Arki, josta ei tarvitse lomaa

Kävimme Koti-insinöörin kanssa skumpittelemassa ja leffassa hääpäivän kunniaksi. Kun astuimme kantikseemme sisälle, tuttu tarjoilija moikkasi ja kysyi, että mihin olette lapset jättäneet. Tosiaan. Olimme aina käyneet siellä nelistään.

Piti oikein miettiä, milloin olemme viimeksi olleet kahdestaan rimpsalla. Kääk. Eikös meidän pitänyt olla juuri se perhe, jossa vanhemmat pitävät aktiivisesti huolta parisuhteestaan? Ne vanhemmat, jotka käyvät yhdessä syömässä, kulttuuririennoissa ja ulkomailla eivätkä jumiudu kotiin?

No emme ole, ainakaan lukujen valossa.  Ennen joulua muistuu mieleen yhdet juhlat, jonne läksimme kaksin. Keväällä olemme olleet liikkeellä lähinnä erilaisissa komboissa. Ja nyt kun isot lapset olisi helppo kipata hoitoon käytännössä minne vaan, emme enää tee niin.

Onko tämä nyt sitä kuuluisaa lopun alkua? Sitä, että meille on käynyt vanhanaikaisesti: olemme 13 vuoden aikana hiljalleen kasvaneet erillemme ja liittomme on aloittanut laskeutumisvalmistelut tylsyyslandiaan ja eropaperit ovat enää vain ajan kysymys.

Toivottavasti enemmän on kyse siitä, että tämä nykyinen arki ei oikeastaan vaadi irtiottoja. Elämä ei ole enää kovin kuormittavaa, kun vertaa niihin muutamien vuosien takaisiin jaksoihin, jolloin rämmittiin unideprivaatiossa korvatulehduksesta toiseen. Itse asiassa päinvastoin, perheenä reissaaminen ja puuhastelu on oikeastaan aika hiton mukavaa ja palkitsevaa. Emme tarvitse enää edes lapsenlikkaa: kersat voi hyvällä omallatunnolla jättää tunniksi keskenään, jos käymme kävelyllä.

Ja kun aikaa kohtaamiseen on kotioloissa, emme tarvitse lomaa arjesta. Meillä on treffit kotona. On kai kuitenkin tärkeämpää, miten parisuhdetta hoidetaan (tai ollaan hoitamatta) siinä normaaliarjessa kuin fine diningin äärellä.

Sama pätee työelämään. Olen onnekas, sillä työelämäni on ollut aina aika kiinnostavaa ja teen kirjoitushommia ihan mielelläni lomallakin. En ole toistaiseksi stressaantunut enkä väsynyt edes yrittäjänä, vaikka seuraavan kuukauden laskutus onkin aina täysi kysymysmerkki. Lomat ovat toki tärkeitä, mutta en tarvitse lomaa henkilökohtaista tuulettamista tai henkistä palautumista varten vaan lähinnä yhdessäoloon. Lapset ovat kavereidensa kanssa tai harrastuksissa niin että kotona on välillä hämmästyttävän rauhallista. 

Tilasin siis leffassa isot popparit ja sitruunasoodan, tiesin kysymättäkin, mitä se ottaa. Se sama tyyppi, jonka kanssa on jaettu vaipanvaihdot ja yösyötöt, päiväkotivuorot ja lääkärijonotukset, hyvät ja heikot hetket, ja joka on edelleen siinä. Ihme kyllä.

Kun fillaroimme tuoksuvassa kesäillassa himaan ajattelin, että tämä on hyvää elämää. Ihan timanttisen huikeaa perusarkea. Malja sille.

"Äiti, sä olet kajahtanut"

Olimme taannoin kävelyllä Koti-insinöörin kanssa. Puhe kääntyi lapsiin niin kuin se usein kääntyy. Sanoin hänelle ihan spontaanisti, että olen valtavan ylpeä siitä, miten järjettömän hyvin hän on hoitanut roolinsa isänä. Yllättäen hän palautti kohteliaisuuden. Hän sanoi olevansa iloinen siitä, miten hienosti minulla menee ipanoiden kanssa, vaikka en ikinä tätä roolia aktiivisesti havitellut.

Se tuntui hyvältä kuulla. Olen omasta mielestänikin edistynyt.

Äitienpäivän perinteinen merkitys oli minulle pitkään täysi arvoitus. En ymmärtänyt mitalien jakoa tai liputusta, enkä oikein ymmärrä vieläkään, mutta olen oppinut iloitsemaan tästä päivästä. Se ei ole minulle tärkeä, mutta se on sitä kersoille. Ipanat ovat lähes uuvuttaneet itsensä askartelemalla, suunnittelemalla ohjelmaa ja piilottelemalla lahjoja. He haluavat viettää tätä päivää ja minä kunnioitan sitä. En aio edes latistaa tunnelmaa sanomalla, etteivät ne tiedä paremmasta. Kyllä ne itse asiassa tietävät, onhan niillä valtavasti aikuisia tuttuja. Ne osaavat jakaa ihmiset leppoisiin ja tomeriin, tylsiin ja hauskoihin, rakkaisiin ja niihin muihin.

Tämä on matka, ei kilpailu. Ja olen tyytyväinen matkustaja, enkä enää edes kovin väsynyt. Yhdelle on kyseessä lähimatka, toiselle turhankin eksoottinen kaukomatka. Matkaeväitä on jaettu vaihtelevasti. Olen isojen lasten kanssa paljon enemmän mukavuusalueellani, mutta olen myös ymmärtänyt olevani osa tiimiä. Ei ole tarkoitus, että selviäisin kaikesta yksin ja ilman apua.

Kersat ovat tehneet myös hommansa. Kaksi keskenään ihan erilaista lasta on auttanut minua tajuamaan sen, kuinka luonteenpiirteiden jakaminen vahvuuksiin ja heikkouksiin on veteen piirretty viiva. Herkkyys on valtava voimavara, mutta se ei saa viedä mennessään. Kärsimätön, oma-aloitteinen ja impulsiivinen ihminen taas on erittäin aikaansaava, mutta hänen pitää oppia harkitsemaan ja odottamaan muita.

Aloin viihtyä äitinä vasta kun tajusin, ettei minun tarvitse esittää jotain tarujen uhrautuvaa imettäjää. Lapset hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Jos ipanat haluavat leipoa mokkapaloja tai korjauttaa farkkunsa, he soittavat Mummille. Snadi taas on opettanut isomman flossaamaan, Skidi puolestaan näyttänyt siskolle, miten piirretään heijastukset silmiin. Isiltä kysellään miten päivän aikataulut etenevät. Mutta jos he haluavat tehdä reklamaation vappupallosta, suojella pölyttäjiä tai lisätä kirjallisuusesitelmäänsä powerpointissa efektejä, he kääntyvät minun puoleeni.

Tänään voin onnitella itseäni saavutetuista etapeista. Siitä, että olen opetellut kaivamaan itsestäni esiin aikuisen, myös silloin kun se on vaikeaa. Olen oppinut erottamaan turhan ankaruuden tarpeellisista rajoista, kuuntelemaan (myös huutoa), kohtaamaan anteeksipyynnön ja pyytämään itse anteeksi, pitämään kiinni ja irrottamaan tarakasta. Ja sanomaan, että kotiin saa aina tulla. Tuota ei minun vanhemmilleni koskaan kerrottu.

- Kuule äiti, sä olet vähän kajahtanut. Mutta silleen hyvällä tavalla, totesi Skidi erään puujalkavitsini jälkeen.

Ei kai sitä voi tuon paremmin sanoa.

Ajatuksia kisakatsomosta

Vietin viikonlopun Tampereen Pirkka-hallissa. Skidi urakoi isoissa nuorten yleisurheilukisoissa useamman lajin, mikä vaati heräämistä lauantaiaamuna 6:30 ja koko viikonlopun panostusta. Molemmat vältettävien asioiden listalla.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin mihinkään lasten harrastustapahtumaan näin intensiivisesti. Olin vahvasti epämukavuusalueella. En ollut koskaan mieltänyt kentän laidalla päivystävän huoltojoukon roolia omakseni. Lisäksi olen lähtenyt siitä, että lasten harrastukset ovat ennenkaikkea lasten harrastuksia, eivät minun, eikä tämän tason kilpaurheilu kuulu vielä näin nuorille.

Siinä hallin kovalla penkillä haaleaa kahvia ryystäessäni tunsin kuitenkin kiitollisuutta siitä, että minulle on todellakin mahdollista istua tässä. Tein mielestäni muutaman hyvän vanhemmuushavainnon.

Suhtautumisessani on nimittäin osaltaan mukana sitä, etten ole omaksunut lapsuuden kodistani sellaista kasvatusmallia, jossa vanhemmat olisivat lasten harrastuksissa aktiivisia osapuolia: mokkapalaleipureita, toimitsijoita, kuskeja ja välinevertailijoita. Lapsen harrastus on ihan yhtä paljon aikuisen harrastus.

On edelleen paljon perheitä, joissa tällainen panostus on mahdoton, kyse on niistä vallitsevista olosuhteista, ei vanhempien motivaation puutteesta. En ikinä päässyt oikeisiin kisoihin, seuratapahtumiin tai leireille, sillä kahden lapsen yksinhuoltajalla ei ollut niihin aikaa eikä varaa. Juoksin paljain jaloin, koska kirpparilta ostetut piikkarit olivat liian isot. Kukaan ei vinkannut, että voisi olla hyvä idea verrytellä ennen suoritusta tai että aikataulua kannattaa seurata.

Koti-insinööri on ihan toisenlaisesta perheestä. Ja hän kokee, että tämänkaltainen panostaminen ja osallistuminen on itsestäänselvää, näin perheissä toimitaan. Hän ilmoittautuu aina mukaan pohtimatta yhtään, millainen härdelli buukkauksesta tulee - kaikki järjestyy!

Jäin myös miettimään, että onko tästä kisatoiminnasta välitetty mediassa turhan negatiivinen kuva vai ovatko vanhemmat skarpanneet? Varmasti tähänkin joukkoon kuuluu monenlaista tyyppiä, mutta se kentän laidalla törkeyksiä huuteleva fanaattinen futisfaija ei välttämättä olekaan se sääntö vaan poikkeus. Näin enimmäkseen vain normaalia kanssakäymistä ja mukanaoloa, tukemista, kannustamista, lohduttamista ja selittämistä.

Joka tapauksessa. Ymmärrän myös vähän paremmin, miksi tästä voi tulla elämäntapa. Kun tuntee vanhemmat ja lapset, ja seuran / joukkueen henki on hyvä, niin mikäs siinä. Lapsilla tuntui olevan hauskaa. Nämä tyypit tuntuvat ottavan kisat tosissaan, mutta ei vakavissaan, ilon kautta.

Ei Skidi olisi minua hallille tarvinnut sekoilemaan, mutta sillä tuntui kuitenkin olevan merkitystä että olin siellä. Siitä tulee itsekin iloiseksi.

Läheisenpäivän kohu oli tarpeellinen

Helsinkiläinen päiväkoti päätti tänä vuonna kokeilla uutta konseptia: läheisenpäivää. Pointtina oli, että jatkossa päiväkodin äitien- tai isänpäiväkahveille saisi kutsua kenet tahansa lapselle läheisen aikuisen, jotta kukaan ei tuntisi oloaan ulkopuoliseksi. Uusi käytäntö sai ristiriitaisen vastaanoton.

Kuulun siihen porukkaan, joka ei olisi kaivannut minkäänlaisia isänpäiväjuhlallisuuksia. Olin isäni kanssa suht viileissä väleissä pitkälle aikuisikään asti. Hän ei ollut missään vaiheessa olennainen osa elämääni, osittain siksi, että 70-luvulla isyys oli vielä hyvin vapaaehtoinen asia, ja avioeron jälkeen se käytännön yhteys katkesi kokonaan. Vaikka Mutsi hoiti isänkin tontin, minulla oli isänpäivänä kateellinen olo. On edelleen.

Sitten on se toinen ryhmä.

Omat lapset viettävät isänpäivää riemumielin. Koti-insinööri on loistava faija, jolle on ihan itsestäänselvää, että kersoilla on kaksi täysivaltaista vanhempaa. Isältä ja äidiltä saa saman huolenpidon ja palvelun vaikkakin vähän eri mausteilla. Minun poissaoloni ei ole mikään kriisi, hyvä että se edes huomataan. Suhde tyttäriin on luonnollisesti tiivis.

Isänpäivän problematiikka onkin hyvin helppo ymmärtää, kun laittaa keskiöön lapsen: joillain lapsilla on isä ja joillain ei ole. Ne, joilla ei ole, eivät askartelusta ja kahvittelusta innostu. Eipä siinä sen kummempaa. Se ei ole hyökkäys isyyttä/äitiyttä vastaan vaan antaa lapselle mahdollisuuden vastata siihen sulla ei oo isää, lällällää -viestiin, että elämässä voi olla muitakin tärkeitä, läsnäolevia aikuisia. Kasvatustiimissä voi olla paljon porukkaa, isovanhempia, serkkuja ja kummeja, joskus jopa naapureita.

Mutta ei tämä tietenkään vielä kaikkia ongelmia poista. Vieläkin surullisempaa kuin se, ettei ole isää, jolle sen kortin voisi antaa, on se, ettei sitä yhtäkään läheistä aikuista löydy.

Isommassa kuvassa voi pohtia, mitä kaikkia juhlia päiväkodissa kuuluu viettää. Joku on sitä mieltä että äitien- ja isänpäivät ovat valinnaisia perhejuhlia. Minua on äitienpäiväkin aina vähän kuumottanut, koska en vedä päätoimisesti äidin roolia. Viettäisin paljon mieluummin vaikka jotain perheenpäivää, johon voisi kutsua koko porukan. Siinä samalla voisi pohtia suomalaista perhekäsitystä ylipäätään: miksi Mummi tai Kummi ei saisi nähdä Wilma-viestejä, jos se kaikille sopii?

Loppuviimeksi olen sitä mieltä, että läheisenpäivästä noussut keskustelu oli tarpeellinen muistutus siitä, että ydinperhe ei ole enää ainoa sallittu perhemuoto. Kokoonpanoja on monenlaisia eikä konseptin laajentaminen ole keneltäkään pois.

Toiseksi se osoitti, että isä-keskustelu on aivan eri kantimissa kuin minun lapsuudessani. Se näkyy työelämässäkin joka päivä. Minä puhun lounaalla isien kanssa pitkien hiusten täikampaamisesta ja aktiivisten lasten kouluongelmista, ja opastan juuri hoitovapaalta saapuneita isiä kahvikoneelle. Se läikähdyttää kyllä enemmän kuin valkovuokot.

Kappaleita keski-ikäisille maailmanparantajille

Musiikki. Minulta kysytään joskus, miksi en koskaan kirjoita musiikista, vaikka olen naimisissa muusikon kanssa.

Kuten olen jo aiemminkin todennut, suhteeni musiikkiin on ailahtelevainen. Päässäni soi koko ajan joku lastenohjelman tunnari, mutta muuten musiikinkuuntelu ei arkeeni kuulu. Tai mahdu. Jostain syystä se mielentila, jossa musiikkia ympärilleen kaipaa, on kadonnut. Tykkään edelleen niistä nostalgiabändeistä ja -biiseistä, joihin tutustuin silloin, kun tahmeat tanssilattiat kuuluivat jokaviikkoiseen rutiiniin.

Nykyään ei oikein tunnu olevan tilaisuutta laittaa levyä soimaan. Ja silloinkin kun olisi, valitsen hiljaisuuden. Ajattelen fillaroidessa mielelläni omia asioitani ja katselen maisemia, töissä keskityn parhaiten ilman mitään apuvälineitä. En edes omista minkään sortin kuulokkeita, paitsi ne peltorit.

Tein toissavuonna lupauksen, että kävisin enemmän keikoilla ihan vain altistaakseni itseäni uusille kokemuksille. Ja kävinkin! Viime vuonna olin kuuntelemassa Skidin kuoron, Kenguruorkesterin ja housebändin lisäksi mm. Chris Cornellia, Vesalaa ja Kentiä.

Vesalan keikalla tajusin, että vaadin erityisesti suomenkieliseltä musiikilta valtavasti. Paitsi että musiikilla tulee olla suora suhde elämään ja maailmantuskaan (se on keino kertoa tunteista, vaikeista asioista, tabuista ja erilaisuudesta), tahdon ymmärtää, mitä artisti haluaa sanoa. Koska musiikkia on niin paljon, sanoilla on valtava merkitys. Pysäyttäminen ja puhuttelu edellyttää vertaisuutta, uskottavia kokemuksia ja tuttuja havaintoja. Aika harva lauluntekijä pystyy hätkähdyttämään tällaista keski-ikäistä kriitikkoa, joka saa rakkauden hyökyaalloista vain munuaiskiviä.

Koti-insinööri bändeineen onnistuu siinä aina välillä. Ei aina, mutta joskus.

Suosikkeihini Vesterisen tuotannosta kuuluvat ruuhkavuosibiisit: Kukaan ei koskaan, Siinä kävi niin ja Kiljut riemusta sekä uusimpana Lapselleni. Tässä jälkimmäisessä kappaleessa puhutaan aikuisen ja kasvavan lapsen suhteesta, siitä, millaista on katsoa omaa lastaan etäältä. Tämän kappaleen aikana keikoilla ulvoo yleisön lisäksi myös solisti itse.

Kappaleesta on nyt tarjolla Spotifyssa hyväntekeväisyysversion, jonka tuoton bändi lahjoittaa Pelastakaa Lapset ry:lle. Duetoksi sovitetussa versiossa laulaa Teron lisäksi Heini Ikonen.

Ottakaa siis biisi kuunteluun, jos haluatte kaiken: sekä vähän nieleskellä että parantaa maailmaa.

Ps. Tällainen tapa lahjoittaa rahaa sopisi monelle muullekin artistille. Jos on muita muusikoiden vaimoja tai miehiä kuulolla, pistäkää siipalle ehdotus idean pöllimisestä.

Miten tyttöjä pitää kasvattaa?

Juttelin taannoin lapsettoman ystäväni kanssa jälkikasvusta. Häntä pelotti vanhemmuudessa erityisesti tyttölapsen kasvattaminen. Hän pelkäsi olevansa niin omien traumojensa kyllästämä, että siirtäisi vain ulkonäköpaineensa suoraan tyttärelleen.

Olisi varmaan itsekin pitänyt pelätä samaa. On totta, että pikkulapsielämä hieroo luonteenheikkoudet naamaan: kärsimättömyys, tunnetaidot ja käyttäytymismallit riitatilanteissa. Mutta jos lisääntymishaluisten pitäisi käydä suorittamassa joku soveltuvuuskoe, kuka siitä pääsisi läpi? En minä ainakaan. Jokainen kantaa mukanaan jonkinlaista painolastia, lisäksi meillä on hyvin vaihtelevat eväät toimia terveen itsetunnon roolimallina ja antaa lisäksi päihdekasvatusta, medialukutaitovalmennusta ja rohkaista lasta identiteettinsä löytämisessä.

Mutta onko tyttöjen kasvattaminen sitten jotenkin erityisen vaikeaa? Onko ylipäätään tyttöjen ja poikien kasvattamisessa jotain merkittävää eroa?

Muistan itse jännittäneeni, miten osaisin olla pojan äiti, mutta enää se ei pelottaisi.

Oli lapsi sitten kumpaa sukupuolta tahansa kaikkiin pätee sama sama sääntö: anna lapselle siimaa itse päättää, mikä häntä kiinnostaa. Hyvä itsetunto syntyy aika yksinkertaisista palikoista sukupuolesta riippumatta. Vaikka tässäkin maassa stereotypioiden kanssa tekemistä riittää, tytöille löytyy mielestäni monenlaisia vertaistukitarinoita ja esikuvia, mikä auttaa taklaamaan sitä rajoittavinta tyttö-poika -jakoa.

Ulkonäköpaineet saattavat tyttöjen osalta olla suuremmassa osassa kuin poikien vanhemmilla, mutta voisin kuvitella, että tämä aihe nousee nykyään myös pojilla esiin. En ole itsekään niistä vapaa.

Se, mikä on yllättänyt, on, että ulkonäkökeskusteluja joutuu käymään jo viisivuotiaan kanssa. Vaikka hän ei itse kommentoinnille altistuisikaan, lapset ovat tarkkanäköisiä. Yleensä keskustelut ovat itsellekin ihan antoisa, kun joutuu selittämään, miksi minä meikkaan tai jätän suklaakakun syömättä, onko kauneus tärkeää ja saako muiden ulkonäköä arvostella. Ja mikä ero on siinä, että kehuu jonkun paitaa?

Vaikka äitiä on tapana syyllistää kaikista kasvatusasioista, kääntäisin tässä itsetuntoasiassakin valokeilan ihan muualle: isään. Vanhempia on yleensä kaksi, mutta jostain syystä tyttöjen kasvatuksessa tuijotetaan vain äitiä. Totta kai itseään arvostava äiti on tytölle tärkeä roolimalli, mutta miksi isä ei olisi vähintään yhtä merkittävä? Se, että vanhemmuuden päävastuu sysätään naisille ei tarkoita, että se olisi kasvatuksen kannalta optimaalista.

Johtuneeko siitä, että oma isäni oli läsnä vain osan lapsuuttani (ja suhteemme korjaantui vasta hänen kuolinvuoteellaan), mutta pidän turvallisen ja luotettavan isän täysipainoista vanhemmuutta yhtenä tärkeimmistä roolimalleista, mitä tyttärelle voi antaa. Isä, joka hoitaa sairasta lasta, löytää sormikkaan parin ja kantaa ruoanlaiton päävastuun näyttää omalla esimerkillään, että hän ei ole mikään äidin jatke ja naisen rooli ei ole vetää koko showta.

Koti-insinööri viettää aikaa ipanoiden kanssa myös ilman minua. Mökkireissut isin kanssa nauttivat suurta suosiota, se on heidän oma juttunsa. Silloin syödään kerrosjogurttia, tehdään musiikkia ja kerrotaan prinsessatarinoita.

Lisäksi Koti-insinööri on minua huomattavasti herkempi, lempeämpi ja pitkämielisempi ihminen, joka pyyhkii pöytää myös perinteisen miehen stereotypialla. Jotkut pojat nimittäin eivät halua painia ja kalastaa, edes isoina.

Voisin kuvitella, että tällainen esimerkki olisi ihan hyödyllinen myös pojalle.

Pitääxunaina eli asiaa parisuhteesta ja temperamentista

Välillä kadehdin pariskuntia, jonka osapuolet vaikuttavat samanlaisilta. Tiedättekö: sellaisia keskenään synkronoituja, harmonisia ihmisiä, jotka nauttivat samoista asioista ja ovat aina samaa mieltä kaikesta.

Me olemme Koti-insinöörin aivan totaalisen erilaisia ihmisiä. Reagoimme ja käsittelemme monia arjen asioita aivan eri tavoin.

Minun mielestäni
... viikonloppuaamuisin ei pidä olla kiire mihinkään vaikka olisi kuinka hyvä ilma.
... alle puolen tunnin myöhästymisistä ei tarvitse ilmoittaa.
... kämppä ei ole sotkuinen jos vain vaatteita on hujan hajan.
... jos ipana kiipeää puuhun, aikuisen ei tarvitse seistä juurella ottamassa koppia.
... on turhaa yrittää keskustella ihmisen kanssa joka tekee jotain muuta. Hän ei kuule.

Ja mitä pitempään on yhdessä, sen selvemmin tietää jo etukäteen, mistä haloo syntyy. Jotkut asiat eivät vain muutu. Miksi ihmeessä toimimme niin ennalta-arvattavasti?

Aloin pohtia temperamenttia ja temperamenttierojen merkitystä ihmissuhteille pari vuotta sitten kun tajusin, että perheessämme elää erityisherkkiä ja erityisen epäherkkiä.

Herkkyys ei ole ainoa ihmisen synnynnäistä temperamenttia määrittävä piirre vaan niitä on useita, erään tulkinnan mukaan yhdeksän kappaletta. Näitä tempperamentteroja voi havainnollistaa duuniprojektiani varten tehdyllä työkalulla.

Me satumme sijoittumaan janan ääripäihin monessa muussakin piirteessä kuin herkkyydessä - kuten rytmisyydessä, aktiivisuudessa ja intensiivisyydessä.

Olen epärytminen ja krooninen myöhästelijä. Ajantajuni ei ole niitä parhaimpia. Minulle tulee aamun minuuttien vieriminen melkein yhtä suurena yllätyksenä kuin Skidille. Hyvin järjestelmällinen Koti-insinööri pitää toimintaani lähinnä sekavana hutilointina. Toisaalta temponi on paljon rauhallisempi kuin kyseisen sähköjäniksen.

En tiedä, onko kateuteen mitään todellista aihetta. Ei elämä samankaltaisen ihmisen kanssa välttämättä ole yhtään sen helpompaa. On ehkä helpompi kasvattaa lasta, joka toimii samalla tavalla kuin itsekin, mutta parisuhteessa ja erityisesti vanhemmuudessa on myös etua siitä, että reaktioissa on valinnanvaraa. Ehkä.

Vaikka temperamenttiaan ei voi muuttaa, käytöstään voi. Lähtöruutun pääsee kun tunnistaa ne omat piirteensä ja motivoituu itsensä kehittämiseen. Ei pienestä henkilökohtaista tulostavoitteesta haittaakaan ole.

Parisuhde hyvin erilaisen ihmisen kanssa voi onnistua kunhan toisen piirteet hyväksyy ja ymmärtää että luontaisissa toimintamalleissa ei ole kyse tahallisesta kiusaamisesta. Molemmilla on oikeus olla sellaisia kuin ovat mutta nähdäkseni molemmilla on myös velvollisuus käyttäytyä niin, että suhde toimii. Siihen sillä tahtomisella varmaan viitataan.

Olisi kiva kuulla tarinoita perheistä, joissa on hyvin erilaisia persoonia. Oletteko osanneet kääntää temperamenttierot vahvuudeksi?

Musiikkiluokalle vai ei?

Skidi toi jouluna kotiin jo kolmannen peruskoulun todistuksen. Tämän kevään jälkeen onkin kaksi kouluvuotta vilahtanut ohi. Kolmannen luokan kynnyksellä tulee eteen uusia valintoja.

Kun siirtymä eskarista lähikouluun ei toteutunut kiitos suuren ikäluokan, jäi yksi takaovi. Kyseiseen kouluun on mahdollista hakea kolmannella alkavalle musiikkiluokalle. Mikä tarkoittaa, että musiikkitunteja on enemmän ja tuntien sisällöt ovat laajempia kuin tavallisilla luokilla.

Kissanpolkan tasolle jämähtänyt mutsi kuitenkin epäröi. Olisiko typerää vaihtaa taas ryhmää ja koulua? Luokkakokokin on isompi (vaikka se ei olekaan koulumenestystä selittävä tekijä). Eivät ystävyyssuhteet jatku siitä, mihin jäivät ja oman paikan löytäminen uudessa ryhmässä on aina työn takana - tulisiko tästä vain hankaluuksia? Mitä hyötyä tästä venkslauksesta olisi?

Päätös vahvistui syksyn mittaan. Pääsykokeet kutsuvat.

Tärkeintä tietenkin on se, että Skidi itse haluaa uuteen kouluun hakea. Musiikkiharrastus kiinnostaa selvästi enenevässä määrin. Kuoroharrastuksen lisäksi viime kesänä alkoi saksofonin soitto Vaarin opastuksella, Koti-insinöörin kanssa paukutetaan rumpuja. Tyyppi harjoittelee myös ihan omaehtoisesti ja on kehittänyt ihan oman nuottienlukumetodin. Nyt on hyvä hetki antaa lisää siimaa harrastuksen syventämiseksi.

Kiinnostuin myös ulkomusiikillisista asioista. Paitsi että se koulumatka muuttuisi paljon turvallisemmaksi, musiikkiluokalla on muitakin ansioita. Suomalaistutkimuksen mukaan musiikkiluokilla on nimittäin parempi yhteishenki. Pelkkä erityisluokalle (kuten liikunta- tai kuvataidepainotteiseen opetukseen) pääseminen ei aiheuttanut eroja kouluviihtyvyydessä, vaan pisteet keräsi nimenomaan musiikki:

"Myönteisten sosiaalisten vaikutusten arvellaan syntyneen yhdessä tekemisestä ja onnistumisista. Musiikkiluokkalaiset laulavat kuorossa ja soittavat yhdessä." 

Erityisesti musiikkiluokalla viihtyvät pojat.

Mikä on sitten syy ja mikä seuraus, en tiedä, mutta havainto on kiinnostava. Ehkäpä lievästä ulkopuolisuuden tunteesta kärsivä Skidi tuntisi olevansa enemmän kaltaistensa joukossa.

Tästä vakuuttuneena myös Snadin muskariharrastus jatkuu, vaikka varsinaisesta lahjakkuudesta ei olekaan muuta näyttöä kuin esiintymisinnokkuus. Musiikin on todettu kehittävän pikkulapsenkin aivoja monella eri tavalla: musiikin avulla voi tukea esimerkiksi vieraan kielen ääntämisen oppimista, tarkkaavaisuutta ja päättelytoimintoja. Jos ne kengät vielä joku päivä menisivät oikeisiin jalkoihin.

Kulttuurit törmäävät kaapeissa

Anoppini vierailee meillä säännöllisesti. Hän hoitaa lapsia iltaisin ja vie heitä harrastuksiin. Tämä edellyttää, että hän välillä etsii kaapeistamme kamoja kuten harrastusvälineitä, vaatteita ja välipaloja.

Eräänä iltana hän oli tekemässä ipanoille iltapalaa ja availi keittiön kaappeja sattumanvaraisesti. Samalla hän puhisi, ettei löydä kaapeistamme mitään.

Yllätyin kommentista. Miten niin ei löydä?

Naurettava väite. Hänen sekavista kaapeistaan ei löydä mitään. Hänhän se täyttää astianpesukoneen ja kuivauskaapin väärin, laittaa juustohöylän kummalliseen paikkaan ja viikkaa vaatteet ihan miten sattuu.

Kalikka kalahti, koska olen perheemme kaappivastaava. Pidän siitä, että kaappien sisältö ei räjähdä silmille, kun oven avaa, ja että kaikelle on oma paikkansa. Luonnollisesti mielestäni perheemme ruoka-, eteis- ja vaatekaapeissa vallitsee täydellisen looginen järjestys.

Nimittäin se sama, mikä meillä oli lapsuuden kodissani. Ja se järjestys on selkäytimessä. Osasin äitini kodissa kattaa joulupöydän ihan intuitiivisesti, vaikka keittiö ei ollut enää se lapsuuden kodista tuttu.

Kulttuurien törmäämisestä puhutaan yleensä perheissä, joissa toinen vanhempi ei ole suomalainen, mutta ehkäpä ilmiö näkyy jossain määrin ihan kaikissa perheissä. Kahta samanlaista kotia ei ole, vaikka kansallisuus (sosio-ekonomiset tekijät mukaanlukien) olisikin sama. Näkemyseroja voi olla sekä puolison että puolison vanhempien kanssa.

Erot eivät tietenkään rajoitu vain kaappeihin. Paitsi kaappilogiikan myös muiden perinteiden ja tapojen yhteensovittaminen on opettelu-, asenne- ja neuvottelukysymys. Harvemmin on olemassa mitään oikeaa vaihtoehtoa, vaan tarvitaan kompromisseja - saneleminen ei ole vaihtoehto, jos ilmapiiri merkitsee mitään. 

Nyt kun olemme tunteneet toisemme yli kymmenen vuotta, alan jo osata etsiä lautasliinoja olohuoneen puoleisen piirongin laatikosta ja muistan, että talouspaperia heillä ei ole. Ymmärrän että kun he puhuvat piikeistä, he tarkoittavat ruotoja. Ja on itse asiaa ihan kätevää, että heillä käytetään veitsen sijaan saksia lasten spagettien pilkkomiseen. Olen myös ottanut käyttöön anopin nyssäkkästrategian mökkipakkaamisessa. Kaikki käy, kunhan joulupöydässä on herneitä ja lanttulaatikkoa.

Kertokaapa, oletteko törmänneet tällaisiin perhekulttuurieroihin? Löytyikö ratkaisu?

Täysi kymppi

Olimme häämatkalla Azoreilla. Bussissa vieressäni istui mies, joka oli samassa kohteessa juhlimassa vaimonsa kanssa 10 vuotishääpäivää. Onnittelin pariskuntaa kohteliaasti, mutta salaa ajattelin, että hyvä luoja. Kymmenen vuotta! Millaistakohan on 10 vuotta kestäneessä avioliitossa?

Noh. Nythän voin sitä itse analysoida. Tänään tuli avioliittoelämää täyteen vuosikymmen.

Kymmenen vuotta elämästä on pitkä aika, vaikka suomalaisnaisen elinajanodote onkin 80 ja risat.

Enemmän kuin ala-aste ja yläaste yhteensä.
Kaksi ja puoli valtuustokautta.
Suomen elinkautinen lyhimmillään.
Palovaroittimen käyttöikä.
Kymmenessä vuodessa kasvaa myös joulukuusi mittaansa.

Ehkä voidaan sanoa, että 3650 yhteistä päivää pätevöittää kestävyyslajiin nimeltä parisuhde. Hiki on varmasti ehtinyt tulla jo useaan otteeseen ja rakkoja on kantapäissä, mutta matka jatkuu.

Yleisimmin eropaperit jätetään viiden vuoden kohdalla, siitä eroriski alkaa pienentyä voimakkaasti. Miten me sen teimme?

Tässä kohtaa yleensä kuuluu vannoa ikuisen rakkauden liekin nimeen, mutta henkilökohtaisesti näen järjen käytön kertaluokkaa tärkeämpänä tekijänä. Yhteiselo piti ottaa vakavasti.

Piti opetella kunnioittamaan parisuhdetta ja sitä koossa pitäviä voimia, puolison arvostamista, kritiikin esittämistä ilman ivaa, puhumista. Lisäksi empatia on jokaisen perheenjäsenen oikeus ja velvollisuus, vaikka olisi kuinka väsynyt, kiireinen tai ajatuksissaan.

Tähän tarvittiin käytännön muutoksia. Minun piti lopettaa mykkäkoulut ja opetella pyytämään anteeksi (ovien paiskomistakin vähensin), Koti-insinöörin taas oli luovuttava lempiharrastuksestaan jankkaamisesta ja opeteltava tekemään ruokaa. Yhdessä piti etsiä riitoihin ratkaisuja, kuten kotityöexcel. Piti oppia katsomaan kauemmas ja luottamaan siihen, että raskaiden aikojen jälkeen tulee kevyempää.

Kymmenessä vuodessa kaikki muuttuu - asuinpaikat, työmatkat, perhekoko, päiväkodit, autot. Yksi asia kuitenkin on ja pysyy. Typerää kinaamista tuskin saadaan koskaan kokonaan loppumaan. Onneksi edes aiheet ovat vaihtuneet siitä, mihin baariin mennään, siihen, saako puuhaarukan laittaa astianpesukoneeseen (EI).

Salvequickin kuorintasukat hurmaavat insinöörinkin

*Yhteistyössä Salvequickin kanssa*

Sain minäkin testiin Salvequickin kuorintasukat. Jaa että mitkä? No tietenkin jalkoihin laitettavat muovipussit, joiden luvataan suorittavan jalkahoidon 90 minuutissa.

Sehän sopii. Meillä nimittäin asuu jalkaongelmaisia kaksi kappalein.

Minulla on leveä lesti ja pitkät (ja sairaan rumat) varpaat, joten jaloissa on kaikenlaisia kovettumia ja hankaumia koko ajan. Lisäksi kantapääni ovat niin tikkuiset, että jos pitää laittaa jalkaan alle 40 denierin sukkahousut, ostan varuilta kaksi pakettia, jos se ensimmäinen pari hajoaa. Puuvillasukkien elinkaari on näissä kavioissa kymmenisen käyttökertaa.

Jalkaongelmani eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna perheen atoopikkoon. Koti-insinöörin jalkapohjat naarmuttavat jopa parkettilattiaa, kantapäät halkeilevat ja kynnet ovat irtoamispisteessa juoksuharrastuksen takia. Iho on ylipäätään herkkä, kutiseva ja aivan älyttömän kuiva.

Vetäisimme pääsiäisenä pussit jalkaan, kaadoimme viiniä lasiin ja lösähdimme mökkisohvalle aktiiviseen testaustuokioon. Kuvamateriaali ei ole kovin kaunista, joten herkät älkööt jatkako tästä eteenpäin.

Luin vasta jälkikäteen että kynsilakat olisi pitänyt poistaa.

Huomasimme heti reagoivamme vähän eri tavalla.

Koti-insinööri totesi, että tuntee jaloissaan pientä kihelmöintiä, minä en tuntenut mitään.

Jo seuraavana päivänä Koti-insinööri huomasi, että jalat hilseilevät ja punoittavat. Minulla ei hilseillyt mikään.

Kolmen päivän päästä Koti-insinööri alkoi luoda nahkaansa toden teolla ja nyppi kantapäistään valtavan kokoisia iholastuja. Minun jalkani olivat entisellään.

Vajaan viikon päästä Koti-insinöörin jalat olivat vauvan peppua. Tyyppi hihkui riemusta ja halusi näitä käänteentekeviä ja jopa pyörää tärkeämpiä innovaatioita lisää, myös rumpaliduunin karheuttamiin käsiinsä. Eikä kuulemma pääpussikaan tekisi pahaa, jos lopputulos on tämä. Hän myös oletti laihtuneensa pari kiloa pelkän irronneen nahkamäärän ansiosta. Rasvakin imeytyy helpommin.

Minä sen sijaan olin jo luopumassa toivosta, kunnes kuudentena aamuna hiippailin duunissa suihkuun. Kun nykäisin sukan pois jalasta, lattialle rapisi kourallinen parmesaanilastuja. Ja siitä se sitten lähti. Nahkaa irtosi muutaman päivän ajan vinhasti ja parissa viikossa sain minäkin lopulta silkinsileät jalat.

Jahuu, se lähtee sittenkin!

Ihotyypeissä on siis eroja. Hidas reagointini saattoi johtua myös siitä, että lomarituaaleihini kuuluu jalkahoito ja jalat oli puunattu viimeksi helmikuussa. Käsittelyä suositellaan neljän kuukauden välein, joten katsotaan kesän jälkeen uudelleen!

Ei tämä silti kokonaan jalkahoitoa korvaa. Siinähän on pointtina sysätä kersat isukille vähintään viideksi tunniksi.

Nyt saatte testata itse! Jakoon lähtee kolme jalkahoitopakettia, johon tulee kaupanpäälliseksi vielä rakkolaastareita. Perustele, miksi juuri sinä tarvitsisit tällaisen paketin kipeästi. Valkkaan sunnuntai-iltana ennen klo yhdeksää kommentin ja yhteystiedot (sposti riittää) jättäneiden joukosta kolme akuuteinta tapausta. Pelastuspaketti lähtee matkaan saman tien!

Ps. Jos olet ällön kuvamatskun ystävä, tsekkaa myös Salamatkustajan Satun ja Lähiömutsin kokemukset!

Siinä kävi niin

Tunnustan. Olen ovienpaiskoja.

Modernin naisen raivolle - sellaiselle kämmenpohjissa kihelmöivälle, korvissa kohisevalle ja nielun kuivattavalle tykytykselle - on hirvittävän vähän soveliaita purkautumisteitä. Tavaroiden paiskominen on ikävää, sillä ne tuppaavat menemään rikki, ja huutamisessa taas pitäisi olla jotain asiaa. Joskus tarvitaan simppeli fyysinen toimenpide. Ovi.

Massiivipuiset ulko-ovet ovat paiskomiseen parhaimpia - riittävän raskaita, niissä on jämäkkä kahva ja loppupamauksessa on ääniraitoina ihanasti postiluukun metallista kolinaa että ovikellon helähdystä. Samalla pääsee poistumaan asunnosta ulos vetämään happea ja etsimään hallintaa kostoa vannovista liskoaivoista.

Sisäovissa efekti on paljon huonompi: kevyt ovi ei ehkä sulkeudu kunnolla ja lopputuloksena olet jumissa jossain huoneessa. Tärkeintä olisi yrittää saada mukaan vähintään läheisten taulujen tai verhojen heilahdus.

Kiitänkin Koti-insinööriä lämpimästi tämän biisin sanoituksesta.

 

Koska välillä siinä tosiaan käy niin, että ihminen löytää itsensä sieltä pihalta esimerkiksi ilman kenkiä. Ja avainkin on kaikessa tohinassa jäänyt sisälle. Sitten sitä joutuu muina miehinä pimpottelemaan ovikelloa ja pahimmassa tapauksessa pahoittelemaan omaa käytöstään, että pääsisi takaisin sisälle. Jos siis joku suostuu enää avaamaan.

Kyllä tästä biisi piti tehdä. On ilo tarjota taiteelle inspiraatiota!

Muusikon nelikymppiset

Koti-insinööri ei ikinä puhu autoista, pelaa pleikkaa tai lähde kalareissulle.

Minun todellisuudessani miehet puhuvat säröpedaaleista, roudausaikatauluista ja siitä lähteekö joku biisi aasta vai deestä. Housun taskuista löytyy ruutupaperille töherrettyjä riimejä, ja tyyppi saattaa rynnätä kesken ruokailun jotain melodiaa mumisten pianon ääreen. Ja jos radiosta tulee hieno biisi, häntä alkaa itkettää.

Muusikkoihmisellä on tietenkin bändi ja muusikkokavereita, joilla on mopo pysyvästi satama-altaassa. Kun on kyse musiikista, ikinä ei mennä siitä, mistä aita on kaatunut. Päinvastoin. Ne villitsevät toisiaan tekemään kaikesta taidetta.

Ihan vertailun vuoksi. Kun minä täytin neljäkymmentä, kutsuin kymmenisen ihmistä kanssani lasilliselle ja buukkasin pöydän ravintolasta.

Kun Koti-insinööri täyttää neljäkymmentä, hän liittoutuu kaverinsa kanssa, kutsuu sata ihmistä, buukkaa koko ravintolan, puhuu paikalle bändin ja miksaajan, järjestää live-karaoken tekstityksineen, treenaa biisejä viikon yöhön asti ja soittaa koko illan rumpujen takana. Luonnollisesti tapahtumasta tehdään tallenne.

Mutta olipa helvetin siistit bileet. Kuten joku asian ilmaisi, muunlaisia bileitä ei oikeastaan tässä iässä enää kaipaa. Enkä ole ennen vetänyt karaokea livebändin kanssa.

Intohimoinen tekeminen on aina hatunnoston arvoinen asia. Tällaisen tyypin tapasin 12 vuotta sitten eikä ole pulssi yhtään laantunut. Kantanee seuraavatkin 40 vuotta.

Ikävä pikkuasia

Puhelin piippaa takin taskussa. Nousen pyörän selästä ja avaan tekstiviestin reissun päällä olevalta ukolta.

"Perillä ollaan. Ikävä pikkuasia. Ja vähän isompiakin. Soittele."

Jatkan polkemista aivot savuten. Kiva cliffhangeri! Mikähän ikävä juttu nyt on. Olenko mä tyrinyt jotain? Varmasti olen. Mitä?

Saakeli, se haluaa avioeron. Ei, ei sittenkään. Eihän se nyt ole kenenkään mielestä pikkuasia eikä edes vähän isompi. Eikä se nyt avaisi mitään parisuhdekeskustelua tekstarilla. Tämä on jotain muuta. Mutta MITÄ?

Hitto, olisko tää jotain lapsiin liittyvää. Oonko mä unohtanut jonkun lapsen jonnekin? Ei, ne on kyllä molemmat ihan ookoo.

Paitsi että. Meidän päiväkotipaikka on varmaan irtisanottu, koska mä en ole muistanut palauttaa jotain lappua! Uuh. Ei, kyllä sekin on aika helvetin iso asia ja tästäkin se olisi soittanut.

Pikkuasia? Vähän isompi? Mikä ihme nyt on yhtäaikaa iso ja pieni?! Mikä tässä elämässä ylipäätään on pikkuasia? Ja miksi sitä ei voi kirjoittaa suoraan viestiin?

Ehkä sen lompakko on viety ja joku on nyysinyt kaikki rahat yhteiseltä taloustililtä? Ei, sekin olisi iso asia, josta olisin kyllä ansainnut puhelun, vähintäänkin pankilta tai vakuutusyhtiöltä.

Joku rikos? Sakko? Ylinopeussakko? Jonka takia pitää perua reissu. Joo, varmasti se. Huh. Sehän se on. Ei avioero.

- Haloo, ei voi hei laittaa tollasia viestejä! Saitko sakot?
- ...Mmmitäh? Miksi oot noin hengästynyt?
- Pyysit soittamaan!
- Niin siis tarkoitin, että normaalisti soitellaan. Ei tässä nyt mikään kiire ole.
- Mutta mutta mikä se ikävä asia on?
- Niin mikä?
- Se pikkuasia! Ja vähän isompi!
- Nyt en kyllä yhtään ymmärrä mitä sä horiset, ootko juonut liikaa kahvia tänään?
- Ei kun se tekstari! Mitä ikäviä asioita sulla on? Kakista ulos!
- Niin siinä tekstarissa luki, että ikävä pikkuisia.

Nämä älypuhelimet. Fontti liian pienellä ja muutenkin älyttömiä.

Kun isä hoitovapaata piti

Viikonloppuna oli lapsiperhetreffit. Eteisessämme pyöri yhtä aikaa neljä metriheikkiä etsimässä releitään. Atmosfääri oli kauniisti sanottuna sekava.

Ei. Enää. Koskaan.

Skidi katseli sähellystämme ja kysyi, olisiko kiva, jos perheessämme olisi neljä lasta.

Minä ja Koti-Insinööri parahdimme yhteen - tarpeettoman kovaan - ääneen että hyvänen aika, ei.

Kiirehdimme heti perään loiventamaan lausuntoamme.

Lapsissa itsessään ei ole mitään vikaa. Nyt kun niiden kanssa on tottunut elämään ja sielunelämää oppinut tulkitsemaan, niin lapsethan ovat varsin viihdyttäviä tapauksia.

Mutta se duunin määrä.

Siinä missä toinen koira tuntuu menevän siinä samassa missä yksi, jokainen esikoista seuraava ihmislapsi tuntuu vaativan vanhemmiltaan vähintään 1,25 kertaa enemmän huomiota.

Puhumattakaan raskaanaolosta, napatyngästä (ikuinen trauma), imetyshiestä, huudon kuuntelemisesta, pulautustahroista, yökanniskelusta, pottakoulutuksesta ja hoitopaikan metsästyksestä. Ja päälle vielä kaikki kamasäätö. Aina oli joku liivinsuoja-, imetyspaita-, sose- tai vaippakriisi.

Tulimme tilanteen jälkipohdinnassa siihen tulokseen, että mieltämme ei muuttaisi edes se, että saisimme kolmen ensimmäisen vuoden ajaksi kotiapulaisen käyttöömme. Emme halua siihen menoon enää ollenkaan. Kolmas kerta kyllästyttää jo etukäteen ja stressitaso nousee pelkästä ajatuksesta.

Oli todella kiva huomata, miten liikuttavan yksimielisiä olimme tässä asiassa. Kiitän tästä vanhempainvapaiden ja vastuun jakoa. Kummallekaan ei ole epäselvää, kuinka paljon aikaa ja vaivaa lapset vaativat. Ja kuinka pieni vaiva ehkäisy tähän kaikkeen nähden on.

Kertokaapa kokemuksianne: miten isän itsenäinen vanhempain-/hoitovapaajakso näkyy parisuhteessanne? Onko teillä ollut samanlaisia konsensuksen hetkiä vai onko isän vetovuoro tuonut uusia riidanaiheita?

Kotityöt exceliin

Listasin viime syksynä viikon ajan syitä aikuisten riitoihin. Tiesin lopputuloksen jo etukäteen: riitojemme aiheet ovat turhia pikkuasioita, väärikäsityksiä ja ikuisuusaiheita. Ärsyttävimpiä ovat ne riidat, joita tulee joka päivä. Näiden otsikkona ovat usein kotityöt.

Koti-insinööri, ratkaisukeskeisenä ihmisenä, ehdotti, että kokeilisimme selkeyttää hähmäistä tilannetta laittamalla kotityöt exceliin. Mitä minä teen? Mitä sinä teet? Kaikki arjen pyörittämiseen liittyvät työt listataan ja niille arvioidaan viikoittainen ajankäyttö. Sitten työt jaetaan niin, että molemmille tulee sama määrä kotityöaikaa.

Ehdotus oli mielestäni lähinnä hupaisa, mutta suostuin kokeiluun. Mitä ihmeen väliä nyt jollain taulukoinnilla on. Ei se pesukone pyöri yhtään useammin xls-muodossa.

Eikä pyörikään. Mutta riidat ovat vähentyneet melkein nollaan. Excelin ansiosta se minä teen paljon enemmän -fiilis on deletoitu. Minä hoidan pyykit ja astiksen, koska Koti-insinööri hoitaa kaupan ja ruoanlaiton. Postit minulle, roskat sinulle, lastenvaatteiden sortteraus minulle, pullojen vienti sinulle. Oli kyseessä sitten kukkien kastelu, pihatyöt, lamppujen vaihto tai sohvapäällisten pesu, vastuuhenkilö löytyy.

Kun otsaa kalvava marttyyrinkruunu on poissa, voi jäpättämisen sijaan keskittyä hoitamaan ne omat hommansa. Luonnollisesti voi tehdä homman jos toisenkin kumppanin puolesta, ei se niin nokonuukaa ole. Mutta se on silloin joustavuutta eikä mikään lisäkatkeroitumisen aihe.

Jotkut tehtävät hoidetaan toki markkinatalouden säännöillä. Meillä käy siivooja. Satunnaisesta silittämisestä veloitan edelleen kaksikymppiä per paita (tarjouksena kaksi viidelläkympillä. Housut maksavat miljoonan.)

Toki riidat myös vähenevät huomattavasti, kun lapset kasvavat ja arki helpottuu. Korttitalon pystyssäpitäminen on paljon vähemmän kuormittavaa, kun huuto vähenee, jollain ei ole koko ajan räkätautia ja yksi kulkee itsenäisesti koulun ja kodin väliä. Mutta joskus kannattaa aktiivisesti kokeilla uutta ja tehdä niin kuin ei ole ennen ollut tapana tehdä.

Hitto vie. Alan uskoa insinöörikoulutuksen olevan maailmaa pystyssäpitävä voima.

Tule ja tuota!

Nyt seuraa työpaikkailmoitus!

Kun tammikuussa kartoittelin kevään työmarkkinoita, sain vinkin hauskasta duunista suomalaisen kirjallisuuden edistämisen parissa. Vaikka tehtävä oli kiinnostava, emmin. Enhän minä oikeasti tiedä kirjoista mitään. Olen lähinnä kirjoittanut vitsikkäitä äitiysoppaita ja viime aikoina ehtinyt lukea vain Maisa Hiirestä, joka opettelee uimaan.

Vinkkaaja suorastaan hermostui. Ei tässä nyt hitto vieköön Tolstoita oltu palkkaamassa, vaan joku, joka ymmärtää, miksi kirjallisuutta on olemassa, ja jolla pysyy langat käsissä. Hän piti keskimittaisen monologin siitä, miten kohtalokasta suomalaiselle työllisyydelle on, kun osaavat ja rohkeat ihmiset onnistuvat vähättelemään taitojaan eivätkä näe metsää puilta.

Monologi tuli mieleeni, kun kyselin Koti-Insinööriltä (joka nimestään huolimatta on myös työinsinööri) Suomen Blogimedian tuottajarekrystä - kyseinen tuottaja kun tulee olemaan minunkin elämässäni varsin merkittävässä roolissa.

Kuulin, että rekrysivulla on käynyt kauhea kuhina, mutta hakemuksia sen sijaan ei ole ropissut sisään taakaksi asti.

Klassinen ongelma: uusi pesti, uudessa firmassa, uudella toimialalla. Suurin osa toteaa saman, minkä minä: En minä tuota osaa. On parempiakin.

Nyt tarkkana.

1. Aina kannattaa hakea. Työnantaja etsii palapeliinsä sopivinta palaa, koska täydellistä ei ole - sopivimman määritelmä taas riippuu monesta eri muuttujasta, joita on ulkopuolisen mahdotonta edes arvailla. Sitten on kokonaan oma kriisinsä, jos onkin yllättäen hakijoista se sopivin.

2. Osaamisesi on laajempaa kuin luulet. Työpaikka, johon on valmis koulutus, on harvinaisuus, media-alalla jopa mahdottomuus. Projektihallinta on kuitenkin aina projektinhallintaa, laskeminen laskemista ja myyminen myymistä. Kokemus, persoona ja suosittelut painavat paljon enemmän kuin mikään oppilaitoksesta saatu paperi. Ja huijarisyndrooma iskee uudessa työssä väkisinkin, mutta alueen luonteeseen kuuluu, että se helpottaa ajan mittaan.

3. Vain aniharvassa työssä pitää kaikki osata tehdä yksin ja heti. Pitää tietysti tietää omat rajoitteensa ja olla rohkeutta pyytää apua, mutta tässä tiimissä on ne muut palat jo kohdillaan. Ja ihan pirun hauskat palat onkin.

4. Kun perustiedot ovat kunnossa tekemällä oppii loput. Tässä tapauksessa perustiedoilla tarkoitetaan myyntitaitoa ja mediamatematiikkaa, joka on lähinnä kertotaulua. Ei siellä SBM:ssa kukaan muukaan tiennyt, mihin lähti.

Siellä ruudun takana on satavarmasti joku sopiva. Hae siis hyvä ihminen hyvien blogien tuottajaksi. Tai pakota joku vielä sopivampi tyyppi hakemaan. Aikaa 19.2. asti.

Tarvitsen sinut asap.

Go team nörtti!

Skidi ja Koti-insinööri ovat kehittäneet kummalliset iltarutiinit. Lapsi saa itse valita, luetaanko satu, pelataanko shakkia vai pidetäänkö matikankokeet. (Kokeet siis käytännössä tarkoittavat sitä, että Koti-insinööri laatii paperille muutaman laskutehtävän -- helpohkoa yhteen-, vähennys- ja kertolaskua, yhtälöitä ja sanallisia tehtäviä -- jotka ipana sitten ratkaisee.)

Tällaisia harrastuksia katsotaan usein vähän kieroon. Siinä saa äkkiä kuulla olevansa itsekäs tiikeriäiti tai -isi, joka toteuttaa lapsen kautta omia unelmiaan, lopettaa lapsuuden liian aikaisin tai vähintäänkin yrittää vimmaisesti lapselle menestystä elämässä tulostavoitteellisella valmennuksella.

Pidin itsekin tyyppejä alkuun vähän friikkeinä. Vaikeasti matikkarajoitteisena en voinut käsittää, mitä ihmeen hauskaa laskemisessa on. Isä ja tytär tuntuivat kuitenkin nauttivan rutiineistaan, ihan ilman pakottamista. Ipana kokee onnistuvansa ja Koti-insinööri osaa ja jaksaa selittää. Siinähän viihtyvät yhdessä, aidot nörtit.

Kun sitten bongasin eskarilaisten esittelyvihkosta, että Skidin mielestä kuulemma tylsintä eskarissa on se, kun tulee viikonloppu eikä voi tehdä eskaritehtäviä, tajusin, että kyseessä on aito kiinnostus koulua kohtaan. Herramunjee. Tilanne on pahempi kuin kuvittelin.

Olin helpottunut, kun kuulin, että naapurinkin poika tekee äitinsä kanssa matikantehtäviä, ajanvietteeksi. Kaikki kuulemma alkoi siitä, että poika kysyi ihan oma-aloitteisesti pyöränsä vaihteiden yhteissummaa. Minä olisin kuitannut kyselyn olankohautuksella. Keskity polkemiseen, ettet aja ojaan.

Vanhempi, joka opettaa ipanoilleen kertotaulua ei tietenkään ole yhtään sen omituisempi kuin se, joka roudaa ne viisi kertaa viikossa futistreeneihin. Erilaisuus on rikkaus, vanhemmuudessakin. Minä hoidan sitten sen paini- ja riehumispuolen.

Ja on tästä ollut sekin hyöty, että nyt minäkin tiedän, mikä on yhtälö ja neljän siirron shakki.

Vaarallinen vauvakuume

Edelliseen postaukseen tuli niin monella tapaa kiinnostavia kommentteja, että jatkan vielä vähän. Jäin nimittäin spekuloiman vauvakuumeisen naisen elämää.

Olin pitänyt vauvakuumetta harmittomana vimmana, joka vaivaa hoivaviettisiä naisia. Mutta harmitonhan se ei välttämättä ole. Kyseinen mielentila voi vaihdella intensiteetiltään. Kyseessä voi olla vain vakaa tahtotila äidiksi tai stressaava pakkomielle, joka tekee suorastaan onnettomaksi.

Yksi kommentoija totesi näin:

"Miehistä tuppaa paljastumaan ihan uusi puoli, kun perheeseen tulee vauva. Mukava mies osoittautuukin keskenkasvuiseksi, mukavuudenhaluiseksi, itsekeskeiseksi nulkiksi, joka vanuu iltaisin mieluummin töissä kuin hoitaa vauvaa tai kotia. Ja sitten valittaa, kun vaimo on flegmaattinen. Myös ystävien miehistä löytynyt näitä piirteitä. Tässäkin olisi dokumentin paikka, illuusio tasa-arvosta ja jaetusta vanhemmuudesta. Naisille tuntuu jäävän se viimeinen vastuu jälkikasvusta ja kodista, miespoika leikkii perheensä kanssa silloin kun se on siitä itsestään mukavaa. Kakkapyykit, uhmakohtaukset ja korvatulehdukset jäävät äidin hoidettavaksi. Elämä on..."

Mistä muutos mukavasta miehestä hotelliasukkaaksi oikein johtuu? Voiko vauvakuumeella olla osansa tässä vyyhdessä? Ovatko kaikkein pettyneimpiä miehiinsä ne naiset, joilla on ollut kova vauvakuume?

Meillä asetelma oli helppo. Koska en potenut vauvakuumetta, en ollut lapsiasiassa aloitteellinen. Neuvottelut käytiin hyvin käytännönläheiseltä pohjalta. Minun lasteni isä joutuisi töihin. Hänen olisi pidettävä hoitovapaata, hoidettava sairasta lasta ja pestävä pyllyä. Ja niin hän tekikin (vaikka Koti-insinööri oli ja on edelleen se pahamaineinen yrittäjämies, joka ei kuulemma voi jäädä kotiin), koska halusi.

Väitänkin, että isän rooli pitää aktiivisesti haluta ottaa. Suomi on perhearvoissa aika konservatiivinen maa. Vanhempainvapaiden asetelma korostaa näitä perinteisiä malleja: kun heti alusta lähtien koko show sysätään äidille, kumppanin tasaveroisesta panoksesta saa myöhemmin tapella ihan tosissaan. Tämä näkyi viimeksi syksyn kotihoidontukikeskustelussa: moni keskustelija piti itsestäänselvänä, että kyseessä on leikkaus, koska eiväthän nyt miehet hyvänen aika kotiin jää. Eivätkä jääkään. Koko isäkuukauden piti vain 27% miehistä.

Siinä missä äidin tie on viitoitettu valmiiksi etukäteen, isä on aika tyhjän päällä. Isän roolin ottaminen vaatii myös vauvakuumetta, tahtoa ja kanttia, etenkin jos esimerkkiä ja vertaistukea ei lähipiiristä löydy.

Jos tahto on isyyden olennainen rakennuspalikka, yksipuoleinen vauvakuume johtaa parisuhteessa totaaliseen umpikujaan.

Nainen saattaa menettää objektiivisuutensa. Hän ei välttämättä huomaa, että mies ei ole lapsihankkeessa mukana samalla innolla. Ja jos naisen vauvan kaipuu on voimakas, kumppanin voi myös olla vaikea kieltäytyä perheenlisäyksestä, vaikka ei sitä itse kovasti haluaisikaan.

Ja kun lapsi syntyy ja naisen unelma toteutuu, mies taas voi kokea jäävänsä ulkopuoliseksi. Isyys näyttää äitiyden rinnalla sekundaariselta. Nainen pettyy kun huomaa, että mies karkaa tilanteesta. Lisätään soppaan vielä väsymys niin avot.

Voi olla että olen pohdinnoissani ihan hakoteillä - väittäkää vastaan, kertokaa oma kokemuksenne ja/tai esittäkää parempia teorioita!

Mutta jotenkin näkisin, että miesten pitäisi ottaa keskustelu isyydestä haltuun. Ehkä siinä selkiytyisi sekin, miltä äitiys näyttää.

Kuinka valituksesta syntyi Suomen Blogimedia

Mikäs tuo palkki tuolla sivun yläreunassa on? No minäpä kerron. Kaikki alkoi siitä, että olin puolisentoista vuotta sitten kohtuullisen vittuuntunut. Potkut uhkasivat ja piti miettiä muita tulonlähteitä. Tilitin Koti-insinöörille pitkään ja hartaasti, miten syvältä on yrittää saada blogimainoksista ruokaa pöytään.

Ei siksi, että mainoksissa olisi kategorisesti jotain pahaa. Teki tässä maailmassa sitten stand-upia tai tofua, sitä on myytävä. Ja ostajia tavoitellaan mainonnalla. Kun tuotteita ostetaan, yrittäjä ottaa välistä rahaa. Jos rahaa tulee ovista ja ikkunoista, voi ehkä palkata jonkun. Tiedätte kyllä, miten homma toimii. Mainonta on välttämättömyys.

Ongelma oli siinä, että sain pelkästään naurettavia yhteistyötarjouksia. Milloin olisin saanut postausta vastaan alennuslipukkeen toimistotarvikefirman verkkokauppaan, milloin olisi pitänyt linkata vaivihkaa uhkapelisaitille ja milloin taas olisin saanut järjestää vaippapakettiarvonnan, ilmaiseksi tietenkin. Myös iso mediatalo otti yhteyttä: tarjosivat pari sataa euroa kuussa siitä, että siirtäisin blogini heille. He puolestaan saisivat brändini, halpaa sisältöä ja mainosmyyntitulot. Kiitos ei, ei ja ei.

KUVA: Dorit Salutskij

Kukaan ei tuntunut tajuavan, että blogi on aivan erilainen mediatila kuin Ilta-Sanomat, Salkkareiden mainoskatko tai naistenlehdet.

Bloggaaja on läsnä omana itsenään, omalla nimellään. Blogissa on tarkoitus keskustella! Vuorovaikutussuhteessa mainonta edellyttää avoimuutta ja sitoutumista! Ja sitoutuminen on vakava asia! Oman mediansa omistaja ajattelee muutakin kuin klikkejä. Harhaanjohtava, puhtaasti rahan takia tehty hämäräperäinen suosittelu on yhtä fiksua kuin se vanha tuttu tuulettimeen paskominen.

Toisaalta, mahdollisuuksia oli vaikka kuinka! Oli helppo nimetä mainostajia, joiden kanssa sisältöyhteistyö olisi ollut luontevaa: kirjastot, tavarafillarit, lasten tietokirjat, ooppera, HSL, räsymatot, Ylen dokumentit, lapsiystävälliset ravintolat ja personal trainerit. Pelkille bannereille skaala on vielä laajempi, kunhan nyt turkistuottajia ei tarvitse avustaa. 

Päätin valitukseni siihen, että halusin valita itse asiakkaani, mutta myyminen taas oli aikaavievää hommaa. Tarvitsin myyjän, joka tajuaisi, että blogimainoksesta ei saa jäädä kenellekään hyväksikäytetty fiilis. Sellaista ei ollut näköpiirissä.

Koti-insinööri kuunteli. Ja vaikka hän ei välttämättä tiedä, mitä eroa on fonduella ja fondilla, mainosmaailmasta tyyppi on kärryillä. Hän lähti pystyttämään mainosrahoitteista blogimediaa, jossa oikeat ihmiset kohtaavat ja tulonjakomalli on reilu. Palaset loksahtelivat kohdalleen vuoden mittaan, rahoitus ja ihmiset löytyivät.

Tässä on ensimmäisen aallon bloggaajapoppoo! Löytyykö tuttuja?
Paatti nimeltä XO tarjosi jengillemme lanseerausristeilyn blogimainintaa vastaan. KUVA: Dorit Salutskij 

Valituksellani on nyt y-tunnus. Juuri perustettu Suomen Blogimedia vastaa minun ja kymmenen muun samalla tavalla ajattelevan, pitkän linjan bloggaajan mainosmyynnistä. Kohotimme yhdessä lanseerausmaljat viime viikolla - kaikki äärimmäisen huojentuneina siitä, että saamme vastaisuudessa mainoksista tuloja, mutta voimme silti olla ylpeitä siitä, mitä teemme.

Teidän kannaltanne juuri mikään ei muutu nykyisestä. Suurin osa sisällöstäni on edelleen mainosvapaata. En ole edelleenkään kiinnostunut tavarasta vain siksi, että se on ilmainen. Merkkaan mainokset omalla tagillaan ja avaan diilin laadun myös jutussa. Mahdolliset bannerit ehkä erotatte mainoksiksi ilman erillistä huomautusta. Ja kuten aina ennenkin, kommenttiboksi on avoin kysymyksille ja vastakkaisille kokemuksille.

Mitä tästä opimme? Aina kannattaa valittaa!