Neljä päivää yksin kotona

Sain pitää vuotuisen taivaan lintu -retriittini hieman etuajassa. Koska olen perheestä ainoa, jolla on tällä hetkellä jonkin verran töitä, muut painuivat mökille ja minä jäin kotiin.

En ole koskaan elämässäni ollut ahdistunut, mutta karanteenin jälkeen tunsin mielipuolista tarvetta olla tekemättä mitään ja tehdä aivan kaikkea. Että ei olisi töitä, ja että olisi töitä, ja saisipa vain nukkua ja vetää kauheat taulut kavereiden kanssa. Nähdäkseni nämä kaksi ääripäätä voi yhdistää onnistuneesti vain niin, että sinkoilee muutaman päivän ajan täysin pidäkkeettömästi juuri sen hetkisen fiiliksen mukaan sohvan ja eri aktiviteettien välillä.

Neljä päivää yksin kotona oli tosiaan ratkaisu.

En käynyt ruokakaupassa, pyykännyt tai avannut kylppärin viemäriä.
En laittanut ruokaa.
En mennyt nukkumaan silloin kun Oura käski.
En saanut käytyä rautakaupassa etsimässä pupuaitatarvikkeita enkä saanut kierrätettyä Snadin 122-128 cm vaatteita.

Sen sijaan minä menin toimistolle, ajattelin kirjoittamista, pelasin tennistä, kävin kävelyillä, istuin takapihalla kahvimukin kanssa, kävin uimassa, kuuntelin linnunlaulua, tapasin ystäviä, söin ravintolassa, nukuin päiväunet, hankin krapulan ja sitten vain tuijotin seinää. Riehuin ja lepäsin vuoronperään.

Ja kas vain, Ourakin rekisteröi rentoutuneen tilani: leposykkeeni laski pitkästä aikaa normaalille tasolle (joka siis alkaa nelosella) ja syvän unen määrä alkoi kasvaa. Samalla alkoi olokin kohentua. Tällainen kai on keski-ikäisen nollaus, vähän kaikkea mutta spontaanisti ja täysin omaehtoisesti.

Breikki tuntui erityisen tarpeelliselta mutta myös etuoikeutetulta. Asiat ovat erittäin mukavasti kun voin itse säädellä olosuhteita irtiottoon sopiviksi. Perhe-elämä ei ole ollut muutamaan vuoteen erityisen kuormittavaa, mutta edelleen eläminen vailla minkään valtakunnan rutiineja, on hermolepoa. Rakastan rutiineja siksi, että ne toimivat perhe-elämän selkärankana, ja vihaan, koska olen läpeensä spontaani ihminen, jota ei lähtökohtaisesti kiinnosta ruokailuaikataulut. Olen jo jonkin aikaa pyrkinyt selvittämään itselleni, mitä oikein tahdon, eikä se oikein onnistu siinä klassisessa klo 21–00 oman ajan ikkunassa.

Tuntuu, että lapsilla on vähän samanlainen suunnittelemattomuuden tarve loppukevään keskittymisen jälkeen. Kumpikaan ei ollut erityisen pahoillaan siitä, että tänä kesänä ei juurikaan matkustella. Mökki riittää. Olen helpottunut.

Ehkä jatkan itsekin tällä hyväksi havaitulla linjalla. Tämän kesän ikigaihin kuulukoon vain spontaania koiran odotusta ja ehkä yö teltassa omalla tontillani. En varmasti nuku pätkääkään mutta onpahan oma tahto.