Jotta tästä ei tulisi maailman pisin kuukausi

Kun ensimmäistä kertaa kuulin kuukauden karanteenista etätyön ja kersojen kera, ajattelin välittömästi sitä BBC:n ulkomaantoimittajaa, jonka jälkikasvu hyökkää työhuoneeseen kesken suoran uutislähetyksen.



Jos olisin konsultti, joka olen, olisin määritellyt tilanteen ns. blockeriksi. Se tarkoittaa projektin tuotantovaiheessa niin tärkeää tehtävää, että ilman sitä mistään ei tule mitään. Jo kaikkien harrastusten loppuminen oli tiukka paikka, mutta peruskoulun puuttuminen on täysimääräinen katastrofi.

Myös kersojen ensireaktiot tukivat hypoteesiani. Jouduimme käymään useampaan kertaan läpi, että tämä koronaeristys ei ole mikään yllätysloma tai screen time unlimited sessio vaan aamulla heräämme suht normaaliin aikaan ja aloitamme duunit ja opinnot lukujärjestyksen mukaisesti omissa huoneissamme, jota huom. kaikilla ei ole. Jouduin myös muistuttamaan, että taloudessamme jokaisen pitää edelleen mm. käyttää housuja, koska on maaliskuu ja jollain aina joku livelähetys menossa. Eikä kannata kinuta jälkkäriä joka päivä, koska emme ole missään Teneriffalla.

Jo tämän ensimmäisen aamun perusteella (minulla on 10 minuuttia etäkokouksen alkuun, kun joku räjäyttää eteiseen reppunsa sisällön ja terotinpurua leviää joka puolelle, toinen huutaa, että hänen Wilmansa lagaa ja kolmas itkee, miksi VPN tökkii) oli selvää, että illalla on kriisipalaverin paikka. Tästä tulee aivan liian pitkä kuukausi ellemme tsemppaa jotenkin perheenä.

Tarvitsemme jotkut säännöt. Yhteisenä workshoppina tietenkin, jotta kaikki kuvittelevat saavansa vaikuttaa.

Ensinnäkin huoneet on pakko siivota sellaisiksi, että niissä pystyy olemaan. Arkiaamuisin hommat alkavat viimeistään klo 9:00. Tänä aikana puhumme toisillemme mahdollisimman vähän. Yksi huone pyhitetään etäkokouksille ja mitään raskasta ei striimata tarpeettomasti jotta interwebsiä riittää kaikille. Syömme lounaaksi muiden äitien tekemää ruokaa eikä kukaan valita jos ja kun on taas samaa. Päivällä on pakko käydä ulkona välkällä ainakin puolen tunnin verran.

Tänä aamuna selkisi myös, että ne iltaharrastuksetkin on pakko palauttaa jollain tavoin. Jos vietämme koko päivän keskenämme, tarvitsemme myös jotain viihdettä ja rentouttavaa ohjelmaa, ulkoilun ja ruokailun lisäksi. Meillä ei ole edes pleikkaa eikä tablettia (vielä).

Suunnittelin jotain tällaista.

Maanantai: korttipelit. Vaikka ristiseiska aiheuttaakin aina perheen sisäisiä kaunoja.

Tiistai: jumppa. Skidi lupasi pitää lihaskuntotreenit ja minä venyttelyt.

Keskiviikko: lautapelit. Pelataan kaikki kaapista löytyvät pelit läpi.

Torstai: leivonta. Palautamme pullatorstain ohjelmistoon, mutta kotikonstein. Mummi laittaa reseptin ja kersat saavat sotkea keittiön.

Perjantai: esitelmä. Voisin tietysti ehdottaa, että opiskelemme yhtenä iltana kaikki jotain kehittävää. Sehän olisi täysin mahdollista. Yle Oppiminen tarjoaa valtavasti erilaisia etäopiskelusisältöjä, kansainväliset yliopistot tarjoavat satoja verkkokursseja ihan ilmaiseksi ja myös Googlella on mm. digitaaliseen markkinointiin liittyviä opintokokonaisuuksia. Mutta madalletaan vähän rimaa.
Ehdotin, että jokainen perheenjäsen pitää perjantaisin esitelmän valitsemastaan aiheesta, jonka hyvin tuntee, ja muidenkin pitäisi. Odotan Snadilta kovaa panosta tässä, mahdollisesti jotain emojien maksimikäytöstä WA-viestinnässä tai vinkkilistaa "Näin räjäytät ulkohousut alle minuutissa".

Lauantai: leffailta. Koska kaikki pystyvät jo lukemaan tekstityksiä, unohdamme loputkin ikärajat ja alamme tahkota läpi Pottereita. Kulunut talvi aiheutti sen, että Netflix on suht haravoitu (kuten ET, Wall-E, Big Hero ja kaikki Star Warsit), mutta onneksi muutama Studio Ghibli on vielä katsomatta. Muitakin perheklassikkoja saa vinkkailla!

Sunnuntai: metsä- tai rantaretki fillareilla. Käydään kaikki kivat paikat lähimestoilta läpi ja syödään eväitä.

Ja heti kun tämä karanteeni loppuu menen ostamaan koiran, koska elämä on liian lyhyt kaikenlaiseen järkeilyyn. Älkää kertoko Koti-insinöörille.

Pärjäätkö kolme päivää ilman sähköä? Ota kotivara haltuun!

Ystävä kertoi juhlissa, että hänen poikaystävällään oli aina tallessa ämpärillinen vettä. Kun vesivessa lakkasi sähkökatkon aikana toimimasta, mies haki pokkana varaamansa vesiämpärin komeron perältä ja huuhteli vessan.
– Ah, kotivara, tunnisti joku.

Kotivara?

Koska ymmärrykseni tällaisesta joka kodin huoltovarmuustoiminnasta oli hyvin hataralla pohjalla, googlasin. Martat määrittelevät kotivaran kotona säilytettäväksi, omatoimisesti koottavaksi poikkeuspäivän varastoksi. Tavoitteena on pärjätä kolme vuorokautta ilman sähköä, eristyksissä kotona. 

"Kotivara tarkoittaa paitsi ruokaa ja juomaa, myös muita kodin päivittäistarvikkeita. Kotivaraa tarvitaan esimerkiksi, jos kauppaan ei pääse sairastumisen vuoksi. 

Kotivara ei ole erillinen hätävarasto, vaan tuotteita käytetään ja kierrätetään koko ajan. Kokoa mieleisesi kotivara sellaisista elintarvikkeista, joita käytät muutenkin. Mieti myös mitä ja miten voit tarvittaessa laittaa ruokaa sähkökatkon aikana. "

Kotoa pitäisi löytyä vesiastian (joka täytetään vasta riskin kohotessa) ja ruokatarvikkeiden lisäksi myös lääkkeitä, taskulamppuja, käteistä rahaa, kynttilöitä ja tulitikkuja, hygieniatarvikkeita, trangia ja pattereilla toimiva radio. Puhelinkin sammuu aika pian, ellei laatikosta löydy täyteen ladattua vara-akkua.

Käsi pystyyn, kenellä on kotivara kunnossa? Minulla nimittäin ei ole.

Nopean ja epätieteellisen ystäväpiirigallupin perusteella aika harvalla on. Koti-insinööri kysyi, onko kyseessä jonkinlainen maailmanlopun paketti. Vähän sinnepäin, toki maailmanlopun paketissa pitäisi olla raketti toiselle planeetalle. 

Onko tällainen selviytymisajattelu vanhojen ihmisten hysteriaa vai aivan järkevää ja nykyhetkeenkin sopivaa varautumista? En pääse tarkistamaan mummolta, oliko hänellä kotivara kunnossa, mutta luultavasti oli, sillä hän oli Karjalan evakkona aina varautunut kriiseihin. Hänellä oli oma kaivo, ja saunassa saavi täynnä vettä. Rintamamiestalon kellarissa oli pelottava perunavarasto ja hillopurkit ojennuksessa ja hän säästi voipakettien käärepaperitkin.

Minä en ole aktiivisesti varautunut pahan päivän varalle millään tavalla vaikka kaapista melkein aina soijarouhetta, säilykkeitä ja pastaa löytyykin. Minä luotan rauhaan, stabiiliin sähköverkkoon, puhtaaseen kraanaveteen, kauppojen sunnuntaiaukioloon ja päivystävään apteekkiin. Uskoni vakaaseen yhteiskuntaan ei ole koskaan horjunut, ei ole ollut tarvetta.

Mutta kotivaran kokoaminen ja ylläpito ei ole pöllömpi idea. Onhan minulla avioehtokin, joka  edustaa samanlaista asennetta: varautumista tilanteeseen, jota ei toivo tapahtuvaksi. Ilmastonmuutos pahentaa myrskyjä ja aiheuttaa tulvia, jotka tuovat mukanaan laajoja sähkökatkoja, ulkonaliikkumis- tai vedenkäyttökieltoja, jakeluongelmia ja yllättäviä onnettomuuksia.

Kävin siis ostamassa kannellisen ämpärin (muovinen mehukanisteri meillä jo onkin mökkireissuja varten). Ja taidanpa aloittaa myös projektin takkasydämen asentamiseksi käyttökelvottomaan avotakkaan, sillä vaikea sitä pastaa on keittää ilman tulta. Seuraavaksi sitten ne aurinkopaneelit, tuulivoimala ja mahdollisesti bunkkeri. Ja tietoliikennesatelliitti.

Antti Holma, haluan selittää!

Tuli paha mieli tästä Antti Holman päivityksestä, jossa pohdittiin hyviä käytöstapoja. Numero kahdeksan kostealla kädellä kättelystä osui sieluuni kuin sote Sipilään. En oikeasti ole sellainen ihminen, joka mielellään koskettaisi peräaukolla kenenkään otsaa, mutta eilen kävi juuri niin.

Aloitin juuri uudessa projektissa, ja kokoustimme käytännössä koko päivän. Juoksin sessioiden välillä pikaisesti vessaan ja pesin kädet, mutta koska aikaa oli vain pari minuuttia jouduin hosumaan, en ehtinyt edes odottaa lämmintä vettä. Luonnollisesti sillä välin palaveriin oli ilmestynyt uusi tyyppi. Näin jo etukäteen, että olen ansassa: kättely on välttämätön. Yritin hätäisesti pyyhkiä oikeaa kättä vielä housuihin. Posket kuumottaen ojensin kylmännihkeän käteni. En voinut katsoa silmiin.

Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Haluan selittää!

Ensinnäkin wc:ssä tulee käydä nopeasti, käytännössä noin minuutissa, muuten kaikki luulevat että sinulla oli kakkahätä ja se ajatus pilaa mukavan ilmapiirin. Kiire altistaa hutiloinnille.

Toiseksi vessoista on USEIN käsipaperi loppu, jolloin on pakko pyyhkiä kädet sormiin hajoavaan vessapaperiin tai paitaan. Silloin ei ehkä tule oltua niin huolellinen kuin pitäisi. Tarjolla oleva käsipyyhe voi myös olla huonoa, sellaista kummallista kuituliinaa, joka ei kuivaa kunnolla, siirtää vain kosteutta hieman eri paikkaan. Tai jos käsipyyhe on kangasta, se on sellaisessa sairaan kireässä rullapakassa, josta sitä saa otsasuoni tykyttäen raastaa esiin. Kun puhdasta pyyhettä saa näkyviin 10 senttiä, kangas kelautuu jo kolinalla takaisin rullaan ja joudut pyyhkimään kätesi pinkeään kangasseinään. Siinä jää väkisinkin sormien välit kosteiksi.

Pahimmassa tapauksessa vessassa on kuitenkin teknologinen riemuvoitto, helvetinkone, joka puhaltaa pöpöt kaikkien toiletissa olijoiden naamalle mutta kuivattaa vain sarveiskalvot. Bonuksena kuulostaa siltä kuin jumbojet laskeutuisi suoraan korvaasi. Silloin vessasta pitää vain paeta kuivaten kädet vastaantuleviin ihmisiin.

Anteeksi, en minä tahallani. Mutta kannan kyllä tästä lähtien mukanani pientä jumppapyyhettä, jolloin voin varmistaa, että käteni on aina mukavan kuiva ja lämmin. Se olkoon konsulttimaailmassa kilpailuetuni.

Näin onnistut siman kanssa

Olen tehnyt simaa nyt useamman vuoden putkeen. Pullot eivät ole räjähtäneet, poreita on ollut sopivasti ja rusinat nousseet aatoksi, vaikka joskus on alkuun näyttänyt huonolta. Ja kun makukin oln ollut kohdillaan (anoppikin tykkää), kätevä emäntä -fiilikseni on noususuhdanteessa.

Jos et vielä ole kokeillut simahommia niin rohkaisen kokeilemaan! Jaan muutaman olennaisen vinkin, joista olen itse ollut kiitollinen.

Perinteinen simareseptihän on seuraava:

4 l vettä
250 g fariinisokeria
250 g taloussokeria
1–2 sitruunan mehu (olen pistänyt kolme sitruunaa)
herneen kokoinen pala tuorehiivaa

Ensin kuumennat kattilassa kaksi litraa vettä, johon sulatat sokerit ja laitat puristetun mehun sekä kuoriraasteen. Sitten lisäät kaksi litraa kylmää vettä päälle, jonka jälkeen odotat että kattila viilenee. Sitten vain liuotat hiivapalleron pieneen vesitilkkaan ja kaadat kattilaan. Kattila saa jäädä vuorokaudeksi pöydälle käymään.

Seuraavana päivänä kaadat siman (vinkki: suppilo) pulloihin (vinkki: 5 kpl), joissa on pohjalla teelusikallinen sokeria ja muutama rusina. Älä laita korkkia kiinni tiukkaan. Kun rusinat nousevat pintaan muutaman päivän päästä, sima on valmista.

1. Hiivaa tarvitaan tosiaan vain herneen kokoinen (ei peukalonpään) pallero siihen neljään litraan nestettä. Jos keitos ei lähde kuplimaan puolessa vuorokaudessa, olet joko tappanut hiivan laittamalla sen liian kuumaan nesteeseen tai sitten keitoksella on liian kylmä. Nosta sanko / astia johonkin lämpimään esim. kylppärin lattialämmityksen päälle ja tsekkaile tapahtuuko mitään.

2. Jos et kaipaa tajunnanräjäyttävänmakeaa juomaa, laita sokeria vain puolet perusreseptin määrästä ja testaa miltä tuntuu. Perusreseptihän löytyy fariinisokeripussin kyljestä, joten on selvää, ettei makeutuksessa säästellä. Pienellä vähennyksellä juomasta tulee aikuiseen makuun sopivaa.

3. Juomaan lisää raikkautta inkivääri. Kun astiaan pilkkoo tuoreen inkiväärin palasia (näitä voi laittaa myös pulloon), makuun tulee potkua. Tämä on todennäköisesti myös aivan loistava nuhajuoma!

Itsetuntoni on kokemuksen myötä parantunut. Tällä hetkellä porisemassa on verigreippi-vaniljasima (laitan reseptin, jos tulee hyvää) ja kesällä aion vihdoin tehdä sitä raparperisimaa.

Ei se väärin ole, jos mutsi tuoksuu pullan sijaan simalta! Ja onpahan teoria hallussa jos muutan joskus eteläiseen Ranskaan viininviljelijäksi. Kili kili!

Minä kirjoitan romaanin

Minä ja mahtava kustannustoimittaja Anna Kivekäs.

Tuossa otsikossa se seisoo. Joulun alla sain tietää, että minulla on kustannussopimus.

Kerroin jo viime keväänä, että olin alkanut kirjoittaa blogipostausta, joka rönsyili hallitsemattomasti. Se alkoi joulupöydässä syntyneistä ajatuksista, mutta pian siihen sekoittui muistoja ja tarinoita. Yhtäkkiä huomasin, että teksti oli venynyt jo useaan tuhanteen merkkiin eikä se ollut millään tavalla normaalia blogisisältöä.

En tiennyt, mikä se oli. En tiennyt pitkään aikaan. Copy-pastesin sen pois bloggerista ja heitin tekstinkäsittelyohjelmaan, jossa se alkoi elää omaa elämäänsä. Joka kerta kun avasin tiedoston, tuli kymmenen sivua lisää tekstiä.

Kerroin ensin hyvälle ystävälleni, että olen mennyt kirjoittamaan jotain kummallista. Hän luki tekstin ja sanoi että nämä henkilöthän ovat kiinnostavia, jatka.

Jatkoin.

Keväällä tekstiä oli yhtäkkiä sata sivua ja henkilöitä puolen tusinaa. Päätin pyytää toisen mielipiteen, tällä kertaa kirjallisuusalan asiantuntijalta. Sain taas muutaman hyvän vinkin tyylistä ja rakenteesta ja kehoituksen jatkaa.

Kesällä otin jo yhteyttä tuttuun kustannustoimittajaan. Hän sanoi, että onhan tässä vielä duunia tehtävänä, mutta hänkin käski jatkaa.

Jatkoin. Ja nyt minulla on kustannussopimus eli lupa finalisoida teksti ammattiavun kanssa kevään aikana.

On kertakaikkisen vaikeaa vieläkin uskoa, että tästä omituisesta, käsistä lähteneestä tekstistä tulee kirja! Hassuinta tässä prosessissa on, että odotin koko ajan stop-merkkiä. Että joku sanoisi, ettei tällaista kannata tehdä. Että aihe on käsitelty sataan kertaan ja henkilöt ovat liian naiiveja. Että tällaisia käsikirjoituksia on maailma täynnä, mutta vain vähän taitavampien kirjoittajien tekemänä, ja että minun kannattaisi käyttää aikaani mieluummin pihan haravointiin.

Mutta ei kukaan sanonut niin. Päinvastoin, sain valtavasti hyviä neuvoja, kannustusta ja tukea. Lisää sitä, poista tätä, onko tuo tarpeellinen, tämä on epäuskottavaa ja tämä hyvä, mieti vielä näitä. Hiljalleen siitä syntyi kokonaisuus, joka näytti kirjalta.

Kirja putkahtanee maailmaan ensi syksynä, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Se kertoo kahden hyvin erilaisen suomalaisen perheen kohtaamisesta ja kohtaamisen aiheuttamista jälkimainingeista. Molemmat perheet ovat omalla tavallaan saaneet lottovoiton, mutta heidän lapsilleen jäävää perintöä voi tarkastella monesta näkökulmasta: mitä kannattaa antaa eteenpäin ja mitä ei.

Minullakin on lottovoiton saanut olo. En ole koskaan tehnyt mitään näin vaikeaa ja kiinnostavaa yhtä aikaa. On ollut pakko olla kärsivällinen. On ollut pakko ottaa vastaan apua. On ollut pakko vaientaa se päänsisäinen ääni, joka sanoo, että et sinä osaa.

Osasin tai en, joku minua tässä kirjoittamisessa nyt vaan vie mukanaan. Vieköön!

Ps. Blogi siis jatkuu, mutta luultavasti välillä tulee taukoja.

Miten uuden vuoden lupaus pidetään?

Tammikuun ensimmäistä päivää on aina leimannut vakava hiljaisuus. Kaiken paukkeen ja rätinän jälkeen tulee suvantovaihe, jolloin siivotaan roskat pihalta, kuunnellaan presidentin viesti ja viedään pullot kauppaan.

Tässä uuden alun mielikuvassa on jotain hyvin lohduttavaa ja armollista. Menneet synnit ovat menneitä, ei muistella pahalla ja annetaan olla. Tässä kohtaa moni vakavoituu miettimään, miten omaa elämää pitäisi uudistaa. Joku aloittaa tipattoman, toinen dieetin ja kolmas kuntoilun. Joku taas haluaa aloittaa kokonaan puhtaalta pöydältä ja siivoaa elämäänsä isommalla luudalla, parisuhteen tai työpaikan kontekstissa.

Ja se on ihan hyvä. Ei lupauksissa ole mitään pahaa, vaikka epäonnistumisille onkin helppo naureskella, kun jumpassa on taas helmikuussa ihan vakiomäärä jengiä. Kampanjat jaksavat kannatella niin kauan kun uutuudenviehätystä riittää, mutta elämänmuutos on pitkä prosessi. Aloittaminen vaatii ehkä jonkun lopettamista tai päinvastoin.

Elämänmuutokseen tähtäävissä lupauksissa yritän itse erottaa kaksi asiaa toisistaan: strategisen ja taktisen tason. Strategia on suunnitelma, joka tähtää johonkin päämäärään: miksi haluan muuttaa käytöstäni? Taktiikka taas tarkoittaa toimenpiteitä, joita päämäärän saavuttaminen edellyttää: miten saavutan tavoitteeni.

Hyvin usein uuden vuoden lupaukset ovat taktisen tason toimenpiteitä ilman, että todellista päämäärää on sisäistetty / lausuttu ääneen. Tällöin saattaa käydä niin, että häntä heiluttaa koiraa.



Ajattelin jakaa yhden metodin, jota itse käytän, kun olen jumissa sen suhteen, mitä oikein olen tekemässä.

Pora-reikä-hylly -malli lähtee siitä, että ihminen, joka kiiruhtaa ostamaan poran, ei yleensä halua omistaa poraa, vaan saada reiän seinään. Ja loppuviimeksi hän haluaa sen reiän seinään siksi, että saisi maustehyllyn vihdoin käyttöön, sillä se helpottaa ruoanlaittoa. Pora on siis vain väline, jolla saadaan tapahtumaan joku lopulliseen tavoitteeseen johtava asia.

Näitä kaikkia kolmea kohtaa voi pyöritellä omien tavoitteidensa suhteen, yhdessä ja erikseen. Tarvitaanko hylly todella? Millainen poranterä seinään sopii? Tarvitaanko tavoitteeseen paitsi pora ja poranterä, myös ruuvit, proput, mittanauha ja vaateri, se hylly, kyky käyttää poraa ja aikaa koko operaatioon? Miksi se hylly ei ole jo seinässä?

Kömpelönä esimerkkinä. Jos haluan tehdä "joulun jälkeisen ryhtiliikkeen", pidän mässäilyahdistusta porana ja salikorttia reikänä seinässä. Yhtä hyvin voisin vain iloita siitä, että oli rentouttava ja konvehtipainotteinen joulu perheen kanssa ja normaali elämä alkaa ihan orgaanisesti arjen myötä. Juhla on juhlaa. Hylly on jo seinällä, pölyt vain pitäisi pyyhkiä.

Jos taas oikeasti haluan parantaa kuntoani vaikkapa terveyden tähden, kyseessä on aika hemmetin iso hylly kiinnitettäväksi. Plakkarissa on oltava muutakin välineistöä kuin salikortti eikä homma ehkä onnistu ilman apua.

No, hiffaatte ehkä pointin.

Ajattelin itse jatkaa kuntomielessä viime vuonna löydettyjä iloja: kävelemistä äänikirjojen kanssa, duunipyöräilemistä ja satunnaista jumppailua, suoliston hyvinvointiohjelmaa ja lääkärissä käymistä, jonka havaitsin yllättävän hyväksi tavaksi löytää niitä tarvittavia työkaluja arvailun sijaan. Harkitsen jopa hammaslääkäriä. Hrr.

Lisäksi keskityn tänä vuonna olosuhteiden pakosta vähän haastavampaan hyllyyn: ajankäyttöön. Ja koska olen jo luopunut kaikenlaisesta kuormittavasta (kuten laihduttamisesta) on syytä kosketella todellisia kipupisteitä. Erityisesti etsin asioita, joihin minä itse voin vaikuttaa, ja luonnollisesti matalalla roikkuvat hedelmät poimitaan ensin.

En haluaisi lopettaa mitään isoa, joten ajattelin tehdä ensimmäisenä taktisen tason peliliikkeenä puhelimen sovellus- ja asetusremontin. Poistan luuristani kaikki ilmoitukset, facebookin ja pari peliä. Jos haluan roikkua somessa, joudun tekemään sen tarkoituksella (enkä ohimennen) ja kaivamaan koneen esiin. Toiseksi korjaan rannekelloni rannekkeen, jotta ei tarvitse tähyillä puhelinta edes kellon takia.

Kääk. Ikävintä tässä on se, että tiedän jo nyt, että tämä toimii.

Mainiota vuoden alkua teille omien hyllyjen kiinnittelyyn!

"Miten sulla nykyään menee?"

Eräs tuttava kysyi viime kesänä, että "miten sulla nykyään menee". Ihan ohimennen ja kevyesti vain. Mutta kun siinä oli se nykyään.

Vastasin jotain ympäripyöreää, mutta jäin miettimään, mitä hän oikein mahtoi tarkoittaa. On ihan totta, että 10 vuotta sitten minulla ei mennyt kovin vahvasti. Oliko hän huomannut tai kuullut jotain? Olinko itse tilittänyt? Näkyikö kriisi päällepäin?

Muistan elävästi sen fiiliksen, kun täytin neuvolan mielialakyselyä. Huutonauratti. Kysymykset olivat omituisia. En halunnut tappaa itseäni vaan paeta menolipulla pois jonnekin, missä kukaan ei esittäisi minulle yhtään saatanan kysymystä lastenhoidosta, josta en tiennyt yhtään mitään. Ja toiseksi teki mieli kirkua. Nämä eivät olleet vaihtoehtoina. Sitäpaitsi terveydenhoitaja oli parikymppinen, joten katsoin parhaaksi rastittaa paperista terveen vaihtoehdot ja lähdin takaisin mustaan aukkoon.

Nykyään tiedetään, että masennuksella on kaikenlaisia ilmenemismuotoja. Sen voi laukaista moni asia ja se ilmenee yksilöllisesti, myös naisilla ja miehillä eri tavoin. Yksi nukkuu, toinen valvoo. Yksi ahmii, toinen ei syö mitään. Yksi masennuksen tyypillinen oire on ikävien ajatusten pyörittely mielessä. Mieli yrittää etsiä ratkaisua tilanteeseen. Kai sen voi blogillakin ratkaista. Kiitos, että olitte mukana puimassa, se vei kuitenkin eteenpäin.

Oli miten oli, nykyään vankila on poissa. Tai sitten totuin siihen. Kalterit ovat haihtuneet hiljalleen elämän uusien uomien myötä, imetystaistelut, rota-virukset ja päiväuninukutukset vaihtuneet isojen lasten kanssa viihtymiseen. En enää ole katkera, vihainen, ärtynyt ja vaisu. Ei tarvitse olla. Mutta vauvoista tulee pieni tahaton kavahdus edelleen. Pahoittelut siitä.

Olen yrittänyt myös ottaa opikseni. Erityisesti olen tehnyt duunia vastoinkäymisten hanskaamisen kanssa. Fuck this shit -metodi ei ole pitkällä tähtäimellä paras ratkaisu, vaikkakin houkuttelevin. Ennen kaikkea olen lopettanut katsomasta aina kysyvästi muiden suuntaan kun joku korttitalo kaatuu. Ihmisiä tässä kaikki ollaan, ja useimmiten syypää löytyy peilistä.

Paremman elämän työkalujakin on enemmän. Olen huomannut, että saan kaikista kutisevimmat näppylät autonomiani sörkkimisestä. Otan välittömästi kierroksia, jos menemisiäni yhtään kytätään ja kysellään milloin tulen, vaikka kyselijä paikkaa sillä vain omaa, normaalia perustarvettaan tietää, mitä tapahtuu. Tilanteessa, jossa en pidä muiden käytöksestä, voin välittömästi vaikuttaa omaani. Miksi en siis tekisi niin?

Muutenkin homma alkaa selkiytyä, erityisesti pakollisten ja vapaaehtoisten asioiden viitekehyksessä. Tiedän mitä haluan tehdä ja mitä en halua tehdä. Olen lakannut tarkkailemasta painoani, taistelemasta ryppyjä vastaan ja ostamasta liian pieniä vaatteita. En kertakaikkiaan ehdi panostaa makkaroihini kaikkien kirjoitus- ja yritysprojektien keskellä. Pahoittelut siitäkin.  Olen lopettanut myös sängyn petaamisen, ruoanlaiton ja vihaamani lenkkeilyn. Syy on ihan selkeä: jos haluan sanoa kyllä kivoille asioille, kuten lastenkirjojen kirjoittamiselle, on sanottava sille vapaaehtoiselle myrkynnielemiselle ei.

Ja kuulkaa siinäpä se. Ennen ei ollut paremmin. Nykyään on.

Köyhä, mene mustikkaan!

Janna Rantala kirjoitti erinomaisen kolumnin siitä, miten monet lastenkasvatusneuvot sisältävät rahallisen investoinnin.

Tee lyhyempää työpäivää!
Muskari on loistava ensiharrastus!
Menkää yhdessä mustikkaan!

Taloudellinen ahdinko tekee vanhemmuudesta stressaavaa myös sen "ilmaisen" läsnäolon näkökulmasta. Silloin se mustikkametsään meneminen ei ehkä ole ensimmäisenä to do -listalla.

Mielestäni näkökulma oli hyvä, mutta kommentointi kolumnin jälkeen osoitti toisen ongelman. Mitä me tiedämme köyhyydestä? Mistä puhutaan, kun puhutaan huono-osaisuudesta? Mitä on absoluuttinen köyhyys ja suhteellinen köyhyys?

Ajoittainen vähärahaisuus yliopisto-opiskelijana ei vielä pätevöitä köyhyyden asiantuntijaksi. Nuuka, valittu elämäntapa ei ole sama asia kuin miettiä meneekö asunto alta ja miten pitkään pesukoneen korjaajan laskua voi pitkittää ennen kuin se menee ulosottoon. Tai millaista elämä on, kun lähipiiri ei ole mikään tukiverkosto vaan kivireki, jota itse yrittää pitää pinnalla. Joillekin kierrätys ei tarkoita sitä, että ehtii huutaa av:n 90 euron merkkileggareihin.

Köyhyyden aiheuttamasta näköalattomuudesta on jo puhuttu jonkin verran, mutta ei ehkä tarpeeksi. Kun hyvätuloinen kehottaa köyhää hakemaan metsästä mustikkaa ja suppilovahveroita (en kyllä itsekään tiedä, millaisen ruoan näistä saisi), hän kertoo vain, mitä hänelle itselleen tulee päällimmäisenä mieleen köyhänä olemisesta: stereotyyppistä köyhää vaivaa vain rahan (tai nöyryyden) puute, hän on elämäntapansa valinnut tai vähälahjaisuudellaan ansainnut.

Kääntäen vielä traagisempaa on, jos hyväosainen kokee ansainneensa hyväosaisuutensa ja katsoo jopa auttavansa uusavutonta köyhää vinkkaamalla metsässä odottavista ilmaisista mustikoista, joita poimiessa saa sunnuntain kivasti kulumaan. Win-win! Samalla kun antaa itselleen oikeuden olla ymmärtämättä elämäntilanteiden monimuotoisuutta, vaatii köyhää ottamaan mallia omista, fiksuista valinnoistaan, joilla säästää sievoisen summan.

Olisikohan niin, että köyhyys on joillekin kommentoijille ylipäätään ymmärryksen ulottumattomissa. Huono-osaisuus on niin monisyinen ongelma, että sen vaikutusta ihmiseen on vaikea käsittää. Siihen liittyy sairastumista, mielenterveys- ja päihdeongelmia, asunnottomuutta, yksinäisyyttä ja työttömyyttä. Kyllä yhteiskunnan turverkon läpikin voi pudota.

Mutta jos empatialihasta ei löydy, ymmärrystä voi hankkia tiedon kautta. Tietokirjaviikon kunniaksi suosittelen ihan jokaiselle kipittämistä kirjastoon ja lainaamaan vaikkapa professori Juho Saaren kirjoittaman teoksen Huono-osaiset. Siellä se tutkittu tieto odottaa ihan ilmaiseksi, ihan kuin mustikat metsässä. Omasta viitseliäisyydestä vain kiinni, hei.

Kuusivuotiaan uhma hipoo neroutta

Ihan kuin sitä olisi taas ilmassa. Vaihetta.

Kuvan kohta kuusivuotias saattaa tai ei saata liittyä tekstin tapahtumiin.

Kitinää.
Mykkäkoulua.
Kurkku suorana huutamista.
Uhmaamista.
Murjotusta.
Tuhahtelua.
Vollotusta.
Vänkäämistä.

Erityisesti tuota viimeistä. Veikkaan, että perheeseemme on saapunut vaihe, jossa vanhemmat pilaavat kuusivuotiaan muuten ihan mielekkään elämän. Tämä kuuden vuoden kriisi on toisaalta kerrassaan nerokas uhmaikä. Ei voi kuin ihailla, minkälaiseksi ongelmavyyhdiksi kuusivuotias osaakin itsensä kietoa ihan muutamissa sekunneissa. En pystyisi samaan, vaikka olen treenannut pitempään.

Ei liene sattumaa, että samassa iässä Skidi sai kaverin luota poistuttaessa hermokohtauksen, jonka muistamme edelleen. Varmasti myös kaikki sen kerrostalon asukkaat muistavat.

Kuusivuotiaaseen verrattuna kaksivuotias on vain hieman väkivaltainen simpanssi (ja aika kevyt esim kainalo-otteeseen). Verbaalisesti lahjakas ja ilmaisuvoimainen eskari-ikäinen sen sijaan osaa jalostaa perusvollotuksesta kertaluokkaa suuremman kriisin kuin alkuperäisessä aiheessa ikinä oli aineksia. Ja mikä hienointa, siinä missä kaksivuotias oli harhautettavissa hiljaiseksi (Katso! Rusinoita / ilmapallo / lentokone / äidin avaimet), kuusivuotias nostaa eilisetkin vollotuksen aiheet uudestaan pöydälle.

Jos häntä toruu, hän lietsoo itsensä täydelliseen "Kukaan ei rakasta mua" -tilaan ja ripottelee tuhkaa päälleen. Tai juoksee huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni. Eikä todellakaan tule ulos pienestä maanittelusta.

Jos häntä yrittää lohduttaa rationaalisilla argumenteilla, hän keksii salamannopeasti kymmenen uutta syytä jatkaa vollotusta. Logiikan hän ei anna rajoittaa itseään.

Jos hänen kanssaan yrittää kerrata sääntöjä, se on raskas syytös ja hyökkäys koko hänen olemassaoloaan, identiteettiä ja universumia kohtaan.

Jos hänen tunteitaan yrittää sanoittaa, hän kääntää puheen vanhempien huonoihin vuorovaikutustaitoihin ja puutteisiin kasvattajina. Minkä tietysti siinä vaiheessa jo itsekin tajuaa.

On välillä aivan hirveän vaikea uskoa, että tämän ikäkauden käytös ei ole puhdas valinta perseillä kaikesta mahdollisesta vaan jonkinlainen kasvamiseen liittyvä tuikitärkeä vaihe, joka liittyy aivojen synapseihin. Mutta mennäänpä nyt näillä taas.

Ps. Miten ikinä kukaan voi opettaa eskariluokkaa?

Lapsi maksavana asiakkaana - mikä voisi mennä pieleen?

Minulla olisi yksi toive näin suomalaisen työväen juhlan jälkeisissä tunnelmissa. Se liittyy palvelukulttuuriimme. Toivoisin, että lasten kohtelu asiakkaina paranisi.

Kun kersat kasvavat sen verran isoiksi, että ne alkavat ansaita rahaa ja käyttää sitä, heistä tulee asiakkaita ja kuluttajia. Säästämistä ja rahankäyttöä tulee yleensä harjoiteltua yhdessä aikuisen kanssa (ja vahingossa tehtyjen digiostosten kautta), mutta asiointiin liittyy muitakin mutkia kuin kukkarossa olevien eurojen laskeminen. Kuluttajuuteen liittyy paljon vastuuta ja oikeuksia. Kaikenikäisille ihmisille keskeisin kuluttajataito on tietoisuus niistä säännöistä ja laeista, jotka kaupankäyntiä säätelevät. En ole ihan varma, ovatko kaikki aikuisetkaan näistä niin perillä kuin pitäisi.

Mitä ostopäätös tarkoittaa? Miksi pitää pyytää kuitti? Mitä teet jos ostoksessasi on jotain vikaa? Miksi kengistä, joissa ei ole mitään vikaa, ei välttämättä saa rahoja takaisin, ja miksi käytettyä tuotetta ei voi palauttaa ollenkaan?

Olen tässä kevään aikana törmännyt muutamaan keissiin, joissa palvelu olisi takuulla ollut erilaista, jos asiakas olisi ollut kolmisenkymmentä vuotta vanhempi.

Skidi on opetellut kulkemaan itsenäisesti bussilla. Matkakortin lukijan kanssa ei kuulemma saa apua. Kahteen kertaan bussin ovet on suljettu niin nopeasti, ettei Skidi ole ehtinyt ulos. Hän kävi pyytämässä kuskia pysähtymään, mutta kuski ei reagoinut pyyntöön millään tavalla. Toisella kertaa hän nieli tappionsa mukisematta ja roikkui seisaallaan tolpassa seuraavalle pysäkille. On ollut motivoimista saada Skidi käyttämään joukkoliikennetä esimerkiksi harrastuksiin kulkemisessa.

Toinen kriisi iski vappupallon kanssa. Myyjä nyhti 15 euroa puolityhjästä pallosta ja väitti, että se täyttyy lämpimässä. Ei täyttynyt. Kun Skidi meni pyytämään vaihtoa ihan mihin tahansa samanarvoiseen mutta täyteen palloon, myyjä oli todennut, ettei jaksa.

Jos ottaa pahan smoothien se on ns. oma vika. Sen voi yrittää vaihtaa siskon kanssa
joko vinkumalla tai lupautumalla letitettäväksi.

Lapset ovat tällaisissa tilanteissa mahdottoman paikan edessä, tietenkin. Rahan arvon lisäksi pitää ymmärtää, mitä rahalla pitäisi saada. Tämän asian arviointi on aikuisellekin vaikeaa, ja tuotteiden osalta vain marginaalisesti helpompaa kuin palveluissa. Vielä vaikeampaa on tehdä reklamaatio. Mitä voit vaatia, ja miten perustelet vaatimuksesi? Sitten pitäisi vielä uskaltaa avata suunsa.

No, kaikista kokemuksista tietysti oppii jotain, myös niistä hyvistä, ja niistä, joissa tappiot menevät omaan piikkiin.

Kassa on ainakin kertaalleen juossut ipanan kiinni tämän unohdettua vaihtorahat. Ja jos ostaa pihakirppikseltä, tuote kannattaa tutkia kunnolla. DVD-leffa ilman suomenkielistä tekstitystä on kielitaidottomalle vähän huonoa viihdykettä.

Olisi kiva tietää, millä tavalla kuluttajatietoisuus näkyy nykyisessä opetussuunnitelmassa. Taidot kun liittyvät valtavan laajaan pakettiin paitsi lainsäädäntöä myös etiikkaa, vaikuttamista, medialukutaitoa sekä tiedonhankintaa.

Tämän maan yksi hienoimpia asioita on se, että voin luottaa siihen, että kersoja ei kidnapata koulumatkalla sen enempää kuin kuseteta tai ylenkatsota, kun ne harjoittelevat elämäänsä maksavina asiakkaina. Minusta se olisi ihan vaalimisen arvoinen asia.

Tarvitsemme melua musiikkiluokista (pun intended)

Kysyin jouluna Skidiltä, onko hän nyt puolen vuoden perusteella tyytyväinen päätökseen vaihtaa koulua. Vastaus oli selkeä kyllä. Skidi on viihtynyt loistavasti. Musiikkiluokalla on hyviä tyyppejä, hyvä yhteishenki, he esiintyvät paljon ja pääsevät myös konsertteihin yleisöksi. Orkesterissa soittaminen on kuulemma ihan parasta.



Tänään oli Hesarissa juttu, jonka mukaan musiikkiluokille ei enää haeta samaan malliin. Ja jos osallistujia on liian vähän, luokkia ei perusteta.

Missä mättää? Miksi luokille ei haeta? Jutussa esitettiin monta syytä, mutta yhden asian koin itse selkeäksi ongelmaksi: kaupungin viestinnän.

Olen asunut Espoossa samalla alueella koko ikäni, joten tiesin, missä kouluissa on musiikkiluokat. Mihinkään esittelyyn en koskaan törmännyt. Hakuajat ilmoitettiin Wilmassa, mutta viestissä oletettiin ihmisten jo tietävän, mitä oppilaat musiikkiluokalta saavat. Ei ihme, että opettajan pitämä yksi vanhempainilta oli tupaten täynnä. Eikö joku esittelyvideo voisi olla kaupungilla verkossa koko ajan?

Veikkaan, että vanhempi, joka on itse käynyt musiikkiluokan, valitsee sen poikkeuksetta lapselleen mikäli mahdollista. Mutta suurin osa on vanhempia, jotka eivät tiedä, mitä painotettu musiikinopetus tarkoittaa.

En minäkään tiennyt. Olen duunariperheestä, jossa kukaan ei osannut soittaa mitään. Minun musiikkikasvatuksestani ovat vastanneet lähinnä karaokebaarit.

Minä siis kuvittelin, että luokalle päästäkseen pitää olla valtavan lahjakas ja hallita vähintään viisi soitinta, mutta ei se niin mene. Soitinta ei tarvitse olla ollenkaan. Ihan pelkkä innostus ei riitä, mutta absoluuttista sävelkorvaa tai täydellistä rytmitajua ei vaadita. Lapsia ne ovat. Opetukseen kuuluu yhdessä soittaminen ja treenaaminen, kyllä siinä oppii.

Onkin todella sääli, jos musiikkiluokkia puutteellisten tietojen takia joudutaan perumaan. Sillä kun katsotaan tutkimustuloksia, musiikkiluokan edut ovat jokaisen vanhemman unelma: parempi kouluviihtyvyys (erityisesti pojilla!), hyvä yhteishenki, oma identiteetti ja vähemmän opettajien sairauspoissaoloja. Lisäksi musiikin ja matematiikan opiskelu vahvistavat toisiaan. Ei paskempaa.

Musiikkiluokkia (ja taideaineita) vastustetaan monesta syystä. Musiikki on itseisarvollisesti monen päättäjän mielestä turhaa luksusta, elitismiä, hörhöilyä ja turhaa rahanmenoa. Rahaa ei kuitenkaan pala yhtään sen enempää kuin muuhunkaan opetukseen, vaikka tutkimusnäkökulmasta pitäisi.

Musiikillisuutta pitäisi lisätä opetuksessa ihan ilman painotuksiakin. Jos kotona ei ole yhtään soitinta, mistäs se musikaalisuus ikinä selviäisi.

Tekisipä mieli pirauttaa jollekin tutkijalle ja kysyä, miten Pisa-tulokset korreloivat jutussa mainitun musiikinopetuksen tason laskun kanssa.

Hakekaa siis ihmeessä musiikkiluokalle, jos se suinkin perheen pirtaan sopii.

WhatsApp näyttää, että mikään ei ole vaikeampaa kuin keskustelu

Koulujen WhatsApp-draamat työllistävät opettajia. Alakouluille kohdistetussa kyselyssä somessa tapahtuvan kiusaamisen ja riitelyn selvittelystä koulussa kertoi moni vastaaja.

Tuttu aihe. WhatsApp-käyttäytymistä on setvitty myös Skidin kanssa syksyn mittaan. Luokan käytössä olevan sovelluksen pelisäännöistä ja käytöstä keskusteltiin opettajan kanssa ja oppilaat saivat tehtäväkseen pohtia, onko luokan omasta ryhmästä pelkkää haittaa ja toisaalta mitään hyötyä.

Se on erittäin hyvä kysymys. Ja vastaaminen kuuluu myös vanhemmille.

WhatsAppissa on 16-vuoden ikäraja, ja nuoremmat saavat käyttää sitä vanhempien valvonnassa.  Tämä valvonnan tarve menee monelta ohi, koska viestittelyyn tarkoitetussa sovelluksessa itsessään ei ole mitään ongelmallista kuten mainoksia tai mahdollisuutta vahinko-ostoksiin. Ongelma on siinä, että valvonnan tarve ei näy.

Vanhemmat siis ymmärtävät, että pyöräillessä pitää käyttää kypärää ja jalkapallossa pitää olla valmentaja, mutta kersat ja älypuhelin on harrastuksena epämääräinen.

Selkkauksen jälkeen ryhmää kuitenkin haluttiin jossain muodossa jatkaa. Ehdotin Skidille, että voisin liittyä ryhmään tarkkailijajäsenenä, joka puuttuu peliin vain, jos yhdessä sovitut pelisäännöt unohtuvat. Yllätyksekseni ehdotusta kannatettiin. Ehkä siksi, että tunsin suurimman osan ipanoista jo eskariajoilta.

Aika nopeasti huomasin, mikä on ongelma. 

Luku- ja kirjoitustaito ei vielä tarkoita sitä, että osaisi keskustella. Viestintä menee usein mönkään alan ammattilaisiltakin, saati alakoululaisilta. Hyvä keskustelutaito edellyttää valtavasti yleistietoa, kuuntelemista, tulkintaa, huumorin ja provosoinnin ymmärtämistä, argumentointitaitoja, logiikkaa, sosiaalista silmää, kontekstin lukemista, itsehillintää ja mikä tärkeintä empatiaa. Ryhmäkeskustelu on vielä astetta vaikeampaa.

Näitä taitoja harjoitellaan ihan koko elämä, myös viestisovelluksissa. Mitään diginatiiveja ei ole olemassakaan, äidinmaidossa ei siirry yhtään mitään taitoja. Kaikki opetellaan, niin tekniikka kuin etikettikin. Joku harjaantuu nopeammin kuin toinen.

Kouluiässä lapsi on jo aika iso, joten syntyy illuusio siitä, että hän selviää sosiaalisista tilanteista itsenäisesti. Mutta tilanne on vähän sama kuin taapero laitettaisiin auton rattiin. Itse en vieläkään päässyt tilaan, jossa en tarvitse apua ihmissuhteiden saralla.

Loppusyksy meni pääsääntöisesti hyvin. Olen puuttunut keskusteluun muutaman kerran: antanut vinkkejä, miten puhelin buutataan ja sovellus päivitetään, kieltänyt videoiden jakamisen ilman lupaa ja kertonut, miten asetuksista saa ryhmän hiljaiseksi. Ihan perusjuttuja. Ja kertaalleen olen ottanyt yhteyttä kuudesluokkalaiseen tyttöön, joka lisäili kolmasluokkaisia ryhmiin, joissa jaettiin lähinnä kirosanoja. Hänellekin piti selittää ihan perusteet.

Koska minua ei ole vielä poistettu ryhmästä, oletan, että virtuaaliläsnäoloni koetaan jos ei nyt hyödylliseksi niin ei haitaksikaan. Jää nähtäväksi olenko siellä vielä yläasteellakin.

Ps. Jos tuntuu, että omissa digitaidoissa on aukkoja, kannattaa tutustua Ylen Digitreenit sarjaan! Siellä vastataan kaikkiin atk-aiheisiin kysymyksiin, joita ei ehkä kehtaa kersoiltaan kysyä.

Lapsiperheen trendit 2017

Vuodenvaihteessa on suosittua tehdä erilaisia trendilistoja: mikä on nousussa ja mikä laskussa. Lapsiperheessä trendien ennustaminen on hieman haastavaa, koska erilaisia villityksiä pulpahtelee vuoden mittaan myös pyytämättä ja yllätyksenä, mutta esitin nyt kuitenkin parhaan arvaukseni sekä ensi vuoden ikivihreistä suosikeista että kuumimmista nousijoista. Kas tässä, olkaa hyvät!

1. Univaje

Tämän raskausaikana alkavan, lähes kaikkia lapsiperheitä koskettavan megatrendin intensiteetti vaihtelee, mutta ei koskaan kokonaan poistu. Syyt vain vaihtuvat. Vuonna 2017 heräilyn syitä ovat varmasti mm. aina aamuyöllä alkava vatsatauti, sängystä putoaminen ja erilaiset kysymykset, joihin tulee saada heti vastaus ("Mistä merenneidot pissivät?"). Ja tietenkin liian pitkään valvominen, koska oma aika.

2. Viisastelu

Koska nuorempi kokee jo nyt osaavansa kaiken paitsi ninjaliikkeistä sivupotkun, vuonna 2017 kersoihin mahtuu oletettavasti kaikki maailman tieto. Auta armias, jos unohdat Let it gon tokan säkeistön tai minä päivänä ja mihin aikaan Pokémon-ohjelma tulee. Tai jos käytät väärää emojia WhatsAppissa. Oletettavasti myös vanhempien kanssa liikkumiseen liittyvä Et sitten... -alkuinen neuvominen räjähtää käsiin. 

3. Möykkä

Möykkä on lapsiperhetrendien kestosuosikki, joka vain muuttaa hieman muotoaan vuodesta toiseen. Möykän suosituimmat muodot tänä vuonna perheessämme lienevät kylpykiljuminen, armoton päällepuhuminen ja luuppaava laulaminen.

4. Sokeri

Syömisistä kävyt, hiekka ja multa ovat täysin pois muodista. Parasta juuri nyt ovat sokeripitoiset leipomistuotteet. Pistän pääni pantiksi, että myös ensi vuonna löytyy joku uusi glukoosifruktoosisiirapilla höystetty suosikki, veikkaan toffeeta, koska se on tänä vuonna alkaneen oikomishoidon aikana ollut kieltolistalla. Salmiakkihimoa saanemme odotella vielä hetken.

5. Paljonpuhuvat ilmeet

Monena vuonna trendannut sana ei on yllättäen laskussa. Sana on korvautunut erilaisilla ilmeillä (kulmakarvojen kohottelu, silmien pyöritys, irvistely) ja äänteillä (Kiinaan asti kuuluvat huokaukset ja yleistä ei-toivottuutta ilmaiseva kurkkuäninä).

6. Kylmäpussit

Kohtuullisen loukkaantumisaltis Snadi vaatii pyöräillä itse ja lisäksi hän haluaisi aloittaa yleisurheilun. Oletettavasti kylmäpakkaukset, liimasiteet ja perhoslaastarit käyvät kaupaksi lähiapteekistamme.

7. Lukutaito

Alkaa pahasti vaikuttaa siltä että perheessämme on neljä lukutaitoista ihmistä ensi vuonna. Oletan, että samalla alkaa myös sota lööppejä vastaan: "Äiti, mitä tarkoittaa kirvesmurhaaja?"

8. Uudet kymmenluvut.

Ensi vuonna vahvassa nousussa ovat tasakymmenluvut. Heinäkuussa tauluun tulee kymmenen vuotta äitiyttä ja lisäksi veikkaan, että rikottaviksi on tehty myös senttimäärät 120 ja 140, samoin ainakin 20 kg.

9. Koira

Oletan, että koiran nimestä, nukkumapaikasta, tarvikkeista ja ulkoilutusvuoroista voidaan erinomaisesti käydä keskustelua myös ensi vuonna ilman, että mitään lopullista hankintapäätöstä on edes tehty.

10. Lasten kasvaminen

Kasvaminen on trendeistä toivotuin ja sitä tapahtuu satavarmasti myös ensi vuonna. Koska onhan se nyt aivan sairaan siistä, että vuonna 2017 ei enää tarvitse pyyhkiä kenenkään pebaa! Jes!

Hauskaa ensi vuotta kaikille!

"Juuri mikään ei onnistu yksin"

Ajattelin tänä vuonna kasata joulupaketin perheelle, jolla ei ole varaa jouluun. Pyysin lapsiakin miettimään, mitkä lelut ja kirjat joutaisivat jo seuraavalle leikkijälle.

Skidi lähti heti hommiin sen kummemmin kyselemättä, mutta Snadi halusi tietää, keitä oikein pitää auttaa ja miksi. Niin, miksi?

Haluan auttaa niitä, joilla ei ole yhtä hyvin asiat kuin meillä. Niin ihmiset tekevät. Se on myös velvollisuus. Minä tunnen hyväosaisuudestani jopa syyllisyyttä, vaikka ei tarvitsisi. Se helpottaa edes vähän, kun tekee jotain vaikuttavaa ja konkreettista, vaikkakin pientä. Kun siis autan muita, autan mutkan kautta myös itseäni.

Auttaa pitää siksikin, että avun pyytäminen on vaikeaa. Eräs fiksu nainen totesi kerran, että juuri mikään ei onnistu yksin. Hän on oikeassa, tietenkin, mutta silti avun pyytämiseen liittyy häpeää. En tiedä, onko yhtään helpompi pyytää apua tutulta kuin tuntemattomalta.

Jokainen, joka kehtaa pyytää saippuaa ja leipää, ansaitsee autetuksi tulemisen tunteen. Siitä syntyy parhaimmassa tapauksessa toivoa. Ja väitän, että toivo on olennainen ainesosa hyvässä elämässä.

Jos joku teistä haluaisi tehdä samoin, alla muutama joukkoälyn tuottama vinkki.

• Jouluapua-projekti yhdistää perheitä karttapalvelun avulla. Voit etsiä perheen läheltäsi tai haluamastasi kaupungista. Ennen hakemusten julkaisua perheiden hakemukset on tarkistettu. Klikkaamaalla kartalla näkyvää perhettä, esiin avautuu yhteydenottolomake, jonka kautta saat suoran yhteyden perheeseen.
  
• Hope-yhdistys jakaa vähävaraisille ja kriisin kokeneille perheille konkreettisia tavaralahjoituksia, sekä lapsille ja nuorille harrastustukea ja vapaa-ajan elämyksiä. Sivustolla voi ilmoittautua avuntarvitsijaksi tai auttajaksi, jolloin voi antaa tavaraa, rahaa tai aikaa.

• Kaupunkikohtaisia Apua vähävaraisille -ryhmiä on Facebookissa useita. Apua tarvitsevien perheiden tilanne kerrotaan sivulla ja perheeseen saa yhteyden ylläpidon kautta.

• Hyvä joulumieli -keräys lahjoittaa ruokalahjakortteja vähävaraisille. Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja Suomen Punaisen Ristin paikallisyhdistykset ja -osastot etsivät apua tarvitsevat perheet yhteistyössä paikallisen neuvolan, sosiaalitoimiston tai seurakunnan kanssa. Vuonna 2016 lahjakortilla voi ostaa ruokatarvikkeita kaikista S-ryhmän ruokakaupoista, Lidl-myymälöistä sekä K-ruokakaupoista.

• Brother Christmasin Joulupotin tavoitteena on tuoda oikea joulu vähintään 50:lle lapsiperheelle, jotka eivät sitä muuten pystyisi järjestämään ja samalla kantaa oma kortensa kekoon taistelussa lasten eriarvoisuutta vastaan. Brother Christmas on alkujaan yhden miehen hyväntekeväisyysprojekti, jonka tarkoituksena on auttaa hädässä olevia ja toteuttaa unelmia ympäri Suomen maata.

Jos näistä ei löydy sopivaa, Pelastusarmeijan joulupadat löytyvät täältä ja oman kunnan sosiaalitoimistostakin voi kysellä mahdollisia toiveita. Valinnanvaikeudessa taas hyvä kompromissi on ottaa monta.

Toivepostaus: 15 + 1 lasten sisäleikkiä minimipanostuksella

Tätä postausta pyydettiin korppikampanjan tiimoilta! Kersojen ohjelmatoimistona oleminen on välillä raskasta. Mitä siis tehdä silloin, kun kaikki ulvovat, että on tylsäääääääää, mutta ulos ei voi mennä edes sen vertaa, että siirtyisi sisäleikkipuistoon?



Silloin siirrytään tyhjästä nyhjäisemiseen. Kokosin yhteen postaukseen kaikki meidän perheen vanhat ja uudet sisäleikkivinkit -- ottakaa ja muokatkaa mieleiseksinne!

1. Fortuna with a twist.
Tämä klassinen kuulapeli toimii yllättävän hyvin aika pienillekin. Kun perinteiseen menoon on kyllästynyt, voi lyöntikierroksiin lisätä haastetta: eka kierros silmät sidottuna, toinen keppiä huulten välissä pitämällä, kolmas sukkapuikolla, jne. Puhaltamista en suosittele, koska lauta jää alle kolmivuotiaan jäljiltä suht kosteaksi.

2. Bling-leikki
Perheemme klassikko, jossa yksi pelaaja yrittää kyselemällä arvata, mitä toinen ajattelee. Jotkut kategoriat ovat sujuvuuden takia pakolliset, mutta ne voi luoda itse. Meillä on vaihtoehtoina ihminen / kasvi / eläin / satuhahmo / ruoka / taivaankappale / robotti, jotka siis kattavat about kaiken, mitä universumista ehkä tarvitsee tietää. Sitten vain aletaan kysellä, vastaukset kyllä / ei -formaatissa.
Huom. Arvaamiseen saattaa sitten mennä aika kauan aikaa, jos neljä vee valitsee sanakseen 'peppu', hihittää koko ajan ja väittää sen olevan ihminen.

3. Jöllö-piirrospeli
Toinen keksii kuvitteellisen sanan (kuten JÖLLÖ tai PASSOEENI) ja toinen piirtää sen. Jöllön onnistumisesta annetaan hyvin subjektiiviset ja törkeästi kotiinpäinvetävät pisteet ja eniten pisteitä saanut voittaa. Aikuiset toki häviävät tässä aina.

"Juha Mattinen" on Snadin luoma, elämään jäänyt sketsihahmo: kuntapamppu, jonka sihteeri
Pirjo Kuittinen hoitaa kaikki käytännön työt mm. kirjoittamisen.

4. Lelupiilonen
Vanhempi piilottaa vapaavalintaisen määrän leluja ja kersat etsivät ne. Toimii samalla muistipelinä, kun ipanat pähkivät, mitkä lelut ovat vielä piilossa. Vähän eppää, mutta vinkkaan, että lampusta, patterin takaa, sekajätepussista ja tuuletusikkunan välistä ne eivät tajua koskaan katsoa. Tsih.

5. Yhden vokaalin keskustelu
Puheessa saa käyttää vain yhtä, yhdessä päätettävää vokaalia. Se, kuka mokaa ensin, häviää. Eli si kiki mikii insin hiviiii. (Myös se joka ei tajua, mitä toinen sanoo, joutuu elinikäiseen häpeään.) Varoitus: tämä puhetapa jää tietenkin päälle ja ajaa lopulta hulluksi kaikki.

6. Satuja vessasanoilla
Tämä on tavallaan kamalaa, mutta vannon, että kuolette nauruun (jos siis tämäntyyppinen huumori nyt ollenkaan tippuu). Ideana on se, että jokaisella satukirjan sivulla yksi verbi pitää korvata lasten valitsemalla vessasanalla ja aikuinen saa sijoittaa sen mihin kohtaan haluaa. Tämä toimii erityisen hyvin klassikoissa: atmosfääri on ihan erilainen, jos prinsessa Ruusunen on niityllä piereskelemässä eikä laulamassa.

7. Möyrintämeri
Raivaa olohuoneen lattialle muutaman neliön kokoinen pläntti. Heitä kaikki kämpästä löytyvät, pehmeät tyynyt (sis. vieraspatjat, sohvatyynyt, istuintyynyt, tuolinpäälliset, koristetyynyt ja nukkumistyynyt) raivattuun kohtaan. Näin saat kersoille suht turvallisen "pallomeren", jossa peuhatessa menee ainakin tunti. Tai siihen asti kunnes päät kolahtavat yhteen.

8. Polle
Tämä on uhrautumisklassikko yhdistettynä tehokkaaseen selkäjumppaan. Käy teippaamassa polviin pehmusteet, asetu konttausasentoon ja ala hirnua. Fiilistäsi saattaa parantaa se, että Pollena voit karkailla ja käyttäytyä muutenkin huonosti esim. nukahtaa keskelle lattiaa, josta et herää kuin paijaamalla.

9. Jumppaolympialaiset
Lajit voi itse kehittää (moukaria en sisätiloissa suosittelisi), mutta suosittelen kuperkeikkoja tyylipistein, kyykkyhyppypituutta, vaakoja (kuinka kauan pysyy), päällä seisomista ja muuta pienakrobatiaa sekä tietenkin ministry of silly walks -hengessä hassun kävelyn kisoja.



10. Sketsihahmokilpailu
Jos teillä ei ole vielä roolivaatelaatikkoa (suosittelen lämpimästi), kaiva kaikki hameesi, huivisi, silmälasisi, hattusi, laukkusi, korusi, vyösi, naamarisi, peruukkisi (if any) ja korkokenkäsi esille ja pistä pystyyn naamiaiskilpailu, jossa sinulle esitetään sketsihahmoja. Jokainen hahmo saa keksin ja isommat saavat stailata pienempiä. Huom. Älä syö ihan kaikkia keksejä itse.

11. Pehmolelunäytelmä 
Käsinukkien puutteessa ihan hyvän tarinan saa aikaan myös pehmoleluilla.Viritä esirippu kahden tuolin väliin, jotta esittäjät voivat sekoilla piilossa juonen kanssa.



12. Maja deluxe
Päiväpeitto, pari makuupussia ja neljä keittiön tuolia riittää. Tee riittävän pieni, että et mitenkään mahdu sinne itse. Rojahda sohvalle huutelemaan sisustusohjeita. Kun kaikki on valmista, anna vielä leikkeihin pari taskulamppua ja sammuta valot.

13. Kauneushoitola
Kokoa ipanalle kauneudenhoitosalkku pienistä (tyhjistä) hotellien shampoopulloista, kuivuneista ripsiväreistä, vanhoista puuterirasioista, tyhjistä huulipunhylsyistä ja vanusta. Ennakkoluuloton antaa meikkipussinsa ihan sellaisenaan. Käy sohvalle pitkäksesi, tee tilaus ja nautiskele naamahipelöinnistä.

14. Pahvilaatikko
Käy hakemassa marketista iso tyhjä pahvilaatikko. Sijoita keskelle olohuonetta. Leikki on yleensä valmis jo näin mutta mahdolliset saksilla tehdyt reiät saattavat auttaa.

15. Halias
Yksi on kohde. Hänelle laitetaan pipo silmille ja peltorit korville. Muut osallistujat valitsevat hiljaisesti keskuudestaan sen, joka käy halaamassa kohdetta. Kohde yrittää arvata kuka se oli. Halaaja saa yrittää parhaansa mukaan esittää toista halaajaa halaamalla vaikka nilkoista, pyytämällä nostoapua tai tuhisemalla. Onnistunut stuntti on riemastuttava hetki.

BONUS! Silloin kun mikään muu ei toimi, jäljellä on vielä pullanmussutus.

Kahvila pystyyn: ensin leivotte jotain jauhoja ja sokeria sisältäviä tuotteita (valmistaikina on ihan ok) ja sitten kutsutte kahvilaan asiakkaita, naapurit, tuttavaperhe, isovanhemmat. Näytät isommille ipanoille, miten kahvia keitetään (tästä saattaa olla hyötyä myös tulevaisuudessa) ja duunaatte menun ja pienestä pöydästä myyntitiskin. Ja eikun kassakone kilisemään!

Ja sitten kun nämä on käyty läpi, voi hyvällä omallatunnolla laittaa ohjelmat pyörimään. Toivottavasti näistä on apua! Kommenttiboksiin saa mieluusti jakaa lisää ajantappokeinoja.

10 omituista asiaa minusta

Viimeksi kun sain tämän 10 faktaa minusta -haasteen menin ihan sananmukaisesti todistettavan faktan kautta. Mutta mitä vanhemmaksi elän, sitä vähemmän tuntuu elämässäni selkeitä faktoja olevan. Pikemminkin joudun jatkuvasti kyseenalaistamaan kaikkea sitä, mitä kuvittelin tietäväni itsestäni.

Omituinen tyyppi.

Ajattelinkin hakea vertaistukea ja listata tällä kertaa ristiriitaisuuksia ja kuriositeetteja, asioita, jotka ovat itsellenikin epäselviä.

Olenko maailman ainoa ihminen, joka

1. ...on täysin epätanssillinen pökkelönainen. Nykyään osaan jo välttää baarijoraamista ja jumppatunteja, joissa on pieninkään mahdollisuus koreografiaan.

2.  ...ei osaa päättää onko introvertti vai ekstrovertti. Sehän riippuu ihan fiiliksistä! Ja elämäntilanne laittaa vastaamaan persoonallisuustesteissä kaikkiin haluatko bileisiin -kysymyksiin, että en todellakaan halua. Tulen toimeen ihmisten kanssa (whatever that means. Paremmin tulen toimeen koirien kanssa), mutta en ystävysty kovinkaan helposti paitsi jos on oikeasti hyvä tyyppi. Jolloin hänellä on parempiakin vaihtoehtoja kuin allekirjoittaneen kaltainen jäyhä jököttäjä. Että ota tästä sitten selvä.

Ihan parasta: hieno metsäaukio, jossa ei ole ketään.

3. ...vihaa maustettuja sipsejä. Kävin kerran leffassa treffeillä henkilön kanssa, joka lappasi myös minun popparilootaani jotain kamalaa irtomaustetta. Hyvä etten tyhjentänyt laaria päähänsä ja kävellyt ulos. (Myös selleri, kaikki säilötyt kurkut, kaprikset, hedelmät, rusinat ja sinihomejuusto pilaavat minkä tahansa ruoan.)

4. ...ei saa parasetamolista mitään kivunlievitystä. Sama kuin vetäisi kalkkitabletin. Melatoniinilla sen sijaan on aivan käänteinen vaikutus: valvoin entistä myöhempään ja näin pari painajaista. Saatana.

5. ...ei enää vaikutu mistään musiikista. Ei ole löytynyt yhtään uutta bändiä tai artistia, joka koskettaisi. Kun on muusikon vaimo, pitäisi varmaan olla jollain tasolla kiinnostunut säveltaiteesta mutta kun en ole. Hyvää musiikkia oli 90-luvulla. Sen jälkeen ei juuri ole ollut kuin ärsyttävää.

6.  ...tekee rusetin kahdesta lenkistä solmimalla. Ja opetan tämän tavan myös kersoille, hahaa!

7. ...sopii loistavasti avokonttoriin. Pystyn keskittymään niin että en kuule enkä näe mitään ja aivan ilman luureja. Jostain syystä on kamalaa että Skidi osaa tämän myös.

8. ...tuntee hirveää himoa astua kotiloiden päälle (anteeksi). En tee niin, koska ideologia ja Snadi saisi halvauksen.

9. ...opetteli juomaan kahvia kolmekasina.

10. ...ei erota oikeaa ja vasenta. Vedän edelleen sormusten kautta. Kamalaa vain jos olen laittanut sormuksen vahingossa väärään sormeen, koska mistä sitä nyt voi muistaa kumpi on oikea ja kumpi vasen (tavallaan myös vaikuttaa siihen, miksi vältän ratin takana istumista).

Seuraavaksi omituisuutensa voisivat listata ainakin Satu ja Laura. Koska tykkään yli kaiken hauskoista naisista.

Jos rehtori muuttuu hirviöksi

Siinä missä vauvat valvottavat epäsäännöllisellä unirytmillään, isommilla lapsilla voi olla laaja valikoima erilaisia unihäiriöitä. Näistä olenkin puinut jo unissakävelyä ja höpöttämistä. Kauhukohtaukset (jotka ovat sitä myös vanhemmille) ovat onneksi loppuneet, mutta erilaisia pahoja unia esiintyy silloin tällöin.

Piti ottaa kiva kuva sumuisella niityllä telmivistä lapsista. Tuli Baskervillen kersat.

Unet vilkastuvat heti, kun on jotain meneillään. Koulun aloitukseen osui tällainen huonomman unen periodi.

Melkein kaikki lapset näkevät silloin tällöin painajaisia, eivätkä ne yleensä kerro mistään vakavasta. Mielikuvitus kehittyy erityisesti viisivuotiaana, minkä huomaa nyt Snadista. Yleensä sikeäuninen lapsi saattaa herätä yöllä siihen, että on nähnyt painajaisen, jossa legot ovat kadonneet, ja lähtee niitä etsimään. Yritä siinä sitten pitää naama näkkärillä, kun yksi etsii legojaan kaikki valot päällä.

Vaikka Snadin ja Skidin painajaiset ovat vähän erilaisia, niitä käsitellään periaatteessa samalla tavalla. Puhumalla. Yöllä käydään uni läpi lyhyesti ja seuraavana päivänä vähän pidemmin, jos tarpeen. Joillekin auttaa unen piirtäminen, mutta meillä on riittänyt juttelu.

Lasten painajaisissahan ei ole mitään järkeä, mutta yhtä lailla ne aikuistenkin painajaiset ovat irrationaalisia, ja joskus naurettavia. Säpsähdin viime yönä hereille, kun etsin unessa tietä avaruusasemalle ja törmäsin karhun pentuihin. Tajusin, että emo on lähellä ja pinkaisin karkuun. Samalla tiesin, että en ehdi rakettiin, kun jouduin juoksemaan väärään suuntaan. Vailla järkeä oleva pattitilanne, joka vitutti ja pelotti yhtä aikaa.



Vaikka lasten yöllisissä pelkotiloissa ei tuntuisi olevan mitään logiikkaa, nauraa ei saisi. Jos heliumpallo pelottaa niin se pelottaa, ei sille mitään voi. Sitten vain mietitään, mitä sille tehdään: laitetaanko ovi vain kiinni ja pallo ulkopuolelle, vai tungetaanko se kaappiin. (Tv-ohjelmista ei meillä näytä painajaisia tulevan. Ylipäätään pelottavinta ikinä oli Maltin ja Valtin joulukalenteri.)

Kouluikäinen on muuten jo aika fiksu ja tiedostava tapaus, mutta fiksuillakin voi olla ihan epätodellisia uhkakuvia ja päähänpinttymiä. Mutta eipä hätää: jos rehtori muuttuu joka yö hirviöksi niin sitten keksitään joku hassu jatko siihen. Pieraiseva hirviö ei olekaan enää yhtä pelottava tai hirviö, jonka housut putoavat. Jatkon voi keksiä jo illalla ennen nukkumaanmenoa, jolloin lapsella on jo ratkaisun avaimet unessa.

Vertaistukeakin voi kokeilla. Se, että kaikki maailman ihmiset näkevät joskus painajaisia (ja vieläpä samoista aiheista), on ihan lohdullista. Pahat unet ovat normaaleja ja ok. Niitä ei tarvitse hävetä ja ne pitää vain hyväksyä ärsyttävänä osana joitakin öitä.

Jos kaipaa kättä pitempää, voi aina turvautua kirjoihin. Laitan jakoon kaksi ipanoiden sertifioimaa kirjaa unien ja painajaisten käsittelyyn:

Vain pahaa unta -- Aino ja Ville Tietäväinen, WSOY.

Isän ja tyttären yhteistyönä tekemässä kuvakirjassa on tyttären 3-6 -vuotiaana näkemiä, yöllä kerrottuja unitarinoita sarjakuvamaisesti kuvitettuna. Kuvien taustalla on lisäksi otteita erilaisista unien tulkintaa käsittelevistä teoksista.

"Kun lapsi näkee pahaa unta, aikuisen on otettava koppi ja kerrottava, että kaikki on hyvin. Pienen Ainon arjesta ja kollektiivisesta alitajunnasta ammentavissa unissa Pörrö on kadonnut, korkokenkäiset jättiläispuput ajavat takaa metsässä tai isi on muuttunut pelkäksi mustaksi ääriviivaksi, joka ei muutenkaan näytä isiltä."



Yö - kirja unesta ja pimeän salaisuuksista -- Laura Ertimo ja Satu Kontinen, Myllylahti.

Tänä keväänä ilmestynyt Yö on sekä asiallinen tietokirja yön ja pimeän ilmiöistä että upea visuaalinen matka unen lailla punoutuvien kuvien seittiin. Kirjailijoiden mukaan taustalla vaikuttivat "eräät pienet henkilöt, joille saa selittää kaikenlaista nukkumaanmenon tarpeellisuudesta, pimeän turvallisuudesta ja maapallon pyörimisestä."

Miksi kannattaa mennä nukkumaan, vaikka leikit jäisivät kesken? Millaisia kujeita kuulla ja muilla taivaankappaleilla on? Entä mitä ovat pimeään erikoistuneiden eliöiden kikat hämärässä selviytymiseen? Yökirja paljastaa pimeän salaisuuksia taivaankaaresta meren syvyyksiin, intiaanien tarinoista nukkumisen tieteellisiin tulkintoihin."

Kädestä pitämisen ylistys

Skidille iskee silloin tällöin migreeni. Ikävin vaihe on odotella lääkkeiden vaikutuksen alkamista. Silloin ei saa puhua, ei silittää, ei halata. Ei muuta kuin pitää kädestä.

Kun kerran kuvittelin, että ipana oli nukahtanut ja irrotin varovasti otteeni, Skidi rypisti kulmiaan ja avasi kätensä vaativasti. Älä päästä irti.

Jälkikäteen kuulin, että kädestä kiinnipitäminen voi oikeasti lievittää kipua.

Kädestä kiinnipitäminen on tapa, jonka tärkeyttä en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Se on helppo, tavanomainen ja huomaamaton ele, mutta erittäin merkityksellinen. Tutkimusten mukaan käsiyhteys lievittää paitsi kipua myös pelkoa ja stressiä, lisää turvallisuuden tunnetta ja parantaa parisuhteen yhteyttä.

Ja se sopii nuorille ja vanhoille, naisille ja miehille, ystäville ja aviopareille, aikuisille ja lapsille. Erityisen hyvin se sopii suomalaisille. Jos ei halua puhua eikä pussata, voi tarttua käteen. 

Snadin kanssa kuljen edelleen käsi kädessä melkein koko ajan, ihan käytännön syistä. Aluksi se oli ylipäätään pystyssäpysymisen edellytys, nykyään se ajaa saman asian kuin talutushihna: tyyppi ei pääse eksymään väkijoukkoon tai harhailemaan ajoradalle. Käsiyhteys myös auttaa pitämään tasaista vauhtia yllä ja mahdollistaa erilaisen pelleilyn, pyörityksen ja pomputtamisen.

Skidin kanssa kädestä kiinnipitäminen on jo muuttunut erilaiseksi, vapaaehtoiseksi. Skidi saa jo itse päättää milloin ottaa kädestä kiinni, koska häntä ei tarvitse enää taluttaa. Ele ilmentääkin enemmän kiireetöntä yhdessäoloa, kannustusta ja rohkaisua, myötätuntoa ja tukea.

Kun tarkemmin ajattelen, olen ehkä erityisen tottunut kädessäroikkuja. Lapsuuden kodissamme ei pahemmin tunteita vuodatettu, mutta hiljainen kädenpuristus toimi niin kiitoksena, lohdutuksena, tsemppauksena kuin anteeksipyyntönä.

Äitini kuolemasta tulee kohta kuusi vuotta, mutta muistan edelleen kirkkaasti, miltä äidin käsi kädessäni tuntui. Se oli myös viimeinen asia, jota sairaalassa tein: varovainen kädenpuristus ettei kanyylit irtoa. Monelle kädestä pitäminen on lähtöhetken ainoa toive.

Kädestä pitämisessä on kerrassaan uskomatonta voimaa ja se on tehokas tapa näyttää olevansa läsnä. Kannattaa siis ottaa kädestä kiinni aina kun voi.

Laihduttaja epäonnistuu aina?

Olen kironnut itsekseni kuntoilun suhteen täysin penkin alle mennyttä kevättä.

Ensin keuhkoputkentulehdus, sitten murtunut kylkiluu, uusi flunssa ja lopuksi vielä nyrjähtänyt nilkka, joka nyrjähti vielä uudelleen. Paraneminen on siis edelleen vaiheessa. Ja nyt ollaan toukokuussa!

Vaikka olen pystynyt pyöräilemään, lihaskunto on heikossa hapessa. Ja vyötäröllä taas kahvat. Voi epätoivo.

Juuri sopivasti silmiini osui NY Timesin kiinnostava juttu laihduttamisesta. Juttu on pitkä mutta lukemisen arvoinen. Siinä nimittäin etsitään vastausta siihen, miksi moni onnistuu kyllä laihtumaan, mutta lihoo hiljalleen takaisin.

Miksi se uusi paino on niin hiton vaikea pitää?

Yleisesti uskotaan, että kyseessä on vain lihavan ihmisen asenneongelma: saamattomuus, motivaation ja itsekurin puute. Oma vika siis.

No ei ihan täysin.

Ilmiötä tutkittiin Suurin pudottaja -ohjelman kilpailijoiden avulla (ja kirjoitan tämän tiedostaen, että tämä muutaman kilon kanssa taistelu ei ole sama asia). He onnistuivat ohjelman aikana laihtumaan valtavasti, mutta nyt, kuuden vuoden päästä, osa on lihonut takaisin lähtöpainoonsa, jotkut jopa yli. Itse asiassa vain yksi osallistuja (heitä oli 16 eli tutkimustarkoitusta varten ryhmä oli hyvin pieni) on onnistunut pudottamaan painoaan lisää.

Siis nämä hyviä tuloksia saavuttaneet ihmiset, jotka saivat 7 kuukauden ajan intensiivistä terveys-, ravitsemus- ja liikuntavalmennusta, ja joilla oli (oletettavasti) hyvä motivaatio elämänmuutokseen, epäonnistuvat. Miksi?

Jutun mukaan tutkijat yllättyivät kahdesta asiasta.



Ensinnäkin siitä, mitä joidenkin osallistujien aineenvaihdunnalle tapahtui.

Perusaineenvaihdunta, joka on siis se energiankulutus, mikä tapahtuu ihan vain sohvalla makaamalla, hidastui dramaattisesti. Toki tiedettiin jo etukäteen, että kropan vastaisku laihtumiseen on aineenvaihdunnan hidastaminen, mutta se, miten intensiivisesti ja sinnikkäästi kroppa tekee töitä laihtumista vastaan vielä kuusi vuotta myöhemminkin, oli yllätys. Aineenvaihdunta ei palautunut normaalille tasolle silloinkaan, vaikka paino nousi!

"What shocked the researchers was what happened next: As the years went by and the numbers on the scale climbed, the contestants’ metabolisms did not recover. They became even slower, and the pounds kept piling on. It was as if their bodies were intensifying their effort to pull the contestants back to their original weight."

Toinen yllätys piili hormonissa nimeltä leptiini, joka säätelee kylläisyyden tunnetta. Arvaattekin ehkä jo mitä niille ennen laihduttamista mitatuille normaaleille tasoille kävi? Ne romahtivat. Eivätkä nekään enää nousseet samalle tasolle, vaikka paino nousi.

Juuh elikkäs, tästähän voisi vaikka masentua. Teetpä mitä tahansa, kroppasi palauttaa sinut ruotuun. Et voi voittaa biologiaasi, varsinkin kun elämässä väkisinkin on liikunnallisia suonsilmäkkeitä, joista nouseminen saattaa kestää useamman kuukauden. Ei kannata laihduttaa, koska pahennat vain aineenvaihdunta- ja hormonitilannettasi!

Vaikka tieto lisää tuskaa ja tämä juttu on monella tapaa masentava, minusta on hyvä lisätä ymmärrystä ja sympatiaa omaa elimistöä kohtaan. Sitäpaitsi tästä voi seurata vaikka jotain hyvää koko laihdutusskenelle.

Jospa huomio kiinnittyy jatkossa siihen, miten estetään lihomista, koska laihduttaminen on niin sairaan vaikeaa. Tai jos vaikka miettisimme, millä keinoin uuden painon säilyttäminen onnistuu ja parannetaan tukea ja seurantaa. Eikä ole pahitteeksi muistaa, että olemme yksilöitä - kaikki ei ole siitä tsemppihengestä kiinni.

"Pitääkö soittaa ambulanssi?"

Snadi sai kylpyhuoneessa päähänsä peilin. Oletettavasti. Varmaa tietoa tapahtumien kulusta ei ole, mutta rämähdyksen jälkeen paikalta löytyi säpäleiksi mennyt peili ja karjuva Snadi, jolla oli valtavasti verta vuotava avohaava päässä.

Jokaisen vanhemman unelma. Kun lapsi kolhii itseään, pitää tehdä nopeasti päätös: onko tämä tilanne sellainen, jonka me osaamme hoitaa?

Puhelu hätäkeskukseen on aika korkean kynnyksen takana - ja ihan syystä. Aika harvoin sattuu mitään vakavaa, sillä lasten tapaturmat ovat yleensä "vain" kuhmuja ja mustelmia, mutta tällä kertaa olivat keinot vähissä: verta oli joka puolella eikä vammojen laajuutta heti pystynyt arvioimaan.

Tästä keissistä jäi mieleen kaksi asiaa.

1. Kannattaa selvittää itselleen, milloin ambulanssi pitää soittaa.

Tämä ajatus on hyvä ajatella etukäteen, koska siinä sirpaleiden keskellä on aika monta muutakin ajatusta päässä. Hätäkeskuslaitoksen sivuilla ohjeistetaan näin:

Hätänumeroon pitää soittaa aina kiireellisissä, todellisissa hätätilanteissa, kun oma tai toisen henki, terveys, omaisuus tai ympäristö on uhattuna tai vaarassa tai jos on syytä epäillä näin olevan. Soita hätänumeroon 112 esimerkiksi seuraavissa tilanteissa:
• Olet joutunut auto-onnettomuuteen tai olet todistamassa sellaista.
• Huomaat tulipalon syttyneen.
• Huomaat, että jonnekin on murtauduttu.
• Haluat ilmoittaa poliisille meneillään olevasta rikoksesta.
• Jos epäilet, onko kyseessä hätätilanne vai ei, on aina parempi soittaa hätänumeroon 112, kuin olla soittamatta.

Tuo viimeinen kohta on olennainen. Ei kukaan suutu, jos soitat kysyäksesi, miten tilanteessa pitäisi toimia. On järkevää arvioida avuntarve yhdessä ammattitaitoisen hätäkeskuksen päivystäjän kanssa kuin spekuloida kotona, että mitenkähän tässä nyt kävi.

2. Opettele antamaan ensi-apua.

Äitiyspakkauksessa pitäisi tulla kutsu jonkinlaiselle lapsiperheille suunnatulle ensiapukurssille, sen verran usein kaikenlaista sattuu. On nimittäin hemmetin hankalaa muistella aivotärähdyksen toimintaohjeita JA pitää kaksi lasta rauhallisena. Lupaan pyhästi mennä kurssille asap.

No, loppu hyvin, kaikki hyvin: Snadi pääsi tutustumaan ambulanssiin ja haava ommeltiin päivystyksessä. Kummitäti poistaa tikit ensi viikolla. Tulipahan todistettua, että kuopuksen pää todella on umpiluuta.