Kun todistus oli samoilla linjoilla, Skidiltä pääsi helpotuksen huokaus. Mutta miksi se todistus jännittää noin paljon?
Olemme kotona yrittäneet nimenomaan korostaa, että kokeissa mitataan osaamisen lisäksi myös koekäyttäytymistä eli sitä, jaksaako lukea koealueen, tarkistaa laskut ja käydä läpi vastaukset. Lisäksi on ihan hyvä tehdä kokeissa virheitä, jotta öytyyvät ne kohdat, joissa on vielä hiomista tai joku väärinkäsitys.
Monet vanhemmat kaipaavat numeroita sanallisten todistusten tilalle. Minulle itselleni muoto on aivan yhdentekevä. Olen itse tottunut numeroihin, mutta en näe mitään järkeä oman fiiliksen pitämisenä ainoana oikeana vaihtoehtona.
Mitä eroa niillä ylipäätään on? Sanallisia todistuksia voi vertailla ihan yhtä helposti kuin numerotodistuksia: oppilas voi pettyä siitä, jos kaikki kohdat eivät ole merkitty osaat erittäin hyvin -tekstillä.
Minun puolestani voitaisiin kysyä, onko paperimuotoinen todistus ylipäätään hyödyllinen tai tarpeellinen? Jos on, miksi työelämässä ei jaeta arvosanoja? Kehityskeskustelut hoidetaan paljon sivistyneemmin.
Kirjallinen todistus on tapa antaa palautetta, kertoa oppilaalle ja vanhemmille, miten koulussa on mennyt. Tärkeintähän on, että oppilas itse ymmärtää, hallitseeko lukuvuoden tavoitteeksi asetetun kokonaisuuden vai ei - auttaako todistus siinä? Nähdäkseni opettajan ja vanhemman kanssa pidetty kolmikantakeskustelu oli paljon tarkoituksenmukaisempi.
Lisäksi todistus on aina yhden opettajan subjektiivinen (toki useimmiten jonkinlaiseen konkretiaan nojaava) arvio. Vaikka lapsi tietää olevansa hyvä, hän ei voi ikinä olla varma, onko ope samaa mieltä. Niitä tarinoita on maailma täynnä, jossa aikuinen kirjailija kertoo saaneensa peruskoulussa äidikielestä ehdot ja matemaatikko jääneensä luokalle murtoluvuista. Ja sitten on aina pärstäkerroin. Voit olla SM-tason telinevoimistelija, mutta jos et tule toimeen liikunnanopettajan kanssa, voit saada todistukseen kasin.
Todistukselle näyttää tulevan nimellisesti paljon painoarvoa, vaikka ala-asteen spettarin numeroita ei parin päivän jälkeen kysele kukaan. Ikinä. Edes ylioppilastodistuksestani ei ole kukaan ollut kiinnostunut juhlien jälkeen.
Todistus voi jopa johtaa harhaan monella tavalla.
Tulee opiskeltua todistusta varten. Paitsi että huonot arvosanat voivat masentaa ihan turhaan, kiitettävien numeroidenkaan perusteella ei voi tehdä johtopäätöksiä. Ja yhtä hyvin kuin kokeissa voi epäonnistua, kokeissa voi myös hillottaa. Tiedän. Kehityin koulussa hemmetin hyväksi arvaajaksi. Tiesin, mikä vaihtoehto neljästä on oikea vaikka en ymmärtänyt sanaakaan kielinauhasta, osasin kirjoittaa aineen niin että siinä oli juuri ne kieliopilliset rakenteet, joita oli treenattu, viis sisällöstä. Hillottamisen ongelma tuli matematiikassa, joka mittasi sitä perkeleen harjoittelua, jota en todellakaan jaksanut tehdä.
Mutta harjoittelusta ei arvosanaa saanut. Ja koska kaikki tuijottivat keskiarvoa, minulla oli varaa ottaa matikasta femma. Ei järin fiksua, mutta todistus oli hyvä.
Ehkä tässä on sama ongelma kuin demokratiassa: osittain surkea systeemi mutta parempiakaan ei ole.
Minun nähdäkseni Skidin todistuksessa oli yksi rivi ylitse muiden ja se oli käytösosuudessa: "Olet aina ystävällinen kaikille." Siinäpä aika tärkeä osaaminen loppuelämää varten.
Mä oon taas täällä kommentoimassa, mutta osuipa aiheeseen, josta mulla sanottavaa riittäisi vaikka kuinka hitosti.
VastaaPoistaJos multa kysyttäis, kokeet ja todistukset joutais romukoppaan. Koulujärjestelmän laittaisin uusiksi - helpommin siis sanottu kuin tehty.
Asenteeni johtuu osin erityisopettajuudestani - mun oppilaat kun harvemmin on niitä stipendinpokkaajia. Vaikka heissä potentiaalia olisi vaikka mihin, ei koulujärjestelmä sitä tunnusta.
Ja tätähän ei kukaan opettaja tuu ikinä myöntämään, mutta kreisi paljastus: pärstäkerroin todella vaikuttaa numeroihin. Jos opettajan kanssa on skismaa, on vaikea jaksaa osallistua tunneilla ja motivoituminen opiskeluun laskee. Siinä vasta kierre! Useimmiten ongelmat johtuvat siitä, että ope on enempi perseestä kuin oppilas.
Eniten koulujärjestelmässä vituttaa tämä: https://marquetteeducator.files.wordpress.com/2012/07/5232012052424iwsmt.jpeg
Kuva kiteyttää sen, mikä koulussa eniten mättää.
Hiiteen todistukset, kunpa tilalle löytyisi oppimisen ilo ja hyvä itsetunto.
Nyt kai sitä koulujärjestelmää ollaan ainakin vähän laitettu uusiksi, vaikka muutos tietsti tapahtuu hitaasti. Mutta erittäin hyvä pointti tuosta keskinäisen huonon suhteen vaikutuksesta puolin ja toisin! Toimivan henkilökemian eteen pitäisi tehdä töitä erityisesti kun toinen osapuoli on vielä lapsi.
PoistaOlen kanssasi samoilla linjoilla siitä, että koulujärjestelmän pitäisi olla joustavampi sen suhteen, millä tavoin hankittua osaamista voi esittää.
PoistaSiitä taas olen eri mieltä, että todistuksista ja kokeista pitäisi kokonaan luopua. En näe miten se millään tasolla ainakaan _vähentäisi_ pärstäkertoimen vaiktusta arviointiin? Jos maikan kanssa olisi sukset ristissä, ei voisi edes kokeessa näyttää osaamistaan vaan olisi täysin sen varassa mitä maikka sattuu olemaan hommasta mieltä. Tällä hetkellä opettajalla saa olla aika hemmetin vahvat perustelut antaa oppilaalle huonompi numero, kuin mitä kokeista on saanut. Mutta kokeita korkeampaa arvosanaa voi aina perustella tunneilla näytetyllä osaamisella.
Näkisin että kolmikantakeskustelu vähentäisi sitä todistuksen merkitystä, vaikka mitattavuus on tietyllä tavalla konkreettista. Taideaineissa tietty mennään täysin pärstäkertoimella edelleen.
PoistaHyvä kritiiki Anonyymilla tuohon kokeiden poistamisen.
PoistaMä näen kokeet taas semmoisena muistin, en osaamisen, testaamisena. Jos muistat hyvin kuulemasi ja/tai lukemasi sekä osaat sen paperille kirjoittaa sekä vielä pystyt keskittymään sen kirjoittamiseen, oot vahvoilla.
Jos et kykene yllä mainittuihin tai tulee useita huolimattomuusvirheitä, oot heikoilla.
Toki arvosanaan vaikuttaa muutkin asiat kuin koenumerot, mutta harvemmin kutosen kokeesta ottava oppilas saa ysiä ko. aineesta todistukseen.
Siksi kaipaisin arviointikäytäntöihin muutoksia. Joita toki uuden Opsin myötä tuli, mutta siirtymä on hi-das-ta!
Koulun ja työelämän erona on se, että koululle on asetettu tiettyyn vuosimäärään jaettu joukko tavoitteita, jotka tällä hetkellä ainakin yritetään suorittaa opetussuunnitelman mukaisessa järjestyksessä. Näiden tavoitteiden saavuttamista seurataan ja tässä onnistumista arvioidaan joko numeerisesti tai sanallisesti. Työelämässä näin tarkasti rajatut tavoitteet ovat aika harvinaisia.
VastaaPoistaPeruskoulun alkupuolella lasten kehitystasossa ja yleisessä kouluun sopeutumisessa on sellaisia tasoeroja, ettei minkäänlaisen kovin henkilökohtaisen ja vertailevan palautteen antamiselle ole perusteita. Viimeistään yläasteen puolella kuitenkin olisi kaikkien kannalta reilumpaa ruveta antamaan palautetta ihan sen mitattavissa olevan osaamisenkin suhteen, se on kuitenkin asia, johon suurin osa porukasta pystyy vaikuttamaan omalla toiminnallaan.
Itse olen sitä mieltä, että peruskoulutasolla paras vaihtoehto olisi numeerisen ja sanallisen arvioinnin yhdistelmä. Numeerista arviointia voisi käyttää asioista, jotka voi helposti mitata. Kuten kielten sanakokeet, matematiikan jotkin osa-alueet, äidinkielen kielioppisäännöt yms. Sanallista palautetta voisi antaa eri taideaineista, äidinkielen luovemmasta kirjoittamisesta, matematiikan päättely/logiikkatehtävistä sekä esimerkiksi vieraiden kielten puhumisesta. Mielestäni tämänhetkinen rajaus, jossa kirjallinen arvio annetaan viidennelle luokalle asti, jonka jälkeen siirrytään numeeriseen arviointiin on ihan hyvä.
Itse en lähtisi kirjallista, todistustyyppistä, arviointia poistamaan. Mielestäni paperille laitetut, jotakin standardia noudattavat arvosanat ja kokeet, joihin nämä arvosanat useimmiten pohjaavat, ovat myös tae siitä, että opettajan vallalla on jotkut rajat. Vaikka jonkun oppilaan kanssa ei kemiat kohtaa, niin paperille laitettua osaamista ei voi lähteä kiistämään. Jos kaikki pohjautuu vain opettajan/opettajien tekemään arvioon yksittäisen oppilaan oppimisprosessista ollaan aika hetteikköisellä maaperällä. On myös kyseenalaista, kuinka hyödyllistä on arvioida ja tutkailla oppimisprosessia ja antaa epämääräistä sanallista palautetta koko peruskoulun loppuu asti. Ei varmasti ole kenellekään palkitsevaa sitten viimeisenä vuotena saada lopulta se suora palaute siitä, mitä nyt ei sitten kuitenkaan osaa, vaikka pitäisi.
Voihan työelämästä antaa numeerisen arvosanan vaikka vain yhdestä suoritteesta, mutta ehkä se ei vain ole kovin hyvä väline. :)
PoistaEpätietoisuutta ei kukaan toivo, mutta eivät ne numerot sen selkeämpiä ole vaikka niistä saakin keskiarvon aikaiseksi. Musta ton paperin pitäis olla sellainen, jonka voivat molemmat sekä oppilas että vanhemmat allekirjoittaa, nyt se on täysin yksisuuntainen. Varhaiskasvatussuunnitelma on parempi!
Mä työskentelen eräässä nimeltä mainitsemattomassa suomalaisessa lääkefirmassa ja meillä on numeroarviointi käytössä. Sitä ei edes tavallisesti käydä kehityskeskusteluissa läpi, vaan yks päivä sun tietokoneen näppäimistölle ilmaantuu paperi missä on numeeriset arvosanat käytöksestä, osaamisesta jne. Kaikesta ei kuitenkaan voi saada hyvää, koska pitää olla kehittymiskohteita. Sanotaanko vaikka näin, että odotan sitä hetkeä kun saan uuden tutkinnon taskuun ja pääsen tästä firmasta eroon :´D Tosin sama meininki jatkuu sitten irtisanoutuessa, kun työtodistukseen tulee raksit heikosta eriomaiseen. Tässä toivon mukaan ei ole sääntöä, että kaikesta ei voi saada hyvää :D Firman HR-toiminta ei tunnu jotenkin ihan edustavan tätä päivää!
PoistaAnonyymille vinkiksi, että työnantaja ei saa työtodistukseen kirjoittaa suoriutumisarviota, ellei työntekijä sitä erityisesti pyydä (asiaan perehtyessä opin myös, että perhevapaitakaan ei työnantaja saa työtodistukseen laittaa).
PoistaAnonyymi 7:09, apua! :D Ei VOI olla totta? Mutta jälkimmäisellä anonyymilla on tosiaan pointti siinä että arvioinnin laajuus on työntekijän päätettävissä.
PoistaJoo, ollaan monet kerrat kavereiden kanssa puhuttu, että jos mun työpaikan tapahtumat kävis telkkariohjelmassa, niin sitä pitäis ihan epärealistisena just et kenellä muka oikeesti VOI olla noin :D Anteeksi anonyymiyteni, mutta ymmärtänet etten tässä aiheessa halua tulla tunnistetuksi, niin kauan kun olen työsuhteessa...
PoistaMeidän ekaluokkalainen kiikutti kotiin elämänsä ensimmäisen todistuksen. Jokaisen oppiaineen jälkeen luki sana "hyväksytty". Mun mielestä ei sekään kyllä ihan hirveesti kerro noin niinku mitään. No ehkä sen, että tarpeellinen määrä oppia on mennyt perille. Mutta ehkä kuitenkin muutama sana siitä, että mikä sujuu ja missä olisi vielä parannettavaa olisi ainakin näin äidin näkökulmasta konkreettisempi. Itelle tuli lähinnä semmonen fiilis, että "no näitä todistuksia kirjottaessa on opettaja päässy helpolla". Todistuksessa ei myöskään kerrottu, mitä olisi tapahtunut, jos sitä "hyväksyttyä" ei olisi lukenut. Voisin sitten kuvitella sen olevan hylätty. Mutta jääkö jo yhdestä hylätystä luokalle, vai mitä tapahtuu.. No nämä varmaan löytyisi uudesta opetussuunnitelmasta, jos jaksaisi perehtyä.
VastaaPoistaEikö teilläkään ole ollut mitään henkilökohtaista tapaamista opettajan kanssa? Jännä että nää käytännöt vaihtelee näin paljon. Musta vähintään eka ja tokaluokat voisi helposti mennä ilman todistusta. Sehän on ihan koululaiseksi opettelua vielä.
PoistaVaikka olisi SM-tason voimistelija mutta ei osaakaan mitään muuta liikuntaan liittyvää niin todellakin arvosanan tulee olla huonompi kuin 10. Koulun liikuntatunneilla tehdään kaikkea muutakin kuin voimistelua eikä tässä(kään) aineessa voi olla niin että yhden osa-alueen hyvällä osaamisella kompensoi puutteet muualla. Vrt. matematiikkaa: osaa geometrian mutta ei prosenttilaskuja.
VastaaPoistaUskotko ihan tosissaan että sm-tason telinevoimistelija ei selviä muusta koululiikunnasta? :) Viittasin siihen pärstäkertoimeen.
PoistaSelviää, muttei välttämättä suostu tekemään. Itse olen esimerkki hyvin valikoivasta koululiikkujasta. Siksi todistuksessa oli aina kahdeksan, vaikka osallistuminen ja taidot vaihtelivat aineessa kuudesta kymppiin. Sikäli sanallinen arvio olisi kyllä osoittanut taidot huomattavasti paremmin. - Tosin mitään hyötyä minulle ei myöhemmin ole ollut koko liikunnan arvosanasta ja yhtä valikoiva liikkuja olen nykyisinkin. Pelit ja yleisurheilulliset lajit yhä yök, mutta uintia ja voimistelua monta kertaa viikossa.
Poistayhden nuoreni yläkoulussa on käytössä arviointikeskustelu, ja siitä pointsit sekä koululle että opettajille.
VastaaPoistaLukukauden loppumetreillä jokainen oppilas käy kahdenkeskisen arviointikeskustelun jokaisen oppiaineen opettajan kanssa siitä, mikä on tulevan todistuksen arvosana ja onko oppilas siitä samaa mieltä. Siinä tilaisuudessa on mahdollisuus esim. pyytää mahdollisuutta osoittaa osaaminen jollain toisella tavalla kuin perinteisellä kokeella tai ainakin antaa eriävä mielipiteensä arvosanasta.
Lukukauden alussa oppilaat ovat tehneet jonkinmoisen tavoitteenasettelun itselleen ja myös tätä peilataan opettajan näkemykseen etenemisestä ja osaamisesta.(seiskalla nuori ei tiennyt sitä, ja suunnitelmaa etsittiin joulukuussa kissojen ja koirien kanssa)
Pidän tätä ihan älyttömän hyvänä käytäntönä, koska koulu on valtavan suuri. Tällä tavalla opettaja joutuu huomaamaan ihan jokaikisen oppilaan luokassa, oppilas ei jää kasvottomaksi massaksi.
Todistusstressi on olematon, koska arvosana on tiedossa jo ennen kuin paperi on kädessä. Open ilmoittama arvostelu on aina pitänyt; päästötodistuksen keskiarvon pystyi laskemaan jo toukokuun puolivälissä - eipä pelottanut teiniä päättäjäispäivänä ainakaan se.
Itselleni kun oli koko peruskoulun läpi aivan hämärän peitossa arvosanojen määräytyminen. Kukaan ei kai koskaan ollut kertonut että jos kokeista saa ihan hyviä numeroita, ne ihan hyvät ilmestyvät melko suurella todennäköisyydellä todistukseenkin...
Ja vielä semmoinen huomio, että en pidä sanallisena arviointina sitä rasti ruutuun osaa hyvin/erittäin hyvin /vaihtelevasti. Sellainen todistus on ihan yhtä täsmällinen tai epätäsmällinen kuin numerollinen, numerot on vain korvattu sanoin.
Minusta sanallinen arviointi olisi opettajan jokaiselle henkilökohtaisesti kirjoittama arvio osaamisesta.
Kiitos loistokommentista, tuo henkilökohtainen arviointi olisi ihan täydellinen malli!
PoistaOmalla yläasteellani oli 'palautekeskustelu' joka helkkarin jakson lopussa. Joka ainoasta aineesta. En vieläkään koe hyötyneeni näistä opettajan kanssa käytävällä istuen pidetyistä sessioista, vaikka kuinka oli henkilökohtaista. Aika oli vaan pois jostain mielekkäämmästä tekemisestä, kuten vapaa-ajan viettämisestä. Palautepäivinä kun koko muu luokka sitten istui kaivamassa nenää omaa vuoroaan odotellessa.
PoistaTehtiin siis joka jakson alussa aina joku tavoitelappu (joka ei tukenut minun henkilökohtaista kasvuani oppijana yhtään mihinkään suuntaan, siihen tuli täytettyä jotain latteuksia koska niin oli pakko tehdä.) Ja sitten sitä paperia toljoteltiin jakson lopussa että noniinno, hyvinhän tämä taas näyttää menevän.
Sanoisin, että ongelma on siinä, että yritetään saada henkilökohtaiseksi asiaa, joka ei henkilökohtaiseksi taivu ainakaan näillä resursseilla. Mielestäni sen henkilökohtaisen palautteen ja kehityskeskustelumeiningin voisi keskittää vahvemmin niille, jotka sitä tarvitsevat. Itse olin koko peruskoulun vahva ysin oppilas, eikä hommassa ollut mitään hankalaa. Se että istuin keksimällä keksimässä jotain niihin lomakkeisiin ja sen jälkeen jokaisen opettajan kanssa tuijottamassa kyseisiä papereita ei ollut varmasti tarkoituksenmukaista millään tasolla.
Tuntuu että opettajilla alkaa muutenkin mennä jo vähän liikaa aikaa opettamiselta kaikenlaisten arviointien masinointiin ja henkilökohtaisen kasvun tukemiseen. Olisi kiva jos niin oppilailla kuin opettajillakin olisi yläasteen puolella mahdollisuus keskittyä siihen, mitä kouluissa pääosin pitäisi olla tekemässä, eli käymässä läpi niitä opetussuunnitelman mukaisia sisältöjä. Eikä niin, että wilmassa on joka toinen päivä ilmoitusta jostain poikkeuksen poikkeuksesta ja siitä, että taas jää osa oppitunneista pitämättä kun on jotain ilmiö-chakra-elämys-ryhmääntymishommia jotka luonnollisesti ovat tärkeämpiä kuin se, että lapsille tarjottaisiin se opetus, johon heillä pitäisi olla oikeus.
"Voit olla SM-tason telinevoimistelija, mutta jos et tule toimeen liikunnanopettajan kanssa, voit saada todistukseen kasin."
VastaaPoistaNo niinpä, ku ei se koululiikunta ihan pelkkää telinejumppaa oo!
Miten tämä liittyy opettajan kanssa toimeen tulemiseen? Koululiikunnasta pitää saada kiitettävä jos käy tunneilla ja yrittää. Olympialaiset on sitten erikseen.
PoistaSen kahdeksikon voi kuitenkin saada, vaikka olisi huippu omassa lajissaan ja tulisi opettajan kanssa toimeen. Jos oppilas esimerkiksi käyttää jokaisen tunnin sellaiseen "miks meil ei voi olla telinevoimistelua" -nurinaan, ei ota toisia lainkaan huomioon eikä pelaa reilun pelin sääntöjen mukaan, ei liikunta voi olla kiitettävä.
PoistaNoin pahasti asenneongelmainen ei tietenkään ansaitse edes kasia. O_o
PoistaKannattaa muistaa, että peruskoulua on myös yläkoulu. Esimerkiksi uskonnonopettajalla voi olla opetettavanaan kaikki koulun 600 oppilasta ja voi olla, että hän näkee jokaista oppilasta kerran tai kaksi viikossa. On melko vaikeaa antaa yksilöllinen, sanallinen ja kannustava arvio jokaiselle. Kun koulun uudistuksista puhutaan, olisi syytä muistaa että peruskoulu jakautuu kahteen toisistaan edelleen merkittävästi poikkeavaan osaan.
VastaaPoistaTotta tämä. Yläasteella pitäisi tietenkin pystyä yhtä yksilölliseen arviointiin.
PoistaKaveri oli yo-juhlissa viikonloppuna, missä perheen poika oli nipun napin saanut lakkinsa. Hänen yo-todistuksensa vieressä oli ollut pojan isosiskon todistus, jossa komeili 8 L:ä.
VastaaPoistaSopivasti kaveri juuri kertoi tästä ennen kuin luin juttusi.
Mutta vastauksena kysymykseesi, minusta on hyvä että ala-asteella on numeerista arviointia ainakin myöhennetty. Jos myöhemmälläkin koulupolulla siitä luovuttaisiin, pitäisi keksiä uudet pääsykoe käytännöt.
Poista