Haaliminen on helppoa, kierrättäminen tuskaa

Aloitin mylläämisen jo alkuviikosta. Tiesin, että tähän projektiin pitäisi nyt laittaa ihan kunnolla aikaa ja ajatusta: oman vaatekaapin siivoaminen on soluihin ja sieluun käyvä projekti, jossa tarvitaan mielenlujuutta ja päätöksiä. Mikään puolivillainen, päällisin puolin tehty penkominen ei tällä kertaa riittäisi, vaan nyt pitäisi tyhjentää hyllyt ihan perin pohjin ja laittaa stoppi kaikenlaiselle toiveajattelulle.

Hamsteroinnista pitää päästä eroon kahdella tasolla. Sillä, että ei enää tartu jokaiseen mahdollisuuteen ostaa lisää tavaraa sekä sillä, että luovuttaa vaatteita myös eteenpäin. Ensimmäisen olen jo ottanut haltuun, mutta myös tämä säilöminen pitäisi lopettaa. Se taas loppuu vain sillä, että tiedän mitä kuiduille kuuluu tehdä! En tiedä olenko ainoa, joka kaipaa paljon selkeämpiä lajitteluohjeita juuri tekstiileille?

Optimihan olisi, että käyttökelpoiset vaatteet menisivät ilmaiseksi eteenpäin käyttöön, ei myyntiin. Toiseksi en halua tukea käyttökelvottomien vaatteiden dumppaamista jätteeksi maihin, joissa ei ole samanlaista lainsäädäntöä kuin Suomessa.

Juttelin hetken tekstiilikierrätysguruni Outi Pyyn kanssa ja avasin kolme lajittelupistettä valmiiksi:

1. Lumppu eli kaikki huonokuntoiset tekstiilit, jonka voi vielä lajitella kolmeen alapinoon:
* polkupyörien puhdistusräteiksi tai kenkien lankkausliinoiksi leikeltävät,
* ipanoiden askartelutarvikkeiksi sopivat ja
* harsoksi kuluneet, 20 vuotta käytetyt muumiotuotteet, jotka kuuluvat sekajätteeseen.

2. Hyväkuntoinen ja käyttökelpoinen vaate, jonka jälleenmyyntiarvo on alle kympin.
Nämä voi lahjoittaa eteenpäin mihin tahansa omille arvoilleen sopivaan kierrätysliikkeeseen. Outi neuvoi että ketjumarkettien kierrätyslaatikoihin kannattaa viedä vain 100% kuituja, koska vain ne saadaan uusiokäyttöön. Sekoitemateriaalien (esim. elastaania sisältävän trikoon) loppusijoituspaikka on epäselvä.

3. Hyväkuntoinen merkkivaate, jonka jälleenmyyntiarvo on yli kympin. 
Tätä pinoa kannattaa lähtökohtaisesti tarjota Emmyyn, Rekkiin, Vähäkäytettyyn, Reloveen etc, tai myydä itse Facebookissa. Nyt pitäisi vaan päättää missä näistä on paras hinnoitteluosaaminen ja järkevä jatkojalostus.

Kun eilen illalla katselin lajittelupinoja ja vertasin niitä niihin vatteisiin, jotka vielä jäivät käyttöön, huomasin menneeni eteenpäin sekä ostajana että omistajana siitä, mitä olin joskus. Olen oppinut realistiksi.

Katson nykyään pesulappua. En enää osta nyppyyntyviä sekoiteneuleita (ja käyn tänään ostamassa sen hemmetin nypynpoistajan) tai silitettäviä ja/tai käsinpestäviä vaatteita, jotka makaavat jonkun odotusepätoivokorin pohjalla kymmenen vuotta. Yritän myös vähentää elastaanilla ryyditettyjen vaatteiden käyttöä, vaikka se onkin tällä vartalotyypillä suht vaikeaa. Sitä ei nimittäin vielä nykytekniikalla saada muuten hyödynnettävissä olevan puuvillakuidun joukosta pois.

En osta enää sovittamatta. Olen niin epästandardikoon ihminen, että suurin osa vaatteista ei sovi päälleni ollenkaan. Verkkokaupoista en osta ikinä mitään, ellen ole satavarma, että tämä merkki, malli ja koko sopii, sillä en saa ikinä palautettua harhaostoksia.

Pahin syntini on edelleen paniikkiostaminen. Olen jonkinlainen lohtushoppailijan vastakohta: vitkutan ja vitkutan vaatekauppaan menoa ja sitten kun menen, pitäisi olla jo, mikä tarkoittaa, että on otettava mitä löytyy. Olen kyllä tässäkin mennyt eteenpäin, onneksi. Auttaa kun menee aina kauppaan, jossa saa osaavaa asiakaspalvelua. Siinä säästyy aika, rahat ja mielenterveys.

Viisi iltaa siihen meni, mutta nyt on säkit valmiina, ensi viikolla sitten kyyditystä seuraaville etapeille. Minä toivon matkaansa jatkaville tekstiileille pitkää ikää.

Muotinurkka: hyvien pikkareiden arvostuspäivä

"Äiti, nämä on ihan sikahyvät!" Kuopus tuli eräänä aamuna kiittämään melkein kädestä pitäen alushousulaatikosta löytyneistä uusista merkkipikkareista. Hän kehui ne maasta taivaaseen. Oli hyvä vyötärökuminauha, laadukas materiaali, napakat ja juuri sopivan kokoiset, mistään ei törröttänyt lankoja tai elastaani ollut väsynyt.

Niin. Kaikki kuopuksen vaatteet tulevat useamman lapsen käytön jälkeen, tuhanteen kertaan pidettyinä ja harsoksi pestyinä, myös alushousut ja uusiahan ostetaan sitten kun sivusauma repeää. Olin tietenkin ostanut nämä uudetkin isosiskolle, mutta tuli liian pientä kokoa. Ei ole lastenkaan pehvat tuohesta tehty! Laitoin itseni viideksi minuutiksi Muotinurkkaan häpeämään.

Siellä nurkassa ajattelin, että hyville alkkareille pitäisi järjestää jonkinlainen kansallinen liputuspäivä. Niiden ostaminen on suht iloton projekti, johon pitäisi saada vähän glamouria. Miettikääpä: kalsaripäivänä kaupoissa olisi hyviä alkkaritarjouksia, tubettajat esittelisivät suosikkialkkarinsa, englanninkielinen kalsarikännistä tehty somevideo leviäisi globaaliksi hitiksi ja A-studiossa olisi hyvä paneelikeskustelu erilaisista tuhdoista.

Oletan, etten ole ainoa, jolla on alusvaatelaatikossaan pikkareita, joita ei kehtaa ulos narulle ripustaa, mutta ei voi poiskaan heittää. Koska ne ovat hyvät. Väitän, että kaikkia ihmisiä sukupuoleen, koulutustasoon ja ikään katsomatta yhdistää se, että on hiton mukava olo, kun se ensimmäiseksi päälle puettava vaate on kaikinpuolin sopiva. Huonoissa alkkareissa voi mennä jopa yrityksen kilpailukyky, kun keskittyminen töihin jää heikoksi ja pitää ravata vessassa korjailemassa asustusta. Pätee niin Beyonceen kuin levyseppähitsaajaan. Mietipä Sipilä sitä!

Ja pikkarihankinnat voivat tunnetusti mennä monella tavalla pieleen. Tulee väärää kokoa (toisin kuin esim paidoissa pikkareissa vain sopivan koon kanssa voi elää) tai väärän malliset: liian korkeavyötäröiset, jotka rullaavat yhtäkkiä lantiolle kun kumarrut, liian matalat niin että merkittävä osa hanurista jää ilman suojaa tai sellaiset, jotka menevät pakaroiden väliin ja joita sitten yrittää vaivihkaa tverkata parempiin asemiin. Myös materiaali voi olla surkeaa, liian ohutta luirua tai jotain perkeleen patapataa, pitsit voivat hangata ja joku hiton koristenappi aiheuttaa allergiaa. Sitten ovat vielä hankaavat saumat ja housunkauluksesta lepattavat laput, liian löysät tai kireät vyötärökuminauhat ja epäsopivat jalka-aukot.

Ja kerran ostin stringit. Pidin niitä päivän, illalla heitin ne grilliin ja laitoin bensaa perään. Roihu ei ollut kummoinen, mutta kosto maistui suloiselta.

Mistä tämä kärsimys johtuu? Ensinnäkin alusvaatteiden sovittaminen on jostain syystä monelle täysi no-no. Ja vaikka ei olisikaan, niin onhan se työlästä ja aina ei jaksa. Toiseksi ne on yleensä pakattu tiukkoihin muovipakkauksiin tai laatikoihin, jotka viestivät kaikin tavoin, että lähempi tarkastelu tai sovittaminen ei ole toivottavaa. Sitten tulee otettua jotain, mitä luulee oikeaksi. Erityisesti jos yrittää saada samaa paria rintsikoiden kanssa.

Muotinurkka suosittelee seuraavaa: arvosta pehvaasi ja keskity kalsareihin. Huonot alkkarit ovat virheinvestointi, jota tuskin saat kaupaksi enää eteenpäin. Ja jos löydät hyvät, osta saman tien useammat.

Kiitos.

Lenkkarimutsin tunnustuksia

Kaupallinen yhteistyö Prisma Skechers ja Suomen Blogimedia

Olemme kersojen kanssa lenkkarijengiä, kiitos huonon geenituurin.

Skidin jalka muistuttaa minun jalkaani ennen raskautta. Hänellä on korkea jalkapöytä, pitkät varpaat ja isovarpaan tyvessä suvun erikoispatti. Tämä aiheuttaa sen, että puolet kenkävalikoimasta putoaa pois heti kättelyssä liian matalina. Snadilla taas on viuhkamainen jalkaterä ja iso pottuvarvas, joten hänen räpyläänsä sopii hyvin kenkä, jossa on kapea lesti mutta tilaa varpaille. Minulla on vielä puolen numeron eron jalkojen välillä, joten toinen kenkä on aina vähän pieni tai iso.

Ymmärrätte ehkä, että tirautan kyyneleen aina kun löydän kengät, joiden käyttäminen ei satu. Tirautan toisenkin, jos en vihaa niiden ulkonäköä. Vollotan ääneen, jos niihin on varaa. Yleensä sopiva kenkä on lenkkari, miesten laarista. Onneksi ne ovat nyt muotia.

Jos ensimmäinen sääntö kenkien huollossa on, että älä osta epämukavia, niin toinen sääntö on että päivitä poposi säännöllisesti. Olen hilloaja. Sain muistutuksen tästä kun lähdin maalla käymään kaupassa kävellen. Kiskaisin jalkaani mökin kaapista löytämäni vanhat vaelluskengät ja aloin talsia. Ensimmäinen rakko oli jalkapohjassa jo puolivälissä menomatkaa ja paluumatkalla toisesta kengästä putosi pohja.

Eräs jalkojen hoitotieteen dosentti on todennut, että kävelyä harrastavalla tyypillä jalkineiden keskimääräinen käyttöikä on puoli vuotta, jos kenkiä käytetään lenkkeilyyn kolmesta neljään tuntia viikossa. Käyttöikä laskee kolmeen kuukauteen, mikäli kengillä kävellään tunnin ajan joka päivä.

Tiedän, ettei vanhojen kenkien säilyttämisessä ole mitään järkeä, mutta minkäs teet. En halua heittää hyviä kenkiä pois vaan käytän ne todellakin aivan loppuun asti. Enhän edes tiedä, milloin seuraavan kerran löydän sopivat kengät vanhojen tilalle. Verkkokaupoista apu ei löydy, sillä pelkkä sisämitta ei riitä mihinkään. Kun muutamaan otteeseen palautin 100% ostoksista, päätin lopettaa. Jalasta pitäisi olla 3D printattu malli, että sopivuuden saisi todennettua ilman sovittamista. Ja silloinkin jää puuttumaan fiilis.

Viime viikolla julkaistussa uutisessa kerrottiin, että suomalainen ostaa vaatteensa ja kenkänsä marketista, kuten Prismasta, ja käyttää ostoksiin rahaa paljon vähemmän kuin esim. naapurimaassa Ruotsissa. Olemme varmasti aivan liian käytännöllisyyttä arvostavaa ja pihiä porukkaa, mutta johtuisiko se myös siitä, että hyviä kenkiä on niin hiton vaikea löytää? Kauppa, joka suuntaa valikoimansa leveälestiselle suomalaiselle saa hyvin todennäköisesti asiakkaita.

Lisäksi olen kiireinen. Tyylini on suoraa seurausta elämäntyylistäni. En jaksa shoppailla shoppailemisen ilosta, vaan ilahdun kun saan nyhtökaurat, pyöräilykypärät, kukkaruukut ja kengät samalla kierroksella. Viimeksi Prisman kenkähylly tuli apuun, kun äkillinen kesä yllätti koko perheen ja yksiäkään sopivia kenkiä ei varastosta löytynyt.

Prisman hyllystä löytyi yllättäen sopiva kenkä myös minulle: tilava, kevyt ja hinta-laatusuhteeltaan loistava Skechers ei edes särje verkkokalvoja. Merkki oli minulle uusi, mutta rakkaus syttyi heti. En halua kenkiä, jotka pitää "ajaa sisään" ennen kuin niitä voi käyttää. Näitä ei tarvinnut!

Tämä Gorun-malli (johon myös Muita ihania -blogin Tiina ihastui) on tarkoitettu juoksemiseen, mutta en ole näillä(kään) juoksuaskeleita ottanut, kävelyaskelia sen sijaan on otettu useampi. Olen tällä parilla rampannut koko päivän blogitapahtumassa, käynyt pitämässä workshopin ja tallannut kymmeniä kilometrejä Espoon hiekkateitä luurit päässä. Vaikka puolentoista tunnin kävelylenkki ei kovin raskaalta suoritukselta kuulosta, siinä ehtii ottaa 10K askelta. Ja tarkoitus on, että niistä askeleista voi nauttia.

Tsemppiä siis kaikille naispuolisille Hessu Hopoille. Toivottavasti lenkkarit eivät mene ikinä pois muodista. 

Eräskin raskausvaatepostaus

Historian siipien havinaa! Löysin digitaalista konmaritusta tehdessäni erään huutisilmoituksen, jota en siis ikinä laittanut tänne blogiin. Luulin sen kadonneen lopullisesti bittiavaruuteen, mutta ei! Muutama lukija on joskus sen perään kysellyt, joten laitetaanpa se sitten tännekin, talteen.

Muistan kirjoittaneeni tämän hyvin nopeasti ja sellaisessa erikoisessa mielentilassa, jossa oli mukana noin seitsemää eri tunnetta, voitonriemu nyt päällimmäisenä. Tästä on nyt kuusi vuotta. Tavallaan on ihan hyvä, etten ole enää tuossa moodissa. Elämä jatkui, vaikka se entinen koko jäikin haaveeksi.

Tää on sellaisen äipän vaatepaketti, joka ei halua teettää mahastaan kipsimuottia ja kuuluttaa koko maailmalle, että siittiö ja munasolu ovat kohdanneet. En keksi näistä kleedjuista mitään nasevia myyntisloganeita. "Korostaa upeasti raskausvatsaa". Niin vissiin. Ei raskausvatsaa voi korostaa upeasti, kun se pötsi itsessään on kaamea - ainakin mun oli. Nelihenkinen perhe ois mahtunu sen alle sateen suojaan.  

Sit joitain raskausvaatteitahan mainostetaan sellaisina, joita voi käyttää raskauden jälkeenkin. Ihanan ekologinen ajatus, mutta totuus on karu. Housujahan on ihan pakkokin käyttääkin vielä hetken raskauden jälkeen, kun pakki näyttää perunapussilta, mutta kyllä mä halusin omat housut jalkaan heti kun niihin mahduin. Raskausvaatteissa on nimittäin sellainen henkinen 20 kilon painolasti. En vain halua käyttää vaatteita, jotka menevät kun painan 90 kg. Ei. Enää. Koskaan. Ja sit jos pohditte, et miks joku diggaa näin julmetusti harmaasta niin tiedätte sit, kun painatte sen 90 kg. Ei tartte paljoo väreillä koreilla.

Mutta asiaan. Pakettiin (kuvalinkki tuolla alla) kuuluu:
- Musta pitkä trikoomekko: Ihan hirvee soputeltta, merkki joku "mama - enjoy your pregnancy" (tirsk…). Mutta mahduin siihen kertaalleen kaverin synttäreillä ja se riitti.
- Valkoinen Mamaliciousin rimpsumekko (L). Alushame messissä ni pikkarit ei näy. Muuten ihan kiva, mutta en koskaan tajunnut pitääkö toi joustovyötärö sijoittaa mahan alle, keskelle vai päälle. Ehkä alle. Jos puet päälle, saattaa käydä britneyt.
- Polarn o Pyretin musta lepakkotunika (L) ja leggarit (M)
Näissä voi leikkiä normaalia. Mutta eihän ne silti hämää ketään. Leggareissa vähän nukkaantumista havaittavissa, varsinkin hanurissa, mutta sillähän ei ole mitään väliä, kun leggareissa ei hanurin kuulu näkyä. Ja raskaana sitä (=hanurin näkymistä) kannattaa muutenkin välttää.
- V. pun Noppiesin t-paita (L). Väri sopii upeasti violetteihin raskausarpiin. Ja on siellä jotain kukkiakin. Tai perhosia. Who cares.
- Harmaa Mamaliciousin t-paita (XL). No niin, se on siis harmaa t-paita, jossa on joku kukkakuvio helmassa. Nuff said.
- Se toinen tummemman harmaa t-paita (Happy Mum, koko L). Tässä rätissä on kiva leikkaus miehustassa. Kiva ilman ironiaa, koska kannut on se ainoa asia, jota voi raskaana korostaa.
- Kolmas harmaa t-paita (Mamalicious L). Lyhyt lepakkohihaleikkaus ja joku kiristyshässäkkä daisojen alla. Toi kuvio on vissiin musteläiskätesti, jonka tarkoitus on harhauttaa jengiä pohtimaan jotain muuta kuin sitä, odotatko kaksosia.
- Ruutukuvioinen Espritin kauluspaita koko XL. Se toinen työasu, kun yhdistää sinisiin farkkuihin. Ne farkut mä jo lahjoitin yhdelle ystävättärelle.
- Pitsikietaisujuhlapaita merkkiä Tete a tete, koko S. Kaamee. Mut tän pointti onkin, et jengi näkee bileissä, että oot ihan tosissas yrittäny panostaa. Sympatiasta saatat nääs saada istumapaikan.
- Musta H&M lyhythihainen paitapusero, koko L. Rintatasku ja kaikkea, oi oi. Paidan hyvistä puolista voidaan mainita väri. Musta kiinteyttää. Tai hoikistaa. Tai sit ei.
- Mamaliciousin siniharmaa collegetakki (L). Tää on ehkä ton P.o.P-yhdistelmän jälkeen suosikkini. Tai vähiten inhokki.
- Kaksi menkkahaukan mama-malliston neuletta. Matsku jotain pölyämidiä. Valkoinen (M) ja harmaanruskea (L), jota varmaan kuuluu kutsua "nutriaksi". Miksiköhän beigeä ei kutsuta "ihmiseksi". Sitä voi miettiä.
- Musta trikooasia jostain paidan ja mekon välimaastosta (koko 40). Tää ei ees vissiin oo mikään äitiysvaate, mut toimii hyvin siinä vaiheessa, kun duunissa ei viel voi kertoa, mutta kuljet jo farkunnapit auki.
- Sitten on kahdet mustat työhousut ala H&M mama ja koossa M. Toisessa liituraitaa bisneswomanille, toisessa ei. Mut mustat housut on mustat housut ja sellaset on oltava paksuilijallakin.
- Myös kahdet menkkahaukan caprit löytyy. Niillähän nyt ei talvella tee mitään mut onneks paksuna ollaan se 9 kk eli jos oot just tikuttanu ni toivo lämmintä toukokuuta. Noi ns. violettiharmaat (mikä hemmetin väri toi ees on??) on aika väljät (L) ja noi vihreet (M) vähän paremmin istuvat. Jos nyt näin voi sanoa. Ei kyl voi.
- Sit ois kahdet farkut vielä. Noi Zaran siniset farkut (M) oli järkkypienet, menee ehkä just ekalla kuulla, kun et tiedä olevasi paksuna. Myös se joustava trikoo-osa puristi. Miten voi puristaa, en tajua. Raksin sen irti, ei kyl auttanut. MissyMomin mustat farkut (M) taas oli pehmeetä peruskauraa, lahkeet vähän levenee.
- Nii ja kolmet alkkarit olis myös ala Noppies Bodyfashion. Tekisi mieli tokaista notta fashion my ass, älä vaan ukolles näissä näyttäydy. Anyway, Jos on sun mielestä liian roisi ajatus pitää toisten alkkareita ni laita ihmeessä UFFiin. Tai anna mummolle. Puntilliset on L-XL ja tavikset M-L.
- Musta masuvyö kaupan päälle.
Nää kaikki kamat on siis L-kokoisella vaihtelevan ahkerassa käytössä olleita. Tsekkaa kuvat täältä. Mut onnea vaan raskaudesta. Meitsi suuntaa takas omaan kokoon, soromnoo.

Muotinurkka: suomalainen bisnespukeutuminen oli hukassa mutta nyt se löytyi

Tällä viikolla saimme lukea, että suomalainen bisnespukeutuminen on kuulemma huonoa. Että asuissa on nyppyjä, naiset käyttävät housuja eikä hiuksiakaan värjätä. Ja what not.

Me Muotinurkassa olimme lähes jokaisesta neuvosta täysin eri mieltä! Halusimme hieman haastaa näitä väitteitä, siispä laadimme muotinurkan kilpailevat neuvot asiallisesta bisnespukeutumisesta!

Mitä tehdä kun et tykkää jonkun bisnespukeutumisesta? 

Voi voi, ikävä tilanne. Ehdotan, että otat asian puheeksi terapeuttisi kanssa ja paneudutte asiaan perusteellisesti: oliko lapsuudessa parhaalla kaverilla parempaa seppälää? Se ei haittaa, olette aikuisia nyt. Ei tarvitse enää olla sellaista kuin kaikilla muilla.

Tärkeää olisi konseptoida myös se, että ette ole bisnestapaamisissa tsekkailemassa niskalappuja ja ihastelemassa toistenne tyylivalintoja, ellette ole vaatekauppiaita. Koska jos puhuu asian vierestä, saa paljon varmemmin rassukan kohtelun.

No, jos haluaa olla menestyvä niin millä tavalla bisnesmaailmassa sitten pitäisi pukeutua? 

Muotinurkan saamien tietojen mukaan "bisnesmaailmaan" pääsee vain Keilaniemessä sijaitsevan teleportin kautta ja siellä Nalle Wahlroos itkee veroprosenttiaan kouralliselle ihmisiä. Välttäkäämme sitä ja pysykäämme reaalimaailmassa eli ihan peruspalavereissa, joissa tavataan muiden yritysten edustajia, minkä jälkeen sähköpostilla lähetellään tarjouksia.

a) Oletetaan, että palaverissa presentoidaan jotain. Se tietty kannattaa tehdä vaatteet päällä. Koita löytää aamulla kaapista jotain, vaikka ei vittuakaan kiinnosta ja ulkona on pimeää.

b) Housut. Olisi hyvä jos presentoidessa ei perse näy. Tämä on tärkeää. Liian matalalle leikattuja housuja vältä. Ja sitä että hameen helma jää vessassa sukkahousujen sisään.

c) Paidat. Varmista, että pystyt vetämään henkeä. Tämä siirtää suurimmalta osalta ihmisiä kaikki kauluspaidat pois prospektilistalta.

d) Silmäpusseihin kantamme on, että niitä ei alle kuusikymppisen erityisemmin tarvitse pukea, vaikka joku korsetti niille kivasti sopisikin. Pahin virhe on levittää niiden alle valokynää, tämän opimme jo 90-luvulla salamalla otettujen valokuvien kautta. Parempi vain antaa niiden olla, ja iloita että vielä niiden yli sentään näkee.

Minä muodikkaana 80-luvun bailuissa.

e) Hoitamattomista kynsinauhoista pidimme täällä Muotinurkassa pienen hätäkokouksen. Tulimme siihen tulokseen, että mitkä vitun kynsinauhat ja suosittelemme jokaiselle kynsinauhojen kyttääjälle katseen siirtämistä vastapuolen silmiin. Kynsinauhat, seriously.

f) Sitten oli vielä hiuksista jotain puhetta että harmaantuminen ei naiselle käy ja niin edespäin. Muotinurkka suosittelee kaikenlaisen vanhenemisen hyväksymistä ja että jätetään nuorisolaisille nuorisolaisten metkut ja ollaan ylpeitä maileistamme ja jenkkakahvoistamme ja alleistamme ja sen sellaisista bisneksiin millään tavalla kuulumattomista asioista.

Näin! Nyt osaatte homman, jonka olettekin aina osanneet, ja kohta kauppakello kilisee.

Noin loppukaneettina voisimme vielä todeta, että vaikka jutussa väitetään, että kaikki kyllä kyttäävät toistensa pukeutumista niin me täällä Muotinurkassa emme ole koskaan kytänneet*, lähinnä ollaan vaan maltillisesti hävetty omia vaatteita, ja ihmetelty niitä, jotka pitää vaatteita investointina. Sitä ne ei ole, vaan ihan normaali ja tarpeellinen kulu ja bisnestä vain vaatekaupalle. Sinun kannattaa investoida vaikka ravintolailtaan kavereiden kanssa, jonka jälkeen taas pipo kiristää vähemmän ja bisnesideat saavat uutta hönkää.

Lopetetaan siis kaikki vaatepönötys ja keskitytään ystävällisyyteen, hyviin käytöstapoihin ja siihen bisnekseen niin kyllä on jono äkkiä ovella! Menestystä elämään, mussukat!

* Silti olemme menestyksekkäästi työelämässä luovineet ihan kohtuuhyville laskutuksille.

Muotinurkka: paras vartalotyyppivinkki on unohtaa se

Kävin alessa. Ajattelin, että yrittäisin löytää kauluspaidan toimistoon. Lähes bikinien veroinen ristiretki.

Tämä Marimekon paita on peruspaksulle älyttömän hyvä. En ole löytänyt näitä enää mistään.

Taas tuli mieleen, että ajan säästämiseksi vaatekauppojen valikoimat pitäisi jakaa kahtia: niille 10%:lle, joille 90% vaatteista on suunniteltu, ja sitten voisi olla joku nurkkaus tavalliselle pulliaiselle, jonka on oikeasti vaikea löytää esimerkiksi sitä kauluspaitaa. Ja joka vihaa sovittamista.

Kun huomautin asiasta myyjälle, hän sanoi, että täytyy vain tuntea oma vartalotyyppinsä. Tiedätte nämä hedelmiin ja aakkosiin liityvät stereotypiat, joille pitäisi olla olemassa joku optisesti ainoa oikea tapa pukeutua.

Kyllä sen oman vartalonsa tosiaan alkaa jo tässä iässä tuntea. Ja jopa hyväksyä. Mutta kun en ole mikään noista vartalotyypeistä, sieltä ei löydy edes peruspaksua puhumattakaan muista haasteista. Ja jos haluaa joskus laittaa päälleen jotain kivaa, ensimmäinen asia, joka pitää hylätä ovat nämä vartalotyyppimantrat. Yksikään ihminen, jota pidän tyylikkäänä, ei seuraa orjallisesti mitään pukeutumissääntöjä. Ja ei, kukaan heistä ei ole mallitoimiston listoilla.

Vartalotyyppejä on yhtä monta kuin on ihmisiäkin, ja kun on tuottanut maailmaan pari kersaa ja aineenvaihdunta loppunut, alkavat haasteet, joita ei yksikään muotilehti tai laihdutuskuuri ole pystynyt ratkaisemaan. Voin vakuuttaa, että vyötärön jääminen jonnekin 90-luvulle on vain yksi niistä. Tarjolla olisi vielä notkoselkä, kaulan epämääräinen lyheneminen, hiusten oheneminen (toisin kuin kaikki muu karvankasvu), pohkeiden paksuuntuminen ja niin leveä lesti että ainoat sopivat kengät ovat kumpparit.

Ei taida löytyä yhtä yksittäistä hedelmää tai kirjainta tälle vartalotyypille.

Ihmiset näkevät sinut aivan eri tavalla kuin sinä itse. Ne, mitkä sinusta ovat ällöttävät allit, ovat jonkun toisen mielestä ihan tavalliset käsivarret. Ja sitten on niitä, joiden mielestä olin liian lihava jo 10 kiloa sitten. Yritän miellyttää vain itseäni ja se on riittävän vaikeaa.

Sen sijaan toivoisin, että kaltaiselleni epävartalotyypille olisi aina vaatekaupassa tarjolla
a) korkeavyötäröisiä housuja, joissa ei ole elastaanissa säästelty,
b) paksusta kankaasta tehtyjä paitoja, joissa on tilaa tisseille
c) paitoja, joiden helma yltää tuhdon päälle.

Ainoa toiveeni kun on, että jos paidan napit eivät lentäisi sisäänhengittäessä ja perse näkyisi.

Kaikilla muilla on

"Vain ekaluokkalaiset kulkevat kukkaistyttövaatteissa."

Skidi sai vihdoin kakaistua ulos, miksi ei käytä erästä violettia tunikaa, joka on ollut kaapissa jo pari vuotta käyttöä odottamassa. Tyyppi käyttää vaatekaapistaan muutenkin noin kymmentä artikkelia, joten halusin tietää, mikä tunikassa oikein oli vikana.

Ja se olikin tällä kertaa tyyli. Eli periaatteessa ei mikään mutta käytännössä kaikki.

Tunikasta virisi muutenkin hyvä keskustelu siitä, miten luokassa pukeudutaan. Kaikilla muilla on Adidaksen raitaverkkarit ja tossut ja musta bomber. Tai jos verkkarit ovat pesussa niin superpillit farkut. Pyörän pitää olla Jopo. Kukaan ei käytä ulkkareita tai kumisaappaita. Yhdenmukaisuuden pakko koskee myös poikia. Kaikilla on samanlainen etuheitto.

Ymmärrän.

Mutta kun minä muistan heimovaatepakon vasta yläasteelta. Ja olen vähän yllättynyt, että tämä ahdistus on siirtynyt jo ala-asteikäisille. Miksi ihmeessä jo kolmasluokkalaisen täytyy näyttää samalta kuin muut? Minun ala-asteellani suurin osa jengistä oli sellaisia, jotka eivät kiinnittäneet yhtään huomiota siihen, mitä toisilla oli päällä (minulle tämä on edelleen tehdasasetus, anteeksi kaikki, joiden uusia vaatteita en huomaa.).

Omaa heimoahdistustani lisäsi 80-luvun lopulla se, että yksinhuoltajaperheessä vaatteista tingittiin ensimmäiseksi. Kaikki vaatteeni tulivat kirppiksiltä, mikä tarkoitti sitä, että en ikinä saanut uutta ja muodikasta, toki sinnepäin, mutta ei sertifioitua heimokamaa. Kun yhdeksännellä luokalla vihdoin sain kansitakin, muistan hämmästyneeni, että olin edelleen nolo. Tavallaan rauhoittavaa tajuta, että olisin ollut out joka tapauksessa.

Olen ollut tosi ylpeä siitä, että Skidillä on aina ollut hyvin pragmaattinen lähestyminen vaatteisiin. Mukavat leikkaukset ja materiaalit ovat olleet tärkeämpiä kuin merkki. Onhan se ollut rasittavaakin: häntä ei ole saanut vaateostoksille, ei sitten millään.

Mutta mitä nyt pitäisi tehdä?

Minun äidilläni ei ollut valinnanvaraa silloin, mutta minulla olisi. Voisin käydä ostamassa Skidille heimovaatteet. Koska sekin on kannanotto, jos ei halua pukeutua bomberiin, heimon tyyliin. Mutta kun se tuntuu tyhmältä. Skidi on sielultaan kukkamekkotyttö. Onko sen oman tyylin hintana hyljeksintä?

Asia ratkesi vähän itsestään. Kävimme nimittäin kokeilemassa bomberia. Takki näytti pöhköltä ja yllättäen Skidi oli samaa mieltä. Hän totesi viileästi, että ei, tämä ei ole hänen tyyliään, vaikka se onkin kaikkien muiden. Toistaiseksi tärkeämpää kuin olla samanlainen on erottua pikkuisista. Se onnistuu ihan jo jättämällä kukkaistunikat pois.

Täti esittää silti toiveen. Eikö joku nuorisotubettaja voisi kertoa, että oma tyyli on se koko homman pointti eikä se, että jengin vaatekaapit koostuvat samoista vaatekappaleista. Ja että se kukkamekko on ihan ok, oli ihminen kolme-, yhdeksän- tai kuusikymmentävuotias.

Muotinurkka: Minusta tuli rillipää

Viime keväänä eräässä palaverissa yritin löytää videotykin kaukosäätimestä oikeaa nappia. Käänsin sitä hiukan valoon päin samalla etsien hyvää lukuetäisyyttä. Asiakas tokaisi, että onneksi kukaan meistä ei tarvitse rillejä.

Minusta tuli rillipää ensimmäistä kertaa jo opiskeluaikana. Huomasin, että en näe isossa luokkahuoneessa takarivistä valkokankaalle. Kopsasin aikani muistiinpanoja kaverilta, mutta sitten kävin optikolla. Sain miedot miinuslasit. Ehdin käyttää niitä parisen vuotta kunnes istuin niiden päälle. En koskaan ostanut uusia, koska eivät ne niin tarpeelliset olleet.

Välttelin optikolle menoa pitkään, mutta tänä kesänä asia oli kohdattava, vaikka rillit ovatkin yksi hankalimmista (kallis ja vaivalloinen) ostoksista ikinä.

En näe terävästi enää mitään. Enkä varsinkaan hämärässä. Präntin on syytä olla verdanaa ja koon vähintään 14. Sumeat rivit vain hyppivät silmissä ja teksteihin jää typoja, vaikka omasta mielestäni olen lukenut ne moneen kertaan.

No, tuntumani oli oikea. Optikko totesi, että tarvitsisin oikeastaan kolmet rillit: en näe kauas enkä lähelle ja lisäksi on hajataittoa. Päädyin tukevan keski-ikäisesti moniteholinsseihin, joilla voi lukea kirjaa ja tehdä tietsikkahommia. Pokat valitsi Skidi (joka ehdotti alkuun vappuisaa mallia, joissa on nenä ja kulmakarvat mukana).

Kun kirjoitan tätä uudet lasit päässä, on ihan epätodellinen fiilis. Minä todellakin näen.

Valitettavasti.

Näen kuinka järkyttävän paskainen tietokoneeni on, kuinka hutiloiden nypin kulmakarvat, miten epätarkkoja jotkut kuvani ovat ja miten syvät raidat siristely on aiheuttanut silmänurkkiin. Perhe on haukkunut uutistenlukijaksi, Alexander Stubbiksi ja Clark Kentiksi.

Jestas. Mutta eipähän ole tekstissä typoja.

Ps. Olen tietenkin hukannut nämä jo kaksi kertaa. Odotan sitä hetkeä kun löydän ne omasta päästäni.

Muotinurkka: (muinais)muistoja alusvaatelaatikosta

Olen käyttänyt yksin kotona -aikaani ydinjätteen loppusijoituksen veroiseen projektiin. Alusvaatelaatikkooni.

Ei hätää, nämä ovat vain hyväkuntoiset 8 kk käyteyt imetysliivit.

Herttinen sentään. Muistan, kun viime vuonna... toissa vuonna... muutama vuosi sitten kävin ostamassa itselleni uusia alusvaatteita. Olin päässyt jälleen kerran eroon imetysliiveistä ja huomannut, että mikään alusvaatelaatikossani majaileva vaatekappale ei hmh... imarrellut sen hetkisiä muotojani eikä ollut hmh... ihan viimeistä huutoa.

Asiaa ei auttanut se, että unohdin jollain muumiristeilyllä alusvaatepussukkani laivalle eikä se ikinä palautunut löytyötavaratoimistoon. En ihmettele. Löytäjä oletettavasti palautti ne Niiskuneidille.

Niihin ostoksiin. Kun olin kauhean jonotus-sovitus-vittuunnus-vaihto-uusisovitus-epätoivo -rumban päätteeksi löytänyt muutamat edes jokseenkin sopivat vermeet, menin kassalle. Myyjä katsoi minua tiukasti silmiin ja sanoi, että heitäthän pois sitten ne vanhat alusvaatteet.

Tunsin, kuinka pikkareideni sivusaumassa oleva (pieni!) reikä poltti jäljen kankkuuni. Tältä tuntuu peurasta ajovaloissa. Mistä se tiesi!? Näkeekö sen jumalauta naamasta, kuka hilloaa niitä harsoksi kuluneita barokkiajan kalsareita alusvaatelaatikossaan?

Julkaisen nyt virallisen vastineen tähän syytökseen.

Ensinnäkin en pidä vaateshoppailusta muutenkaan järin paljon, mutta alusvaatteiden ostaminen on hippasen Katlan tappamista kivempi retki, jonka ohittaa oikeastaan vain bikinien ostaminen.

Ihan ensimmäiseksi on unohdettava se, että löytäisi sellaiset, joista tykkää.

Keski-ikäisen puolialaston kroppa vastaan sovituskopin valaistus on jo muutenkin terapiaa vaativa suoritus, mutta kun tarjolla on musta-punaista Reeperbahn-settiä, hempeää puuvillaista teinikamaa tai jykeviä puuterimummopanssareita, joiden tavoitteena on myös oikaista pieni skolioosi, on fiilis vähän sama kuin piilokamerassa. 

On priorisoitava. Tässä DD-koossa tärkeintä on, että liivit istuvat: eivät lätistä munkkeja kuin mammografiassa eivätkä myöskään pursota etumukseen räystästä, jonka päälle käy vain Haltin kolmen hengen teltta. Noh, arviolta vain noin 3% koko Suomen myynnissä olevasta rintsikkainventaarista menee tähän istuvien mallien kategoriaan.

Ja koska ruuhkavuosiellillä ei kerta kaikkiaan ole aikaa juosta sadassa eri alusvaateliikkeessä, pitää ottaa, mitä on. Koska ilmankaan ei voi olla.

Tässä joutuu siis tekemään muutaman myönnytyksen värien, kuosien, kiinnitysmekanismien, toppausten, koristeiden ja käyttömukavuuden suhteen MUTTA maksamaan tästä monella tavalla hikeä pintaan nostattavasta kokemuksesta useita satoja euroja. Koska daisarisi ovat hei sen arvoiset!

Olen siis vain tolkun ihminen. Kun tämän mittavan investoinnin on tehnyt, on rationaalista pitää nämä vaatekappaleet ns. loppuun asti. Joskus kokemuksen puoliintumisaika on 20 vuotta.

Miten toimii kaunis aktiivisuuskoru?

Olin ystäväni kanssa pitkällä kävelyllä. Hän tarkisti lenkin päätteeksi, paljonko askelia oli kertynyt. Hän kaivoi puhelimensa esille ja napautti rintapielessä komeilevaa koruaan.

Pakkauksessa tulee nahkaranneke ja kaulaketju, klipsi on lehdessä kiinni.

Mitä! Hänellä oli maailman nätein aktiivisuusvekotin! Kyseessä oli jenkkiläisen start-upin Bellabeatin Leaf, jota käytetään suoraan mobiililaitteella sovelluksen kautta. Korussa itsessään ei siis ole mitään toiminnallisuusnappuloita.

Laite mittaa aktiivisuutta eli rekisteröi liikkeitä, myös unen aikana. Siihen saa tallennettua erilaisia hälytyksiä, tavoitteita ja hitto vie kuukautiskiertonsa. Ja jos on mindfulnessiin päin kallellaan, ohjelman kanssa voi tehdä hengitysharjoituksia.

Pyhä jysäys.

Tykkään datasta ja analytiikasta, mutten ole perinteisten rannetietokoneiden ystävä. En ole ammattiurheilija. Olen tavallinen keskivartalo-ongelmista kärsivä persjalkainen, jonka harjoittelu on tempoilevaa, katkonaista ja tavoitteetonta. Mitä ihmettä teen treenin teho- ja palautumistiedoilla? En yhtään mitään. Naaman väristä näkyy onko ollut tehokasta.

Toiseksi ne ovat rumia. Insinöörilähtöisyys näkyy liikaa käyttöliittymässä ja designissa: kellot ovat poikkeuksetta isoja ja rumia ja käyttökokemus epäselvä. Eivätkä sykemittarit koskaan saa sykettäni oikein - vaikka muistaisinkin kostuttaa ja laittaa sykevyön paikoilleen ja aloittaa vielä mittaamisenkin.

Ihastuinkin tämän älylaitteen yksinkertaisuuteen. Koska kyseessä on pieni ja huomaamaton koru (jota voi pitää kolmella eri tavalla), sitä voisi kantaa vuorokauden ympäri ilman asennuksia, kostuttelua ja kellon venkslaamista.

Yllätin itseni ja tilasin itselleni Leafin uuden elämän aloittamisen huumassa.

Anteeksi jos too much info, mutta tässä sovelluksen kolme päänäkymää, jotka
synkataan bluukan kautta mobiililaitteeseen.

Dataa on nyt kertynyt parisen viikkoa. Leaf ei ole sekunnintarkka, se ei mittaa sykettä tai kaloreita, sitä ei voi pitää uidessa eikä sekään ymmärrä fillarointia. Lisäksi sovelluksen hassut kannustukset tuntuvat turhan amerikkalaisilta. Aktiviteetit (ja hei listassa on mm. leikki lasten kanssa ja seksi!) lisätään sovelluksen kautta.

Mutta silti vehje on jo viikossa osoittanut, että se mitä kuvittelen tietäväni itsestäni, ja se, mikä on totuus, ovat kaksi eri asiaa.

Esimerkiksi nukkuminen. Näen selvästi, miksi kannattaisi hankkia mökille parempi patja ja miten päiväunet vaikuttavat nukahtamiseen. Ja vaikka kuvittelen tarvitsevani paljon unta, se ei pidä paikkaansa: jos saan vähintään kolme syvän unen pätkää, 7 tuntia riittäisi.

Niin, ja nukun pisimmän syvän unen pätkäni siihen aikaan, kun osa jengistä nousee ylös. Olen ihan oikeasti iltavirkku, minkä toki jo tiesin ennestäänkin.

Sitten aktiivisuus. Osasin aavistaa, että toimistopäivät eivät ole erityisen aktiivisia. Mutta että askelien määrä jää pariin tuhanteen. Iik! Olen todellakin riippuvainen työmatkapyöräilystä. Nyt ranteessa surisee, jos unohdun istumaan liian pitkäksi aikaa.

Koska kyseessä on naisille suunniteltu tuote, siihen saa naputeltua kuukautiskiertonsa - ja siitä löytyikin sellainen ahaa-elämys, että teen siitä oman postauksensa. Kierrossa näytetään syötetyn datan perusteella oletetut menkat, hedelmällisyyspäivät ja ovulaatio. Myös raskauden voi lisätä kalenteriin. Koti-insinööri pyysi jakamaan erityisesti pms-päivät.

Summa summarum: kiinnostava tuote sohvaperunoille. Joskus kannattaa mittailla asioita eikä vain luulla ja olettaa.

Zadaa: Kierrätys on yhtä helvettiä mutta apua on tarjolla

Yhteistyössä Zadaan kanssa

Suhteeni pukeutumiseen on vaikea. Sekä vaatteiden ostaminen että niiden jälleenmyyminen on yhtä helvettiä. En saa tehtyä järkevästi kumpaakaan.

Monet naiset ovat äärimmäisen kiinnostuneita vaatteista ja tyylistä. Heillä on hyvä motivaatio kierrellä kirppiksiä, etsiä inspiraatiota muotiblogeista ja metsästää haluamiaan vaatekappaleita. Heidän vaatekaappinsa ovat täynnä kivoja ja yhteensopivia käyttövaatteita.

Sitten on minä.

Olen kiireinen ja priorisoin ihan kaiken muun vaateasioiden edelle. Olen surkea sekä ostajana että myyjänä ja sen kyllä huomaa. Ongelmia on monia.

1. Sovittamisen pitäisi olla pakollista. Arvioin jatkuvasti oman ruumiinrakenteeni väärin hämmästyttävän monella tavalla. Käyttämättäminä seisovissa vaatteissa on erityisen paljon ruumiinrakenteelleni täysin istumattomia vaatteita, kuten tiukkahihaisia paitoja, matalavyötäröisiä housuja ja kapealestisiä kenkiä. Pitäisi jaksaa sovittaa myös silloin kun sovarijonossa on kuusi ennen sinua, mutta joskus vartalo myös mystisesti muuttuu kotimatkalla. Voihan niitä palauttaakin, mutta sitä nyt ei ainakaan ehdi ja kuitti tietty katoaa jo ennen kuin pääsee ovesta ulos.

2. Olen ailahtelevainen. Lähden ihan täysissä sielun voimissa shoppailemaan tyylikkäitä työvaatteita mutta sitten iskee sellainen moderni ja repäisevä olo, jonka aiheuttamassa huumassa ostan sateenkaarenkirjavan käsinpestävän angoranapapaidan. Nämä What the fuck was I thinking -ostokset (iltapuvut, paljettiunelmat, 13 cm korkkarit, läpikuultavat t-paidat) ovat vielä yleensä aivan törkeän kalliita.

3. Hätäostokset. Häät, gaala tai omat synttärit tulossa. Pakko panostaa, koska 10 vuotta vanha pikkumusta on vähän liian pikku. Onneksi olen viime aikoina oppinut lainaamaan juhlavaatteita, joten tämä ongelma on jokseenkin hallinnassa.

4. Olen Ulkomailla. Ja koska olen Ulkomailla on pakko ostaa joku Ulkomainen vaate, sillä niitähän ei Suomesta saa enkä ehkä ikinä enää pääse vaatekauppaan. Ja pienissä roséissa ostosten käyttötarkoitus evaluoidaan vasta kotona.

5. Hilloan kaiken. En ole löytänyt järkevää tapaa kierrättää hutejani enkä heitä mitään pois. Vakuudeksi oheinen kuva t-paidasta, jonka sain ollessani yläasteella. (En sentään laittanut sitä myyntiin vaan tulin siihen tulokseen että se joutaa fillarinpuhdistukseen.) Se, että käy kerran kymmenessä vuodessa kirpparilla ei auta. Lisäksi minulla on valtava varasto edesmenneen Mutsini 60-luvun mekkoja ja iltapukuja. Voisin pikkuhiljaa kohdata sen faktan, että en ikinä tule olemaan kokoa 36.

Kokeilen nyt, josko saisin Zadaan digikirppiksen kautta valoa vaatekaappiini.

Zadaa on ostajalle ja myyjälle turvallinen mobiilisovellus, joka etsii vaatteelle koon ja tyylin perusteella parasta mahdollista ostajaa (Huom. Myös tasapaksu vartalomalli on huomioitu!). Ostoaikeissa oleva taas voi seurata samankokoisia ja –henkisiä pukeutujia ja etsiä itseä kiinnostavia merkkejä.

Sovelluksen saa sekä iLaitteille että androidille. Tsekkaa Nooran vääntämät käyttöönotto-ohjeet ja Kauppias-Satun kokoamat myyntivinkit.

Sovelluksessa on mahdollista myös lahjoittaa osa myyntituotosta hyväntekeväisyyteen - rahat tilitetään Pelastakaa Lapset ry:lle.

Nyt siis loppui vatulointi. Ongelmani ovat kaupan ja lisää hakkaan sisään heti kun ehdin. Myös ne vintagemekot. Nähdään Zadaassa!

Ps. Olen miettinyt sellaista indeksiä, jossa vaatekaapin sisällöstä tehtäisiin jako kahteen: käyttämättömiin harhaostoksiin ja aktiivisessa käytössä oleviin hyviin ostoksiin. Jos indeksi näyttäisi voimakasta epäsuhtaa käyttämättömiin, olisi ihminen oikeutettu jonkinlaiseen Zadaan platinatasoon, jossa ostokset hoitaisi joku ihan muu.

Ei enää ikinä bikinikunnossa

Joku personal trainer oli sanonut jotain äitiyskiloista. Siitä tuli mieleen eräs anekdootti.

Juhlistimme taannoin ystävän synttäreitä kylpylässä. Mietin jo etukäteen pakosuunnitelmaa, ellei tarjolla olisi kylpytakkia. En kertakaikkiaan esiinny enää ihmisten ilmoilla bikineissä, ikinä, saati jossain spa-osastolla. Mummouikkarissani kehtaan juuri ja juuri kipittää altaaseen.

Syynä on vatsalihasten erkauma ja venynyt vatsakalvo, mikä tekee vyötäröstä perunapellon. Ja se ei tule takaisin laihduttamalla. Kirurginen korjausoperaatio taas olisi iso ja kallis.

Kaikki synnyttäneiden naisten kokema vartaloepätoivo ei siis johdu raskauden aikana syödyistä berliininmunkeista. Vaan siitä kaikesta muusta.

Raskaus, synnytys ja imetys ovat fysiikalle yleensä helvetinmoinen urakka, jossa ei protskupirtelön imeminen auta.

Kroppa voi ottaa osumia monella tapaa. Jollain repeää kymmenen sentin railo vatsalihasten väliin ja napa ajelehtii irtonaisena, jollekin tulee rypäleet sääriin, toiselle jää lörpsäkkä vyölaukku, kolmannelle hienot tiikeriraidat ja notkoselkä ja jollakin taas c-kuppi vaihtuu teepusseihin. On varmasti joku, joka on kerännyt koko suoran.

Palautuminen on yksilöllistä. Osa naisista palautuu paremmin, osa huonommin - ja siihen vaikuttaa niin synnytystapa kuin perimä, ikä, kunto ja ihotyyppikin. Ei ole kyse mistään tietoisesta no excuses -päätöksestä.

Olosuhteet - kuten se perhe - eivät ole mikään tekosyy vaan sanelevat omat ehtonsa: koliikkivauvan yksinhuoltajalla ei ole yhtä hyvät mahdollisuudet hoitaa itseään kuntoon kuin unelmavauvan äidin, jolla on tukiverkkoja muille jakaa.

Ja sitten on niitä, joille sillä kiinteytymisellä ei ole niin väliksi. Jos elimistöön on jäänyt kremppaa, joka aiheuttaa muutakin kuin esteettistä haittaa, paranemiseen menee aikaa. Pään sisäisestä tilasta nyt puhumattakaan.

Tasan eivät käy onnenlahjat tässäkään asiassa.

Joukkoistettu gaalakolttu

Huomenna olisi taas pippalot. Osallistun jo kolmannen kerran Venla-kekkereihin.



Koska en omista juhlamekkoja, joudun aina vähän improvisoimaan.

Ensimmäisellä kerralla kurkkasin vaatekaappiini pari tuntia ennen juhlaa. Ja luonnollisesti jouduin telkkariin halvassa trikoomekossa. Toisella kerralla meni paremmin: lainasin mekon Nudgesta.

Nyt sitten kokeilin joukkoistamisen voimaa. Esitinkin Facebookissa kysymyksen, olisiko kellään ystävälläni lainata kivaa punkunkestävää cocktailmekkoa. Sain mekkovyöryn!

Naisilla on toinen toistaan upeampia mekkoja kaapit täynnä, lyhyttä ja pitkää, pitsiä ja modernia. Kaikkia sateenkaaren värejä, paljetteja, vintagea. Harva meistä tarvitsee juhlamekkoa useamman kerran vuodessa, joten suurimman osan aikaa ne vain nököttävät kaapissa.

Tuli heti idea. Miettikää, jos olisi sovellus, johon voisi laittaa omien juhlamekkojensa kuvat ja mitat. Gaalan alla voisi kurkata sopivan kokoisen, lähellä asuvan kaverin digitaaliseen juhlamekkokaappiin. Sama systeemi tietysti sopii myös koruihin ja asusteisiin. Tällainenhan on pakko olla jo?

Anyway, mekkovyörystä seurasi valinnan vaikeus, joten pidin kersojen kanssa asusulkeiset. Kommentointi oli raakaa.

"Äiti, toi on niin lyhyt että sä et pääse tolla sisälle."

Tästä ihanasta Kirjokankaan vintage-univormusta ei kukaan keksinyt pahaa sanottavaa.
Paitsi Snadi, joka kysyi, miksi tässä on ruokalappu.

Tämä etuhelminauhalla koristeltu mekko istui kuin hanska. "Äiti sä näytät liian lihaksikkaalta."

Tämä kokomustapaljettinen hihaton mekko, johon kuuluu samanlainen baskeri (!), oli kuulemma "liian hileinen".
"Äiti sä nolaat itsesi."

Täydellinen Audrey Hepburn -larppiasu. Pitäisi ehkä enemmän käyttää vyötä.

Koska ipanoiden mielipiteet ovat liian rehellisiä, kysyn teiltä. Laitanko Kirjokankaan vai helmikoltun? Käyn sitten sen jälkeen koru-, meikki- ja tukkakriisin kimppuun.

Muotinurkka: paniikkinappula sanoo bling

Gaalaa pukkaa! Olen ehdolla Blog Awards Finlandin perhekategoriassa (muotinurkasta huolimatta!) ja palkintojenjakojuhlallisuudet pidetään perjantaina.

Tässä vessassa oli myös bling-blingiä. Turisti näytti hyvin ankealta siellä.

Järjestäjätaholta tulleessa viestissä luvattiin ihan sivulauseessa "blogimaailman glamouria" ja "ennenäkemätöntä säihkettä".

Que?

Ja iik. Sormeni hakeutui välittömästi paniikkinappulalle.

Kutsussa luki jotain tummasta puvusta, mutta tosiaan: eihän siellä ole taatusti yhtä ainutta tummaa pukua tai peruskolttua. Kiitos muotibloggaajien blogigaalassa on asuvalinnat ihan nextillä levelillä - eli jengi to-del-la panostaa.

Koska tästä ei uusilla korviksilla selvitä, tein nopean kartoituksen siitä, mitä säkenöimisvaihtoehtoja on likinäköisellä tyylisilmällä ja keskivartalo-ongelmilla varustetulla mutsibloggaajalla, jonka ainoat väriläiskät ovat mustikkatahrat hupparissa.

Kersat osaa nää hommat.
Myös naamaan piirtäminen sujuu.

1. "Lapsi stailaa"
Ennakkoluulottoman edelläkävijän valinta on antaa kersan valita bilevaatteet. Päälle saattaa näet löytyä mitä tahansa Frozen-tossuista, hamahelmistä ja pääsiäisen trulliasuista - ja värien sinfonia sattuu taatusti verkkokalvoihin. Kaulaan vielä ruokalappu ja avot!

2. Pilailupuoti-look
En usko, että tässä voisi epäonnistua. Perinteisessä naamiais- ym. asuja ja asusteita kauppaavasta hassutteluliikkeestä saattaisi löytyä kivaa blingiä kuten Morticia-peruukki, Supermiehen satiiniviitta ja Ronald Reagan -naamari - what not! Kaiken kruunaa kaulaan ripustettu pierutyyny ja kutreille keikkumaan aseteltu tekoyrjö. Voilá!

3. Anttilan verho-osasto
Loihditaanpa kohtalokas, geometrinen look: neljä ja puoli metriä Vallilan uutuuskuosia ja muutama hakaneula. Liikkumisessa täytyy toki olla varovainen ettei käy vanhanaiksesti ja koko tooga purkaudu, kun joku vahingossa astuu laahukselle.

4. Gagan jalanjäljillä
Liidelistä sata pakettia pekonia ja pikaliimaa. Hiffaatte pointin. Loppuillasta voi olla vähän nihkeä tunnelma ja tarvitsen spriitä riisuutumiseen, mutta olen varmasti juhlien keskipiste.

5. Niksi-Pirkka-staili
Luovan kierrätyshenkinen ihminen löytää gaala-asun ainekset tietenkin kotoaan. Vessapaperi, vhs-kasetit, rikkinäiset sateenvarjot ja sukkahousut - juo pari geeteetä alle ja anna materiaalin viedä. Kukapa ei olisi joskus loihtinut lambista jotain päällepantavaa. Mutta sitten ei saa suihkuttaa shampanjaa tai tulee pikainen exit.

Valitsin kuitenkin nk. perunahämäyksen. Pyysin nimittäin bileisiin aveciksi Valeäidin, joka lupasi laittaa 180 senttisen vartensa jatkopaloiksi nutturan ja korkkarit. Ja hei: voin mennä sisään kenenkään huomamatta, koska kaikki huomio kiinnittyy ulkoiluttamaani Eiffel-torniin.

Bling-bling!

Muotinurkka: mitä fittiä?

On ollut niin kiire hallituksen kanssa, että en ole ehtinyt juurikaan kirjoittaa muodista. Muotinurkka käsitteleekin tänään erilaisia fittejä.

Oletko koskaan yrittänyt vetää jalkaasi slim fit -housuja? Katsonut päällisin puolin, että varmaankin aika istuvat, mutta testataan. Sitten sovituskopissa huomaat, että joudut pyytämään myyjän avuksi, että saat kiskottua jalkapöytäsi irti reiden kohdasta.

Slim fit onkin normaalivartaloiselle lähinnä varoitustarra, joka tarkoittaa, että tämä malli sopii korkeushyppääjille. Ja / tai alle 14-vuotiaille.

Slim fitin kontrastina on tietenkin regular. Tämä tarkoittaa isoisän suosimaa housumallia, jossa olennainen osa päällä pysymiseen ovat henkselit.

Anteeksi nyt, mutta tämä jaottelu ei riitä mihinkään. Minä en ole vartalo-ongelmainen, olen fit-ongelmainen. Tarvitsemmekin lisää käteviä, ostopäätöksiä ohjaavia fit-lappusia.

Butt fit. Niille, joilla on normaali, aikuisen ihmisen tuhto. Normaalilla viittaan siihen vallitsevaan tilanteeseen että ns. matalalle leikatuista farkuista näkyy vako muulloinkin kuin kyykkiessä. Tämä otettava huomioon myös pikkareiden leikkauksissa.

Tit fit. Naisille, joilla on yli a-kupin kannut. Ei ole optimia, että joutuu ostamaan virallisemmat duunivaatteet miesten osastolta, ellei halua ottaa riskiä, että nappi putoaa aamukahviin kun ekan kerran hengähdät syvään.

Alli fit. Naisten paidoissa ei muita olekaan kuin ongelmia. Ymmärrän spagettiolkaimet mutta spagettihihat ovat vain nöyryyttävät. Vain kolmevuotiaalla on hauiksena papu venttiilikumissa.

Foot fit. Kenkäteollisuus on niin kujalla näistä! Olisipa ihanaa käyttää saappaita, mutta annetaanpa kuitenkin olla, koska pohkeeni ovat yhtä paksut kuin reidet ja saappaita tehdään gaselleille.

Puhumattakaan sitten siitä, että samasta kengästä olisi sekä kapean että leveän lestin malli (ehkä duck fit) mutta myös pitkävarpaisen (= fingers for toes fit) malli. Koska nythän minulle on olemassa vain yksi kenkämerkki. Kunhan niitä pitää muutaman kerran niin ne hajoavat tuosta päkiän kohdalta ja lakkaavat puristamasta.

Paras olisi tietysti slim-looking fit. Että vaikka ei nyt olisikaan kovin slim niin kuitenkin näyttäisi siltä. Optiset harhat, musta väri ja elastaani ovat avainsanoja. Veikkaisin tälle mallistolle kansainvälistä myyntimenestystä.

Nämäkin vinkit tarjoan ihan ilmaiseksi suomalaisen muotiteollisuuden käyttöön. "Koska olen sen muotoinen."

Muotinurkka: pillifarkut vs. Karjalan männyt

Ladies. On ensimmäisen muotinurkan aika! On kolme asiaa, mistä ihmisen pitää päästä eroon, jos mielii ikinä tuntea pukeutumisesta muuta kuin häpeää. Ensimmäinen osa käsittelee vartalotraumoja.

Ja niitähän riittää, enemmän tai vähemmän naurettavia. Jaan omani.

Länsimainen kauneusihanne on (tavallaan onneksi) sen verran tavoittamattomissani, etten varsinaisesti katso olevani skabassa mukana. Sehän ei tietenkään tarkoita, etteikö jotain muutoksia kroppaansa toivoisi.

Yksi on ylitse muiden.

Olin aivan kauhuissani, kun kuulin kymmenisen vuotta sitten pillifarkkujen paluusta. Mieleni syövereistä nousi muisto teinivuosilta. Olin noin kolmentoista ja parikymmentä kiloa kevyempi kuin nyt, kun ystäväni ihmetteli, että miten jonkun ihmisen pohkeet voivat olla yhtä paksut kuin reidet.

Minulla vaihtolistan kärjessä ovatkin jalat. Lyhyet sääret. Paksut pohkeet. Tukkireidet. Hirveät karmeat suomalaisugrilaisen pönäkät Karjalan männyt.

Tilanne ei ole parantunut vuosien myötä. Mitkään saappaat eivät sovi, pohjepituinen hame on niin kauhea, että ihan ihan naurattaa ja leggingsien saumoista jää jäljet säären sisäsivuun. Luonnollisesti en koskaan käytä lyhyttä hametta tai shortseja.

Pillifarkkujen myötä oli pakko hyväksyä tosiasiat.

1. Mikään mahti maailmassa ei saa minua pitämään näitä mötiköitä kauniina, mutta tällaisista palikoista minut nyt vain on kasattu.
2. Vaikka itse olen tätä mieltä, kukaan muu ei uhraa asialle ajatustakaan.

Pillifarkut tarjosivat protestin itseäni vastaan. Muistan ikuisesti ensimmäisen parin, jonka kiskoin jalkaan. Välttelin peiliin katsomista pitkään, mutta hiljalleen totuin.

Joten kiitos, pillit. Joudun edelleen käymään pieniä henkisiä taisteluita hameiden ja leggareiden kanssa, mutta niiden osuus pukeutumisessa on lisääntynyt siitä pyöreästä nollasta. Ja hei, tällä menolla olen jo kasikymppisenä aivan vapautunut!

Ensin ajattelin että en mitenkään voi laittaa jalkaan optista harhaa. Sitten laitoin.

No, nyt sitten kun olen tottunut näihin makkarankuoriin, onkin muotilehtien mukaan aika siirtyä levenevien lahkeiden aikakaudelle. Ei kyllä pysty.

Story of my life.

Muotinurkassa häpeämässä

Kävin eilen ostoksilla! Muistatteko, niissä ihan oikeissa aikuisten vaatteita myyvissä liikehuoneistoissa. Hyvin, hyvin, hyvin pitkästä aikaa. Kun mainitsin asiasta ystävättärille, kuului kateellinen huokaus. Kaupoille! Yksin! Omia vaatteita! Ilman aikarajaa!

Yritin lohduttaa, että ostettavana oli lähinnä vain tylsiä juttuja kuten työvaatteita, kesätakki ja itse asiassa listalla olisi myös Skidin urheiluhousut, mutta kuoro oli hyvin yhteneväinen: kukaan ei muistanut, milloin olisi viimeksi ostanut itselleen muuta kuin lounasta.

Kavereiden reaktio muistutti tosiasioista.

Muodista ja tyylistä puhutaan niin perkeleesti, että totuus hämärtyy. Väitän, että suurin osa meistä yrittää vain aamulla kaivaa vaatekaapista jotain
a) puhdasta (= ei räkä- ja puuriotahroja),
b) jotakuinkin sileää ja
c) kymmenen vuoden sisään muodissa ollutta rättiä päälle.

Pukeutumisen tavoitteita on kolme: ettei jäädy pysäkille, jos yksi dösä jää välistä, ei näytä kovin paljon lihavammalta kuin oikeasti on ja takapuoli ei näy päiväkodin eteisessä kyykkiessä.

En ole koskaan ollut mikään tyyli-ikoni, mutta nykyään päivän asut tuntuvat lähinnä vitsiltä. Innoittajanani toimii paniikki ja opportunismi. Vaatteet ovat harvoin juuri oikean värisiä tai hyvin istuvia, koska on otettava se semikivakin - kas kun ikinä ei tiedä, milloin on seuraava mahdollisuus löytää mitään vastaavaa.

Onneksi tyylilleen (ja tyylittömyydelleen) voi nykyään nauraa.

Juuri tästä syystä lanseeraankin aivan uuden kirjoitussarjan. Kiireisten mutsien muotinurkka aloittaa ensi viikolla. Ja voi pojat, että käsiteltävää riittää - muodista puhuminen kun on jäänyt ihan kummallisille tahoille. Päivän asun koostamisen avainsanoja eivät ole Acne ja Marc Jacobs vaan vyötärö, elastaani, pyykkikoppa, Prisman alelaari ja Partioaitta.

Toiveitakin voi esittää. Stay tuned.

Pelastetaan asiakas

Kävin alennusmyynnissä lähikaupassani Stockalla. Muistin taas, miksi en yleensä jaksa tavarataloja vaan asioin pienemmissä liikkeissä tai verkkokaupassa - ostoskokemus on läkähdyttävä, sekä henkisesti että fyysisesti.

Tavaratalojenhan ei tarvitsisi olla ankeita. Koska Stockan pelastamiseksi on jo pistetty pystyyn kansaliike, kannan korteni kekoon. Tässä tällä kerralla koetut ongelmat.

1. Ei löydy.
Ellei selkeää missiota ole (vrt. punainen villakangastakki - työvaatteita) suurin osa kallista aikaa menee epämääräiseen penkomiseen ja lappuinformaation etsimiseen: onko tätä neuletta koossa 38? Mikä hemmetin koko on UK12? Missä merkissä on hyvä hinta-laatu -suhde? Pitääkö tämä neule pestä käsin? Löytyykö mistään mustia farkkuja, joissa olisi korkea vyötärö?

-> Varsinkin alennustuotteita voisi ryhmitellä tarkemmin koon mukaan, mutta tarvitsisin myös myyjää, vaikka en heti tajua tarvitsevani. Ongelmani ovat pistemäisiä.

2. Ei ole.
Yritin metsästää Skidille uikkareita. Yhtään koon 128 asua ei löytynyt. No, tähän vuodenaikaan on ymmärrettävää, että esillepanossa on keskitytty talvihaalareihin, mutta uimahalliin ja etelänlomalle tarvitsee uima-asun talvellakin. Ja myyntinäkökulmasta olisin kaivannut muutakin: uikkareiden vieressä olisi voinut olla uimatossut, -lasit, kellukkeet ja renkaat, myös aurinkosuojat.

-> Joku perusmalli sesonkituotteiden ulkopuoleltakin hyllyyn.

3. Sovaripaniikki I.
Tyyppi on jo hyvin pitkällä jos hän haluaa, viitsii ja ehtii sovittaa, mutta merkkien koot vaihtelevat ja ihmiset ovat paitsi harhaisia myös jumiutuneita. Alkkareissa on ikävä huomata, että se seuraava tuumakoko olisi sittenkin ollut parempi.

-> Ketään ei saisi päästää sovariin yksin - tässä vaiheessa viimeistään myyjän pitäisi tarjoutua jeesaamaan tai sitten sovarissa pitäisi olla joku hätänappi.

4. Sovaripaniikki II.
Jos haluat pahoittaa mielesi välittömästi, mene sovituskoppiin. Iho on läiskikäs, tukka huonosti ja peilistä näkyy vain valtava persus.

-> Antakaa jonkun ammatti-ihmisen tsekata, miltä siinä peilissä näyttää kirkkaassa spottivalossa puolipukeissa.

5. ÄIIIIITIIIIIII!
Joskus kauppaan on pakko mennä lasten kanssa, syystä tai toisesta. Vanhempainvapailla ei ollut vaihtoehtoja. Nykyään on lastenkin vaatteita sovitettava. Skidin jalkaan ei sovi mikään lesti ja Snadilta putoavat melkein kaikki housut jalasta, joten näitä on kokeiltava ennen ostamista. Ipanoille tarvitaan joku parkkipaikka. Ei mitään ihmeellistä, parikymmentä minuuttiakin on jo ihan luksusta.

-> Junarata, vanhoja akkareita, piirustuspaperia ja kynät. Pieni pillimehubaari ei myöskään tekisi pahaa.

6. Hiki.
Talvikaudella ostoksia tehdään selkä hiessä ja pää märkänä (Kesällä vastaavasti sormenpäät sinisenä). Jos erehdyt roudaamaan vaatepinkkaa käsivarrella, vähintään toinen hanska hukkuu.

-> Kassojen vieressä voisi olla naulakko, johon voisi takkinsa/pilkkihaalarinsa ripustaa.

7. Verenkiertohäiriö.
Miksi vain ruokaosastolla on korit? Sovitettavien vaatteiden kerääminen toiselle käsivarrelle (yleensä sille puolelle, jossa roikkuu jo käsilaukku ja ne mahdolliset ulkovaatteet) aiheuttaa skolioosin ja pahentaa kohdan 6 hikeä.

-> Eikö jotain lainakassisysteemiä voisi lanseerata? Kysykää vaikka Ikealta, kannattaako.

Parannuksia on aika helppo keksiä. Suurin osa kiteytyy kuitenkin yhteen asiaan. Asiakaspalveluun. Ilman asiakaspalvelua tavaratalo on verkkokauppa, mutta huonommilla aukioloajoilla.

Asiakaspalvelulla se homma hoidetaan kotiin. Myyjän tehtävä on myydä, ei rahastaa. Kassalle voi ottaa kenet tahansa, mutta myyminen on maailman vaikein ammatti.

Ei kivijalkaliikkeissä taikatemppuja tehdä, mutta siellä myyjä todennäköisesti tuntee tuotteet eikä päästä minua sovarista ulos ennen kuin olen tyytyväinen. Ja koska sama ihminen on hyvin usein myös sisäänostaja, hän pyytää parin viikon päästä uudelleen käymään kun varastoa on täydennetty.

Mitäs siis jos palattaisiin Stockan juurille? Että sinne ei mentäisi kuin Prismaan. Enkä nyt tarkoita että Prismassa on mikään huonosti vaan että on ihan eri kokemus rampata ostoslistan kanssa megamarketti läpi. Tarkoitan sitä lupausta, että Stockalla asuu ratkaisu. Ja sitten voikin ottaa kahvit ja leivokset.

Armollinen pellavaviitta

Yksi päivän asu -postaus vuodessa sallittakoon.

Bongasin Elina Sopasen harsopellavaviitan viime kesänä Naantalin pellavakaupasta. Pohdin ostosta yön yli, sillä epäröin, tuleeko vaatekappale oikeasti käyttöön vai ei. Onko se liian juhlallinen, tätimäinen tai epäkäytännöllinen?

Ei onneksi mitään näistä! Viime aikoina otetut kuvat paljastavat, että vaate on päälläni koko ajan.

Pellava on itsessään ihana materiaali, mutta silitysrajoitteiselle täysi mahdottomuus - harsopellavaviitan voi kuitenkin kesäpäivänä tunkea kassin pohjalle ja kaivaa esiin illalla. Ryppyisyys kuuluu asiaan! Ja vaikka viitta on kevyt ja läpikuultava, se on silti yllättävän lämmin. Takin kanssa se nostetaan kaulahuiviksi.

Mikä parasta: viitta toimii kaikkien niiden vaatteiden kanssa, jotka eivät enää toimi yksinään vyötärön katoamisesta johtuen. Armollinen vaatekappale hämää keveydellään.

Kesällä oli tarjolla monta väriä. Nyt on ilmeisesti talveksi siirrytty mustaan ja valkoiseen.

Pitkän juhlamekon päällä.

Ipanakin pöllii tämän välillä päälleen.

Satu ja minä Vuoden mutsi II:n kuvauksissa.

Blogimedian bileissä. Kuva: Mikko Puttonen

Lempivaatehan siitä tuli. Joskus käy näinkin.

Löydä vieras tyylisi

Tuijotin kassajonossa naistenlehtien kansia. Virhe.

Ota kevättrendit haltuun! Löydä oma tyylisi!

Pinnan alla - epäilemättä pysyvästi.

Rupesi korpeamaan.

Ihan ensimmäiseksi teki mieli riitauttaa kehotus tyylini löytämisestä. Jos tyyli on lähtökohtaisesti oma, se ei ole kadoksissa. Jos taas pitää omaksua jonkun vieraan, mutta tyylikkään ihmisen tyyli, niin kehotus kuuluu että: "Löydä uusi tyyli, koska näytät tuollaisena hevonperseeltä."

Juttua seuraa tietenkin aina muutaman aukeaman mittainen tyyliesite, jonka karmivista stereotypioista sen "oman" tyylin pitäisi löytyä. Voi jeesus. Olen ensi vuonna neljäkymmentä. Jos tyyli ei ole löytynyt siihen mennessä, niin millä todennäköisyydellä se löytyy kyseisistä vaihtoehdoista?

Toiseksi, olenko ainoa, jonka tyyli ei oikeasti ole paennut minnekään? Jos toimituksella on tutkimusdataa, että kyseisen lehden lukijat todella hukkaavat tyylinsä vuoden mittaan ja keväällä sitä taas pitää etsiä, niin toimitus voisi vetää johtopäätökset, että juttujen kannattaisi käsitellä sitä, miten tyyli pidetään hallussa.

Ärsyttävintä tässä on tietysti se, että muotitoimittajat ovat ihan oikeassa. Ei minua tule taatusti kukaan kadulta kuvaamaan Hel Looksiin. Vetoan siihen, että olen töissä toimistossa enkä sirkuksessa. Pukeudun geografisista syistä työmatkalle niin, että sulan määränpäässä noin tunnissa, jos yksi bussi jää välistä.

Paljastankin nyt sen oman tyylini salaisuuden. En shoppaile. Koska kiire, kestävä kehitys ja paskat valikoimat. Ostan vaatteeni niistä parista paikasta, jotka Helsingistä tiedän tarjoavan jotain kaltaiselleni konttorirotalle. Sesonkini eivät vaihdu kaksi kertaa vuodessa vaan noin viiden vuoden välein. Ja tämä on ihan tietoinen valinta eikä mikään löytämisongelma.

Olen ihan mielelläni tavallinen. Etenkin jos ollakseen tyylikäs on pidettävä turkoosia paljettimekkoa ja ruusukuvioisia sukkiksia ihan perustiistaina ja yhdistettävä vintage-salihousut pinkkiin kauluspaitaan. En kritisoi niitä, jotka näin haluavat tehdä. En vain halua, että tyylini katsotaan olevan kateissa, jos itse valitsen toisin.

Juu ei. Vain kasvukausi, riesling ja mustarastas ovat kevään trendejä, jotka oikeasti kannattaa ottaa haltuun.