Parikymmentä vuotta sitten elelin railakasta opiskelijaelämää. Violetissa kalenterissa oli aivan sutena merkintöjä, yllättävää kyllä, osa myös opiskeluun liittyviä. Olin merkintöjen mukaan käynyt baareissa, leffoissa, keikoilla ja bileissä, taittanut ainejärjestön lehteä, tehnyt tuntitöitä vakuutusyhtiössä, rampannut Helsingin ja Kouvolan väliä koiran kanssa ja romuttanut auton ajamalla sen katolleen pellolle. Ja jumantsuikka, yhdeltä viikolta löytyi kahdet treffit. Kahdet!
Moni pitääkin ihmiselämän väliä 20-30 v elämän parhaana aikana. Mutta en minä sitä aikaa muista mitenkään erityisen onnellisena eikä kalenterikaan sitä henkinyt. Silloiset parisuhteet kulkivat kriisistä kriisiin, tili oli koko ajan tyhjä eikä tutkintokaan edistynyt. En tiennyt yhtään, mikä minusta tulisi isona. (Toisaalta se ei ahdistanutkaan, koska olen luonteeltani ajelehtija.)
Nuoruuden ihannointi liittyy vapauteen, siihen että kaikki isot asiat ovat edessäpäin ja mahdollisia polkuja on edessä vaikka kuinka paljon. Ja se valtava määrä vapaa-aikaa ilman välilevynpullistumaa ja kotiintuloaikoja!
Mutta eikö se ole kohta kulman takana? Taas uudestaan, tosin pullistuman kanssa.
Tämä tuli mieleen eilen, kun istuimme iltaa ystäväporukalla, nauroimme ja puhuimme toistemme päälle. Yhteinen aika järjestyi yllättävän helposti. Tapaamisia, kävelyitä ja terassi-iltoja voi nykyään tehdä jopa suhteellisen spontaanisti. Menemisistä ja tulemisista ei tarvitse kotona neuvotella tai ajoittaa niin että käytettävissä on varmasti hätäapua. Isoille lapsille oli hirveän helppo saada lastenvahti, jos sitä sattuisi tarvitsemaan.
Olisipa hauskaa ajatella, että kun ruuhkavuodet hieman helpottavat alkaa uusi, vapauden kautta määriteltävä elämänvaihe.
Kyseinen neljänkympin ja eläkeiän välille sijoittuva ajanjakso vain on naisten osalta brändätty huonosti lähinnä hormonikorvaushoidon kautta. Miksi ihmeessä? Ihan yhtä lailla siinäkin iässä voi tehdä valintoja ja elämänmuutoksia, kirjoittaa kirjan, aloittaa uuden harrastuksen, opiskella tutkinnon ja/tai vaihtaa duunia. Eihän munasarjojen toiminta määritellyt elämää parikymppisenäkään.
Vaikka naama oli ajokortissa freesimpi en mistään hinnasta vaihtaisi elämääni kalenteriminän kanssa. Vaikka se pystyi pomppimaan trampoliinilla kusematta housuun, niin aika vähän se ymmärsi esimerkiksi ystävyydestä. Parempi on nyt.
Mutta miksikä sitä vaihetta pitäisi kutsua? Sanokaa te!
Kadehdin kaksikymppiskaudeltani hoikkaa olemusta - mutta kun tosissani mietin, en kaipaa yhtään sitä emotionaalista kypsyyden (kypsymättömyyden) tasoa. Nyt osaan hyväksyä itseni ja rajoitukseni, olen löytänyt asiat, missä olen hyvä, itsetunto on kohdillaan enkä enää vaivaa niin paljon päätäni siihen, mitä muut ajattelevat. Olo on siis paljon vapaampi nyt parikymmentä vuotta vanhempana. Mutta olihan se toisaalta jännää, kun kaikki oli vielä edessä ja energiaa riitti. Vanhan sanonnan mukaan nuoruus on todellakin tuhlausta nuorten käsissä.
VastaaPoistaOma opiskeluajan kalenteri oli myös täpötäysi, nyt minulla ei edes ole kalenteria...
Joo todellakin, silloin oli vielä aineenvaihdunta. Ihmettelen kyllä miten aikuisina parikymppisiä noin yleisesti pidetään ja miten keskeneräinen itse olin. Äitiys olisi ollut täysi katastrofi.
PoistaHei tää lohduttaa. Siis että ruuhkavuodet hellittää ja että lapset saa vielä joskus hoitoon (ylipäätään, saati sitten vielä helposti). Täältä huutelee turhautunut 33v äiti, jonka 1 ja 3v pienokaiset nukkuu, mutta eihän täältä voi mihinkään karata... Viiniäkin voi juoda vain pari lasillista :P
VastaaPoistaMutta on tämä ruuhkavuotinen minä paljon parempi kokonaisuus kuin se hölmö parikymppinen opiskelija.
En tosiaan haluaisi takaisin parikymppiseen elämääni. Ehkä tällä 10v lisäkokemuksella voisin potkia silloista itseäni perseelle, että tekisin rohkeampia valintoja oman pääni mukaan. Mutta onhan tämä nykyinen tilanne loppujen lopuksi hyvä, joten kai ne valinnat on ollut sitten ok myös.
Hellittää ne. Ja se lastenhoitaja kyselee lähinnä ipanoilta että mihin aikaan te menittekään nukkumaan. ;) Aika isoja päätöksiä joutuu parikymppisenä tekemään aika vähäisellä elämänkokemuksella..
PoistaParikymppisyydestä - onneksi tuli elettyä =) En minäkään usein onnellinen ollut, mutta siinä vaiheessa tehdyt matkat, illanistujaiset jne. nousivat yhtäkkiä arvoon arvaamattomaan, kun sellainen ajanviete meni lähes mahdottomaksi kahden pikkuriiviön (ja jo sitä ennen omien kroonisten sairauksien) takia. Aika aikansa kutakin, ja brändätkää nyt joku ihmeessä se ruuhkavuosien jälkeinen aika, munasarjat eivät minullekaan riitä :D
VastaaPoistaMä haluan myös sille uusvapauden ajalle jonkun järkevän nimen! "XXX - kuin opiskeluaika mutta vatsalihasten erkaumalla ja omilla cheddareilla."
PoistaNäin kolmen hyvin eri-ikäisen lapsen äitinä voisin uskaltaa väittää, että omaa aikaa kannattaa elää myös ruuhkavuosina. Minäkin olen ollut hölmö parikymppinen opiskelija, mutta olin silloin myös taaperon äiti. Nyt olen miltei nelikymppinen työssäkäyvä opiskelija, joka on taas taaperon äiti. Siinä jossakin välissä oli muutaman vuoden mittainen "voiton puolella" -vaihe, mutta tilanne korjaantui nopeasti seuraavan lapsen myötä.
VastaaPoistaJuttelin juuri tästä ruuhkavuosiasiasta erään ystäväni kanssa. Meillä molemmilla on pieniä lapsia ja molemmille tarjoutui mahdollisuus edetä uralla, mikä tarkoittaa työn vaativuuden ja velvoittavuuden lisääntymistä. Ystäväni totesi, että olisi mielellään ottanut tämän etenemisaskeleen vasta parin vuoden päästä, siis ruuhkavuosien hieman hellittäessä. Minä totesin, että jos olisin ensimmäisen lapsen saamisen jälkeen alkanut odottaa ruuhkavuosien hellittämistä ennen uralla etenemistä, olisin aloittanut urallani etenemisen joskus neljänkympin toisella puolella. Pakkohan sitä on ollut tehdä ja edetä koko ajan, "kestoruuhkavuosista" huolimatta.
Hyvähän se on täältä puskista huudella, että ootte kuulkaa aika etuoikeutetussa asemassa, jos teillä on pari lasta pienellä ikäerolla. Voiton puolelle pääsee muutamassa vuodessa. Minä täällä jatkan nelikymppisenä sitä samaa paskan lapioimista, mikä tuli aloitettua parikymppisenä. :) Mutta sitä siis aioin sanoa, että nämä kestoruuhkavuodet ovat kyllä aika mukavasti opettaneet siihen, että omia unelmia, toiveita ja haluja ei kannata laittaa kaapin perälle odottamaan lasten kasvua. Siinä vain katkeroituu ja väsyy. Äitiys voi olla katastrofi missä iässä tahansa.
Pienten lasten kanssa vietetty arki unohtuu lasten kasvaessa. Jossain vaihessa sitä hihkuu omaa vapauttaan ja sitä ettei kämppä ole jatkuvasti huoltoa vailla. Sitten tilanne normalisoituu ja kotikin palaa siihen normaalitilaan, jossa väärän paikkaan jätetyt kamat ja hoitamista odottavat pyykit ärsyttävät, mutta mielenterveys ei tunnu romahtavan niiden johdosta. Elämä on tavallista. Ja jälkikasvuaan pitää soitella kotiin, jos niitä mielii joskus nähdä.
Totta kai kannattaa ottaa omaa aikaa myös ruuhkavuosien keskellä, jos se on vain mahdollista ja energiaa riittää. Tämän jutun pointti oli enemmän siinä vapaudessa, joka koittaa kun lapset ovat isompia. Eli se oma aika ei edellytä mitään erikoisjärjestelyitä ja yhtäkkiä palautuu se tuttu status quo sieltä opiskeluajoilta.
PoistaKestoruuhkavuodet olis kyllä aivan mun kauhu. Mitä pienempi on ruuhkavuosiprosentti, sitä enemmän mielenterveyttä mulla on. :D
Sama pointti minullakin, mutta sillä erotuksella että vuonna 2000 aloitettu vapauden odottaminen päättyy näillä näkymin vuoden 2025 tienoilla. Siksi kannustankin ottamaan sitä omaa aikaa myös ruuhkavuosien keskellä, ettei jäisi ns. tuleen makaamaan. Meillä ei ole tukiverkostoja ja yksi lapsista ei ollut perusterve pieninä ja niinä vuosina mahdollisuuksia ja energiaa oman ajan ottamiseen ei juurikaan ollut. Kaikkina muina vuosina kysymys on ollut vain, noh, siitä että ilmoittautuu sinne viikkojumppaan, ei käytä viikonloppuisin aikaa siivoamiseen ja kotona on ovellinen tila, jonne voi ilmoittamalla vetäytyä olemaan ihan yksin (vessaa ei lasketa täksi tilaksi). Tarkoitan siis sitä, että ruuhkavuosinakin kannattaa miettiä, että miten paljon ne lapset oikeasti rajoittavat omaa elämää ja paljonko sitä rajoittaa ihan itse tai kumppanin toimesta, eli onko arjessa jotain mitä voisi muuttaa.
PoistaYmmärrän silti hyvin sen olon, kun tuntuu siltä että "tässäkö tää mun elämä nyt on, eiks tää muutu ikinä". Pikkulapsiaika on kuitenkin vain muutaman vuoden mittainen rykäisy ja jos sitä vertaa keskimääräiseen eliniänodotteeseen, ei se parin vuoden kärvistely enää tunnukaan niin tolkuttoman pitkältä. Niin ja sitten jos pistää sinne väliin omaa aikaa, voi matka taittua sujuvammin ja lievemmillä mielenterveyteen kohdistuvilla haittavaikutuksilla. :) (...ja tässä vaiheessa voi sitten pelata sen kortin, että teinin kanssa eläminen se vasta syökin vanhemman mielenterveyttä. Onnea matkaan.)
Ei, meillä on eri pointti. Minä puhun vapaudesta, en ehdonalaisesta. Nyt 10 vuoden jälkeen ehdonalainen on päättymässä. :)
PoistaPoint taken. Mulla ei ole ruuhkavuosia, vaan päättymätön ehdonalainen. :D Bonuksena tietty se, että vanhin alkaa olla siinä iässä että lastenlasten tulo (tahallinen tai tahaton suorite) on periaatteessa mahdollista. Jippii.
PoistaMinusta elämä alle kouluikäisten lasten kanssa ei ollut ruuhkainen. Se oli yksinkertaista arkea selkeine rutiineineen, ja ainoa mistä piti luopua oli tietty spontaanius oman elämän suhteen.
VastaaPoistaNyt kun vuoden välein syntyneet kolme lasta ovat varhaisessa murrosiässä, ymmärrän mitä ruuhkavuodet ovat itselleni. Harrastukset, koulu ja kaverit vievät valtavasti aikaa kasvavan lapsen elämässä. Siirtymiä on sata enemmän viikottain ja lapset irtautuvat enemmän ja enemmän siitä hoivasta, joka aiemmin oli elintärkeää. Omatoimisuus ja vastuu kasvavat, mutta samalla kasvavat ristiriidat äidin sydämessä. Huoli painaa useammin, pärjäävätköhän ne?
Kun huomasin ruuhkavuosien painon, tein ratkaisun aloittaa työelämä lyhennetyllä työajalla. Se oli mahdollista ja pidän sitä keskeisenä oman hyvinvoinnin vahvistajana. Saan olla läsnä aamuissa ja iltapäivissä, ehdin hengähtää ennen harrastuksiin kuljettamista ja pystyn näkemään enemmän lasten elämää. Toiset kutsuvat sitä tarpeettomaksi kontrolliksi, minä kutsun sitä huolenpidoksi ja rakkaudeksi.
Ruuhkavuosia on erilaisia aivan kuten on ihmisten tapoja selvitä niistä. Tsemppiä kaikille kiireisten hetkien keskelle.
Olen sun kanssasi täysin samaa mieltä! Mun mielestäni myöskään ruuhkavuodet eivät ole sitä aikaa, kun lapset ovat alle kouluikäisiä. Se tosiaan on vain sitä, että omat spontaanit menot eivät onnistuneetkaan ja elämä oli hyvin aikataulutettua niiden syömisten ja nukkumisten suhteen.
PoistaNyt koen eläväni ruuhkavuosia, kun murrosikä painaa kotona päälle ja harrastukset + koulu vievät selvästi enemmän aikaa myös vanhemmilta.
Mutta se täytyy sanoa, että jollain tapaa helpottaa, kun lapsista tulee omatoimisempia. Mutta huolet eivät kyllä vähene...
Mä olen niin epähuolehtivainen tyyppi, että en jotenkin osaa ahdistua lasten itsenäistymisestä. Ja vältän just kaikkea tarpeetonta kontrollia eli ohjaan liikkumaan pyörällä ja bussilla. )v on käynyt mm yksin leffassa ja kaverinsa kanssa kahdestaan uimassa. :D Toi spontaaniuden tarve varmasti vaihtelee yksilöllisesti. Mulle se on tärkeää joten siksi rakastan tätä lasten kasvamista.
PoistaMinkälainen työ on ihmisillä, joilla ei joka ikinen päivä ole kiire hakemaan lapsia päiväkodista? Meillä päiväkoti menee kiinni klo 17, joudun lähtemään töistä n. klo 15.30, että varmasti ehdin, vaikka yksi juna ei kulkisikaan. Joka ikinen päivä lähden töistä "kesken", vaikka siis tunnit on täynnä... Siitä jatkuva riittämättömyyden tunne ja kiire --> ruuhkavuodet.
PoistaMeillä oli sikäli onnekas tilanne että toinen vanhemmista vei ja toinen haki ja työt molemmilla joustavalla työajalla. Toinen meni duuniin seiskaan ja toinen sit tietty oli iltapäivästä pidempään. Jos tätä mahdollisuutta ei ole, niin sitten tietty tylsempi juttu, mutta varmaan aika monilla tämä on se ratkaisu ja siksi tarhan portilla viideltä ei ole kovinkaan monta lasta vastassa.
PoistaItse asiassa meillä on tuo järjestely että toinen menee aikaiseen aamuun ja pääsee juurikin 15:30 irtoamaan töistä että varmasti ehtii varmasti päiväkodille viideksi... :D Odotan todella paljon aikaa jolloin voin jättää päiväkotikierroksen välistä.
PoistaEikös se ollut se suuri onnellisuustutkimus (en muista tarkemmin, muutama vuosi sitten) jonka mukaan pariskunnat ovat onnellisimmillaan juuri ennen ensimmäisen lapsen syntymää ja seuraavan kerran kun lapset muuttavat pois ;) Suhteellista ja subjektiivistahan se toki on. Rakastan pieniä lapsiani enkä yleensä koe pahoja angsteja heitä kohtaan väsyneenäkään, mutta kontrollin puute omaan elämään on se pahin juttu: joku muu määrittää milloin minulla on vapaa-aikaa ja saanko nukuttua kunnolla. He joilla puoliso osallistuu arkeen ja lastenhoitoon eivät todellakaan käsitä millaista on, jos joutuu pärjäämään yksin tai olosuhdeyksinhuoltajana lähes yksin. Töiden tasaaminen on äärimmäisen iso asia siinä että jaksaa ne ruuhkavuodet ja pystyy elämään myös itselleen.
VastaaPoistaYksinhuoltajuus on tietty vielä raskaampi rasti. Tuo kontrollin puute ei välttämättä haittaa niitä, jotka rakastavat suunnittelua ja aikatauluttamista. Minä en vain kuulu heihin.
PoistaRuuhkavuodet jatkuu.. vaikka lapset on 20, 17 ja 13... toki erilaista kuin pienten lasten kanssa, mutta silti. Vanhimmat toki hoitaa aika hyvin omat asiansa, mutta esim. ruokaa on kaapista löydyttävä ja nuoret aina välillä tarvitsee kuskausta ynnä muuta apua. Toki riippuu myös hiukan lasten harrastuksista, miten "ruuhkaista" on, mutta ainakin meillä on ruuhkaa riittänyt ihan viime aikoihin asti.
VastaaPoistaNiin ja vuosia oli meillä myös vanhemmista huolehtiminen vaikka lapset ei ihan pieniä olleetkaan enää... sitä ei (valitettavasti) enää ole huolena.
Miten olis vanha kunnon "keski-ikä" ennen vanhuutta. Kyllä 40-60 kymppinen on ihan reilusti keski-ikäinen... ;)
On hyvinkin! Mutta keski-ikä ei oikein vielä alleviivaa sitä vapautta pahimman ruuhkan jälkeen. :) Se on vähän samanlainen kuin nuoruus ja vanhuus.
PoistaTuohon ruuhkaan meillä on yksi hyvä lääke: harrastukset on valittu sen perusteella, että ne ovat lähellä, niihin pystyy kulkemaan itsenäisesti eivätkä ne ole koko perheen harrastuksia (= vaadi viikonloppujen uhraamista jalkapallolle). Toki se rajaa pois vaihtoehtoja mutta en näe sitä mitenkään epäreiluna ehtona.
Musta on aina kiehtovaa kuulla, että lasten harrastukset on valittu jotenkin järkiperustein. (Lähellä. Edullinen. Vain kerran viikossa.) Koska meillä on niin erilainen tilanne.
PoistaMeidän koululaisilla on molemmilla kaksi intohimoharrastusta, joihin he ovat niin vahvasti suuntautuneita, että mulla ei ole ollut pokkaa kieltää harrastamista. Ehkä tää on joku arvokysymys. Mulle lasten intohimoharrastukset taitavat nousta arvo- ja prioriteettiasteikossa aika korkealle. Ehkä koska itselläni ja sisaruksillanikin oli sellaisia lapsina.
Niinpä meillä varustetaan, kuskataan, tehdään eväitä ja kustannetaan. Vaikka se tietenkin on monesta muusta pois sekä rahallisesti että ajallisesti.
Ja kun tätä ajattelee, niin johtopäätös on se, että oman elämän ruuhkaisuuteen pikkulapsivuosien jälkeen todellakin VOI itse vaikuttaa. Jos preferoi mahdollisimman vähän ruuhkaa ja metatyötä, niin sitten ei mielellään yli kahta lasta eikä niille enempää kuin yksi harrastus per nuppi. Etukäteen kantsii varmistaa, etteivät harrastuskerrat per viikko lisäänny vaivihkaa vuosien varrella - eivätkä ala vaatia vanhemmilta lisää eforttia.
Sillä selvähän se on, että seurakunnan shakkikerho (shakki on hieno laji, ei sillä) vaatii koko perheeltä vähemmän kuin jääkiekko tai taitoluistelu (joita meillä onneksi ei kukaan harrasta - kaikki kunnia lätkä- ja luikkaperheille).
Pakko sanoa, että meilläkin elämän ruuhkaisuus on vain lisääntynyt niiden vuosien aikana, kun perheeseen on tullut 2 kpl harrastavia koululaisia. Lisäksi löytyy yksi päiväkoti-ikäinen (eli isot ikäerot täälläkin), joten tietynlainen pallo on jalassa vielä monta vuotta. Toki itse hankittu ja haluttu sellainen...
VastaaPoistaAllekirjoitan kyllä sen, että tietynlainen vapaus lisääntyy heti kun ihan pikkulapsiajoista päästään. Mutta kaikki se säädön, metatyön ja mahdollistamisen määrä, joka tilalle tulee lasten kasvamisen myötä, on kyllä välillä aika...jäätävä.
Plus sitten murrosikä tuo mukanaan omat säätönsä, ja sitäkin meillä on tässä luvassa aiiiika monta vuotta putkeen. :-) En ollut täysin osannut aavistaakaan, kuinka paljon aikaa ja energiaa teinin kanssa vääntämiseen tuhrautuu (vaikka kyseessä tärkeä ikävaihe onkin). Siinä jää uhmaiät kakkoseksi...
Eli omalla kohdallani, näin pian 4-kymppisenä, elämässä on kyllä enemmän vapautta kuin viisi, kymmenen vuotta sitten, mutta myös hitokseen enemmän hommaa.
Toisaalta kaikki turha, ylimääräinen, tyhjänpäiväinen pingotus ja stressi on kolmen lapsen kanssa karsiutunut jo ajat sitten pois. Kuopuksen kanssa en ole kokenut missään vaiheessa olleeni minkäänlaisessa "äitiysvankilassa" tai "äitiyden mustassa aukossa". Omat menot, omat jutut ja oma identiteetti ovat olleet mukana menossa ihan koko ajan.
Mutta onhan se ihanaa, kun lapset kasvaa, ei siitä mihinkään pääse. Isot lapset ovat jo tosi itsenäisiä ja pieninkin alati vähemmän kaitsettava. Eilen kävin ekaa kertaa neljään vuoteen suihkussa eri kerroksessa ilman että ketään täytyi järjestää kanssani kotona olleen juniorin henkivartijaksi. Aika siistiä!
Mahtava toi suihkuesimerkki! Onnea siitä. ;) Mulla oli toi hetki keväällä kun menin jumppaan ja jätin kersat tunniksi keskenään.
PoistaKolmen lapsen perheissä on varmasti ihan eri kertoimet tuossa ruuhkassa, mutta mä muuten kuulin yhdeltä mammalta, että hänen nähdäkseen 6v uhma on paljon pahempi kuin teini-ikä!
Varmaan lapsikohtaista. Meillä esikoisella 6-vuotisuhma oli kymmenen kertaa pahempi kuin uhmaikä, mutta kyllä murrosikä tuntuu koettelevan vielä pikkaisen enemmän.
PoistaKakkosella taas oli aika tiukka uhmaikä, mutta eskarivuosi meni hyvin iisisti. Teini-ikää vielä odotellaan... :-)
Kuopuksella on ollut triosta kovin pikkulapsen uhma, mutta kas vain, jotenkin se ei tässä kaiken muun tiimellyksen keskellä enää aiheuta kauheasti toimenpiteitä. Tilanteet tulee ja menee, ei ehdi kauheasti niistä kriiseillä. ;-)
Mun duunikaveri on lanseerannut termin uuslapsetonn kun puhuu ajasta kun kaikki lapset ovat jo poissa kotoa ja vielä ei ole mummoksikaan päässyt.
VastaaPoistaJos on ruuhkavuodet niin seuraavaksi kiihdytyskaistavuodet? Ruuhkaa ei ole mutta vauhtia kylläkin ja välillä saa jopa kiksit kun ehtii hyvin rekan eteen?
Meillä skidit kanssa 1,5 vuoden ikäerolla ja nyt 5 ja 7 mittarissa niin kyllä tämä elämä on jo erimukavaa vaikka harrastusrumba pyörii ja kaverit ovat jo tärkeitä. Mutta mä nautin siitä että niillä on kavereita ja harrastukset joista tykkäävät ja joissa tapahtuu jotain kehitystäkin= koen onnistuneeni äitinä:)
Uuslapsettomuus on superhyvä! Käytän sitä jatkossa, kiitos! Tuo kavereiden mukaantulo on muuten tuonut juuri sitä rauhallisuutta kun minun ei tarvitse enää olla leikitys- / virikevastuussa. <3
PoistaTrampoliinilla pomppimista on kyl ikävä! Nyt kun vihdoin on saanut sen oman trampoliinin, sitä ei voi käyttää! Tosin sain vinkin, että jos käy ekaks vessassa ja sit pidättää tosi kovasti, saattaa joskus onnistua.
VastaaPoista