Tämä omituinen turboahdettu kesä

Elokuu rysähti syliin vähän samalla tavalla kuin kesäkuu, tuli vain jostain takavasemmalta ja kiilasi ohi ja kiihdytti niin, että yskin pölyä. Sitten akoivat koulut, eikä minun tarvinnut enää miettiä kaikkia päivän aterioita ja ohjelmanumeroita. Ja nyt, aivan yhtäkkiä on syyskuu. Mitä tässä välissä oli?

En oikein missään vaiheessa ehtinyt tämän turboahdetun kesän kyytiin. Ainoat selkeät (ilmeisesti proseccon kirkastamat) muistikuvani ovat Hangon regatasta ja merkittävimmät tapahtumat koskivat nilkan taittamista koiraa ulkoiluttaessa. Lopun aikaa oli vain aivot sulattava helle ja tietokone. Ikimuistoinen sinkkukesäni jäi suutariksi. 

Astuin kuoppaan ja olen käyttänyt koko kesän hirveää nilkkatukea.

Ensinnäkin oli helvetisti töitä. Ajattelin aluksi, ettei heinäkuussa tapahdu mitään, mutta kävi juuri päinvastoin: oli vilkkaampaa kuin koko keväänä ja kesälomani oli suoraan jostain yrittäjyyden pilapiirroksesta. Puhuin puhelimessa, tein tarjouksia, pidin etäpalavereita, kontaktoin kumppaneita ja suunnittelin tulevaa samalla kun hikoilin olohuoneessa hihattomassa t-paidassa ja pikkareissa ilman ilmalämpöpumppua.

Toiseksi, vuoroviikkovanhemmuudessa on opettelemista. Kirjoitan tästä vielä pitemmin, mutta käytännössä elän kaksoiselämää, joista toinen muistuttaa opiskeluvuosia. Olen koko ajan matkalla jonnekin, ostan ruokaa yhdelle, syön mitä sattuu. Eikä se toinenkaan elämä ole entisensä: pitää pystyä vaihtamaan sinkkuelämästä perheenäidiksi ja päinvastoin sen viiden minuutin aikana, joka kestää kävellä yksiöstä rivariin, tehdä ruokaa isoja satseja, muistaa mitä piti kommunikoida Wilmaan ja mitä WhatsAppin perheryhmään, ja pestä pyykkiä. Helmasyntini on aina aliarvioida siirtymiin, muutokseen ja tottumiseen menevä aika. Ei kehitystä tässä. 

Kolmanneksi ajankäytön suunnittelu on kertaluokkaa haastavampaa. Pitäisi oppia tekemään tuplasti suunnitelmia sekä itselleen että lasten kanssa, erityisesti lomilla, jos haluaa yhdistää ystäväperheen aikataulut. Tämähän sopii luonteelleni kuin otsatukka sialle. Valitettavasti mitään pillittämisen mahdollisuutta ei ole vaan tämä on otettava haltuun. 

Ja sitten tuli ilmastoraportti, maanjäristys, Taleban ja elokuun viimeinen päivä, ja nyt on vaikea päättää, mistä ahdistuisi eniten. "Hyvä".

Plussapuolelle laskettakoon, että sain toisen koronashotin lisäksi myös myös kirjoitusinspiraationi korkojen kera takaisin ja minulla on kerrankin tarjota kustantajalle suht valmista tekstiä epämääräisen himmelin sijaan.

Jotenkin tähän syksyyn lähteminen tuntuu vaikealta. Tarvitseeko sitä vielä aloittaa? Vai pitääkö haaveilla elämäni sinkkusyksystä?

Please advice.

Millaista on olla ADD-aikuinen?

Olen ekaluokkalainen ja konttaan pulpettien alla, koska en jaksa kuunnella opettajan monotonista ääntä. Huolellisuusnumeroni on kahdeksan, kun se kaikilla muilla tytöillä on kymmenen. En ymmärrä mitä teen eri tavalla ja tunnen ensimmäistä kertaa epäselvää ulkopuolisuutta.

Olen 9-vuotias ja oppinut vihdoin lukemaan. Havahdun siihen, että äitini sanoo jollekin jossain kaukana, että "se lukee, ei se silloin kuule eikä näe mitään". Hän tarkoittaa minua. Luen tuntikaupalla putkeen, Uppo-Nallet, Tiina-kirjat, Neiti Etsivät ja lopulta luen Spectrumin tietosanakirjasarjan, koska se ei lopu kesken. Heitän maitopurkin seinään, koska se ei aukea. 

Olen 15-vuotias ja koputan koulun tyhjällä käytävällä luokan oveen. Olen kroonisesti myöhässä, koska olen valtavan aamu-uninen ja unohdun usein ajatuksiini. On vaikea selittää, miksi niin tapahtuu, sepitän opettajalle jotain koirasta, bussista tai avaimista, ihan sama, huomiseksi täytyy keksiä uusi selitys.

Olen viiden laudaturin abiturientti ja saanut roskiksessa asuvan puliukon elämästä kertovasta ylioppilasaineestani pistettä vaille täydet. Opettaja tulee sanomaan, että olen ikäisekseni lahjakas kirjoittaja. En usko häntä, kuka tahansahan tuollaisen saisi aikaan, ei se mitään vaatinut. 

Olen 23-vuotias ja meinaan jäädä auton alle, koska en huomaa liikennevaloja. Ystäväni ihmettelee, miten kukaan voi olla huomaamatta liikennevaloja ja ensimmäistä kertaa tajuan, että minun ei pitäisi ajaa autoa. Mietin, ovatko kaikkien muidenkin reidet yhtä mustelmilla kaikesta huonekaluihin törmäilemisestä. 

Olen 33-vuotias ja eksynyt harmaaseen sumuun. Elämästä on tullut loputtomien uusien vaatimusten labyrintti, täynnä rutiineja, ohjeita ja sääntöjä, joita en muista. Olen vihainen itselleni, sillä en ymmärrä, miksi kuvittelin selviäväni lapsesta – miksi en vain seurannut intuitiotani, joka sanoi että ei, ei, ei. Elämäni oli hyvässä balanssissa ja nyt kaikki on pilalla. 

Niin. 

Olen aina tiennyt olevani vähän omituinen – epänaisellisen impulsiivinen, fyysinen, sähläävä, väärällä tavalla kulmikas ja lyhytpinnainen – ja olen yrittänyt pitää salaisuutena sen, että aivoni selvästi toimivat eri tavalla kuin muiden. Olen pienestä pitäen hämmästellyt, miten sujuvasti ihmiset ymmärtävät käyttöliittymiä, liikennemerkkejä ja muita ihmisiä, kun tulkintatapoja on satoja. Minä joudun selvästi ponnistelemaan asioissa, jotka muilta näyttävät sujuvan itsestään. Mutta ei tehdä tästä mitään numeroa, ajattelin. Olen vain aika laiska ja mukavuudenhaluinen ja muut vain paljon pätevämpiä. Ja lisäksi olen olosuhteiden uhri, veljien kanssa kasvanut, vaille varhaiskasvatusta jäänyt. 

Ja sitten yhtäkkiä viime keväänä luin etäkoulukoomassa artikkelin, josta tunnistan aivan liian hyvin itseni. Tein testin. Tein toisenkin. 

Unohdin hetkeksi hengittää. On omituinen tunne, kun kaikki epäselvät palaset yhtäkkiä piirtyvät esiin kuin tieteiselokuvassa ja loksahtavat paikoilleen. Minä olen ollut tällainen lapsesta asti. 

Olen tietenkin kuullut tarkkaavaisuushäiriöstä jo kauan sitten. Sana nousi esiin mm. Snadin legendaarisessa vasukeskustelussa, josta kirjoitin tämän tekstin, mutta en sen kummemmin jäänyt sitä miettimään. Ne ADHDthan ovat niitä järjettömästi riehuvia poikia ja joskus tyttöjä, ei Snadi ole sellainen. Hän nyt vain on mikä on, vähän hömelö ja lapsi. Ihan niin kuin minäkin, paitsi että olen aikuinen.

En tarvitse diagnoosia, en ole sairas. Olen 46-vuotias ja oppinut olemaan tällainen. Tiedän erittäin hyvin mitä osaan ja mitä en. Osaan kokemuksesta varoa impulssiostoksia, vääriin asioihin keskittymistä ja turhaa riskienottoa. Tiedän, että minun on turha yrittää värittää aikuisten värityskirjoja, pelata minigolfia tai hoitaa reskontraa. Mutta kun pystyn keskittymään työhöni, olen erittäin nopea enkä todellakaan lopeta ennen kuin olen valmis. Viihdyn hyvin yksin (satojen tulessa olevien rautojeni kanssa). Aivoni yhdistelevät mitä omituisempia asioita, joten olen luova ja pystyn konseptoimaan lennosta. Avokonttorit eivät ole ongelma, koska muun maailman saa pois päältä ihan vain päättämällä. Olen huoleton huithapeli ja innostun spontaanisti kaikenlaisista ideoista, mutten voi keskustella kuin yhden ihmisen kanssa kerrallaan ja silloinkin puhun päälle. 

On tavattoman lohdullista, että selittämätön vanhemmuuden vaikeuskin sai otsikon.

"Lahjakkailla naisilla kompensointikyky piilottaa usein oireet, jolloin kuormituksen lisääntyminen syystä tai toisesta paljastaa vasta ongelmat ympäristölle. AD/HD -nainen kyllä on koko ajan tiennyt, että jotain on vialla ja ponnistellut suoriutuakseen muiden lailla."

Tämä on sinulle, joka olet minun laillani miettinyt, voiko ihminen tulla hulluksi niin, ettei vain koskaan enää palaa ajatuksistaan takaisin reaalimaailmaan. En tiedä, mutta hulluksi tulee ainakin niin, että yrittää olla jotain muuta kuin on. 

Semmoinen ihan tavallinen koira

Tämä ihana kultsu on jo poistunut keskuudestamme.

Koiraprojektimme on jumissa.

Kun vihdoin päätin, että nyt loppui odottelu ja aloin tosissani pohtia prosessin seuraavaa steppiä, huomasin, että päätös on tosi vaikea. Ajattelin, että minulla oli koiran suhteen vain kaksi selkeää toivetta: tyttökoira ja pitää tulla toimeen lasten kanssa. Plussaa saa parrasta. Tällä yhdistelmällä sopivia koiria pitäisi löytyä vaikka kuinka!

Mutta kun aloin kahlata läpi rotumääritelmiä ja erilaisia nettitestejä, huomasin, että erilaisia reunaehtoja ja muuttujiahan on vaikka kuinka. Ei suurta metsästysviettiä, maltillinen haukkumistaipumus, terve rotu, aktiivinen saa olla muttei sähköjänis, keskikokoinen varmaan pärjää parhaiten metsässä ja turkinhoitoon ei ole laittaa kovin montaa tuntia viikossa. Lisäksi neljän terrierin kokemuksella olisi myös mukavaa vaihtelua, jos koira olisi edes jossain määrin miellyttämishaluinen ja kiinnostunut ohjeistani.

Tällaista koiraa ei ole.

Snadi ei näytä saavan koirista mitään allergisia reaktioita.

Huomaan myös potevani rimakauhua. Siinä missä lapsuudessani koirat vain ilmestyivät meille, aikuisena vastuullinen päätöksenteko tuntuu mahdottomalta. Mitä enemmän tietoni lisääntyy, sitä enemmän ihmettelen, miten kukaan on koskaan osannut valita omaan elämäänsä sopivan koiran. Koiranhankintahan on selvästi täynnä riskejä.

Mitä virikkeellinen elämä tarkoittaa noutajaksi jalostetulle vesikoiralle? Tuhoaako se asunnon jos en harrasta sen kanssa rallytokoa?
Jos irlanninsusikoira on onnellisimmillaan omalla pihalla, voiko sitä ottaa rivitaloon?
Hajoaako paimenkoiralta pää, jos lauma lähtee aamuisin kuka minnekin?

Luonnollisesti olen katsellut myös kodinvaihtajia: ei lapsiperheeseen, vaatii ison pihan, pelkää muita koiria, vain kotiin, jossa ollaan koko ajan kotona, vain kokeneelle koiraihmiselle. Olenko sellainen? Miten ihmeessä osaisin olla johdonmukainen laumanjohtaja, jos en edes tiedä, millainen koira meillä viihtyisi.

Pikkuveljen jack russel ei hirveästi jeesaa koirakuumeen hillitsemisessä. 

Järjellä ajateltuna tiedän, että rotumääritelmässä kuvataan aina stereotyyppinen rotunsa edustaja ja yksilöiden välistä vaihtelua on ihan valtavasti. Olen todistanut tätä ihan käytännössä, sillä olin teini-ikäisenä monta vuotta afgaanikennelissä töissä. Yksikään näistä palkituista rotukoirista ei ollut sellainen ylväs ja viileä vinttikoirien soihdunkantaja kuin rotumääritelmässä kuvattiin, päinvastoin. Yksi oli iloinen ja pomppuisa, toinen täysi sohvaperuna ja kolmas oli löllykkä, joka nojasi ihmisiin aina kun voi. Vain yksi tykkäsi juoksemisesta eikä missään tapauksessa tullut luo kun kutsuttiin.

Turhautunein tähän jumittamiseen on tietenkin Snadi, joka kysyy vartin välein, voimmeko jatkaa koiran etsimistä. Hän haluaa minkä tahansa tavallisen koiran kunhan se vain materialisoituu meille ennen kuin hän täyttää 18 vuotta ja muuttaa oman kotiinsa.

Ehkä päättämättömyyteni johtuu siitä, että koiraihmisidentiteettini on hukassa. Siihen ei löydy nettitestiä.

Kysynkin: miten te olette koiranne valinneet vai valitsiko se teidät?

Se oikeanlainen lapsuus

Ajauduin taannoin keskusteluun, jossa puhuttiin vauvakadosta ja sen taustoista. Yhdeksi syyksi nostettiin vanhemmuuden suorituskeskeinen ilmapiiri: perheen pitäisi voida ottaa rennosti ja lapset ottaa mukaan aikuisten elämään. Esimerkkinä käytettiin sitä, että illanvietoissa pitäisi antaa lasten vain nukahtaa pöydän alle. Ööö. Jouduin toteamaan, ettei tulisi mieleenikään tehdä noin tai ottaa lapsia kaikkiin aikuisten illanviettoihin (lähinnä siksi, että haluan suunvuoron). Juuri tällaisella detaljitason mikromanageerauksella aiheutetaan vanhemmille turhaa epävarmuutta ja paineita. Kääk, enkö olekaan rento vanhempi, kun haluan lasten nukkuvan omissa sängyissään?

Ja nyt kun luin Isyyspakkauksen Tommin viimeisimmän kirjoituksen, huokaisin taas raskaasti. Lukija oli ollut huolissaan hänen lastensa elämästä. "Oikeaa lapsuutta" kun ei vietetä ravintoloissa vaan Lapissa.

Voi hyvät hyssykät sentään. Luulin, että ihmiset olisivat jo aika pitkään jatkuneen julkisen keskustelun myötä ymmärtäneet, että tällainen huolinäpertely suuntaan tai toiseen on turhaa: asuinpaikalla tai vapaa-ajan viettovalinnoilla ei ole lapsuuden onnellisuuden kanssa mitään tekemistä. Lapset saavat olla lapsia leikkiessään metsässä tai ravintolan leikkihuoneessa. Aivan sama. Lapsuuden eläminen on onnellista aina kun ympärillä on turvallisia aikuisia.

Olen saanut tästä mikromanageerauksesta osani, tietenkin. Ensimmäisen kerran törmäsin tällaiseen huoleksi naamioituun vittuiluun, kun joku kantoliinajengin edustaja löysi erään postaukseni sivulauseesta maininnan rintarepusta. Muistan olleeni todella hämmästynyt tästä yllättävästä detaljista, joka välittömästi teki minusta lasten pahoinpitelijän. Sittemmin virheitä tuli lisää. Vauvapalstalla repesi, kun Snadin synnyttyä Skidi jatkoi tutussa perhepäivähoidossa. Teimme lomilla eri asioita eri komboissa (kaikkien olisi pitänyt tehdä samaa) ja luonnollisesti sain myös palautetta, kun en suostunut perhepetiin, hiillyin kestovaippoihin enkä viitannut imetykseen äidin ja vauvan yhteisenä herkkänä hetkenä. Lapsiin ei olisi myöskään saanut viitata apinoina ja joka juuttaan kritiikin perään olisi pitänyt laittaa disclaimer, että päivääkään en vaihtaisi pois. En laittanut.

Nykyään minulla on vapaudu vankilasta -kortti: isot lapset. Kukaan ei enää arvostele vanhemmuuttani tai valintojani (ainakaan päin naamaa), vaikka mikään ei ole muuttunut. Olen yhä keskinkertainen äiti. Voisin tietysti käyttää tilaisuuden hyväkseni ja alleviivata, että olin oikeassa: ei haitannut, että vihasin imettämistä! Ei haitannut, etten soseuttanut porkkanaa itse! Eikä haitannut, että molemmat menivät päiväkotiin puolitoistavuotiaina! Nykyään kapinoin enää jatkuvaa kuskauspakkoa vastaan.

Mutta turha noista pikkuasioista on jauhaa.

Tässä mikromanageerauksessa onkin irvokkainta konteksti. Nämä kaikki oikean lapsuuden vinkit, jotka osoitetaan keskiluokkaiselle suomalaisperheelle, kuulostavat korneilta, sillä on olemassa lapsia, joilla ei ihan oikeasti ole lapsuutta. Sellaisia lapsia on kaivoksilla, pelloilla, sotilaina ja hikipajoissa, päihdeperheissä ympäri maailman. Näitä lapsia kannattaa auttaa, mutta ei neuvomalla vanhempia pulkkamäkeen.

Jos siis näet somessa vanhemmuutta, mistä et itse tykkää, kysy, onko lapsi vaarassa. Jos ei, sail on. Perhe todennäköisesti pärjää ilman kokemuskonsulttia.

Heitä minulle pelastusrengas

Aika monessa mediassa pohditaan, miksi ruuhkavuosissa uuvutaan. Se on hyvä. Stressaava lapsiperhearki ei poistu sillä, että aiheesta vaietaan, ja on tärkeää pöyhiä juurisyitä. Ne eivät oikeastaan liity lapsiin, vaan siihen, miten ajattelutapamme on rakennettu, pärjäämisen ja itsenäisyyden korostamiseen. Pärjäämisestä voi nimittäin tulla ansa.

Avun pyytämiseen liittyy paljon tunteita kuten erilaisia pelkoja sekä häpeän ja kunnian kysymyksiä muiden armoilla olemisesta. Ihan kuin pahinta, mitä ihminen voi tehdä, on olla vaikeassa elämäntilanteessa avuton. Tämä eetos vaikuttaa koko prosessissa alusta loppuun.

Kaikki lähtee siitä, että avuntarpeeseen ei varauduta millään tavalla. Apuahan tarvitsee vain se heikompi aines. Normaalin ihmisen ei tarvitse varautua, sillä kaikkihan tietävät, että jo 50-luvulla pärjättiin lasten kanssa yksin. Mitä nyt osa lapsista kuoli ja isä hukkui järveen, mutta hyvin pärjättiin. Ja tokihan äiti pärjää lasten kanssa yksin, koska on äiti. Avuntarvetta ei kehdata paljastaa edes puolisolle, eikä puoliso ymmärrä, koska edellinen virke.

Luonto hoitaa, jaksuhalit ja eteenpäin sano mummo lumessa. Olisi paljon helpompaa hyväksyä, että tuoreella perheellä on jonkinasteinen härdelli päällä, mahdollisesti jopa tähänastisen elämänsä tukalin tilanne. Silloin voisi jeesata jos suurin piirtein tietää, millaisia palveluita kunnalta saa ja paljonko ulkopuolisten hoitajan palkkaaminen maksaa tai miettiä asuinpaikkaa hoitoverkostojen kannalta.

Sitten on avun tarpeen tunnistaminen. Mikä on normaalia? Millaisesta tilanteesta kuuluu selvitä kotikonstein? Äidit ovat tässä hyvin yksin, jos neuvolan kanssa ei natsaa. Ja kun on riittävän väsynyt, ei tajua vaikka natsaisikin.

Unen merkityksen ymmärtää vasta kun se lakkaa olemasta itsestäänselvyys. Jos yöunet menevät, menee kaikki muukin, eikä univajetta korjata kolmannella kupillisella kahvia eikä sillä että mummi tulee leikittämään lauantaina. Mutta niitä tahoja, jotka ottaisivat lapsen tai äidin yöksi nukkumaan ei olekaan enää yhtä paljon (jos ollenkaan) kuin niitä, jotka saa laitettua tunniksi kärrylenkille. Tähän ei ole mitään yksinkertaista ratkaisua, lapsiperheen palvelutaloa ei ole. Ihmiset eivät keskimäärin ymmärrä unesta mitään (eihän siitä puhuta niin paljon kuin syömisestä), mutta vähintään unikoulusta toivoisin opasta äitiyspakkaukseen.

Ja vaikka avun tarve kognitiivisella tasolla tunnistettaisiin ja jopa ryhdyttäisiin ajatuksesta tekoihin, apua ei pyydetä riittävästi. Sinnitellään, kitkutellaan ja pärjäillään, onhan tässä jo nöyrrytty kun naapuri toi kaupasta leipää. Tarvitset todennäköisesti lastenhoitajan lisäksi myös siivojaa, kokkia, lääkäriä, taksikuskia, ravitsemusasiantuntijaa ja pariterapeuttia. Näitä ei saa pyytämällä vaan ostamalla ja tilaamalla. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse.

Näin kymmenen vuoden perspektiivillä huomaan kyllä, että tässä on menty eteenkinpäin. Moni kunta tarjoaa kotiapua. Terapiassa käymisestä on tullut aika normaalia. Unikouluja tarjoavat niin yksityiset kuin julkinen sektori. Ulkopuolisesta avusta maksaminen oli vielä 10 vuotta sitten noloa, mutta ehkä kotisiivouksen yleistyminen alkaa pikkuhiljaa avata portteja myös muunlaisista palveluista maksamiselle. Tämä on tärkeää havaita, sillä omien vanhempien jaksaminen ja kunto on aina kysymysmerkki ja ystävät pystyvät vain pistemäiseen apuun.

Yleiseen asenteeseen voi kuitenkin vaikuttaa jokainen. Mitäs teit lapsia jos et jaksa hoitaa -klassikko ei tietenkään auta edes lausujaansa. Sama kuin sanoisi hukkuvalle että mitäs läksit, vaikka pitäisi heittää pelastusrengas. Ihminen on sosiaalinen (mutta ei selvästikään kovin älykäs) eläin, joka tarvitsee toisia ihmisiä, mutta on joskus huono myöntämään sitä. On luonnollista pyytää apua ja yhtä luonnollista on auttaa. Avuntarpeesta puhumisen kynnystä voi madaltaa ihan helposti normalisoimalla empatiaa ja heittelemällä sellaisia pelastusrenkaita kuin onko kaikki hyvin, miten voit tai saatko nukuttua?

Kaikki nivoutuu siihen hyväksynnän ajatukseen: millä tavalla kuulun joukkoon, arvostavatko muut minua, kelpaanko tällaisena? Ehkä hiljalleen vahvistuu se ajatus, että saadakseen myötätuntoa ei tarvitse ensin ajaa satasta seinään.

Kuka tämä järjestyksen ihminen oikein oli?

Koska poikkeuksellisesti siivosin jouluna, päätin myös käydä läpi vanhat mappini. Minulla oli monta mapillista paperia vuodesta 2000 lähtien ja ne piti käydä läpi. Laskuja, palkkakuitteja, tiliotteita, vakuutuskirjoja, remonttidokumentaatiota – kaikki siististi omien välilehtiensä takana, isommat kokonaisuudet omissa muovitaskuissaan.

Kun katselin niitä papereita tunnistin hyvin sen systemaattisen elämän, johon kuului ensimmäisen asuntoni kalustamista ja kunnostamista, koiran ulkoiluttamista, projektipäällikön töitä ja lopuksi häiden suunnittelua.

Mutta se, mitä en tunnistanut, oli ihminen, joka nämä kaikki mapit oli kasannut. Hyvänen aika, mitä järjestelmällisyyttä! Hemmetti, olen ollut arkistoijien aatelia, mapittajamestari ja tallentajavirtuoosi, säntillisyyden perikuva, joka piti kaikki puhelinlaskunsa aikajärjestyksessä 10 vuoden ajalta.

Mitä minä hoidan nyt näin pedantisti ja täydellisesti? En mitään. En yhden yhtä asiaa. Olen saanut yhteydenoton jopa ulosottovirastosta 15 euron laskun takia, koska se oli vain mennyt ohi.

Ja tämä ristiriita vähän kalvaa minua. Viimeisimpien arkistoitujen asiakirjojen joukossa oli nimittäin partogrammi vuodelta 2007.

Yksi isoimmista muutoksista, mitä lapsiperheeksi muuttuminen tuo mukanaan, on sekavuus. Oli hyvin vaikea päästää irti tutusta, säännöllisestä ja kontrollissa olevasta elämästä ja opetella priorisoimaan, kellumaan, antamaan asioiden olla tai järjestymään itsestään. Se elämänhallinnan taso, johon olin tottunut, oli tuon mappi-ihmisen. Se uusi minä tunsi olevansa vapaapudotuksessa ja koko ajan pari askelta jäljessä. Tähän identiteettikriisiin toki liittyi myös kaiken muunkin epämääräisyyden lisääntyminen, sillä en enää tiennyt, mitä teen oikein ja mitä väärin, ketä pitäisi kuunnella ja miten voi olla, että täydellisen amatöörin käsiin on uskottu pieni elämä.

Tätä muutosta ja järjestyksenikävää oli tietenkin mahdoton sanoittaa silloin, sen näkee vasta jälkikäteen.

Ja kun mietin, miksi en lähtökohtaisesti koskaan halunnut lapsia, vastaus lienee se, että ei ollut mitään syytä haluta. Elämäni oli ihan mielekästä, en kaivannut muutosta. Yksi vapaaehtoisesti lapsettomien nimeämä syy valintaansa onkin halu huolehtia vain itsestään, mikä tulkitaan itsekkyydeksi. Pelko kontrollin menettämisestä on kuitenkin ihan aito.

Järjestys on edelleen ihana asia. Rakastan sitä (lyhyehköä) hetkeä, kun kämppä on siisti. En edelleenkään mielellään jätä urakkaa kesken (maalaan seinät taukoja pitämättä, vaikka siinä menisi aamuyöhön) ja inhoan perinpohjaisesti suunnitelmiini tulevia muutoksia ja keskeytyksiä. Olen siedättynyt, mutten edelleenkään pidä hösäämisestä ja sekoilusta, en kotona enkä työelämässä. Ja yllättäen Skidi on ihan samanlainen.

Toisaalta olen myös lyönyt kättä päälle kontrollista luopumisen ja epätäydellisyyden kanssa. Perhe-elämän rinnalla on kulkenut muutos myös työelämässä: olen siirtynyt projektipäälliköstä ja hallinollisista tehtävistä luovaan työhön. Ei minusta enää mapittajaa enää tule, kirjoitan mieluummin satukirjoja.

Isojen lasten kanssa järjestystä on se, että hienona talvisena lauantaina menemme yksissä tuumin hiihtämään, tilaamme pizzaa ja katsomme leffaa. Sisäinen mapittajani arvostaa. Niillä vuoden 2001 laskuilla taidan lämmittää kesällä saunan.

Olispa mökki tai ei sittenkään

Kesämökki. Suomalaisella ihmisellä on oltava joku suhde mökkeilyyn. Jos ei ole, hän on veneilijä tai muuten omituinen. Kuulun jälkimmäisiin, vaikka vietänkin mökkiympäristössä jonkin verran aikaa.

Mökkeily ei ollut osa lapsuuttani eikä nuoruuttani. Asuimme keskellä metsää, joten vanhempani eivät nähneet tarpeelliseksi ostaa pienempää asuntoa vähän kaukaisemmasta metsästä, kiitos heille siitä. Mökin sijaan meillä oli 80-luvulla hetken aikaa pieni vene, jolla pörräsimme Uudenmaan saarissa, mutta ei minusta veneilijääkään tullut.

Kun parikymppisenä perehdyin mökkikulttuuriin juhannusbileiden muodossa, havaitsin, että itikoita täynnä oleva liian pieni tönö, jossa kuuntelet viiden sentin mökkipatjalla koko poppoon kuorsausta, kunnes joku herää viideltä imuroimaan, ei ole minun juttuni. Puuceet olivat horroria ja ruoanlaitto vaivalloista. Valitsin paljon mieluummin kaupungin.

Bruce Oreck sanoi, että mökki metsän keskellä ylläpitää luontosuhdetta. Väitän, että luontosuhteeni säilyy kyllä ilman mökkiäkin. Pääsen metsään kävelemällä 50 metriä, vartin autoilulla tai jopa Espoon sisäisellä bussilla, joten irtiotto kaupungista on helppoa.

Sitten tapasin mieheni, joka on mökkeillyt koko ikänsä samassa paikassa, sukumökillä. Kohde on kertakaikkisen hieno: upealla, kallioisella paikalla meren rannalla, ajomatkaa on pari tuntia, joten viikonlopuksikin voi lähteä maalle. Mukavuuksia on riittävästi: sähköt, hyvä huussi (jopa niin hyvä, että se saa vesivessan tuntuman täysin tarpeettomalta veden tuhlaukselta), kylmää vettä tulee kesäkaudella hanasta, saunassa on oikea tuli ja sänky on ihan ookoo, ei nyt tietenkään oman sängyn veroinen. Ajattelin, että tämä on nyt hyvä.

Paitsi ettei ollut. Luulisi että 13 vuodessa oppisi olemaan missä vain, mutta kun ei. En oikein osaa olla siellä kotonani, mutta en vieraanakaan. Kyseessä ei ole minun mökkini eikä siitä sellaista tule. En ole sukuomaisuuteen liittyvissä päätöksissä osapuoli. Minulta ei kysytä hankinnoista tai toiveista, joten jään ikuiseksi vieraaksi. Koko paikka on täynnä muiden tavaroita, muiden perinteitä ja muiden tapoja. Voihan niitä opetella, mutta eivät ne omiksi ole vielä muuttuneet.

Tarvitsisinko ehkä oman mökin? Vai olenko ennemmin se veneilijäsielu, joka haluaisi vain katsoa merta ja ottaa suunnan seuraavaan satamaan, kun senhetkinen laituri alkaa kyllästyttää? En tiedä.

Mutta perhe-elämä on kompromisseja. Hyväksyn sen, että joskus on helpompi valita tuttua ja turvallista, sellaista, jossa suurin osa perheestä viihtyy ja rentoutuu. Vastavuoroisesti odotan, että mökkeilijäsielut ymmärtävät, että jos jos perinne ja tunneside puuttuu, pitää osallisuuden ja viihtymiseen eteen tehdä jotain muuta.

Mökkeilenkin kahdella ehdolla.

Tarvitsen puumerkkejä. Mökillä täytyy olla joku urakka, johon voi kädenjälkensä antaa, joku muukin kuin tiskaus. Kaikki käy: vessan portaiden rakentaminen tai kaiteiden maalaus. Tulikin hyvä fiilis, kun sain taannoin myytyä omistajalle ajatuksen terassiremontista lasituksineen, erityisesti, koska molemmat olivat tänä juhannuksena tarpeen. Henkisesti se on minun terassini. Seuraavaksi vien sinne salaa kukka-amppelin.

Lisäksi pidätän oikeuden retkeilyyn. Yksi kesälomaneuvottelujen kipupisteistä koskeekin sitä, miten paljon vietämme aikaa lounaissaaristossa. Mökkeilyssä ei voi mennä koko kesää ja erilaisia pieniä virkistysmatkoja täytyy lomaviikoille sijoitella. Usutankin perhettä säännöllisin väliajoin kokeilemaan jotain uutta. Ei tarvitse mennä merta edemmäs, mutta lähteä pitää. Ja jos oikein tiukkaa tekee, voin myös uhrautua ja jäädä yksin kotiin, kun muu perhe suuntaa viikonlopuksi länteen.

Onnea kaikille kesälomaneuvottelijoille, kyllä se sopimus syntyy kun vähän vääntää!

Pommiin nukkumisen anatomia

Heräsin aamulla 8:53. Koti-insinööri oli lähtenyt töihin jo kauan sitten ja Skidillä oli kahdeksan aamu. Kun pomppasin tukka pystyssä ylös, huomasin, että Snadikin veti vielä lonkkaa.

- Olemme nukkuneet pommiin, huusin kun samalla kun kiskoin farkkuja jalkaan.

Jaha, totesi Snadi, nousi ylös, puki mitä löysi, söi lennossa paahtoleivän ja sinkosi pyöränsä selkään. Olimme eskarin ovella varttia yli yhdeksän.

Hyvin meni, ei tämä ollut pommi ollenkaan, hän huikkasi ja lähti varhaiskasvatukseen.

Tajusin, että kuusivuotiaalla on jo näköjään hyvä käsitys siitä, mikä on "pommi" ja mikä ei. Vaikka Snadi ei osaa kelloa, hän osaa arvioida, kuinka kiire on.

Ja se on ihan minun syytäni. Tämä ei ollut ensimmäinen (eikä viimeinen) kerta, kun äiti sekoaa aikataulujen kanssa. Aikakäsitystäni kutsutaan yleisesti "joustavaksi". Voin uppoutua töihini tai ajatuksiini niin totaalisesti, etten huomaa ajan kulua ollenkaan. Olen edelleen matka-aikojen suunnittelussa aivan liian optimistinen, vaikka olen yrittänyt vuosien varrella pessimistisöityä.

Vihaan kiirettä ja hoputtamista. Yritän säätää aikataulut aina mahdollisimman rennoiksi: ei jokaiselle päivälle jotakin, vältetään nukkumaanmenokiirettä, pidetään mahdollisimman väljät vaihdot, sovitaan minimimäärä aamumenoja eikä varsinkaan ahdeta viikonloppua täyteen ohjelmaa.

Elämäni on kuitenkin täynnä erilaisia hälytyksiä, sillä myöhästyminen on Suomessa kuolemansynti. Lapsillehan pitäisi nimenomaan opettaa, että aina on pommi!

Tai ehkei sittenkään. Ehkä kiireen tiedostaminen on tärkeä taito, erityisesti tässä perheessä, jossa kukaan ei herää arkiaamuna itsestään.

Kiireissä on nimittäin eroja. On sellainen kevyt hoppu, jossa pitää treenien jälkeen ehtiä kylpyyn ennen nukkumaanmenoa, ja sitten on semikiire, jolloin ei voi jäädä ihastelemaan pajunkissoja ja tallomaan joka ainoassa lätäkössä, jos haluaa ehtiä tanssitunnille, hammaslääkäriin tai kampaajalle. Äärikiire on tilanne, jossa päiväkotiryhmä lähtee tasan 8:30 bussilla kevätretkelle. Tällaisesta stressaan yleensä viikon etukäteen. Ja sitten on tietenkin kiireitä, jotka menevät ohi itsestään.

Vaikka olen yrittänyt ideologisista syistä pitää yllä kiireettömän lapsuuden vaikutelmaa ruuhkavuosista huolimatta, erilaisten aikaikkunoiden kanssa puljaaminen kuuluu jokaisen elämään ja niiden kanssa pitää oppia toimimaan: asettamaan niitä hälytyksiä, laittamaan kamoja valmiiksi edellisenä iltana, syömään juostessa ja optimoimaan metrovaunu liukuportaiden sijaintiin nähden. Aina hiominen ei riitä, erityisesti jos herätyskellon asetukset ovat mystisesti muuttuneet, kuten tänä aamuna. Silloin on vain juostava ja pyydeltävä anteeksi.

Vastapainoksi voi nauttia niistä kiireettömistä aamuista, jolloin voi vetehtiä kylmenneen kahvin kanssa somevirrassa. Ipanat joutuvat yhdeltätoista ovikelloa pimpottavalle naapurin likalle sanomaan että hetki, olemme vielä pyjamassa. Ainoa deadline on laittaa pyykit kuivumaan ennen nukkumaanmenoa. Täydellistä!

Sitten tässä iässä voi jo laittaa yhdeksi työelämän tavoitteeksi, että yksikään kokous ei ala ennen kymmentä. Sen jälkeen ei olekaan omia pommeja tullut.

Entäs jos se oma laji ei ole liikunta ollenkaan?

Kun aloitin pt:n kanssa treenaamisen keväällä, yksi tavoite oli löytää minulle oma laji. Sellainen, joka pysyisi elämässä ilman pitämistä.

Kuva Annukka Palmén

Pt totesi, että oman lajin löytyminen ratkaisee kaikki aikahaasteet: mielekäs harrastus antaa enemmän kuin ottaa, joten sille löytyy aina aikaa.

Olenkin yrittänyt epätoivoisesti miettiä, mikä se olisi. Mikä olisi sellainen ei-lopahtavainen liikuntamuoto, jota haluaisin harrastaa säännöllisesti ja joka ei tuntuisi pakkopullalta. Samanlainen intohimolaji kuin juokseminen on Koti-insinöörille. Pyöräily on mukavaa, mutta minulle enemmän liikkumista kuin liikuntaa, en ole pätkääkään tanssillinen ja lenkkeilyni näyttää säälittävältä.

Lamppu syttyi. Hitto vie, lajini ei ole liikunta ollenkaan. On vain yksi asia, mitä teen todella mielelläni. Ja se on kirjoittaminen. Minulla on tämän blogin lisäksi tulilla ystävän kanssa kirjoitettu Novelliblogi, rohkeudesta kertova lastenkirja (kuvittaja painaa sitä kasaan öisin oman lajinsa nimissä), romaanikäsikirjoitusta valmiina 250 sivua ja tietokirja.

Minulta kysytään usein, että miten ehdin tehdä tätä kaikkea päivätyön lisäksi. No enhän minä tavallaan ehdikään, mutta olen harjaantunut sairaan tehokkaaksi. Kirjoitan aina kun voin. Teen muistiinpanoja ja vuorottelen, jos jään yhdessä projektissa jumiin, vaihdan toiseen. Teen kirjoittamiselle aikaa tunkemalla sitä väleihin, joihin sen saa sujahtamaan vain kilolla margariinia. Käyn lenkillä ilman kuulokkeita, koska haluan työstää ideoita. Ja kun kersat käyvät nukkumaan alkaa kolmen tunnin työaika, melkein joka ilta.

On pakko myöntää, että liikunnasta en samanlaista hinkua ja palkintoa löydä, mutta jaksan liikkua ihan perustasolla, koska se ylläpitää mielenterveyttä ja sitä kautta päälajia. Lähimmäksi omaa liikuntalajia pääsee metsässä kävely ja ihan tavallinen jumppa. Näistä kahdesta en edes vauvavuonna luopunut täysin.

Mitäs jos oma laji -ajattelun kääntäisi toisin päin? Jos jokaisella pitäisi olla joku oma liikuntalaji, miksei sama päde luovuuteen? Entä jos ihmisiltä tivattaisiin, että mitä muuta harrastat kuin kuntosalia? Että et kai nyt pelkkää punttia nosta ja pyykkilautaa treenaa? Miksei kukaan vaadi, että ihmisellä pitäisi olla harrastuspakassaan myös harrastus kuvataiteen, kirjoittamisen, musiikin tai näyttelemisen saralla?

Tiedän, tiedän.

Fyysinen hyvinvointi on jo tieteessä linkattu vahvasti liikuntaan. Lihaskunnon ja hapenottokyvyn merkitystä terveyteen on tutkittu valtavasti, mutta tutkimuksia löytyy myös taideaineiden tukeen: taidetta käytetään jo mielenterveyskuntoutuksessa, musiikki kehittää matemaattisia taitoja ja aivot ylipäätään nauttivat kulttuurista. Taide oli luolamiesaikaan sosiaalistamisen väline, ei mikään valikoidun sisäpiirin juttu.

En oikein usko siihen, että jotkut ihmiset eivät vain ole luovia, pitää vain löytää se oma laji. En koe olevani superluova. Mutta kirjoitan niin perkeleesti, että oppiihan tässä väkisinkin jotain tehdessä. Itseilmaisulle löytyy monia eri muotoja: valokuvaus ja lyhytvideot ovat jo lastenkin ulottuvilla. Ehkä tästä syystä moni pitää tanssimisesta. Suoritusta ei mitata ja jokainen tekee koreografian omalla tavallaan, mutta samalla saa liikuntaa.

Luovuuttakin voi treenata, ja lapset tekevät sitä jatkuvasti. Jo kolmevuotiailla on koko ajan menossa joku mielikuvitusleikki, jossa on hämmästyttäviä juonenkäänteitä. Lopettavatko aikuiset vain treenaamisen?

Luovassa lajissa saa nimittäin haastaa itsensä ihan samalla tavalla kuin puolimaratonilla. En ole ikinä tehnyt mitään vaikeampaa kuin pitkän tarinan kirjoittaminen, voin kuvitella, että fiilis on yhtä epätoivoinen kuin ensimmäistä kertaa uudessa jooga-asanassa. Ja vielä tätäkin vaikeampaa olisi näytteleminen.

Enemmän kyse on siitä ajasta. Ei ole mikään ihme, että olen innostunut kirjoittamisesta parin viime vuoden sisään kun pahin ruuhka on helpottanut. Luovuus pääsee irti kun perusasiat ovat kunnossa, mutta isoihin ponnistuksiin vaaditaan muutakin, tukea ja kannustusta. Ihan kuten siellä maratonillakin.

Kuulisin mielelläni kommentteja: mitä luovia harrastuksia mutseilla on? Virkkaatteko, johdatteko apinakuoroa vai keskityttekö lähinnä poistamaan kersojen luovuuden jälkiä asunnosta?

Juhannusklassikko ja ekologinen kipsi

Vedin fillarilla ns. kaupunkiklassikot. Eturengas lipesi märillä ratikkakiskoilla uraan ja kaaduin kyljelleni mukulakiville. Sormi murtui, ranne venähti ja polvi on musta. Suht joka paikkaan sattuu. Aloitan taas vaihteeksi loman vammaisena.

Pääsin sairaalassa kipsaajalle, ensimmäistä kertaa elämässäni.  Kiinnostava ammatti, jolle on olemassa oma tutkinto! Tyyppi muotoili minulle sormeen sopivan tuen odottaessa ja samalla kävimme keskustelua kipseistä.

Näin kipsaushuoneessa kummallisia puulevyjä ja uunin ja uteliaana kysyin niiden tarkoitusperää. Kuulin, että ne ovat puukipsejä. Ja mikä hienointa, myrkytön ja ekologinen Woodcast on suomalaisen Onbone Oy:n keksintö. Levyt on tehty FSC-sertifioidusta haaparouheesta (ja se tosiaan tuoksuu puulle!) ja biohajoavasta, elintarvikelaatuisesta muovista.

Lasta valmistetaan niin, että levyä lämmitetään hetki pienessä uunissa, jolloin materiaali pehmenee. Sen jälkeen lasta on muotoiltavissa tuettavaan kohtaan. Jäähtyessään siitä tulee kovaa. Materiaalia käytetään myös futiksen säärisuojiksi.

Kipsaaja oli treenannut tekemällä jämäpaloista ruusuja!

Minulla ei ole ikinä ollut perinteistä kipsiä, mutta olen ymmärtänyt, että se on painava, kuuma ja hikoiluttava. Woodcastiin tulee muotoiltaessa pieniä rakoja, mikä tekee kipsistä hengittävän ja ilmavan. Tuskin tämänkään pitäminen herkkua on mutta ehkä vähän vähemmän epämiellyttävää.

Tälle tuotteelle on myös globaalit markkinat. En ollut tullut ajatelleeksi, että kipsituen työstämiseen tarvitaan vettä ja kumihanskoja ja perinteiset kipsaus­ma­te­ri­aalit ovat kierrätykseen kelpaamatonta ongel­ma­jä­tettä. Tämä on esimerkiksi kehitysmaaoloissa mahdoton yhtälö. Osa kipsausmateriaaleista myös sisältää isosyanaattia,  joka vaatii suojautumista niin potilaalta kuin kipsaa­jal­takin sekä kohdeimurin. Tuli heti mieleen, että en ainakaan sellaista kipsiä haluaisi moneksi viikoksi iholleni asentaa.

Ja mikä tärkeintä: näitäkin lastoja saa eri väreissä. Tuo turkoosi on ainakin superhieno.

Näköjään aina oppii uutta. Siis sen lisäksi, että jatkossa mieluummin talutan pyörää jalkakäytävällä kuin ajan ratikkakiskoilla.

Kannusta toivotontakin tapausta

Ipana oli muutama vuosi sitten kirjoittanut itsestään luvun eskarilaisten esittelyvihkoon. Hän oli nimennyt lahjakkuudekseen urheilun.

Ärhäkän pinkeissä piikkareissa kelpaa pinkoa.

Kun näin tekstin, oli vähän... ihmeissäni. Liikunta oli ehkä se ainoa asia, jossa Skidi ei ollut järin lahjakas. Ei nyt erityisen huono, mutta ei missään nimessä mikään selkeä olympiakomitean toivokaan. Suhteellisen varovaisena luonteena ja pienikokoisena likkana hän ei kauheasti tykännyt fyysisistä lajeista, eikä hän ollut järin kilpailullinenkaan.

Suustani siis meinasi lipsahtaa, että miksi sinä tuon urheilun tuohon laitoit. Pelkäsin silloin, että jos en oikaise tätä harhakäsitystä ja annan hänen luulla liikoja itsestään, seuraa jotain epäselvää häpeää tai noloja tilanteita. Tai jotain.

Onneksi sain tukittua leipäläpeni enkä sanonut mitään.

Sain nimittäin oikein antaumuksella hieroa naamaani tämän mietintöni, kun Skidi viime viikonloppuna pääsi nuorten hallikisoissa 60 metrin juoksussa finaaliin, voitettuaan ensin oman ikäluokkansa seuran kisoissa. Eikä seuran treeneissä edes keskitytä ryppyotsaisesti juoksuun vaan ihan kaikkiin lajeihin. Kotitreeniin kuuluu lähinnä renkaissa kieppuminen, majanrakennus, Soturikissojen lukeminen ja kärrynpyörät.

Ehkä Skidi merkkasi urheilun eskarivihkkoonsa ihan vain siksi, kun ei muutakaan keksinyt, tai kopsasi idean kaverilta. Mitä väliä. Mutta olisi saattanut olla paitsi typerää myös harrastamisen kannalta tuhoisaa mennä käkeämään siihen, että tätä vahvuutta kannattaisi nyt harkita uudelleen.

Lisäksi se, että on herkkä, ei tarkoita, ettei olisi hiton kova kilpailija, kun sille päälle sattuu. Toki Skidi on myös sitä mieltä, että starttipistoolissa on ikävä ääni (pitäisi olla joku kiva nuotti mieluummin) ja että lähettäjien pitäisi pyytää juoksijat paikoilleen paljon kauniimmin, mutta sellainen hän on. Ja lisäksi sikanopea.

Lahjakkuus ei ole mikään yksinkertainen peli, jossa geenit ratkaisevat. Menestyksen takana on hyvä harjoittelumotivaatio, harrastamisen ilo ja oma kehitystahti -- ja se kannustus. Lahjakkuus saattaa alkaa näkyä vasta teini-iässä, mutta jos kersa on kertaalleen saatu uskomaan, ettei hänen kannata urheilussa edes yrittää menestyä, peli saattaa olla menetetty.

Kannustaa voi aina, jopa sitä näennäisen toivotontakin tapausta, oli kyse sitten murtoluvuista, hevosen piirtämisestä tai pallosilmästä. Hän ei ehkä olekaan toivoton, vaan alkumetreillä. Eikä siitä uskon istuttamisesta kukaan pilalle mene.

Näkemykseni lahjapaketoinnista (sisältää karkeaa kieltä)

Joulusiivoaminen on ihan hauskaa, pipareiden leipominen onnistuu koska valmistaikina ja lahjaostokset on hyvin suunniteltuna puoliksi tehty. Mutta sitten on tämä paketointi.

Minulla ei ole kuvia paketeistani sattuneesta syystä, joten tämä saa kelvata.

Paketoiminen on jouluhommista kusisin, väitän. Jos ei olisi, maailma olisi täynnä paketoinnista innostuneita valkoisia miehiä. Sen sijaan lähipiirissäni on muovikasseja ja jesaria käyttäviä miehiä useampi.

Joulu on paskan paketoijan painajainen. Pakkaustarvikelaatikkomme on täynnä erilaisia kiertolahjakasseja ja nauhoja, joita haukkana säästän synttäreiltä, mutta joulupaketointia ei oikein voi paeta. Sisäinen (ja ilmeisen estoinen) jouluihmiseni paheksuu, jos yritän työntää appiukon kirjaa pinkkiin Hello Kitty -kassiin.

Vietän siis joka vuosi yhden illan elämästäni rapsuttamalla teipistä leikkauskohtaa, kihartaen narua väärältä puolelta ja väärinarvioiden lahjapaperin kulutusta kaikkien mahdollisten ja mahdottomien pakkausmuotojen päälle.

Mikä hirveintä, paketteja pitäisi vielä koristella. Tiedätte. Kakkupaperit, ruusukkeet, kanelitangot. Niin ja voitteko kuvitella -- koristehavuja. HAVUJA? Miten estetään se skenaario, jossa lahjakassin pohjalla on paketeista irronneita neulasensa pudottaneita risuja? Jollekin tuhmalle lapselle sitten ne. Tirsk.

Paketointivaiva palkitaan samaan tapaan kuin vastatuuleen pissiminen.

Lopputulos on poikkeuksetta semihirveän näköinen tilataideteos. Lahjapaperi on revennyt kulmasta tai loppunut kesken, päätyjen taittelussa on todella monta tapaa epäonnistua ja nyhrätyissä teipinpätkissä on mustia sormenjälkiä ja toinen pää yleensä aika rispaantuneen näköinen. Ja kuka saa sen lahjanarun solmun ikinä kiristettyä?!

Mikä hienointa, tällä vaivannäöllä ei takuulla ole mitään merkitystä noin 99%:lle lahjansaajista. Yli kymmenvuotiaat viisveisaavat ja alle kymmenvuotiaat riipivät aikaansaannokseni paskaksi sekunnissa - paitsi ne, jotka alkavat kiljua, jos naru ei irtoa ilman saksia. Useimmiten naru on kuitenkin pakettikortin kanssa siellä lahjasäkin pohjalla. Mutta eipä sen niin väliä, käärön ulkomuoto paljastaa kyllä antajan.

Entä anteeksi jo etukäteen. Käytän niitä samoja viinipullolaatikoita, muropaketteja ja lahjakasseja kuin viime vuonnakin, mutta teen parhaani, että saan jotenkin teipattua piiloon edellisen vastaanottajan.

Kuten ystäväni sanoisi: it's the thought that stinks.

En ole kateellinen, mutta olen: 5 vinkkiä kateuden selättämiseen

Skidiä otti pattiin. Kävi ilmi, että yleisurheilussa joku oli hypännyt pituutta häntä paremmin. Tieto aiheutti lievää leukaperien kiristelyä.

Ymmärrän. Lapsena kadehtiminen kohdistuu yleensä siihen, mitä toisella on tai millainen hän on, mutta kehittyneempää kateuden lajia edustaa juuri se, että joku onnistuu sillä samalla alalla missä itsekin voisi onnistua.

Onko kateus sitten suomalaista ja alhaista? Ei suinkaan! Eräässä artikkelissa todettiin, että kateus (huom. viha ja katkeruus ovat eri tunteita) vaivaa ihmisiä ihan kaikkialla maailmassa. Lisäksi kateus kuuluu lähes jokaisen elävän ihmisen tunnevalikoimaan, sillä se on äärimmäisen inhimillinen ja jopa hyödyllinen tunne. Intensiteetti vaihtelee miedosta havainnoinnista raivoisaan viherrykseen.

Inhimillisyydestä huolimatta kadehtimiseen ei kannata tuhlata yhtään sen enempää aikaa kuin muuhunkaan turhaan murehtimiseen -- mutta minkäs teet?

Ratkaisuksi tarjotaan yleensä jotain epäselvää itsensä kanssa kisaamista, mutta vain Usain Bolt voi lähteä tuosta asetelmasta viivalle. Jotenka: tässä viisi parempaa keinoa kateuden selättämiseen!

1. Tee kadelista

Olen syväanalyysissäni tullut siihen tulokseen, että kateudessa on useimmiten kyse jonkinlaisesta harhasta, jossa koen, että toisten ominaisuudet tai menestykset olisivat minunkin saavutettavissani. Eivät ne yleensä ole.

Lista toimii aina. Kirjoita ylös kaikkien niiden nimet, joita kadehdit ja syyt kadehtimiseen. Todennäköisesti huomaat, että heitä on a) vähemmän kuin luulit, b) et itse asiassa haluakaan heidän koko elämäänsä vaan jonkun pikku osasen ja c) etkä oikeastaan halua sitäkään koska sen eteen täytyisi nähdä pirusti vaivaa.

Laske lopuksi kuinka monelle promillelle maailman väestöstä olet kateellinen (olen muuten kateellinen jos osaat laskea sen). Kyllä nyt muutamalle voi olla.

2. Hyväksy tosiasiat

Haluaisin olla menestynyt yrittäjä, tehdä mysliä itse ja säteillä positiivisuutta.

Mutta kun ei. Kyyhötän kolme päivää nurkassa sikiöasennossa, jos verottajalta tulee kirje. Kauppa on jumalauta täynnä mysliä. Ja hyvin vaikea on myös vetää ilon kautta, kun on menossa vuodenaika nimeltä mörön perse.

Niin se vain menee. Joihinkin ihmisiin verrattuna olen ja tulen aina olemaan tyhmä, saamaton ja laiska, kouluttautumaton, mielikuvitukseton ja pliisu. Haluan kuitenkin verrata itseäni juuri heihin. Yhtä fiksua olisi tietenkin tökkiä itseään harpilla otsaan, mutta onpahan hyvät kirittäjät.

3. Taputa itseäsi selkään

Tee lista omista kadehdittavista piirteistäsi - tässä kannattaa pyytää kavereilta apua.

Onko sinulla puhtaat ikkunat, vyötärö, paksu ponnari, suorat hampaat, pakasteessa valtava sienisaalis, aikaa lukea, nastarenkaat fillarissa tai koreografian tajua? Jos vastasit yhteenkään näistä kyllä, olen kateellinen sinulle! Kelaa sitä!

Erityisen kateellinen olen kaikille niille ihmisille, joiden kumppanit osaavat ja haluavat käyttää kameraa. Meidän "perheemme" albumissa näkyy mies ja kaksi lasta. Äiti on mielikuvitusolento.

4. Piileekö kateudessa joku toteutumaton unelma?

Minun kohdallani on usein niin, että tiedostan unelmani vasta kateuden kautta. En ole kovin intohimoinen ihminen, joten kateus on aina merkki siitä, että nyt kosketetaan jotain tiedostamatonta kipupistettä. Mutristelun sijaan pitäisi tietysti kysyä itseltään, olisiko tämä toive sellainen, joka olisi mahdollista toteuttaa.

5. Akuutti somekateuskohtaus on harhaa

Eikö omassa himassasi ole aina vaaleanpunaisia tulppaaneja, tuoretta hummusta artesaanileivän päällä ja tuli avotakassa aforismin kera? No ei ole kellään muullakaan. Julkisesti esitellään hyvin harvoin ei-tykättäviä asioita kuten kihomatoja, tiskivuorta ja lakastuneita ruukkukasveja.

Sosiaalisen median luonteeseen kuuluu, että siellä jaetaan kauniita kuvia, joita on otettava silloin kun kauniita otoksia on tarjolla. Niitä käsitellään ja rajataan ihan syystä.

Sitäpaitsi niilläkin, joilla vaikuttaa päällisin puolin olevan täydellinen elämä, harvoin on. Ja väitän, ettet oikeasti edes halua tietää, mikä mättää.

Tässä on kuva kasvimaastani, johon kylvettiin keväällä persiljaa ja tilliä. Tuli kiviä ja orvokki.

Bonusvinkki! Mikäli mahdollista, ystävysty kadehtimasi ihmisen kanssa. Ystävän puolesta voit jopa olla aidosti iloinen!

Uutta haastetta lihattomaan lokakuuhun

Kuluva vuosi on ollut tälle kasvissyöntientusiastille täynnä ilonaiheita: valmiit soijapyörykät ja -nugetit uppoavat nykyään kersoille mukisematta ja aikuiseen makuun on tarjolla vaikka mitä quornia, härkistä, oumpfia, nyhtistä ja mifua.

Tämä kasvanut valikoima on myös yhdistynyt yleiseen asennemuutokseen: S-ryhmä ilmoitti vastikään, että härkistä menee melkein yhtä paljon kuin karjalanpaistilihoja. Se on tässä ruokakulttuurissa aikamoinen harppaus!

Kun Valeäiti houkutteli mukaan lihattomaan lokakuuhun mietin, että voisinko ottaa haasteen vastaan ja kokeilla muuttaa ruokailutottumuksissani jotain muuta kuin lihattomuutta. Koska olen jo muutenkin pääasiallisesti kasvissyöjä (duunissa on melkein poikkeuksetta tarjolla täyden kympin kasvislounas), käytännössä haasteena olisi vain hoitaa itselleni päivällinen silloin, kun sekasyöjäperheessä on tarjolla ei-kasvista. Ei kovin vaikeaa.

Mikä sitten olisi haasteellista? Vegaaniseen lokakuuhun motivaationi ja osaamiseni ei riitä, mutta pieniä askelia siihen suuntaan voisin ottaa. Ja siitä tulikin yksi vahvasti epämukavuusalueen juttu mieleen.

Tämä on vegaanisia jätski! Ja hyvä olikin!

Millaista olisi elää ilman maitotuotteita? Kuulostaa pieneltä jutulta, mutta käytännössä se on minulle paljon vaikeampaa kuin elämä ilman lihaa. Liha maistuu yleensä yhdentekevälle ja paraskin pihvi häviää minusta hyville kasvisafkoille 100 - 0. Mutta maitotuotteisiin liittyy piintyneitä tapoja ja suurta rakkautta.

Vaikka juomalasista ei maitoa löydy, muut maitotuotteet ovat läsnä melkein joka ateriallani. Ei pääroolissa vaan sellaisena viime silauksena, josta olisi yllättävän  raskasta luopua.

Aamiaisella kosahtaa voihin. Olen syönyt voisilmän kaurapuurolla jo parikymmentä vuotta. Jos en saa voita mukaan, jätän mieluummin koko aamiaisen väliin. Pitäisi opetella syömään puuroa makeana versiona, mutta se vaatii jo päättäväisyyttä, koska makean sotkeminen suolaiseen nyt on perverssi ajatus.

Seuraavana ongelmana on kahvi. Kasvimaitoja testasin jo muutama vuosi sitten (kauramaitoa ja soijamaitoa), mutta ne lähinnä aiheuttivat sen, että puolet kahvista jäi juomatta maun vesittymisen takia -- siis jos ylipäätään onnistuin lorauttamaan maidon kahvin sekaan ilman klimppisakkaa. Ehkä nämäkin tuotteet ovat kehittyneet? Pitäisi kokeilla uudestaan.

Pahin on juusto. Uskon pärjääväni ruoanlaitossa ilman kermaa ja smetanaa, mutta juustottomuus tarkoittaisi käytännössä tiettyjen safkojen hylkäämistä. Ei ole pizzaa ilman mozzarellaa. Pastaa ja risottoa ilman parmesaania. Fetasalaattia ilman fetaa. Grillivartaita ilman halloumia. Lasagnea pelkällä tomaattikastikkeella. Eikä enää ikinä punaviiniä ja Appenzelleriä, lakkahilloa ja leipäjuustoa, tomaatti-vuohenjuustokeittoa tai vastaleivotun sämpylän välissä paksua siivua goudaa. Onko juustohullulle korvikkeita?

Ainoa helppo rasti ovat välipalat. Syön yleensä iltapäivän makeanhimokohtaukseen jogurtin. Löysin viime kesänä muutaman niin hyvänmakuisen soijajogurtin (suosikkini on sellainen neljän pikarin setti veriappelsiinia ja sitruunaa) ja maitorahkaa paljon paremman soijarahkan, että ne jäivät vakituiseen ohjelmistoon.

Vegetuotteiden rynnistys ostoskoreihin lähti siitä, ettei kasvisvaihtoehdon valitseminen ole masentava uhraus - onko näin kasvimaitojen kohdalla? Kokemukseni kaipaa päivittämistä. Kasvipohjaisten juomien virvoitusjuomaveron poistaminen ainakin madaltaa kynnystä kokeilla muutakin kuin utaretavaraa.

Mutta ehkä tässäkin voi edetä pienillä muutoksilla: lähden liikkeelle kahvihommista ja tarjoan toimistossa muillekin. Ja mikä tärkeintä soijalattesyksy rimmaa.

Kun jaksuhali ei riitä

Ne on helppo osoittaa jälkikäteen. Ajankohdat, jolloin olisi kaivannut apua.

Esikoisen vauvavuodesta muistan oikeastaan sen, että en muista siitä mitään.

Kevät 2011. Ennätysmäinen sairasteluajanjakso RS-virus x 2, vesirokko x 2 ja korvatulehdus x 1 pitivät huolen siitä, että valokuva-albumissa on tyhjä aukeama.

Loppuvuosi 2013. Marraskuussa lapsilla oli yhteensä 15 sairaspäivää, minulla töissä ennätysmäisen kiire. Sitten sairastuin itse, sen jälkeen Koti-insinööri ja sain tuomion juurihoidosta. Sitten Skidi kruunasi kaiken törmäämällä teekuppiin ja saamalla käteensä toisen asteen palovammat.

Ja nämä olivat vain tavallisia lastentauteja. Tavallisessa perheessä.

Marja Hintikka Live julkaisi tällä viikolla vanhempien pelkoja käsittelevän tutkimuksen tulokset. Tutkimuksen mukaan äidit kokevat kaikenlaista pelkoa isiä enemmän. Pelkoja oli laidasta laitaan lapsen kuolemasta ja teini-iän kauhuihin.

Tutkimuksen mukaan äitien pelkoja lievittäisi se, että mm. mediakohut olisivat maltillisempia, mutta minulle erityisesti noista vastauksista pisti silmään yhteisöllisyyden kaipuu, äitien yksinäisyys.

Jos kasvatus olisi yhteisöllisempää
Jos arjessa olisi enemmän läheisiä mukana.
Jos lastenhoito jakautuisi tasaisemmin.  

Apu olisi tarpeen. Yksinäisyys ei vain ole ihan ensimmäinen asia, mikä perheen perustamisesta tulee mieleen. Siihen on vaikea varautua.

Sitten on se avunpyytämisen vaikeus. Avuntarpeen tunnustaminen. Harva asuu ihmisen kanssa, joka osaa lukea ajatuksia.

Minä opin pelkäämään väsymystä. Selviän yhden tai kahden yön valvomisesta mutta sitten tulee stoppi. Väsyneenä olen heikoilla jäillä joka askeleella: jalkojen alla ratisee niin aamupalapöydässä, parisuhteessa kuin duunissakin. Ihan mikä tahansa minimaalinenkin lisävastoinkäyminen saattaa aiheuttaa kilarit. Vauvavuonna rupesin pelkäämään tulevaa yötä jo etukäteen, joten en pystynyt nukkumaan edes niinä öinä, joina ipana olisi nukkunut.

Vaikka olin kuolemanväsynyt, en kertakaikkiaan osannut pyytää apua. En osannut enkä halunnut. Minut on kasvatettu pärjäämään ja selvittämään asiani itse. Koko identiteettini rakentuu sataprosenttiselle itsenäisyydelle, joten en mielelläni pyydä apua edes ystäviltä tai aviomieheltä, äidistä tai anopista nyt puhumattakaan. Olen kuuluisa siitä, että pysyn kasassa silloin kun muut hajoavat.

Mutta ei jatkuvaa unettomuutta kestä kukaan.

Lapsiperhe-elämä voi päätyä umpikujaan ihan tavallisissa perheissä, ihan tavallisista syistä. Jos turvaverkot puuttuvat, se ihan tavallinen perhe saisi kunnalta nykyään tilapäistä perheapua ihan tavallisiin asioihin, kaupassakäyntiin ja päiväuniin. Jos hakisi.

Toivottavasti tämä yksinäisen vanhemmuuden kulttuurikin tästä muuttuisi. Hyväksyttäisiin, että kahvilla ja jaksuhalilla ei selviä ihan kaikesta. Ymmärrettäisiin, että kriisit eivät katso tulotasoa eivätkä edellytä vakavia sosiaalisia ongelmia. Kiellettäisiin se asenne, että miksi teit lapsia jos et jaksa hoitaa.

Kai se lähtee siitäkin, että kasvatettaisiin jatkossa vähän vähemmän reippaita lapsia.

Mikä kaikki voi mennä lastenvaatteissa pieleen?

Lastenvaatteet osa 469. Kun sain tietää, että toinen lapsi olisi myös tyttö ja kesälapsi, olin hemmetin tyytyväinen: kätevää! Ei tarvitsisi ostaa kuin yksi setti vaatteita, jotka vain säilön sille seuraavalle. Kaikki löytyisi valmiina. Kaksi yhden hinnalla!

Millä ne pienet tytöt kasvaa? Nopeilla hiilareilla, pääasiassa.

Nyt voimme nauraa vapautuneesti. Sehän meni juuri kuten ajattelin!

1. Puuvilla ei selkeästi ole tarkoitettu lastenvaatekuiduksi. Suurin osa vaatteista kokee jonkinlaisen alkuräjähdyksen yhden, ihan normaaliaktiivisen lapsen käytössä. Näyttää, että paitaa on pitänyt ryhmä alokkaita tetsausharjoituksissa, sukkahousuista ja leggingseistä taas on jäljellä lähinnä läpinäkyvä harso. Niissä ainoissa ehjissä housuissa on palkeenkieli tai peffasta väri lähtenyt. Sukista en edes aloita.

Innovaatioita nyt, vaatetollisuus! Eikö housujen polvia voisi tehdä defaultisti vaikka karkaistusta teräksestä?

2. Kokoja jää välistä. Snadin neuvolakäynnillä havaittiin ipanan kiskoneen 10 cm pituutta vuoden sisään. Viime syksynä 104 cm pituinen tappi olikin venynyt 114 cm mittaan (luonnollisesti kasvukäyrät näyttävät vähän erikoisilta esim painon suhteen) aivan huomaamatta.

Toki, nyt kun tarkemmin ajattelen, olinkin ihmetellyt, miksi viime syksynä ostamani välikausikamat olivat jo keväällä vähän kinnaavat. Mutta en uskonut kasvuun, koska ei meidän lapset kasva sillä tavalla. Syytin virheellisiä kokolappuja ja tiukkaa mitoitusta.

Päätin kuitenkin kesällä olla kaukaa viisas ja ennakoiva, ja ostaa varmuuden vuoksi täksi syksyksi kokoa 110. Joka mahtuu päälle vielä arviolta kolme päivää!

3. Kersat eivät kasva samassa tahdissa. Sisko oli viisivuotiaana kuusi senttiä lyhyempi. Meillä ei ole yhtään päiväkotiremuamiseen sopivia 116 cm välikausivaatteita, koska siskon vanhat ovat lähinnä kesävaatteita. Skidi taas jätti housuista väliin koon 122 kasvattamalla pelkkiä jalkoja.

4. Vaatekaapista on käytössä vain kolmannes. Koska ipanoillakin on lempivaatteita, erityisesti herkkiksellä on jyrkkä jako ns. henkarivaatteisiin ja käyttövaatteisiin. On paitoja, joita kaivetaan pyykkikorista päälle, vaikka puhtaanakin olisi vino pino. On kenkiä, jotka kuluvat puhki koska niillä juostaan polkujuoksua sata kilsaa kesässä.



Odotan innolla sitä, että jompi kumpi kehittää vielä jotain tyylillisiä vaatimuksia. Tällä hetkellä minun sentään annetaan ostaa (vääränkokoisia) vaatteita ihan oman makuni mukaan.

Summa summarum. Hienoa. Meillä on taas valtava vuori liian pieniä 104-110 cm vaatteita, vaikka juuri toukokuussa vein myyntiin metriheikkisetin. Ristiretki varaston perukoille ja kirppikselle kutsuu.

En ymmärrä, miksi enää edes luulen olevani jotenkin tilanteen tasalla.

Ps. Haluanko edes tietää, mikä on talvikenkien tilanne? Tuskin. Jalka on varmasti ihan samankokoinen kuin keväällä.

Äiti, voit päästää irti

Snadi on treenannut ahkerasti fillarointia. Potkupyöräily ei koskaan maistunut, mutta potkulautailu otti tulta isosysterin esimerkistä. Kahdella pyörällä potkuttelu kehitti hiljalleen tasapainoa ja kun apupyöriä viime keväänä hilattiin ylemmäs, tyyppi pysyikin pystyssä.

Vaikka puskaan päädyttiin vain kerran per fillariretki, huomaan edelleen juoksevani pikkusiskon vierellä hupussa roikkuen. Paljon kauemmin kuin isosiskonsa kanssa. Snadi joutui ihan pyytämään, että irrottaisin, koska häiritsin ajamista.

Kuinka noloa.

Jäin miettimään tätä takertumista. Elsa kirjoitti yksinhuoltajaäidin ainoan lapsen näkökulmasta: kun ei ole vertailukohtaa, sortuu pitämään lasta liian pikkuisena.

En ole mikään takertuja, en parisuhteessa enkä äitinä vaan leimallisesti hyvinkin itsenäinen, mutta kuopuksen suhteen huomaan olevani jotenkin jumissa vauva-ajassa. Koti-insinööri on jo kertaalleen huomauttanut, että kohtelen lapsia eri tavalla. Siinä missä kuvittelin esikoisen koko ajan ikäänsä vanhemmaksi (mikä on myös daijua), pidän kuopusta edelleen kaksivuotiaana. Esikoisen kohtelussa voin aina vedota siihen, että ensimmäinen lapsi syntyy amatöörille, mutta en tosiaan tiedä, mikä minun käytöstäni kuopuksen suhteen selittää.

Ehkä palveleminen on jäänyt päälle. Olen niin tottunut tiettyihin rutiineihin, että en osaa päästää opituista tavoistani irti. Voitelen leivän, vedän aamuisin vetoketjua kiinni ja annostelen pastilleja, vaikka tämä oma-aloitteisuudestaan tunnettu toiminnan tyttö osaa jo aivan hyvin itsekin. Minun pitäisi opetella uusia temppuja.

Tai ehkä pyöräilemään oppimisessa on jotain erityisen jännää. Se on taito, jota jokainen kersa pitää ensimmäisen kokeilun jälkeen täysin mahdottomana taitona. Ja sitten pikkuhiljaa se tasapaino löytyy, ohjaaminen alkaa sujua ja juoksemalla ei enää pysy perässä. Ehkä kyseessä onkin tiedostettu fakta, että halutessaan se pääsisi karkuun?

Vai olenko vain tietoinen siitä, että se vierellä juokseminen on kuitenkin tarpeellista, vaikka toinen samaan aikaan vaatii mahdollisuutta suoriutua. Tätä samaa kiinnipitämisen ja irrottamisen tasapainoilua tämä vanhemmuus on täynnä.

Turha kai tästä on taas mitään järkeä etsiä. Onneksi on edes vertaistukea. Yksi ystävä juuri ilmoitti, että on vihdoin lopettanut lapsen saattamisen kouluun. Lapsi meni kolmannelle.

Sunnuntailenkkeilijä vs. tosilenkkeilijä

Kävin taannoin Koti-insinöörin kanssa lenkillä. Siinä matkan varrella ehdin pohdiskella sitä, miten juoksijat voi helposti jakaa kahteen ryhmään.

1) Tosijuoksijoihin, jotka rakastavat juoksemista. Heidän kroppansa on suorastaan tehty kyseistä liikuntamuotoa varten ja he ovat varustautuneet mittavalla laitteistolla ja satelliittiyhteyksillä.

Ja sitten ovat 2) ne, jotka aloittavat lajin vastentahtoisesti ruuhkavuosien ajanpuutteen pakottamana. He tuntevat joka askeleella tekevänsä väärin itseään kohtaan.

Koti-insinööri kuuluu ensimmäiseen ja minä jälkimmäiseen ryhmään.

Vaikka harrastus on näennäisesti sama, näillä kahdella ryhmällä on selkeä ero. Ja se näkyy muussakin kuin vain ajassa, jonka kympin lenkillä saa kulumaan.

Onkin kuumottavaa lähteä lenkille tosijuoksijan kanssa. Siinä on vitsit vähissä. Empiiristen havaintojeni mukaan tosijuoksija ei koskaan...

• keksi valtavaa määrää tekosyitä lenkille lähtöön (= on liian kuuma / kylmä / tuulista / sateista / tai aurinkoista, aikaista / myöhä, menkat tulossa / menossa, kurkku kipeä, vatsa täynnä / vatsa tyhjä jne.)
• tarkista lähtöhetkellä, pitäiskö sittenkin unohtaa koko juttu ja lukea vaikka kirjaa tämäkin aika,
• tiedustele kilometrin välein, joko pitäisi pikkuhiljaa lähteä takaisinpäin,
• pysähdy siksi, että tienlaidassa on metsämansikoita (sieniaika on vielä pahempi), näyteikkunassa hyvännäköiset popot tai pellolla kurkia,
• keskustele omista tuntemuksistaan (pistää, hengästyttää, hiertää, jalat tuntuvat tönköiltä ja ötökkä meni suuhun),
• jää ottamaan selfietä upeankeltaisen rypsipellon edessä,
• pysähdy lässyttämään vastaantulevalle koiranpennulle,
• koe tarvetta somejakoihin kaikilla yli viiden kilometrin lenkeillä,
• ehdota oikoreittiä tai
• naura vitseille gps-laitteen tarjoamien koordinaattien hyödyllisyydestä Medihelin kutsumisessa.

Näin ei voi jatkua. Haluan pikimmiten sen koiran. Ehkä sekään ei naura vitseilleni, mutta eipä se myöskään aloita keskustelua siitä, miten joku voi fyysisesti juosta näin hitaasti.

Mörökölli (ja kirjaprojekti) minut vieköön

Ja ovat vieneet. Kuten jo joku aika sitten kerroin, kirjoitan taas kirjaa.

Kirjoittaminen (ainakin minun tapauksessani) on kummallista hommaa. Kirjaideoita tulee useampi vuodessa. Toteuttamiskelpoisia näistä on noin 0,5%. Kun suurin piirtein luulee tietävänsä, mikä idea lentää, ihminen ottaa yhteyttä kustantajaan ja esittelee tämän omasta mielestään kivan idean.

Kustantaja sanoo, että juu, kuulostaa hyvältä, milloin saisit aikaan?

No, ihminen ei saa. Menee vuosi ennen kuin on ensimmäinen ajankohta, että ihminen ehtii yhtään miettiä koko asiaa. Kirjoitusinspiraatio ei liity mihinkään järjellä perusteltavissa olevaan asiaan, mutta mielen joutilaisuutta se edellyttää. Ja jonain yönä sitä vain kirjoittaa ensimmäisen luvun. Jes!

Seuraavana iltana ihminen huomaa, että ensimmäisen luvun jälkeen pankki on tyhjennetty. Ei hääppöinen romaani, mutta minkäs teet kun pää on ihan tyhjä. Kun riittävän kauan koneen ääressä istuu, alkaa näppiksestä kuitenkin irrota jotain.

Luonnollisesti ei ollenkaan sitä mitä piti.

Sitten ihminen ottaa taas yhteyttä kustantajaan, että heippa muistatako vielä. Ja sitten on pakko tunnustaa, että nyt ei kirjasta tule sitä mitä yhdessä kuvittelimme. Kustantaja sanoo, että on positiivisesti yllättynyt, että tulee edes jotain, ja kehottaa jatkamaan.

Ihminen jatkaa. Nyt on sitten jonkinlainen lasten kasvamisen vertaistukiromaani pienellä tietokirjatwistillä ja luontosuhdepsykologialla ja tematiikkaan liittyvällä lautapelillä tulossa. Pääosassa mörököllit. Joutunee samaan rajatiedon hyllyyn kuin Vuoden mutsit.

Lähetän raakaversion kustantajalle tänään tsekattavaksi. Jos ei tule hylsy, aloitan uudelleen lenkkeilyn.

Ps. Tässä vaiheessa haluaisinkin haastatella teitä, että minkä näköinen on mielestänne mörökölli? Ihme kyllä, netistä ei löytynyt mitään järkevää. Tassut vai kädet? Ihmismäinen vai eläinmäinen? Häntä? Viikset? Nenä vai kuono? Koti-insinööri oli sitä mieltä että lähin referenssi olisi Haisuli.

Sulla on kiva perhe

"Sulla on kiva perhe."

Nämä sanat lausui minulle ystäväni ja bloggaajakollegani Satu joku kesä sitten. En tietenkään tajunnut sanoa siihen mitään takaisin, koska olen jäyhä jököttäjä enkä ollut koskaan kuullut vastaavaa kehua aikaisemmin.

Koska eihän kukaan ikinä kehu kenenkään perhettä, ainakaan Suomessa! Aivan liian intiimiä. Jotain yksittäistä asiaa kyllä voi ylistää kuten kaunis koti, komea mies, hyväkäytöksiset lapset. Mutta perhe? 

Ja onko meidän perheemme tosiaan kiva? Onhan se musta, mutta että muistakin? Ja voiko se olla kamalakin?

Kasettini oli ymmärrettävästi kovilla.

Jos nyt mietin asiaa ihan näin subjektiivisesti niin onhan meillä suurimmaksi osaksi kiva perhe. Välillähän se tietenkin on aivan hirveä. Yleensä silloin kun kaikki tekevät jotain omaa eivätkä ollenkaan muista, että ollaan se perhe, jossa jokaisen yksilön hyvinvointi vaikuttaa muihin.

Satu näki meidät kun olimme maalla, rentoutuneina, kiireettöminä ja hyvissä lomafiiliksissä. Parhaimmillamme perheenä.

Hitto, enemmän pitäisi nähdä itsensä perheenä. Enemmän pitäisi kehua muiden perheitä. Enemmän pitäisi kehua omaa perhettään. Enemmän pitäisi ylipäätään sanoa positiivisia asioita ihmisistä. (Eikä tämä nyt liity siihen että törmäsin pitkästä aikaa kunnon haukkuihin vauvapalstalla.)

Tämä meidän perheemme, sekavan ainutlaatuinen ihmiskombo ja omituisten otusten kerho, on välillä kiva ja välillä kauhea. On meistä itsestämme kiinni kuinka kiva perhe olemme toisillemme ja muille.

Nyt siis parin vuoden ahkeran prosessoinnin jälkeen vastaukseni on valmis! Kiitos Satu, sullakin on ihana perhe!

Ja hyvää vappua kaikkien teidän kivoille perheille!