Kyllä, minäkin olen käynyt terapiassa

Olen viime aikoina miettinyt ihmispaskan määritelmää. Tiedättehän, yleensä ihmispaskalla viitataan sellaiseen täysin moraalittomaan ja raukkamaiseen mulkkuun, joka pöllii esimerkiksi pikkulapselta pyörän tai huijaa vanhukselta tämän säästöt. Mutta nyt tämän Vastaamo-keissin myötä määritelmä on löytänyt aivan ulottuvuuden. Maassamme todella asuu sellainenkin henkilö, joka kokee, että on ihan ok pölliä elämänsä vaikeisiin tilanteisiin apua hakeneiden ihmisten henkilötunnuksia ja osoitteita kiristääkseen heiltä bitcoineja. 

On vaikea sanoa mikä minua pännii seuraavaksi eniten – uhreille koitunut suru ja ahdistus, kaikki se ylimääräinen työ omien tietojen suojaamiseksi vai Vastaamon totaalinen vastuuttomuus tilanteen osasyyllisenä. Varmasti erityisen kiitollista on selvitellä tätä huoltajan ominaisuudessa esimerkiksi oman lapsensa potilastietojen osalta. Jos olet itse yksi tietomurron ja kiristyksen uhreista, suosittelen lukemaan tämän Katleena Kortesuon päivityksen, jossa on tosi hyvä koonti toimintaohjeista. 

Löydän jonkinlaista brutaalia iloa Vastaamon asiakasmäärästä: 40000 on iso luku. Jos hakkerimulkkujen tavoitteena oli kiristää häpeällä, joka syntyy nolon marginaalipalvelun asiakaskuntaan kuulumisesta, niin eipä se tainnut oikein onnistua. Terapiapalveluiden normalisointia ei ole koskaan tehty samalla mittakaavalla kuin somessa tällä hetkellä tehdään kirjeitä ja neuvoja jakamalla. 

En ole itse saanut kiristyskirjettä, koska en ole Vastaamon asiakas. Läheltä kuitenkin piti. Soitin sinne nimittäin muutama vuosi sitten parisuhdeterapeuttia etsiessäni, mutta kaikki olivat varattuja ja löysin lopulta suositusten perusteella hyvän. Kävimme terapeutin kanssa tosi hyviä keskusteluja ja vaikka se ei parisuhdetta pelastanutkaan niin henkilökohtaisesti löysin monta kiveä, jotka ovat hanganneet kengässä koko elämäni. Suosittelen terapiaa ihan jokaiselle 70-luvulla syntyneelle.

Itse asiassa kaikki fiksuimmat tapaamani ihmiset ovat käyneet jonkinlaisessa terapiassa ja ovat yleensä mitä parhainta keskusteluseuraa. Voi myös olla, että juuri siitä syystä he ovat kasvaneet aikuisiksi eivätkä esimerkiksi koe tarvetta tehtailla typeriä tietomurtoja kiristääkseen apua etsineiltä ihmisiltä rahaa. Ja jos on suht sinut itsensä kanssa, ei tule mieleenkään kyylätä kenenkään muun potilastietoja, koska ne ovat yksityisasioita.

Toivon näille luusereille sitä samaa mitä aina: sukupuolitautia, vaikeaa aknea ja tässä tapauksessa myös kunnon kakkua ilman ehdollista.

Tästähän ei nyt tule yhtään mitään

Olinkin jo odottanut tätä. Snadi ilmoitti eilen, että kurkku on ehkä vähän karhea. Tänään kurkkukipu oli poissa, mutta nenä alkoi vuotaa. Kuumetta ei ole, eikä edes pärskimistä. Mutta kaupungin ohjeiden mukaan kaikissa mahdollisissa flunssan oireissa tulee jäädä kotiin ja ottaa yhteyttä koronaneuvontaan sekä hakeutua koronatesteihin matalalla kynnyksellä. Selvä.  

Nyt tilanne on se, että olen kaksi päivää yrittänyt soittaa täysin ruuhkautuneeseen koronaneuvontaan enkä pääse edes takaisinsoittojonoon. Toisaalta sekään ei ehkä hyödyttäisi, sillä testausaikoja saa kuulemma vajaan viikon päähän, koska kersoilla valuu räkä tähän aikaan vuodesta, mikä tuntuu olevan uutinen kaikille muille paitsi lasten vanhemmille. Testin jälkeen tuloksissa kestää kolme päivää, koska myös diagnostiikassa on ruuhkaa. 

Yksityiseltä testin saisi ehkä nopeammin, mutta se maksaa satoja euroa. Siihen ei valitettavasti viime kevään talouskatastrofin jälkeen ole varaa. 

Että mitäs nyt sitten? Jos tämä olisi tapahtunut perussyksynä, olisin pitänyt Snadin kotona yhden päivän verran kuumeseurannan nimissä. Vain Sanna Marin saa testin ja tuloksen vuorokaudessa, joten nyt kotonaoloa on tiedossa epämääräisen ajan verran. Enkä tiedä voinko palauttaa Snadin kouluun ilman koronatestiä, vaikka oireet poistuisivat huomenna. 

Onneksi kyseessä on kolmosluokkalainen, joka pärjää kyllä yksin kotona kun on pakko. Ja kahden yrittäjän perheessä todellakin on pakko. En tosin tiedä yhtä ainutta työnantajaa, joka myöntäisi parin viikon palkallisia vapaita koronatestiä odottavan lapsen hoitoon. 

Milloin saa sanoa ääneen, että työssäkäyvän perheellisen näkökulmasta tästä ei tule yhtään mitään? Olen ihan messissä käsien pesussa, matkustusrajoituksissa, turvaväleissä ja maskeissa (vaikka onnistuinkin lennättämään korvikseni jonnekin Kampin metroasemalle maskin poiston yhteydessä), mutta tässä menee raja. Samaan aikaan, kun maahan saa edelleen tulla vapaasti mistä tahansa tautipesäkkeestä jos tyttöystävä asuu täällä, taaperoille tungetaan tikkua nenään joka toinen viikko. Ystäväni haki negatiivisen koronatestituloksen saaneen lapsensa pois päiväkodista jo toistamiseen tällä viikolla, koska nenä vuotaa. Pitääkö nyt mennä uuteen testiin? Ja mitä tekee yksinhuoltaja, joka ei pysty tekemään etätöitä?

Erityisen absurdia tämä on sen tutkimustiedon valossa, jonka mukaan lapset eivät ole merkittävässä roolissa koronan leviämisessä. Onneksi sentään HUSin diagnostiikkajohtaja on kanssani samaa mieltä. 

Jos koko syksy on koronaneuvontaan jonottamista jokaisesta aivastuksesta ja testeissä ramppaamista kerran viikossa, yhtä hyvin voisimme sitten olla taas lockdownissa. Silloin olisivat kaikki muutkin samassa suossa eikä menisi kolmea tonnia vuodessa koronatesteihin. Ja sitten hallitus voikin ruveta miettimään, miten työnantajille korvataan vanhempien jatkuvat poissaolot, lapsille peruskoulun syyslukukausi ja vanhemmille mielenterveyspalvelut.

Muutenkin aika vähän kuulen puhetta siitä, miten tämä pandemia saadaan hiipumaan vai pitääkö viruksen kanssa vain oppia elämään. Avoimia kysymyksiä on aivan ymmärrettävästi vaikka kuinka paljon, mutta me keskitymme riitelemään hemmetin maskeista. Immuniteetistä ja mutaatioista tiedetään vielä aika vähän, jolloin rokotteenkin teho on kysymymerkki. Ja ketkä pitäisi rokottaa ensin? Miksi jotkut perusterveet saavat miedon ja jotkut saavat vakavan muodon? Miten heidät seulotaan?

No näitähän voin sitten miettiä aina silloin, kun en näppäile koronaneuvonnan numeroa. Lapsikin varmaan pääsee ensi viikolla koronatestiin jo ihan terveenä. 

Dear Eki, makeanhimo katosi

Moi, olen Katja ja olen ollut 22 päivää ilman irtokarkkia.

Pfft, sanoo siellä joku. Ei temppu eikä mikään! Mutta on se, minä rakastan karkkia. En ole pitänyt vastaavaa karkkitaukoa hyvin, hyvin pitkään aikaan. Viimeksi kun päätin pitää sokerilakkoa (karkkiövereiden jälkeen) kärsin vieroitusoireista säännöllisesti. Mikään ei auttanut. Kaikki artikkelit, joissa kerrottiin viisi vinkkiä sokerihimon taltuttamiseksi saivat nauramaan.
Vaihda karkit taateleihin!
Muista itsekuri!
Pidä huoli ruokarytmistä!

Ainoa vähänkään pätevä neuvo oli, että älä osta karkkia kotiin. Onneksi sitä voi ostaa töihin. Ha. Lopputulos oli pettymys. Kun vuoden paaston jälkeen päätin lopettaa, kylläpä maistui hyvältä – toisin kuin artikkelissa väitettiin.

Mutta tässä karkkilakossa on epäilyttävä twisti: se perustuu vapaaehtoisuuteen. Kun huomasin joulun tienoilla, että en jaksakaan syödä The Rise of the Skywalkeriin ostettuja leffakarkkejani loppuun, en ollut erityisen huolissani. Kyllä se sisäinen ääni, joka huutaa pantteripussia iltapäivästä ja joskus aamupäivästäkin, sieltä takaisin tulee. Viimeistään kun arki alkaa, työrytmi kiihtyy, nukun vähemmän, en ehdi syödä lounaita ja PMS iskee, glukoosifruktoosisiirappi alkaa taas houkutella. Mutta tervapiru vieköön, ei se ole alkanut.

Niin että mitä helvettiä? Olen ihan tosissani yrittänyt miettiä, mikä minua vaivaa.

Olenko ruvennut syömään lisäravinteita? En. Päinvastoin olen unohtanut taas taas syödä d-vitamiinia.

Olenko raskaana? No, pyhä sylvi sentään.

Uusi ruokailurytmi? I wish.

Onko stressitasoissa tapahtunut muutosta? En ole erityisen stressiherkkä, joten en osaa sanoa.

Järkytyinkö Star Warsin käänteistä niin että ruokahalu lähti? Ehkä. Koska itkin kyllä vuolaasti (tietäjät tietää).

Aivokasvain? Todennäköisesti.

Tai sitten olen vain muuttunut vihreäksi kuulaksi, joiden suhteen en varsinaisesti joulun alla kursaillut.

Mutta ihan kiinnostuksesta: onko kenellekään muulle käynyt näin? Meneekö tämä ohi? Onko tämä joku vaihdevuosioire, josta kukaan ei puhu vaikka pitäisi? Tiedän, että oma mutsini (jonka en koskaan muista olleen makean perään) lakkasi jossain vaiheessa syömästä rakastamiaan lakuja, mutta veikkaan hänen säädelleen makeanhimoaan tupakoinnilla. Jota en siis ole aloittanut.

Ehkä kannattaa vaan iloita niin kauan kun tätä kestää.

Kolme aamua kouluun

Kuva Matthew Henry

Kaikki on valmiina. Reppu on, penaali on, ehjiä vaatteita on, vielä hetken. Ipanakin alkaa olla valmis. Loma oli pitkä ja kavereita on jo ikävä, onneksi suurin osa tulee samalle luokalle. Häntä jännittää, mutta hyvällä tavalla.

Minä olen lähinnä nyyhkinyt salaa. Nimikoinut ja nyyhkinyt.

En varsinaisesti stressaa enää Snadin koulukypsyyttä tai käytännön järjestelyjen toimivuutta. Kaikki on aina jotenkin järjestynyt.

Iltapäiväkerhon järjestäjästä tai paikasta ei ole mitään tietoa, mutta kai se joskus selviää (Koti-insinööriä ahdistaa tämä eniten).
Snadi hukkaa salettiin kaikki kamansa ja jää bussista viimeistään toisella viikolla, mutta siitä se sitten hiljalleen oppii käymään löytötavaralaatikolla ja katsomaan kelloa.
En tunne uutta luokanvalvojaa, mutta täyspäisiä nämä ovat kaikki tähän asti olleet.

Se on kiire, mitä vihaan. Ja peruskoulu asettaa kiireriman paljon korkeammalle kuin päiväkoti. Ahdistus alkoi samana päivänä kun näin, että molempien lukujärjestyksissä irvistelee taas kahdeksan-vitun-aamuja, joita on tuttuun tapaan annosteltu reilulla kädellä. En totu niihin koskaan. Vielä vähemmän tämän loman jälkeen, kun helteen takia pystyin tekemään töitä vain öisin. Rytmiä pitäisi kääntää kolme tuntia taaksepäin. Hehe.

Arvostan valtavasti rauhallista heräämistä ja yhteistä aikaa aamulla, koska iltavirkulle ne ovat harvinaista herkkua, jopa luksusta. Olen aina inhonnut hoputtamista, patistamista, pinnistelyä, ryysäämistä ja kieli vyön alla laukkaamista, erityisesti aamuisin kun olen suht toimintakyvytön. Vasta työelämässä sain ensimmäisen kerran valtaa vähentää sitä itse ja sanoa ääneen, että ei helvetissä palaveroida ennen kymmentä. Peruskoulu ei näitä seikkoja huomioi, koska aina on kahdeksalta aloitettu. Miksei sitten saman tien seitsemältä kuten työmaat?

Luonnollisesti kahdeksan aamujen hoitaminen äidin roolissa on suoritus, josta ei tyylipisteitä heru. En ole parhaimmillani.

Että se oli sitten siinä. Vanhemmuus on pilalla! Lapsuus on pilalla! Enää en voi estää kiireen tuntua. Ja jos jatkuvasti on kiireinen, tulee parissa kuukaudessa hermoromahdus, konkurssi ja avioero ellei kuolema korjaa sitä ennen. Fakta.

Mutta otan nyt nämä jäljellä olevat aamut ihan lungisti, hengittelen paperipussiin ja ajattelen positiivisia, enkä todellakaan rupea ronkkimaan unirytmiä yhtään aikaisemmin kuin on pakko. Minäkin olen oppinut suoriutumaan kaikista aamutoimista minuuteissa, ehkä Snadikin. Tai sitten hän yllättäen osoittautuu aamuihmiseksi, joka keittää minullekin puurot! Ei voi tietää.

Ja jos niin ei käy niin hei, eihän tätä kauaa kestä. Jotain yhdeksän vuotta enää.

Hei Kai, milloin lapsi pärjää ilman äitiään?

Tämä Alma Median johtoporras näköjään jaksaa ilahduttaa säännöllisin väliajoin. Viimeksihän Telanteelle tuli hieman sanomista (eli tuomio) syrjinnästä, koska  hänelle selvisi, että hitto, naiset voivat tykätä naisista. Tällä kertaa toimitusjohtajan pääsi yllättämään se, että äidit voivat tehdä töitä toisessa kaupungissa kuin perheensä. Toimitusjohtaja oli työhaastattelussa ruotinut perheen sisäisiä järjestelyjä sen verran äänekkäästi, että hakija oli marssinut ulos.

Oli selvää, että tätä ulostuloa seuraa ns. anteeksi, että ymmärsit väärin -tiedote. Se tuli tänään.

Telanne pahoittelee nyt, että perheenäiti on ymmärtänyt väärin eikä ollut koskaan rekryprosesissa ykkösehdokas, mutta ei sitä, että kyseli lapsista työhaastiksessa. Voihan se olla, että Anttikoski ymmärsi jotain väärin. Mutta pihvi on silti muualla.

Ärsyttävintä on se, että tämän jutun ainesten olemassaoloon on helppo uskoa ihan ilman Telanteen aikaisempiakin näyttöjä. Minultakin on työhaastattelussa kysytty, aionko hankkiutua lähitulevaisuudessa paksuksi tai olenko jo. Olin sen verta nuori, etten ymmärtänyt kysymyksen olevan epäasiallinen. Lähinnä järkytyin, sillä en parikymppisenä ollut uhrannut lapsille ajatustakaan.

Mutta kieltämättä yllätyin, että näitä samoja saatanan kokemuksia tulee vielä työelämässä meritoituneille, ei-lisääntymisikäisille naisille. Mikä hemmetin stigma tämä vanhemmuus oikein on? Miten voi olla, että äitiys on työtehtäviä haittaava taakka vielä kymmenvuotiaan lapsenkin kanssa? Miten voi olla, että isä ei ole edelleenkään sovelias kasvattaja? Ja miten voi olla, että kenellekään tulee mieleen kertoa, minkä ikäisen lapsen kanssa saa jo asua arkea eri osoitteessa. Ja lopuksi olisi vielä kiva tietää, kuuluuko minun sitten viisikymppisenä siirtyä omaishoitajaksi kun lapsi (ehkä joskus) pärjää ilman äitiään?

En ehkä halua tietää, mitä Telanne ajattelee vuoroviikkoja käyttävistä eroperheistä tai miehistä, jotka haluavat pitää isyysvapaata. Epäluonnollistahan se.

No toisaalta tämä Anttikosken kokemus oli hieno kalibrointi tosielämään kaikille, joiden mielestä tasa-arvo on mennyt liian pitkälle, ja muille toppuuttelijoille kuten vanhempainvapaauudistuksen torpanneelle Annika Saarikolle. Ei huolta! Äitiyden ja naiseuden mittareita määrittelevät työelämässä edelleen Kai, Kari, Heikki ja Erkki. Samalla he tulevat laittaneeksi myös miehen ja isyyden soveliaisuuden rajat. Se jumiuttaa tätä yhteiskuntaa enemmän kuin mikään kuuden minuutin kiky korjaa.

Jään siis odottamaan sitä päivää, kun työelämän ja perheen yhdistäminen lakkaa olemasta naisten ongelma tai jopa ongelma ylipäätään. Telanteen duunia sen sijaan ei todennäköisesti uhkaa mikään.

Kuule Timo, siitä kuoleman kulttuurista soittelen

Photo by Alexandre Boucher on Unsplash

- Terve Timo, Juha tässä.
- No terve! Ei ole maapähkinät putoavan oravan suussa koskaan hyvältä maistuneet.
- Niin Timo, meidän pitäisi puhua siitä sinun mielenosoituksesta ja tästä elämähommasta.
- On tässä tärkeämpiäkin asioita puhuttavana, kuten se, että ei tarvitse melonin nahkavyötä käyttää.
- Tästä on nyt vähän kohua syntynyt kuitenkin, että työajalla menit sitten naisten oikeuksia vastustamaan.
- Pulinat pitäisi ottaa pois kaikilta, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan, niin irlantilaisilta kuin fillarikommunisteltakin. Miksi edes kysytään kansalta, kysykää Timpalta! Kyllä mies sentään tietää nämä asiat kuten naisten lisääntymisvenkoilut. Oma syy jos on raskaana.
- Tuota Timo, kun olemme tuolla hallituksessa joutuneet muotoilemaan, että olisimme päällisin puolin tällainen sivistysvaltio, jossa nämä ihmisoikeudet...
- Oikeudet ja oikeudet, ihmiset puuttuvat ihan vääriin oikeuksiin nykyään, sinäkin Juha, olet välillä sekaisin kuin herhiläinen huhtikuussa. Missä on minun oikeus huudella siinä kokousten lomassa iskulauseita tärkeiden asioiden puolesta? Mikä muka on tärkeämpää kuin elämä?
- Elämä?
- Niin, valkoisen, espoolaisen heteromiehen pyhä elämä! Pro minun life! Tiedätkö Juha mitään siitä? Vai onko aihe tuntematon kuin mummon munuaiset Mogadishussa?
- Kyllä minä tiedän hyvin, mutta ajat ovat nyt tällaiset. Sinun pitää Timo nyt vähän ottaa pakkia.
- Tässä helkamassa ei ole pakkia eikä pukkia! Minä tiedän, että pohjimmiltasi sinä ymmärrät kyllä, että ei tässä nyt ihan kaikkien elämää sentään puolusteta.
- Niinkö? Mitä sitten tarkoitat sillä että vastustat kuoleman kulttuuria?
- Kuules nyt Juha, naisten, minkkien ja nautojen elämät ovat ihan eri hommia ne. Menee tämä kohtuuton ristikuulustelu nyt fillarikommunismin puolelle
- Nyt kyllä. Älä sano fillarikommunistiksi, se oli ihan kiinnostava se Annenkin sähköpyöräavaus. Ostin juuri sähköpyörätehtaan osakkeitakin.
- Sinulla Juha ote lipsuu kuin vaseliinissä kieritetyllä kyyllä, jonka kädet on sidottu kantoliinalla.
- Ei kyyllä ole käsiä.
- Ei ole ei, mutta naisten ja kettujen vastuut pitää myös muistaa tässä oikeuksien kailottamisen lomassa. Me tarvitsemme lisää sinun ja minun kaltaisia hyviä miehiä! Ja turkiksia! Pro joidenkin elämä!
- Se on kyllä totta.
- Hyvä että hiffasit! Käsi puutuu kuin Obaman kravatti Grönlannissa ja tässä Audin takapenkillä on nyt kaikenlaista, joku Flat Earth Society laittoi juuri viestiä ja haluaa mukaan suomalaiseen kaivostoimintaan.
- Kuulostaa hyvältä! Eipä muuta kuin takaisin sorvin ääreen!

Nyt on aika opetella uusia sanoja

Tätä somesekoilua on tietysti ollut liikkellä ennen herra Heinämäkeäkin.

Tubettaja jättää kainalokarvansa sheivaamatta. Hänen insta-tilinsä täyttyy haukuista.
Bloggaaja sanoo, että lelumainoksen sukupuoliroolit ovat 1800-luvulta. Hänen kommenttiboksiinsa ilmestyy huorittelua ja tappouhkauksia.
Ylipainoinen ihminen seisoo kassajonossa. Hänen ostoksiaan saa vapaasti kommentoida paheksuen.

Mutta se, että lastenohjelmat herättävät tällaista kiihkoa, oli kyllä yllätys.

Noh, impulssikontrolli on tietysti lähes yhtä vaikea asia kuin empatia. Pikkulasten kanssa näistä asioista joutuu keskustelemaan harva se päivä. Metrin mittaisten tekee jokus mieli pamauttaa kaveria lapiolla päähän, sillä heillä ei mahdu tunneimpulssin ja teon väliin minkäänlaista ajattelua. On aikuisen tehtävä puuttua asiaan ja sanoa, että älä tee niin, koska toista sattuu ja asiat selviävät puhumalla.

Käyn vielä kuusivuotiaankin kanssa keskusteluja siitä, miksi kaikkiin asioihin kannattaa sisällyttää harkintaa. Hetken mielijohteesta toimiminen ei ole kovin älykästä. Yleensä siinä antaa itsestään hieman vajaan vaikutelman, mutta toki sen puute voi pahimmassa tapauksessa viedä hautaan tai vankilaan.

Olen yrittänyt myös painottaa, että tätä omaa harkintaa kannattaa käyttää erityisesti silloin, kun kaikki muut juoksevat laumassa kohti jyrkänteen reunaa. Silloin saa kääntyä pois ja todeta, että hetkinen, tämä ei oikeastaan vaikuta järkevältä, vaikka enemmistö niin tuntuu ajattelevan. Aikuistasolla vastuut tietenkin vain lisääntyvät. Joudut miettimään, pitäisikö jopa yrittää pysäyttää ne muut.

Miten impulssikontrollia sitten harjoitetaan? Sosiaalinen media tarjoaa siihen erinomaisen treenialustan!

Ihan ensimmäiseksi kannattaa pidättäytyä hätäisistä tunnereaktioista, myös silloin kun kyseessä on yleisen mielipiteen mukaan hyväntahtoinen lastenohjelma. Pitää etsiä tietoa taustoista. Jos et ymmärrä taustoja, selvitä. Kysy, googlaa ja kuuntele. Jos et vieläkään ymmärrä, pyydä tarkennusta joltain, joka on kanssasi eri mieltä. Koita pitää mielipiteet ja faktat erillään ja muistaa että se oma mielipide ei ole erityisen painava. Se on tosiaan vain mielipide.

Käytännön tason summauksena: jos siis et ymmärrä, miksi sulkapäähineen käyttö osoittaa nykyään huonoa makua, kysy miksi. Jos et tiedä, mitä "kulttuurinen omiminen" tarkoittaa, ota selvää (se on nimittäin ihan todella mielenkiintoinen ja monisävyinen aihealue!). Ja jos vieläkin tuntuu pahalta, mieti, miksi tunnereaktiosi on näin voimakas. Johtuuko se kenties siitä, että koet olevasi lähtökohtaisesti oikeassa ja näin ollen oikeutettu kertomaan muille, mistä sopii loukkaantua ja mistä ei?

Ja kysy sitten vielä kerran miksi näin koet niin alat päästä jäljille.

Lähikoulu. Nyt. Tai. Ei. Sittenkään.

Tänään tuli postia, jota olen yrittänyt aktiivisesti olla ajattelematta: koulupaikkapäätös. Tällä kertaa Snadin lähikouluksi osoitettiin sama koulu kuin musiikkiluokkaa käyvällä Skidillä.

Koulupaikkahaussa oli tarjolla vain huonoja vaihtoehtoja, sillä kaikissa lähialueen alakouluissa on laudat ikkunoissa. Valinta piti tehdä parhaan mahdollisen väistötilaskenaarion perusteella, sillä varmaa tietoa ei ollut. Jatkuuko bussikyyditys vai saadaanko väistötila lähempää, ehkä jopa (ooh!) parakit pihaan?

No, maaliskuussa selvisi, että ei tod. Bussiköröttelyväistö 11 km päässä jatkuu vielä vuoden ja sitten uusi (pyytämättä ja yllätyksenä vuokrattu vanha toimistorakennus ilman liikuntasalia) väistötila valmistuu toiseen kaupunginosaan. "Mahdollisimman lyhyt ja turvallinen koulumatka" tarkoittaa jatkossa siis 2,5 kilometrin kävelymatkaa rakennustyömaan läpi. Siinähän saa mukavasti tietysti päivän kulumaan.

Mitähän tässä nyt sitten tekisi? Pitäisi tietää, mikä lupaus pitää, mutta kun ei tämän kaupungin toimintaan, prioriteetteihin ja ammattitaitoon voi luottaa millään tasolla. Koko prosessi on tiedotusta myöten hoidettu aivan päin persettä.

Uskoisiko siihen investointipaperiin, jossa sanotaan, että lähikoulu palaa entiselle paikalleen kolmen vuoden päästä, vaikka vanhalle rakennukselle ei ole viedä edes purkulupaa? Aikataulusta nimittäin jo sivulauseessa peruutettiin jollain typerällä oho, emme tienneet että se pitää purkaa -verukkeella. Kyse onkin enemmän siitä, uskonko että Snadi pääsee lähikouluun koko ala-asteaikanaan.

Vai hakisiko toissijaisena siihen toiseen kouluun? Sinne, jonne ei mene yksikään kaveri ja joka sijaitsee vähän sivussa, mutta jonne on lyhyempi matka ja asvalttitie ilman kuorma-autoliikennettä. Siellä olisi se liikuntasali ja kerhoja. Ja ip-kerholla tilat. No, sinne tuskin pääsee.

Luonnollisesti iltapäivähoitopaikat pitää varata heti vapun jälkeen. Että ööö.

Lämmin kiitos Espoon kaupungille verorahojeni upeasta käytöstä. Haluaisin tietää, että jos homeeton lähikoulu on mahdoton toive niin mikä sitten on mahdollista?

Ainoa positiivinen asia, minkä keksin on, että Skidillä on tätä sekoilua jäljellä enää kaksi vuotta.

Mites teille kävi näissä arvonnoissa?

Kilpailussa on sijaa myös empatialle

Olihan taas. Liikunnanopettaja Petteri Pohja kirjoitti kolumnissaan, että kilpaileminen on taito, joka opettaa, että vain vahvat pärjäävät ja tasa-arvo on utopiaa. Hän peräänkuuluttaa "Hiukan vähemmän äidillistä empatiaa maailmaan ja tilalle hiukan lisää vaativaa isänrakkautta, niin pärjäämme kaikki paljon paremmin."

Erikoisinta läppää taas vähään aikaan. Ymmärrän tavallaan, mitä kirjoittaja yrittää sanoa, mutta rivien välistä paistaa ankaruuden ihannointi. Se taas on ihan eri asia kuin kilpaileminen.

Olen sitä mieltä, että kilpaileminen on taito, joka kannattaa opetella. Vaikka kilpailulla ei ole enää selviytymisen kannalta juuri merkitystä, joudumme välillä kilpailutilanteisiin, halusimme tai emme. Kilpailuja on tarjolla koulutuspaikoista, työpaikoista, asiakkaista ja Hullujen päivien tarjoushaalareista.

Suhtaudumme kaikki kilpailuun eri tavalla. Jotkut vääntävät joka juuttaan asiat kilpailuksi ja jotkut taas eivät halua pelata edes lautapelejä. On kuitenkin hiton kätevää, jos a) tunnistaa kilpailutilanteen, b) tiedostaa omat rajoitteensa ja c) osaa toimia sen mukaisesti. Minä sytyn helposti kilpailuun, jos näen voiton mahdollisuuksia, mutta harjoitella en jaksa pätkääkään. Tämä havainto on ollut erittäin hyödyllinen, kun olen pohtinut, mitä elämältäni oikein haluan: kysymys onkin, mitä olen valmis tekemään toiveideni eteen?

Kun kirjoitan tätä, vanhempi likka on yleisurheilukisoissa. Hän on oppinut muutamassa vuodessa kilpailemisesta vaikka mitä mutta onneksi aivan eri asioita kuin mitä Pohja listaa.

Esimerkiksi.

1. Kilpailua ei aina voita paras. Jos ennakkosuosikki saa noron tai jos kilpailija on ikäluokkansa ainoa edustaja, keskikertainenkin voi pärjätä ihan mukavasti. Tuurilla on osuutta asiaan. Se on sitten eri asia, tuntuuko varman mitalin hakeminen kilpailulta.

2. Häviäminen ottaa pannuun, erityisesti jos mokaa. Se kääntyy helposti häpeäksi, joka pahimmillaan saa lopettamaan koko lajin ellei joku auta tunteen käsittelyssä, silitä ja auta ylös. Inhimillisyys ja empatia kuuluvat kilpailuun kiinteänä osana.

3. Harjoittelemalla voi voittaa luonnonlahjakkuuden. Ihminen ei ole ikuisesti tuomittu tiettyyn sijoitukseen vaan hän voi kehittyä ja saada parempia tuloksia jos haluaa. Treenimotivaatiolla on iso merkitys. Harjoittelu on kilpailua itseään vastaan, erityisesti, jos on hieman kärsimätön.

4. Kilpailujännitystä voi oppia hallitsemaan. Sietokyky kasvaa kokemuksen myötä ja sen voi oppia kääntämään positiiviseksi asiaksi, joka antaa siivet selkään, kun starttipistooli pamahtaa. Siihen tarvitaan leikkimielisyyttä, tukea ja kannustusta. Minun nähdäkseni kovuudella ja tuloksia vaatimalla saadaan aikaan vain huonoa, lamauttavaa jännitystä.

5. Kilpaileminen opettaa reilun pelin sääntöjä. Kilpakumppaneiden ja sääntöjen kunnioittaminen kuuluu asiaan. Jokaisen täytyy antaa keskittyä suoritukseensa, kannustaminen kuuluu asiaan ja fuskaaminen on noloa.

6. Kilpailuissa on tarjolla monenlaisia muitakin tunteita kuin voitonriemua tai häviämisen tuskaa. Kun on ollut maalissa yllättäen ensimmäinen, täpärästi toinen, ensimmäinen finaalista pudonnut, diskvalifioitu ja ikuista keskikastia, ymmärtää todella hyvin inhimillistä tunteiden kirjoa. Kilpailuissa on tarjolla loistava mahdollisuus empatian harjoittamiseen.

7. Vain olympialaiset saa ottaa vakavasti. Lasten kisoissa vaikuttaa niin paljon kehittymistahti, päivän motivaatio ja silkka tuuri, että mitään valtavia kierroksia ei kannata tuloksista ottaa mihinkään suuntaan. On ihan selvää, että se 11-vuotias, joka on lähtöviivalla muita 20 senttiä pitempi ja puberteetin kynnyksellä, saa etua koostaan. Tulee uusia treenejä, uusia kisoja ja jopa uusia lajeja mutta vain niin kauan kun ilo säilyy.

Nämä kaikki ovat nähdäkseni ihan arvokkaita oppeja siitä kuinka (urheilu)maailma ei ole ollenkaan mustavalkoinen shakkilauta, voittajiin ja häviäjiin jakautunut. Kilpailussa ja kilpailemisessa ei ole mitään pahaa, mutta ei siinä ole mitään itseisarvoista hyvääkään.

Masentavan kolumnista tekee se, että Pohja on liikunnanopettaja. Olen taipuvainen ajattelemaan, että kilpailemista voi opettaa peruskoulussa, mutta ei todellakaan tällaisista kylmän läksyttämisen lähtökohdista, joilla ei ole rehellisen kilpailemisen kanssa mitään tekemistä. Siellä pesäpallojoukkueiden valintarivissä on seisty viimeisenä jo ihan riittävästi.

Ei, tasa-arvo ei ole edelleenkään lähtenyt käsistä

Kokki ei voi olla mutta keittäjä kyllä.

Jaha, internetissä ollaan taas vaihteeksi huolestuneita siitä, että "tasa-arvo on lähtenyt käsistä". Kun on tätä liikennemerkkiuudistusta ja, hyvänen aika, suomalaisesta sotaleffan filmatisoinnistakin on menty keskustelemaan. Että eikö ole isompia ongelmia ja mihin tämä kaikki hapatus nyt johtaa.

No katsotaanpa.

Maailman talousfoorumin mukaan tasa-arvokehitys on ensimmäistä kertaa pysähtynyt.

Kuusivuotiaat tytöt uskovat, että fiksuus on puhtaasti miehinen ominaisuus.

Elämäkertoja ilmestyy tänä syksynä 62. Niistä kuusi on naisten.

Me too -kampanjassa näkyi kivasti naisten kokeman ahdisteluongelman laajuus.

Myös suomalaiset työmarkkinat ovat edelleen aivan supersukupuolittuneet. Suomea eriytyneemmät työmarkkinat ovat vain Virossa, Slovakiassa ja Latviassa. Huippukokkikin on sitä mieltä, että naiset eivät voi edetä, koska kuka muka hakee kersat päiväkodista. Naisethan tosiaan hoitavat paitsi duuninsa myös 60-70 % kotitöistä, koska naisellisuus edellyttää paidansilitystä.

Että ei hätää! Oletettu yliläikkynyt tasa-arvokriisi, jossa olemme kaikki rintamalla nimettömiä ja sukupuolettomia muumeja, on peruttu. Ehkä myös siksi, että kukaan ei sitä halua.

Onneksi sentään otetaan edes niitä pieniä edistysaskeleita. Kuten nyt tämä liikennemerkistön uudistaminen, jossa mieshahmo korvataan ihan vain hahmolla. Tavallaan on jopa omituista ettei näin ole ollut aina, koska ihan saatanan samat liikennesäännöt koskevat kaikkia ihmisiä.

Mikä näissä pikkuviilauksissa muka on tasa-arvon näkökulmasta tärkeää? Se, että ne eivät ole pikkuviilauksia. Kieli, kuten sanavalinnat, ja kuvasto, kuten liikennemerkit, muokkaavat mielikuvia ja ajattelua, niin tyttöjen kuin poikien. Yhteiskunnassa vallitsee edelleen voimakas miesoletus. Mikä tarkoittaa sitä, että mies on se neutraali oletussukupuoli ja nainen hassu poikkeus, joka täytyy osoittaa nais-etuliitteellä. Jotkut nyrjäyttävät aivonsa sillä, että Lassie on tyttö, samoin Pupu Tupuna. Muumien mörkö on tyttö. Enid Blyton on nainen. Ja ketkä Puolen Hehtaarin metsästä ovat tyttöjä?



Tasa-arvon sijaan on toki asioita, jotka ovat karanneet käsistä.

Yksi on median klikkiahneus. Tasa-arvosta on hyvä tehdä paska vitsi, koska sivulatausbisneksessä sillä saa display-mainosrahaa. Tasa-arvosta voi kirjoitella kaikenlaisia syvästi järkyttäviä otsikoita, joiden perusteella voidaan vetää johtopäätös, että nyt on yhteiskunta täysin pois raiteiltaan. Kliketiklik. Viis siitä, onko nyt sanottu sitä vai tätä vai ei mitään. Toimittajakaan ei vaatinut sotaleffaan rintamalle naisia, mutta siitä oli kiva pillastua.

Tasa-arvon karkaaminen käsistä ei siis vaikuta ihan valtavalta ongelmalta. Sillä välin larppaan naista enkä pidätä hengitystä.

Ps. Tajusin juuri, että olen kirjoittanut shokeeraavan someraivolastenkirjan, jossa kuuntelija / lukija saa itse tehdä päässään herkän mutta seikkailunhaluisen päähenkilön sukupuolen. Törkeää! Miten meidän käy???!!!111

Kuulin juuri etupyllystä

Olen taas uuden äärellä. Sana "etupylly" on ilmeisesti ollut käytössä jo jonkin aikaa, mutta tieto kiiri tänne pitäjäämme vasta tänään.

Siispä sananen "etupylly"-sanan käytöstä.

Ei.

Ymmärrän kyllä, että esimerkiksi keskustelut siitä, miten lapset saavat alkunsa*, voivat olla valmistautumattomalle vanhemmalle vähän vaikeita, mutta pimppi ja pippeli ovat ruumiinosia, joiden nimi täytyy tietää siinä missä nenänkin.

Kiitos ymmärryksestä ja pahoittelut myöhäisestä kannanotosta.

* Tähän kysymykseen on olemassa täydellinen vastaus: "Se onkin niin pitkä juttu, että käydäänpä kirjastosta hakemassa Pikkurillin käsikirja ja luetaan se huomenna yhdessä."

Oikeus olla pelle

Lueskelin taannoin romaaniani varten tunnelukoista kertovaa tekstiä. Pysähdyin yhden kappaleen kohdalle.

Onhan sinä kieltomerkki, mutta ei se meitä koske.

"Pidät itseäsi erityisenä ja oikeutettuna tavanomaisesta poikkeaviin toimintatapoihin. Omat tarpeesi ovat sinulle tärkeämpiä kuin toisten. Olet vaativa ja kontrolloiva muita kohtaan, ja haluat että asiat menevät niin kuin sinä haluat. Sinun on vaikea hyväksyä vastustusta, kun haluat jotain. Haluat varmistua siitä että saat kaiken mitä haluat, miten haluat ja koska haluat. Tylsistyt ja pitkästyt helposti, ja sinusta saattaa tuntua etteivät rutiinitehtävät ole sinua varten - sinun ei pitäisi joutua tekemään niitä. Saatat rikkoa lakia tai sääntöjä - vaikkapa hurjastelemalla liikenteessä, huijaamalla liiketoimissa tai verotuksessa - koska uskot, että sinulla on siihen oikeus."

Eräs Suomessa asuva ulkomaalainen ystäväni sanoi joskus ohimennen, että hänen silmiinsä on pistänyt ihmisissä täällä juuri tämä, oikeutuksen tunne. Sense of entitlement. Se, että koemme hirveän voimakkaasti ja täysin kritiikittä olevamme oikeutettuja tiettyihin asioihin ja tapoihin.

Havainnossa on nähdäkseni perää ja tiedän itsekin monella tapaa etuoikeutettuna syyllistyväni saavutetuissa eduissa roikkumiseen. Piirre on täysin inhimillinen, mutta ylikorostuneena se on kiusallinen vaiva, jota ei ehkä tunnisteta riittävästi. Paitsi muissa.

Nähdäkseni yksi manifesti tästä ilmiöstä ovat erilaiset somekohut. Niissä on yleensä aina kyse jostain julkisesta puheenvuorosta, joka tahattomasti tai tahallisesti loukkaa jotakuta. Niistä harvemmin seuraa mitään rakentavaa. Päinvastoin.

Toinen tapaus samasta ilmiöstä nähtiin Priden yhteydessä. Eräs entinen kaupunginvaltuutettu vaati, että on järjestettävä myös heterokulkue. En tiedä kuka sitä vastustaisi sen enempää kuin osallistuisikaan. Mutta jos oman oikeutuksen tunne on ylikorostunut, pelkkä tasa-arvoisuuden vaatimus tuntuu epäreilulta.

Epäterveellä tasolla tunne aiheuttaa kitkaa ihan arkisessakin kanssakäymisessä.

Koetaan, että naapuriin ei pitäisi ottaa vammaisia tai maksaa molemmille sukupuolille samaa palkkaa.

Koetaan, että on ok määritellä millaiset ihmiset ovat vääränlaisia, paheksua erilaisia elämänvalintoja tai tuomita kenen tahansa seksuaalisuus vääräksi.

Koetaan, että täällä ylipäätään saa käyttäytyä muita ihmisiä kohtaan ihan miten sattuu, olivat nämä lapsia tai aikuisia. Koska minulla on oikeus sanoa mitä sylki suuhun tuo.

Pahimmassa tapauksessa tämä tunne tarkoittaa muutakin ahdistelua ja kiusaamista, jopa lain rikkomista. Erityisesti ympäristörikoksissa on nähtävissä tätä kummallista piittaamattomuutta.

Laki määrittelee tietenkin rajat sille, kuinka itseriittoinen voi oikeuksiensa suhteen olla, mutta voisihan tästä jonkinlaista sivistykseen tähtäävää keskusteluakin käydä. Itsestään saa tehdä pellen, mutta kannattaako? Olisiko meillä jotain velvollisuuksiakin? Mihin saa puuttua? Mihin pitää puuttua? Ja minkä voi vain antaa olla.

TLDR: Olen kyllästynyt somekohuihin. Kaipaan päivä päivältä enemmän peruskouluihin etiikkaa.

Lapsi maksavana asiakkaana - mikä voisi mennä pieleen?

Minulla olisi yksi toive näin suomalaisen työväen juhlan jälkeisissä tunnelmissa. Se liittyy palvelukulttuuriimme. Toivoisin, että lasten kohtelu asiakkaina paranisi.

Kun kersat kasvavat sen verran isoiksi, että ne alkavat ansaita rahaa ja käyttää sitä, heistä tulee asiakkaita ja kuluttajia. Säästämistä ja rahankäyttöä tulee yleensä harjoiteltua yhdessä aikuisen kanssa (ja vahingossa tehtyjen digiostosten kautta), mutta asiointiin liittyy muitakin mutkia kuin kukkarossa olevien eurojen laskeminen. Kuluttajuuteen liittyy paljon vastuuta ja oikeuksia. Kaikenikäisille ihmisille keskeisin kuluttajataito on tietoisuus niistä säännöistä ja laeista, jotka kaupankäyntiä säätelevät. En ole ihan varma, ovatko kaikki aikuisetkaan näistä niin perillä kuin pitäisi.

Mitä ostopäätös tarkoittaa? Miksi pitää pyytää kuitti? Mitä teet jos ostoksessasi on jotain vikaa? Miksi kengistä, joissa ei ole mitään vikaa, ei välttämättä saa rahoja takaisin, ja miksi käytettyä tuotetta ei voi palauttaa ollenkaan?

Olen tässä kevään aikana törmännyt muutamaan keissiin, joissa palvelu olisi takuulla ollut erilaista, jos asiakas olisi ollut kolmisenkymmentä vuotta vanhempi.

Skidi on opetellut kulkemaan itsenäisesti bussilla. Matkakortin lukijan kanssa ei kuulemma saa apua. Kahteen kertaan bussin ovet on suljettu niin nopeasti, ettei Skidi ole ehtinyt ulos. Hän kävi pyytämässä kuskia pysähtymään, mutta kuski ei reagoinut pyyntöön millään tavalla. Toisella kertaa hän nieli tappionsa mukisematta ja roikkui seisaallaan tolpassa seuraavalle pysäkille. On ollut motivoimista saada Skidi käyttämään joukkoliikennetä esimerkiksi harrastuksiin kulkemisessa.

Toinen kriisi iski vappupallon kanssa. Myyjä nyhti 15 euroa puolityhjästä pallosta ja väitti, että se täyttyy lämpimässä. Ei täyttynyt. Kun Skidi meni pyytämään vaihtoa ihan mihin tahansa samanarvoiseen mutta täyteen palloon, myyjä oli todennut, ettei jaksa.

Jos ottaa pahan smoothien se on ns. oma vika. Sen voi yrittää vaihtaa siskon kanssa
joko vinkumalla tai lupautumalla letitettäväksi.

Lapset ovat tällaisissa tilanteissa mahdottoman paikan edessä, tietenkin. Rahan arvon lisäksi pitää ymmärtää, mitä rahalla pitäisi saada. Tämän asian arviointi on aikuisellekin vaikeaa, ja tuotteiden osalta vain marginaalisesti helpompaa kuin palveluissa. Vielä vaikeampaa on tehdä reklamaatio. Mitä voit vaatia, ja miten perustelet vaatimuksesi? Sitten pitäisi vielä uskaltaa avata suunsa.

No, kaikista kokemuksista tietysti oppii jotain, myös niistä hyvistä, ja niistä, joissa tappiot menevät omaan piikkiin.

Kassa on ainakin kertaalleen juossut ipanan kiinni tämän unohdettua vaihtorahat. Ja jos ostaa pihakirppikseltä, tuote kannattaa tutkia kunnolla. DVD-leffa ilman suomenkielistä tekstitystä on kielitaidottomalle vähän huonoa viihdykettä.

Olisi kiva tietää, millä tavalla kuluttajatietoisuus näkyy nykyisessä opetussuunnitelmassa. Taidot kun liittyvät valtavan laajaan pakettiin paitsi lainsäädäntöä myös etiikkaa, vaikuttamista, medialukutaitoa sekä tiedonhankintaa.

Tämän maan yksi hienoimpia asioita on se, että voin luottaa siihen, että kersoja ei kidnapata koulumatkalla sen enempää kuin kuseteta tai ylenkatsota, kun ne harjoittelevat elämäänsä maksavina asiakkaina. Minusta se olisi ihan vaalimisen arvoinen asia.

Valitamme säästä aivan liian vähän

Kun avasin aamulla verhot, pääsin heti varhaiskasvatukseen kiinni: opetin Snadille, mitä tarkoittaa, kun sataa jalkarättejä.

Kevät ei ole edennyt kuukauteen. Pihamaalla vierailleet västäräkitkin ovat ottaneet käyttöön suunnitelma been ja häipyneet takaisin sinne, mistä tulivatkin. Peipponen vielä jaksaa. Huutaa varmaan apua.

Lapsillekin alkaa iskeä epätoivo: milloin tämä loppuu? Voiko koko kesä olla tällaista? Milloin voi laittaa farkkutakin? Onko fleecesormikkaat liian kylmät?

Olen yrittänyt käyttäytyä rauhallisesti ja pitää säästä valittamisen minimissä. Onhan nyt sentään valoisaa. Eikä säälle voi mitään.

Mutta hemmetti sentään! Kyllähän tämä saatanan talven jatko-osan jatko-osa nyt vituttaa! Jos huhtikuussa mieluummin tökkii itseään harpilla otsaan kuin menee ulos, on säässä todellakin vittu vikaa! Hymyilläkö pitäisi, kun raekuuro moukaroi grillin kantta joka viides minuutti ja krookuksia saa kaivaa lumen alta näkyviin? Harkitsen fillariin apupyöriä, koska tuulenpuuskat meinaavat työntää sillalta mereen.

Ja jos joku kehtaa muistuttaa, että muissa maissa ei muka valiteta säästä niin voin kertoa, että valitetaan. Muistaakseni au pair -perheeni isä mainitsi, että jos sään jumalalla olisi rektaalikuumemittari, se työnnettäisiin Iso-Britannian saariryhmän kohdalle. Hän ei ollut koskaan käynyt Suomessa.

Sitäpaitsi aika harvassa ovat kansat, jotka asuvat näillä leveyksillä läpi vuoden.

Mikä muu kansa muka tietäisi, mikä on kevyttoppatakki, kesäpipo, talvikumisaappaat, unisukat (kesällä voi vaihtaa puuvillaisiin), fleece-sormikkaat, vuoratut kurahanskat, kypärämyssy (naamastakin on syytä näkyä vain minimimäärä ihoa) ja lasten märkäpuku. Tavallisessa uikkarissa uidaan Kanarialla ja uimahallissa. Saaristossa olevalla kesämökillä ei ilman märkkäriä muuta kuin kastauduta.

Miksi ihmeessä siis säästä ei saisi valittaa? Aikamoisen lääkityksen saisi vetää päälle, että tätä kevättä pitäisi jotenkin ookoona. Sitäpaitsi sehän on yhteisöllisyyttä parhaimmillaan, kun huomaa, että se mulkku naapuristakin on sitä mieltä, että valkoisen paskan sataminen voisi jo loppua. Sää on suomalaisellekin small talkille pienin yhteinen nimittäjä. Ei väheksytä sitä!

In Finland we have this thing called säävitutus ja se on ihan oikeutettu.

Kuntapolitiikka, maailman paskin harrastus

Sananen kuntapolitiikasta! Erityisesti suurilla puolueilla on ollut vaikea saada näihin vaaleihin ehdokkaita. Katoa on selitetty monenlaisilla syillä, mutta minulla olisi tarjota tuo otsikossa näkyvä teoria. Pohjana on viisi väitettä.

1. Panos-Tuotos. Periaatteessa kyseessä on yksinkertainen laskutoimitus: Panos (vapaa-aika) ei tuota juuri mitään. Kuntapolitiikka on harrastus, joka veisi näin isossa kaupungissa aikaa puolipäiväduunin verran. Jos sitä ei ole antaa, on aika puolivaloilla mukana. Siinä voi sitten potea riittämättömyyttä vielä yhdessä asiassa.

2. Asiat eivät etene eivätkä parane. Yhä useammissa kouluissa on sisäilmaongelmia, mutta Espoossa sädesienen saa pintamaalilla kondikseen, ala-asteiden väistötilat ovat kymmenien kilometrin päässä, Länsimetro on totaalisessa kriisissä ja osa kanssavaltuutetuista on joko misogynisti-rasisteja tai pitävät Leppävaaran uimahallin pukukaappeja prioriteettina. Eipä siinä.

3. Valtuutetun valta on aika marginaalista. Espoossa johtavat virkamiehet tekevät suljettujen ovien takana paljon päätöksiä. Valtuustosalin äänestykseen mahtuu n. 12 aihetta kuussa. Kaupunginhallituksessa istuvalla jengillä on parempi tilanne, mutta sekin voi olla välittämättä valtuuston päätöksestä ja samalla viitata kintaalla myös toivomuksille ja lautakunnan työlle.

4. Voin pommittaa kysymyksilläni virkamiehiä asukkaanakin. Luottamushenkilönä toimiminen ei nimittäin auta merkittävästi tiedonsaantia, melkein päinvastoin. Jotkut korkeat virkamiehet eivät vastaa viesteihin eivätkä puheluihin ollenkaan (pitäisi ilmeisesti olla aikaa väijyä virastotalon edessä), toki ihania poikkeuksiakin on.

5. Oma luonne ei sovi ollenkaan tähän. Minua huutonaurattavat vaalijulisteet, joissa on iskulauseita työstä ja tahdosta, vastuusta ja hihojen käärimisestä. Hieno homma, mutta valtteja ovat kyllä istumista kestävä perse, maratonlajeista diggaaminen, terävä äly, provosoitumattomuus älyttömyyksien edessä ja ääretön sovittelukyky.

Pelkäsin etukäteen, että alan vihata demokratiaa. Tavallaan niin kävikin. Demokratian toteutumisesta voi jokainen lukea päivälehtien sivuilta. Asiat ovat yleensä juuri sitä, miltä ne näyttävät. Mutta onneksi sentään lautakuntatyö osoittautui merkitykselliseksi. En ymmärrä, miksi yksikään media ei mittaa valtuutettujen läsnäoloa lautakuntatyössä. Valtuustohan on pelkkää teatteria.

Plussalla on myös yleissivistyksen lisääntyminen. On oikeasti ollut hyödyllistä nähdä lööppien ja kulissien taakse: miten puolueet todellisuudessa äänestävät (vaalikoneiden pitäisi ehdottomasti hyödyntää tätä konkreettista dataa ehdokkaan oman dadan sijaan), minkälaisia puheenvuoroja valtuutetut käyttävät ja mistä asioista kukakin on valmis neuvottelemaan. Toiseksi on superhyödyllistä tuntea kaupungin organisaatio.

Kuluneen kauden tiukin ja tärkein äänestys. Kuva: Jarno Lappalainen

Mutta ensi sunnuntaina olisi sitten taas valta omissa käsissä. Koska jonkunhan tätäkin harrastaa pitää. Yleisvinkkinä sanottakoon, että jos äänestät istuvaa valtuutettua, tsekkaa valtuuston pöytäkirjoista ja mahdollisista livetaltioinneista (pitäisi löytyä kaupungin sivuilta), miten hän on sinulle tärkeissä arvokysymyksissä käytännössä toiminut. Niitä vaalisloganeita kun osaa suoltaa kuka tahansa.

Omassa ehdokkuudessa onkin paras puoli se, että ehdokasta ei tarvitse etsiä sekavista vaalikoneista eikä kopissa tarvitse arpoa. Tämän vuoden vihreässä bingossa päädyin antamaan ääneni Kirsi Louhelaiselle, jolla on aivan loistava sarkasmin taju (mikä jeesaa tässä harrastuksessa tosi paljon) sekä hemmetin hyvä pinna ja turnauskestävyys. Jos haluatte äänestää miestä, antakaa mennä vain, siellä on uusina naamoina ehdokkaina mm. Rauli Virtasta ja Mikki Kaustetta.

Toivottavasti tämän kaupungin voimasuhteissa nähdään sunnuntaina muutos. Muistakaa siis äänestää! Ei tässä muutakaan voi.

Mihin hittoon kehonkoostumusmittausta tarvitaan?

Kävin viime viikolla kuntotestissä ja kehonkoostumusmittauksessa. Pari ajatusta.

Hapenottokyvyn mittaamiseksi tehtiin polkupyöräergometritesti, jossa poljetaan kuntopyörää niin kauan kuin kroppa jaksaa, noin 70 rpm vauhtia, ja kahden minuutin välein vastus nousee. Lihaskuntoa varten tehtiin viisi kappaletta 30 sekunnin liiketoistotestejä.

Sitten oli vielä sähkönjohtavuuteen perustuva kehonkoostumusmittaus. Mittauksessa astutaan laudalle ja kehon läpi johdetaan heikkoa sähkövirtaa. Lihaksessa oleva vesi johtaa sähköä paremmin kuin rasva ja laite tekee siitä omat johtopäätöksensä.

Sain ihan huippuhyvät tulokset: hapenottokykyni sai arvosanan erinomainen (vaikka talvikausi vähän näkyikin) ja lihaskestävyydessä kaikki tulokset olivat vihreällä. Mutta kehonkoostumuksesta tuli kummallinen tuomio.

Olen rasvaprosentin mukaan ylipainoinen ja "metabolinen ikäni" (joku ikätasoa vastaava perusaineenvaihdunnan luku) on 52 vuotta. Kun ihmettelin, että mikä helvetti se tämä on, niin testaaja totesi, että se johtuu painostani. Painoindeksini on korkea, aineenvaihduntani matalasta päästä ja olen kuiva.

Jäin jälkikäteen ihmettelemään, onko näistä mittauksista nyt mitään hyötyä. Mihin minä tätä omituista tietoa nyt voisin käyttää? Miten tähän pitäisi suhtautua? Alanko jumppaamaan, koska metabolista ikää täytyä laskea nuoremmaksi?

Minulla on myös nimittäin vaihtoehto b ja se on fuck this shit -metodi.

Ymmärrän mitattavuuden pointin silloin kun on tavoitteita. Lähtötaso on hyvä tietää, jos henkilö haluaa hiihtää 50 kilometriä puoleentoista tuntiin. Mutta mittaaminen on ihan turhaa kun hyvä kuntoilujakso menee vessasta alas vähintään kolme kertaa vuodessa kun lapset ovat kipeitä tai tulee duunikaaos. Tai marraskuu. Miksi pitää esittää tällainen lukukimara taviskuntoilijalle, jonka pitäisi löytää liikunnan ilo? Onko huonommuuden kautta motivointi todella hyvä idea?

Minähän olen jo siellä fucking kuntokeskuksessa. Tiedän jo että jotain pitäisi tehdä. Ei minulla ole mitään harhakuvitelmia, että olisin ruumiinrakenteeltani keijukainen. Mutta en jumalauta ole mitenkään ylipainoinenkaan.

Mitä yritän sanoa? Olemme ihmisiä, emme koneita. Tykkään syödä irtiksiä, juoda punkkua ja istua sohvalla. Tykkään myös syödä salaattia, työmatkapyöräillä ja käydä jumpassa. Toista ei ole ilman toista. Jos se tarkoittaa että joku lukema näyttää pahalta niin sitten se on niin. Saatana.

Ei enää yhtä ainutta elämänmuutosta tai alan kirkua

Kävin vaa'alla, koska farkut antoivat ymmärtää, että jonkinlainen status check voisi olla paikallaan. Juu. Vittusaatanan talviklassikkolukemathan ne siellä.

Hihat kärysivät ihan totaalisesti. Päätin syyttää lukemista sekä vuodenaikaa (pyöräily muuttui epäsäännölliseksi ja väsyttää koko ajan) että perimääni. Itseäni en ajatellut syyttää enää yhtään.

On nimittäin alkanut hieman nyppiä tämä pysyvän elämänmuutoksen hokeminen. Hemmetti, olen tehnyt kolmessa vuodessa joku sata elämänmuutosta! Mutta kun se ei riitä. Mikään ei riitä!

Käyn lounaalla ruokalassa, jossa ruoka annostellaan valmiiksi lautaselle ja jälkiruokavaihtoehtona on banaani tai kahvi.
Syön soijajogurtin välipalaksi (vaikka ei tee mieli) ettei vaan tulisi otettua liian isoa annosta kotona.
En koskaan arkena santsaa.
Juon ruokajuomaksi vettä, enkä ikinä maitoa tai limuja.
Kotona ei saa olla karkkia (suklaasta en onneksi tykkää).
Illalla ei mussuteta enää mitään.

Että mitä ihmettä voisin vielä tehdä? Mistä pitäisi vielä luopua? Kaurapuuron voisilmästä ja tuoremehusta? Niistä kaikista kolmesta lasillisesta punaviiniä viikossa? No-fucking-way.

En ole oppinut yhteyttämään, joten pakko on jotain syödä ja joskus on kiva nautiskellakin. En aio enkä halua ruveta elämään sellerismoothieilla kuin joku joogaguru.

Toki ihan kaiken herkuttelun voisi jättää. Syön joulukuussa kerran viikossan joulutortun, mutta huomautan, että ne huhuilevat minulle vitriinistä ihan joka päivä. Suurimmaksi osaksi pystyn vastustamaan niitä, mutta joskus tulee päiviä, kun en halua vastustaa.

Olen normaali ihminen, jolle jo se, että ei liho, on onnistuminen. Ja mitä selkärankaan tulee, makealle persolle ihmiselle oli valtava saavutus olla vuoden ajan karkkilakossa. Ei, kieltäydyn uskomasta, että olen jotenkin henkisesti vajavainen. En ole.

Laihduttamisessa (ja saavutetun painon pitämisessä) onnistuu ylipäätään vain hyvin pieni osa ihmisistä. Kuulun siihen epäonnistuvaan enemmistöön. Näillä mennään.

Että kiitti mulle riitti, elämänmuutokset olivat nyt tässä. Olkoon vaan paheksuttavaa jojolaihduttamista, mutta vedän muutaman viikon viiskakkosta ja sitten annan painon taas pikkuhiljaa hilautua ylöspäin. Jossain vaiheessa maailmaan tulee taas värit, valot ja lämpö, joten voin mennä taas ulos, ehkä jopa lenkille. Taidanpa siis jäädä odottelemaan tätä muutaman kuukauden päässä luuraavaa elämänmuutosta glögilasi kädessä. Tiptap vaan.

Väkivaltaiset äidit katsovat kissavideoita

Tämä Helsingin kaupungin yliampuva kampanja on ollut somepuheenaiheena tänään. Hesarin ilmoituksessa nainen (ehkä äiti) istuu pallotuolissa ja selaa pädiä samalla kun pikkulapsi roikkuu kristallikruunussa ja toinen huutaa vieressä. Perheen koira repii tyynyä.

Ilmoituksen linkki kotivakivalta.fi johtaa Helsingin kaupungin Lähisuhdeväkivallan ehkäisy -sivulle, jossa kerrotaan että kaupunki haluaa kiinnittää huomion pieniin lapsiin kohdistuvaan välinpitämättömyyteen kampanjoimalla tänä syksynä teemalla Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa.

Tuota. Yritän ohittaa sen seikan, että sekä videolla että kuvassa esiintyy tietenkin vain nainen eli äiti (isähän ei tällaiseen perhejuttuun liity) ja keskittyä pohtimaan, mitä tällä kampanjalla oikein haetaan.

Kyllä, olen ihan samaa mieltä siitä, että erikokoisten ruutujen tuijottaminen on silmiinpistävä ongelma. Älylaitteiden jatkuva räplääminen on läsnäolon häiriötekijä, oli kyseessä sitten ruokapöytä, leikkipuisto tai sokkotreffit. Mutta jos halutaan viestiä, että ruutuaikaa pitää rajoittaa aikuisenakin, eikö kannattaisi sanoa niin?

Rinnastus väkivaltaan on makaaberi. Välinpitämättömyys ja väkivalta ovat aivan eri asioita, jopa siinä määrin, että toinen on rikollista. Suomessa ihan oikeasti pahoinpidellään lapsia sairaalakuntoon. 

Kaikki ehkä muistavat Erikan. Hän ei kuollut siihen että vanhemmat rämppäsivät puhelinta. Väkivalta on tämän päivän väkivaltaa.

Jos halutaan puhua välinpitämättömyydestä, onko tämä tosiaan se rankin ilmenemismuoto? On nimittäin olemassa myös heitteillepanon rikosnimike. On eri asia katsoa kotona kissavideoita pädiltä selvin päin, kuin lähteä baariin ja jättää lapset pinnasänkyyn.

Sitten ovat nämä muut viestinnälliset nyanssit. Entä jos äiti kuvassa ei hymyilisi? Jos hän tekisi vaikka vakavana töitä tai ruokaa? Tai jos kuvassa olisi se isä? Jos hän istuisi kulahtaneella sohvalla eikä designtuolissa? Entä jos tabletin tilalla olisi käsityöt, kirja tai sanomalehti?

Ja mitähän mahtaa ajatella se vanhempi, joka yrittää löytää kaupungin sivuilta apua väkivaltaisen perheenjäsenen kanssa elämiseen ja päätyy tälle sivulle? Tämä palveluhan on tarkoitettu vain kaikille niille nettiaddiketille naisille, jotka seisoskelevat rannalla chattaamassa samalla kun korppi vie lapsen.

Jo oli. En tiennyt, että yhdellä kampanjalla voi ampua molempiin jalkoihin. Saavutus sekin.

Puhutaanko nyt tytöistä ja pojista vai mediasta?

Hei jee, taas puhutaan tytöistä ja pojista! Ai miksi? No siksi, että Nyt-liite julkaisi 18.10. klo 8:39 jutun, joka luukutti otsikossa, että opettajien ei enää pian pitäisi puhua tytöistä ja pojista koulussa. Juttu kertoi tietenkin oikeasti Opetushallituksen tekemästä maailman mittakaavassa uniikista tasa-arvotyöstä, joka ohjaa kouluja pois tarpeettomasta lokeroimisesta sukupuolen mukaan.

Tämä hieno tavoite jäi kuitenkin klikkiotsikon aiheuttaman somemölinän jalkoihin. Kuten Saku Timonen jo ehti todeta, se oli arvattavissa. Yksi kansanosa järkyttyy tällaisesta aina syvästi. Tasa-arvosta on nimittäin vain pieni askel siihen, että pojilta leikataan pippelit pois.

Ei kuitenkaan mennä nyt siihen vaan tarkastellaan somekohun anatomiaa vähän lisää.

Nimittäin noin kolme tuntia myöhemmin klo 11:29 samaisessa aviisissa julkaistaan samalta toimittajalta kolumni, joka kertoo, että ei, sukupuolia ei olla kieltämässä. Myös tämä "oikaisu" omaan juttuun sai valtavasti jakoja. Ei tietenkään yhtä paljon kuin ensimmäinen.

Jäin tuijottamaan juttujen julkaisun aikaleimoja.

On superkätevää, että tällainen vastakolumni kirjoittajan omaan juttuun oli näinkin luontevasti käsillä vain kolmen tunnin päästä ensimmäisestä jutusta. Ihan kuin molemmat jutut olisi kirjoitettu etukäteen.

Voi tietenkin olla, että kyseessä oli ihan vain normaali reagointi kohuun eikä mikään tietoisesti rakennettu klikkikatiska. Mutta en ole nähnyt missään ihan oikeaa pahoittelua ensimmäisen jutun naurettavasta otsikoinnista.

Ei ole tietenkään median vika, että osa jengistä ei lue juttua otsikon takana saati Opetushallituksen paperia. Tai että osa jengistä vaan tykkää kohkata. Mutta pakko kysyä, mikähän asia olisi riittävän pyhä, että media ei pelleilisi sillä tällä tavalla? Tasa-arvo ei selvästikään ole.

Puhukaa asiasta, velliperseet

En todellakaan kuvitellut, että jonain päivänä postaisin natseista. Mutta kai se sitten pitää tehdä.

Miksi? No koska natseja vastustava ihminen on kuollut. Kyseinen henkilö toimi juuri kuten kuuluukin toimia. Natseja pitää vastustaa.

No, mitäs me kansakuntana tästä ollaan mieltä?

Pääpoliitikot kiertelevät aihetta minkä kerkiävät. Paheksutaan kovasti väkivaltaa, mutta täytyy muistaa, että Otanmäki, ääripäät, ikkunoiden rikkominen ja lippalakit. Ihan kuin kaikki rikokset olisivat niputettavissa yhteen. Kukaan ei vahingossakaan mainitse poliittista väkivaltaa, jonka oletettiin jo jääneen historiaan.

Persuista kuuluneen puheenvuoron mukaan sen siitä saa kun natseille alkaa. Samaa mieltä ovat natsit itsekin. Pääurpo oli jakanut somessa asti näkemyksensä "kurinpalautuksen" tarpeellisuudesta. Moni on ollut myös sitä mieltä, että kyseessä oli vain poikain tappelu. Näitähän nyt sattuu Härmän snagarillakin.

Nyt on kuulkaa velliperseet sellainen juttu, että tuo ei riitä.

Ymmärtäväthän nyt kaikki, mitä natsit ovat? Vaikka suomalainen natsi on säälittävä tapaus, joka jonottaa käsi ojossa jonkinlaista Hitlerin jakamaa virtuaaliämpäriä, ei ole mitään syytä ymmärtää heitä. Kukkuu. Vaikka Suomen Vastarintaliikkeeksi itseään tituleeraavassa vatipäiden kerhossa on nihkeät 60 virallista jäsentä (meidän päiväkodissa on enemmän kersoja), he ovat silti natseja.

Kiemurrellaanko siksi, että on vaalit tulossa ja rasistien äänet tarvitaan omalle puolueelle?

Vaikka haluaisikin rasistien äänet, natsit ovat eri jengiä. Natsien agendassa ei ole mitään epäselvää: he eivät ole mitään ihmisoikeuksien, demokratian tai edes isämmaan ystäviä. Normaali ihminen ei tietenkään edes tiedä, mihin helvettiin heidän ns. vastarintansa kohdistuu, mutta oletan, että on kiva vastustaa vaikka ruohosipulia, jos siitä tulee tärkeä olo.

Suomalainen natsi ei ole mikään äärimmäisen huono-osainen raukka. Hänellä on erinomaiset mahdollisuudet olla olematta väkivaltainen natsi, monet suomalaiset jopa onnistuvat tässä. Natsilla on perusoikeudet, terveydenhoito ja kirjastoverkko. Hänelle on opetettu kynäotetta varhaiskasvatuksessa ja tavuttamista peruskoulussa, mutta ilmeisesti ainoa mitä natsi on lukenut, ovat naapurin Jaskan somepäivitykset.

Öyhötys on samanlainen valinta kuin nenänkaivuu. Sitä voi olla tekemättäkin.

Mutta ehkä nyt ollaan jonkinlaisessa päänsilityksen käännekohdassa. Ihan kuin olisin havaitsevinani kollektiivista kypsymistä kaikenlaisten vapaan kasvatuksen saaneiden mulkvistien mielipiteisiin. Viime viikolla nähtiin, kuinka Unicef vastaili jämäkästi fb-sivullaan masinoituun vittuiluun. Hienoa oli, että moni muukin nousi puolustamaan järjestöä ja tukirahaa satoi ennätystahtiin.

Keskustan Kaikkonen kannusti kansalaisia miettimään, mitä itse kukin voisi tehdä yhteiskunnallisen ilmapiirin parantamiseksi. Olen monesti miettinyt tätä. Nyt olisi esimerkiksi poliitikoille mainio hetki lopettaa natsien sietäminen, juurikin sen yleisen ilmapiirin nimissä. Ettei tarvitsisi enää kirjoittaa natseista.