Sillä mennään, mitä on

Seisoin ruokakaupan vihannesosastolla ja pohdin kotitoimiston lounasvaihtoehtoja. Näin helteellä olisi kiva syödä salaattia, jee! Vaikka buffat ovat kiinni, äkkiäkös sitä pyöräyttäisi itselleen jonkun ihanan lounassalaatin, sellaisen, jossa olisi kaikkia lempijuttujani kuten mozzarellaa, grillattua paprikaa, höyrytettyä parsakaalia, punasipulia, leipäkrutonkeja... Näin itseni havahtumassa tietokoneen äärestä lounasaikaan ja marssivani keittiöön, katsovani jääkaapin vihanneslaatikkoon... ja tarttuvani kahteen karjalanpiirakkaan, jotka nakkaisin paahtimeen.

Ei, se salaatti ei vain tapahdu. Jos haluan syödä jotain muuta kuin leipää, annoksen täytyy olla (mikro)valmiina jääkaapissa. Minä en pilko, keitä, paista tai höyrytä vaan menen ruoanlaiton kanssa siitä, missä aitaa ei ole. Aina.

Ja on niitä muitakin juttuja.

Minä en ole suurien tunteiden intohimoihminen, joka yhtäkkiä hurahtaisi johonkin täysillä ja saisi hurjia kiksejä vaikkapa parantuneista leuanvetotuloksista. Olen ennemminkin ajelehtiva, hetken mielijohde -ihminen. Jos kokeilen jotain uutta, se tapahtuu suunnittelematta ja vahingossa.

Yhtä lailla olen nyt kolme vuotta yrittänyt suunnitella pupunkestävää aitaa takapihan kasvien suojaksi. Ehkä voin vihdoin myöntää, että jos aidan todella haluan nousevan, on tilattava joku tekemään se, sillä minä en saa sitä aikaiseksi.

Ja kallis kuntosalijäsenyys on minulle huono investointi, koska en käy salilla, vaikka kuinka toivoisin. Vain lenkkeily on tylsempää kuin salitreeni.

Yksi keski-ikäisyyden parhaita puolia onkin hiljalleen kasvanut rehellisyys mitä tulee paitsi omiin taitoihin myös kunnianhimoon ja motivaatioon tehdä asioita. Oman rajallisuutensa tunnistaminen on fiksua erityisesti kun ärsykkeitä tulee monesta kanavasta. Olen ylipäätään ihan saakelin kyllästynyt kaikkiin itsensäkehittämisvillityksiin, joissa pitäisi innostua milloin aikuisten värityskirjoista, milloin mindfullnessista tai marittamisesta. Elämä tuntuu jo muutenkin ultrajuoksulta, jonka aikana pitäisi kierrättää lastenvaatteet, kylvää rairuoho, suorittaa MBA-tutkinto ja saavuttaa nirvana, mutta maali siirtyy koko ajan. Ainoa asia, johon olisi syytä hurahtaa on lantionpohjan lihasten jumppaaminen. Se ei ole pessimismiä vaan priorisointia. En ole luovuttanut vaan tunnistanut, rajannut ja hyväksynyt oman mukavuusalueeni, koska keskityn etsimään asioita, joita haluan tehdä ja heitän laidan yli asioita, jotka eivät kiinnosta pätkääkään. 

Tällainen omien oikkujensa tiedostaminen ei tietenkään tarkoita, etteikö mitään kehitystä voisi koskaan tapahtua. Tietenkin voi, mutta se edellyttää jotain muuta muutosta: olosuhteiden vaihtumista, prioriteettien muuttumista – tai terapiaa.

Niillä vahvuuksilla mennään, mitä on. Pääsääntöisesti saan tehtyä asioita siksi, että
a) alkaa vituttaa riittävästi etten osaa jotain,
b) tekemiseen liittyy joku kiinnostavan tavoitteellinen kilpailu tai
c) niistä seuraa muille hyvää mieltä.

Ja näillä korteilla minun on pelattava.

Toisin sanoen, jos et voi madaltaa kynnystä, tsekkaa voitko leventää karmeja tai jättää kulkematta koko hiton ovesta.

Jos et ikinä silitä, älä osta silitettäviä vaatteita tai hyväksy rypyt.
Jos vihaat juoksemista, kävele.
Jos pätkäpaastoilu on helppoa, mutta ohjelman noudattaminen vaikeaa, pidä paastopäiviä ex tempore siellä täällä, ilman aikatauluja.
Jos et voi hyödyntää aamun tunteja, käytä illan tunnit.

Ja ennen kaikkea lakkaa tuntemasta häpeää asioista, joita ei tarvitse hävetä. Sosiaalisen paineen aiheuttama ahdistus ei koskaan ole hyvä motivaattori, oli kyse sitten perheenlisäyksestä tai terveellisten elämäntapojen noudattamisesta. Murheita riittää kyllä ilman itseruoskintaakin.