Olen 9-vuotias ja oppinut vihdoin lukemaan. Havahdun siihen, että äitini sanoo jollekin jossain kaukana, että "se lukee, ei se silloin kuule eikä näe mitään". Hän tarkoittaa minua. Luen tuntikaupalla putkeen, Uppo-Nallet, Tiina-kirjat, Neiti Etsivät ja lopulta luen Spectrumin tietosanakirjasarjan, koska se ei lopu kesken. Heitän maitopurkin seinään, koska se ei aukea.
Olen 15-vuotias ja koputan koulun tyhjällä käytävällä luokan oveen. Olen kroonisesti myöhässä, koska olen valtavan aamu-uninen ja unohdun usein ajatuksiini. On vaikea selittää, miksi niin tapahtuu, sepitän opettajalle jotain koirasta, bussista tai avaimista, ihan sama, huomiseksi täytyy keksiä uusi selitys.
Olen viiden laudaturin abiturientti ja saanut roskiksessa asuvan puliukon elämästä kertovasta ylioppilasaineestani pistettä vaille täydet. Opettaja tulee sanomaan, että olen ikäisekseni lahjakas kirjoittaja. En usko häntä, kuka tahansahan tuollaisen saisi aikaan, ei se mitään vaatinut.
Olen 23-vuotias ja meinaan jäädä auton alle, koska en huomaa liikennevaloja. Ystäväni ihmettelee, miten kukaan voi olla huomaamatta liikennevaloja ja ensimmäistä kertaa tajuan, että minun ei pitäisi ajaa autoa. Mietin, ovatko kaikkien muidenkin reidet yhtä mustelmilla kaikesta huonekaluihin törmäilemisestä.
Olen 33-vuotias ja eksynyt harmaaseen sumuun. Elämästä on tullut loputtomien uusien vaatimusten labyrintti, täynnä rutiineja, ohjeita ja sääntöjä, joita en muista. Olen vihainen itselleni, sillä en ymmärrä, miksi kuvittelin selviäväni lapsesta – miksi en vain seurannut intuitiotani, joka sanoi että ei, ei, ei. Elämäni oli hyvässä balanssissa ja nyt kaikki on pilalla.
Niin.
Olen aina tiennyt olevani vähän omituinen – epänaisellisen impulsiivinen, fyysinen, sähläävä, väärällä tavalla kulmikas ja lyhytpinnainen – ja olen yrittänyt pitää salaisuutena sen, että aivoni selvästi toimivat eri tavalla kuin muiden. Olen pienestä pitäen hämmästellyt, miten sujuvasti ihmiset ymmärtävät käyttöliittymiä, liikennemerkkejä ja muita ihmisiä, kun tulkintatapoja on satoja. Minä joudun selvästi ponnistelemaan asioissa, jotka muilta näyttävät sujuvan itsestään. Mutta ei tehdä tästä mitään numeroa, ajattelin. Olen vain aika laiska ja mukavuudenhaluinen ja muut vain paljon pätevämpiä. Ja lisäksi olen olosuhteiden uhri, veljien kanssa kasvanut, vaille varhaiskasvatusta jäänyt.
Ja sitten yhtäkkiä viime keväänä luin etäkoulukoomassa artikkelin, josta tunnistan aivan liian hyvin itseni. Tein testin. Tein toisenkin.
Unohdin hetkeksi hengittää. On omituinen tunne, kun kaikki epäselvät palaset yhtäkkiä piirtyvät esiin kuin tieteiselokuvassa ja loksahtavat paikoilleen. Minä olen ollut tällainen lapsesta asti.
Olen tietenkin kuullut tarkkaavaisuushäiriöstä jo kauan sitten. Sana nousi esiin mm. Snadin legendaarisessa vasukeskustelussa, josta kirjoitin tämän tekstin, mutta en sen kummemmin jäänyt sitä miettimään. Ne ADHDthan ovat niitä järjettömästi riehuvia poikia ja joskus tyttöjä, ei Snadi ole sellainen. Hän nyt vain on mikä on, vähän hömelö ja lapsi. Ihan niin kuin minäkin, paitsi että olen aikuinen.
En tarvitse diagnoosia, en ole sairas. Olen 46-vuotias ja oppinut olemaan tällainen. Tiedän erittäin hyvin mitä osaan ja mitä en. Osaan kokemuksesta varoa impulssiostoksia, vääriin asioihin keskittymistä ja turhaa riskienottoa. Tiedän, että minun on turha yrittää värittää aikuisten värityskirjoja, pelata minigolfia tai hoitaa reskontraa. Mutta kun pystyn keskittymään työhöni, olen erittäin nopea enkä todellakaan lopeta ennen kuin olen valmis. Viihdyn hyvin yksin (satojen tulessa olevien rautojeni kanssa). Aivoni yhdistelevät mitä omituisempia asioita, joten olen luova ja pystyn konseptoimaan lennosta. Avokonttorit eivät ole ongelma, koska muun maailman saa pois päältä ihan vain päättämällä. Olen huoleton huithapeli ja innostun spontaanisti kaikenlaisista ideoista, mutten voi keskustella kuin yhden ihmisen kanssa kerrallaan ja silloinkin puhun päälle.
On tavattoman lohdullista, että selittämätön vanhemmuuden vaikeuskin sai otsikon.
"Lahjakkailla naisilla kompensointikyky piilottaa usein oireet, jolloin kuormituksen lisääntyminen syystä tai toisesta paljastaa vasta ongelmat ympäristölle. AD/HD -nainen kyllä on koko ajan tiennyt, että jotain on vialla ja ponnistellut suoriutuakseen muiden lailla."
Tämä on sinulle, joka olet minun laillani miettinyt, voiko ihminen tulla hulluksi niin, ettei vain koskaan enää palaa ajatuksistaan takaisin reaalimaailmaan. En tiedä, mutta hulluksi tulee ainakin niin, että yrittää olla jotain muuta kuin on.
Sinäkin! Tervetuloa joukkoon.
VastaaPoistaKiitos! On omituista ajatella, että on oikeasti joukko, jolle käy koko ajan näin.
VastaaPoistaKuin mun teksti, mutta sain diagnoosin jo kolmekymppisenä. Pelkkä tieto oli helpottava ja auttoi ymmärtämään.
VastaaPoistaNiinpä! Ja tää tieto helpottaa usein myös muuta lähipiiriä kun (muiden mielestä) omituiselle käytökselle on joku muu syy kuin ilkeys. Yhtä lailla tieto auttaa rakentamaan elämäänsä tukirakenteita, jotka pitävät esimerkiksi laskut maksettuina ja jääkaapissa ruokaa.
PoistaNaisten ja tyttöjen diagnosoimattomuus on sellainen, mikä kaihertaa aina vaan. Pikkusisko sai onneksi jo ala-asteella selville, mistä oli kysymys ja tarvittavan tuen kouluun. Itse olin juurikin se luova ja älykäs yksilö, joka kolusi koko kirjaston läpi, omasi paljon suuremman sanavaraston kuin muu ikäluokka ja tiesi hurjan määrän asioita milloin mistäkin. Nämä ovat kaikki sellaisia piirteitä, joista on hyötyä, mutta tarkkaavaisuushäiriöt ovat siitä ikäviä, että näkyvät toisilla eri tavoin, ja itselläni noiden positiivisten attribuuttien jälkeen käteen jää...no, aika raadollinen lista, jonka sisältö tekee mut lähes kykenemättömäksi suoriutumaan yhteiskunnan vaatimuksista, ellen pidä jatkuvasti huolta siitä että prioriteettilista on kohdillaan. Olkoon sitten pölyt pyyhkimättä toisenkin viikon, jos se tarkoittaa sitä että laskut on maksettu ja koulutehtävät palautettu. Diagnoosi ja sitä myöten lääkitys tulivat ikävä kyllä/onneksi vasta kaksikymppisenä siinä vaiheessa kun olin jo viettänyt koko lapsuuden ja teini-iän erilaisilla terapeuteilla ja psykologeilla. Sain raportit näistä käynneistä nähtäviksi ja jokaisella sivulla kyllä mainitaan useamman kerran se, etten keskity, kuuntele ja unohdan jatkuvasti asioita ja vajoan omiin maailmoihini sekä pälätän ja riehun ("ei se mitään kuule, ollaan huudeltu jo monta minuuttia"), mutta tärkeämpiä seikkoja tuntui olevan se, että saatoin tapaamisilla näsäviisastella ja käytin palapeliä kootessani käsiäni väärin (mikä ei mitenkään vaikuttanut siihen palapelin kokoamiseen, toim. huom.) Vasta siinä vaiheessa, kun olin jo täysin loppuun palanut ja itkin pahaa oloani poliklinikan huoneessa johon mut oli lähetetty kuukausien mittaisten jonojen ohitse etten vain ehdi tekemään mitään peruuttamatonta, joku muukin kuin minä itse suostui näkemään, että jotain on vialla.
VastaaPoistaMutta kun ne palapelit.
Voi apua, mikä kokemus sulla. Milloin tää sun rumba tapahtui ajallisesti? Facen puolella yksi neuropsykiratristen lasten kanssa työtä tekevä ehätti sanomaan että ollaan menty paljon parempaan suuntaan tämän kanssa, mutta edelleen varmasti tyttöjen alidiagnosointi on ongelma, koska he eivät aiheuta ongelmia ennen kuin kuormitus kärjistyy.
PoistaMä jäin myös miettimään, että onkohan mun lukijakunnassa paljonkin tällä samalla tavalla hermottuneita naisia, kun on tullut noista vanhemmuusongelmista avauduttua...
Menin ekaluokalle 2004, ja ensimmäiset käynnit taitavat ajoittua seuraavaan vuoteen, kun ongelmia alkoi ilmetä. Tokihan niitä oli ilmennyt aika paljon jo aikaisemminkin, olin pienestä asti todella selkeä nepsy-lapsi, mutta koulu toi ne sitten enemmän esille. Eli 2000-luvun puolivälistä 2010-luvun loppupuolelle. Mulla kävi tuuri siinä, että sillä poliklinikkakäynnillä oli psykiatrin lisäksi paikalla neuropsykologi (kuulemma otettiin aina kaksi lääkäriä ensimmäiselle vastaanotolle ja hän oli nyt sattunut valikoitumaan sinne), joka osasi sitten poimia mun selostuksestani ne oikeat asiat ja ehdotti tarkkaavaisuushäiriötä heti sillä ekalla käynnillä. Tämä aikuisiän psykiatria-ajanjakso onkin ollut ainoa, josta on ollut yhtään mitään hyötyä mun terveydelleni, kun huomio on ollut niissä oikeissa asioissa. Selasin noita raportteja uusiksi ja nauratti ihan vähän, koska sitä palapelijuttua oli perusteltu sillä että en ilmeisesti osaa sitten käyttää ristikkäin raajojani ollenkaan...kumma juttu, että olin jo siinä vaiheessa harrastanut monta vuotta ratsastusta ja harrastin vielä yli kymmenen vuotta sen jälkeenkin, eikä siellä kukaan sanonut siitä että raajojen käytössä on jotain vikaa :D
PoistaRupesin miettimään vähän samaa tämän sun lukijakunnan suhteen, koska mulla on hyvin samanlainen näkökulma lapsiin ja kasvatukseen kuin sullakin. Toki olen tosi hoivaviettinen ja tykkään vauvoista ja pienistä lapsista ja lepertelen paljon, mutta se sellainen tosi perinteinen äitirooli tuntuu vain ahdistavalta. En vaan mitenkään pysty samaistumaan useimpiin yleisesti äitiyteen miellettyihin juttuihin, paitsi että vauvat on söpöjä.
Näissä aikuisten (ja miksei lastenkin) tarkkaavaisuushäiriöissä ja muutenkin neuro-oireisissa jutuissa jaksaa aina hämmentää se, että miksi se raja vedetään siihen, että pärjääkö vai ei. Varsinkin kun vielä toisessa päässä hoidon ulkopuolelle putoavat ne, jotka eivät pärjää edes siinä, että saisivat pidettyä hoitosuunnitelmasta kiinni.
VastaaPoistaneuro-ongelmiin saa siis asianmukaista hoitoa vain, jos sattuu osumaan sopivasti siihen keskelle, että ei pärjää, mutta pärjää kuitenkin sen verran, että pystyy vastaanottamaan sen hoidon/ muun tuen...
Omalta kohdaltani meni oikeasti hävettävän pitkään tajuta, ettei normaalien kotitöiden, työ/kouluvelvotteiden ja vapaa-ajan tasapainottelu ole kaikille ihan näin mahdotonta. Kun katsos pärjäsin, asiat hoitui, mutta käytännössä kaikki liikenevä energia meni siihen että koitin pitää palloja ilmassa. Sitten kun oli ns. lääkitys kunnossa niin koin aika suuren valaistumisen siitä, miksi joillain tuntuu olevan niin paljon enemmän aikaa kaikelle harrastamiselle ja pohdinnoille, ja silti velvoitteet tulee hoidetuksi. Kummasti vapautuu aikaa, kun pyykkien hoitamiseen menee oikeasti vaan se ennakoitava 30min, eikä mitä tahansa 30 minuutista neljään päivään plus asian mielessä pitämiseen menevä energia....
Saitko diagnoosin? Kuulostaa nimittäim epäilyttävän tutulta, tosin mulle on tarjoiltu diagnoosina masennusta. Mut kai sitä masentuu kun uupuu kun yrittää pitää niitä palloja ilmassa...
PoistaErittäin hyvä pointti! Noinhan se justiin on kaikissa mt-ongelmissa. Ehkä se ihmisen kapasiteetti olisi myös yhteiskunnankin kannalta fiksumpaa saada oikeaan käyttöön kuin arjesta selviämiseen.
PoistaHuvittavaa myös kun mullekin tulee koko jaan mieleen uusia juttuja: miksi vihasin sitä "mitä tänään on ruokaa" -kysymystä (en vittu tiedä, en ole ajatellutkaan koko asiaa, ruoanlaitto on monotonista ja on tässä kaikkea muutakin). Ja miksi en vaan voi tehdä palapelejä, neuloa/kutoa, lenkkeillä, kierrättää lastenvaatteita tai käydä salilla (koska boooooooring). Tämän tajuaminen auttaa myös parisuhteessa.
Millaisia kokemuksia teillä on ADD/ADHD-lääkityksistä? Haasteet tarkkaavaisuuden kanssa saavat aivot solmuun.
PoistaAloittanut nimetön tässä taas.
PoistaVuosien varrella on harkittu useampaakin diagnoosia... kuten tuolla alempana sh kommentoi, ei näiden samantyyppisiä oireita aiheuttavien ongelmien erotteleminen toisistaan ole mitenkään triviaali homma ammattilaisellekkaan. Mulla on myös käynyt uskomaton munkki hoitohenkilökunnan suhteen, ei ole kun ihan muutama tyyppi joiden kanssa kemiat ei ole kohdanneet ja heidänkin kanssaan on kuitenkin saatu asioita edistettyä, vaikka se varmasti oli meille molemmille hankalampaa kuin enemmän samanlaisten kesken. Ymmärrän hyvin jos diagnoosin etsintään ja kaikenmaailman kokeiluihin turhautuu, se jos hoitohenkilökunta tuntuu ymmärtäväiseltä ja ottaa omat toiveet huomioon helpottaa hoitoon sitoutumista tosi paljon.
Ensin diagnosoitiin masennus, varmaan aika klassikkonimike kaikenlaiselle epämääräiselle pahoinvoinnille. Onneton hoitovaste kaikkiin kokeiltuihin lääkkeisiin vihjasi siihen suuntaan, että tässä on nyt jotain muuta kuin ns. perusmasis kyseessä.
Asperger-piirteitä löytyy kanssa aika liuta, mutta sitä ei varsinaisesti ole diagnosoitu, piirteet ei ole niin elämää haittaavia että diagnoosista olisi varsinaista hyötyä esim. työelämässä.
ADHD/ADD oli vahvoina mukana ja muutamaa lääkettäkin kokeiltiin, auttoivat kyllä keskittymään ja toiminnanohjaus parani, mutta niin se kai paranee ihan kaikilla joidenkin lääkkeiden kohdalla. Noista seuloista raksimalla täyttyy iso osa, mutta kokonaisuutena arvioiden (lähinnä oireilu ei ole lapsena ollut erityisen ilmeistä) tätä ei koskaan asetettu diagnoosiksi.
Muutamaa persoonallisuushäiriötäkin seulottiin, mutta ne putoili melko nopeasti pois vaihtoehtokartalta.
Mulla siis lopulta kyse on (ilmeisesti) suht helppo-oireisen maanisdepressiivisyyden ja lievän aspergerin yhdistelmästä. Ollaan yhdessä hoitavien tahojen kanssa pyritty kohti lääkkeetöntä hoitoa, mutta vielä on työtä jäljellä ja olen alkanut hyväksyä myös vaihtoehdon, jossa tähän ei päästä.
Vaikka aluksi roikuin siinä vanhassa identiteetissä ja pelkäsin, että lääkkeet muuttaa mun persoonallisuutta ja kaikkea muuta näin tasapainoisemmasta näkökulmasta katsottuna aika absurdia huolta...niin olen mä lopulta onnellisempi, kun pystyn kontrolloimaan elämääni paremmin ja on energiaa tehdä niitä kivoja juttuja ilman, että mun velvollisuudet siitä kärsii.
Mutta toisaalta kyllä se päälle kymmenen toimimattoman masennuslääkkeen kokeilu antoi näkökulmaa näihin myöhempiin kokeiluihin, että uskallan ja pystyn sanomaan, jos joku nyt ei vaan toimi...ei niiden lääkkeiden syönti mikään itsetarkoitus kuitenkaan ole. Ja jos lähtee kokeilemaan niin kannattaa ennen kokeilun aloittamista sopia lääkärin kanssa mihin asti se kokeilu kestää, sitten on helpompi ottaa homman mielekkyys puheeksi sovittuna ajankohtana.
blogistanissa myös mungolifen anna on tullut kaapista adhd-diagnoosin kanssa ja puhunut myös lääkityksestään ja sen vaikutuksesta arkeen. Lilyn haku on tosi kökkö, mutta ei ne kovin vanhoja postauksia ole, jos haluaa etsiä.
Voi kun ehtisin nyt kommentoida, teen sen myöhemmin tänään. :)
VastaaPoistaMahtavaa, että kirjoitit tästä. Luulen, että kuulumme samaan heimoon. Mä olen ollut tällainen aina, mutta ehkä n. pari vuotta sitten, neljänkympin kolkutellessa aloin tosissani ajatella, että ehkä tähän olisi joku syy ja selittävä tekijä, eikä pelkästään persoonakysymys. Olin lapsena tosi riehakas, en jaksanut keskittyä, jalat vispasivat kaiken aikaa ja naputtelin esimerkiksi leukaani. Kohelsin menemään koulussa, läksyjä 1-2 luokilla en juuri tehnyt ja välitunnit vietin seisten ulkona opettajienhuoneen ikkunan edessä. Muiden tyttöjen kanssa oli usein vaikea leikkiä, olin liian raju ja kilpailuviettinen, niinpä usein mut komennettiin poikien seuraan. Joskus (=usein) unohduin tai karkasin koulun keittäjien taukotilaan, kävelin kotimatkalla ojaan tai lähdin kouluun pikkuhousuilla ja talvihaalarilla. Ekan luokan reissuvihkoni on kovaa matskua (tai olisi, jos olisi tallessa), olin jälki-istunnossa käytännössä joka päivä.
PoistaJostain syystä koulussa olen pärjännyt kuitenkin ensimmäisten luokkien jälkeen aina. Kun asiat on kiinnostaneet, olen oppinut nopeasti ja asiat ovat jääneet mieleen. Olin kiinnostunut vähän kaikesta yhtä aikaa. Teininä urheilin hulluna ja kun alkoholikokeilut tuli mukaan kuvioihin, jatkoin myös sitä sujuvasti. Koulu sujui edelleen loistavasti, samoin urheilut, ehdin myös viikonloppuisin juoda huolella. Tosin lukion heitin lekkeriksi, joitain kiinnostavia kursseja lukuun ottamatta, en jaksanut mennä tunneille. Oma huone oli aina kaaos, enkä kyennyt sen siivoukseen, vaikka olisin halunnut. En pystynyt olemaan kotona, vaan koko ajan oli oltava jossain, menossa, matkalla jonnekin.
Olin ajatellut tähän kirjoittaa, että parisuhteissa en sen sijaan ole impulsiivinen, vaikka muuten olenkin. Tajusin kuitenkin, että minähän muutin käytännössä 2 vuorokauden päästä erosta tapaamani miehen kanssa yhteen. Ja siitä vuoden kuluttua siitä olin jo äiti. Minulle kun vaan sattuu ja tapahtuu. No, saman miehen kanssa olen kyllä sitten pysynyt ja nyt lapsia on kolme. Pikkulapsiajat on olleet vaikeita, en kestä kovaa meteliä, keskeytyksiä, unenpuutetta, enkä tylsyyttä. Kun pitäis vaan mennä. Olemme muuttaneet n. 2 vuoden välein, viime vuonna kaksi kertaa. Niin kuin pienellä lapsella, niin mullakin on koko ajan joku vaihe, aina sataa rautaa tulessa ja tuhat ajatusta päässä. Äitinä olen rakastava, mutta äkkipikainen.
Teen töitä erikoissairaanhoidossa sairaanhoitajana, ja nepsy- asiat ei ole mitenkään pahasti siellä retuperällä. Isompi ongelma on se, että vain murto- osa hyötyy esim.lääkityksestä. Ne, jotka parhaiten hyötyy, tulisikin saada sopivaa hoitoa perusterveydenhuollossa. Nepsy- haasteet eivät valitettavasti sulje pois vakavia mielialahäiriöitä tai persoonallisuushäiriöitä. Aikuisen ihmisen ainutlaatuinen kokemushistoria, taipumukset, geenit, jopa sattuma muovaavat niin paljon elämänkulkua, että lopulta edes taitavinkaan kliininen osaaja ei voi mitenkään "mentaalisesti skannata" kaikkia erilaisia ilmenemismuotoja tarkkaavuuden, keskittymisen ja toiminnanohjauksen ongelmille.
VastaaPoistaOlen aiemmin opiskellut kaksi korkeakoulututkintoa, ja nyt ylemmästä korkeakoulututkinnosta uupuu lopputyö. Olen menestynyt aikuisiänopinnoissa edelleen tosi hyvin, jos saan keskittyä omalla tavallani. Tunneilla pompin (silloin kun vielä lähiopetusta oli) usein mukavalla pomppuistuimella ja hölötän joka väliin jotain, koska kaikesta on ajatuksia ja mielipiteitä. (Tää alkaa kuulostaa aika selvältä diagnoosilta kun näitä asioita ynnäilee mielessään.) Sen sijaan se lopputyö, jonka alkua tai loppua en hahmota tuntuu niin isolta hommalta, että olen miettinyt lopettavani koulun…ja opiskelevani taas uuden ammatin. Etäjutut ei sovi. Ei pysty.
VastaaPoistaTyössä olen energinen ja sosiaalinen, saan aikaiseksi ja hiffaan nopeasti. Jotkut asiat. Tietyt tietojärjestelmät ei sen sijaan keskustele mun aivojen kanssa, joudun todella tsemppaamaan ja usein opettelemaan kaiken ulkoa, mulle niissä ei ole mitään logiikkaa. Jouduin myös vaihtamaan toiseen työhön, kun tajusin, että jos toinen ns. ihminen määrää tahdin, mulla menee täysin pasmat sekaisin ja olen niin uupunut päivän jälkeen, että en jaksa mitään. Olen toki työtä vaihtanut muutenkin melko usein, koska halunnut vaihtelua. Keskityn toisaalta täysin epäolennaisiin asioihin ja kodin siisteyden ylläpitämisen sijaan saatan yhtäkkiä alkaa opiskella iltapuhteina esimerkiksi kanojen hoitoa, tai tietyn rotukissan lajityypillisiä ominaisuuksia (en omista kissaa, enkä aio hankkia!). Viihdyn hirveän hyvin yksin omien ajatusteni kanssa.
Muuta minusta: en kestä imurin ääntä tai liesituulettimen hurinaa. Olen omille ystäville ja puolisolle koittanut selvittää, miltä se tuntuu, kun päässä viuhuu ajatuksia hirveällä vauhdilla. Mies kai sen joskus sanoikin, kai jonkin vitsin varjolla ”miten sä voit olla noin adhd”. Tänään viimeksi älähdin miehelle, että puhu nopeammin, en jaksa odottaa, että pääset loppuun. En kestä hitautta. Tai tasapaksua menoa. Arki sujuu ihan hyvin, mutta olen kyllä kokenut huonommuutta, kun tuntuu, että jotkut ovat niin paljon parempia äitejä ja työntekijöitä jne. Itse tällainen sinkoileva hermokimppu. Positiivisia puolia tarkastellessa, parasta itsessä on tietynlainen luovuus ja idearikkaus, myös empaattisuus ja aikaansaavuus, kunhan moti ja tilanne on kohdallaan. Nyt huomaan, etten pysty enää istumaan tässä sohvalla ja tv:n äänet häiritsee. En osaa sanoa, tekisinkö diagnoosilla mitään, koen että paletti on kohtuullisen hallussa, mutta saattaisin hyötyä ehkä vertaistuesta tai toimintamalleista, jotka helpottaisi epämieluisiin hommiin ryhtymistä ja niiden loppuun saattamista.
Vertaisia lienee täällä lukijoissa muitakin.
Kiitos kokemuksen jakamisesta! Jännää lukea näitä kommentteja kun koko ajan tulee mieleen uusia juttuja: mä en halua soittaa taustamusiikkia, koska se häiritsee keskittymistä, muiden suunnittelemat ja vetämät projektit vaativat ekstrapaneutumista ja saatan yhtä aikaa olla huolissani rahatilanteesta ja ostaa 50 eurolla pullaa, koska piti maistaa kaikkia. O_o
PoistaLisäksi oireet voi pahentua muuttuvien elämäntilanteiden myötä, jolloin ne omat vaivalla kootut tukirakenteet romahtaa. Ennen elämäni sekoittanutta pikkulapsiaikaa mä aika paljon ylikompensoin näitä ominaisuuksia esim. ripottelemalla kelloja joka huoneeseen, tekemällä listoja, käyttämällä suoraveloituksia ja maksusopimuksia ja sanon edelleen itselleni "puhelin avaimet lomakko bussilippu" kun poistun ovesta. Noh, tällaista tämä on kun ei muustakaan tiedä.
hmm..jotain tapahtui. Yllä oleva teksti on jatkoa kirjoitukselleni, joka päättyy lauseeseen äitinä olen rakastava, mutta äkkipikainen.
VastaaPoistaKiitos, kun jaat tätä, jokainen kokemus on tärkeä! Olen saamassa omaa diagnoosiani nyt 29-vuotiaana, ja lapsuuden perheeni ei suostu puhumaan asiasta kanssani, sillä he ovat olleet samanlaisia, ja normaaleja, ja "nykyaikana ei kestetä vastoinkäymisiä, ei ennen ollut vaihtoehtoja, piti vain tehdä eikä sählätä ja valittaa. Kun vaan otat itseäsi niskasta kiinni, ja oikeasti yrität, niin ei sulla ole mitään ongelmaa!" Eli siis perustarina. Mieheni onneksi odottaa ilolla lääkityksen alkamista, jotta koko perheen elämä helpottuisi! Uskon että minäkuva lähtee tästä paranemaan pikkuhiljaa, mutta aika pohjamudissa ollaan tällä hetkellä.
VastaaPoistaJa siis edelliseen jatkoa: oirekuva on meillä niin samanlainen, että itkettää. On hyvä saada toisten ihmisten sanallisia kuvauksia tuosta pään sisällä tapahtuvasta sekamelskasta, sillä aina tuntuu, että oma kuvaus jää vajavaiseksi!
PoistaNämä kommentit ovat aivan kultaa (kuten mun kommenttiosasto aina)! Tuu kertomaan tänne auttaako lääkitys? Mä en ole hakenut mitään diagnoosia koska tämä ajatus itsestäni ADD-naisena edelleen tuntuu vieraalta.
PoistaTästä haluaisin lukea lisää. Vaikka kirjan verran.
VastaaPoistaTäytynee kirjoitella jatkoa, ainakin pari postausta on jo mielessä! Seuraavassa romaanissa (toki vahingossa) on ADD-nainen. :D
PoistaYleensä vierastan fyysistä kontaktia, mutta juuri nyt tekisi mieli halata sua. Mulla on aina ollut tunne että mun elämän kuvainnollisesta palapelistä puuttuu kulmapalat (ja ehkä osa reunapaloista) enkä kykene aloittamaan muualta. KIITOS!
VastaaPoistaVirtuaalihalaus takaisin! Erittäin hyvä vertaus tuo palapeli ja toivottavasti saat kulmapaloja tämän tiedon avulla! <3
PoistaKiitos! Palapeli vertausta jatkaakseni, sain tässä selville että on olemassa myös pyöreitä palapelejä, ja niitä ei kannata yrittää koota samoilla periaatteilla kun suorakulmaisia kun niitä kulmapaloja ei nyt vaan ole :D Että ehkä mun palapeli onkin pyöreä.
PoistaTämä on mielenkiintoinen ja vyvin kirjoitettu. Aina olen tuntenut olevani vähän erilainen tai ulkopuolinen. Kaverit eivät ole säilyneet, jokunen kuitenkin on useamman vuoden takaa. Itse ajattelin olevani nii tarkka ennen mutta nyt sekään ei tunnu enää toimivan. Lisäksi nuo sinun mainitsemat piirteet löytyvät. Tutkimuksia ei ole tehty, kukaan ei myöskään koskaan edes ehdottanut. Masennus diagnosoitu teini-iässä. Nyt 38v ja sana juttu edelleen. Välillä onnistuu jotkin asiat, välillä ei.
VastaaPoistaTsemppiä sullekin! <3 Näissä neuropsykiatrisissa jutuissa on niin paljon vaihtelua, kirjoa ja hajontaa että kannattaa suunnata juttelemaan jonkun asiantuntijan vaikka täältä https://www.adhd-aikuiset.fi/
PoistaMinä taidan olla tämmöinen myös. En ole ikinä ennen kyllä tullut asiaa ajatelleeksi, mutta huvikseni tein linkkaamasi testin ja nakuttelin suvereenisti rukseja oikeaan laitaan lähes joka kategoriassa. Tämä on hämmentävää, mutta vapauttavaa. Outoa myös, että asiaa ei ole kukaan koskaan pohtinut, vaikka isäni on selkeä ADHD. Varmasti siis johtuen siitä, että minunkin todistukseni oli kiitettävä. Kiitos. Tämä päivä menee kyllä tähän totutellessa.
VastaaPoistaMiten nyt menee? Onko lääkitystä?
PoistaTekstisi kuullostaa juuri miun elämältä. Sain ADD-diagnoosin viime kesänä 41-vuotiaana masennus diagnoosin ja loppuunpalamisen jälkee.
VastaaPoistaVanhimmalla veljelläni todettiin adhd lapsena ja hengattiin veljien ja siskon kanssa Lastenlinnassa ja katsottiin ritariässää ja katuhaukkaa telkkarista Sillä aikaa kun veli sai "terapiaa tjs" Itsellä ajatus adhd:sta tuli 20vuotiaana ja olen kokeillut 5:ttä eri lääkettä tähän mennessä (olen 41vee nyt) ja diagnoosit & reseptit aina yksityiseltä koska esim neuropsykiatrian tutkimukset kaatui siihen että ekaks vanhemmat ei tule haastatteluihin ja tokaks aloin neljännellä käynnillä olla kypsynyt palikkatestien lisäksi oleviin kyllä/ei taulukkoihin sekä "vikojen etsimiseen" minusta kun olisin vaan halunnut Tukea yhteiskunnassa eteenpäin selviämiseen. Otin nokkiini ja totesin että en tee mitään taulukkoja enää ja lääkäri taas totesi loppulausunnossa että asiakkaalla tuskin on adhd oireyhtymää. Aaagh.. Ja tosiaan olin puoli vuotta odottanut pääsyä tälle klinikalle jotta se ehkä muuttaisi "alisuorittajana" ja hajamielisenä eletyn elämäni johonkin uuteen. Joten sinnikkyyttä täällä tarvitsisi ja pitäisi löytää jotain intohimoja joihin keskittyminen riittäisi. Plus tottakai talous pitäisi olla peruskunnossa. Adhd lääkkeitä en meinaa uskalla syödä kun edelleen jännitän että miten ne muuttaa päiväjärjestystäni ja aiheuttaako esim paniikkikohtauksia. Nytten olisi esim elvanse 30mg kuukauden satsi kaapissa kun otin työterveyden kautta Ressun.. Bless
VastaaPoistaKiitos tästä postauksesta. Tein tietysti heti naisten ADHD-testin ja melkein kaikkiin kohtiin tuli ruksattua 'päivittäin', paitsi ylivilkkausosioon. Itketti vähän etten olekaan pelkästään laiska ja saamaton ja samalla itketti se, että omia lahjoja ja kykyjä on täytynyt käyttää usein pelkästään kompensoimaan negatiivisia puolia.
VastaaPoistaOlen aina ihmetellyt miten lapsiperhearkea pystyy kukaan pyörittämään kun itsellä tämä ihan oman elämänkin rutiinit on niin usein hakusessa. Olen tiennyt pitkään että jos elän vilkasta seuraelämää, en jaksa enkä kykene hoitamaan kotia yhtään ja olen tarvinnut työn vastapainoksi yksinäisiä hiljaisia iltoja vain palautumista varten.
On tosi lohduttavaa lukea täältä muiden kokemuksia ja todeta etten tosiaankaan ole yksin.
Hei, ihanasti kuvattu :) Tunnistin itseni, pääni, kaiken. Olen se joka on tutkinut ja tehnyt diagnooseja muille. Oman tilanteeni oivalsin siitä huolimatta vasta 30+ ja 40+ sain aikaiseksi hoitaa asian. Elämä on yksi sähläysten kasaantuma, mutta positiivisten sellaisten. Enimmäkseen. Hillitön voimavara, kun luovuus ja energia on huipussaan. Saa järjestettyä käsittämättömän suuruisia asioita. No, jos asia ei kiinnosta, niin ei onnistu, ei millään.
VastaaPoistaKiitos!
Toinen täysin alidiagnosoitu mielenterveyden häiriö on tyypin 2 kaksisuuntainen mielialahäiriö (lievempi maanis-depresiivisyys). Itse sain diagnoosin reilu vuosi sitten vain 25 vuotta myöhässä. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Ainakaan en ole määritellyt itseäni sen mukaan. Tässäkin on paljon yhteistä tarkkaavaisuushäiriöiden kanssa. Hypomaniassa uskoo pystyvänsä mihin tahansa ja keskittymiskyky on heikko. Sairautta määritellään liikaa sen mukaan kuinka pahasti on sössinyt raha-asiansa ja ihmissuhteensa ja onko pystynyt opiskelemaan. Minulla se on ollut enemmänkin päänsisäistä levottomuutta, ylikierroksilla oloa ja nukkumisvaikeuksia, joka sitten kiihtyneen ahdistuneisuuskauden jälkeen pudottaa masennukseen. Onneksi ensimmäinen kokeiltu lääkitys osottautui oikeaksi Se ikävin asia on että maaniset kaudet vahingoittavat aivoja ja jokaisen kauden jälkeen aivojen palautuminen on heikompaa. Lopputuloksena on esim. minulla kilpirauhasen vajaatoiminta. Uskallan nyt jo uskoa että lääkitys pitää minut kunnossa tulevaisuudessakin, mutta ilamn sitä en tule koskaan enää pärjäämään.
VastaaPoistaMoikka, kiitos tekstistä! Täällä sama diagnoosi, vaikka päällepäin en ole myöskään 'the usual suspect'. Oireita on helppo piilotella, varsinkin jos koulussa menee hyvin. Opiskellessa ja työelämässä ne ovat näkyneet enemmän katkonaisuutena ja sivupolkujen vyyhtinä. Olisi kiva kuulla jossakin vaiheessa (jos haluat jakaa), miten tämä on vaikuttanut tapaasi tehdä töitä, onko esim. freelanserina helpompaa? Voisi kuvitella että sitä kautta voi paremmin säädellä esim. aistikuormituksen määrää ja sopeuttaa työolosuhteita, mutta miten ohjaat itseäsi? Minulla teettää suuria vaikeuksia jo etätyöaikana töiden aloittaminen, puhumattakaan, jos koko talous olisi omasta aloite- ja organisointikyvystä kiinni. Onko vinkkejä?
VastaaPoistaKiitos tästä. Omalla kohdalla lapsena kyllä tuo hyperkeskittyminen ja haahuilu oli tuttua, mutta jotenkin ympäristö oli riittävän rakenteinen ja ymmärtävä, että olen pärjännyt keskimääräistä paremmin monella yhteiskunnallisella mittarilla. Koulussa opettaja siirsi eturiviin ja numerot nousi jne. Sain anteeksi unohtuneen koulukirjan, koska olin kiltti, kuuntelin opetusta jne. Olin kyllä myös jälki-istunnossa jalkojen heiluttelun takia :D En koe, että olisin kovin paljon kärsinyt näistä piirteistä, mutta impulsiivisuus onkin aika vähäistä, se kai eniten sotkee elämää. Lasten saamisen jälkeen homma kuitenkin levisi, koska lepoa ei ollut mahdollista aina (ikinä) järjestää, ja laillani lapset ovat erinomaisen aikaansaavia, kekseliäitä ja energisiä. Itsellä testien mukaan on ADD-taipumuksia, niin tuo hyperaktiivisuus jälkikasvulla on aivan uuvuttavaa. Nyt kasvaessaan ovat kuitenkin aivan huippuja tyyppejä, joten kai se oli sen arvoista kuitenkin.
VastaaPoistaOlen 39-vuotias nainen, joka nyt pari vuotta uupuneena ja jaksoittaisesti sairaslomalla oltuaan on alkanut miettiä ADD-asioita aika tavalla. Että jos todistuksen keskiarvo oli lukiossakin pitkälti yli 9:n, taidan olla alisuoriutuja, kun yo-kirjoituksista sain vain yhden laudaturin, senkin äidinkielestä. Mutta lukeminen ei kyllä lukulomalla huvittanut, vaelsin kirjan kanssa huoneesta toiseen, ja hurahdin hiihtämiseen.
VastaaPoistaSiksikin mietin näitä asioita paljon, että tunnistan neljällä lapsellani hyvin paljon ADHD-piirteitä. Heidän isällään lienee ADHD, mutta voiko lapsilla olla noin kattavasti piirteitä, jos minä olen neurotyypillinen.
Koska tiedän, että AD(H)D-tutkimukset liian usein tökkäävät toteamukseen "sinähän olet pärjännyt koulussa hyvin", strategiani on kerätä nyt listaa oireista ja tapahtumista elämäni aikana, joiden katson liittyvän aiheeseen, mietin tarkkaan, kenen lääkärin pakeille hakeudun ja milloin, ettei todeta vain, että sinähän olet vain masentunut. Huoh.
Mutta nyt olen jumittanut kännykällä yli puoli tuntia, kun pitäisi startata päivä ja tehdä kaikenlaista välttämätöntä, mutta tylsää. Onneksi on deadline.
Täytyi ihan etsiä tää blogiteksti uudestaan, koska joskus reilu vuosi sitten ig-storysi kautta löysin tämän. Lamppu syttyi silloin päässäni, ja tänään sitten varmistui ADD-diagnoosi. Ehkä opin viimein surffaamaan oman elämäni lainelaudan päällä , enkä vähän väliä pinnan alla pulahdellen. Kiitos kun olet tarttunut aiheeseen ja tuonut sen meille luettavaksi!
VastaaPoistaItse sain AD(H)D-diagnoosin viime perjantaina, ja noin 17 vuotta olen asiaa miettinyt, siitä lähtien kun kuulin ”hajamielisistä add-tytöistä”. Jo ala-asteessa opettaja sanoi että ”luova ja taiteellinen tyttö mutta paperityöt eivät ehkä sovellu”. Tämä siis 70-luvulla. Tämän jälkeen on ollut kaikenlaista, hyvää elämää mutta paljon arjen haasteita, itsensä piiskaamista (koska pakko jaksaa) mielenterveysongelmia, masennusta ja ahdistusta. Opinnon sain kun sainkin valmiiksi ja olen pärjännyt ihan kiitettävästi kaikesta huolimatta sekä töissä että äitinä. Mutta jotenkin enimmäkseen tahdonvoimalla, paitsi silloin kun on hyvä flow päällä, silloin jaksan. Mutta jaksamattomuus ja aloitteenkyky on ollut osa elämää, vaikka se instagramissa voi näyttäytyä vähän erilaiselta. No nyt tuli diagnoosi ja resepti lääkkeeseen, jota en ole vielä kokeilut.,Tässä,diagnoosissa on sulateltavaa ja työstettävää. Juuri nyt melkein kaduttaa, mutta ehkä tämä vielä voimavaraksi muuttuu.
VastaaPoista