Selfietön syyskuu

Kävin katsomassa Downton Abbeyn. Seuraavana aamuna alkoi tapahtumaketju, joka jatkuu edelleen.

Vaihe 1. Herään aamulla ja huomaan että vasemman silmäni alaluomi on kipeä ja turvonnut niin että räpyttäminen sattuu. Yritän olla räpyttämättä, mutta eihän siitä mitään tule. Silmää kutittaa ja käyn apteekissa hakemassa silmätippoja. En ole koskaan käyttänyt silmätippoja, joten näytän siltä, että olen jatkuvan liikutuksen vallassa.

Vaihe 2. Toinen puoli naamastani muistuttaa lähinnä pakaraa: turvotus on lisäntynyt ja kipu säteilee poskeen asti. Ulkopuolisen näkökulmasta vaihtoehtoja on oikeastaan vain, että olen a) väkivallan uhri tai b) minulla on sikotauti, mutta kukaan ei tohdi kysyä kumpi. Käyn digivastaanotolla ja saan antibioottitipan.

Vaihe 3. Käyn hakemassa apteekista buranaa, koska koko ajan on lämpöä. Apteekkari säikähtää ja pyytää menemään takaisin lääkäriin, koska hoito ei hänen mielestään ole riittävä. Saan antibioottivoiteen.

Vaihe 4. Naamani vasen puoli ei enää muistuta pakaraa mutta alaluomellani on edelleen turvonnut nakki, joka siintää koko ajan tunturina näkökentässä. Olkapääni tulehtuu, koska joudun pitämään puhelinta vain oikean silmäni edessä. Jatkan buranaa ja antibioottivoidetta, vaikka reseptissä sanotaan että käytä vain viikko.

Vaihe 5. Näytän sosiopaattiselta Bond-pahikselta. Alaluomella on sentin mittainen punainen rupi, joka näyttää siltä, että itkisin verikyyneleitä. Jos nukun yön vasemmalla kyljellä en näe silmällä mitään kahteen tuntiin. Aloitan antibioottikuurin.

Nyt silmä vuotaa jatkuvasti vettä, mutta arpi ei enää punoita ja näkö on parempi kuin viikkoihin. Oletettavasti siellä vain päänsisäinen yrittäjäni ulvoo vituiksi mennyttä syyskuuta.

Luonnollisesti on syytä kiitollisuuteen, kuten aina vastoinkäymisten jälkeen. Olen ikuisesti kiitollinen länsimaiselle lääketieteelle mikrobilääkkeistä ja universumille siitä, että tämä ei ollut tarttuva tauti (ja olisimme kaikki näyttäneet siltä että "that's what you get when cousins marry"), vaan joku mystinen kosto kaikista salaa ostetuista irtokarkeista. Olen myös kiitollinen siitä, etten ollut heittänyt pois kaikkia huulipuniani, sillä se on ollut ainoa ehostus, mitä olen voinut muutamaan viikkoon käyttää, kun kaikki muut piti heittää roskiin.

Onneksi voin nyt kääntää uuden lehden. Mitä kivaa uusi kuukausi tuokaan tullessaan! Ai niin, mörönperseen.

Ps. Tarvitsen rahaa uusiin meikkeihin, joten tykkää ja jaa, kiitos!