, mappien lukkosysteemit, sukkahousut ja kestovaipat. Näiden tuotteiden kehityksessä ei nimittäin olla oltu liian kunnianhimoisia. Toki makuasioita. Tykkääväthän jotkut ihmiset stringeistäkin.

Semisekavan avautumisen pointti on se, että kuluttajatutkimusten ongelma on tutkimuskohde. Johtopäätökset vedetään siitä, mitä ostan, kun pitäisi tutkia, miksi tuotteen hankin ja kuinka tyytyväinen ostokseeni oikeastaan olin. Pelkästään vaatehankinnoista (siitä alusvaatevitutuksesta puhumattakaan) saisi ihan uuden tutkimusnäkökulman.

Voiko jalkapalloa harrastaa vain vähän?

Lasten harrastuksista virisi kiinnostava sivujuonne autottomuuskeskustelussa. Kyyditystä tarvitaan, jos lasten harrastuspaikat ovat pitkien matkojen päässä ja aikataulut tiukkoja.

En tiedä mikä peli tämä oli mutta näytti sairaan hauskalta!

Eräs kommentoija totesi, että muutos täysipäiväiseksi treenikuskiksi tapahtuu huomaamatta. Harrastuksen vaatiman ajan määrä kasvaa iän myötä, pikkuhiljaa. Ylemmissä sarjoissa treenejä on monta kertaa viikossa, pelejä kaikki viikonloput. Tämä vastaa kuvaani joukkuelajeista.

Skidi tuli viime keväänä himaan naama keskitäyteläisen bordeaux'n värisenä. Hän oli pelannut kuudesluokkaisten kanssa jalkapalloa. Tyyppi oli juossut itsensä läkähdyksiin - ja oli täysin fiiliksissä.

"Mua ehkä kiinnostais pelata jalkapalloa."

Tätä olin vähän pelännyt.

Kartoin nuorempana joukkuelajeja, joten pelasin itse futista ensimmäistä kertaa vasta aikuisiällä. Minut opetti potkaisemaan, kuljettamaan ja pysäyttämään exäni. Pelasin sekä duunipaikan että Lontoon merimieskirkon jengissä. Joka sunnuntai matkustin puolitoistatuntia toiselle puolelle Lontoota, koska futis oli superhauskaa (ja kirkolta sai salmiakkia).

Mutta onko rento pelailu sekajengissä mahdollista? Voiko yhtäkään joukkuelajia harrastaa vähän, pienellä panoksella?

Tykkään jalkapallosta, mutta en halua lapsen harrastuksesta koko perheen elämäntapaa. Ryppyotsaisuus kammottaa. Vaikka futiskentät(kin) sattuvat olemaan kivenheiton päässä kotoamme, en kertakaikkiaan suostu lähtemään joka sunnuntai ajamaan Mäntsälään kahdeksalta alkavaan turnaukseen. Siinä mielentilassa alkaisin varmaan itsekin karjua törkeyksiä tuomareille.

Ei kiitos.

Kuva Twitteristä

Toiseksi, kaikki tai ei mitään -lajit eivät käy senkään takia, että on kaikkea muutakin. Yleisurheilulle, saksofonille, kuvataidekoululle, leikeille ja rentouttavalle vatuloinnille täytyy jäädä aikaa. Uskon itse, että lasten kehittyvät aivot hyötyvät monipuolisista virikkeistä, mutta yksipuolisuus on ihan tutkitusti ongelma muillakin tavoin.

Tutkija Mikko Salasuon mukaan vasta 18–19 vuoden iässä todella tiedetään, kenellä lopulta on eväät saavuttaa huippu. Kiire ei ole. Kansainväliset tutkimukset osoittavat, että vasta 15 - 17 vuoden iässäkin valittu laji voi johtaa huipulle. Omaa lajiaan ehtii etsiä.

Rennompi harrastustahti sopisi kaikille: niille muutamalle, joista aikuisiän kynnyksellä tulee huippu-urheilijoita, ja sille enemmistölle, joille se jää vain harrastukseksi.  

Ammattiurheilijan ura ei edes ole niin hohdokas (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta), että siihen haluaisin lastani kannustaa, mutta liikkumaan kyllä. Urheiluharrastus opettaa treenaamaan ja tavoittelemaan unelmia, jännittämään ja hallitsemaan jännitystä, kilpailemaan, voittamaan ja häviämään. Näistä taidoista on apua elämän monella osa-alueella.

Sitten on vielä hinta. Lasten harrastusta kai harvemmin pidetään investointina, jossa on joku tuotto-odotus, mutta paljonko rahaa yhteen lajiin kannattaa laittaa? Varsinkin, jos lapsi sattuu olemaan vähän tuuliviiri.

Seuramaksut ovat korkeita. Varusteiden hintaa (joka vuosi tietty uusi koko) en lähde edes arvailemaan. Monilapsisen perheen monipuolisesta harrastuspotista kehkeytyy summa, johon edes keskituloisissa perheissä ei ole varaa. Pienituloiset jäävät tästä kelkasta auttamatta. On selvää, että se on huono juttu sekä yksilön että kansallisesta näkökulmasta.

Skidi on osoittautumassa lahjakkaaksi juoksijaksi. Metsässä ja urheilukentällä juoksemisen lisäksi monipuolisuutta toisi jalkapallo. Mitä jos joku sekalainen seurakunta kokoontuisi kerran viikossa viereiselle niitylle potkimaan palloa sen ajan mitä kukin jaksaa potkia?

Sillä tavalla ne kai kaikkialla muuallakin maailmassa pelailevat ja ihan hyvällä menestyksellä.