Pelastetaan peruna + sitruunaperunoiden ohje

EDIT: Tämä päivitetty postaus on julkaistu ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten.

Rakastan perunaa. Olen käytännössä kasvanut perunalla (siis sillä ihan tavallisella keitetyllä, kuorimattomalla perunalla) ja purkkitonnikalalla. Lautasmallini on aikuisenakin pottukeskeinen, koska minulla on taipumusta liioitella perunan annostelussa, ettei vain lopu kesken – erityisesti uusien perunoiden kanssa. Kotona keitän aina ns. komppanian kattilallisen, koska seuraavana päivänä perunat voi jatkojalostaa joko paistamalla tai heittämällä kylmänä salaattiin. Anoppini syö muuten ylijäämäpotut viipaleina leivän päällä.

Tajusin perunarakkauteni muutama vuosi sitten kun entisen työpaikkani lounasruokalan marokkolainen kokki oli vääntänyt älyttömän hyvän sitruunalla ja valkosipulilla maustetun happaman perunalisukkeen, joka oli tuoksunut nenääni koko aamupäivän. Siinä nuuskutellessani tajusin, että söin ihan kyllästymiseen asti pastaa ja päätin aloittaa aktiivisen pastarinnan (haha) ja palauttaa lautaselleni perunan.

Projekti on ollut haastava, koska perunasta ei saa samanlaista pikaruokaa kuin pastasta: spaghetti menee sihtikurkuille aina ja variointimahdollisuuksia on vaikka kuinka. Pastan sekaan voi käytännössä heittää jääkaapista melkein mitä vain kasviksia ja jämiä, mutta perunan kanssa on aina vähän "pihviongelma": mitä tämän kanssa? Ehkä tästä samasta syystä johtuu, että kasvissyöjälle on usein tarjolla juuri pasta.



Peruna on myös jotenkin pois muodista. Siitä ei ikinä ponnahda somekohureseptejä eikä yksikään julkkiskokki intoile potusta. Ehkä kouluruokalan kumiperunat ovat vieneet siltä finessen, vaikka ei ole perunan syy, että sitä ei ole kohdeltu sen vaatimalla arvokkuudella. Tai ehkä sitä syötiin 80-luvulla uuniperunoina ja kermaperunoina niin sutena, että uusi tuleminen vaatii taukoa.

Peruna kuitenkin kaipaisi akuutisti huomiotamme, sillä kulkutaudin takia suomalaisilla tuottajilla uhkaa jäädä sato käteen, kun suurtalouskeittiöiden perunan kysyntä on romahtanut. Tilannetta voidaan helpottaa myymällä ruokaperunaa kuluttaja-asiakkaille, joten laitetaan siis perunaa tulille!

Ajattelin aloittaa perunatalkoot tarjoilemalla teille lounasruokalamme sitruunaperunoiden reseptin, joka maistuu myös kersoille, mutta on sen verran hieno, että kehtaa tarjota vieraillekin.

Sitruunaperunat

Tämä hapan lisuke sopii loistavasti kalan kanssa (kokeile myös kylmänä leivän päällä!). Bonuksena kämppään leviää mahtava tuoksu.

Tarvitset:

- Kiinteitä perunoita 2-3 per safkaaja
- Öljyä
- 2 sitruunaa
- Timjamia
- Valkosipulia (ihan reilusti)
- Suolaa
- Mustapippuria

Pese ja pilko potut (kuori jos jaksat) peukalonpään kokoisiksi palasiksi laakeaan uunivuokaan ja sekoittele joukkoon öljyä. Purista päälle yhden sitruunan mehu, ja pilko toisesta muutama ohut viipale koristeeksi pinnalle. Jos haluat hyvin sitruunaisen maun, raasta kuorta joukkoon. Mausta timjamilla, valkosipulilla, suolalla ja mustapippurilla.

Uunissa systeemi kypsyy vähän palojen koosta riippuen 220 asteessa 45 minuuttia. Purista loppuvaiheessa päälle toisen vajaan sitruunan mehu. Ja voilà! Voit esiintyä suurena ruoanlaittajana.

Muita perunasuosikkeja

• Jotain maukasta Marin savuperunamuusi
• Salamatkustajan Satun karamellisoidut perunat
• Syötävän hyvän Lotan muussijämistä duunatut perunakakut
• Chocochilin Elinan okraperunacurry

Laittakaahan kommenttilootassa jakoon suosituimmat perunareseptinne, testaan ne kaikki!

Pitääkö lautanen syödä tyhjäksi?

Keittiöpäällikkö jakoi taannoin somessa kuvan, jossa oli vuori pekonia, kymmeniä lihapullia ja nakkeja sekä kanamunia  – kaikki "tähteitä", jotka lensivät roskiin puolen tunnin sisällä valmistamisesta. Ne oli lapattu kylpylän aamiaisbuffasta lautaselle ja jätetty syömättä. ARGH.

Media tarttui aiheeseen kiitettävällä tarmolla, mutta tartun vielä itsekin, sillä tarpeeton ruokahävikki on yksi raivostuttavimmista tuhlauksen muodoista, mitä tiedän. Vain täysi imbesilli lappaa lautasensa täyteen pekonia ja jättää sen syömättä. Mikään valistus ei tule tavoittamaan tällaista ihmistä. Ainoa mikä toimii on se, että hävikkiruoasta tulostetaan ruokailijalle lasku. Tai se, että jokaiselle, joka jättää itse annostelemansa lihat syömättä, lätkäistään lihansyöntikielto.

Kuva kertoo paljon laajemmasta kysymyksestä: mitä lapsille pitäisi yksilötasolla ruoasta opettaa? Ja miten muu toiminta vastaa näihin oppeihin? Tämä on syytä aina aloittaa perspektiivillä eli siitä kun minä olin pieni.

Opin pelkäämään sitä, että rahat eivät riitä ruokaan. Vaikka ruoka ei ikinä loppunut, sen rajallisuudesta keskusteltiin, sillä olin päivähoidossa Karjalasta evakkoina lähteneiden isovanhempieni luona ja asuin yksinhuoltajan perheessä. Suhde ruokaan oli sekä kotona että koulussa ankara: lautanen piti syödä tyhjäksi. Ala-asteellamme oli keittäjä, joka annosteli ruoan luukulta. Pidin pääsääntöisesti kaikista ruoista ja olin reipas syömään, mutta maksalaatikko pulleine rusinoineen oli kauhistus. Vaikka pyysin maksalaatikkopäiväinä "vähän, kiitos", keittäjä laittoi sitä silti reilun kauhallisen. Se oli karseaa, sillä lautanen piti ruokailun jälkeen näyttää opettajalle ja ruoan jättämiseen pyytää lupa. Kerran nykäisin lautasen puoliksi pois kauhallisen alta ja maksalaatikkoa mätkähti tiskiin. Rangaistukseksi sain näkkileipää.

Tässä mallissa oli kaikki pielessä alkaen ihan siitä, että ruoan määrää kyllä kysyttiin, mutta pyyntö jätettiin huomiotta. Ja jos annoskokoon ei voi vaikuttaa itse, ei jättämisestäkään voi rangaista. Toisaalta taas näkkileipäepisodista opin, että kannattaa sotkea, jotta saa sitä mitä haluaa.

Nykyään kersojen koulussa on parempi tilanne. Annokset saa koota itse ja kasvislinjasto on tarjolla kaikille. Jos päivän ruoka ei kuulu lemppareihin, voi ottaa salaattia ja leipää. Siinä missä ennen ruoan arvostusta opetettiin Afrikan lasten ja nälänhädän kautta, nykyään tehdään näkyväksi raaka-aineiden tuotantoketju ja valmistuksen vaiva. Oma ruokahalu pitää osata mitoittaa oikein näiden molempien takia.

Asennemuutosta kaivataan myös ravintoloissa.

Pyydän: ottakaa huomioon ruokailijoiden toiveet! Miksi vain pihvin kypsyystoive kysytään kun samalla voisi tiedustella aterian koon ja millä suolamäärällä ranskiksensa haluaa? Miksi lasten annokset ovat ylipäätään aikuisten kokoisia? Siinä on ruokaa kunnioittamaan kasvatetulla, pieniruokaisella lapsella paha paikka kun jo heti annoksen nähdessään tietää, ettei mitenkään jaksa kaikkea. Eikä jättimäinen deafault-annos ole mikään iloinen asia aikuisellekaan, hyi olkoon, ahtaminen on kammottavaa.

Toiseksi: onko runsas buffet ylipäätään järkevä ruoan tarjoilumuoto? Aamiainen on yksi elämän suurimmista iloista, mutta en tarvitse viittä eri lajia suolakalaa, lihapulla-nakkimerta, valtavaa määrää makujogurtteja ja pullavalikoimaa. Karsittu, tarkkaan mietitty ja laadukas kattaus on poikkeuksetta valtavia pitopöytiä parempi vaihtoehto. Minulle riittää, että kahvi on hyvää, tuoremehu vastapuristettua, leipä rapeaa ja hillot omatekoisia. Lämpimät härpäkkeet voin hyvin tilata erikseen.

Ehkä tämäkin kohu oli tarpeellinen, niin älyttömältä kuin se tuntuukin.




Ps. Pistin vielä listaten meidän perheen ruokailusäännöt. Onko teillä selkeä linjaus miten pöydässä toimitaan? Löytyykö samoja?

1. Ruoan arvostus lähtee ymmärryksestä. On ymmärrettävä, mitä on pitänyt tapahtua ennen kuin leipäpala nököttää edessä voideltuna.  Esimerkiksi muovipakkaus ei ole mitään verrattuna siihen, jos leipää menee roskiin yksikin pala.
2. Aina ei ole juuri se oma lempiruokapäivä. Ruokaa voi syödä, vaikka se ei olisikaan suurinta herkkua.
3. Ruoan tavoitteena on pitää ihmisen aineenvaihdunta käynnissä, kaikki muu on loppuviimeksi pelkkää nöföilyä, johon suurimmalla osalla maailman ihmisistä ei ole varaa.
4. Yhdessä syöminen on kuitenkin myös mukava sosiaalinen rituaali ja ilmapiirin pitäminen miellyttävänä kuuluu jokaiselle yli kuusivuotiaalle pöytään istuvalle.
5. Ruoka on kulttuurikysymys eikä vallitsevilla käsityksillä ole välttämättä mitään tekemistä faktojen kanssa. Ihminen ei esimerkiksi tarvitse lihaa, vaikka siitä tykkääkin.
6. Ennakkoluulottomuutta voi treenata. Kaikesta uudesta ei tarvitse tykätä, mutta maistaa pitää. Saa sylkäistä pois, jos on kerrassaan kamalaa.
7. Jokainen yli kuusivuotias osaa jo sanoa onko kova nälkä vai vähän nälkä. Jos ei ole varma kannattaa ottaa vähän ja santsata jos vatsa vetääkin enemmän. Pöydässä voi hyvin istua yli 10 minuuttia.

Lempeän kirpeä punaherukka-vaniljapiirakka

Suhteeni viinimarjoihin on haasteellinen. Osaan syödä niitä suoraan pensaasta mutta en juurikaan tehdä niistä mitään muuta. Onneksi anoppini meni ja leipoi kesällä niin järjettömän hyvän ja helpon punaherukkapiirakan, että päätin kokeilla sitä itsekin sukujuhliin toissa viikonloppuna. Ajattelin ensin, että piirakka on juhlaan liian "arkinen" mutta eipä ollutkaan kun vähän tuunasi.

Jostain syystä happaman ja makean yhdistelmä vetoaa minuun niin suolaisissa kuin makeissakin ruokalajeissa – ja tässä se yhdistyi täydellisesti! Instagramin puolella toivottiin reseptiä, joten tässä se nyt on.

Pohja
Jos haluat tehdä pohjan itse, niin nypi kasaan joku peruspiirakkataikina (vehnäjauho-sokeri-voi-leivinjauhe), muussa tapauksessa osta valmis piirakkataikinalevy pakasteesta ja sulata se. Taputtele taikina voideltuun vuokaan ja nosta taikinaa vähän vuoan reunoille, jotta täyte pysyy kasassa. Käytä neliskulmaista vuokaa/peltiä jos haluat leikata paloja ja kasata niistä lopuksi kakun.

Täyte
- 2,5 dl eli yksi purkillinen vaniljakastiketta
- 0,5 dl maitoa (en muista laitoinko tätä)
- 2 kananmunaa
- 1 dl sokeria (jätin vajaaksi, ei tarvii olla näin paljon)
- 5 dl putsattuja herukoita (käytä reilusti, valkoinen ja punainen sopii parhaiten)

Päällys
- 1 dl murskattuja suolapähkinöitä (ei pakollinen, jos allergisia, laita kaurahiutaleita tilalle)
- 2 dl kaurahiutaleita
- 1 dl sokeria (jätin taas vajaaksi)
- 75 gr voita / margariinia

Vispaa kaikki muut täytteen ainekset kulhossa, paitsi marjat ja kaada vuokaan. Ripottele sitten tasaisen runsaasti marjoja päälle. Sitten pyörittele pähkinät, kaurahiutaleet, sokeri ja rasva tasaiseksi seokseksi ja levitä koko komeuden päälle.

Paistohommissa vaaditaan lämpöä 200 astetta ja aikaa 40 minsaa. Kannattaa paistaa alatasolla, että pohja varmasti kypsyy.

Koska piirakka oli meillä kakun korvike, panostin esillepanoon normaalia enemmän. Leikkasin piirakan paloihin ja kasasin paloista keon, jonka päälle ripottelin herukoita ja vadelmia sekä suolapähkinöitä. Lisäksi jokainen sai lappaa annoksen päälle vielä vaniljajäätelöä  tai vaniljakastiketta.

Ei siitä paljoa jäänyt rääppiäisiksi, valitettavasti. Nyt odotan, että tulisipa taas joku tilaisuus että voisin tehdä tätä taas.

Pitkä tie aamiaisen ystäväksi

Tänään oli Ylellä kiinnostava juttu aamupaloista. Päivän ensimmäinen ateria ei välttämättä olekaan se tärkein, vaikka siitä on tullut yleisesti tiedossa oleva puolivirallinen totuus. Aamiaisesta minulla oli pitkään huono omatunto.

Muistan lapsuuden aamiaisista tasan yhden jutun: autossa syödyn paahtoleivän. En muista että kukaan perheestämme olisi koskaan syönyt aamuisin muuta kuin tuopillisen kahvia. Asuimme keskellä metsää ja kaikkien piti lähteä samalla kyydillä kohti pääkaupunkiseutua faijan työaikataulujen mukaan, arviolta noin 6:45. Voin syyttää tästä ravitsemuskriisistä joko 70-luvun löperöä vanhemmuutta tai hyväksyä, että ehkä kellään ei vain ollut aamuyöstä nälkä.

Tapa jatkui opiskelijana. Kävin pitkään luennoilla ja töissä niin etten syönyt aamuisin mitään, en oikeastaan ehtinyt, koska priorisoin nukkumisen. Joskus otin jogurttipurkin taskuun ja söin takarivissä, koska osasin askarrella metallikannesta hienon lusikan!

Lapsuuteni aikaisista herätyksistä huolimatta minusta ei tullut aamuvirkkua enkä muuttunut aamuvirkuksi pikkulapsiaikanakaan. Olen kiihkeästi odottanut eheytymistäni iän myötä, mutta ei hyvältä näytä. Päinvastoin. Oura kertoo, ettei kannata mennä nukkumaan ennen kahtatoista ja toisaalta, että nukun virkistävää syvää unta vielä seitsemän aikaan. Ruokahalun herääminen liittyy samaan vuorokausirytmiin ja ajankohta, jolloin aamuvirkut tankkaavat, on minulle mahdoton. Vaikka saisinkin silmät auki kuudelta, suolisto nukkuu, jolloin koko ajatus syömisestä kuvottaa.

Suhteeni aamiaiseen muuttui vasta kun pääsin liukuvan työajan pariin. Muistan innostuneeni syömään ensimmäisen kerran työpaikalla, jossa oli kerran kuukaudessa herkulliset tarjoilut kymmenen aikaan. Ja kun Skidi syntyi, aloin syödä aamupuuroa yhdessä hänen kanssaan, koska sillä tavalla se upposi hänellekin paremmin. Aamusyömisesta tuli hiljalleen tapa ja kello kuuden paahtoleipä vaihtui omaan rytmiin.

Nykyään olemme koko perhe suuria aamiaisfaneja. Mikään ei voita rauhallisia viikonloppuaamuja, jolloin löböillään kymmeneen ja vasta sen jälkeen haudutellaan puurot, surautetaan smoothiet, vatkataan scrambled eggsit ja murustellaan croissantit – ja istutaan yöpaidassa kunnes jollekin tulee kiire treeneihin tai naapurin likka soittaa ovikelloa. Ja hotelliaamiaiset ovat vähintään yhtä suuri odotuksen aihe kuin itse matka! Ah, saako pannukakkuja, millaisia sämpylöitä on ja onko kahvi vahvaa? Laatu ja ilmapiiri on tärkeämpää kuin määrä.

Mitä yritän sanoa? Joskus vika ei ole itse asiassa vaan asian vieressä. En tietenkään kannusta pelkästään kuuntelemaan itseään (söisin irtokarkkeja lounaaksi) vaan testaamaan ja etsimään sopivaa ruokailurytmiä. Joskus löytämiseen menee 35 vuotta.

Ps. Tulen toimeen myös ilman välipaloja. En varmaan koskaan unohda sitä keikkaa kun astuin neuvolassa puntarille joskus raskausviikolla 25. Painoa oli tullut lisää kuukaudessa neljä kiloa ja täti oli vähän järkyttynyt. Hän oli edellisellä kerralla neuvonut syömään välipaloja ja olin tehnyt työtä käskettyä. Suivaannuin ja ilmoitin että tämän jälkeen lopetan sekä välipalat että punnitsemisen – eikä kumpaankaan enää palattu.

Vahingossa hyvää tulee eli ruokapiirin nokkosletut

Olen alkanut asioida paikallisessa Reko-piirissä (googlasin ja tuo lyhenne tulee sanoista rejäl konsumption) anoppini vanavedessä. Hän vinkkasi, että lähituottajilta voi ostaa suoraan laadukkaita pakastemarjoja, joita meillä menee paljon.

Kun tutustuin ruokapiirin valikoimiin, kiinnitin huomioni hämmentävän edullisiin nokkoslettuihin. Koska pinaattiletut ovat meidän perheen luottoeines, joka otetaan käyttöön aina kun menokalenterissa on ylibuukkausta (pitäisi joskus laskea kuinka monta pinisboksia meillä menee vuodessa), ajattelin kokeilla jotain uutta ja tilasin niitä reilun satsin.

Kylläpä hämmästyin, kun tilauskassista löytyi pussi jauhoja. Perhana vieköön, ihmiset tosiaan ostavat lettujauhoja ja paistavat näitä itse! Koska olen kotikokkina suhteellisen traumatisoitunut, hengittelin hetken ja keräilin itseluottamustani. Päätin ottaa ostoksen johdatuksena, varsinkin kun pussin kyljessä oli lettuohje. Löysin kaapista maitoa (5 dl), kanamunia (3 kpl), voita (25 grammaa), sokeria ja suolaa, ja pistin levyn päälle.







Ruokalajista seurasi valtavasti ongelmia.

1. Ne kumiset läystäkkeet siinä muovipaketissa tuskin kelpaavat enää kenellekään. Pyhä jysäys, että letuista tuli hyviä. Reunoilta rapeita, sopivan suolaisia ja taivaalliselta tuoksuvia, joissa nokkosta oli juuri sopivasti. Kirsikkahillo viimeisteli makuelämyksen.

2. Ohjeen mukaan (+1 lisämuna) tehty satsi eli 10 isoa lettua ei riittänyt kolmelle henkilölle, sillä Snadi olisi syönyt yksin puolet.

3. Naapurinkin lapset tulivat kysymään, mikä ihana tuoksu meiltä tulee ja ottivat letuistani kuvia instagramiin. Joudun vastaisuudessa käryyttämään näitä koko korttelille.

4. Pitää investoida lettupannuun.

5. Joudun ehkä tekemään ruokaa toistekin.

Onnistumiseksi voidaan lukea, että palohälytin ei huutanut kertaakaan. Ehkä olen kehittynyt tässä. Toinen onnistuminen liittyy ennakkoluuloisiin kersoihin: jos kerran nokkonenkin on hyvää, mikä muu mahtaa olla turhaan yök-laarissa?*

Ruokapiiriostoksia voin suositella lämpimästi: pakastimeeni muutti aivan ensiluokkaisia pakastemarjoja, saaristolaisleipää, lohipiirakkaa sekä vappua varten esipaistettuja munkkirinkilöitä, jotka pitää vain lämmittää ja kieritellä sokerissa juuri ennen tarjoilua. Lisäksi on kiva huomata, kuinka paljon Suomessa on kunnianhimoisia ja ammattitaitoisia pienyrittäjiä. Lähinnä ongelmia aiheutuu ns. tilaussekoamisesta, jolloin tarvitset pakettiauton ostostesi kotiinkuljetukseen.

Oletko käyttänyt ruokapiiriä? Mitä tilaat?

*Tiedän jos vastauksen. Seuraava missioni tämän perheen kanssa ovat sienet.

Jos olisit ruokakauppa, mikä kauppa olisit?

Pidän ruokakaupassa käymisestä. Vierailen ruokakaupoissa ulkomaillakin, ihan vain nähdäkseni, millaisia kulttuurieroja hedelmätiskillä näkyy. Pääsin ruokakakauppafilosofoinnissa uudelle tasolle kun metroasemalle avasi Alepa. Huomasin, että ennen avaamista näyteikkunaan kävi nenänjälkensä painamassa muitakin kuin minä. Uusi lähikauppa on nähtävyys! Siitä tuli meille yhtäkkiä se kauppa, johon oli helpointa piipahtaa kun tarvitsee haalia jääkaappiin lisää täytettä.

Siinä hyllyjä tutkiessani mietin kaupassakäynnin user experienceä. Mikäli ei tilaa ruokaa kotiin tai syö aina ulkona, on pakko asioida kaupassa. Ruokaostosten hoitaminen on yllättävän vahva rutiini. Menemme myymälään, valitsemme ruokapakkaukset, maksamme ja poistumme. Mutta siihen yhtäläisyydet loppuvatkin.

Joku käy aina samassa, toinen tekee täsmäiskuja eri paikkoihin. Meillä ei ole lähellä hallia tai leipomoa, joten käytämme kahta kauppaa, toista perustuotteisiin ja toista juhliin. En juuri koskaan käytä Lidliä, Alepaa, Salea tai Tokmannia. En edes tiennyt, että Tokmannilta saa ruokaa.

Yksi ostaa tietyn valmistajan merkkiä, toinen kaupan omaa brändiä. Vedän tätä aivan fiiliksellä. Pidän aidosti Pirkka-tuotteista, mutta en suhtaudu samalla luottamuksella Rainbowhun. Kyttään kyllä etikettejä, tarkistan kasviksista aina lähtömaat ja hilloista marjaprosentin, mutta en jaksa vertailla hernekeittojen suolaprosenttia vaan tartun yleensä valmistajan hyväksi havaittuun tuotteeseen.

Joku menee kauppaan kerran viikossa, toinen piipahtaa aina kun tarvitsee. Me olemme piipahtajia, sillä kilometrin sisällä on 5 ruokakauppaa. Ostoksia kertyy harvoin yhtä kassillista enempää. Ruokaostokset voi hoitaa fillarilla tai kävellen – tai jopa laittaa lapset asialle.

Joillekin markettikäynti on koko perheen retki, toinen käy yksin. Kuulumme jälkimmäisiin. Jos lapsia ei ole pakko ottaa mukaan, en ota. Tämä ruokakaupassa vietetty "oma aika" alkoi sattuneesta syystä vauvavuonna ja jäi päälle.

Yksi ottaa kärryt, toiselle riittää kori. Kun käyntitahti on tiivis, pelkkä kori riittää, vaikka olisi perheellinenkin. Maitoa menee ehkä 4 litraa viikossa, joten sitä ei tarvitse kuljettaa kuin litra kerrallaan.

Yhden keskiostos pyörii kympissä, toisilla uppoaa satasia. Taloustili, josta maksetaan kaikki perheen yhteinen tekeminen, imee tonnin kuussa, mutta en ole koskaan laskenut ruoan tai ulkona syömisen osuutta. Veikkaan että ruokakauppaan ei mene huimia summia, sillä syömme suht tavanomaista kotiruokaa (onko parsarisotto normaali kotiruoka?). Ja vasta hiljattain ollaan päästy tilanteeseen, jossa kersojen pinaattilettuboksista ei jää enää yhtään lettua yli.

Yksi käyttää vartin, toinen kaksi tuntia. Tässä meillä on eroja myös perheen sisällä. Siinä missä Koti-insinööri menee aina ostamaan täsmällisesti juuri ne tuotteet, mitä hän oli suunnitellutkin ostavansa, minä haahuilen hyllyjen välissä pitkän tovin ja etsin inspiraatiota. Uudessa kaupassa menee ihan järkyttävän pitkään sillä tutkin aina leipätarjonnan, kasvisproteiinit pakkasesta ja kylmäkaapin jogurttivalikoiman – olen aina valmis kokeilemaan kaikkea uutta! Ja vaikka tykkään hortoilla kaupoissa, ärsyynnyn, jos en löydä jotain! Oletan, että kauppiaat saavat remonteista osakseen pelkkää marinaa, jos hyllyjen paikkoja on muutettu. Kääk, missä ovat pikakahvit ja puurohiutaleet!?

Kyseessä on monella tavalla tosi henkilökohtainen kokemus, elämä tiivistettynä pienoiskokoon. Ostajaprofiileita ja tuotemielikuvia on varmasti tutkittu paljonkin, ehkä myös uuden kaupan omaksumisen polkua. Keksittekö lisää muuttujia?

Meksikolainen apupapin papupata

Kaikissa Espoon alakouluissa on viime keväästä lähtien ollut tarjolla päivittäin myös kasvisruokavaihtoehto. Ei ole siis tarvinnut erikseen ilmoittautua kasvissyöjäksi vaan kasvispuolelta on saanut ottaa lounaansa, jos on kiinnostanut. Ja kas, tämän muutoksen myötä Skidi on hiljalleen siirtynyt melkein kokonaan kasvissyöjäksi.

Myönnän, etten nähnyt tätä tapahtuvaksi. En vaikka ilmassa oli merkkejä sekä ruokahalun kasvusta että lisääntyneestä kiinnostuksesta kokeilemaan uusia ruokia. Ja sitten toisaalta en yllättynyt ollenkaan. Tämä ennakkoluuloinen sihtikurkku on aina ollut syömisasioissa hyvin päättäväinen kun sille päälle sattuu.

Tästä on tietysti syntynyt paineita myös kotikokeille: kasvisruokaa vaaditaan nyt ruokapöytään kahdella suulla ja se on jo puolet perheestä! Liittolaiseni toiveita myös kuunnellaan jostain syystä paljon tarkemmalla korvalla kuin minun.

Ajattelinkin laittaa jakoon Koti-insinöörin hätäsafkan, meksikolaisen papupadan, jota syö myös allerginen Snadi. Idea lähti siitä oivalluksesta, että fajitaksien sisälle tehtävä mustapapukastike on oikeastaan aika hyvä ihan ilman lettuakin.

Meksikolainen apupapin papupata

Laita kiehumaan täysjyväriisiä (voit käyttää myös tavallista) neljälle. Täysjyvässä on vähän parempi purutuntuma.

Tee sitten kasvisbase.

- Selleriä pilkottuna
- Valkosipulia (reilusti)
- 1 sipulia hienonnettuna
- 1 porkkana pieninä paloina
- Pieni keltainen paprika pilkottuna
- 1 tölkki tomaattimurskaa
- 2-3 tuoretta, kypsää tomaattia kuutioina
- 2 purkkia valmiiksi liotettuja mustapapuja
- Sokeria 1-2 rkl
- Yrttisuolaa
- Omenaviinietikkaa 1-2 rkl
- Chipotlea maun mukaan
- Limemehua (tuore on parempaa)

Muhittele kasviksia kattilassa hi-taas-ti ja miedolla lämmöllä (sanoisin et vähintään 20 minsaa että tomaattien neste haihtuu). Lisää samalla mausteet niin että kastikkeesta tulee hieman hapanimelä ja miedosti tulinen. Kun soossi on mielestäsi kondiksessa, lisää pavut (huuhdeltuna) ja kypsä riisi samaan kattilaan. Sekoittele ja anna hautua kannen alla hetken niin että riisiin tarttuu makua. Kiehauttaa ei enää tarvitse ja lopputulos saa olla aika kostea.

Annostele lautasille ja purista annosten päälle limemehua. Lapa päälle vielä ruokalusikallinen ranskankermaa/kaurafraichea ja toinen guacamolea ja sitten vain pöytään. Tulisuuden ystävät voivat heittää päälle vielä extra chipotlet.

Tämä aika edullinen ja helppo safka valmistuu reilussa puolessa tunnissa riippuen miten nopea pilkkoja olet tai paljonko lapsityövoimaa saat pilkkomiseen valjastettua.

Saa laittaa jakoon muita hyviä luottokasvissafkoja!

Sekava postaus hernepestosta ja yleisestä hämmennyksestä

Olen tänä syksynä rampannut kirjailijan ominaisuudessa jos jonkinlaisissa illavietoissa, kutsuvierastilaisuuksissa ja promotapahtumissa, aamiaisilla ja iltamenoissa. Olen huomannut yhden ison muutoksen muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen: tarjolla on ollut poikkeuksetta kasvisruokaa, ja vieläpä niin, että suurin osa ruokalajeista sopii kaikille, ja lihapitoista on enää ollut vain yhtä sorttia.

Aika pitkälle on päästy siitä pöydän reunalle asetetusta, kasvislapulla varustetusta kelmutetusta juustoleivästä, kun muille on ollut tarjolla filettä. Näyttäisi siltä, että kasvisruoka on lakannut olemasta erikoisruokavalio. Se on kuin varkain livahtanut tähän kahvia vai teetä -standardiin, jossa molempia kuuluu olla.

Kasvissapuskat ovat raivanneet tietään buffet-pöytiin kahdella tavalla: elintarviketeollisuus on tuupannut tarjolle huikean valikoiman erilaisia lihan tapaan käytettäviä kasvisproteiineja, jolloin kuka tahansa pertti peruskokki voi turvautua vanhoihin tuttuihin resepteihin.

Toiseksi on lisääntynyt kiinnostus ihan silkkaan raaka-ainelähtöiseen ruoanvalmistustaitoon: kiinnostavia ja testaamisen arvoisia kasvisruokareseptejä löytyy jo ihan jokaisen ruokaketjunkin asiakaslehdestä.

Tässä kuvassa on niin täydellistä ruokaparhautta että en kestä: kesäkeitto ja nuo paahdetut leivät, joiden päällä on paistettua kesäkurpitsaa, ah.

Turvaudun itse usein ruoanlaitossa erilaisiin lihan korvikkeisiin, mutta niissä on se ongelma, että ne eivät juuri koskaan ole parempia kuin alkuperäinen, erilaiset nyhtöproteiinit voivat yltää hämäävään lopputulokseen, mutta harvemmin siihen wow-elämykseen, joka räjähti tajuntaan esimerkiksi anopin kesäkeiton kanssa. Haluaisinkin oppia tekemään kasvisruokaa kasviksista, mutta sepä onkin sitten tässä keskinkertaisten kokkien ja huippunirsoilijoiden perheessä niin epäkiitollista hommaa, että useimmiten ei jaksa vaivautua. Vaikka eteenpäin on menty siitä mikroskoopilla erottelun tasosta, on suhteellisen helppo arvata etukäteen, mikä maku/koostumus ipanoihin uppoaa ja mikä ei. Mitään kuorrutettua kukkakaalia, herkkutattirisottoa, täytettyjä munakoisoa tai ratatouillea on ihan turha yrittääkään, vedän niitä marapäissäni yksin lounaalla.

Välillä kuitenkin päätän, etten jaksa juuttaan lastenruokia enää päivääkään ja teen ihan silkkaa vittumaisuuttani ruokia, joista minä itse pidän. Ruokia, joissa on makua ja rakennetta, ja joista tulee tappelu, koska meillä on pakko ainakin maistaa.

Mutta! Kerran miljoonassa vuodessa käy niin, että tulee yllätetyksi iloisesti. Yksi viime aikojen onnistumisista oli hernepesto. Sen suosio pääsi hieman yllättämään, sillä kyseessä on lasten keskuudessa pahamaineiseksi luokiteltava kirkkaan vihreä annos, mikä liuonnollisesti tarkoittaa suurta vaaraa. 

Tässä kuitenkin yhdistyi
a) tuttu konteksti (vihreä peruspesto on asia, joka ipanoille maistuu)
b) hyväksytty raaka-aine, johon ei liity suuria ennakkoluuloja ja
c) pastan kylkiäinen

Ei siitä nyt halloumipastan veroista suurta suosikkia tullut, mutta se sentään syötiin itkemättä ja se riittää minulle. Ei joka aterialla voi olla lempiruokaa. Uskallan siis suositella tätä testattavaksi, mikäli samantyyppisiä kersoja löytyy.

Kyllä, se on gazpachoa, jonka päällä on sipsejä, koska sillä tavalla menee alas ainakin ruokalusikallinen keittoakin.

Toinen onnistuminen tuli peruna-kesäkurpitsapaistoksen kanssa: Skidillä oli niin järkyttävä nuha että hän söi myös kesäkurpitsat, koska ei kuulemma maistanut mitään. Kannattaa siis käyttää sekä syksyn sato että räkätaudit hyväksi!

Ennen kuin muutun paahtoleiväksi

Kaupallinen yhteistyö Suomen Blogimedia ja Vegyu

Palkkatyössä on muutamia loistavia puolia. Kaipaan yrittäjänä erityisesti kolmea asiaa
- hyvää esimiestä (ai että kun saisi vain keskittyä niihin oikeisiin töihin)
- pikkujouluja (voin toki lähteä yksin glögille, mutta ei se ihan sama ole) ja
- työpaikkaruokailua.

Näistä tuo viimeinen palelee tällä hetkellä kaikkein pahiten. Lounas on perinteisesti ollut minulle se päivän tärkein ruokailu: ateria, jolloin olen aina syönyt a) kasvista b) eniten ja c) salaattia. En ole koskaan tehnyt eväitä duuniin, koska hyviä lounasravintoloita on ollut työpaikkojeni ympäristössä pilvin pimein. Mutta nyt homma on muuttunut.

Kotitoimistolla edut ovat huomattavasti huonommat. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun Koti-insinööri on kotiin tullessaan kysynyt, mitä olen syönyt lounaaksi, enkä ole osannut heti vastata. Useimmiten vastaan, että en mitään tai sitäsuntätä. 

Tämä pahan kierre kumpuaa siitä, etten ole kovin ruokaorientoitunut ihminen, siis sellainen henkeen ja vereen kulinaristi, jonka päivä menee pilalle ylikeitetystä pastasta. Olen viime keväänä elvyttänyt uudestaan ruoanlaittotaitoani, mutta ei se mikään intohimolaji ole.

Syöminen kyllä sujuu, mutta ei samalla tavalla kuin suurimmalla osalla jengistä. Nälkähälytykseni on viritetty huomauttamaan vasta, kun olen ollut kuusi tuntia syömättä ja juomatta, kun joillain ihmisillä tämä suht kiukkuinen hälytys iskee kolmen tunnin välein.

Kolmanneksi pystyn keskittymään kirjoittamiseen niin, etten oikeastaan huomaa maailmaa ympärilläni enkä ajan kulua. Saatan iltapäivällä havahtua vasta siihen, kun koululaiset tulevat kotiin. Tästä aiheutuu se, että päädyn etsimään kaapista paniikkiratkaisuja. Ne harvemmin ovat ruokaympyrää nähneetkään. En yhtään ihmettele, että keripukki tekee paluuta nykyihmisen terveysongelmiin.

Kahden kotitoimistoihmisen kohtaaminen: keitä siinä riisit, minä tuon kastikkeen! 

Voisin tietenkin laittaa puhelimeen lounasherätyksen ja lähteä syömään lähistön lounasravintoloihin, mutta ilman lounareita se on suht kallista. Näin yksinyrittäjänä syön siis kotona sitä mitä kaapista löydän. Mutta jos ihminen on sitä mitä syö, muutun pikakahviksi ja paahtoleiväksi ihan näillä hetkillä!

Koska en voi tässä suhteessa muuttaa itseäni, olen yrittänyt löytää terveellisempiä paniikkiratkaisuja ja hamstrata viikon lounaat etukäteen jääkaappiin.

Kun tutustuin Atrian uuteen Vegyu-tuotesarjaan, tiesin heti, että meistä tulee kaverit. Karjalanpiirakan ja pinaattikeiton seuraksi muuttivat pysyvästi Vegyun kasviskastikkeet, kasvisbolognese, marokkolainen tagine ja intialainen kasviscurry (gluteenittomia ja vegaanisia). Kastikkeiden seuraksi voi keittää ihan mitä haluaa, couscousia, riisiä, pastaa tai mitä ikinä. Kastikkeissa on reilusti kasviksia ja jopa mausteita (sitäkin voi tuunata haluamaansa suuntaan) ja se on paljon esteettisempi kuin se bravuurini eli pannuasia, johon roiskitaan kaikkea mitä jääkaapista sattuu löytymään.

Lisäksi yhdestä vähän reilu kolmen euron purkista riittää kahteen lounaaseen, jolloin työpäivän kulurakennekin pysyy maltillisena. Yrittäjä ja suolistomikrobit arvostavat, kiitos!

Fleksaaminen on helppo nakki

Kaupallinen yhteistyö: Atria ja Suomen Blogimedia

Vegeruoka on ollut taas viime aikoina otsikoissa. Puolustusministerimme lanseerasi intin kasvisruokapäivän kunniaksi kukkakaalipirtelön suht samaan aikaan kun perinteinen suomalainen lihatalo Atria ilmoitti lanseeraavansa uuden kasvisruokabrändin Vegyun. Tässä yhteentörmäyksessä jotenkin kiteytyi ajan henki. Muutoksessa voi joko olla mukana tai sitten sitä voi yrittää (turhaan) vastustaa.

Koko kohussa oli kiinnostavinta se, kuinka nopeasti kasviskauhu happani ja muuttui väkinäiseksi epäkohuksi. Tuohtujien argumentit olivat vanhoja, heppoisia ja ennakkoluulojen sävyttämää hohhoijjaata. Vastustaminen näyttäytyi ideologisena, mitä se tietysti onkin. Sen sijaan moni sekasyöjä nosti kätensä ja huomautti, ettei kasvisruokapäivässä ole enää mitään ihmeellistä. Jos presidentilläkään ei ole kuin yksi lihapäivä viikossa, voisin kuvitella, että 18-vuotiaille varusmiehillekin maistuu aika monipuolinen ruoka. Hehän ovat syntyneet 2000-luvulla.

Kävin Vegyun lanseeraustilaisuudessa maistelemassa tuotteita ja jäin miettimään kehityksen kehittymistä.

Soijabolognese on ruoka, jonka osaan itsekin tehdä, joten tämä ei kuulunut suuriin yllättäjiin.

Näissä makeissa keksikupeissa oli sisällä puuroa ja suolapähkinää. Hämmentävän hyvää!

Suurin hämmästykseni aihe oli hodari, jonka välissä oli lihaton nakki. Joka maistui nakille, oikeasti.

Atrian kuluttajatutkimusten mukaan trendi on selkeä. Vuodesta 2012 niiden ihmisten määrä, jotka harkitsevat lihan vähentämistä ja kasvisten lisäämistä ruokavaliossaan kasvaa koko ajan: nk. fleksaajia, jotka pitävät kasvisruokapäiviä, on Suomessa jo 1,7 miljoonaa. Lihattomuustrendiin kannattaa hypätä mukaan jo ihan taloudellisestikin. Ja kun iso ruokateollisuuden toimija lähtee tarjoamaan lihatonta ruokaa, muutos on mahdollista muuallakin kuin isojen kaupunkien keskustoissa.

Munakas on yksi niistä ruoista puuron lisäksi, joista en ymmärrä, miksi kukaan ostaa niitä valmiina. Mutta sitten taas toisaalta: ei sitä nyt jokaisessa konttorissa voi ruveta tätäkään lounaaksi paistelemaan.

Voin nähdä näiden porkkanakrokettien katoavan helposti ipanoiden lautasilta.

Rakastan punajuurta, mutta olen aivan liian laiska tekemään siitä mitään alusta lähtien. Voisin kokeilla tästä shepherd's pie tyyppistä uuniruokaa.

Toinen kiinnostava asia onkin se, että kun tuotekehitys tehdään Suomessa (ja silti tähdätään myös Ruotsin markkinoille), maku todennäköisesti vastaa suomalaisen kuluttajan makutottumuksia. Toisin sanoen, kun nakkiasiantuntija alkaa tehdä lihattomia nakkeja, niin kyllähän ne ovat hyviä. Sarjassa on myös vegaanisia tuotteita, joita pääsen testaamaan tällä viikolla. Jännä nähdä miten niiden kanssa on onnistuttu.

Atrian mukaan havaittavissa onkin kaksi ruokatrendiä: selkeät kasvistuotteet ja lihankorvikkeet, joilta toivotaan lihamaista ulkonäköä ja rakennetta. Tämä on hyvä myös kuluttajan ja perheen ruoanlaittajan tiedostaa: tofukuutiot ovat bolognesessa tosi outoja mutta thaimaalaisessa curryssa ihan ok. Makumieltymyksissä on todella paljon kyse odotuksista. Ehkä tämän hyväksyminen on myös se tapa, jolla kasvisruoka alkaa hiljalleen päästä epämääräisestä pahan maun stigmasta. Ja ehkä se täyttävyys tulee sitten sen mukana. Eihän kukaan ajattele pinaattilettuja pääasiallisesti kasvisruokana.

Näin se maailma muuttuu. Aina on niitä, jotka roikkuvat takatuhdossa kitisemässä ja sitten on niitä, jotka päättävät, että ohjaksissa on mukavampaa.

Miten se vegeviikko meni?

Kesäkeitto! Inhokkini, josta tulikin suosikkini.

Kiitos hyvin! Itse asiassa lapsellisen hyvin. Kun Skidi ilmoitti haluavansa pitää kesällä kasvisruokaviikon, oli pakko vähän suunnitella. Listasimme koko perheelle uppoavia, helppoja kasvisruokia, ja niitä kertyi yllättävän paljon.

• Pinaattiletut (omatekoisina näistä saa täytettyjä crepesejä)
• Bolognese (liha = quorn/härkis/soijarouhe)
• Kesäkeitto
• Kasvispihvit (vaikka kyssäkaalista)
• Chili sin carne
• Teryaki-kasvisvartaat (tofulla tai ilman)
• Pestopasta
• Kookosnuudeliwokki
• Linssikeitto
• Tortellinit ja tomaattikastike
• Kasvishampurilaiset
• Hernekeitto
• Halloumipasta
• Parsarisotto
• Burritot / fajitakset

Jos olisimme olleet kotona (maalla olemme keittolevyn ja grillin varassa), olisivat vaihtoehdot kasvaneet vielä lasagnella, makaronilaatikolla ja muilla uuniruoilla. Ja pakastepizzalla.

En ymmärrä, miten edes kuvittelin tämän olevan minkäänmoinen haaste. Vasta vegaanisuus olisi tuottanut  päänvaivaa. Tästä listasta kun valitsi helpoimmat ja jousti pari kertaa lähikalaan, ei kukaan kauheasti kaivannut broileria tai jauhelihaa.

Mutta tärkein havainto tästä oli se, että koulutuslistani on jo aika lyhyt! Tietyt pavut, kaalit ja pähkinät ovat allergiasyistä ulkona for good, mutta olen selvästi voiton puolella. Jollain taikuudella perheen suuhun pitäisi saada vielä sopimaan munakoiso ja sienet sekä tietyt safkat kuten ratatouille, kukkakaaligratiini ja gazpacho, mutta enää se ei vaikuta täysin mahdottomalta missiolta.

Miten tämä sitten on tapahtunut? En edellenkään tiedä. Hiljaa hivuttamalla, kai. Olen kokeillut ihan kaikkea, paitsi sitä, että lautanen on väkisin syötävä tyhjäksi. Maistaa sen sijaan on pakko ja on jatkossakin. Myös muu maailma on ollut avuksi. Kasvisruokaa saa jo niin monessa paikassa, että se on lakannut olemasta omituista. En ole ipanoiden universumin ainoa kasvissyöjä.

Ehkä isoimmassa roolissa on ollut jääräpäisyys. Olen halunnut, että tämä onnistuu. Olen sietänyt verenpaineet korvissa kohisten ronkkimista, äpristelyä ja temppuilua, maanitellut ja maistattanut kärsivällisesti. Paitsi silloin kun hihat ovat palaneet. On yllättävän tehokasta (ja terapeuttista) kiljua, että EPPÄÄ, MILLOIN MÄ SAAN MUN LEMPIRUOKAA VAIKKA MAKSAN TÄMÄN.

Yhtä lailla on tietysti ollut pakko huomauttaa aikuisillekin, että kasvisruoka ei ole nakkikeitto, jossa mun lautasella ei ole nakkeja, tai pihvin lisukeperunat. Vaikeinta tässäkin oli sopia, että viikko otetaan vakavissaan. Siihen makaronilaatikon lämmittämiseen on niin helppo paeta jos kun inspiraatio on nollissa.

Hyvä Skidi, kiitos. Piti tämäkin päivä nähdä, että siitä tulee mun ruokasankari.

Kirsikka on salaliiton uhri

Kun pari vuotta sitten teimme piharemontin, hoitovastuulleni tuli matalana kasvava riippaomenapuu, pensasmustikkaa ja mustaa viinimarjaa. Ahomansikkaa kasvoi jo valmiiksi ja maanpeittokasvina se sai jatkaa. Viime metreillä puutarhuri huomautti, että pihan perällä olisi vielä tilaa yhdelle puulle. En ole suuri hedelmäfani, joten päätös oli helppo.

Valitsin hapankirsikan, jonka kanssa ystävystyminen vei pitkään. Sittemmin olen kunnostautunut myös kirsikkaliköörin teossa.

Kirsikka on nimittäin jonkun globaalin salaliiton uhri. Ihminen, joka duunasi ensimmäisen kirsikkamakuesanssin, ei ollut täysissä sielun ja ruumiin voimissa, sen verran pieleen aromisekoitus meni. Dr Pepper, sokeriliemessä uitetut pinkit cocktail-kirsikat ja muut "kirsikan" makuiset tunkkaiset ja karvaat makeishirvitykset eivät nimittäin maistu pätkääkään oikealle kirsikalle, jättivät vain lähinnä kroonisen kirsikkakammon.

Pääsin sinuiksi kirsikan kanssa vasta kolmekymppisenä, se tapahtui Schwarzwaldin kakun kautta. Kakussa oli paksu, hapan kermavaahto, välissä omatekoista kirsikkahilloa ja kirsikkalikööriä ja päällä tummia kirsikoita koristeena. Otin kolme kertaa lisää.

Oikeassa hapankirsikassa on hienostunut aromi ja miellyttävä kirpeys, jota esim. punaisessa viinimarjassa on hieman liikaa. Se pääsi saman tien TOP3 listalleni, jossa kärkisijaa pitävät mustikka ja vadelma.

Lisäksi kirsikalla on läjäpäin terveysvaikutuksia! Kun kuulin, että kirsikka voi parantaa unenlaatua ja joissain tutkimuksissa se on pienentänyt kolesteroliarvojen lisäksi jenkkakahvojakin, pomppasin välittömästi koneelta hakemaan puusta iltapalan. Paria kourallista enempää siitä ei tänä vuonna tullutkaan, mutta onneksi on tori.

Syökää marjoja ihmiset. Nyt ne ovat parhaimmillaan!

Mutsi, epätoivo ja pelastava quornburrito

Näin internetissä ruokakuvan. Kuvassa oli karjalanpiirakka, jonka päällä oli kinkkua, salamia ja sulanutta juustoa. Kuvateksti kertoi, että kyseessä oli koululaisen terveellinen välipala.

Olisin varmasti voinut syödä 80-luvulla tuollaisen välipalan, mutta enää en oikein pystynyt katsomaan koko kuvaa.

Törmään harvoin oman ruokakuplani rajoihin. Noinhan ihmiset tässä maassa syövät, lihan kulutus ei ole Luonnonvarakeskuksen mukaan vähentynyt juuri lainkaan. Lihan vähentäminen ja kasvisruoan lisääminen näkyy vain suurten kaupunkien nuorten naisten lautasilla ja minun kuplassani lapset syövät koulusta tullessaan kasviswrapeja, soijajogurttia ja smoothieita. Vanhemman ikäpolven miehet eivät ole kasvisruokabuumista kuulleetkaan. He syövät makkaraa, erilaisia leikkeleitä, jauhelihaa, pihvejä ja kebabia ihan joka päivä ja höröttävät sutkauksille, joiden mukaan kasviksia syövästä ihmisestä tulee itsekin kasvis.

Unohdan aina, että olen tehnyt aika ison muutoksen. Lapsuuteni ruokailutottumukset eivät ole kulkeneet mukanani ja olen opetellut vasta aikuisena syömään ja tekemään kasvisruokaa. On hirveästi porukkaa, jotka eivät ole tehneet asian eteen yhtään mitään. Mutta ei se välttämättä johdu siitä, etteivät he ole kiinnostuneita eläinten oikeuksista tai ilmastonmuutoksesta vaan siitä, että ei lähde. Vaikka olisi suht ennakkoluulotonkin, arkiruokalan pyörittäminen on kovaa hommaa. Kotikokkivastuussa on helppo pitäytyä siinä, minkä osaa.

Törmään osaamiseni rajoihin veganismissa. Olin yhtäaikaa tyytyväinen ja kauhuissani kun Skidin kesälistassa luki, että vietä viikko vegaanina. Syön mielelläni vegaaniannoksia ravintoloissa ja maitotuotteet olen saanut pois melkein kokonaan, mutta koko perheen vegaaniruokia on päänsisäisessä reseptikirjassani aika vähän. Haastetta tuo se, että yksi on allerginen pähkinöille ja melkein kaikille hedelmille, toinen kaalille ja pavuille ja 3/4 ei syö sieniä. Koita siinä sitten koostaa jotain muuta kuin tomaattikeittoa.

Jos asiaa katsoo ilmastomuutoksen näkökulmasta, olennaista on vähentäminen. Aina välillä kuulee naputusta siitä, että kasvisruokaa pitäisi osata laittaa ilman nyhtistä ja härkistä ja lisäksi puhua niistä niin että nimissä ei missään tapauksessa viitata lihaan. Nähdäkseni tämä vääntö on täysin toissijaista. Meitä kokkeja on moneen lähtöön ja minä ainakin innostun kaikista lihan korvikkeista, joita voin työntää niihin resepteihin, jotka marketissa takaraivosta löytyvät ja keittiössä mutkattomasti sujuvat.

Hemmotteluilta yksin kotona.

Asiaan. Tutustuin sieniproteiinista tehtyyn quorniin jo pari vuotta sitten kun kamppailulajeja harrastava vegaanityökaverini kertoi lähes elävänsä kyseisellä tuotteella. Hän ei antanut vaihtoehtoja kun lounasravintolassa oli eräänä päivänä listalla quorn-spydäriä. Itse pyttipannu oli aika mauton, mutta tuote jäi kiinnostelemaan. Tänä keväänä olen uhkaukseni mukaisesti laittanut ruokaa ja päässyt kokeilemaan tätä tuoteperhettä, erityisesti kun tuo viikkohaaste on jo aika lähellä.

Quornia löytyy kaikissa mahdollisissa muodoissa: on rouhetta, kuutiota, palleroa ja pötkylää. Ja olen nyt testannut pihviä burgeriin, kuutioita risottoon ja rouhetta siihen bologneseen sekä eilen burritoihin.

Menestys! Minä sanoin, että onpa hyvää. Mies sanoi, että tässä ei ole mitään sivumakua. Lapset eivät sanoneet mitään. Söivät vain.

Hemmetti! Quorn on ratkaisu kaikkeen. No ei ehkä parisuhdeongelmiin, mutta muuhun kyllä. Laitan reseptejä heti kun kerkiän ja laittakaa tekin, jos löytyy!

Ps. Olen ihmetellyt tätä samaa asiaa tofun, oumpfin ja seitaninkin kanssa: miksi ihmeessä kaikki kasviperäiset proteiinilähteet nimetään täysin hämmentävästi. Olisi paljon helpompaa kertoa näistä ruokalöydöistä, jos nimeä ei tarvitsisi tavata kirjain kirjaimelta.

Kolme lämmintä ateriaa päivässä

Facebookissa ja edellisen postauksen kommenteissa virisi hyvä keskustelu bucket-listani kohdasta kaksi: duunaa lapsille kolme lämmintä ruokaa päivässä. Lasken siihen aamupalan (okei, puuro ei vaadi ideointia mutta täytyy se kuitenkin duunata), lounas ja päivällinen. Iltapalaksi voi sitten ottaa jogurttia tai leipää.

Moni hämmästyi, että todellako kolme. Yksi kommentoija oli sitä mieltä, että kolme lämmintä ateriaa tarjoillaan viikossa. En tullut edes ajatelleeksikaan, että osa voi tämän kohdan ohittaa.

Tervetuloa miinuskäyräläisten perheeseen! Kun on koko neuvola-ajan saanut tarkkailla molempien kersojen painoa, on oppinut aika tarkaksi syömisten suhteen: on pidettävä selkeä ateriarytmi eikä napostella tyhjiä hiilareita. Kun perheestä löytyy vielä kaksi verensokeriäkäistä henkilöä, kaksi treenaajaa ja yksi migreenipotilas, motivaatio säännölliseen ruokatarjoiluun on ihan hyvä. Sillä tavalla pääsee kuitenkin vähemmällä. Siinä missä minä voisinkin vetää lounaaksi irtiksiä ja korvapuustin, muun perheen kanssa lasku tulee perästä.

Ruokahuolto on siis meillä kohtuullisen isossa roolissa lomilla, vaikka siinä kuinka yrittäisi oikoa eineksillä ja tekemällä isoja satseja ruokaa. Kolme kunnon ruokaa on pöytään pyöräytettävä, satoi tai paistoi. Onnea kaikille, joilla näin ei ole!

Tästä seuraakin se, että kesällä herkistyn ajattelemaan kouluruokailua erityisellä lämmöllä! Ajattelen kyynel silmäkulmassa sitä, että ipanat saavat läpi vuoden ravintoarvoiltaan ja kuulemma useimmiten myös maultaan "ihan jees" lounaan. Vain ne kumiperunat ja kaalikääryleet saavat murskatuomion.

Molemmat ovat myös oppineet syömään erilaisia ruokia nimenomaan ryhmäpaineessa: Skidi ei käytännössä syönyt mitään ennen kouluikää, Snadi taas on aina vihannut kaikkea vihreää, vaikka muuten onkin suht ennakkoluuloton. Niin huonoja mielikuvia kuin laitosruoka herättääkin, se on kuitenkin toiminut porttina uusille kokeiluille, jotka eivät kotona ole menneet läpi.

Emme kumpikaan ole mitään loistavia kokkeja, pyöritämme muutamaa bravuuria vuodesta toiseen. Kersatkin siis arvostavat, etteivät ole pelkästään meidän mielikuvituksemme varassa ihan koko aikaa. On hauska kuunnella kun kersat käyvät keskenään keskustelua siitä, söikö pikkusisko salaattinsa, millaista kastiketta oli ja oliko ne valkoiset pallerot ohraa.

Että kiitos sille, joka kouluruoan joskus 40-luvulla taisteli läpi. Me valmistaudumme kyökkivuoroon.

Hyvän olon dominoefekti

Taputtelin taannoin itseäni selkään. Olin pitkästä aikaa saanut pidettyä hyvän urheiluputken. Olin kävellyt harva se päivä pitkiä lenkkejä äänikirjojen kanssa ja välillä käynyt salilla tai jumpassa. Kiitin tästä tietenkin ilmiömäistä toukokuuta, joka on mahdollistanut ulkoilun.

Mutta kun viime viikolla pääsin jopa aamujumppaan, tajusin, että nyt on oikeasti menossa jopa poikkeuksellinen kausi, joka ei välttämättä liity vallitsevaan korkeapaineeseen. En ole mikään aamuihminen, edelleenkään.

Minkä ansiota tämä on?

Kun aika tasan puoli vuotta sitten lopetin laihduttamisen ja ylipäätään kaiken epämiellyttävän liikunnan (mukaanlukien asiaankuuluvan mittaroinnin), en ajatellut saavani aikaan mitään. Päinvastoin, luovutin. Olin niin täysin kyllästynyt jokaikiseen tyylivinkkiin, kauneusihanteeseen ja jumppaohjeeseen, salaattireseptiin, maratonkouluun ja vihersmoothieen, että aivoihin sattui. Sen sijaan en ollut koskaan miettinyt, voisiko terveydessäni olla oikeasti jotain pielessä, kun olin jatkuvasti väsynyt ja aineenvaihdunta oli loppunut. Seisoinpa vain joka aamu tuskailemassa vaatekaapin edessä kun ei ole vyötäröä.

Mutta siitä marraskuisesta luovutuspäätöksestä seurasi dominoefekti. Kävin lääkärissä. Aloin syödä vitamiineja ja iltapalaa. Löysin kivan tavan liikkua. Päätin jossain puuskassa remontoida työelämäni. Ja yhtäkkiä kaikki loksahti kohdalleen: kun liikun säännöllisesti, nukun hyvin. Kun nukun hyvin, jaksan syödä hyvin. Ja kun syön järkevästi, jaksan liikkua lisää. En ole koko keväänä ollut edes kipeänä! Irtokarkkien mässyttäminenkin on vähentynyt, ihan yrittämättä.

Joskus hyvä olo näyttää tältä.

Ja se siinä onkin tärkeintä: jatkuva yrittäminen (sanan ei-bisnesmerkityksessä) on kauhean raskasta. Jos on spontaaniuteen taipuvainen ihminen, asioiden pitäisi sujua omalla painollaan, miettimättä, erityisesti silloin kun pöydällä on kaikenlaista muutakin. Itsekurin ja tahdonvoiman varaan on hirveän vaikea rakentaa hyvää elämää, siinä kun tuppaa epäonnistumaan. Kuka hitto sellaista jaksaa? Kun jostain on pakko aloittaa niin siitä, että antaa itsensä olla. Ei koko ajan säännöstele ja tarkkaile, vaan kysyy, että mitä oikeasti haluat tehdä? Mistä tulee hyvä mieli?

Tämä ei tarkoita, että kannattaa syödä joka päivä litra jäätelöä ja kolme pakastepizzaa, jos kerran tekee mieli. Kyse ei ole oman intuitionsa toteuttamisesta vaan ihan analyyttisestä päättelystä: jos voin huonosti, mikä minussa on oikeasti rikki? Keskitynkö oikeisiin asioihin?

Oli pakko kokeilla, mistä se ensimmäinen nappula kaatuu, kun se painonhallinta ei selvästikään auttanut yhtään. Joskus se, että lopettaa kaikki hiivatin ryhtiliikkeet onkin se paras ryhtiliike.

Näin onnistut siman kanssa

Olen tehnyt simaa nyt useamman vuoden putkeen. Pullot eivät ole räjähtäneet, poreita on ollut sopivasti ja rusinat nousseet aatoksi, vaikka joskus on alkuun näyttänyt huonolta. Ja kun makukin oln ollut kohdillaan (anoppikin tykkää), kätevä emäntä -fiilikseni on noususuhdanteessa.

Jos et vielä ole kokeillut simahommia niin rohkaisen kokeilemaan! Jaan muutaman olennaisen vinkin, joista olen itse ollut kiitollinen.

Perinteinen simareseptihän on seuraava:

4 l vettä
250 g fariinisokeria
250 g taloussokeria
1–2 sitruunan mehu (olen pistänyt kolme sitruunaa)
herneen kokoinen pala tuorehiivaa

Ensin kuumennat kattilassa kaksi litraa vettä, johon sulatat sokerit ja laitat puristetun mehun sekä kuoriraasteen. Sitten lisäät kaksi litraa kylmää vettä päälle, jonka jälkeen odotat että kattila viilenee. Sitten vain liuotat hiivapalleron pieneen vesitilkkaan ja kaadat kattilaan. Kattila saa jäädä vuorokaudeksi pöydälle käymään.

Seuraavana päivänä kaadat siman (vinkki: suppilo) pulloihin (vinkki: 5 kpl), joissa on pohjalla teelusikallinen sokeria ja muutama rusina. Älä laita korkkia kiinni tiukkaan. Kun rusinat nousevat pintaan muutaman päivän päästä, sima on valmista.

1. Hiivaa tarvitaan tosiaan vain herneen kokoinen (ei peukalonpään) pallero siihen neljään litraan nestettä. Jos keitos ei lähde kuplimaan puolessa vuorokaudessa, olet joko tappanut hiivan laittamalla sen liian kuumaan nesteeseen tai sitten keitoksella on liian kylmä. Nosta sanko / astia johonkin lämpimään esim. kylppärin lattialämmityksen päälle ja tsekkaile tapahtuuko mitään.

2. Jos et kaipaa tajunnanräjäyttävänmakeaa juomaa, laita sokeria vain puolet perusreseptin määrästä ja testaa miltä tuntuu. Perusreseptihän löytyy fariinisokeripussin kyljestä, joten on selvää, ettei makeutuksessa säästellä. Pienellä vähennyksellä juomasta tulee aikuiseen makuun sopivaa.

3. Juomaan lisää raikkautta inkivääri. Kun astiaan pilkkoo tuoreen inkiväärin palasia (näitä voi laittaa myös pulloon), makuun tulee potkua. Tämä on todennäköisesti myös aivan loistava nuhajuoma!

Itsetuntoni on kokemuksen myötä parantunut. Tällä hetkellä porisemassa on verigreippi-vaniljasima (laitan reseptin, jos tulee hyvää) ja kesällä aion vihdoin tehdä sitä raparperisimaa.

Ei se väärin ole, jos mutsi tuoksuu pullan sijaan simalta! Ja onpahan teoria hallussa jos muutan joskus eteläiseen Ranskaan viininviljelijäksi. Kili kili!

Uusi alku ja halloumi-pinaattipasta

Tämän elämänmuutokseni myötä olen sellaisen uuden tilanteen edessä, että minulla on aikaa. Sitä on niin paljon, että kotityöexcel pitää kaivaa esiin ja tehdä jonkinlainen uusjako. Ajattelin nimittäin ottaa käsittelyyn vanhan tutun: ruoanlaiton.

Kun muutama vuosi sitten ruuhkavuodet alkoivat toden teolla kaatua päälle ja pistimme kotityöt halki, poikki ja pinoon, tunnistimme kaksi isoa kokonaisuutta: ruoanlaitto (incl. kaupassakäynti) sekä vaatehuolto (kattaa koko elinkaaren hankinnasta pesuun ja kierrätykseen). Valitsin vaatehuollon. Sen jälkeen en ole pahemmin patoihin ja pannuihin koskenut. Koti-insinööri on hoitanut sen puolen meillä suvereenisti.

Tämä oli tavallaan harmi. Tykkäsin tehdä ruokaa, silloin joskus. En ole ikinä ollut mikään intohimoinen kulinaristi, mutta kokkailu oli hauskaa silloin vanhoina hyvinä aikoina kun sain tehdä kastikkeita, kypsentää kasviksia ja läträtä chilillä ja valkosipulilla. Silloin kun kukaan ei kitissyt, nyrpistellyt tai ronkkinut annosta, jossa oli jotain vihreää. Eräänkin sihtaajan takia ruoanlaitosta ja ruokailusta ylipäätään tuli aika raskas tapahtuma ja aloin vältellä koko aihetta. Kun valituksen kuuntelemisen kiintiö tuli täyteen siirryimme suosiolla einesperheeksi. Ja aikuiset todellakin söivät välillä jotain muuta kuin makaronilaatikkoa.

Mutta nyt sekin on muuttunut. Kersat ovat kehittyneet. Pyöritämme tietenkin niitä samoja lapsiperheklassikoita kuin kaikki muutkin mutta nyt saattaisi olla saumaa uusillekin kokeiluille. Ilman että sen jälkeen vituttaa viikon.

Teen ruokaa samalla tavalla kuin kaikkea muutakin, korvakuulolta. Olen aika suurpiirteinen ja silloin kun jaksa katsoa reseptiä, oikaisen mielelläni kaikista ikävistä vaivaa, tarkkuutta ja/tai kärsivällisyyttä vaativista kohdista. Onnistun silti useammin kuin feilaan. Paitsi leivonnassa. Taikinahommiin nämä piirteeni sopivat kuin sika satelliittiin, mutta ehkä voisin testailla vähän sitäkin.

Tänään oli uuden alkuni lanseerauspäivä. Tein kostoksi sen kunniaksi halloumi-pinaattipastaa, joka ihme kyllä upposi ipanoihin hyvin nätisti.

Reseptin jaoin jo instagramin puolella, mutta laitetaanpa tännekin:

Halloumi-pinaattipasta

Laita pasta (käytin tagliatellea, koska kersat jostain syystä pitävät siitä eniten) kiehumaan ja tee sillä välin pannulla kastike.

Paista sipulia ja valkosipulia öljyssä, heitä sekaan pilkottu halloumi. Ruskista hieman ja lisää sitten pussi pakastepinaattia ja noin 2 dl (kaura)kermaa. Keittele hetki kasaan ja mausta vähintään suolalla ja pippurilla, mutta voit kokeilla lorauttaa myös tilkan valkoviiniä tai minttua, jos uskallat.

Kun pasta on al dente miinus, valuta se ja heitä pannulle hetkeksi. Kierittele niin, että kastike tarttuu kunnolla pastoihin eikä mitään ronkkimisen mahdollisuutta ole. Hahaa! Sitten vain parmesan-raastetta päälle ja ipanoiden ilmeitä ihailemaan.