Työpaikan keittiössä oli astia, jossa oli irtokarkkia. Tuijotin sitä hetken ja yritin tunnustella, mitä mieltä aivoni olivat ajatuksesta. Tunsin harmikseni lievää kiinnostusta kulhoa kohtaan, mutta en niin voimakasta, etten olisi voinut kävellä ohi. Hetken mielijohteesta työnsin suuhuni pari salmiakkiruutua, enhän oikeastaan edes ollut karkkilakossa. Mutta siinä salmiakkia jäystäessä tuli mieleen pari ajatusta.
Kun kirjoitin taannoin äkillisestä makeanhimon katoamisesta, olin oikeastaan varma, että kyseessä oli jokin hormonaalinen – mahdollisesti ohimenevä – muutos. Olin kokenut samanlaista kieltäytymisen helppoutta ollessani ensimmäistä kertaa raskaana, joten vedin johtopäätöksen, että hormonit ne vain heiluttelevat himoja, tällä kertaa vain saattohoidossa olevien munasarjojen takia.
Mutta siis... eikö vain ensimmäistä raskauttani ja tätä hetkeä yhdistänytkin pari asiaa?
Ensinnäkin alkoholin vähyys. Oura on tarjonnut elämäni parasta raittiuskasvatusta. Viinin dumppaaminen on ollut yllättävän helppoa, ehkä siksi, että alkoholin tuoma palkinto on niin lyhytaikainen ja lasku puolestaan kamala (oletan että tämä johtuu asetaldehydiherkkyydestä). Otan toki edelleen satunnaisen lasillisen punaviiniä, joka ei aiheuta yhtä raskasta laskua sydämelle kuin rakastamani valkoviini, mutta en enää tavan vuoksi. Ja on tutkittu, että alkoholi ja sokeri aktivoivat samaa mielihyväkeskusta, joten himoilla on sama osoite. Voiko kyseinen keskus tottua vähempään?
Toiseksi ensimmäisen lapsen odotusaika oli aika... seesteistä. Tuore avioliitto, töissä ei mitään isompaa kriisiä, vapaa-aikaa riitti hyvin niin harrastuksille kuin ystäville. Elämäni on stressitöntä. Ja niinhän se nykyäänkin on, ehkä avioliiton tuoreutta ja ulkohousukilareita lukuunottamatta. Elämääni on palannut elämä. Luen, kirjoitan, nukun hyvin, liikunkin, olen löytänyt jopa uusia tapoja liikkua kuten äänikirjakävelyt ja venyttelyjumpat, sain jouluna urakoitua jumppakorttini tyhjäksi. Ajattelin tänä vuonna ottaa agendalle käydä laulutunneilla ja jopa piirtää pitkästä aikaa.
Todennäköisesti kyse oli monesta asiasta yhtä aikaa.
Jotain hormonaalista.
Jotain unenlaatuun liittyvää.
Jotain lomasta.
Ja jotain täydellisestä ajoituksesta, kun kaikki taivaankappaleet olivat kohdillaan.
Ja nyt kun edelleen nautin siitä, etten ole ostanut karkkia kotiin, yksi asia näyttäytyy oudossa valossa: itsekuri. Olen kuullut, että laihoilla ja terveillä (TM) ihmisillä on nimenomaan hyvä itsekuri, selkärankaa, tahtoa. He osaavat priorisoida terveytensä ja valitsevat järkevästi taateleita pantteripussin sijaan. Varmasti näin onkin. Mutta eikö ole hieman eri asia kieltäytyä herkuista siksi, ettei tee niitä lainkaan mieli? Tämä on helppoa. Karkkikipon ohittaminen ei vaadi itsekuria lainkaan, en joudu ponnistelemaan.
Yhtä lailla en kehtaa väittää olevani oman onneni seppä, sillä elämäntilanteeni on paineeton. Aika moni pärjäisi tällaisessa tilanteessa hyvin. Entäs jos onkin niin, että itsekurin merkityksestä saavat puhua vain toipuvat alkoholistit? He, jotka oikeasti kamppailevat.
Joka tapauksessa pidän tästä tilanteesta, jossa voin leikkiä ihmistä, jonka tahdonvoima teräsbetonia. Eikä vähiten siksi, että muistin parin vuoden takaisen karkkilakkoni aikaisen havainnon, että makean karsiminen vähentää kuukautiskipuja. Huomaan pitäväni itselleni peukkuja.
Kuulostaa hyvältä! Minun "itsekurini" on myös hyvin riippuvainen kokonaishyvinvoinnista. Kun keho ja mieli ovat levolliset, ei ole tarvetta puuduttaa niiden pahoinvointia - ja mikä kellekin on se lempihuume on yksilöllistä: syöminen, alkoholi, urheilu, työnteko, shoppailu, Netflix-sarjojen tuijottaminen. Toiset ovat vahingollisempia kuin toiset, mutta oman filosofiani mukaan m i k s i on merkittävämpää kuin mitä. Kaikkia edelä mainittuja kun voi myös nauttia tasapainoisesti ja itseään kuunnellen.
VastaaPoistaItse satun olemaan luonnostani hoikka, mikä on sekä geneettistä, lääketieteellistä että opittua käytöstä. Mutta hyvinvointi ei näy vaa'an lukemasta. Olen samaa mieltä, että itsekuri on nimenomaan eniten läsnä siinä vaiheessa prosessia, kun tiedostaa riippuvuutensa ja tunteidenturrutushuumeensa, mutta joutuu todella aktiivisesti tekemään töitä sen eteen, että totutun sijaan tekisi jotain, mikä aidosti parantaa oloa ja helpottaa pidemmällä tähtäimellä. Se on pitkä ja harvoin suoraviivainen tie, itselläni mahdollisesti elämänmittainen.
Täysin samaa mieltö tuosta että itsekuri näyttää kasvavan hyvinvoinnin myötä – jolloin se ei oikeastaan ole itsekuria laisinkaan vaan indikaattori siitä, että jotain puuttuu. O_o Ainahan noihin asioihin ei ole mitään helppoa fiksiä vaan pohjatyö kestää kauan: ensin pitää tiedostaa ne oman hyvinvointinsa peruselementit ja sitten pitäisi vielä jaksaa tehdä muutokset "infraan".
PoistaAamen tälle. Ei ole vaikeaa olla rohkea, jos ei pelota.
VastaaPoistaItse saan ihailua kurinalaisuudesta, koska fillaroin töihin kesät talvet. No ei se kyllä siitä johdu, että aamuisin karaisisin itseni ja ryhdikkäästi kiskon trikoot jalkaan vaikka haluaisin vain hypätä junaan. Näin ruuhkavuosien keskellä vaan se lähes tunti pelkkää pyöräilyä on luksusta, josta en kovin helpolla luopuisi :D julkisissa tulisi vaan roikuttua puhelimella, eikä sitä viittä tuntia mitenkään tulisi kuntoliikuttua muuten, ellei näin. Eli fillaroin, koska haluan ja se on tällä hetkellä myös omaa aikaa, en siksi, että joka aamu kurinalaisesti kieltäytyisin mielestäni houkuttelevammasta vaihtoehdosta.
Ja tuntuisi kyllä aika kipeältä ajatukselta, että vuosikausia tekisi jotain, mikä on tervanjuontia silkan itsekurin voimalla. Itse olen ajatellut, että se itsekurivaihe on vain vaihe joka kestää sen hetken, että muutoksesta tulee osa arkea. Jos vielä vuosienkin päästä päivittäin joutuu nojaamaan pelkkään itsekuriin jossain, on takana varmasti isompiakin juttuja kuin pelkkä mielihalu tai paha tapa. Esimerkiksi just vaikka se lähtökohtaisesti turhan kuormittava elämäntyyli.
Joo, tunnistan tuon kunnollinen fillaroitsija -narratiivin! :D Itsehän pyöräilin, koska se oli mukavin ja nopein tapa päästä duuniin ja samalla erinomainen keino herätä. Kun duunipaikka muuttui, nopein, helpoin ja halvin tapa onkin metro.
PoistaJa olen ihan samaa mieltä tuosta, että joskus itsekurivaihe liittyy uuden tavan opiskeluun, vanhojen tottumustensa vaihtamiseen. Mä käytän itsekuria vain siinä että pakotan itseni nukkumaan puolilta öin...