Luin jokin aika sitten jutun siitä, millaista ajatuksia aikuisena saadusta ADHD-diagnoosista herää. Vaikka minulla ei ole diagnoosia (en ole edelleenkään saanut aikaiseksi varata lähetteellä määrättyä lääkäriaikaa, koska se oli liian monimutkaista ja aikaavievää, joten fuck that shit), ymmärrän näitä keloja todella hyvin. Kokemukselleni on tarjolla vertaistukea.
Olen hämmentynyt.
Kun jälkikäteen mietin asiaa, on ollut täysin selvää, että neuroepätyypillisyydestä johtuva käytös on määritellyt elämääni ja (nopeita) valintojani todella paljon. Miksi kukaan muu ei ole tajunnut? Ehkä siksi, että tämän diagnoosin stereotypiat ovat niin vahvat eikä minulla ole ollut selkeitä, päälle päin näkyviä vaikeuksia. Olen mestari esittämään normaalia. Olen sopeutunut, kompensoinut, piilotellut, selitellyt ja lopulta järjestänyt elämäni niin, etten joudu tilanteisiin, joissa en pärjää.
Miksi en koskaan itse hakenut selitystä tälle ulkopuolisuuden tunteelle? Jos on aina tiennyt olevansa outo ja tulkitsevansa asioita eri tavalla kuin muut, sitä pitää status quona. Ja oppii niputtamaan kaiken omaksi tyhmyydekseen.
Olen todella pahoillani.
Apua. Anteeksi kaikki, joiden elämästä olen vain selittelemättä häipynyt, kaikki, joille olen sanonut jotain tyhmää, kaikki, jotka olen keskeyttänyt tai joille olen ärsyyntynyt jostain minimaalisesta detaljista tai jättänyt kuuntelematta, kaikki, joille olen luvannut jotain ja unohtanut, odotuttanut, riidellyt, vaihtanut suunnitelmia lennosta ja sekoillut. Ystävät, lapset, duunikaverit, veljet, eksät. Ihan oikeasti: anteeksi. Ei ole ollut tarkoitus.
Olen helpottunut.
Yhtäkkiä koko elämäni saa selityksen. Se on saakelin outo fiilis, jonka haluaa ensin kyseenalaistaa. Ei tämä voi olla näin yksinkertaista. Ja kaikilla meillä on hei ADHD! Kaikki vaipuvat joskus ajatuksiinsa, eivät saa asioita maaliin ja tuskastuvat muiden hitauteen.
Varmasti kaikki joskus irtisanoutuvat duuneistaan hetken mielijohteesta, deletoivat ihmissuhteita kertomatta heille syytä, vaihtavat huonekalujen paikkaa säännöllisesti, sekoittavat jatkuvasti oikean ja vasemman, unohtavat niiden ihmisten olemassaolon, joita eivät juuri sillä hetkellä näe eivätkä muista syödä tai juoda pariin päivään, jos on jotain kiinnostavaa työn alla.
Ja tokihan kaikki tunnistavat tämän jatkuvan varpailla olon fiiliksen:
“You never know when something is going to go horribly wrong. There's every chance it will. If my boss calls me, I wonder what went wrong. If I get mail, I wonder if I'm going to jail. You assume and expect that at any moment you're going to get sideswiped by something, and it's something you did or forgot to do that is going to have severe repercussions.”
Olen tottunut kyselemään ystäviltäni, että eihän kukaan ole suuttunut minulle jostain.
Kaikkihan näin tekevät!
Vai onko tosiaan niin, että ihan kaikilla ei ole seitsemää radiokanavaa auki päässä yhtä aikaa (ja voit surffailla niiden välillä vapaasti, mikä toki aiheuttaa keskustelukumppanissa epäselvyyttä, että mistä hitosta puhuimmekan) ja ne sammuttaa vain itsensä piiputtaminen fyysisesti?
Ai. No ei sitten.
Olen toivoton.
Opin joka viikko lisää. Että ADHD on jaettavissa kolmeen tyyppiin. Että dopamiinin annostelussani on ongelmia (tämänkin olen tiennyt aina), miten estrogeenin heilahtelut vaikuttavat keskittymiskykyyn ja aivosumuun, miksi suhtaudun jyrkästi unirytmin tarpeettomaan sotkemiseen saatanan kesäajalla ja miksi en uskalla ajaa autoa. Tietoa on liikaa enkä ehdi lukea kaikkea. Ja tiedän myös etten parane tästä ikinä, mitkään "ryhtiliikkeet" eivät auta.
Olen toiveikas.
Mitä enemmän opin itsestäni, sitä todellisemmaksi maailma muuttuu ja sitä paremmin osaan varautua huonoihin päiviin. Olen opetellut pelaamaan mobiilipeliä (Woodoku), jonka avulla sekä kehitän keskittymiskykyä että testaan päivän "kunnon" enkä tingi urheilusta enää kenenkään takia. Neuroepätyypillisyys – kuten melkein kaikki ihmisen bugit ja featuret – ei ole mustavalkoinen asetus, joka joko on päällä tai ei ole. Pääni on ehkä vyyhti, mutta langanpää on löytynyt.
Hei!
VastaaPoistaKommentoin tähänkin kun sen sun ensimmäisen ADHD kirjoituksen jälkeen syttyi mullakin lamppu päässä että eikö kaikilla ole yhtä hemmetin vaikeaa kokoajan.
Koska mulla oli jo masennuksen ja uupumisen takia kontakti valkotakkisiin, otin asian siellä puheeksi. Tuli täystyrmäys.
Parin kuukauden unettomuuden jälkeen toinen lääkäri lupasi ottaa asian tarkasteluun. DIVA testissä tarkkaavaisuuden ongelmissa tuli 9/9 ja ylivilkkaudesta 3/9. Jotenkin ajattelin että en muistaakseni ollut lapsena niin paha mutta äitini haastattelun perusteella sieltäkin tuli 9/9 ja 8/9.
Haastattelun jälkeen tuijotin hetken sairaanhoitajaa osaamatta sanoa mitään. Hän katsoi tuloksiani ja ilmettäni ja yritti lohduttaa että ADHD tyypeillä on paljon positiivisiakin ominaisuuksia.
Olin vihainen. Ihan kun minulle yritettäisiin sanoa että olen saanut jäätelökulhooni extrapallon ja teki mieli huutaa että unohtivat kuitenkin antaa lusikan.
Tuli heinäkuu, kaikki jäivät lomille, lapsuuden kotikunnasta tilatut neuvolapaperit hävisivät, diagnoosia ei otettu kokouslistalle ja hoitava henkilökunta vaihtui. Seuraava lääkäri palasi asiaan marraskuussa. Konsultoi sitä ensimmäistä ja tuli siihen tulokseen ettei diagnoosille ole perusteita koska asiaa ei myöskään ole tutkittu lapsuudessa (eli 90-luvun lama-aikana). Kirjoitti Kantaan että "tarvittaessa jatkossa uusi arvio diagnoosista, mikäli toimintakyvyssä ja vastuun ottamisessa kohenemista". En tiedä pitäisikö tuolle itkeä vai nauraa.
Kiitos ja anteeksi tämä vuodatus. Ilmeisesti tässä maassa on mahdollista saada ADHD diagnoosi mikäli on toimintakykyinen, vastuuntuntoinen ja jaksaa pitkäjänteisesti ja järjestelmällisesti sitä hakea. Siis täysin aukoton systeemi.
Että näillä mennään.
Yksityissektorilta voi löytyä tehokkaampi lähestymistapa. Se valitettavasti maksaa. Vaakakupissa on toisaalta elämänlaatu ja identiteetti.
PoistaIhmisillä kun on toisinaan ontuvia perusteluja rahankäytölle, esim. kalliiille lemmikkien ruoille ja vakuutuksille jne. Laitetaan lemmikki etusijalle ja jätetään esim.omat lääkeostot tekemättä. On ymmärrettävää, että tuossa arvoristiriidassa ei ole helppoa ratkaisua.
Kärsivällisesti säästäen jollakin aikavälillä kuitenkin se lääkärikäynnin hinta on kursittu kasaan. Voi kuulostaa nyt vähän suoralta, mutta "systeemiä" ei koskaan saada niin reiluksi, etteikö helvetillisen epäreiluja tilanteita kehity yksilötasolla.
Mielenterveysperustainen hoitovelka tulee kasvamaan "korkoa korolle" tulevina vuosina, ja me julkisen sektorin duunarit yritämme- käsi sydämellä- auttaa. Se onnistuu kuitenkin vain osittain.
Wau. Kylläpä vastauksesi olikin avulias. Heti helpotti.
PoistaOttamatta kantaa tähän richsplainingiin, kysessä on muutkin puuttuvat resurssit kuin raha. Jaksaminen ja keskittyminen riittävät päivässä kahteen, ehkä kolmeen asiaan, ja suuri osa siitä menee pelkästään siihen että arki pyörii. Niillä vaillinaisilla resursseilla ei lähdetä etsimään sopivaa lääkäriä tai muisteta varailla tapaamisaikoja, vaan yritetään keskittyä siihen että ruoka ei pala hellalle ja wilman muistaisi tarkistaa edes kerran kuussa.
Ensinnäkin- olen alipalkattu duunari, joten en spleinaa mitään semmoisesta positiosta.
PoistaToisekseen: harmillista, että pystyit tulkitsemaan aikomukseni noin vihamielisesti.
Realisimia on kuitenkin se, että jonot erikoissairaanhoitoon ovat niin jäätävät, ettei aikuisten nepsy- tutkimukset tule olemaan myöskään tulevilla hyvinvointialueu
illa etusijalla. Kyse on kiireettömästä hoidosta ja resursseja ei tulla lisäämään.
Sen sijaan terapiat etulinjaan- hanke etenee jo, mutta se on liian köykäinen apu nepsy- haateisiin ja kuntoutuksen tarpeisiin.
Viimeisenä: jos neurokirjolla olevien henkilöiden tutkimus olisi yksinkertaista, niin prosessi olisi sujuva. Mutta kun ei ole. Aikuisten kohdalla sekoittavia tekijöitä on loputtomasti, ja yksilölliset erot ovat huomattavan suuria. Aivan kuten bloggaaja tuossa tekstissään tuo esille.
Mutta tosiaan- vilpittömästi toivon, että oli oireet mitä hyvänsä, ihmiset saisivat apua. Ja samalla kannan eettistä kuormaa, kun ajattelen niitä tuhansia lapsia, nuoria, aikuisia ja ikäihmisiä, jotka jäävät "systeemin" ulkopuolelle. Jotain kertoo ehkä sekin, että ihan tavalliseen terveyskeskukseen kertyi viime vuonna toistakymmentä tuhatta (!) puhelua, joihin ei takaisinsoittojärjestelmässä reagoitu. Valtakunnalliseen kriisipuhelimeen kohdistui vuonna 2021 enemmän yhteydenottoja, kuin koskaan.
Mielenterveysperustaiset syyt ovat Suomessa suurin työkyvyttömyyden aiheuttaja.
Jos kuitenkaan mitään kollektiivista motivaatiota ei ole tässä maassa rahoittaa oikeasti palveluja, mikään ei tule muuttumaan. Kyse on arvovalinnoista koko yhteiskunnan tasolla.
Rauhoitu hyvä ihminen. Alkuperäinen kommenttini ei edes ollut sinulle tarkoitettu, en ymmärrä miksi haluat välttämättä kääntää sen henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi itseäsi vastaan.
Poista