Näytetään tekstit, joissa on tunniste Terveys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Terveys. Näytä kaikki tekstit

23.2.2022

ADHD-aikuinen: Miksi en tajunnut tätä aikaisemmin?


Luin jokin aika sitten jutun siitä, millaista ajatuksia aikuisena saadusta ADHD-diagnoosista herää. Vaikka minulla ei ole diagnoosia (en ole edelleenkään saanut aikaiseksi varata lähetteellä määrättyä lääkäriaikaa, koska se oli liian monimutkaista ja aikaavievää, joten fuck that shit), ymmärrän näitä keloja todella hyvin. Kokemukselleni on tarjolla vertaistukea.

Olen hämmentynyt.

Kun jälkikäteen mietin asiaa, on ollut täysin selvää, että neuroepätyypillisyydestä johtuva käytös on määritellyt elämääni ja (nopeita) valintojani todella paljon. Miksi kukaan muu ei ole tajunnut? Ehkä siksi, että tämän diagnoosin stereotypiat ovat niin vahvat eikä minulla ole ollut selkeitä, päälle päin näkyviä vaikeuksia. Olen mestari esittämään normaalia. Olen sopeutunut, kompensoinut, piilotellut, selitellyt ja lopulta järjestänyt elämäni niin, etten joudu tilanteisiin, joissa en pärjää. 

Miksi en koskaan itse hakenut selitystä tälle ulkopuolisuuden tunteelle? Jos on aina tiennyt olevansa outo ja tulkitsevansa asioita eri tavalla kuin muut, sitä pitää status quona. Ja oppii niputtamaan kaiken omaksi tyhmyydekseen. 

Olen todella pahoillani.

Apua. Anteeksi kaikki, joiden elämästä olen vain selittelemättä häipynyt, kaikki, joille olen sanonut jotain tyhmää, kaikki, jotka olen keskeyttänyt tai joille olen ärsyyntynyt jostain minimaalisesta detaljista tai jättänyt kuuntelematta, kaikki, joille olen luvannut jotain ja unohtanut, odotuttanut, riidellyt, vaihtanut suunnitelmia lennosta ja sekoillut. Ystävät, lapset, duunikaverit, veljet, eksät. Ihan oikeasti: anteeksi. Ei ole ollut tarkoitus.

Olen helpottunut.

Yhtäkkiä koko elämäni saa selityksen. Se on saakelin outo fiilis, jonka haluaa ensin kyseenalaistaa. Ei tämä voi olla näin yksinkertaista. Ja kaikilla meillä on hei ADHD! Kaikki vaipuvat joskus ajatuksiinsa, eivät saa asioita maaliin ja tuskastuvat muiden hitauteen. 

Varmasti kaikki joskus irtisanoutuvat duuneistaan hetken mielijohteesta, deletoivat ihmissuhteita kertomatta heille syytä, vaihtavat huonekalujen paikkaa säännöllisesti, sekoittavat jatkuvasti oikean ja vasemman, unohtavat niiden ihmisten olemassaolon, joita eivät juuri sillä hetkellä näe eivätkä muista syödä tai juoda pariin päivään, jos on jotain kiinnostavaa työn alla. 

Ja tokihan kaikki tunnistavat tämän jatkuvan varpailla olon fiiliksen:

“You never know when something is going to go horribly wrong. There's every chance it will. If my boss calls me, I wonder what went wrong. If I get mail, I wonder if I'm going to jail. You assume and expect that at any moment you're going to get sideswiped by something, and it's something you did or forgot to do that is going to have severe repercussions.”

Olen tottunut kyselemään ystäviltäni, että eihän kukaan ole suuttunut minulle jostain. 

Kaikkihan näin tekevät! 

Vai onko tosiaan niin, että ihan kaikilla ei ole seitsemää radiokanavaa auki päässä yhtä aikaa (ja voit surffailla niiden välillä vapaasti, mikä toki aiheuttaa keskustelukumppanissa epäselvyyttä, että mistä hitosta puhuimmekan) ja ne sammuttaa vain itsensä piiputtaminen fyysisesti? 

Ai. No ei sitten.

Olen toivoton.

Opin joka viikko lisää. Että ADHD on jaettavissa kolmeen tyyppiin. Että dopamiinin annostelussani on ongelmia (tämänkin olen tiennyt aina), miten estrogeenin heilahtelut vaikuttavat keskittymiskykyyn ja aivosumuun, miksi suhtaudun jyrkästi unirytmin tarpeettomaan sotkemiseen saatanan kesäajalla ja miksi en uskalla ajaa autoa. Tietoa on liikaa enkä ehdi lukea kaikkea. Ja tiedän myös etten parane tästä ikinä, mitkään "ryhtiliikkeet" eivät auta.

Olen toiveikas.

Mitä enemmän opin itsestäni, sitä todellisemmaksi maailma muuttuu ja sitä paremmin osaan varautua huonoihin päiviin. Olen opetellut pelaamaan mobiilipeliä (Woodoku), jonka avulla sekä kehitän keskittymiskykyä että testaan päivän "kunnon" enkä tingi urheilusta enää kenenkään takia.  Neuroepätyypillisyys – kuten melkein kaikki ihmisen bugit ja featuret – ei ole mustavalkoinen asetus, joka joko on päällä tai ei ole. Pääni on ehkä vyyhti, mutta langanpää on löytynyt.  


5.11.2021

Älä laiminlyö omia tarpeitasi


Päätin eräänä kesäisenä aamuna pitkästä aikaa hypätä vaa'alle. Kun näin lukeman, nousin pois, putsasin laitteen pohjasta pölyt ja nousin sen päälle uudelleen. Toistin prosessin vielä kerran. Tauluun ilmestyi sitkeästi sama kuutosella alkava lukema. Uskottava oli: painoni oli sama kuin 17 vuotta sitten. 

Uutinen tässä on se, etten ole aktiivisesti laihduttanut, lopetin ryhtiliikkeet ja kokeilut aika päiviä sitten. Olen syönyt kesällä pizzaa ja juonut viiniä, tuhoan karkkipussin aina silloin tällöin ja olen addiktoitunut cheddar-linssisnackseihin. Käyn toki jumpissa ja tenniksessä, mutten pidä fanaattisesti kiinni treenipäivistä. Jos ei tänään maistu, menen huomenna. Koira pitää huolen päivän askelmääristä.

No, miten tällainen temppu sitten tehdään? 

Vahingossa. Tämä ilmiö alkoi jo viime kesänä kun vietin ennätysmäärän aikaa yksin. Minä laihdun, kun
a) elän omien biorytmieni mukaisesti ja
b) olen onnellinen. Tai ainakin ei-surullinen.

Eron jälkeen vietän säännöllisin välein sellaista elämää, jossa määrittelen itse omat aikatauluni. Tämä johtaa mm. siihen, että syön sopivasti eli silloin kun on nälkä, liikun paljon enemmän ja nukun hyvin.

Olen tiennyt aina, että aineenvaihduntani ei toimi ravitsemussuositusten mukaan. En tunne nälkää tai nälkäkiukkua, en tarvitse välipaloja. Pätkäpaastoilen ihan vahingossa, jos teen jotain kiinnostavaa tai dopamiinitasot ovat korkealla (suosittelen lämpimästi myös seksielämää!), jolloin en edes muista syödä (tämä on myös add-jengille tyypillistä) mutten myöskään kompensoi syömättömyyttä seuraavana päivänä. Lisäksi saan syödä mitä sattuu. Minulle on aivan sama vedänkö paahtoleivän vai sushibuffan, pääasia, että verensokeri nousee. 

Voisin kuvitella, että tältä tuntuu keliaakikosta, joka vihdoin tajuaa jättää gluteenin pois. Sovin hirveän huonosti lapsiperhemuottiin, jossa on tarjoiltava säännöllisin väliajoin lämpimiä aterioita ja välipaloja. 


Oura komppaa. Minulla on sormukseni dataa siitä, että olen paremmassa kunnossa kuin koskaan. Leposykkeeni keskiarvo laski ensimmäistä kertaa alle 50 lyöntiin minuutissa ja sykevälivaihteluni on kuin parikymppisellä. Syvää unta tulee parhaimmillaan kolme tuntia yössä.

On tässä haittapuolensakin. Saan todennäköisesti aivan liian vähän nestettä, sillä en tunne myöskään janoa enkä osaa kantaa vesipulloa mukana. Toiseksi on selvää, että on päiviä, jolloin ruokavaliossani on pelkkiä tyhjiä kaloreita, mutta korjaan hivenainepuutoksia purkista, epäsäännöllisesti tietenkin. 

Ja sitten disclaimer: tämä minun metodini ei oikeastaan ole mikään metodi. Se toimii vain toiselle samalla tavalla viritetylle ihmiselle. Suurin osa ei pysty tällaiseen epämääräisyyteen ihan jo nälkäkiukun vuoksi. Sydänsurujen laihduttava vaikutus taas on henkisesti vähän turhan raskas suositeltavaksi. 

Mutta. Mikään ei estä oman vaatimustason nostoa. Älä laiminlyö omia tarpeitasi. Vaikka suhtaudun ylipäätään kaikkiin itsensä kuuntelemisen neuvoihin vähän hymähdellen, yleiseen tapojen, tottumusten ja luulojensa tutkiskeluun kannustan lämpimästi. Joskus se tarkoittaa sitä, että omasta hyvinvoinnista pitää nostaa järkyttävä meteli. Pidä kiinni omasta tilastasi ja ajastasi, treeneistäsi ja unirytmistäsi. Jos olet lopenkyllästynyt makaronilaatikkoon, tee hyvänen aika itsellesi jotain muuta. (Ei perheen tarvitse syödä samaa ruokaa). Kuuntele paitsi hyvää oloa myös pahaa oloa ja kas, tiedät yhtäkkiä mitä pitää tehdä.  

Ehkä kaikkein tyydyttävintä on ollut huomata, että "vika" ei ole minussa, ei ole koskaan ollut. Kroppani toimii aivan mainiosti kun vain lopetan iänikuisen omasta hyvinvoinnistani joustamisen – eivät ne minun tarpeeni ole virheitä vaan ominaisuuksia. 

Olen tosi onnellinen, ettei minun hyvinvointiini liity sellerismoothie.


10.3.2021

Hyviä uutisia koronasta x 5


Vuosi. Siitä on oikeasti vuosi kun kirjoitin ensimmäisen koronapostauksen. Ja se on aika pitkä aika sinnitellä poikkeusoloissa. 

Koronavitutus on tullut aikaisemmin aalloissa, siis sillä tavalla, että väillä pännii enemmän ja sitten taas hiukan helpottaa. Nyt näitä helpotusjaksoja ei tunnu olevan enää juuri lainkaan. Kamelin selän katkaisi lopullisesti HS:n juttu keski-ikäisestä Vesasta, joka lähti perheineen huvikseen lomareissulle ja palasi kolmen lentokentän kautta sairaana kotiin. (Juttu oli vielä otsikoitu, että "näin valvonta pettää". Valvonta?! Miten olisi järki?! Itsekritiikki?!)

Joka tapauksessa. Olen yrittänyt Mieli ry:n suosituksesta keskittyä Vesan ja ulkonaliikkumiskiellon sijaan hyviin uutisiin. Jos sattuisitte olemaan samassa jamassa niin listasin ne tähän:

1. Koronatapaukset olivat laskusuunnassa maailmalla useamman viikon ennen pientä takapakkia. WHO arvelee, että suojautumistoimet, kuten turvavälit, hygienia ja maskit, näyttävät tehoavan, ja osa tutkijoista taas on sitä mieltä, että joissain maissa oltaisiin lähestymässä laumasuojaa.  Iloitsen myös siitä, että pitkään vapaamatkustajana laahustanut rakennusala näyttää näin kalkkiviivoilla havahtuneen siihen, että säännöt koskevat heitäkin, wow! (Perhana, lipsahti vähän negatiivisen puolelle tuo viimeinen lause, tsemppaan.)

2. Uusien rokotteiden määrä kasvaa ja perusterveiden työikäisten rokottaminen alkanee THL:n arvion mukaan kesäkuussa. Kesäkuu on 2,5 kk päästä, oikeasti. Erityisen kiinnostava on myös nenän kautta annosteltava suomalaisrokote, jossa käytetty menetelmä tehoaa muihinkin viruksiin. (Tietysti tässä ollaan otettu hiukan liian rauhallisesti kaupallistamisen kanssa, mutta pidetäänpä nyt kuitenkin tämä positiivisuus päällimmäisenä tunteena.)

3. Koronarokotepulloista saakin useamman annoksen kuin piti. Pfizerin ja Biontechin pullossa on nähtävästi tavaraa 60% enemmän kuin valmistaja lupaa. Hauskinta on, että tämä havainto tehtiin Suomessa – mitä sitä hyvää tavaraa hukkaan heittämään! On myös huomattavasti mukavampaa seurata rokotettujen kasvavaa määrää kuin maakuntien tartuntatilastoja. 

4. Rokotteet näyttäisivät olevan paitsi turvallisia myös tehokkaita. Jos et usko valmistajien testiprosentteihin, kannattaa tsekata Israelin tilanne:  "The rate of symptomatic Covid-19 -- meaning people who were infected with the coronavirus and felt sick -- decreased by 94% among people who received two doses of the vaccine, according to a press release from Clalit. The rate of serious illness decreased by 92%." Mielestäni juuri tuon vaikean tautimuodon estäminen on aivan olennaista terveydenhuollon kantokyvyn näkökulmasta ja Suomessakin on jo viitteitä siitä, että vaikka tartuntamäärät ovat nousseet, kuolemat ovat pysyneet samalla tasolla.

5. Koronatesti aka nenä-sielu -näyte saa pian varteenotettavan kilpailijan. Suomalainen firma on kehittänyt uuden nopean koronatestin, joka perustuu puhallukseen. Testituloksen saa minuutissa. Hyvä Suomi!

Niin ja bonuksena lapset ovat olleet todella terveitä: nuhaa, laattista tai influenssaa ei ole tänä vuonna vissiin ollut juuri kellään. Olemme välttyneet myös itse taudilta, vaikka koulussa on ollut altistumisia ja olen istunut kerran viikossa metrossa (jossa maskiprosentti on ollut pitkään ollut lähellä sataa). 

Onko lisää? Saa linkata! 


22.1.2021

Millaista on olla ADD-aikuinen?


Olen ekaluokkalainen
ja konttaan pulpettien alla, koska en jaksa kuunnella opettajan monotonista ääntä. Huolellisuusnumeroni on kahdeksan, kun se kaikilla muilla tytöillä on kymmenen. En ymmärrä mitä teen eri tavalla ja tunnen ensimmäistä kertaa epäselvää ulkopuolisuutta.

Olen 9-vuotias ja oppinut vihdoin lukemaan. Havahdun siihen, että äitini sanoo jollekin jossain kaukana, että "se lukee, ei se silloin kuule eikä näe mitään". Hän tarkoittaa minua. Luen tuntikaupalla putkeen, Uppo-Nallet, Tiina-kirjat, Neiti Etsivät ja lopulta luen Spectrumin tietosanakirjasarjan, koska se ei lopu kesken. Heitän maitopurkin seinään, koska se ei aukea. 

Olen 15-vuotias ja koputan koulun tyhjällä käytävällä luokan oveen. Olen kroonisesti myöhässä, koska olen valtavan aamu-uninen ja unohdun usein ajatuksiini. On vaikea selittää, miksi niin tapahtuu, sepitän opettajalle jotain koirasta, bussista tai avaimista, ihan sama, huomiseksi täytyy keksiä uusi selitys.

Olen viiden laudaturin abiturientti ja saanut roskiksessa asuvan puliukon elämästä kertovasta ylioppilasaineestani pistettä vaille täydet. Opettaja tulee sanomaan, että olen ikäisekseni lahjakas kirjoittaja. En usko häntä, kuka tahansahan tuollaisen saisi aikaan, ei se mitään vaatinut. 

Olen 23-vuotias ja meinaan jäädä auton alle, koska en huomaa liikennevaloja. Ystäväni ihmettelee, miten kukaan voi olla huomaamatta liikennevaloja ja ensimmäistä kertaa tajuan, että minun ei pitäisi ajaa autoa. Mietin, ovatko kaikkien muidenkin reidet yhtä mustelmilla kaikesta huonekaluihin törmäilemisestä. 

Olen 33-vuotias ja eksynyt harmaaseen sumuun. Elämästä on tullut loputtomien uusien vaatimusten labyrintti, täynnä rutiineja, ohjeita ja sääntöjä, joita en muista. Olen vihainen itselleni, sillä en ymmärrä, miksi kuvittelin selviäväni lapsesta – miksi en vain seurannut intuitiotani, joka sanoi että ei, ei, ei. Elämäni oli hyvässä balanssissa ja nyt kaikki on pilalla. 

Niin. 

Olen aina tiennyt olevani vähän omituinen – epänaisellisen impulsiivinen, fyysinen, sähläävä, väärällä tavalla kulmikas ja lyhytpinnainen – ja olen yrittänyt pitää salaisuutena sen, että aivoni selvästi toimivat eri tavalla kuin muiden. Olen pienestä pitäen hämmästellyt, miten sujuvasti ihmiset ymmärtävät käyttöliittymiä, liikennemerkkejä ja muita ihmisiä, kun tulkintatapoja on satoja. Minä joudun selvästi ponnistelemaan asioissa, jotka muilta näyttävät sujuvan itsestään. Mutta ei tehdä tästä mitään numeroa, ajattelin. Olen vain aika laiska ja mukavuudenhaluinen ja muut vain paljon pätevämpiä. Ja lisäksi olen olosuhteiden uhri, veljien kanssa kasvanut, vaille varhaiskasvatusta jäänyt. 

Ja sitten yhtäkkiä viime keväänä luin etäkoulukoomassa artikkelin, josta tunnistan aivan liian hyvin itseni. Tein testinTein toisenkin

Unohdin hetkeksi hengittää. On omituinen tunne, kun kaikki epäselvät palaset yhtäkkiä piirtyvät esiin kuin tieteiselokuvassa ja loksahtavat paikoilleen. Minä olen ollut tällainen lapsesta asti

Olen tietenkin kuullut tarkkaavaisuushäiriöstä jo kauan sitten. Sana nousi esiin mm. Snadin legendaarisessa vasukeskustelussa, josta kirjoitin tämän tekstin, mutta en sen kummemmin jäänyt sitä miettimään. Ne ADHDthan ovat niitä järjettömästi riehuvia poikia ja joskus tyttöjä, ei Snadi ole sellainen. Hän nyt vain on mikä on, vähän hömelö ja lapsi. Ihan niin kuin minäkin, paitsi että olen aikuinen.

En tarvitse diagnoosia, en ole sairas. Olen 46-vuotias ja oppinut olemaan tällainen. Tiedän erittäin hyvin mitä osaan ja mitä en. Osaan kokemuksesta varoa impulssiostoksia, vääriin asioihin keskittymistä ja turhaa riskienottoa. Tiedän, että minun on turha yrittää värittää aikuisten värityskirjoja, pelata minigolfia tai hoitaa reskontraa. Mutta kun pystyn keskittymään työhöni, olen erittäin nopea enkä todellakaan lopeta ennen kuin olen valmis. Viihdyn hyvin yksin (satojen tulessa olevien rautojeni kanssa). Aivoni yhdistelevät mitä omituisempia asioita, joten olen luova ja pystyn konseptoimaan lennosta. Avokonttorit eivät ole ongelma, koska muun maailman saa pois päältä ihan vain päättämällä. Olen huoleton huithapeli ja innostun spontaanisti kaikenlaisista ideoista, mutten voi keskustella kuin yhden ihmisen kanssa kerrallaan ja silloinkin puhun päälle. 

On tavattoman lohdullista, että selittämätön vanhemmuuden vaikeuskin sai otsikon.

"Lahjakkailla naisilla kompensointikyky piilottaa usein oireet, jolloin kuormituksen lisääntyminen syystä tai toisesta paljastaa vasta ongelmat ympäristölle. AD/HD -nainen kyllä on koko ajan tiennyt, että jotain on vialla ja ponnistellut suoriutuakseen muiden lailla."

Tämä on sinulle, joka olet minun laillani miettinyt, voiko ihminen tulla hulluksi niin, ettei vain koskaan enää palaa ajatuksistaan takaisin reaalimaailmaan. En tiedä, mutta hulluksi tulee ainakin niin, että yrittää olla jotain muuta kuin on. 


14.1.2021

Menkat näyttävät tältä





Menin eräänä sunnuntaina jumppaan, vaikka ei olisi pitänyt. Ärtynyt mielentila ja väsymys olivat kaikki syitä skipata, mutta oli pakko tehdä jotain eikä ulos voinut mennä. Kun päätin kokeilla vielä tunnin loppuvaiheessa kunnon sykkeennostoa, vasemmassa pohkeessa napsahti. Jatkoin tietenkin loppuun, kuka hullu nyt väliin jättäisi, mutta kun linkutin kotiin mietiskelin kaikenlaista oman kehon kuuntelemisesta.

Se oli väärä treeni sille päivälle. Olisi pitänyt ottaa rauhallisemmin (tai hyväksyä että rauhallisesti ottaminen ei ole oikeastaan koskaan ollut vahvuuteni) ja mennä kävelylle äänikirjan kanssa, keleistä viis. 

Miksi ihmeessä päätin painaa kaasun pohjaan?
Ja miten ihmeessä kroppa ei kestä enää ollenkaan samaa kuin joskus?

Ja sitten näin artikkelin, jossa puhuttiin siitä, miten jalkapalloilijoiden kuukautiskierto vaikuttaa mm. eturistisidevammoihin. Huoh, jo mielentilasta olisi pitänyt tietenkin tajuta, että biorytmit olivat epäsuotuisat ja PMS:ssä mikä tahansa liikkuminen auttaa. 

Laitan toivoni siihen, että tytöstä polvi paranee. Kolmen naishenkilön perheessä aiheeseen törmätään jo nyt säännöllisesti ja haluan, että kynnys puhua kanssani kuukautisista on mahdollisimman matala. Olen alkanut puhua menkoista ja niihin liittyvistä lieveilmiöistä korostetun avoimesti. 

Itse sain kuukautiset 16-vuotissyntymäpäivälahjaksi enkä tajunnut ollenkaan, miksi kärsin järkyttävistä vatsakivuista. Ei koulussa tällaisesta puhuttu! Olisin varmaan soittanut itselleni ambulanssin ellei Mutsi olisi tuonut vaivihkaa paketillista siteitä ja vahvaa kipulääkettä huoneeseeni. Esittelyosuus oli siinä, mutta tehtäväkseni jäi päätellä että hänkin on kärsinyt menkkakivuista ja jopa niihin liittyvistä migreeneistä. 

Vaikka koulu ja ystävät hoitavat valistusprosessista oman osansa, minun roolini on toimia käytännön menkkatukena ja jakaa perimätietoa. Pidinkin ensimmäisen esitelmän likoille menkkastashini diplomaattisesta koskemattomuudesta jo muutama vuosi sitten, kun kävin hakemassa kuukuppini barbileikeistä, jossa se toimi pipona. Sittemmin olen jo esitellyt sisältöä yleisemminkin. Laatikosta löytyy niin kuppi kuin siteet, tamponit, kipulääkkeet ja sappisaippua. Minun menkkani näyttävät tältä, jollain muulla erilaiselta.

Olen oppinut kropastani vuosien mittaan paljon asioita, vaikka en signaaleja aina muistakaan kuunnella. Minulla on kokemusta runsaiden ja kipeiden menkkojen kanssa elämisestä muutamalta vuosikymmeneltä ja tulen sen verran vahvasta PMS-suvusta, että oireiden tunnistaminen auttaa ihan ihmissuhdetasollakin. Ovulaatioviikko taas kannattaa hyödyntää täysimääräisesti, sillä silloin kaikki sujuu. Näin jälkikäteen olisi ollut hyödyllistä tietää vaikkapa miten suvussamme vaihdevuodet ovat edenneet. Ja että valkoisia pellavahousuja ei kertakaikkiaan kannata käyttää KP 1-5 – tai jos laitat, älä ainakaan aivasta.

Lisäksi kuukautiset ovat naiselle tärkeä terveysindikaattori, jota kannattaa seurata samaan tapaan kuin muitakin arvoja. Kropan kuuntelemista voikin opetella mm. sovellusten kautta (yksi tosi basic on Period Tracker). Seuraan itse menkkojani Bellabeatin sovelluksella, jossa se on sivutoimintona, mutta se on juuri riittävä ihmiselle, joka ei suunnittele lisääntyvänsä. Nykyään laitan datan myös Ouraan, joka näyttää, miten kuukautisten alkaminen siirtää ongelmat yläpäästä alapäähän: lämpötila laskee, unen laatu paranee, syke alenee, HRV kohoaa. Näin munasarjojen elämän ehtoopuolella tämä taso riittää. 

25.10.2020

Kyllä, minäkin olen käynyt terapiassa


Olen viime aikoina miettinyt ihmispaskan määritelmää. Tiedättehän, yleensä ihmispaskalla viitataan sellaiseen täysin moraalittomaan ja raukkamaiseen mulkkuun, joka pöllii esimerkiksi pikkulapselta pyörän tai huijaa vanhukselta tämän säästöt. Mutta nyt tämän Vastaamo-keissin myötä määritelmä on löytänyt aivan ulottuvuuden. Maassamme todella asuu sellainenkin henkilö, joka kokee, että on ihan ok pölliä elämänsä vaikeisiin tilanteisiin apua hakeneiden ihmisten henkilötunnuksia ja osoitteita kiristääkseen heiltä bitcoineja. 

On vaikea sanoa mikä minua pännii seuraavaksi eniten – uhreille koitunut suru ja ahdistus, kaikki se ylimääräinen työ omien tietojen suojaamiseksi vai Vastaamon totaalinen vastuuttomuus tilanteen osasyyllisenä. Varmasti erityisen kiitollista on selvitellä tätä huoltajan ominaisuudessa esimerkiksi oman lapsensa potilastietojen osalta. Jos olet itse yksi tietomurron ja kiristyksen uhreista, suosittelen lukemaan tämän Katleena Kortesuon päivityksen, jossa on tosi hyvä koonti toimintaohjeista. 

Löydän jonkinlaista brutaalia iloa Vastaamon asiakasmäärästä: 40000 on iso luku. Jos hakkerimulkkujen tavoitteena oli kiristää häpeällä, joka syntyy nolon marginaalipalvelun asiakaskuntaan kuulumisesta, niin eipä se tainnut oikein onnistua. Terapiapalveluiden normalisointia ei ole koskaan tehty samalla mittakaavalla kuin somessa tällä hetkellä tehdään kirjeitä ja neuvoja jakamalla. 



En ole itse saanut kiristyskirjettä, koska en ole Vastaamon asiakas. Läheltä kuitenkin piti. Soitin sinne nimittäin muutama vuosi sitten parisuhdeterapeuttia etsiessäni, mutta kaikki olivat varattuja ja löysin lopulta suositusten perusteella hyvän. Kävimme terapeutin kanssa tosi hyviä keskusteluja ja vaikka se ei parisuhdetta pelastanutkaan niin henkilökohtaisesti löysin monta kiveä, jotka ovat hanganneet kengässä koko elämäni. Suosittelen terapiaa ihan jokaiselle 70-luvulla syntyneelle.

Itse asiassa kaikki fiksuimmat tapaamani ihmiset ovat käyneet jonkinlaisessa terapiassa ja ovat yleensä mitä parhainta keskusteluseuraa. Voi myös olla, että juuri siitä syystä he ovat kasvaneet aikuisiksi eivätkä esimerkiksi koe tarvetta tehtailla typeriä tietomurtoja kiristääkseen apua etsineiltä ihmisiltä rahaa. Ja jos on suht sinut itsensä kanssa, ei tule mieleenkään kyylätä kenenkään muun potilastietoja, koska ne ovat yksityisasioita.

Toivon näille luusereille sitä samaa mitä aina: sukupuolitautia, vaikeaa aknea ja tässä tapauksessa myös kunnon kakkua ilman ehdollista.

24.9.2020

Kukaan ei hae aborttia huvikseen


Minä olen tottunut pitämään Suomea modernina oikeusvaltiona. Tiedättehän, täällä voi luottaa vaalitulokseen, ostaa bussilipun mobiilisovelluksella ja asioida verottajan kanssa internetissä. Kaikki järjestyy. Jopa yhdenvertaisuus- ja tasa-arvoasiat etenevät niin varhaiskasvatuksessa kuin rekrytointiprosesseissakin. Ja jos ei etene niin vapaassa kansalaiskeskustelussa nostetaan esiin erilaisia kipupisteitä. Mutta yksi asia on tähän asti ollut tabu.

Johtuisiko tästä luottamuksen kontekstista, että moni ei tiedä suomalaisen aborttilainsäädännön vertautuvan tiukkuudessaan konservatiiviseen Puolaan. Tämä on tullut yllätyksenä niin naisille kuin miehille. Erityisen järkyttävää tähän todellisuuteen on törmätä gynekologilla, jossa saa kauhukseen kuulla olevansa raskaana, vaikka sen ei todellakaan pitänyt olla mahdollista (oli käytetty ehkäisyä ja munasarjat eivät olleet toimineet normaalisti pariin vuoteen). Ja että tästä seuraa lausuntokierros ja ajanvarausruljanssi ja sitten pitäisi keksiä perustelut, miksi haluaa pyytää raskaudenkeskeytystä. 

Että mukavaa työpäivän jatkoa.

Tämänhetkinen tilanne on siis se, että Suomessa nainen ei saa aborttia omasta tahdostaan. Raskaudenkeskeytykselle pitää ensin hakea lausunto esimerkiksi terveyskeskuslääkäriltä (tai maksaa yksityiselle) ja toinen suostumus synnytyssairaalasta. Halu ja tarve abortille pitää myös perustella niin sanotuilla "sosiaalisilla syillä", paitsi jos naisen terveys on uhattuna. Itsemääräämisoikeus ei siis päde naisen elämän kannalta mitä henkilökohtaisimmassa ja rankimmassa päätöksessä. 

Olen jo aiemminkin kirjoittanut, ettei kyseessä ole mikään jalkahoito. Kukaan – ja toistan kukaan – ei hae aborttia huvikseen tai hetken mielijohteesta. Miksi ihmeessä siis pitäisi pitkittää ja vaikeuttaa muutenkin raskasta prosessia – kuka siitä hyötyy? Laki on todellakin aika päivittää ja päivitystä haetaan kansalaisaloitteen kautta

"Kun nykyinen aborttilaki vuonna 1970 säädettiin, raskaudet keskeytettiin kirurgisesti. Raskaus todettiin ensin perusterveydenhuollossa ja keskeytettiin sitten erikoissairaanhoidossa. Nykyään tilanne on toinen. Yli 97 prosenttia aborteista tehdään lääkkeellisesti, joten keskeytyksen voisi hoitaa kokonaan perusterveydenhuollossa tai esimerkiksi ehkäisy- ja perhesuunnitteluneuvoloissa. 
OmaTahto2020-kansalaisaloite vaatii lakia muutettavan siten, että raskaus voidaan raskaana olevan pyynnöstä keskeyttää 12:nteen raskausviikkoon saakka. Toimenpiteen edellytyksistä tulee poistaa vaatimukset perustella pyyntöä esimerkiksi sosiaalisilla syillä. Raskaana olevan oman tahdon on riitettävä keskeytyksen saamiseen."

Kansalaisaloitteen takana ovat muun muassa Väestöliitto, Suomen Gynekologiyhdistys, Suomen Kätilöliitto, Sexpo, Amnesty Finland, Ihmisoikeusliitto ja lähes kaikki poliittiset naisjärjestöt. Ei kovin yllättäen kannatusilmoituksia on kertynyt vuorokaudessa yli 19000. 

Muutama muukin näköjään kaivoi pankkitunnukset esiin saman tien. Aloitetta voi kannattaa täällä

31.8.2020

Lataa Koronavilkku


Latasin tämän sovelluksennään. THL:n tuottaman Koronavilkun pointti on mahdollisten tartuntaketjujen nopea katkaiseminen kaksisuuntaisesti. Jos siis sinulla todetaan koronavirustauti, saat terveydenhuollosta avauskoodin, joka syötetään sovellukseen ja sovellus varoittaa kohtaamiasi ihmisiä nimettömästi mahdollisesta altistumisesta. Jos taas joku kohtaamistasi henkilöistä ilmoittaa sairastumisestaan, saat itse sovellukseen varoituksen mahdollisesta altistumisesta ja toimintaohjeet.

"Sovellus laskee altistumiselle todennäköisyyden, joka riippuu kolmesta asiasta: miten kauan oltiin lähellä toista ihmistä, miten lähellä toista ihmistä oltiin sekä arviosta tartunnan saaneen henkilön tartuttavuudesta. Tartuttavuus lasketaan oireiden ilmaantumispäivän perusteella. Terveydenhuolto tallentaa tiedon oireiden ilmaantumispäivästä positiivisesta testituloksesta kertovan avauskoodin yhteyteen."

Sovellus on toteutettu fiksusti niin, että puhelimien kautta ei liiku mitään käyttäjädataa eikä sovellus kerää sijaintitietoja.

Suorat latauslinkit ovat:

Tämä oli ensimmäinen sovellus, jonka lataamisen yhteydessä toivoin, että a) sitä ei tarvitse käyttää millään tavalla ja b) voin jossain vaiheessa delliä sen hyvillä mielin.

Turvallista matkaa!

12.7.2020

Korona pisti liikuntarutiinit uusiksi – ja hyvä niin



Muistatteko kun huhtikuussa ulvoin, että kaikki turvalliset liikuntarutiinini menivät koronan myötä vessasta alas? En päässyt jumppatunnille, salille enkä uimaan. Koska en löytänyt itsestäni olohuonejumppaajaa, istuin sohvalla ja ihmettelin, että mitä nyt. Jäljellä oli vain kävely.

Lopulta kyllästyin itseeni. Päätin, että jos elämä ojentaa sitruunoita, vähintä mitä voin tehdä on olla puristamatta niitä silmääni. Ostin siis uudet lenkkarit ja aloin kävellä like never before. Olin toki kävellyt äänikirjojen kanssa jo pitkään muutaman kerran viikossa, mutta nyt siitä tuli päivittäistä: etäpalaverimetodi, ystävän kanssa vietetty hetki, stressihallintakeino ja liikuntasuoritus. Jossain vaiheessa huomasin, että joka ilta oli päästävä kävelemään. Tuntui hyvältä väsyä ja hengästyä.

Toiseksi aloitin uudelleen tenniksen, koska halli oli ainoa kiinnostava, auki oleva liikuntapaikka, eikä tenniskavereista ollut pulaa, kerrankin! Sain pitkästä aikaa päälle hyvän pelirutiinin, jolloin lyönnit kehittyivät ja syöttö alkoi kulkea. Aloin nauttia pelaamisesta ja innostus ruokki pelaamaan vielä paremmin, hakemaan niitä palloja, joita en olisi aiemmin lähtenyt hakemaan. Tunnin jälkeen naamani oli paloauton punainen.

Olen saanut Snadinkin houkuteltua mailan varteen.

Tämä kaikki riehuminen alkoi hiljalleen näkyä. Skidi siitä kai ensimmäisenä huomautti: näytin kuulemma sporttiselta. Säännöllinen peruskuntoharjoittelu ja pallon jahtaaminen olivat parantaneet ryhtiä, lisänneet lihaksia ja poistaneet kolme kiloa painoa täysin huomaamatta, ilman sen kummempia tavoitteita. Ja toki sen tunsin itsekin. Viime viikonloppuna uskaltauduin ensimmäistä kertaa jopa juoksulenkille, kun kaikki muut liikuntasuunnitelmat kariutuivat. Hetken aikaa hain portailla kiukkua ja sitten lähdin jolkottelemaan maalaismaisemaan, omaa hidasta tahtiani.

Siinä viljapeltojen viertä hölköttäessäni mietin kipuväistöä. Kipuväistö on termi, jonka opin fyssarilla. Hän katsoi, kun nousin lattialta ja osasi liikkeeni perusteella kertoa, mihin kaikkialle minua sattui ja mitkä lihakset eivät olleet kunnossa. Mutta kipuväistö voi olla myös henkistä. Se näkyy takariviin piiloutumisena. Omasta urheiluvuorosta joustamisena. Kotiin jäämisenä. Tekosyinä.

Älkää käsittäkö väärin. Juokseminen oli edelleen tylsää ja raskasta, mutta ero oli siinä, etten kertaakaan pelännyt kuolevani. Tiesin, että siedän hengästymistä paljon paremmin, pääsen jyrkätkin mäet ylös ja jaksan kotiin asti. Ja mikä tärkeintä osasin laittaa lenkkini siihen lokeroon, johon se kuului: hätävaraliikunnaksi, kun kaikki kivat vaihtoehdot ovat poissa laskuista. Sen lokeron kansi avataan vain jos mitään kivempaa ei ole tarjolla.

Monesti hyvinvointi nähdään suoraviivaisena ketjureaktiona, jolloin muuttamalla yhtä asiaa seuraa automaattisesti toinen. Mutta useimmiten tarvitaan useampia muutoksia eri paikoissa, paljon aikaa totuttelemiseen ja kolmanneksi vielä itseluottamusta kestää alkuvaikeudet ja takapakkivaiheet.



Kun pari vuotta sitten lopetin virallisesti kaikki ryhtiliikkeet, en tietenkään hylännyt terveitä elämäntapoja vaan toivotaan toivotaan -ajattelun. Jossitteluun perustuvassa elämäntyylissä kaikki hyvä tapahtuu aina ehdollisena: minä saavutan asian X, kun jotain muuta tapahtuu ensin. Tässä piilee ansa: maali liikkuu koko ajan. Toiseksi: mitä jos se ensimmäinen asia ei koskaan tapahdu? Lapsiperhearjessa tiellä on aina jotain, jos ei vesirokko-noromaraton niin sitten joku erikoispainajaisjakso. Täytyy olla varauloskäyntejä ja hitosti joustavuutta itseään kohtaan. Tavoitteellisuus toimii vain ilon kanssa.

Ei hätää, en ole alkamassa hyvinvointivalmentajaksi eikä minun urheilusuoritteitani voi edelleenkään jakaa somessa, mutta naaman voin. Se kuuluu tyytyväiselle naiselle.


25.6.2020

Sillä mennään, mitä on



Seisoin ruokakaupan vihannesosastolla ja pohdin kotitoimiston lounasvaihtoehtoja. Näin helteellä olisi kiva syödä salaattia, jee! Vaikka buffat ovat kiinni, äkkiäkös sitä pyöräyttäisi itselleen jonkun ihanan lounassalaatin, sellaisen, jossa olisi kaikkia lempijuttujani kuten mozzarellaa, grillattua paprikaa, höyrytettyä parsakaalia, punasipulia, leipäkrutonkeja... Näin itseni havahtumassa tietokoneen äärestä lounasaikaan ja marssivani keittiöön, katsovani jääkaapin vihanneslaatikkoon... ja tarttuvani kahteen karjalanpiirakkaan, jotka nakkaisin paahtimeen.

Ei, se salaatti ei vain tapahdu. Jos haluan syödä jotain muuta kuin leipää, annoksen täytyy olla (mikro)valmiina jääkaapissa. Minä en pilko, keitä, paista tai höyrytä vaan menen ruoanlaiton kanssa siitä, missä aitaa ei ole. Aina.

Ja on niitä muitakin juttuja.

Minä en ole suurien tunteiden intohimoihminen, joka yhtäkkiä hurahtaisi johonkin täysillä ja saisi hurjia kiksejä vaikkapa parantuneista leuanvetotuloksista. Olen ennemminkin ajelehtiva, hetken mielijohde -ihminen. Jos kokeilen jotain uutta, se tapahtuu suunnittelematta ja vahingossa.

Yhtä lailla olen nyt kolme vuotta yrittänyt suunnitella pupunkestävää aitaa takapihan kasvien suojaksi. Ehkä voin vihdoin myöntää, että jos aidan todella haluan nousevan, on tilattava joku tekemään se, sillä minä en saa sitä aikaiseksi.

Ja kallis kuntosalijäsenyys on minulle huono investointi, koska en käy salilla, vaikka kuinka toivoisin. Vain lenkkeily on tylsempää kuin salitreeni.



Yksi keski-ikäisyyden parhaita puolia onkin hiljalleen kasvanut rehellisyys mitä tulee paitsi omiin taitoihin myös kunnianhimoon ja motivaatioon tehdä asioita. Oman rajallisuutensa tunnistaminen on fiksua erityisesti kun ärsykkeitä tulee monesta kanavasta. Olen ylipäätään ihan saakelin kyllästynyt kaikkiin itsensäkehittämisvillityksiin, joissa pitäisi innostua milloin aikuisten värityskirjoista, milloin mindfullnessista tai marittamisesta. Elämä tuntuu jo muutenkin ultrajuoksulta, jonka aikana pitäisi kierrättää lastenvaatteet, kylvää rairuoho, suorittaa MBA-tutkinto ja saavuttaa nirvana, mutta maali siirtyy koko ajan. Ainoa asia, johon olisi syytä hurahtaa on lantionpohjan lihasten jumppaaminen. Se ei ole pessimismiä vaan priorisointia. En ole luovuttanut vaan tunnistanut, rajannut ja hyväksynyt oman mukavuusalueeni, koska keskityn etsimään asioita, joita haluan tehdä ja heitän laidan yli asioita, jotka eivät kiinnosta pätkääkään. 

Tällainen omien oikkujensa tiedostaminen ei tietenkään tarkoita, etteikö mitään kehitystä voisi koskaan tapahtua. Tietenkin voi, mutta se edellyttää jotain muuta muutosta: olosuhteiden vaihtumista, prioriteettien muuttumista – tai terapiaa.

Niillä vahvuuksilla mennään, mitä on. Pääsääntöisesti saan tehtyä asioita siksi, että
a) alkaa vituttaa riittävästi etten osaa jotain,
b) tekemiseen liittyy joku kiinnostavan tavoitteellinen kilpailu tai
c) niistä seuraa muille hyvää mieltä.

Ja näillä korteilla minun on pelattava.

Toisin sanoen, jos et voi madaltaa kynnystä, tsekkaa voitko leventää karmeja tai jättää kulkematta koko hiton ovesta.

Jos et ikinä silitä, älä osta silitettäviä vaatteita tai hyväksy rypyt.
Jos vihaat juoksemista, kävele.
Jos pätkäpaastoilu on helppoa, mutta ohjelman noudattaminen vaikeaa, pidä paastopäiviä ex tempore siellä täällä, ilman aikatauluja.
Jos et voi hyödyntää aamun tunteja, käytä illan tunnit.

Ja ennen kaikkea lakkaa tuntemasta häpeää asioista, joita ei tarvitse hävetä. Sosiaalisen paineen aiheuttama ahdistus ei koskaan ole hyvä motivaattori, oli kyse sitten perheenlisäyksestä tai terveellisten elämäntapojen noudattamisesta. Murheita riittää kyllä ilman itseruoskintaakin.

12.6.2020

Neljä päivää yksin kotona



Sain pitää vuotuisen taivaan lintu -retriittini hieman etuajassa. Koska olen perheestä ainoa, jolla on tällä hetkellä jonkin verran töitä, muut painuivat mökille ja minä jäin kotiin.

En ole koskaan elämässäni ollut ahdistunut, mutta karanteenin jälkeen tunsin mielipuolista tarvetta olla tekemättä mitään ja tehdä aivan kaikkea. Että ei olisi töitä, ja että olisi töitä, ja saisipa vain nukkua ja vetää kauheat taulut kavereiden kanssa. Nähdäkseni nämä kaksi ääripäätä voi yhdistää onnistuneesti vain niin, että sinkoilee muutaman päivän ajan täysin pidäkkeettömästi juuri sen hetkisen fiiliksen mukaan sohvan ja eri aktiviteettien välillä.

Neljä päivää yksin kotona oli tosiaan ratkaisu.

En käynyt ruokakaupassa, pyykännyt tai avannut kylppärin viemäriä.
En laittanut ruokaa.
En mennyt nukkumaan silloin kun Oura käski.
En saanut käytyä rautakaupassa etsimässä pupuaitatarvikkeita enkä saanut kierrätettyä Snadin 122-128 cm vaatteita.

Sen sijaan minä menin toimistolle, ajattelin kirjoittamista, pelasin tennistä, kävin kävelyillä, istuin takapihalla kahvimukin kanssa, kävin uimassa, kuuntelin linnunlaulua, tapasin ystäviä, söin ravintolassa, nukuin päiväunet, hankin krapulan ja sitten vain tuijotin seinää. Riehuin ja lepäsin vuoronperään.

Ja kas vain, Ourakin rekisteröi rentoutuneen tilani: leposykkeeni laski pitkästä aikaa normaalille tasolle (joka siis alkaa nelosella) ja syvän unen määrä alkoi kasvaa. Samalla alkoi olokin kohentua. Tällainen kai on keski-ikäisen nollaus, vähän kaikkea mutta spontaanisti ja täysin omaehtoisesti.



Breikki tuntui erityisen tarpeelliselta mutta myös etuoikeutetulta. Asiat ovat erittäin mukavasti kun voin itse säädellä olosuhteita irtiottoon sopiviksi. Perhe-elämä ei ole ollut muutamaan vuoteen erityisen kuormittavaa, mutta edelleen eläminen vailla minkään valtakunnan rutiineja, on hermolepoa. Rakastan rutiineja siksi, että ne toimivat perhe-elämän selkärankana, ja vihaan, koska olen läpeensä spontaani ihminen, jota ei lähtökohtaisesti kiinnosta ruokailuaikataulut. Olen jo jonkin aikaa pyrkinyt selvittämään itselleni, mitä oikein tahdon, eikä se oikein onnistu siinä klassisessa klo 21–00 oman ajan ikkunassa.

Tuntuu, että lapsilla on vähän samanlainen suunnittelemattomuuden tarve loppukevään keskittymisen jälkeen. Kumpikaan ei ollut erityisen pahoillaan siitä, että tänä kesänä ei juurikaan matkustella. Mökki riittää. Olen helpottunut.

Ehkä jatkan itsekin tällä hyväksi havaitulla linjalla. Tämän kesän ikigaihin kuulukoon vain spontaania koiran odotusta ja ehkä yö teltassa omalla tontillani. En varmasti nuku pätkääkään mutta onpahan oma tahto.

5.4.2020

Havaintoja nukkumisen ihmiskokeesta



Jotta ei menisi pelkäksi valitukseksi niin todettakoon seuraavaa: olen keksinyt vallitsevasta tilanteesta kaksi hyvää asiaa.
1) Pyykkiä tulee vähemmän, koska asumme kaikki samoissa verkkareissa viikon.
2) Nukumme ihan sairaan hyvin.

Yksi kiinnostavimmista koronan lieveilmiöitä onkin monessa perheessä alkanut nukkumisen ihmiskoe. Tavallisesti koko perheen unirytmitesti tehdään lomilla, jolloin asiat eskaloituvat nopeasti yökukkumiseksi, mutta nyt työt ja koulu pakottavat jonkinlaisen arkirutiinin ylläpitoon. Millaiseksi se on muodostunut? Onko päivärytmiä vaikea pitää yllä? Tuleeko tästä kesäloma on steroids?

Meidän perheessä löysät aamut tietävät pelkkää hyvää. Hyvälaatuinen ja riittävä uni on tietysti myös fyysisen terveyden ylläpitäjänä suuressa roolissa, mutta kodin positiivisella ilmapiirillä on valtava merkitys henkiselle jaksamiselle. Kaikki nukkuvat kerrankin tarpeeksi – ja tämä on suurin syy siihen, että pää ja avioliitto eivät hajoa tästä eristyksestä täysin. Toisin sanoen elämä väsyneiden teinien ja keski-ikäisten kanssa on jo normaalioloissakin sietämätöntä.

Kolme havaintoa kolmen viikon kokeilujaksolta.

Vaikka perheemme on jaettavissa iltavirkkuihin (minä ja Skidi) sekä joustaviin (Koti-insinööri ja Snadi, joka nukkuu vaikka kämppä ympäriltä räjähtäisi), meille kaikille sopii tasainen rytmi: siis se, että ei ole ysin ja kasin aamuja vuoron perään vaan heräämme joka päivä samaan aikaan. Olemme yrittäneet pitää koulu- ja työpäivän aloituksen aamuyhdeksässä, joten voimme hyvin nukkua kahdeksaan, kun pendelöinti puuttuu. Tämä on myös suurin syy siihen, miksi haluan asua lähellä koulua: näillä unenlahjoilla aamuissa ei ole joustovaraa. Hitsaan vanhempana paljon enemmän REM-unesta kuin luomuvoista.

Toiseksi ruokailu rytmittyy fiksummin. Meille sopii yhteinen lounas puolilta päivin. Erityisesti Snadille ennen yhtätoista realisoituva koululounas on liian aikainen, joten hän ei ole syönyt koulussa kovin paljon. Tästä aiheutuu tietysti paineita iltapäivän välipalakimaraa kohtaan, joka taas vie päivällisnälän. Ruokailuajat ovat siis kotikoulussa paremmassa tasapainossa, laatua kommentoimatta.

Kolmanneksi rytmi näyttää säilyvän, vaikka unen määrä lisääntyy. Snadi tykittää huikeita 11 tunnin öitä koko ajan, ja Skidikin melkein kymmentä tuntia. Erityisen iloinen olen teinin puolesta, jonka kanssa unensaantia ja unessapysymistä on opeteltu monta vuotta sekä teoriassa että käytännössä. Tyyppi heräsi jo vauvana 20 minuutin päiväuniltaan huutoon, kunnostautui sittemmin yövaeltelijana ja löysi lopulta motivaation lopulta migreenin ja ajoittaisin melatoniinin kautta.

Tämä nukkumisfiesta voi johtua tarkasta rytmistä tai siitä vauva-aikana hoetusta väitteestä, että uni ruokkii unta (muistelen jotain tällaista kuulleeni), mutta todennäköisesti siihen vaikuttaa myös ulkona vietetyn ajan lisääntyminen päivän pidentyessä ja kelien parantuessa. Kun kouluhommat on tehty eikä harrastuksia ole, voi koko loppupäivän olla ulkona.

Tämä viimeinen havainto on kiinnostava myös siksi, että yksi argumenteista, joilla vastustetaan kahdeksan-vitun-aamujen dumppaamista, on se, että lapset rupeavat vain valvomaan illalla pidempään, mikä tietenkin on perimätiedon mukaan portti koviin huumeisiin. No, meillä eivät valvo normaalia pitempään, nukkuvat vain enemmän. Hah.

Olen nukkunut itsekin suht sikeästi. Mikä johtunee siitä, että olen iltaisin aivan totaalisen puhki tapahtumarikkaista päivistä konsulttina, opettajana, kokkina, atk-tukena ja terveydenhoitajana. Snadin toteamuksesta ("luulin, että silmäpussit ovat vain silmien alapuolella") päätellen uni ei ratkaise ihan kaikkea. 


10.3.2020

Kymmenen ajatusta koronasta


Joka puolella liikuntakeskuksen tiloja oli käsidesiä ja ohjaaja keräsi jumppalaput teräsastiaan. Ystävän lasten luokka on karanteenissa ja wilmaan kilahti meillekin koronatiedote. Töissä sovittiin etätyöprotokollasta, joka otetaan käyttöön, jos on tarpeen. Olen huomenna menossa massatilaisuuteen ja odottanut koko viikon perutaanko se vai ei.

Koronakeskustelua ei pääse pakoon enää missään. Ja jos muut niin sitten minäkin, joten 10 ajatusta aiheesta.

1. Eniten tässä taudissa ärsyttää somekommentointi. Aika moni ihminen tuntuu yllättäen pätevöityneen epidemiologian asiantuntijaksi, jolla on varaa viisastella milloin kuolleisuusprosenteilla, milloin torjuntatoimien tehokkuudella. Vain yksi päivitys oli tarpeellinen: sain tietää valtakunnallisesta päivystysnumerosta 116117. Pistäkää talteen.

2. Minun on vaikea panikoitua tästäkään taudista, vaikka mahdollisuuteni saada tartunta on epidemian yhteydessä todella hyvä. On ihan sama, osallistunko yleisötapahtumiin vai en, sillä kuljen melkein joka päivä julkisilla kulkuneuvoilla, kävelen kauppakeskuksen läpi ja käyn syömässä lounasravintoloissa. Altistun valtavalle määrälle mikrobeja joka tapauksessa. Jostain syystä kuitenkin kukaan ei ihmettele, miksi ihmiset edelleen lentävät Italiaan.

3. Ja yhtä lailla on totta, että jokaisen kannattaa tehdä kaikkensa, ettei toimi epidemian leviämisen puolesta, sillä flatten the curve -ajatuksessa on vinha perä. Vaikka en itse kuulu riskiryhmään, appivanhempani kuuluvat ja olisi suotavaa että hoitoa saavat kaikki, jotka sitä tarvitsevat. Ja mummi ei tänä keväänä tule hoitamaan sairasta lasta.



4. Olen todella iloinen, etten asu Italiassa tai Trumppilassa vaan Suomen kaltaisessa harvaanasutussa nanny statessa, jossa terveydenhuolto on tarjolla kaikille ja ihmiset käyttäytyvät ihan vapaaehtoisesti kuin olisivat karanteenissa eli pysyvät sisätiloissa ja välttelevät muita ihmisiä.

5. Tämä tauti muistuttaa ihmisiä siitä, miten sairastumisia ehkäistään myös epidemioiden ulkopuolella: pestään ahkerasti käsiä vedellä ja saippualla riittävän pitkään eikä mennä tartuttamaan muita silloin kun ollaan sairaana – infektioherkkiä ryhmiä on ympärillämme koko ajan. Ja tämäkin tauti lähti leviämään muutamasta supertartuttajasta.

6. En osaa olla koskematta naamaani. Eikä ilmeisesti osaa kukaan muukaan: opiskelijoilla tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että he koskettivat kasvojaan noin 23 kertaa tunnissa. En tarvitse hengityssuojaa vaan sellaisen kaulurin, joka laitetaan koirille leikkauksen jälkeen.

7. Todennäköisesti Putin jatkaa pitempään kuin tämä virus eikä rokotetta ole tulossa.

8. Yritysten etätyö-, Skype- ja teams-kokousosaaminen on huimassa kasvussa. Ehkä netistä tehtävät ruokaostokset trendaavat perässä.

9. Aiheuttaisipa ilmastonmuutos pisaratartunatana leviävää flunssaa. Ilmansaasteet ja hiilidioksidipäästöt nähtävästi romahtavat vasta, kun kuolema koskettaa länsimaita.

10. Ihminen on idiootti. Jos mietitään, mistä tämäkin tauti sai alkunsa, niin eikö kenellekään tullut mieleen, että se sivettikissojen syöminen tuli viimeksikin aika kalliiksi? 


3.2.2020

Onko itsekuria olemassakaan?


Työpaikan keittiössä oli astia, jossa oli irtokarkkia. Tuijotin sitä hetken ja yritin tunnustella, mitä mieltä aivoni olivat ajatuksesta. Tunsin harmikseni lievää kiinnostusta kulhoa kohtaan, mutta en niin voimakasta, etten olisi voinut kävellä ohi. Hetken mielijohteesta työnsin suuhuni pari salmiakkiruutua, enhän oikeastaan edes ollut karkkilakossa. Mutta siinä salmiakkia jäystäessä tuli mieleen pari ajatusta.

Kun kirjoitin taannoin äkillisestä makeanhimon katoamisesta, olin oikeastaan varma, että kyseessä oli jokin hormonaalinen – mahdollisesti ohimenevä – muutos. Olin kokenut samanlaista kieltäytymisen helppoutta ollessani ensimmäistä kertaa raskaana, joten vedin johtopäätöksen, että hormonit ne vain heiluttelevat himoja, tällä kertaa vain saattohoidossa olevien munasarjojen takia.

Mutta siis... eikö vain ensimmäistä raskauttani ja tätä hetkeä yhdistänytkin pari asiaa?

Ensinnäkin alkoholin vähyys. Oura on tarjonnut elämäni parasta raittiuskasvatusta. Viinin dumppaaminen on ollut yllättävän helppoa, ehkä siksi, että alkoholin tuoma palkinto on niin lyhytaikainen ja lasku puolestaan kamala (oletan että tämä johtuu asetaldehydiherkkyydestä). Otan toki edelleen satunnaisen lasillisen punaviiniä, joka ei aiheuta yhtä raskasta laskua sydämelle kuin rakastamani valkoviini, mutta en enää tavan vuoksi. Ja on tutkittu, että alkoholi ja sokeri aktivoivat samaa mielihyväkeskusta, joten himoilla on sama osoite. Voiko kyseinen keskus tottua vähempään?

Toiseksi ensimmäisen lapsen odotusaika oli aika... seesteistä. Tuore avioliitto, töissä ei mitään isompaa kriisiä, vapaa-aikaa riitti hyvin niin harrastuksille kuin ystäville. Elämäni on stressitöntä. Ja niinhän se nykyäänkin on, ehkä avioliiton tuoreutta ja ulkohousukilareita lukuunottamatta. Elämääni on palannut elämä. Luen, kirjoitan, nukun hyvin, liikunkin, olen löytänyt jopa uusia tapoja liikkua kuten äänikirjakävelyt ja venyttelyjumpat, sain jouluna urakoitua jumppakorttini tyhjäksi. Ajattelin tänä vuonna ottaa agendalle käydä laulutunneilla ja jopa piirtää pitkästä aikaa.

Todennäköisesti kyse oli monesta asiasta yhtä aikaa.

Jotain hormonaalista.
Jotain unenlaatuun liittyvää.
Jotain lomasta.
Ja jotain täydellisestä ajoituksesta, kun kaikki taivaankappaleet olivat kohdillaan. 

Ja nyt kun edelleen nautin siitä, etten ole ostanut karkkia kotiin, yksi asia näyttäytyy oudossa valossa: itsekuri. Olen kuullut, että laihoilla ja terveillä (TM) ihmisillä on nimenomaan hyvä itsekuri, selkärankaa, tahtoa. He osaavat priorisoida terveytensä ja valitsevat järkevästi taateleita pantteripussin sijaan. Varmasti näin onkin. Mutta eikö ole hieman eri asia kieltäytyä herkuista siksi, ettei tee niitä lainkaan mieli? Tämä on helppoa. Karkkikipon ohittaminen ei vaadi itsekuria lainkaan, en joudu ponnistelemaan.

Yhtä lailla en kehtaa väittää olevani oman onneni seppä, sillä elämäntilanteeni on paineeton. Aika moni pärjäisi tällaisessa tilanteessa hyvin. Entäs jos onkin niin, että itsekurin merkityksestä saavat puhua vain toipuvat alkoholistit? He, jotka oikeasti kamppailevat.

Joka tapauksessa pidän tästä tilanteesta, jossa voin leikkiä ihmistä, jonka tahdonvoima teräsbetonia.  Eikä vähiten siksi, että muistin parin vuoden takaisen karkkilakkoni aikaisen havainnon, että makean karsiminen vähentää  kuukautiskipuja. Huomaan pitäväni itselleni peukkuja.

12.1.2020

Dear Eki, makeanhimo katosi



Moi, olen Katja ja olen ollut 22 päivää ilman irtokarkkia.

Pfft, sanoo siellä joku. Ei temppu eikä mikään! Mutta on se, minä rakastan karkkia. En ole pitänyt vastaavaa karkkitaukoa hyvin, hyvin pitkään aikaan. Viimeksi kun päätin pitää sokerilakkoa (karkkiövereiden jälkeen) kärsin vieroitusoireista säännöllisesti. Mikään ei auttanut. Kaikki artikkelit, joissa kerrottiin viisi vinkkiä sokerihimon taltuttamiseksi saivat nauramaan.
Vaihda karkit taateleihin!
Muista itsekuri!
Pidä huoli ruokarytmistä!

Ainoa vähänkään pätevä neuvo oli, että älä osta karkkia kotiin. Onneksi sitä voi ostaa töihin. Ha. Lopputulos oli pettymys. Kun vuoden paaston jälkeen päätin lopettaa, kylläpä maistui hyvältä – toisin kuin artikkelissa väitettiin.

Mutta tässä karkkilakossa on epäilyttävä twisti: se perustuu vapaaehtoisuuteen. Kun huomasin joulun tienoilla, että en jaksakaan syödä The Rise of the Skywalkeriin ostettuja leffakarkkejani loppuun, en ollut erityisen huolissani. Kyllä se sisäinen ääni, joka huutaa pantteripussia iltapäivästä ja joskus aamupäivästäkin, sieltä takaisin tulee. Viimeistään kun arki alkaa, työrytmi kiihtyy, nukun vähemmän, en ehdi syödä lounaita ja PMS iskee, glukoosifruktoosisiirappi alkaa taas houkutella. Mutta tervapiru vieköön, ei se ole alkanut.

Niin että mitä helvettiä? Olen ihan tosissani yrittänyt miettiä, mikä minua vaivaa.

Olenko ruvennut syömään lisäravinteita? En. Päinvastoin olen unohtanut taas taas syödä d-vitamiinia.

Olenko raskaana? No, pyhä sylvi sentään.

Uusi ruokailurytmi? I wish.

Onko stressitasoissa tapahtunut muutosta? En ole erityisen stressiherkkä, joten en osaa sanoa.

Järkytyinkö Star Warsin käänteistä niin että ruokahalu lähti? Ehkä. Koska itkin kyllä vuolaasti (tietäjät tietää).

Aivokasvain? Todennäköisesti.

Tai sitten olen vain muuttunut vihreäksi kuulaksi, joiden suhteen en varsinaisesti joulun alla kursaillut.

Mutta ihan kiinnostuksesta: onko kenellekään muulle käynyt näin? Meneekö tämä ohi? Onko tämä joku vaihdevuosioire, josta kukaan ei puhu vaikka pitäisi? Tiedän, että oma mutsini (jonka en koskaan muista olleen makean perään) lakkasi jossain vaiheessa syömästä rakastamiaan lakuja, mutta veikkaan hänen säädelleen makeanhimoaan tupakoinnilla. Jota en siis ole aloittanut.

Ehkä kannattaa vaan iloita niin kauan kun tätä kestää.




21.11.2019

Tunnetko jo talven painon?



Pääsin aika pitkälle ennen kuin se iski, influenssaakin lamauttavampi kaamoslorviitti. Lokakuu meni yllättävänkin leppoisasti, edistin käsikirjoituksia ja kävin edelleen jumpassa, äänikirjakävelyillä ja mökillä. Marraskuun vaihdetta taas siivittivät erilaiset juhlat ja isot työprojektit, mutta tällä viikolla olen tuntenut aivan fyysisesti, kuinka ravini hyytyy. Jonnekin hartioiden taakse on asettunut talven paino, joka roikkuu reppuselässä kuin 30 kiloinen taapero. Ajatus ei oikein kulje, energiaa on aivan minimit ja aamulla ensimmäiseksi väsyttää. Aivan kuin olisin aliarvioinut ylämäen eikä mikään vaihde enää auta vaikka kuinka polkisi.

Väitän, että näin meidän kuuluisikin luontomme puolesta tehdä: hidastaa. Pimeänä vuodenaikana pitäisi hyväksyä se, että nyt ei lähde eikä lähde keltään muultakaan. Pitäisi vain käydä nukkumaan lasten kanssa samaan aikaan ja möllöttää glögilasin kanssa takkatulta tuijottaen.

Talvi hiljentää raskaalla peitollaan kaiken muun, mutta ihmisellä on edessään ruuhkavuosien multihuipentuma, jolloin normitöiden lisäksi pitää asentaa tonttuovi, yrittää pysyä pikkujouluissa selvin päin, koska mitään krapulaa ei voi tähän tilaan ottaa, tilittää joulukalenterimyynnit koti- ja kouluyhdistykselle, pakottaa joku sukulainen joulupukiksi, ostaa valkoinen paita Lucia-kulkueeseen, käydä kummilapsen kanssa katsomassa jouluikkuna, istua itsenäisyyskonsertissa, ottaa K-P-S päällekkäisistä joulunäytöksistä, piipahtaa joulumarkkinoilla kannattamassa kotimaista käsityötä, virittää jouluvalot ja koristeet ja polttaa piparit. Joskus siinä aatonaaton tienoilla kannattaa muistaa, että se omakin joulu olisi tulossa.



Luojan kiitos ei ole lunta, ettei tarvitsisi vielä kolata ja hiihtääkin.

Olen kuitenkin edistynyt: valitan vähemmän ja hyydyn vuosi vuodelta myöhemmin. Ei kannata jurnuttaa asioista, joille ei voi mitään, mutta armoa pitää itselleen antaa. Olen yrittänyt siedättää itseäni henkisesti talvisuvaitsevaiseksi, vaikka yritän edelleen välttää ulosmenoa ennen kuin lämpöasteet palaavat yli kymmeneen. Täytyy ehkä pyytää joulupukilta pipo, jonka läpi kuulokkeet kuuluvat, sillä pipon virittäminen kuulokkeiden päälle näyttää megatyperältä.

Joku joskus sanoi, että marraskuun roudassa ja harmaudessa on tiettyä hienostuneisuutta. Tavallaan kyllä, samalla tavalla kuin kompostissa, jonka konsepti on hieno, mutta lähempää sitä ei halua tarkastella.

Kuukauden päästä alkaa valostua ja helmikuun puolivälissä jo siristelen silmiäni auringon kurkottaessa lähimetsän latvojen ylle. Muistuttakaa minua tästä, jos nähdään.

10.10.2019

Oura kertoo, miksi ajatus joskus tahmaa



Kun liityin Oura-sormuksen käyttäjien fb-ryhmään, minulta kysyttiin, katsonko olevani biohakkeri. Ällistyin, koska en tajunnut, että älylaitteen käytössä olisi tällainenkin näkökulma. Ryhmässä on porukkaa, jotka etsivät parempaa unta ja elämää erilaisilla lisäravinteilla, ruokailurytmeillä ja dieeteillä, sängynviilennyslaitteilla ja meditaatiolla.

Pidän teknologiasta ja härpäkkeistä, mutta vierastan ajatusta itsestäni jonkinlaisena ihmislaboratoriona, jossa mittaisin jokaista liikettäni, sydämenlyöntiäni ja hengenvetoani ja hienosäätäisin lukemiani aina vain paremmiksi, enhän jaksa käydä edes vaa'alla. Lisäksi it-konsultin hattu päässä voin sanoa, että lähtödatan pitäisi aina olla paikkansapitävää, jotta siitä voisi vetää mitään relevantteja johtopäätöksiä – Oura tarjoaa vain suuntaa antavia lukemia, joita voi verrata lähinnä omaan dataan. Vastikään julkaistussa jutussa todettiin, että vain unilaboratorion antamat tulokset ovat pätevät. Hirveän tosissaan lukemia ei siis kannata ottaa.


Mutta ei tarvitse intoutua biohakkeriksi, että oman datansa tutkailemisesta saa hyötyä. Havainto pitää vain yhdistää tutkittuun tietoon, jotta siitä on terveydellistä hyötyä. Suosittelen kaikille univammaisille ja ylipäätään hyvinvoinnistaan kiinnostuneille Matt Walkerin Miksi nukumme -kirjaa, jossa hän toteaa, että unta on pidetty pitkään terveyden olennaisena elementtinä liikunnan ja ravinnon rinnalla, mutta väite on hieman harhaanjohtava: itse asiassa uni muodostaa koko hyvinvoinnin pohjan, jonka päälle liikunta ja ravinto asettuvat. Jos uni ei ole kunnossa, mikään ei ole kunnossa.



Ouraa on minunkin kiittäminen monesta havainnosta.

Oura kertoo, kun olen sairas. Kun sain megasilmätulehduksen, minulla oli jatkuvasti lämpöä. Koska söin kipuun buranaa, en huomannut sitä päivällä, mutta yöllä kun lääkkeen vaikutus lakkasi, lämpö pääsi nousemaan. Oura huomasi ja raportoi. Siitä tajusin, että tarvitsen vielä kolmannenkin lääkärikäynnin ja tuhdimmat tropit. Arvostan tätä sairausindikaattoria erityisen paljon, koska pelkään, etten ole erityisen herkkä aistimaan ja havainnoimaan, mitä kroppani kaipaa. Tällä kertaa se kaipasi antibiootteja.

Oura kannustaa raittiuteen. Sormukseni on erittäin systemaattisesti raportoinut, että alkoholi on kropalleni täysi katastrofi. Tiesin kyllä jo entuudestaan, että viinittely saattaa hiukan heikentää unenlaatua, mutta mittarista näkyy hienosti miksi: uni on rauhatonta, en nuku REM-unta juuri lainkaan ja syke on koko hemmetin yön yli 10 lyöntiä korkeammalla kuin normaalitilassa. Järjestän siis alkoholilla sydämelleni ylitöitä enkä suinkaan rentouta itseäni. Ja piru vieköön, yksi lasillinen riittää, kun sen juo liian myöhään. Karseaa. En ole täysin jättänyt alkoholia, mutta vähentänyt ihan merkittävästi.

Oura patistaa liikkumaan mutta pyytää hidastamaan. Otan liikunnan nykyään paljon rauhallisemmin. Olen tykästynyt äänikirjakävelyihin ja ne sopivat minulle erinomaisesti liikunnaksi ja toimivat samalla rentoutumissessiona. Raivojumpasta palautuminen kestää pitkään joten sitä ei voi tehdä joka päivä, vaikka ehtisi ja jaksaisi (mitä ei tietenkään tapahdu).





Ouran näyttää trendin. Nyt kun olen käyttänyt sormustani yli puoli vuotta, löydän kiinnostavaa dataa myös vuodenkierrosta. Tästä käyrästä tajusin, miksi en koskaan muista loppukeväästä mitään. Kun illat valostuvat ja nukkuminen menee muutenkin vaikeaksi, kellojen siirto tunnilla eteenpäin on aivotoiminnan kannalta lamauttava veto: vaikka unen kokonaismäärä ei lyhene kuin tunnilla, aamuyöhön painottuvasta REM-unesta (joka muuten on koko ihmisyyden ydintä, oppimista ja tunne-elämää säätelevä ja ylläpitävä univaihe) lähtee puolet. Ja kuten kuvasta näkyy rytmi menee sekaisin pitkäksi aikaa, ei päiväksi tai kahdeksi. Vasta kesälomalla helpottaa kun koululaisilla alkaa loma ja kahdeksan aamut ovat hetkeksi historiaa. Tästä syystä myös kannatan normaaliaikaa: olen luovassa työssä, haluaisin olla aina toimintakykyinen enkä halua sydänkohtausta. Olen pahoillani, jos jollekin jää vähän vähemmän aikaa golffata.

Ryhmän muiden käyttäjien datan katselu taas on paljastanut ison kuvan ja sen, että minä nukun loppujen lopuksi hiton hyvin. Leposykkeeni (alimmillaan 43) on mukavan alhainen ja sykevaihtelu korkea (laaja vaihteluväli kertoo, että sydän pystyy mukautumaan rasitukseen), nukahdan nopeasti ja saan syvää unta riittävästi (ja iltavirkuille tyypillisesti nukun syvän unen pätkiä vielä kuudelta aamulla).

Joillekin datan kyttäämisestä tulee suorituspaineita ja ahdistusta, mutta minulle se antaa aihetta optimismiin. Voi hyvin olla, että päihitän geenini enkä kuole ennen aikojani kuten vanhempani.



1.10.2019

Selfietön syyskuu



Kävin katsomassa Downton Abbeyn. Seuraavana aamuna alkoi tapahtumaketju, joka jatkuu edelleen.

Vaihe 1. Herään aamulla ja huomaan että vasemman silmäni alaluomi on kipeä ja turvonnut niin että räpyttäminen sattuu. Yritän olla räpyttämättä, mutta eihän siitä mitään tule. Silmää kutittaa ja käyn apteekissa hakemassa silmätippoja. En ole koskaan käyttänyt silmätippoja, joten näytän siltä, että olen jatkuvan liikutuksen vallassa.

Vaihe 2. Toinen puoli naamastani muistuttaa lähinnä pakaraa: turvotus on lisäntynyt ja kipu säteilee poskeen asti. Ulkopuolisen näkökulmasta vaihtoehtoja on oikeastaan vain, että olen a) väkivallan uhri tai b) minulla on sikotauti, mutta kukaan ei tohdi kysyä kumpi. Käyn digivastaanotolla ja saan antibioottitipan.

Vaihe 3. Käyn hakemassa apteekista buranaa, koska koko ajan on lämpöä. Apteekkari säikähtää ja pyytää menemään takaisin lääkäriin, koska hoito ei hänen mielestään ole riittävä. Saan antibioottivoiteen.

Vaihe 4. Naamani vasen puoli ei enää muistuta pakaraa mutta alaluomellani on edelleen turvonnut nakki, joka siintää koko ajan tunturina näkökentässä. Olkapääni tulehtuu, koska joudun pitämään puhelinta vain oikean silmäni edessä. Jatkan buranaa ja antibioottivoidetta, vaikka reseptissä sanotaan että käytä vain viikko.

Vaihe 5. Näytän sosiopaattiselta Bond-pahikselta. Alaluomella on sentin mittainen punainen rupi, joka näyttää siltä, että itkisin verikyyneleitä. Jos nukun yön vasemmalla kyljellä en näe silmällä mitään kahteen tuntiin. Aloitan antibioottikuurin.

Nyt silmä vuotaa jatkuvasti vettä, mutta arpi ei enää punoita ja näkö on parempi kuin viikkoihin. Oletettavasti siellä vain päänsisäinen yrittäjäni ulvoo vituiksi mennyttä syyskuuta.

Luonnollisesti on syytä kiitollisuuteen, kuten aina vastoinkäymisten jälkeen. Olen ikuisesti kiitollinen länsimaiselle lääketieteelle mikrobilääkkeistä ja universumille siitä, että tämä ei ollut tarttuva tauti (ja olisimme kaikki näyttäneet siltä että "that's what you get when cousins marry"), vaan joku mystinen kosto kaikista salaa ostetuista irtokarkeista. Olen myös kiitollinen siitä, etten ollut heittänyt pois kaikkia huulipuniani, sillä se on ollut ainoa ehostus, mitä olen voinut muutamaan viikkoon käyttää, kun kaikki muut piti heittää roskiin.

Onneksi voin nyt kääntää uuden lehden. Mitä kivaa uusi kuukausi tuokaan tullessaan! Ai niin, mörönperseen.

Ps. Tarvitsen rahaa uusiin meikkeihin, joten tykkää ja jaa, kiitos!

26.8.2019

Johtajagurun viimeinen aamu



Olipa kerran maailmankuulu johtajaguru nimeltä JG. Hän heräsi joka aamu 4:45 ja suositteli, että kaikki muutkin heräisivät siihen aikaan. JG nimittäin tiesi, että näin oli mahdollista päästä voittajaklubiin, sillä menestyminen edellytti aktiivista itseensä käpertymistä kello viiden ja kuuden välillä aamuyöllä. Hänen oppejaan noudatettiinkin valtakunnan jokaisessa kolkassa.

JG oli herännyt suosittelemaansa aikaan noin 27 minuutin virkistävien yöunien jälkeen ja oli matkalla pirteänä horsma-parsakaalismoothiensa kanssa toimiston joogasalille, kun näki naapuritalon pihalla seisovan Miehen. JG tervehti tätä reippaasti, sillä mies oli selvästi hänen seuraajansa, mutta Mies vain seisoi ja tuijotti eteensä.

- Olet voittaja-aineista, tokaisi JG rohkaisevasti ja kohotti smoothiepurkkiaan ilmaan niin että vihreää nestettä loiskui maahan.
Mies havahtui.
– Anteeksi kuinka?
– Meditointi on upea tapa aloittaa aamu. Tämä on niin kutsuttu kuningastunti, tiesithän? Kaikkien pitäisi herätä 4:45 ja ottaa itselleen hieman omaa aikaa. Sillä tavalla menestyy elämässä!
– En meditoi enkä ole kiinnostunut menestyksestä.
– Pötyä. Kaikki ovat kiinnostuneita menestyksestä!
– Minä en ole.
JG pysähtyi ja tuijotti miestä hämmentyneenä.
– Miksi sitten seisot täällä ulkona?
– Vaimo on vatsataudissa ja äsken lapsi oksensi sänkyynsä ja piti tulla hieman hengittelemään yöilmaa samalla kun odotan, että pyykkikone lopettaa. Laskeskelen milloin saan itse taudin ja kuinka monta palaveria joudun loppuviikosta perumaan sen takia.

JG jatkoi matkaansa järkyttyneenä. Kaikkea sitä kuuleekin, hän ajatteli pahoillaan. Voittajaklubi ei ollut vain urheilusankareille ja johtajille, vaan myös Miehen kaltaisille tavallisille ihmisille, jotka halusivat yrittää parhaansa ja elää omien arvojensa mukaisesti. Kyllä olisi Miehenkin kannattanut useammin heräillä hieman aikaisemmin niin ei olisi tuollaisia ongelmia elämässä. Ehkäpä viesti menisi perille tällä tavalla edestä johtamalla, hän mietti. JG hörppäsi saunavastan makuista smoothietaan ja otti pari tanssiaskelta toivoen, että Mies katselisi häntä.

Pian JG käveli talon ohi, jonka portailla venytteli Keski-ikäinen Nainen. No tämä nyt ainakin on selvä tapaus, JG ilahtui.

– Huomenta! Tervetuloa voittajaklubiin!
– Anteeksi kuinka?
– Vain heräämällä viideltä saa itselleen eväät menestykseen!
Nainen oli hetken hiljaa.
– Minulla on vaihdevuosien takia unihäiriöitä ja pohjekramppeja, joita yritän tässä saada laukeamaan. Haluaisin kerrankin ihan vain nukkua, mieluiten puoli kymmeneen.
– Toivon sinulle voimia vastustaa laiskuuden kutsua, JG julisti mahtipontisesti.
– Toivon sinulle sukupuolitautia ja vaikeaa aknea, totesi Nainen.

Kauhistus, ajatteli JG. Kylläpä liikkeellä on ahdistunutta porukkaa. Kuningastunnin puutteen huomaa todella helposti, varsinkin naisista. Hän ilahtui huomiostaan ja päivitti ajatuksensa Facebookkiin. Tykkäyksiä alkoi sadella heti, olivathan ihmiset jo hereillä hänen oppiensa mukaisesti. Tällä tavalla hän saisi varmasti lisää naisasiakkaita, miesasiakkaat kun tuntuivat kuolevan sydänkohtaukseen kuningastunnista huolimatta. Ja niin hän jatkoi matkaansa kohti toimiston joogasalia.

Mutta kas vain, hulevesijärjestelmää koko yön rakentaneet työmiehet olivat unideprivaatiossaan unohtaneet asentaa uuteen viemäriin kaivonkannen, ja koska oli pilkkopimeää, JG putosi viemäriin eikä hänestä enää sen koommin kuultu. Huhu kuitenkin kertoo, että hän olisi kellunut Brittein saarille ja jakoi nyt mainioita johtajuusneuvojaan Boris Johnsonille.

Kaikki hänen entiset asiakkaansa nukkuivat seuraavana aamuna pitkään, lähtivät töihin hyvillä mielin ja elivät muutenkin stressittöminä ja onnellisina elämänsä loppuun asti.

Sen pituinen se, saatana.


18.6.2019

Rakas, helvetin kroppani



Sain joku aika sitten kutsun allasbileisiin. En ottanut bikineitä mukaan, tietenkään, vaan jätin pulikoinnin väliin. Kehtaan esitellä vyölaukkuani vain uimahallissa ja rannoilla, joissa katoan kauneusvirheineni ihmismereen. Bikinikunto jäi jonnekin 90-luvulle ja sen mukana jäi jotain muutakin.

Lopetin laihduttamisen, kun ymmärsin, että a) en ehdi, b) vyölaukkuun tehoaa vain kirurgin veitsi ja c) toisaalta viisi kiloa kevyempi painolukema ei olisi portti mihinkään hienoon elämään. Ajatus "epäsopivuudesta" ei kuitenkaan kadonnut päätöksen myötä. Tämä sisäinen koodisto kertoo minulle edelleen, mitä saan kehdata ja mitä en, vaikka olen yrittänyt muuttaa asennettani body positive -liikkeen kautta, ja vaikka tiedän, ettei kukaan pärjää kisassa photoshopille ja karkaa vanhenemiselta. Siellä se on ja sanoo että ei. Tämä asenne aiheuttaa myös suoranaista itsesensuuria – bikinit ovat vain jäävuoren huippu. On tietysti paljon muitakin vaatteita, joita ei ole sopivaa käyttää (hihattomassa paidassa esiinnyn vain hieman useammin kuin bikineissä), mutta on myös asioita, joita ei kuulu tehdä. Älyttömin on se, etten oikeastaan halua olla kuvissa. On parempi olla pilaamatta muuten hyviä otoksia.

Ja kyllä: ymmärrän ja tiedostan kaikki kauneusihanteisiin liittyvät mahdottomat vaatimukset sekä sen että kroppani on loppujen lopuksi ihan normaali naisen vartalo, mutta jossain kohtaa liskoaivoissani on tiesulku ja kyltti: tästä eteenpäin ilman rationaalisuuden häivääkään. Mikään ei auta. Minuun ei uppoa edes vakuuttelu, että raskauksien runtelema keskivartalo olisi jotenkin upea, koska se on palvellut hienoa tarkoitusta lisääntyä. Entä jos se vyölaukku on vain... ruma?

Erityisesti tyttöjen äitejä neuvotaan olemaan siirtämättä irrationaalista kehovihaa lapsiinsa, ihan syystä tietenkin. Mutta tuota paheksuntaahan kuulee joka puolella. Naisurheilijoiden ja -poliitikkojen kroppia arvostellaan julkisesti. Samassa lehdessä voi olla peräkkäin artikkelit, joissa kerrotaan kesän upeimmat kakkuohjeet ja varoitetaan vaanivista kesäkiloista. Kun Nike lanseerasi urheiluvaatemalliston plus-kokoisille, aika nopeasti nousi haloo, että tässä taas kannustetaan naisia lihomaan. Ja kerran seurasin, kuinka isä ohjeisti kumppaniaan koko perheen kuullen, ettei tämä vain söisi lisää ruokaa.

Asiasta vallitsee laaja yhteiskunnallinen konsensus. Omalla asenteellaan voi vaikuttaa vain yhteen osa-alueeseen, mutta se kannattaa silti tehdä. Haukkumattajättäminen on vain puolet totuudesta.

Pitäisi varmaan kokeilla kehuja. Koska hei rakas kroppani, olet muutakin kuin ihonalaista rasvakudosta ja löysää nahkaa! Olet vahvoja luita ja lihaksia, ajatuksien asunto. Siinä missä muut makaavat norossa viikon kylppärin lattialla, sinä olet pari tuntia huonovointinen ja sitten jatkat taas.
Aivot! Te ette juuri koskaan kärsi päänsärystä tai unettomuudesta, vaan tuotatte maailmaan kirjallisuutta.
Ja sydän! Pumppu vetää helposti sykeväliä 43-188 bpm, mikä on tällaiselle keski-ikäiselle treenamatta todella kova tulos. Mikä menetys olympialiikkeelle!
Ja entäpä tahto! Talutin tässä eräs kaunis päivä kaksi erikokoista pyörää ja yhdet treenikamat kerralla metrikseltä himaan. Välillä itketti mutta tein sen, eivätkä edes välilevyt luiskahtaneet!

Ainoa, joka osaa tällaisia kehuja antaa, olen minä itse. Sitä ei edes kehtaamiskoodistoni kiellä.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...