Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jumppa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jumppa. Näytä kaikki tekstit

5.2.2022

Lumityöt x 10



Australialainen ystäväni rakastaa lunta. Hän ei tiedä mitään parempaa kuin katsella lumisadetta ja lusitelevia ihmisiä. Hän kysyi hieman kadehtien, mitä minä ajattelen lumesta. 

Noh.

Ajattelen, että in Finland we have this thing called lumityöt, jotka hieman vievät hohtoa hangista. Lumitöiltä ei nimittäin välty juuri kukaan. Omakotitaloasujilla on parhaimmillaan aarikaupalla kolattavaa. Rivitaloissa riittää yleensä oman pihatien selvittäminen, mutta lumen varastointitilaa on niin vähän että keittiön ikkunan eteen kasvava Mount Lumirest sulaa vasta toukokuussa. Kerrostaloasujat taas tietävät sen suloäänen, kun aura-auto käy jyräämässä pihaa puhtaaksi paljon ennen herätyskellon soittoa. 

Lumityöt voidaan jakaa useampaan alalajiin:

VÄLILUMITYÖT ovat varsinaisten lumitöiden valmisteleva vaihe. Välilumityöt on tehtävä pikaisesti kriittisille alueille järkyttävässä lumimyräkässä, kun ulko-ovi vielä aukeaa. Jotta ulko-ovi vielä aukeaa.

RAIVOLUMITYÖT ovat toiseksi raskain lumityölaji, jota esiintyy pakkasen ja suojan vaihdellessa. Työhön tarvitaan kolan ja lumilapion lisäksi rautakanki, hakku, hiustenkuivaaja ja kuumaa vettä poistamaan rappusille yön aikana spawnannut hengenvaarallinen teräsjää. Tästä operaatiosta seuraa koko lopputalven vaivaava tenniskyynärpää. 

VÄLILEVYLUMITYÖT (aka sirdalud- tai sydärilumityöt) hoitaa talouden hyväkuntoisin, sillä kaikki eivät tästä selviä. Yksi lapiollinen märkää nuoskalunta painaa 500 kiloa ja kiertoliike käy ikävästi alaselkään. Kola jumahtaa puolen metrin työnnön jälkeen kuin betoniseinään. Joudut ehkä lapioimaan kolaa tyhjemmäksi, jotta voit jatkaa. Puolessa tunnissa noin 800 kalorin suoritus.

NÄKYMÄTTÖMÄT LUMITYÖT kysyvät enemmän hermoja kuin fysiikkaa. Lapioit omasta mielestäsi pöllyävää pakkaslunta aivan apinana pihalta pois, mutta mitään ei näytä tapahtuvan. Eikä tapahdukaan, sillä seuraava puuska levittää kaiken lumen kinokseksi juuri siihen kohtaan, jonka äsken putsasit.

KINDER-LUMITYÖT alkavat aina etsinnöillä: missä auto on? Sitten huomataan, että Essolta ostettu viiden euron harja-skraba ei missään tapauksessa riitä lumikerroksen poistoon, mutta lapiollakaan ei uskalla, ettei maali naarmutu. Ainoa tapa on kahmia lunta pois kokovartalotekniikalla, jolloin lunta menee hihoista ja kauluksesta sisään ja rukkaset kastuvat läpimäriksi. Lumen alta paljastuu vielä sentin paksuinen jääkuorrutus, jonka sulattelussa kestää lounaaseen asti.

KOIRALUMITYÖT seuraavat sisälle asti. Vartin kusilenkin jälkeen hihnan päässä raahautuu paakkuinen jääkarhu, joka tarvitsee puolen tunnin spa-tuokion sulaakseen.

HERMOLUMITÖIHIN lähdetään, kun muut samassa taloudessa asuvat ihmiset ottavat siinä määrin päähän, että sitä lapioi mieluummin pihaa tyhjäksi kuin kuuntelee heidän ajatuksiaan elämästä. Tämä on sukua PAKOLUMITÖILLE, jotka kutsuvat siinä vaiheessa, kun halutaan välttää vielä ikävämmät kotityöt kuten ruoanlaitto.

KESÄ HOITAA -LUMITYÖT ovat ehdottomasti tämän setin lunkein malli, jossa tampataan tasan omien jalkapohjien levyinen polku postilaatikolle. Kaikki muu on turhaa ja hoituu itsestään viimeistään kesäkuussa.

FLEKSAUSLUMITYÖT ovat mahdollisia erityisesti taloyhtiömuotoisessa asumisessa, jolloin reipas aamuihminen hoitaa kaikkien huoneistojen edustat täydellisen puhtaiksi omalla lumilingollaan, koska "sehän on vähän kuin salilla kävisi". (Huom. Tämän lumityömuodon kohdentaminen taloyhtiön vanhimpien asukkaiden pihoihin on jopa suositeltavaa.)

ÄÄNIOHJATUT LUMITYÖT hoidetaan sisältä käsin. Perheen nuorisolle annetaan päteviä ohjeita oven raosta tai ikkunasta, että mihin ne lumikasat kuuluu koota ja onko se nyt riittävän hyvä. (Ei ole)

Yleensä lumityöt ovat kuitenkin edellisten yhdistelmä, jossa ensin tehdään kahdet välilumityöt, sitten Kinder-lumityöt, jatketaan välelevylumitöillä ja päädytään Kesä hoitaa -lumitöihin.

Että juu, jos minä näen lunta niin kesää minä lähinnä ajattelen.

(Kiitos ihanille IG-seuraajilleni, jotka auttoivat alkuperäisen listan täydentämisessä!)

1.2.2021

Raivokävelystä hyvän kierteeseen


Katselin tänään Oura-dataani. Viikon aktiviteettimääräni oli noussut uuteen ennätykseen – kuussa, jolloin normaalisti askelmääräni jää hyvin vaatimattomaksi, sillä välttelen ulkoilua. Olen käynyt keskivartalotreenissä tiistaina, tenniksessä keskiviikkona, kiertoharjoittelussa perjantaina, hiihtämässä lauantaina ja hikijumpassa sunnuntaina. Lisäksi vedän tietenkin vähintään yhden tunnin lenkin koiran kanssa joka päivä, yleensä kaksi. En ole ollut näin hyvässä kunnossa 20 vuoteen.

Olen itsekin vähän hämmästynyt, mistä ihmeestä tämä liikuntamotivaatio on löytynyt. Olen kokeillut vuosien mittaan ihan kaikkea: PT:tä, kotijumppaa ja juoksukoulua, mutta pandemia oli toki jäänyt kokematta (enkä todellakaan tarvitse tätä enää toiste). Pohjimmaisena alkusysäyksenä toimi viime vuoden liikuntarutiinien purkautuminen keväällä. Hermokiristyksen löysentämiseksi piti löytää uudet keinot. Tenniksen aloittaminen muistutti minua siitä, että on olemassa lajeja, joista pidän hulluna, ja raivokävelyt taas kohottivat kuntoa huomaamatta. Kun kunto nousi, nälkä kasvoi. Tai toivo. Tai hyvän kierre. Tai joku. En ole koskaan ollut erityisen tavoitteellinen liikkuja (eikä minua voi ainakaan vielä motivoida tuloksilla), mutta aloin saada jonkinlaisia kiksejä hyvästä olosta. Olen vahingossa laihtunutkin.

Koiralle on myös pakko antaa propsit: sen minkä työmatkapyöräilyssä menetin, sain koiran kanssa takaisin korkojen kera. Karvapehva pakottaa ulos säässä kuin säässä ja aamulenkki herättää.

Alkuvuodesta tein myös minun mittareillani ison liikkeen: liityin hyvän tarjouksen innoittamana kuntokeskuksen jäseneksi. Yllätyin tästä itsekin. Sitoutumiskammoni rannekkeisiin on ollut käytännöllisyyden sanelemaa, sillä muistan edelleen sen talven, jolloin 10 kerran kortistani jäi yhdeksän kertaa käyttämättä. On täyttä rahan tuhlausta panostaa kalliiseen kuukausiveloitukseen, kun ikinä ei tiedä, mitä esteitä eteen tulee. 

Nyt uskalsin. Se vaati tiettyjä henkisiä perustuksia, joita ei aikaisemmin ole ollut, eikä ainakaan tarpeeksi.

1) Uskoa. Minä ehdin, minä jaksan, minä haluan. Nukun hyvin, kroppani reagoi treenaamiseen, jaksan olla aktiivinen koko päivän, elämäntilanteeni joustaa ja nykyään voin irrota treenaamaan hyvinkin spontaanisti, ihan kuin joskus silloin ennen vanhaan. En ole kovin suunnitelmallinen ihminen, joten ainoat toimivat treenimetodit ovat ad hoc ja kiinteä valmennusryhmä, josta poisjääminen on ryhmäpaineessa noloa. Olen ollut myös terveempi kuin koskaan, kiitos elämärajoitusten, maskien ja käsipesun. 

2) Kärsivällisyyttä. Ja tämä on ehdottomasti luonnevika: olen aina ollut auttamattoman lyhytjännitteinen. Kehittyminen tapahtuu kiduttavan hitaasti. Keskivartalon kunnostaminen vinoihin linkkareihin vei vuoden, saman verran (tai enemmän) meni juoksukunnon saavuttamiseen. Ei auta, että käyn huhkimassa salilla itseni jumiin vain silloin tällöin, minun pitää pitää sinnikkäämmin kiinni treenivuoroistani. Mistä päästään tärkeimpään.

3) Itsekkyyttä. Tämä on ollut yksi suurimmista havainnoista, mutta oman elämänsä puolustaminen ruuhkavuosilta vaatii yliluonnollista jämäkkyyttä. Olen todennut jo kauan aikaa sitten, että palvelutiskini on kiinni yöaikaan, mutta minun on pitänyt opetella pitämään kiinni myös treenivuoroistani. Vuosi 2020 pakotti minut laittamaan oman hyvinvointini etusijalle ja vaatimaan, että minun toiveitani kunnioitetaan. Minun täytyy saada voida treenata omilla ehdoillani, omia lajejani eikä tyytyä sianpieremänvuoroihin salilla. En voi olla aina se, joka tekee kompromissin. Jos galaksit räjähtävät sen tunnin aikana, jonka vietän tennishallilla, sitten se on niin – nyt on mietittävä, mitä minä haluan.

Ostin alesta kahdet uudet lycraleggarit, koska halusin. Toistaiseksi en vielä halua proteiinismoothieohjeita ja six packiä, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

12.7.2020

Korona pisti liikuntarutiinit uusiksi – ja hyvä niin



Muistatteko kun huhtikuussa ulvoin, että kaikki turvalliset liikuntarutiinini menivät koronan myötä vessasta alas? En päässyt jumppatunnille, salille enkä uimaan. Koska en löytänyt itsestäni olohuonejumppaajaa, istuin sohvalla ja ihmettelin, että mitä nyt. Jäljellä oli vain kävely.

Lopulta kyllästyin itseeni. Päätin, että jos elämä ojentaa sitruunoita, vähintä mitä voin tehdä on olla puristamatta niitä silmääni. Ostin siis uudet lenkkarit ja aloin kävellä like never before. Olin toki kävellyt äänikirjojen kanssa jo pitkään muutaman kerran viikossa, mutta nyt siitä tuli päivittäistä: etäpalaverimetodi, ystävän kanssa vietetty hetki, stressihallintakeino ja liikuntasuoritus. Jossain vaiheessa huomasin, että joka ilta oli päästävä kävelemään. Tuntui hyvältä väsyä ja hengästyä.

Toiseksi aloitin uudelleen tenniksen, koska halli oli ainoa kiinnostava, auki oleva liikuntapaikka, eikä tenniskavereista ollut pulaa, kerrankin! Sain pitkästä aikaa päälle hyvän pelirutiinin, jolloin lyönnit kehittyivät ja syöttö alkoi kulkea. Aloin nauttia pelaamisesta ja innostus ruokki pelaamaan vielä paremmin, hakemaan niitä palloja, joita en olisi aiemmin lähtenyt hakemaan. Tunnin jälkeen naamani oli paloauton punainen.

Olen saanut Snadinkin houkuteltua mailan varteen.

Tämä kaikki riehuminen alkoi hiljalleen näkyä. Skidi siitä kai ensimmäisenä huomautti: näytin kuulemma sporttiselta. Säännöllinen peruskuntoharjoittelu ja pallon jahtaaminen olivat parantaneet ryhtiä, lisänneet lihaksia ja poistaneet kolme kiloa painoa täysin huomaamatta, ilman sen kummempia tavoitteita. Ja toki sen tunsin itsekin. Viime viikonloppuna uskaltauduin ensimmäistä kertaa jopa juoksulenkille, kun kaikki muut liikuntasuunnitelmat kariutuivat. Hetken aikaa hain portailla kiukkua ja sitten lähdin jolkottelemaan maalaismaisemaan, omaa hidasta tahtiani.

Siinä viljapeltojen viertä hölköttäessäni mietin kipuväistöä. Kipuväistö on termi, jonka opin fyssarilla. Hän katsoi, kun nousin lattialta ja osasi liikkeeni perusteella kertoa, mihin kaikkialle minua sattui ja mitkä lihakset eivät olleet kunnossa. Mutta kipuväistö voi olla myös henkistä. Se näkyy takariviin piiloutumisena. Omasta urheiluvuorosta joustamisena. Kotiin jäämisenä. Tekosyinä.

Älkää käsittäkö väärin. Juokseminen oli edelleen tylsää ja raskasta, mutta ero oli siinä, etten kertaakaan pelännyt kuolevani. Tiesin, että siedän hengästymistä paljon paremmin, pääsen jyrkätkin mäet ylös ja jaksan kotiin asti. Ja mikä tärkeintä osasin laittaa lenkkini siihen lokeroon, johon se kuului: hätävaraliikunnaksi, kun kaikki kivat vaihtoehdot ovat poissa laskuista. Sen lokeron kansi avataan vain jos mitään kivempaa ei ole tarjolla.

Monesti hyvinvointi nähdään suoraviivaisena ketjureaktiona, jolloin muuttamalla yhtä asiaa seuraa automaattisesti toinen. Mutta useimmiten tarvitaan useampia muutoksia eri paikoissa, paljon aikaa totuttelemiseen ja kolmanneksi vielä itseluottamusta kestää alkuvaikeudet ja takapakkivaiheet.



Kun pari vuotta sitten lopetin virallisesti kaikki ryhtiliikkeet, en tietenkään hylännyt terveitä elämäntapoja vaan toivotaan toivotaan -ajattelun. Jossitteluun perustuvassa elämäntyylissä kaikki hyvä tapahtuu aina ehdollisena: minä saavutan asian X, kun jotain muuta tapahtuu ensin. Tässä piilee ansa: maali liikkuu koko ajan. Toiseksi: mitä jos se ensimmäinen asia ei koskaan tapahdu? Lapsiperhearjessa tiellä on aina jotain, jos ei vesirokko-noromaraton niin sitten joku erikoispainajaisjakso. Täytyy olla varauloskäyntejä ja hitosti joustavuutta itseään kohtaan. Tavoitteellisuus toimii vain ilon kanssa.

Ei hätää, en ole alkamassa hyvinvointivalmentajaksi eikä minun urheilusuoritteitani voi edelleenkään jakaa somessa, mutta naaman voin. Se kuuluu tyytyväiselle naiselle.


18.2.2020

Aktiiviloma ladulla – jatkoon!



Ensimmäistä hiihtolomaani, johon liittyy hiihtoa, on takana jo useampi päivä. Minulla ei ollut reissun suhteen sen enempää odotuksia kuin ennakkoluulojakaan. En odottanut tätä lomaa samalla tavalla kuin odotan aurinkoon pääsyä, mutta olin päättänyt antaa tälle mahdollisuuden ja sen myös tein. No, miltäs tällainen setti nyt sitten amatöörin näkökulmasta vaikuttaa?

1. Automatkailu ei ole enää ongelma

Tämä on tärkeää: hyvästi yrjöfestarit! On yllättävän kivaa, ettei kertaakaan tarvinnut pysähtyä siksi että takapenkki muuttuu naamastaan vihreäksi, jahuu! Ja kiitos myös kaikille kommentoineille, jotka suosittelivat ottamaan Vuokattiin oman auton. Kyllä se on ollut ihan tarpeen, vaikka välimatkat eivät ole olleet kuin muutaman kilsan luokkaa. (VR:lle vinkkinä, että autojuna Kajaaniin olisi myös ihan hyvä.)



2. En ole koskaan kuluttanut näin paljon kaloreita yhdellä lomalla.

Blogitauko johtuu siitä, että olen ollut iltaisin niin puhki, etten ole kertakaikkiaan jaksanut kirjoittaa – aktiivilomailu on vienyt mehut täysin. Pari tuntia pertsaa mäkimaastossa on minun kropalleni aivan optimaalinen treeni: en väsy suorituksen aikana, joten jaksan paljon pitempään kuin kunto todellisuudessa riittää.  Ourakin ilmoitti kolmen päivän jälkeen, että otahan vähän rauhallisemmin.

Ja tämä onkin tosi kiinnostava näkökulma: näyttäytyykö pohjoisen lomakohteissa hieman toisenlainen Suomi kuin Kanarialla? Tänne on selvästi tultu liikkumaan, mikä tietysti on aktiiviloman tarkoituskin. Siinä missä etelänlomalla tärkeimmät liikuntasuoritukset ovat aurinkotuolin varaaminen ja kirjan sivujen kääntely, täällä jengi tähtää ladulle/rinteeseen viimeistään kymmeneksi ja kylpylään iltapäiväksi. Kääk. Epäaamuihmisen on helpompi pitää pötkötysoikeuksistaan kiinni Kanarialla.

3. Travel light ei oikein toimi

Yritän aina pakata mukaan mahdollisimman vähän kamaa. Rantaloman olennaisin asukokonaisuus on bikinit, joissa asutaan koko päivä, joten vaatteita menee yleensä vähemmän kuin kuvittelen. Lisäksi katastrofin sattuessa paikan päältä saa korvaavan tuotteen ja kohteissa on yleensä jonkinlainen pesupalvelu, johon voi pistää pyykit jos tarpeen tulee. Lumilomalle olisi pitänyt käytännössä tyhjentää koko vaatekaappi. Olisin tarvinnut perävaunun erilaisille kerrastoille ja toisen kengille! Nyt ymmärrän, miksi ihmiset valitsevat huoneistohotellin, jossa on pesukone. Ja koska menomatkan akuutein huolenaihe oli kuskin silmän puhkeaminen mutkissa, hankintalistalle lisättiin yhteistuumin SUKSIBOKSI. Pakkausvinkkejä otetaan vastaan!




4. Omat sukset vai vuokrakamat?

Skidin hiihtokamat olivat jääneet pieniksi, joten hänelle piti vuokrata koko pertsasetti monoineen päivineen. Mutta tuota... en ollut tullut ajatelleeksi, että kun hyväkuntoiselle 12-vuotiaalle laitetaan jalkaan kilpatasoiset skinisukset, hänestä näkee ladulla lähinnä perävalot. Omat sukseni olivat sen sijaan odottaneet varastossa pari vuotta lunta ja muutenkin huollon tarpeessa (kuten tietysti kunto ja tekniikkakin). Onneksi hän odotteli kiltisti mäkien päällä eikä edes pyöritellyt silmiään kovin paljoa. Mental note: Välineurheilussa ne välineet ovat aika kova juttu, ja jos ei omista kamoista osaa/jaksa pitää huolta, vuokraaminen on mukavuustekijä monessakin mielessä.

5. Joudun uudelleenarvioimaan suhteeni lumeen

Koska eteläisen Suomen talvi on ollut sanalla sanoen täysin perseestä, ilahduin, kun Kuopion jälkeen maa alkoi olla enemmän valkoinen kuin musta. Vaikka en ole kaupungissa lumifani ihan käytännön syistä (työmatkoista tulee yhtä helvettiä), lomaolosuhteissa olen. Lumella on yhtäaikaa sekä viihdyttävä että rauhoittava vaikutus, kumpaa nyt ikinä sitten hakeekaan. Ja kun väsyy hiihtämiseen, voi hangessa jatkaa vapaalla möyrimisellä ja luovuusharjoituksilla.

Mutta siis lumilomat siirrettiin yhteistuumin jatkoon! Aktiivilomaa ja löhölomaa ei tarvitse laittaa vastakkain, sillä ne tulevat vähän eri tarpeisiin ja molemmille on paikkansa. Kersat innostuivat myös laskettelusta (hiihtokoulu ammattiopen johdolla oli loistovalinta), joten yhtäkkiä meillä onkin talvikaudelle lähimatkailuvaihtoehtoja vaikka kuinka. Luonnollisesti myös kesäsesonki alkoi kiinnostaa. Saariston mökkihommat virtaavat edelleen vahvana suonissa, mutta mieli alkoi tehdä myös vaellusretkille. Ehkä seuraavaksi joku kansallispuisto? Ehkä ne kaikki? Näköjään keski-ikäisetkin koirat oppivat uusia temppuja niin halutessaan (ja laskiaispullalla motivoituna).

Ps. Ajoimme myös Talvivaaran ohi. "Mikä Mordor tuo on", kysyttiin takapenkiltä. Niinpä.

18.12.2019

Vuoden tärkein hyvinvointioivallus



Istuin syyskuisena tiistai-iltana sohvalla ja tunsin kuinka keskivartaloani kihelmöi. Olin juuri tullut jumpasta, joka oli kaikilla mittareillani paska: en tehnyt syviä kyykkyjä raskailla painoilla, en juossut juoksumatolla tai polkenut kuntopyörää hiki päässä enkä varsinkaan hengästynyt kertaakaan niin että olisin joutunut muutaman minuutin keräilemään itseäni ja tuntenut maitohappojen pakottavan etureisiä. Silti olin puhki, kehosta hehkui jälkilämpö (ei -hiki, vaan sellainen kuumotus) ja tiesin olevani aamulla joka puolelta jumissa.

Menin tähän uuteen jumppaan – tietenkin – vahingossa. Olin katsonut aikataulut väärin ja tämä oli ainoa tuote, mikä liikuntakeskuksessa oli tarjolla. Core stretching? Voi luoja. En yleensä mene tuntemattomille, hämärästi nimetyille ohjatuille tunneille, jotten vain joutuisi johonkin kollektiiviseen tanssiesitykseen, mutta ohjaaja vakuutti tunnin sopivan kaikille.

Linnoittauduin takariviin. Tunti alkoi tasapainoharjoituksella, joka hämmästytti hankaluudellaan, ja sen jälkeen siirryttiin matolle tekemään keskittymistä vaativia keskivartaloa aktivoivia liikkeitä ja lopuksi venyteltiin ihan hemmetin pitkään. Olin tunnin jälkeen vähän hämmentynyt, sillä oloni oli todella löysä, vaikken ollut mielestäni treenannut juuri lainkaan. Koska vatsalihakseni olivat kuitenkin munuaisia myöten kipeät vielä kolmantenakin päivänä jumpan jälkeen, tajusin tehneeni jotain itselleni tarpeellista. Menin siis seuraavalla viikolla uudelleen, vapaaehtoisesti. Ja kolmannella kerran jälkeen huomasin, etten enää kärsinyt selkäjomotuksesta, joka oli ollut seuranani kesästä lähtien.

Samalla ymmärsin, miksi tunti oli tupaten täynnä. Tasapainoilu, kehonhallinta, liikkuvuus ja venyttely ovat istumatyötä tekevälle suoranaista estolääkitystä vaaniviin jumeihin. Tätä tuntia tarvitsevat kaikki!



Viime vuonna tajusin, että ryhtilikkeet eivät varsinaisesti lisää ryhtiä. Tämän vuoden tärkein hyvinvointiin liittyvä oivallukseni on tämä: keho muuttuu. Se mikä toimi parikymppisenä ei ehkä toimi enää, eikä ainakaan samassa intensiteetissä. Maailmankuvaani ei ole aikaisemmin mahtunut treeni-otsikon alle mitään muuta kuin hengästyttävä, sykettä ja hikeä nostava raivoliikunta, kaikki muu on kuulunut kategoriaan "mummojen keppijumppa". Mutta nyt viimeistään on aika ottaa tuo keppijumppa lähempään tarkasteluun.

Tarvitsen siis vaihtelua sekä lajivalikoimaan että ajatteluun. Pitäisi antaa useammin mahdollisuus keppijumpalle, erityisesti silloin, jos ennakkoluulot ovat parinkymmenen vuoden takaa. Tässäkin tapauksessa yksi 2000-luvun alun pilates-tunti oli siirtänyt kaiken kehonhallinnan ei jatkoon.

Havaintoni asettuu linjaan jo aiemmin tekemäni muutoksen kanssa: vaihdoin juoksemisen (jota olen lähinnä opetellut sietämään) äänikirjakävelyihin. Parin tunnin tallustelu merimaisemaa näkökentässä ja kirjallisuutta korvissa on yllättäen miellyttävämpää kuin 45 minuutin lenkki, jonka aikana katson kelloa ainakin 20 kertaa: joko tämän paskan saa lopettaa? Ja nyt voin jo myöntää, että kävely ON treeni ja vieläpä ihan tehokas sellainen, vaikka suussa ei maistu veri.

Tunnistan myös toisen sisäänrakennetun ongelman. Tämä (näennäisen) lempeitä lajeja kohtaan tuntemani ylenkatse saattaa olla peräisin siitä ankarasta ajatuksesta, että liikunta on rangaistus syömisestä: ruoka on kaloreita ja kalorit on kulutettava liikunnalla. Nauttia ei saa. Tai saa, kunhan nauttii siitä, että hiki lentää. Vaikka lopetin laihduttamisen, tästä ajatuksesta luopumiseen meni pitkään.

Aivotyökin vaatii aikansa. Joskus on kyse vain siitä, että hölmöjen tapojen hylkäämisen kautta löytyy olennainen.

Millaisia havaintoja olette hyvinvoinnistanne tehneet vai onko filosofia löytynyt jo kauan sitten?

11.3.2019

Henkilökohtainen ennätys



– Meillä meni hyvin, Skidi huokaisi, kun vihdoin istuimme junassa matkalla kotiin perinteisistä yleisurheilun juniorikisoista. Nyökkäsin, tyytyväisenä. Kisat todellakin olivat sujuneet hyvin, vaikka mitaleja ei kaulassa ollutkaan. Molemmilla olivat jalat muussia ja minulla on vielä tänäänkin persus hellänä kisakatsomon ergonomiasta, mutta matkassa oli monta uutta personal bestiä, henkilökohtaista ennätystä.

Tajusin vasta Skidin kommentista, että olin itsekin tehnyt henkilökohtaisen ennätykseni. Jopa season's bestin. Meillä oli mennyt hyvin, yhdessä.

Kun juna liukui eteenpäin halki lumen peittämän hämäläisen esikaupunkialueen, mietin, että olen kehittynyt valtavasti viime vuodesta. Osuin lankulle, en varastanut lähdössä ja loikin aitojen yli ketterästi kuin kilipukki.

Aloittelevan huoltajan treeneissä pitäisi käydä läpi seuraavat tärkeät viimeistelyharjoitukset.

Kisakanslian etsiminen on ensimmäinen rasti. Jos ei ole koskaan ollut oikeissa kisoissa, ei käyttöliittymä ole kovin intuitiivinen, mutta kisakanslia nostaa epätietoisen uuvatin takaisin kärryille! Sieltä saa käsiohjelman (tästä lisää seuraavassa kohdassa) lisäksi ylimääräisiä hakaneuloja, Tampereen taksikeskuksen numeron ja ruokalipukkeita. Ei tarvitse syödä pelkkää reissumiestä kahta päivää, jos ei halua!

Takerru käsiohjelmaan. Unohda epäselvät kuulutukset, sillä tästä painotuotteesta näkee ihan pirusti kaikenlaista kätevää infoa eräjaoista aikatauluihin. Alleviivaustussi mukaan. Lisäksi sieltä näkee, missä hallissa T12 pituus hypätään ja missä kyseinen B-halli sijaitsee. On hirmu kätevää, kun urheilija voi keskittyä suorituksiinsa eikä eksyneen mutsin etsimiseen.

Ole yhden hengen tavaratalo. Pakkaa mukaan kaikkea paitsi kukkamultaa. Itse lähden siitä, että se, mitä ei löydy kisakansliasta, löytyy veskastani: rakkolaastareita, smoothieta, pähkinöitä, saippuaa, hiuslenksuja, teippiä, kasvomaalit, huulirasvaa, vessapaperia ja kylmägeeliä. Ja jos kukkamultaa jostain syystä tarvitaan, singahdan hakemaan.

Muutu tietotoimistoksi. Puhelimeen kannattaa koota aikataulu myös digimuodossa, jos joku pöllii käsiohjelmasi. Kaikki lajit alkavat jo tuntia ennen itse suoritusta verryttelyllä, callingilla, askelmerkkien laitolla ja keskittymisellä (ymmärrän nyt paljon paremmin niitä hämmentyneitä toimitsijaparkoja 80-luvulla, kun ilmestyin vain yhtäkkiä lähtöviivalle). Tällä kertaa tiesin, missä välissä on pakko syödä, vaikka ei olisi yhtään nälkä.

Löydä itsesi. Tiedän nyt, millainen huoltaja haluan olla. Tämä on ollut se vaikein rasti, sillä esikuvia ei oikein ole ollut. Olen aina kammonnut niitä vanhempia, jotka karjuvat pikkulapsille kurkku suorana futiskentän laidalla tai takakaarteessa, mutta pelisilmänsä päällä istuminen ei luojan kiitos ole ainoa vaihtoehto. Kysyinkin kersalta, mitä hän minulta odottaa. Hän haluaa huoltajan, ei valmentajaa, suoritusrauhan, ei karnevaalia. En siis tyrkytä neuvojani, mutta jos Skidi itse haluaa jeesiä, selitän kyllä videon kera. Olen saatavilla, hurraan, pyyhin kyyneleet – ja piilotan piikkaripussiin irtokarkkia.



Treenaamalla oppivat uusia temppuja niin nuoret kuin vanhatkin koirat, ja vanhemmat. Toki ensi kerraksikin jäi vielä pari juttua.

Voin huoletta jättää omat treenikamani pakkaamatta, sillä en jaksa mennä 12h kisapäivän jälkeen salille vaikka kuinka toiveajattelisin. Enkä enää laita puoliksi syötyä banaania takaisin laukkuun ja jos laitankin niin en nyt ainakaan kuulokkeideni päälle. Niin ja löin pääni enää kertaalleen ylimmän katsomorivin yllä kulkevaan teräspalkkiin, mutta siinäkin oli kerta liikaa. Riittää enemmän kylmäpusseja urheilijoille.


27.2.2019

Rautakanget venyttelykuurille



Snadi aloitti alkuvuodesta cheerleadingin. Hän huomasi kuitenkin nopeasti olevansa vähän erilainen kuin muut ryhmässä.

- Äiti, kaikki muut osaavat kärrynpyörän ja siltakaadon.

Lohdutin, että todella monella harrastuskaverilla on varmasti jonkinlainen voimistelutausta ja että kyllä se siitä lähtee sujumaan ihan itsestään. Mutta homma ei oikein edennyt, ei vaikka ohjaajat auttoivat ja pyysivät treenaamaan myös kotona. Kun sitten yritimme kotona ihan opetusvideoiden avulla kokeilla ja analysoida, mikä kärrärissä oikein tökkii, oli havainto vähän yllättävä: Snadin takareidet ovat betonia. Jos ei saa suorin jaloin venytettyä käsiä edes polvien alapuolelle, ei kärrynpyörän alku- eikä loppuasentoon ole minkäänlaista saumaa vaan lopputulos on sätkyttelyromahdus. Sama pätee kaikkiin muihinkin temppuihin. Ei käsilläseisontaankaan voi mistään lankusta lähteä.

Samalla tajusin, miksi Snadi vihaa laittaa sukkia jalkaan ja sitoa kengännauhoja. Molempiin suorituksiin pitää venyä.

Mutta siis eikö kaikkien lasten tuki- ja liikuntaelimistö olekaan tehty kuminauhoista ja slimestä? Lapsiin liittyvien stereotypioiden TOP kolmoseen  kuuluu se, että notkeus on nuoreen ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus.

Muistan samantyyppisen kokemuksen omilta peruskouluajoilta, kun jumppatunnilla tehtiin venyvyystestejä. En venynyt. Enkä voinut käsittää, miten jotkut saivat sormet pitkälle jalkaterien ohi kun minä sain nykytettyä korkeitaan nilkkoihin. Treenaaminen kyllä jeesasi, mutta notkeaksi minua ei voi edelleekään kutsua. Toki juuri meidän perheessämme olen elastinen akrobaatti, sillä Koti-insinööri on totaalipökkelö, joka käy fyssarilla harva se viikko runnottavana kuosiin.

Pahoittelut vaan kersoille näistä geeneistä.

Tavallaan on kummallista, että meitä patistetaan kyllä lenkille hapenottokykyä parantamaan ja salille lihaksia vahvistamaan, mutta kehonhuolto on aina jätetty vähän sellaiseksi vapaaehtoiseksi joogaentusiastien aktiviteetiksi, niiden riemuksi, jotka ovat jo valmiiksi koottu joustavammista palikoista. Se ei ehkä ole ihan viisasta. Ihminen on kummallinen lipputangon muotoinen eläinlaji, jolle olisi hyvin tärkeää treenata tasapainoa ja ketteryyttä, varsinkin näillä keleillä.



Toinen pökkelöittävä tekijä on työ. Istumatyöläisellä on lonkankoukistajat kestotukossa ja tietokoneen näpyttely jumiuttaa hartiat, mikä taas aiheuttaa kaikkea muuta kivaa kuten päänsärkyä. Venyttely olisi jopa ihan työkykyä ylläpitävä asia.

Aloitimme siis lomalla ihan uudenlaisen kuurin. Teemme yhdessä iltavenyttelyn, jossa keksimme hyviä liikkeitä vuoron perään – ja ähkimme kivusta. Lisäsin mukaan vielä muutaman tasapainoharjoituksen, joka kehittää kehonhallintaa. Tästä on tullut ihan mukava vertaistukituokio ja vartissa saa jo haasteellisimmat lihasryhmät käsiteltyä.

Viikon venyttelyharjoitusten jälkeen oli myös ensimmäinen kärrynpyörä suht suorin jaloin suoritettu. Ehkä uskallan kohta itsekin kokeilla kuperkeikkaa tai jos uskaltaisi loikata siihen hiekkakasaan. Ehkä.

31.1.2019

Oura pääsi heti hommiin



Kiljahdin ääneen, kun postihenkilö ojensi minulle ruskean paketin. Joululahjani tuli! Ouran älysormus saapui eilen iltapäivällä ja käyttöönotto oli nopea prosessi. Olin tsekannut sormuksen koon sovitussetin avulla, joten laite oli täydellisen sopiva ja pääsi heti sormeen. Pelkäsin että se olisi painava mutta ei se ole. On täysin hämmentävää, miten pieneen tilaan kaikki tekniikka on saatu ahdettua.

Minulla on hemmetin huonoja kokemuksia kaikenlaisista puettavista älymittareista. Kun halusin saada osviittaa treenien sykealueista, hankin kello+sykevyö-setin. Kello oli susiruma ja tissien alle sijoitettu sykevyö ilmoitti suurimmaksi osaksi, ettei löydä sykettä – paitsi silloin kun löysi ja kertoi pumppuni hakkaavan kahtasataa. Tämä suorastaan haittasi treenejä, kun laitetta joutui koko ajan buuttaamaan. Leaf oli jo fiksumpi, mutta tarkkuus oli heikko ja älyä aika vähän. Käytän Bellabeatin sovellusta edelleen menkkaseurannassa, mutta kaksi kertaa läpidevetty kirjopesuohjelma oli itse laitteelle liikaa. My bad.

Miksi sitten ajattelin antaa vielä yhdelle (suomalais)innovaatiolle mahdollisuuden? Vakuutuin parista asiasta.

Koska kyseessä on sormus, sitä voi pitää koko ajan. Tätä ei tarvitse laittaa päälle ja riisua, joten se ei unohdu kylppärin pöydälle, huku treenikassin pohjalle tai joudu pyykkikoneeseen treenikamojen kanssa. Saan siis oikeasti dataa kerättyä, ja se on koko homman ydin.

Lisäksi Ouraa on kehuttu tarkaksi ja siltä se reilun vuorokauden statsien perusteella myös vaikuttaisi. Edellisten laitteiden tarjoama data on ollut hieman sinne päin, jolloin tulosten tulkitsemisessa on ollut liikaa arvailua.

Olen kiinnostunut ihan eri asioista kuin urheilusuorituksiin keskittyvä huippu-urheilija. Olen jo oppinut tunnistamaan treenien sykealueet naaman väristä enkä tarvitse tarkkaa kalorinkulutuslukemaa syömisen tueksi (vaikka Oura tarjoaa senkin). Tajusin pari vuotta sitten, että seuraan hirveän harvaa terveysindikaattoria. Minua kiinnostaakin keski-ikäisen naisihmisen unenlaatu (miltä se kahdeksan aamu näyttää ihan numerotasolla), sekä mitä hengitys, syke ja lämpötila kertovat stressistä, palautumisesta ja (esi)vaihdevuosista.



Kuinka ollakaan, käyttöönottoajankohdaksi osui juuri se päivä, kun olin kutsunut vauvaperheen yökylään ja luvannut auttaa yösyötöissä. Tulipa todistettua se, miksi molemmat skidit siirtyivät omiin huoneisiinsa hyvin pikaisesti. Sykekäppyrä, jossa syöksytään täysin valveille syvästä unesta, näyttää juuri niin upealta kuin tuntuu. Lisäksi kämpän siivoaminen yhden vauvan ja kahden koululaisen leikeistä on medium-tason treeni. Iso hali teille vauvaperheiden vanhemmat!

Oura tunnisti myös vetämäni kolmet päikkärit ja onnitteli minua niistä. Ja arvatkaapa mitä kampaamikäynti tekee sykkeelle? Silkkaa sielunhoitoa!

No, tähän blogiin ei ole tarkoitus syytää fitness-sisältöä määräänsä enempää, mutta ajattelin kyllä silloin tällöin raportoida tuloksia. Kiinnostaako? Ja olisi myös kiva kuulla muiden Ouran käyttäjien kokemuksia: millaisia havaintoja olette tehneet?


17.1.2019

Liikunnan riemun ainesosat



Kävin illalla hiihtämässä, kun tänne eteläreunallekin oli vihdoin satanut lunta. Puolikas kuu möllötti tummansinisellä taivaalla, kaupungin valot nostattivat taivaanrantaan vaaleaa kajoa. Latu-uraa ei kunnolla nähnyt, mutta jämäkkä, koneella tehty pohja piti sukset oikeassa suunnassa ja saatoin keskittyä lumen narinaan suksen alla. Puolentoista kilometrin kierrokseen meni vajaat 10 minuuttia. Huomasin neljän kierroksen jälkeen, että voisin jatkaa tätä kuinka pitkään tahansa, hengitys kulki ja kroppa toimi, aivot rakastivat hiljaisuutta.

Kun tulin kotiin, tunsin kuinka lihaksiin levisi lämpö ja raukeus ja hirveä nälkä asettui taloksi. Mutta mitään paikka ei särkenyt enkä ollut superpuhki kuten jumpan jälkeen. Olo oli aika lähellä täydellistä.

Saan harvoin urheilusta tällaista fiilistä. Joku aika sitten lehdessä oli juttu, että liikunnan ilo on myös geneettistä. Hyvä hapenottokyky voi olla synnynnäinen ominaisuus, mikä luonnollisesti edesauttaa liikunnan riemua. Olen myös luokitellut itseni erityisepäherkäksi, koska en kertakaikkiaan koe kovin voimakkaita tunnemyrskyjä missään asiassa.

Jostain syystä keski-ikäinen kroppani tykkää juuri niistä lajeista, mitä nuorempana eniten inhosin, hiihdosta ja uinnista. Muistan, että nämä kaksi olivat jo ala-asteella koululiikunnan kammottavimmat lajit, kaikki muu oli hauskaa tai vähintäänkin menetteli, jopa pesäpallo. Mutta näitä kahta vihasin täysillä.

Nyt yhtäkkiä pidän molemmista. Tai siis selkäydin sanoo edelleen yök, mutta järki patistaa, että mene, se on kivaa, etkö muista. Omituista.



Ensimmäisen kerran pidin hiihtämisestä parikymppisenä. Lainasin jostain sukset ja lähdimme silloisen poikaystävän kanssa jäälle hiihtämään eväät mukana. Tasaisella suksi luisti ja aurinko lämmitti poskipäitä. Silloin ajattelin, että ehkä tälle lajille on sittenkin paikkansa.

Uinnin löysin vuosi sitten. Vaikka pidän uimahallikokemusta edelleen suht epämiellyttävänä, itse suorituksesta tulee hyvä fiilis. Olen suht pahoillani siitä, että pitäjämme uimahalli on remontissa ilmeisesti maailman tappiin.

Jäin miettimään näitä kahta lajia yhdistäviä tekijöitä.
Aluksi palelee.
Vauhti on aika tasainen.
Keski-ikäisen nivelet arvostavat lempeyttä.

Mutta molemmat ovat myös pääntyhjennyslajeja, sellaisia pakollisen monotonisia suorituksia, joissa katoaa aina käsitys siitä, kuinka monta kierrosta tai altaanmittaa on jo räpistellyt menemään. Onko tässä se minun hyvänolontunteeni, jota kannattaa tavoitella: tylsyyttä ja keskittymättömyyttä jatkuvan viriketulvan sijaan? Perusjumpasta saa toki naaman punaiseksi ja hyvän omatunnon siitä että sai mentyä, mutta ei ajatusten nollausta. Lenkkeily taas on niin hemmetin vastakarvainen suoritteena että sen karseus ylittää hyvät puolet. Mutta siitä kyllä tulee voittajafiilis kun antaa mahdollisuuden lajille, jota on aina inhonnut.

Jotkut ovat tietenkin parempia hoitamaan itseään kuin toiset, mutta ehkä se hyvä fiilis on vähän monipuolisempi asia kuin runners high. Se voi olla yhdistelmä fyysisiä ja psyykkisiä tarpeita, jossa kroppa ja pää saattavat kaivata eri asioita. Tai sitten se nollaus tai euforia tulee jostain ihan muusta, mikä nyt kellekin toimii.


9.1.2019

Kun seura hoitaa kyydit – Islannin mallia kokeillaan jo Suomessakin



Harrastusroudauspostaukseen tuli valtavasti kommentteja somessa: moni oli konseptista kiinnostunut, mutta samalla nousi epäily siitä, että tämä ei toimisi Suomessa. Päähuolenaiheet olivat kyytien kalleus ja vapaaehtoisvalmentajat, jotka eivät ehdi päivätöiltään lapsia treenauttamaan.

Mutta kun. Islantihan on myös pieni pohjoinen maa, jossa pidellään suurimman osan vuotta erikoisia kelejä. Eihän tämä nyt voi olla niin erilaista?

Eikä ollutkaan! Sain viestin ystävältä, joka vinkkasi, että tätä kokeillaan Suomessa paraikaa! Helsingissä toimiva futisseura PPJ noutaa Jätkäsaaren junnupalloilijat harrastuksiin suoraan koululta. Taustapiruna on häärännyt joukkueenjohtaja Pasi Riikonen. Kyselin siis häneltä, miten homma hoituu.

Ensin kuljetukset.

Ryhmäkuljetuksia on pilotoitu Kyyti-palvelun kanssa (joka on pari vuotta vanha Mobility-as-a-Service start-up) ja vieläpä onnistuneesti: tällä hetkellä 4 koulun ja 67 lapsen aikataulut on saatu sovitettua yhteen ja vanhemmille tulee tieto, milloin lapsi haetaan ja palautetaan koululle. Isoin duuni on ollut kuljetussoftan opettamisessa, mutta hiljalleen systeemiä on saatu paremmaksi, kun kokemusta on karttunut.

Tuleeko kalliiksi? Kuljetusten kustannustaso on asettunut 2-2.5 € tienoille per lapsi per treeni, minkä vanhemmat ovat kokeneet hyväksyttäväksi.

No entäs se valmennuksen ajankohta?

Ei ongelma. Seuralla on leivissään sekä täyspäiväisiä ammattivalmentajia, liuta tuntitaksaisia valmentajia että opiskelijataustaisia ohjaajia, joiden kanssa valmennusvastuu jaetaan. Treenit alkavat kahdelta pienemmällä valmentajaporukalla ja kolmen jälkeen apuvalmentajien määrä kasvaa. Harjoitukset vain täytyy suunnitella tämän mukaisesti.

Riikonen lisää, että tämä on kaikkien etu: kun valmentajille voidaan tarjota töitä laajemmalla aikavälillä kuin vain sälätunteja illasta, valmennuksesta voi tulla ammatti. Ammattimainen valmennus taas on yksi taustasyy Islannin jalkapallomenestykseen.

Millaisia kokemuksia kokeilusta on ollut?

Riikosen mukaan kaikki voittavat: valmentajat arvostavat sitä, että lapset ovat virkeämpiä, vanhemmat ihmettelevät, mitä tekisivät kaikella vapaa-ajalla ja lapset iloitsevat kun treeneistä palatessa voi vielä jäädä leikkimään eikä tarvitse höökiä kotiin iltapalalle. Homma toimii niin hyvin, että tätä systeemiä levitetään tänä keväänä seuran muillekin toiminta-alueille.

Mutta mikä sai Riikosen ryhtymään tällaiseen urakkaan oman toimen ohella? Riikonen kävi itse koulut Luxembourgissa, jossa harrastukset hoidettiin suurimmaksi osaksi koulun kanssa. Suomen malli tuntui siihen nähden vähän turhan raskaalta. Lisäksi uudella asuinalueella oli samanhenkistä porukkaa, jotka halusivat kokeilla, voisiko asioita tehdä myös toisin. Ja voihan niitä.

Niin. Ainoa ero Islannin ja Suomen välillä onkin tahdossa: kyllä mekin voimme päättää, että jokainen lapsi tarvitsee harrastuksen ja se pitää hoitaa niin, että vanhemmat eivät päädy pullonkaulaksi. Malli on jo olemassa ja testattu.



8.10.2018

Paluu juoksuradalle

Kuvituksena tällä kertaa notkeuteni symboli.

Seurasin eräänä maanantaina katsomosta Snadin treenejä. Joukko hikisiä ekaluokkalaisia kinkkasi  kolmiloikkaa, möngersi rapukävelyhippaa ja hyppi patjalle peffalleen. Kuului iloisia huutoa ja pälätystä. Sitten huomioni kiinnittyi takasuoralle. Lähtöviivalla naureskeli joukko ihan tavallisen näköisiä, keski-ikäisiä tamppaajia, jotka virittelivät köyttä vyötärölleen. Köyden perässä roikkui painavia laattoja ja tyypit alkoivat nauraen vetää satasen vetoja vastus perässään. Etureisiä hapotti pelkkä katsominen.

Jäin tuijottamaan porukkaa haavi auki. Nämä eivät olleet mitään kilpaurheilijoita, vaan harrastajia. Sitten tajusin: hitto vie, olisin halunnut mukaan! Lopetin yleisurheilun lukioiässä kun elämääni tuli kaikkea muuta. Mutta onko nyt sittenkin niin, että olen löytänyt sen oman lajini jo teini-ikäisenä, mutta vain unohtanut sen tässä välissä?

Hallin henkilökunnan edustaja vahvisti, että ryhmä oli kerran viikossa kokoontuva aikuisten yleisurheilukoulu, jossa on rento meininki. Kyseessä on tänä syksynä aloitettu kokeilu, joka oli mennyt heti täyteen. Laitoin kuitenkin hakemuksen vetämään varapaikalle. Tarvitsen akuutisti äänikirjakävelyideni lisäksi lihaskuntoa!

En pode varsinaista ikäkriisiä, mutta olen alkanut tuntea pientä kalvavaa huolta vanhenemisesta. Fysiikan muutokset ovat väistämättömiä ja vähän salakavalia. Huoleton elämäntyylini, joka on toiminut ihan kivasti tähän asti, ei oikein toimi enää. Vaihdevuosioireiden listasta löytyy jo useampi kohta, jonka tunnistan omakseni  – munasarjojen saattohoito on satavarmasti alkanut. Se tarkoittaa myös sitä, että ennen pitkää lihakset heikkenevät ja painoa alkaa kertyä helpommin. Fyysisen kunnon ylläpitoon on valitettavasto se sama saatanan vastaus kuin aina ennenkin: liikunta. Nyt olisi siis aivan vihonviimeinen hetki löytää treenimotivaatio. Itsekurilla kun ei pitkälle pötki.

Mutta löytyisikö se motivaatio nyt sillä, että tekisin paluun korkeushyppypatjalle, hiekkakasaan ja pikajuoksuradalle? Voiko niin tässä iässä tehdä? En ole koskaan oppinut pitämään liikehdinnästä musiikin tahtiin, puuduttavasta pururadan tarpomisesta tai punttien nostelusta trendikkäissä vetimissä (ellei salilla ole seuraa, eikä koskaan ole), mutta löytyisikö se kuularingistä?

Tavallaan koko ajatuskin naurattaa. En ole ihan varma, miten raskauden notkistama selkä taipuu korkeushyppyyn tai vasen polvi kestää ponnistusta saati pumppu maksimisykettä, mutta epävarmuus on keski-ikäisen kirous. Aika moneen paikkaan sattuu jo muutenkin ja pieni ylipaino ei varsinaisesti auta, mutta jospa sitä vetreytyisi edes vähän.

Pidän kohtalon sormen osoituksena, jos pääsen mukaan. Katsotaan kuinka mun käy.

15.5.2018

Ota äänikirjat haltuun!

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Blogimedia ja BookBeat



Uusi, viime kesänä alkanut harrastukseni kulttuurikävely on päässyt kevätkelien myötä jälleen vauhtiin. Olen kuluttanut lenkkitossuja kuunnellen äänikirjoina faktaa ja fiktiota vuoden mittaan takuulla satojen kilometrien verran. Ja olen niin fiiliksissä! Ulkoiluun on syntynyt ihan uutta imua, kun ei tarvitse viihtyä omien vitsiensä kanssa. On syy lähteä, vähän kuin se koira.

Enkä ole kuulokkeineni yksin liikenteessä. Todellisuuspakoa voi harrastaa niin juoksulenkillä, lasta nukuttaessakotisohvaterapiassa kuin vessaa pestessä. Äänikirjojen kuunteleminen on ihan tilastojenkin mukaan kasvanut vuodessa valtavasti, mikä hyödyttää myös kirjailijaa. Kuulin kustantajalta, että äänikirjojen käytön lisääntyminen pidentää kirjojen elinkaarta! Ja toden totta: eräskin tietokirja löytyy kuunteluversiona, vaikka sitä ei enää kirjana mistään saakaan.

Luonnollisesti esikoisromaanini ilmestyy syksyllä myös audiona, ja mahdollisesti myös Pikkiksen seikkailut saa pian ääneenluettuina.

Sekakäytän kaikkia sovelluksia, mutta aloitin Bookbeatilla ja käytän sitä edelleen eniten. Jos ette vielä olisi löytäneet äänikirjoja niin alla olisi viisi manööveriä, jotka ovat minun kuuntelukokemustani parantaneet, ja yksi ihan taloudellinen bonussyy aloittaa kuuntelu heti.




1. Valitse oikea tahti kulloiseenkin puuhaan

Kun tajusin säätää lukunopeutta, löysin uuden tahdn myös kävelemiseen. BookBeat-sovelluksen lukukäyttöliittymässä on namiska, josta voi säätää lukunopeutta ilman, että kertoja muuttuu pikkuoravaksi.

Nopeutus auttaa kuuntelemaan kirjoja, jotka ovat sisällöltään hidastempoisempia, kuten tietokirjoja. Jo 25% nopeammin soljuva teksti oli paljon paremmassa synkassa äkäisen kävelytahtini kanssa ja keskittymiseni ei herpaannu, mutta on myös ihmisiä, jotka tuuttavat menemään vielä nopeampaan tahtiin. Vain dekkareissa juoni pitää huolen siitä, että normaalinopeus riittää, mutta myös ikkunanpesun ja päiväunet voi ottaa rennompaan tahtiin.

2. Hanki kunnon kuulokkeet

Kuuntelukokemukseen kannattaa panostaa. Hyvät kuulokkeet eivät kohise tuulessa, kuulokkeiden käyttö on miellyttävää, korvan sisäosa ei rasitu ja kuulo ei vaurioidu huonolaatuisen äänentoiston takia. Bosen vastamelukuulokkeet ovat ihan ykköset sisätiloissa ja ulkona käytän pipon alle sopivia nappeja.

Huom. Tämä hankinta ei välttämättä ole mikään helppo missio: minulla on kapea pää ja nelivuotiaan korvat, joten melkein kaikki kuulokkeet ovat minulle liian isoja ja olenkin kironnut naisten huomioimista teknisten laitteiden osalta. Vasta erikoisliikkeestä löytyi ihminen, joka ymmärsi!





3. Ole ennakkoluuloton.

Kaikki kirjat eivät ole hyviä kuunneltavia. Väkisin kuunteleminen ei ole sen mukavampaa kuin väkisin lukeminenkaan, joten olen opetellut jättämään myös äänikirjoja kesken. BookBeatissa voit kokeilla, mikä itsellesi uppoaa, sillä maksat kuukausimaksua (16,90) sen sijaan, että ostaisit yhden kirjan kerrallaan. Hudit eivät haittaa!

4. Vuorottele äänikirjojen ja e-kirjojen kanssa

Jotkut kirjat ovat palvelussa sekä äänikirjoina että e-kirjoina. Jos siis jossain vaiheessa haluat vaihtaa lukemisesta kuuntelemiseen tai päinvastoin, se onnistuu! Lastenvahtina kannattaa ehkä ottaa e-kirja, mikäli kodin sisustus on kalliimmasta päästä.

5. Aloita helpoista

Jos et yhtään tiedä mistä aloittaa, käytä hakua: kategorioista löytyy kirjoja laidasta laitaan. Itse seuraan myös muutaman lukevan ystäväni suosituksia.

Tässä muutama tärppi, jotka olen jo kuunnellut tai korvamerkannut:




6. Testaa ilmaiseksi!

Lopuksi ehdotan, että testaat sovellusta ilmaiseksi kuukauden päivät! Ja anna toki muidenkin perheenjäsenten kuunnella. Olin erittäin iloinen siitä, että esiteini vaihtoi ainakin osittain tubesisällön äänikirjoihin.

Pääset aloittamaan ilmaisjakson klikkaamalla tätä linkkiä tai koodilla projectmama Bookbeatin sivulla.

Noin! Jään vielä odottamaan sitä, että voin valita kirjani eri lukijaäänien välillä. Ja että sovellukseen leivotaan sisään askelmittari.


4.4.2018

Tanssi, tyttö tanssi!


Tämä nuorimmainen on sitä laatua lapsi, että se ei pysy hetkeäkään hiljaa eikä paikallaan. Audioantiin kuuluu jatkuva pälpätys ja laulaminen, ja liikuntapuoleen taas taukoamaton tanssiminen. Tyyppi tanssii hampaita pestessään, teeveetä katsoessaan, piirtäessään, syödessään ja kävellessään eskariin. Todennäköisesti myös unissaan. Ainakin sen verran kovaa välillä jalat kolahtavat yöllä seinään.

Olin tietysti miettinyt, pitäisikö tämänkin lapsen kanssa kokeilla myös ohjattua tanssia. Kun sain läheisestä urheilukeskuksesta markkinointiviestintää, jossa vinkattiin lasten showtanssikurssista, ajattelin, että nyt voisi olla kokeilun paikka. Hinta ei ollut paha ja pystyin sitoutumaan lyhyeen ajanjaksoon. Samaan hintaan tarjottiin myös aikuiselle sisäänpääsy kuntosalille, joten tein kaupat.

Niin kimeää kirkaisua ei ole universumissa kuunaan kuultu kuin se ääni, mikä Snadista lähti, kun kerroin ilmoittaneeni hänet tanssitunnille.

Tänään oli sitten ensimmäinen tanssitunti. Olimme aivan liian ajoissa paikalla, koska Snadi oli koko ajan huolissaan, ehdimmekö nyt varmasti. Jostain syystä samaa huolehtimista ei tapahdu päiväkotiaamuina.



Kun saavuimme ilmoittautumistiskille, tyyppi kailotti nimensä niin, että se kuului parkkipaikalle asti.

MINÄ OLEN TULOSSA SINNE TANSSITUNNILLE.

Olen itse tanssillinen kuin paloposti. Rytmitajuni on ihan hyvä, mutta en kertakaikkiaan saa kankeasta pökkelökropastani irti yhtä ainutta sulavaa tai rytmikästä liikettä. Universumin lyhyin aikayksikkö on se aika, miten pitkään minä muistan koreografian nähtyäni sen. En tajua tanssimisesta mitään enkä siis osaa olla tässä harrastuksessa tukena, mutta tämän ensimmäisen kerran perusteella vaikuttaa siltä, että Snadi ei sitä edes kaipaa.

Tunti oli hänen mielestään aivan mahtava ja rento. Ope oli huippu, muut tyypit olivat huippuja ja bambihyppy oli huippu. Hän haluaa vain kuunnella Anatudea ja jorailla, oppia muutamia uusia muuveja ja esittää niitä joka käänteessä. Ei hän tarvitse minulta mitään luotsausta tai mitattavia tavoitteita, hän tarvitsee vain sen tanssitunnin kerran viikossa.

Mikäs siinä. Tällainen harrastus, jossa tavoitteena on lähinnä freestyle-impro, oma huvi ja isosiskolle päteminen, lienee todella palkitseva. Arvostan.

Itsehän vedin salilla lähinnä etureidet hapoille ja hartiat jumiin. Kukin osaamisensa rajoissa.

26.2.2018

Yllättävä ikävä uimahalliin



En ollut nuorempana uimisen ystävä. Opin uimaan aika myöhään, joten kökin lastenaltaassa viimeisten joukossa. Vanhempana lintsasin liikuntatunneilta, koska inhosin kylmää vettä (ikuisten palelijoiden kerho oli pystyssä jo ala-asteella), puhuhuonehässäkkää ja rottinkisilmukan kanssa heiluvaa liikunnanopettajaa.

Tämä huono alku aiheutti sen, että olen sittemmin kiertänyt uimahallit kaukaa. Olen vieraillut hallissa viimeksi urheilumielessä Skidiä odottaessa, kun kävin loppuraskaudesta vesijumpassa mielenterveyssyistä, ja vauvauinnissa.

Uiminen on kutistunut siihen, että käyn mökkisaunasta pulahtamassa (ja yritän olla murtamatta varpaita) meressä.

Lomalla pääsin yllättäen uimisen makuun. Uin hotellin pitkässä lämmitetyssä altaassa helposti kilometrin päivässä. Aluksi kädet puutuivat, niskaan sattui ja nenään meni vettä, mutta hiljalleen tekniikka alkoi löytyä. Kun lainasin vielä kersojen uimalaseja, huomasin, että tästähän voisi jopa nauttia. Opin hiljalleen hengittämään järkevästi vetojen välissä ja uskalsin laittaa naaman veteen, mutta laskuissa sekosin ihan viimeiseen asti. Meditatiivisessa tilassa on vaikea muistaa, kuinka monta altaanmittaa on mennyt.

Ja nyt täällä kotona huomaan, että minullahan on oikeastaan ikävä uimista! Laji, johon minulla ei ole oikein koskaan ollut mitään suhdetta, olikin aika jees. Ja nyt on vähän sellainen olo, että pitäisikö uimisesta yrittää kehittää harrastus?


Vesi on loppuviimeksi ihanan armollinen ja vartalonmyötäinen elementti. Uidessa mikään ei hylly tai heilu, kiristä tai purista eikä niveliinkään koske, mutta silti tulee lämmin ja aineenvaihdunta kiihtyy. Lisäksi tätä lajia on minun taidoillani mahdotonta harrastaa verenmaku suussa. Kunhan polskin rauhallisesti edestakaisin.

On elämän ironiaa, että löydän tämän lajin nyt, kun lähiuimahallimme on remontissa (ja se tuskin valmistuu ikinä). Ehkä sitten kesällä, kun olisi loma ja aikaa matkustaa pitemmälle, maauimalaan.

Sitten olisivat tietenkin luonnonvedet. Jo viime kesänä tuli mieleen, että hankin vartissa smurffeiksi muuttuville lapsille kokopitkät märkäpuvut, mutta pitäisikö hankkia sellainen itsellenikin? Tulisiko sitä ikinä lähdettyä sahaamaan tuohon rantaan?

Ehkä ei. Mutta jos sulla on uimahalli lähellä, niin kokeile sitä. Uusia ystäviä voi saada keski-ikäisenäkin.

25.8.2017

Maailman paras kuntokuuri

Minulla on uusi harrastus. Tai oikeastaan kaksi vanhaa uudessa paketissa.



Olen käytännössä lopettanut (saatanan) lenkkeilemisen kokonaan ja vaihtanut sen kävelemiseen. Kävelen reilun tunnin sellaisina päivinä, kun en pyöräile töihin, äänikirjan kanssa.

Kävelemään tulee lähdettyä, sillä pidän siitä. Ei siksi, että on pakko tai että laihtuisin. Aika uusi näkökulma liikuntaan, varsinkin kun kävely ei terveysnäkökulmasta juurikaan häviä juoksemiselle. Tässä on sama homma kuin sähköpyörässä: vaikka kalorinkulutus on alhaisempaa, pyöräilen paljon enemmän.

Käveleminen alkoi, kun havaitsin, että minun ei kannata enää jumittaa kotona tyhjän panttina. Ipanat leikkivät illat kavereidensa kanssa tai keskenään, päivystys on turhaa ja/tai siihen riittää toinen vanhempi.

Toinen olennainen havainto oli se, että päivän liikunta-annosta ei tarvitse suorittaa ohimosuoni tykyttäen, vaan voin hyvin ottaa itselleni ihan reilusti aikaa hyvinkin rennossa muodossa. Voin mennä rehkimään jumppaan, jos tuntuu että on tarpeen saada kaikki mittarit katosta läpi, mutta kellon ja sykemittarin kanssa suorittaminen loppuu nyt. En kertakaikkiaan ole mikään gaselli.

Ja koska minulla ei ole oikeasti kiire, voin lopettaa kaiken vastenmielisen, ajan säästämiseksi tehdyn liikunnan. Jos kaikki energia menee pelkkään motivaation keräämiseen suoritusta varten, johtopäätöksiä on vain yksi.

Erästä tunnetumpaa ajattelijaa lainaten: I'm too old for this shit.



Nykyään laitan päivällisen jälkeen äänikirjan korviin ja lähden puoleksitoista tunniksi sutimaan. Kävelen lenkin metsien läpi, puistojen halki ja merenrannan vartta. Missään kohtaa ei tule olo, että kuolisinpa pois täältä kärsimästä, ei pistä, ei hölsky, en tuijota kelloa ja mieti, voisinko jo lopettaa. Päinvastoin. Kun äänikirja jää kotiovella jännään kohtaan, tekee mieli lähteä uudelle kierrokselle.

Avain onneen on ollut myös äänikirjojen löytäminen. Kiinnostavia podcasteja löytyi kyllä mutta ne oli järjestään suunniteltu lyhyempiin aikaslotteihin, eikä uusien etsiminen kesken lenkin oikein sopinut flowhun. Hyvää kirjaa sen sijaan kuuntelee vaikka miten pitkään. Suurin ongelma tässä on se, että olen joutunut opettelemaan keskittymään korvillani. En ole ikinä kuunnellut musiikkia minkään sortin vehkeistä ja olen äärimmäisen lahjakas omiin ajatuksiini uppoutuja, joten tämä on hyvää harjoitusta.

Ja täytyy sanoa, että onpa hyvä fiilis! Jalat ovat lenkin jälkeen puhki, koska pidän vauhdin reippaana, mutta nälkä ei ole yhtä paha kuin juoksupaarustamisen jälkeen. Illalla uni tulee hyvin. Ja hei, farkut eivät kiristä! En ole vielä uskaltautunut vaa'alle, mutta ehkä minun ei tarvitse tehdä enää sitäkään.

Aloittaminen on helppoa. Tarvitset vain näpsäkästi suhisevan tuulipuvun, kunnon jalkineet (löysin miesten osaston alelaarista kerrankin lestiltään sopivat kengät!), korviin sopivat kuulokkeet (käytä ammattilaista) ja sen äänikirjan. Sitten vain hortoilemaan, minne nenä näyttää.


17.4.2017

Raivojumppa kotona

Kun sain syntymäpäivälahjaksi parempaan kuntoon tähtäävän elämän, lähtökohdat eivät olleet hedelmälliset. Sen olen tähän ikään oppinut, että toiveajattelun pohjalle ei kannata treeniohjelmaa rakentaa.


Tämä on mun laji. Vähän turhan harvoin vaan tarjolla.

Olen omat kuntoilulajini löytänyt. En minä rupea ramppaamaan salilla, vaikka saisin kuinka trendikkään saliohjelman. Enkä lenkkeile kuin pakon edessä. Elämääni näyttäisivät jääneen pysyvästi vain kaksi asiaa: käveleminen (erityisesti metsäretket) ja kiertoharjoittelujumppa. Näitä kahta saan säännöllisesti aikaiseksi, kaikki muu on kausittaista ja lopahtavaista.

PT tuumasi, että voisin kokeilla liittää elämääni yhden matalan kynnyksen liikkuntamuodon: raivokotijumpan. Kyseessä olisi muutama tehokas liike, jotka voi tehdä omassa olkkarissa joko oman kehon painoa tai saatavilla olevia apuvälineitä käyttäen. Kestoltaan säädettävä sarja sopisi juuri siihen aikaikkunaan, joka on tarjolla, sen sijaan, että yritän survoa tunnin jumppaa johonkin arki-iltaan. 

Lupasin kokeilla. Hän lätkäisi kotijumppaohjelmaani vetoja lasten renkaissa, läjän keskivartaloharjoituksia ja kaksi erilaista sarjaa kyykkyjä.

Yyh. Olen aina vihannut kyykkyjä! Erityisesti olen inhonnut polviin sattuvia askelkyykkyjä enkä ylipäätään halua tehdä mitään jalkalihaksia kasvattavia liikkeitä. Kintut ovat ihan riittävän paksut muutenkin!

Mutta PT:n puolustuspuhe oli hyvä.

Ensinnäkin isojen lihasryhmien treenaaminen on nopein tie kiihdyttää aineenvaihduntaa (joka oli siis kehonkoostumusmittauksen mukaan eläkeläisen tasoa). Toiseksi kyykky on istumatyöläiselle tarpeellinen liike, jonka pienellä painokikkailulla saa liikuttamaan koko kroppaan. Kolmanneksi hän vakuutti, että oikealla tekniikalla polviin ei kuulu sattua.

Olen nyt kuukauden päivät kyykännyt - ja oppinut jopa tykkäämään siitä! Olen huomannut itsekin, että fiilis on nyt ihan erilainen kuin alkuun. Liike on alkanut tuntua tehokkaalta ja jäntevältä, ei sellaiselta romahtamisen ja kampeamisen yhdistelmältä, jota on tuskallista tehdä ja katsoa. Ja kun tekee painon kanssa, alkaa vatsalihaksiakin poltella.

Lisäksi se on henkisesti hyvä liike. Kun liikkumattomuusahdistuskilahdus (tietäjät tietää) iskee, tämä on paljon parempi tapa purkaa raivo kuin puolisolle kiljuminen. Tai jääkylmällä kaivovedellä tiskaaminen.

Tässä tuli taas muistutus siitä, että mikään ei ole kivaa ennen kuin siinä on hyvä, mutta kehittyminenkin motivoi jatkamaan. Löysin itseni torstaina aamulla salilta. Ei hätää, tämä menee varmasti ohi.

7.3.2017

Mihin hittoon kehonkoostumusmittausta tarvitaan?

Kävin viime viikolla kuntotestissä ja kehonkoostumusmittauksessa. Pari ajatusta.


Hapenottokyvyn mittaamiseksi tehtiin polkupyöräergometritesti, jossa poljetaan kuntopyörää niin kauan kuin kroppa jaksaa, noin 70 rpm vauhtia, ja kahden minuutin välein vastus nousee. Lihaskuntoa varten tehtiin viisi kappaletta 30 sekunnin liiketoistotestejä.

Sitten oli vielä sähkönjohtavuuteen perustuva kehonkoostumusmittaus. Mittauksessa astutaan laudalle ja kehon läpi johdetaan heikkoa sähkövirtaa. Lihaksessa oleva vesi johtaa sähköä paremmin kuin rasva ja laite tekee siitä omat johtopäätöksensä.

Sain ihan huippuhyvät tulokset: hapenottokykyni sai arvosanan erinomainen (vaikka talvikausi vähän näkyikin) ja lihaskestävyydessä kaikki tulokset olivat vihreällä. Mutta kehonkoostumuksesta tuli kummallinen tuomio.

Olen rasvaprosentin mukaan ylipainoinen ja "metabolinen ikäni" (joku ikätasoa vastaava perusaineenvaihdunnan luku) on 52 vuotta. Kun ihmettelin, että mikä helvetti se tämä on, niin testaaja totesi, että se johtuu painostani. Painoindeksini on korkea, aineenvaihduntani matalasta päästä ja olen kuiva.

Jäin jälkikäteen ihmettelemään, onko näistä mittauksista nyt mitään hyötyä. Mihin minä tätä omituista tietoa nyt voisin käyttää? Miten tähän pitäisi suhtautua? Alanko jumppaamaan, koska metabolista ikää täytyä laskea nuoremmaksi?

Minulla on myös nimittäin vaihtoehto b ja se on fuck this shit -metodi.

Ymmärrän mitattavuuden pointin silloin kun on tavoitteita. Lähtötaso on hyvä tietää, jos henkilö haluaa hiihtää 50 kilometriä puoleentoista tuntiin. Mutta mittaaminen on ihan turhaa kun hyvä kuntoilujakso menee vessasta alas vähintään kolme kertaa vuodessa kun lapset ovat kipeitä tai tulee duunikaaos. Tai marraskuu. Miksi pitää esittää tällainen lukukimara taviskuntoilijalle, jonka pitäisi löytää liikunnan ilo? Onko huonommuuden kautta motivointi todella hyvä idea?

Minähän olen jo siellä fucking kuntokeskuksessa. Tiedän jo että jotain pitäisi tehdä. Ei minulla ole mitään harhakuvitelmia, että olisin ruumiinrakenteeltani keijukainen. Mutta en jumalauta ole mitenkään ylipainoinenkaan.

Mitä yritän sanoa? Olemme ihmisiä, emme koneita. Tykkään syödä irtiksiä, juoda punkkua ja istua sohvalla. Tykkään myös syödä salaattia, työmatkapyöräillä ja käydä jumpassa. Toista ei ole ilman toista. Jos se tarkoittaa että joku lukema näyttää pahalta niin sitten se on niin. Saatana.


23.2.2017

Lomaminä voi tehdä mitä vain

Vastineeksi viime vuoden pakkolöhöämislomalle tästä lomasta tuli kuntoilukimara. Aamupäivisin kävin uimassa, salilla tai lenkillä. Tai ihan vaan kävelyllä laakson ympäri. Näköalatasanteen kautta kiertämällä lenkkiin sai upotettua tunnin ja vartin, sekä kunnon sykepiikin.



Loma näyttää, millainen olen, kun olosuhteet ovat täydelliset. Toki tässä dominoefektissä auttaa myös aurinko ja lämpö. Ei ole vastenmielistä lähteä ulos. Ystävän askelmittari nakutti yhtenä lomapäivänä 24000 lukemat. Tuli vain käveltyä joka paikkaan.

Tiedän, että on niitäkin ihmisiä, joilla olosuhteet ovat aina täydelliset. Ura, perhe ja somekelpoinen liikuntaharrastus. Niitä, jotka synnyttävät neljät kaksoset, mutta eivät ota uutta vyötärömakkaraa jokaisesta raskaudesta vaan lenkkeilevät rattaiden kanssa synnytyslaitokselta himaan. Niitä, joille herkku ei tarkoita 500 grammaa irtiksiä vaan vihersmoothieta.

En kertakaikkiaan tiedä, millä kauhalla heille on annettu. Ehkä se suurin ero on siinä, että he ovat syntymävirkeitä?

Lomalla nimittäin kaikki lähtee siitä, että nukun 9 tuntia yössä, joten en ole väsynyt. Virkeänä ei tarvitse käyttää energiaa heräämiseen. Voi tehdä mitä vain, vaikka lenkkeillä. Ja jos hoitaa urheilusuorituksen alta pois aamupäivällä, tulee lounaaksi nälkä. Koska syön säännöllisesti, iltapäivänuupahdus ei iske (tai jos iskee, voin ottaa tupluurit).

Onneton wifi pitää huolen lopusta. En voi roikkua somessa tai kirjoittaa blogia, joten opetan nuorinta uimaan, luen kirjoja ja teen syviä vatsalihaksia. Ei ole mitään muutakaan.


On vaikea olla tekemättä johtopäätöstä, että jos olisin aina lomalla, olisin sivistynyt ja hyväkuntoinen ihminen. Kyllästyisinkö jossain vaiheessa jopa täydellisiin olosuhteisiin?

Ehkä. Mutta on ihan fakta että vastaavan 60 minuutin urheilusuorituksen tai kirjanlukuhetken irrottaminen arkipäivästä vaatii puristamista. Puristaminen taas vaatii energiaa ja motivaatiota.

Olen ihan suotta dissannut itseäni siitä, että olen vain vapaa-ajalla surkea aikatauluttaja. En ole. En vain jaksa stressata yhtään enempää kuin on pakko. Päivätyö, työmatkat, päiväkotikeikka sanelevat reunaehtoja. Niitä vastaan pitäisi jaksaa tapella oman hyvinvoinnin takia.

Itse ajattelin jutella personal trainerin kanssa, miten voisin olla enemmän lomalla arjessa. Mutta selkärangattomaksi surkimukseksi en enää itseäni luokittele. Alku se on sekin.

6.2.2017

"Äiti, sun on pakko liikkua"

Jouduin intervention kohteeksi.



Perhe oli tullut siihen tulokseen, että pääharrastukseni eli koneella kököttämisen vastapainoksi pitää saada jotain liikuntaa. Sainkin syntymäpäivälahjaksi 10 kerran kortin viereisen liikuntahallin personal trainerille. Ensimmäinen aika oli jo varattu, että en vain peruisi.

Kävi vähän sääliksi tyyppiä jo etukäteen. Kaikkien muiden persoonallisuuhäiriöideni (en tarvitse missään asiassa apua ja mieluummin treenaan yksin) lisäksi olen vakavasti auktoriteetti- ja asenneongelmainen.

En käy salilla, koska se on tylsää.
Jumpassa käyn, kun ehdin ja jaksan (eli sinnittelen sen kymppikortin kolmessa kuukaudessa).
Lenkkeilen pakon edessä enkä käy ulkona talvikaudella.
Tennistä pelaisin, mutta ei ole kaveria.
Nukun hyvin. Viikonloppuisin.
Ja mitä syömiseen tulee, en rupea juomaan litroittain vettä, punnitsemaan annoksiani, syömään välipaloja (enkä varsinkaan hedelmiä). Ylipäätään syöminen -- ruoanlaitto mukaanlukien -- on elämässäni aika merkityksetön asia ja sellaisena haluan sen pitää.

Tavoitteet? Yritän olla kuolematta yhtä aikaisin kuin vanhempani.

Että suunnittelepa toki ohjelma.

En tiedä, oliko Koti-insinööri varoittanut PT:tä, että saatan olla hieman passiivis-aggressivinen kaikkien elämänmuutosehdotusten suhteen, mutta tyyppi tuli juttutuokioon hyvin valmistautuneena. Hän ei yrittänytkään vängätä kuntosalin ja makroravintoaineiden optimaalisesta suhteesta, vaan halusi vain kartoittaa tilannetta ja pohdiskella, mikä säännölliseen liikuntaan motivoisi tuon hengissäpysymistavoitteen saavuttamiseksi.

Vaikutus on varmaan vähän sama kuin terapialla. Ei ole tarkoituskaan, että PT kertoo, mitä minun pitäisi tehdä, vaan siinä laitetaan minut miettimään ratkaisuja omien mahdollisuuksieni rajoissa.

Jos en käy salilla, voisinko jumpata kotona kehon painoa hyväksikäyttäen? No toki.
Jos istun liikaa, pystyisinkö muuttamaan työtapojani? Voisinko seistä työpöydän ääressä? Joo, voisin. Miksi hitossa lopetin?
Jos en juokse, voisinko kävellä? Totta helvetissä. Jopa ennen sitä koiraa.

Kun fillaroin kotiin, tajusin että parhaat kirjoitusaiheet tulevat mieleen kävelyllä. Minä tarvitsen irtiottoja koneelta, jotta voin kirjoittaa. Miten yhdistän nämä kaksi?

No hitto, puhetta pystynee muuttamaan tekstiksi millä tahansa nykyvehkeellä. Aionkin jatkossa tehdä blogipostausten pohjat kävelyllä.

Jos siis näette minut tuulipuvussa viuhtomassa ja höpöttämässä puhelimelle hyvin selkeästi artikuloiden, älkää naurako. Perhe pakotti.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...