Yllätyin. Eikö tästä ikinä päästä? Joillekin äideille (isät harvemmin muiden ratkaisuja arvostelevat) on edelleen vain äidin hoiva (taidoista riippumatta) ortodoksista lastenhoitoa. Ja kääntäen kaikki muu on lapsen henkistä pahoinpitelyä.
Olen yrittänyt ymmärtää, mistä tämä jumittaminen johtuu. Lapsia syntyy kaikenlaisiin perheisiin. Perheet sopeutuvat monenlaisiin järjestelyihin. Onko arvostelu tahallista ilkeyttä, kateutta vai tiukassa istuvia ennakkoluuloja ja perhekäsityksen jäykkyyttä? Veikkaan jälkimmäistä. Suomessa vanhempainvapaista äidit rohmuavat valtaosan, koska niin täällä on tapana toimia.
Ehkä Suomessa puhutaan edelleen liian vähän monen hoitajan taktiikasta. Ainakin Helsingin yliopiston tutkija Nina Sajaniemi on puhunut siitä, että turvallisia aikuisia voi olla lapsella useampikin. Isä. Isovanhemmat. Jopa päiväkodin hoitajat. (Ja päiväkotihan ei siis ole lapsille turmioksi.)
Aika vähän puhutaan siitäkin, että lasten kanssa voi ja kannattaa tehdä juttuja kahdestaan. Esikoinen ei välttämättä pidä nuorempaa sisarusta minään lottovoittona. Ja vaikka pitäisikin, uusin tulokas vie vauvavuonna helposti vanhempien ajasta leijonanosan. Silloin kahdenkeskinen facetime tulee tarpeeseen. Jotkut asiat vaativat aikaa ja sopivaa tilaisuutta tullakseen ulos. Juttutuokion tarve tuskin menee koskaan ohi.
Pitäisiköhän neuvolassa käydä läpi, että aika monella eri mallilla saa mukelot luotsattua onnellisesti aikuisuuteen?
Jopa meidän perheemme näyttäisi tässä onnistuvan. Kersoilla on ollut alusta elämässään monta tuttua aikuista, koska hoivaviettini on luokkaa medium miinus eikä minua ole koskaan hirvittänyt "jättää" vauvaa isälleen tai isovanhemmilleen. Kummit, sukulaistytöt, isovanhemmat ja päiväkodin henkilökunta ovat aina olleet kiinteä osa kersojen elämää. Päivähoitoon ovat molemmat menneet puolitoistavuotiaina.
Lisäksi me elämme elämäämme perheen sisälläkin kaikenlaisissa komboissa, yksin ja yhdessä.
Neljän vuoden ikäerolla syntyneet lapset harrastavat toistaiseksi ihan eri asioita. Miksi kaikkien pitäisi seistä samassa kahluualtaassa vain siksi, että 25% perheestä tarvitsee sitä? Yhteistä perheaikaa otetaan sitten kun sille on tilausta. Välillä Koti-insinööri pakkaa kersat mukaan ja lähtee maalle, jolloin minä jään kotiin ja nautin yksinäisyydestä. Välillä irtioton lasten kanssa teen minä. Ja sitten me aikuisetkin lomailemme kahdestaan.
Kotoa poistuminen on jopa suositeltavaa. Siinä saattaa havaita, että kaikki pyörii juuri niin kuin pitääkin ja ihan ilman äitiä.
Jos siis joku haluaa välttämättä osoittaa, että toisen perheen valinnat ovat jotenkin lähtökohtaisesti pielessä ja haitallisia, kannattaa ehdottomasti ladata tiskiin vähän parempaa evidenssiä kuin oma käsitys hyvästä äitiydestä.
No tässähän se asian ydin tuli mainiossa muodossa. Kiitos! :D Pus.
VastaaPoistaKiitos itsellesi että jaksat tätä keskustelua siellä kommenttiboksissa kärsivällisesti käydä. <3
PoistaMitä tähän aiheeseen tulee, olen väsymätön :)
PoistaSitten on meitä, joilla on vain harvoin mahdollista saada isovanhempien apua. On suuri onni, jos perheellä on paljon läheisiä hoitajia! Me saadaan puolison kanssa isovanhemmilta mahdollisuus noin kerran vuodessa pitempään viikonloppulomaan. Siinä voittaa niin vanhemmat, parisuhde, lapset kuin isovanhemmatkin. Muulloin on mahdollisuuksia vain pieniin piipahduksiin.
VastaaPoistaTämän lisäksi sitten reissataan monella erilaisella kokoonpanolla. Ollaan useimmiten koko perheellä, mutta välillä me vanhemmat matkustetaan erikseen omien kavereiden kanssa, seuraavaksi on vuorossa kahdestaan isomman lapsen kanssa matkustaminen (jee, odotan innolla!) ja tänä vuonna lähden ensimmäistä kertaa yksin matkoille. Ai, autuus!
Tietenkään kenenkään ei ole pakko lähteä kotoa, jos se ei hyvältä tunnu. Eri lapset, eri perhesuhteet, eri tilanteet. Mutta eihän se oma valinta yhtään paremmaksi muutu, jos arvostelee toisen erilaista tilannetta. Uskoisin kuitenkin, että valtaosa vanhemmista osaa itse määritellä, mikä omassa tilanteessa on parasta. Myös ne, jotka tekee eri tavalla kuin itse.
Esikoisen kanssa ei ollut ongelmia poistua kotoa vauva-aikoina. Tämä kuopus oli toisenlainen, eikä poissaolot tuntuneet minusta hyvältä. Sitten kun vauvavuosi helpotti, oli paljon mukavampi lähteä!
Eli jos vaan halua ja mahdollisuus on, niin menkää ja nauttikaa, ihmiset! Ja jos haluatte jäädä kotiin lasten kanssa, niin tehkää ihmeessä niin - ja antakaa niiden mennä jotka haluavat!
Just näin! Ihan ensimmäiseksi kannattaa vapautua nihkeästä äitimyytistä ja oikeasti miettiä mikä on tarpeellista ja mikä tarpeetonta. Kenenkään muun peliä ei kannata pelata. Ja mä suosittelen sitä äidin kotoa poistumista myös siitä syystä että se isä saisi kerrankin suoriutua niin kuin itse haluaa ja löytää oman tapansa hoitaa homma.
PoistaMeille on perheneuvolassa psykologi jopa suositellut, että lapsille tulisi välillä antaa "omaa aikaa". Ensimmäisen kerran tämä toteutettiin meillä itseasiassa niin, että mina jäin kotiin valvottavan puolivuotiaan kanssa (mies oli töissä) ja 2,5 -vuotias lähti Kanarialle mummin ja papan kanssa lomailemaan. Molemmilla lapsilla oli mahdollisuus saada enemmän huomiota ja läheisyyttä kuin kotona koko porukan kesken. Nyt lapset ovat 3 ja 5 -vuotiaita ja yritän antaa heille tuota omaa aikaa aina kun vaan mahdollista. Edes kahden vuoden ikäerolla lapset eivät aina pidä samoista jutuista. Meillä(kään) ei sen läheisen, tärkeän ja läsnäolevan ihmisen tarvitse aina olla äiti.
VastaaPoistaOli varmasti hyvä järjestely kaikkien kannalta! Mä en tiedä missä tää ajatus istutetaan, että lapsi kärsii kaikkien muiden ihmisten paitsi äidin kanssa.
PoistaTuo viimeinen kappale. Juuri näin. Aamen.
VastaaPoistaRevin hiuksia päästä, kun ihmiset perustelevat asioita omasta näkökulmasta, "minun mielestäni...", "näin on aina tehty/ei ole ikinä tehty..." jne. Mutta kun tietyt asiat eivät ole mielipidekysymyksiä, vaan ne on tutkimustuloksia ja tiukkaa faktaa. Tuntuu, että pelkästään korkeakoulutaustaiset ymmärtävät, tutkitun tiedon arvon, ja sen, että näkökulmat muuttuvat tieteen kehittyessä.
Nimenomaan tämä perhemalli, jossa äiti on ainoa ja oikea lasten kasvattaja, perustuu vanhanaikaiseen/kokemusperäiseen toimintamalliin. Kiitos kivasta blogistasi, juuri tällaiset kantaa ottavat tekstit ovat suosikkejani!
Kiitos kiitoksista! Omat lapset ovat niin konkreettinen esimerkki, että sitä on vaikea olla käyttämättä perusteluna sille omalle valinnalle. Harvemmin kukaan pystyy asiaa objektiivisesti arvioimaan. Toisaalta kasvatusasioissa on paljon koulukuntia. Tuo mainitsemani Sajaniemi puhuu kiintymyssuhteen liian ahtaasta tulkinnasta.
PoistaAsiaa! Meillä lapsi on aina ollut enemmän iskän perään ja onkin enemmän iskän kanssa. Mitä useampia läheisiä sen parempi, mutta tämä ajatus ei ole Suomessa vallalla. Itselläni ei ole ollut läheisiä suhteita isovanhempiin (asuivat kaukana) ja voin sanoa, etten koe sitä mitenkään tavoiteltavaksi asiaksi. Se on itse asiassa todella surullista kun katson asiaa vielä aikuisenakin. Eri asia toki jos ovat kuolleet, silloin ei ole mahdollisuuttakaan mutta tuntuu, että nykyään on niitäkin niin paljon ketkä tahallaan estää lapsia tapaamasta vaikka exiensä vanhempia tai jopa omiaankin. No Suomessa tuo läheisyys ei ole kovin huudossa vaikka onhan tässä menneistä ajoista toki edistyttykin.
VastaaPoistaIsovanhemmat ovat tosiaan monissa maissa kiinteä osa perhettä. Mä olen itse isovanhempien hoteissa kasvanut joten voin helposti allekirjoittaa sen, että turvallisia ja tuttuja aikuisia voi olla monia.
PoistaSe on kyllä vaikea käsittää, kuinka lapsen muutaman päivän ero äidistä demonisoidaan ja kuitenkin eniten traumoja sitä taitaa lapsilleen aiheuttaa väsyneenä kotona :D
VastaaPoistaNiinpä. Pääasiahan on että lapsi saa kaipaamaansa hoivaa.
PoistaTäällä sitä vaan pokkana kielletään pienen lapsen kehityspsykologia ja se mitä vaikutuksia erossa ololla omasta vanhemmasta on lapseen.
VastaaPoistaHarva vanhempi varmaan kokeekaan ongelmaksi olla erossa esim. yli 3v. lapsesta saati vanhemmasta. Alkuperäisen kirjoittajan lapsi kun sattuu olemaan 17kk vanha. On hiukan eri asia jättää noin pieni lapsi useaksi yöksi hoitoon.
En ole muuten itse koskaan vielä aiheuttanut traumoja lapsilleni, vaikka olen ollut kotona väsynyt, sekin on lasten ihan hyvä nähdä. Välillä saa olla väsynytkin.
Tiedän hyvin kuinka vanha kyseinen lapsi on. :D Ei ole ollenkaan eri asia jättää lasta tutun aikuisen hoitoon.
PoistaMinäkin luin Satun blogin ja ihmettelin kritisoivien kommenttien määrää. Edellä olevalle anonyymille: eihän Satu lasta jätä hoitoon vaan isälle, ja mummolle, joka muutenkin kuuluu päivittäiseen elämään. Minä pidän itsekkäinä niitä äitejä, jotka eivät anna lapsen viettää pidempää aikaa isänsä kanssa, tavallisessa perheessähän se on suorastaan epäluottamuksen osoitus toista vanhempaa kohtaan. Sekin varmaan vaikuttaa lapsen kehitykseen? Terrv. LiisaInkeri
PoistaMitenkäs ihmisen kehityspsykologia ihan yhteisönäkökulmasta? Se luonnollisin ympäristö kuitenkin taitaisi olla se pienehkö lauma eikä se että pariskunta yrittää selvitä kahdestaan lasten kanssa? Tämän tyyppisessä yhteisössä jaettu kasvatusvastuu varmasti toteutuu, eikä lapsi ole liimattu äitiinsä kuin imetyksen ajan, eikä välttämättä sitäkään jos muita imetysvaiheessa olevia äitejä on tarjolla.
PoistaErossa olemisen rankkuus lapselle riippuu varmasti paljon siitä, kenen kanssa se eroaika vietetään. En usko, että pikkulapsiaikana reissaavat vanhemmat jättävät lastaan mihinkään kenneliin, vaan jonkun tutun ja läheisen ihmisen hoteisiin joka erittäin todennäkösesti vielä tulee hoitamaan lasta tämän kotiin. Lapset ovat äärimmäisen joustavia ja sopeutuvia, sekä luonnostaan uteliaita ja kiinnostuneita muista ihmisistä vieroksuntavaiheiden ulkopuolella.
Jos oma, kaikinpuolin kehityksellisesti normaali lapsi ei pärjää hetkeäkään ilman äitiä on silloin todennäköisesti ihan tarkoituksella ja itsekkäistä syistä pidetty lasta todella pienissä ympyröissä. Vaikea kunnioittaa tälläisiä valintoja.
Oma lapseni on kasvanut hyvin epäsuomalaissa, yhteisöllisissä oloissa ja hänellä on edelleen 5-7 läheistä aikuista jotka 'kuuluvat perheeseen' (tuli puheeksi koulussa terkkarin vastaanotolla, lapsi luetteloi porukkaa selvästi enemmän kuin hoitaja odotti, piti vähän selitellä :D). Osan kanssa olemme asuneet yhdessä, osa on viettänyt lapsen kanssa aikaa muuten vaan. Ja kyllä, myös alle kolmevuotiaana.
Bonuskysymyksenä tilanteet, jossa lapsi on pakko jättää muiden hoitoon. Kaverini lapsi vietti elämänsä ensikuukaudet sairaalassa tehohoidossa ja senkin jälkeen useita viikon jaksoja. Hoitajia oli varmasti yli kymmenen ja vanhempia näki muutaman tunnin päivässä. Onko kaikki nyt pilalla? Tuhoaako synnytyksen jälkeinen masennus lapsen mahdollisuudet traumattomaan elämään jos äiti ei vaan jaksa ja lapsella on tästä syystä ulkopuolinenkin hoitaja?
Toki se läheisen ihmissuhteen toteutuminen on kehitykselle tärkeää, mutta todella yksisilmäistä ajatella, että se on olisi pakko olla aina pelkät ja vain pelkät vanhemmat.
Niin, sillä iällä ei ole kauheasti väliä jos on tuttujen ja turvallisten aikuisten hoivassa.
PoistaEvoluution näkökulmasta taisi muuten olla niin että juuri isovanhempien olemassaolo oli ihmislajin selviytymisen kannalta niin olennaista, että naisten vaihdevuodet ajoittuvat tästä syystä miehiin verrattuna aikaiseen vaiheeseen. Kun ei tarvitse synnytellä, voi resurssit suunnata lastenhoitoon. Kätsää! :D
Mun on pakko kysyä että mistä tää Anonyymi voi tietää ettei ole koskaan aiheuttanut traumoja lapsilleen?
PoistaItse olen aika varma että olen tahtomattabi aiheuttanut trauman jos toisenkin...
Evoluution näkökulmasta vielä... Luolakaudella ei ole ollut sellaista asiaa kuin isovanhemmat - keskimääräinen elinikä oli sen verran matala :)
PoistaOn olemassa sellainen tieteenala kuin kehityspsykologia, jos siihen ei kiinnosta perehtyä niin omia "teorioita" ei ehkä kannata julkisesti esittää.
VastaaPoistaJa ilmeisesti homma toimii niin, että varsin ristiriitaisita kehityspsykologian tuloksista poimitaan ne, jotka sopii omaan agendaan?
PoistaVeikkaan että tuo yllämainittu dosentti on ihan perehtynyt näihin teorioihin. :)
PoistaEhkäpä tämä kumpuaa siitä että aika harvalla vanhemmalla on muita aikuisia auttamassa lapsiperhearjessa kuin se oma puoliso. Sitten on hankala nähdä sitä että jos jollain tällaisia henkilöitä elämässä on niin ne todella ovat yhtä tuttuja ja turvallisia kuin lapsen omat vanhemmat. Omat lapseni eivät ole käytännössä kuin kaksi kertaa vuodessa kodin ulkopuolella hoidossa (isovanhemmillaan). Näistä lähtökohdista se yökyläily on isommillekin lapsille kaikessa mukavuudessaan kyllä suuri kuormitustekijä. Meillä arkea ei jaa kukaan ydinperheemme ulkopuolinen vaan ihan kaksin puolison kanssa pitää tätä palettia pyörittää. Eihän se mikään ihannetilanne ole.
VastaaPoistaNiinpä, tää monen hoitajan taktiikka voi tosiaan olla ihan viras konsepti ja siksi epäilyttävä.
PoistaKommentoin tähän samaa kuin Facebookissa. Mun on helppo ymmärtää marmattajia tavallaan, tai siis lähtökohtaa mistä ne tulee, mutta se ei tarkota että olis mitään järkeä tai syytä tätä näiden valintaa nyt kritisoida.
VastaaPoistaSe marmatus tulee fyysisestä pahan olon tunteesta joka syntyy siitä, että jossain nyt varmaan kärsii pieni lapsi. Ja se pahan olin tunne syntyy siitä että se pieni lapsi on kuin se oma pieni lapsi, jolle ei ehkä olis kovin hyväksi se että äiti on viikon poissa.
Meillä vanhemmuus ei ole tasavertaista. Mä olen kotona lasten kanssa, idä näkee niitä tunnin pari illalla ja tietty viikonloppuisin. Vaikka isä on mahtava, mä olen silti hoivaavampi luonnostani (vaikken olis koskaan uskonu...). Lapset valitsee minut isän yli aina ja joka kerta. Mun poistuminen viikoksi hyvin luultavasti toisi hirveästi ikävää ja jopa hätää, jota isä ei pystyisi oikein täyttämään (eikä kukaan muukaan).
Ei ole ideaali tilanne ja toivoisin tosi paljon että me oltaisiin enemmän samalla viivalla lasten silmissä, se olis hyvä juttu kaikille. Mutta en mä toisaalta ala kamalaksi äidiksi siksi että isi tuntuisi kivemmalta.
Ja kyllä muakin kourasi vatsasta ajatus jättää puolitoistavuotias ilman äitiä viikoksi, eikä se meillä olis käynyt päinsä.
Mutta sadun tilanne on eri, enkä ensireaktion jälkeen yhtään epäile etteikö kuopus selviäisi mainiosti erosta.
Mutta siis se ensi reaktio ja marmatus, se tulee siitä että ensimmäinen tunne on se että se lapsi kaipaa äitiään kuten mun lapset kaipaisi minua enkä voisi tehdä niille sitä että häippäsen noin, pelkkä ajatus sattuu.
Ja sitten siinä tunnemyrskyssä unohtuu että sadun lapsi ja tilanne ei ole identtisiä oman kanssa ja että siellä vanhemmat on samalla viivalla ja isoäiti on tyyliin päivittäin arjessa ja yökyläilypaikkana täysin tuttu ja turvallinen. Ja että kukaan ei tule kärsimään ja saamaan kauheita traumoja tai hylkäämiskokemuksia.
Noniin kirjoitin tän kommentin yhdellä kädellä puhelimella, sori kaikki sekavuus ja typot! :D toivottavasti tästä sai nyt jotain selkoa...
Mun mielestä tää oli hyvä ja asiallinen kommentti. Meillä on ihan vastaava tilanne (mies kotona vain iltaisin ja vkl) ja samalla tapaa ymmärrän valittajia ja sitä miksi puolitoistavuotiaan jättäminen anopille viikoksi loukkaa joitakin ihmisiä. Mietin omaa tunnereaktiotani ja tunnistin lisäksi sen, että minä äitinä en pystyisi nauttimaan viikon lomasta erossa vauvastani. Vaikka hänellä olisi kuinka hyvä hoitaja niin minä vaan kaipaisin häntä niin paljon, että parin päivän jälkeen olisin jo valmis kotimatkalle. Jos vauva sairastuisi tai loukkaantuisi, en varmasti antaisi itselleni anteeksi. Ja koska tässä on jo tullut moneen kertaan esille että ihmiset peilaavat Satun ratkaisua omia kokemuksiaan ja "äitiyskäsitystään" vasten, niin niin teen minäkin. On vaikea ymmärtää että jollekulle se viikon ero ei ole mikään ongelma. Samalla avartavaa haastaa omat käsitykset. Disclaimerina - En suinkaan itsekään ole vauvassa kiinni koko ajan: vauvalla on joka viikko useita kertoja ulkopuolinen hoitaja (ei edes isä vaan oikeasti ulkopuolinen) jotta pääsen harrastamaan rakasta liikuntaa. Mutta aikarajallisesti se 2 h riittää minulle kerrallaan.
PoistaItselle tuo puolitoistavuotias on jo kohtalaisen iso lapsi, mutta kaksikuisen vauvan jättäminen kotiin (lyhyenkin) lomamatkan ajaksi tuntui oikeasti pahalta (siis nimenomaan minusta äitinä). Toisaalta Satu reissaa säännöllisesti myös työn puolesta yksin eikä hän näissä postauksissa saa vastaavia kommentteja. Moralisointi näyttääkin kohdistuvan vain lomailuun.
Mä ymmärrän kyllä että voimakkaasti hoivaviettiset naiset tuntevat että maailma romahtaa ilman heitä - ja tätä muottia syötetään kaikille äideille ihan yhteiskunnan taholta asti. Vaatii todella paljon rohkeutta sanoutua irti keinotekoisesta asennemaailmasta, jossa kaikki pyörii äidin ympärillä. Ei sitä tarvitse ymmärtää, tarvitsee vain hyväksyä.
PoistaNiin ymmärrätkö sä Katja tätä toista ääripäätä? Pikemminkin puhut halveksuvasti voimakkaan hoivaviettisistä naisista... kannattaisi ehkä tutkiskella itseään mikä sua siinä hoivavietissä niin ahdistaa? Miksi se on susta jotenkin väärin?
PoistaMä myös lisäisin tähän Katjan viimeiseen kommenttiin, että vahvan hoivavietin omaavien naisten tulisi myös tiedostaa että kyse on nimenomaan asennemaailmasta, ja omaa asennettaan muuttamalla siitä vanhemmuudesta tekee tasa-arvoisempaa ja tällä tavoin koko yhteiskuntaa. Esimerkiksi itse lukeudun näihin erittäin voimakkaan hoivavietin omaaviin naisiin, mutta aion silti tehdä kaikkeni etten "omi" lasta tehden itsestäni ainoaa mahdollista hoivaajaa. Sillä kusen vain omaani sekä lähipiirin nilkkaan, ja myös niiden lasten. Itsekkyyttä se on eikä mitään luonnollisuutta.
PoistaTerv. Anonyymi alkuraskauden vuoksi
Diipadaapa. Etelän lomalle lähtö on itsekkyyttä, ei oman lapsen hoitaminen. Lasten elämään kyllä mahtuu muitakin aikuisia, vaikka äiti olisi läsnä. Ihme asenteellisuutta tämäkin "äiti omii lapsen" ihan vaan paikalla olemalla.
PoistaIhan väkisin haluat vääristellä sanoja? Väännetäänpä rautalangasta.
PoistaÄiti omii lapsen, jos kokee olevansa tälle ainoa oikea hoivaaja. Ja se on itsekkyyttä. Lapselle tekee hyvää useat toimivat kiintymyssuhteet mutta joidenkin äitien on vaikea tätä niellä, koska oma olemassaolo halutaan kokea korvaamattomaksi.
Terv. AlkuraskausAnonyymi
Mikä olisi ei-loukkaava sana voimakkaasti hoivaviettiselle naiselle? Yritin valita nimittäin neutraalin. O_o Mutta en mä voi koskaan ymmärtää miltä hoivaviettisyys tuntuu, mutta hyväksyn sen kyllä. Ei se ole multa millään tavalla pois, että joku haluaa toimia toisin.
PoistaKuten Alkuraskausanonyymi hyvin totesi, on sitten jokainen henkilökohtainen valinta kuinka sen oman persoonansa tiedostaa. Mä olen joutunut opettelemaan kaikki läheisyysjutut, ja niistäkin olen täällä blogissa ihan avoimesti kertonut.
Ps. Satuhan nimenomaan hoitaa lomalla isompaa lasta. :)
Itsekin ymmärrän tuon, että jos esim. isä on harvoin kotona niin se voi olla kinkkisempää tuo oma poissaolo. Satun blogiin taisin vastatakin, että jos tosiaan esimerkiksi isovanhemmat eivät ole aktiivisesti läsnä lapsenlapsen elämässä niin tokihan se on lapsellekin ehkä jonkunasteinen shokki joutui pidemmäksi aikaa hoitoon isovanhemmille. Kysehän on siitä, että kuka on arjessa läheiseksi tullut.
PoistaMeillä poika on niin paljon isänsä perään, että kyllä minä äitinä jään kakkoseksi jos mielipidettä suoraan kysyttäisiin :D Ja jos vietetyt ajat lasketaan yhteen niin iskäpä se hyvinkin on enemmän lapsen kanssa. En tiedä mikä osa on sillä, että mulla on enemmän kuria, iskän kanssa kun saa tehdä vähän mitä haluaa. Että ei se aina mene niin, että äiti on paras.
Mä haluaisin sanoa tähän tolle yhdelle anonyymille, että mä en tykkää siitä, että koen itse korvaamattomaksi. Oikeestaan päin vastoin, se ahdistaa ja painostaa mua (ja mua stressaa jatkuvasti se, että mitä jos mulle vaikka käy jotain!) ja toivoisin todella, että mulla olisi tunne, että isä on lapsille yhtä rakas hoitaja (ja yritän tehdä asioita sen eteen järjestämällä mahdollisimman paljon aikaa isille ja lapsille (esim. olemalla iltoja / viikonloppusin iltapäiviä poissa omissa harrastuksissani) ja tönimällä miestä reagoimaan tilanteisiin ja olemaan lohtuna ja tukena etten se aina olis minä jne.).
PoistaMutta meidän tilanteessa näin vaan siltikään ei ole. Ja sitten kun asioita laitetaan prioriteettiin, niin mulle on tärkeämpää, että lapsilla ja on hyvä ja turvallinen olla, vaikka se tarkottaisi mun suhteen sitä korvaamattomana oloa vielä toistaseksi.
Summa summarum: ei, en halua olla korvaamaton ja olisin hyvin valmis antamaan vaikkapa puolet osastani miehelle ja nauttisi tosi paljon tasavertaisesta vanhemmuusroolista. Mutta olosuhteiden pakosta ja luonteiden erosta johtuen mä silti olen (tunnen olevani) melko korvaamaton ja se ei ole kauhean kiva tunne. Mutta toisaalta mulle on tärkeintä se, että lapsilla on hyvä olla, vaikka se tarkottaisi takertumista muhun.
Luulen, etten oo yksin tämän tunteen kanssa. Äidit usein kokee lapsena tarvitsevuuden itseään kohtaan tosi voimakkaana ja vaistot käskee vastaamaan samalla mitalla. Ja siitä syntyy kierre: lapsi tarvitsee minua, minä halua olla läsnä ja antaa parastani. Ja kun sen teen, lapsi tarvitsee ja kaipaa minua entistä enemmän ja sitten taas vastaan siihen tarpeeseen entistä enemmän. Jne. En usko, että kovinkaan moni äiti VALITSEE haluta olla korvaamaton. Sitä päätyy siihen kierteeseen ja sitten halusi tai ei, sitä tuntee olonsa korvaamattomaksi, koska on ainoa ihminen, jonka syliin vauva rauhottuu ja kaikki vaistot ohjaa ottamaan itkevän vauvan pois muilta ihmisiltä ja antamaan sille turvan omassa sylissä.
Tässä on kyllä tosi hyvää keskustelua (paitsi tuo yhden anonyymin diipadaapa-kommentti tuntui vähän omituiselta - en tiedä, oliko hän edes lukenut alkuperäistä juttua...).
PoistaElämäntilanteet on erilaisia, perheet on erilaisia. Ei ole pakko tietenkään olla samaa mieltä eikä ymmärtää täysin jonkun toisen elämää arkea, mutta pitäisi pystyä näkeämään se, että ei ole vain yhtä oikeaa tapaa elää, järjestää arkensa ja hoitaa lapsia.
Esimerkiksi lydaksen hyvissä ja perin valaisevissa kommenteissa kuvaileva arki on melko kaukana meidän arjesta, mutta ei mulle tulisi silti mieleenkään käydä aukomassa suutani, että "eikö nyt haloo vois vähän miettiä jotai muita ratkaisuja, kamalan itsekästä...jaadajaada" vain sen takia, että me eletään eri tavalla. Kun eihän tämä meidän tapa varmasti ole oikea kaikille, vaikka se on sitä meille.
Toivoisin kuitenkin että vanhemmuutta jaettaisiin perheissä tasaisemmin, että ne isät otettaisiin myös sinne perheen keskiöön. Esim. jakamalla vanhempainvapaat tasaisemmin, tekemällä osa-aikatöidenteosta tai -yrittämisestä helpompaa lasten ollessa pieniä jne. Näin siinä lydaksenkin niin hyvin kuvaamassa "tarpeiden kierteessä" olisi useammin mukana myös isä. Koska mä uskon että niillä on ihan samanlaiset tsäänssit hoivavietteihin kun naisillakin. Se on asia, jonka voi ainakin osittain opetella jos se ei tule luonnostaan. (Myönnän itsekin, että mäkin olen sen lapsiin kohdistuvan hoitovietin opetellut silloin kun ne syntyivät, eikä se ollut aina ihan helppoa ja automaattista)
Ja ihan pikkuriikkisenä lisäyksenä vielä :) Musta on niin mielettömän kiehtovaa lukea näitä "ai kauhee lapset heitteillä ja äiti se vaan rellestää" -kommentteja, kun samaan aikaan katson noita omia lapsiani, jotka ovat molemmat tavattoman tunteellisia, reippaita, avoimia, herkkiä ja kaikinpuolin taitavia sosiaalisesti. Itsetunto tuntuu olevan vahva, ainakin esikoisesta sen ainakin jo näkee, että se tekee aika paljon asioita oman päänsä mukaan muut huomioon ottaen mutta ei muilta koko aikaa hyväksyntää hakien. Että todella hyvin on mennyt, vaikka meidän kasvatusmetodit ei ehkä sitä niinsanottua keskustalaiskristillistä tai kovin tiivistä kiintymyysäitiysreittiä ole seuranneet.
Voi kun minäkin olisin niin halunnut ja haluaisin miehen perheen keskiöön, mutta millä tuon pakottaisi? Ja olen tähän tilanteeseen äärimmäisen pettynyt ja parisuhde on todellakin kärsinyt, kun oletin että mies olisi omasta halustaan tasavertainen. Hän kun mieluusti kävi ennen omia lapsia esim. hoitamassa sisarustensa lapsia ja lapsien yrittämisestä päätettiin yhdessä.
PoistaNo nyt on tilanne se, että isä on pitänyt kyllä ns. Ilmaiset vapaat, mutta omasta palkastaan/työstään joustaminen lasten edun takia (esim. Osittaisena hoitovapaana) ei tunnu kiinnostavan puhumattakaan että olisi jaettu vanhempainvapaita. En tiedä miten tuon hoivavietin tosiaan sille isälle saisi kun ilmeisesti hänelle on ok, että lapset olisivat päiväkodissa päivät pitkät jos äiti ei jousta.
Ja meillähän periaatteessa ei vanhempien työstatuksella tai palkalla ole eroa eli kokonaistalouteen ei vaikuta kumpi joustaa vaan syyt on puhtaasti motivaatiossa ja arvoissa.
Käytännössä tämä epätasa-arvo näkyy myös lasten suhteessa isään eli sikäli ymmärrän Sadun lomasuunnitelman kauhistelijoita. Nuorempaa, n.Sadun nuoremman ikäistä lasta, ei voisi tällä hetkellä kuvitellakaan jättävän viikoksi isän kanssa ilman että jotain traumoja tulisi. Todennäköisesti lapsi pärjäisi pakkotilanteessa paremmin mummunsa kanssa. Surullisinta tässä lienee se, etten usko miehenkään olevan tähän tilanteeseen kovin tyytyväinen, mutta hän ei tunnu ymmärtävän, että lapset tarvitsevat läsnäoloa.
Eipä tällä jaarittelulla kai muuta pointtia ollut, kun tuoda esille, ettei asiat aina mene ihan niin kuin suunnittelee. Jos kymmenen vuotta sitten minulle olisi todettu, että jo yhden yön poissaolo lasten luota on melko haasteellista olisin varmaan protestoinut aika voimakkaasti, mutta tässä sitä ollaan.
Amen.
VastaaPoistaMeidän teini on kärsinyt lapsena ihan hirvittävästi, on joutunut olemaan sekä isän että äidin kanssa ihan yksin ja lisäksi viettänyt paljon aikaa mummolassa ihan yksin. Sille on varmaan jäänyt ihan hirveät traumat, koska se edelleenkin haluaa viettää joulua mummolassa ja käydä siellä loma-aikoina, haluaa jopa olla mummolassa ihan yksin ilman meitä vanhempia! Viimeksi otti jopa tyttöystävänsä mukaan, että varmasti olisi kärsimys maksimissaan myös tyttöystävän vanhemmilla.
VastaaPoistaNämä muutkin lapset kärsivät jatkuvasti, esimerkiksi kävelemään oppinut yksivuotias ei saanut olla kotona lattiaremontin aikan, eli jäi ihan kokonaan paitsi nauloista, vasaroista ja sirkkeleistä. Sen sijaan joutui kärsimään sukulaisen luona. On joutunut sielläkin olemaan ihan liikaa, koska kuulemma lähinnä söi ja nukkui ja puuhasi ihan tyytyväisenä, eli on niin traumatisoitunut ettei edes itkenyt vanhempiensa perään 24/7.
Kyllä minuakin harmittaa, kun meidän lapset niin kovasti kärsivät. Jatkossa joutuvat kärsimään vielä enemmän isänsä seurassa, koska minä sain työn, jossa vaaditaan jonkin verran liikkumista ympäri Suomea. Kun minä olen työreissussa, niin tuo yksivuotiaskin joutuu olemaan ihan vain kotona toisen vanhempansa kanssa. Aivan järkyttävää.
Kyllä minä itseäni niin piiskaan. Kärsitään kaikki. Huoh.
:) Aika paljon kaikenlaisia erikoistilanteita tulee vastaan kun tätä elämää elää, pätee varmaan niin kivikauteen kuin nykyaikaan. Sitten niistä vain luovitaan jollain tavalla ja opitaan jatkoa varten.
PoistaMinua kiinnostaa tässä keskustelussa, miksi lukija on itse vastuussa siitä mitä tunteita mikäkin kirjoitus hänessä saa herättää. Ja miksi hän ei nimenomaan saisi kommentoida niistä kuin faktojen kera. Missä menee raja - mitä ratkaisuja saa arvostella ja mitä ei? Kuka jaksaa lukea blogia, missä vaan hymistellään ja myötäillään?
VastaaPoistaEsimerkki eri aihepiiristä: kuvitellaan, että olen raskaana oleva äitibloggaaja, joka kuvailee postauksessa tuoreinta neuvolakäyntiä. Postauksen lopussa kerron, kuinka ihanaa on juuri nyt selailla Vauva-lehteä ja siemailla rieslingiä.
Riesling ei olisi mitenkään oleellinen osa postausta, mutta aivan varmasti saisin siitä hirvittävän paskaryöpyn niskaani. Tämä siksi, että Suomessa alkoholin nauttimiseen raskausaikana on käytännössä nollatoleranssi. Ei paljon merkkaa kansainväliset tutkimukset, että lasillisen voi hyvillä mielin nauttia silloin tällöin ilman että aiheuttaa kauheita sikiövaurioita.
Bloggaajana olisin kuitenkin tietoinen tästä tunnereaktiosta minkä kommenttini aiheuttaisi ja alkoholin esille nostaminen olisi tietoinen provo. Tulisiko joku kenties puolustamaan minua, että ”kyllä nyt saa äiti nauttia raskausaikana vähän alkoholia jos siltä tuntuu” tai ”on törkeää arvostella häntä - jokainen saa tehdä omalla kehollaan mitä haluaa”. Tuskin.
Alkoholia en saisi siis nauttia yhtään - vaikka minusta se olisi tutkitusti ihan turvallista - ja ratkaisuani saisi arvostella ja pitää itsekkäänä. Pienen lapseni saisin kuitenkin jättää viikoksi anoppilaan, se ei olisi itsekästä ja sitä ei saisi arvostella.
Minusta on väärin siirtää vastuu tunteita herättävistä aiheista lukijoille. Kulttuuri ja äitimyytti istuu syvällä ja vaikka on hyvä ravistella näitä käsityksiä, kyllä bloggaaja ottaa tietoisen riskin kun tuo esille aiheita, joiden tietää aiheuttavan ristiriitaisia tunteita ihmisissä. Tsempit Satulle - on rohkeutta raportoida elämästään rehellisesti ja sietää myös kritiikkiä, mikä on osa julkisuuden hintaa.
No onhanse nyt vähän eri asia vahingoittaa sikiötä alkoholilla, kuin antaa lapsen olla tutun ja turvallisen aikuisen luona. Vai oletko oikeasti sitä mieltä, että noissa ei ole eroa? Lapsen vahingoittaminen tai heitteillejättö on kuitenkin rikos. Sen sijaan rakastavan ja läheisen aikuisen läsnäolo lapsen arjessa ei ole. Toki tunteita nousee pintaan, mutta on myös osattava peilata omia tunteitaan ja pysähtyä miettimään mistä ne nousevat ja mistä lähtökohdista se toinen osapuoli kertoo tarinaansa. Jos ko. äiti olisi joutunut sairaalaan, niin kaikki olisivat varmasti yhtä mieltä siitä, että on ihanaa että lapsi saa olla tutun ja turvallisen aikuisen luona. Kuten sanottu, ei bloggaajan työmatkoista ole tullut vastaavaa palautetta, kun taas lomamatka nostattaa höyryä. Miksi niin? Useamman lapsen vanhempana joutuu tasapainoilemaan erilaisten tarpeiden kanssa.
PoistaKeskustelin tänä aamuna 6-vuotiaani kanssa siitä, miten maailmassa on sotia, nälänhätää ja kodittomuutta. Katselimme omaa kotiamme nälkiintyneen pakolaisleirillä asuvan perheen näkökulmasta ja kyllä kuusivuotiaan empatiataso riitti siihen, että hän ymmärsi miten etuoikeutetussa asemassa me elämme. Siitäkin näkökulmasta voisin todeta, että jos se, että lapsella on elämässään rakastava aikuinen joka haluaa viettää hänen kanssaan aikaa koetaan erittäin huonona ja julmana asiana, niin heleijaa.
Eiköhän anneta armoa toisillemme ja nautita siitä, että lasten ja aikuisten on hyvä olla.
Hei mä olen todellakin siemaillut rieslingiä raskaana, mutta vauvalehtiä en sentään lukenut. :D Mut ymmärrän kyllä pointin, osa meistä on vapaampia äitimyytistä kuin toiset - ei tämä ollut kaikille mikään tunteita herättävä aihe vaan normaalia elämää. Kyllä mun mielestä jokainen vastaa tunnereaktioistaan aivan itse. Käytöstavoilla voi hyvin sitten siitä suodattaa.
PoistaKuten tuolla yllä jo kommentoin ei tarvitse ymmärtää, tarvitsee hyväksyä. Lapsia elää tässä maailmassa todella monenlaisissa oloissa. Minä näen suurena rikkautena sen, että lapsella on elämässään monta turvallista aikuista. Olen jopa vähän pahoillani että kaikilla ei ole.
Tokalle anonyymille: Minuakin muuten häiritsi kommenteissa tuo että työmatkalle saa lähteä mutta esikoisen kanssa lomalle ei. Samaa poissaoloa ne kuopuksen kannalta ovat. Itse en näe kärsimyksen maksimoinnissa mitään järkeä.
En tiedä onko tämä joku sukupuolikysymys, mutta naisissa tuntuu olevan jonkinlainen superhuolestujatyyppi, joka kantaa murhetta myös asioista, jotka eivät hänelle kuulu ja joihin hän ei voi vaikuttaa, kuten muiden, ihan normaalien ihmisten perheistä.
Eli että teidän blogien ei olekaan tarkoitus herättää keskustelua (sinun sanoin kantaa murhetta muiden asioista), vaan täällä sopii ainoastaan kannustaa ja ihastella kritiikittömästi teidän tekemiä ratkaisujanne?
PoistaOk, taisi tämän lukijan lukemiset jäädä tähän.
Outo johtopäätös. Keskustelemisessa ja tuomitsemisessa on aika paljon eroa - täällähän on ollut erinomaisen hyviä kommentteja niiltä, jotka eivät vauvastaan voi olla erossa paria tuntia pitempään. Tietty jos pitää arvostelua samana asiana kuin keskustelua niin kannattaa ehdottomasti lopettaa tämän blogin lukeminen tähän.
PoistaArvostelua taitaa sun mielestä olla sellainen keskustelu, jossa joku kehtaa olla kanssasi eri mieltä. Aika kärkeviä noi sun kommentit ja ajaa vaan jengiä ulos täältä.
PoistaKeskustelu on ok, tuomitseminen ja arvostelu ei - as simple as that. Tälläkin postauksella on jo ihan valtavasti lukijoita että oletuksesi ei näyttäisi pitävän paikkaansa. :)
PoistaMä en TAJUA tätä iänikuista argumenttia siitä että blogit ei saisi olla "samanmielisten hymistelyä". Siis miksi ei? Miksi ei saisi toivoa, että omaan blogiin, jossa itse pohdit omaa elämääsi, ei tulisi muita arvostelemaan sun valintoja? Ikään kuin isommaksi kasvanut blogi automaattisesti tarkoittaisi sitä että blogi kantaa nyt jotain yhteiskunnallista vastuuta, jossa on pakko herättää keskustelua ja ottaa huomioon kaikki näkemykset.
PoistaVapaalla, itsenäisellä kirjoittajalla on kaikki oikeus kirjoittaa vaikka miten puolueellista paskaa (poislukien tietysti vihapuhe ja kunnianloukkaukset) ja vaikka estää siihen tuleva negatiivinen palaute. Koska sinua ei ole pakotettu lukemaan, sinulla ei ole automaattisia oikeuksia kommentoinnin suhteen.
Toivon ainakin itse kovasti että jos joku inhoaa mun blogin linjauksia, niin ei sitä myöskään lue. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään (ja älä lue).
Aika hitlermäinen asenne sulla siis. Eli lukijoilla ei ole oikeus ilmaista omia eriäviä mielipiteitään. Tää on kyllä uskomattomin vetoomus pitkään aikaan tässä sananvapauden maailmassa.
PoistaPitäsköhän sun perustaa sitten ihan oma internet hyväksymillesi samanmielisille ihmisille? Unbelievable!
Heh joo pakko kommentoida, että tuo Valeäidin kommentti veti aika sanattomaksi. Toisaalta eikö tuo ole juuri sitä mistä on viime vuosina kirjoitettu - sen sijaan että sosiaalinen media olisi kehittänyt ihmisten näkökulmia ja tehnyt meistä globaaleja ja avarakatseisia erilaisille ajatuksille, se onkin eniten kehittänyt sulkeutuneita ryhmiä missä samanmieliset vahvistaa omaan maailmankuvaansa keskenään.
PoistaKoska en lue Valeäidin blogia en tunne hänen linjauksiaan. Voipi olla, että nyt jää tutustumattakin. En nimittäin uskalla luvata, että minulla olisi vain ja ainoastaan hyvää sanottavaa.
Mä puhuin arvostelusta, en keskustelusta. Siinä on iso ero. Toki myönnän että kun kirjoitan "samanmielisten hymistelyä" se kuulostaa siltä ettei saisi olla eri mielipiteitä. Sitä en kyllä halunnut tarkoittaa. Pahoittelen kärjistystä, se oli selvästi nyt huono kun aiheuttaa oikein hitler-korttia. Viittasin sillä siihen että olen nähnyt usein jonkun hyökkäävän bloggaajaa vastaan arvostelevasti ja kun siihen puututaan, joku vetää tuon sanaparin esiin. Se on ikään kuin puolustelu liian tiukalle kritiikille. Tottakai saa olla eri mielipiteitä, sehän on tosi tervetullutta! Mutta toisten kunnoittaminen olisi aina melko mukavaa.
PoistaNyt mä itse selvästi olen vähän tuohtunut näistä muiden saamista kommenteista, joten tulee vähän kärkästä tekstiä...
Uusi anonyymi liittyy keskusteluun.. Kärkeviä kommentteja joo, luulen että molemmilla osapuolilla on mennyt toisen pointti vähän ohi. Totta kai Katja ja Valeäiti on tässä oikeassa: keskustelu ja arvostelu on kaksi eri asiaa. Eli saa keskustella, esittää eriäviä mielipiteitä, pohtia ja perustella omaa näkökulmaa. Se on ihan fine. Mutta sitten kun aletaan tuomitsemaan, haukkumaan ja arvostelemaan muita ja muiden toimintatapoja, mennään jo yli rajojen. Se on selvästikin muutamalta anonyymiltä jäänyt huomioimatta.
PoistaJes, loistokiteytys, kiitos! Tämän myötä voi mennä levollisin mielin nukkumaan: joku sanoi sen mitä halusin :D
PoistaSiis sen mitä halusin itse sanoa. Nyt näemmä tarvitsee aivot jo unta.
PoistaÄidin pitää poistua kotoa, jotta näkee että homma toimii ilman häntäkin, aivan! Ihmettelin kovati, kun tuttavani teki hiki hatussa ruokaa pakkaseen, kun oli lähdössä viikonlopuksi naisten mökkireissulle. Kun ihmettelein asiaa, oli vastaus: no muuten ne syö vaan mäkkärissä. Kysäisin, että mitä väliä sillä olisi jos perhe söisi yhden viikonlopun mäkkärissä. Ei osannut vastata, mutta eipä jatkossa tehnyt ruokia valmiiksi.
VastaaPoistaLapset ja perheet on erilaisia, jotkut haluaa ja pystyy ottamaan irtiottoja helpommin, toiset ei. Eri syistä. Suuri osa vanhemmista on kuitenkin vastuullisia ja osaa arvioida tilanteen. Lastensuojelutapaukset ovat ihan erikseen. Annetaan armoa ja kunnioitetaan toisten ratkaisuja. Monen aikuisen taktiikka on lapselle varmasti hyvästä, sillä silloin lapsessa tulee esiin erilaisia vahvuuksia. Se perheen pienin saattaakin olla kummitädin luona vastuunottaja ja muista huolehtija, vaikka kotona olisi paapottava.
Jos isät pitäisivät enemmän hoitovapaita niin tää asetelema korjaantuisi itsestään. :) Miesten voimaantumistrendiä odottelen kovasti.
PoistaIhan samaa mieltä, että "ongelmattomien" perheiden ratkaisuista ei kannata huolta kantaa. Normaalit vanhemmat osaavat kyllä punnita ne valinnat.
Ohhoh, mitä kommentteja. Uskomatonta!
VastaaPoistaItse olen vain kateellinen tilanteesta, että läheisiä, turvallisia aikuisia on lapsilla noin paljon. Sehän olisi mahtavaa. Meillä on lähimmät isovanhemmat 3h ajomatkan päässä, ja vielä työelämässä. Ei saada kovin helposti heistä edes hätäapua. Onneksi he ovat kuitenkin tärkeitä ja läheisiä meidän lapsille!
Toinen asia mikä pisti silmääni kommenteissa oli se, että lapset, jotka viettävät enimmäkseen aikaa äidin kanssa, turvautuvat aina vahvemmin äitiin. Minä olin kotona yli kolme vuotta (kaksi lasta kahden vuoden ikäerolla) ja tuona aikana molemmilla lapsilla (myös pienemmällä) on ollut hyvin vahvoja isin poika -vaiheita. Isommalla se kesti pitkään. Itse pidin sitä vain hyvänä. Isä oli läsnä ja teki kivoja juttuja lasten kanssa. Äitiä näki tarpeeksi jo muutenkin, ei äidissä ja äidin huomiossa ollut mitään coolia �� Mutta tämä varmaan monen muun äidin mielestä tarkoittaa sitä, että olen huono äiti.
Ongelmansa kullakin! Tsemppiä molemmille bloggaajille ja mahtavaa, että jaksatte käydä tällaistakin keskustelua! Itse en jaksaisi, mutta en olekaan bloggaaja ja muiden äitien 'tuen' vuoksi ihan viimeiseksi ryhtyisin äiti/perhebloggaajaksi ��
Kiitos tsempeistä! Tämä ei ole mitään verrattuna vääntöön imetyksestä, kestovaipoista tai kantoliinasta. ;)
PoistaToi hätäapu on yllättävän tärkeä juttu. Meillä on aika iso verkosto hoitajia, joita soitellaan läpi kun on tilanne päällä. Nykyään, kun lapset pärjäävät jo hetken kotona yksin, tarve on kyllä pienentynyt.
Musta on aina hienoa kuulla, että isä ei ole luisunut ulkokehälle vaikka äiti on ollut se pääasiallinen hoitaja. Ja toihan on ihan huoltovarmuusjuttukin: jos äiti joutuu vaikka sairaalaan, isä osaa ottaa kopin.
Vielä. Mennyttähän ei koskaan kai saisi vetää näihin, koska ennen oli enne, nyt on nyt. Mutta tämä koskettaa omaa lapsuutta. Tietääkseni silloin ei ollut hoitovapaata, toki moni äiti oli ihan muuten vain kotona ja kunnallista päiväkotia ei kai suotu kaikille (en tiedä mitkä olivat ne kriteerit, olen vain kuullut juttua). Itse olen ollut pihapiirissä naapurin hoidossa äidin ollessa töissä ja dokumenttien (kirjeet) mukaan olen jo 1v. 3kk ikäisenä toisessa hoitopaikassa. Sekin on nykyään ilmeisesti hirveää lapsen pilaamista, tietysti saattaa olla että olen jollain tavalla pilalla vaikken sitä itse tajuakaan :) Nykyään kun mietitään niin paljon (mikä ei siis ole pelkästään huono tai hyvä asia) niin mahtaa olla hieno sukupolvi kasvamassa nyt :) No saa nähdä.
VastaaPoistaKannattaa muistaa, että paitsi perheet, myös lapset ovat erilaisia. Vähän tympii nyt tämä keskustelun sävy, että toiset ovat "vapaampia äitimyytistä" ja tajuavat antaa lapselle muitakin läheisiä aikuissuhteita. Itse en koe olevani äitimyytin vanki ja palasin varhain töihin (meidän perheen isä on siis yksi niistä harvoista isistä, jotka ovat käyttäneet vanhempainvapaata) ja perheessä onkin kaksi tasaveroista vanhempaa. Se ei valitettavasti auta siihen, että huolimatta isovanhempien läheisyydestä ja (lähes) viikottaisista tapaamisista meidän kohta 2-vuotias lapsi ei ole valmis olemaan edes yhtä yötä isovanhempien kanssa. Ja mistäkö tämän tiedän? Meillä oli tässä taannoin tilanne, kun isovanhempien innokasta apua käytettiin päiväsaikaan hieman enemmän kuin yleensä, minkä seurauksena lapsi alkoi kommentoimaan "ei mummi".
VastaaPoistaTämä ei tietenkään tarkoita, etteikö monet muut kaksivuotiaat ole oikein valmiita useammankin yön yökyläilyyn. Mutta kyllähän ensireaktio tulee oman kokemusmaailman kautta.
Tää on mielenkiintoinen aihe. En ole itse ollut koskaan omasta mielestäni erityisen hoivaava ja itseäni ällöttää ajatus pyhästä äidistä tai pyhästä perheestä. Ehkä ällöttää siksi, että ne, joiden olen kuullut näitä ilmaisuita käyttävän, ovat perustelleet ja puolustaneet niiden avulla omasta mielestäni jopa tosi sairaita ja vinoutuneita ihmissuhteita perhepiirissä. Omaa kotipesää ei saa liata = ei saa kertoa väkivallasta/alistamisesta, koska se rikkoo perheen pyhyyden ja jättää huomioimatta sen, että pyhä äiti, pyhä perhe on voinut vain tehdä parhaansa, niillä kieroutuneilla eväillä, mitä on annettu/saatu.
VastaaPoistaNo tämä lipsahti nyt aika kauas, mutta takaisin asiaan.
Vaikka siis en koe olevani äitimyytin vanki, tunnen melko syvää velvollisuutta vastuun kantoon. Jos jostain asiasta on jonkun huolehdittava, se saattaa olla minun vastuullani.
Kun me saimme miehen kanssa yhteisiä lapsia, olin yhden lapsen omaishoitaja (ja yksinhuoltaja). Miehelläni oli myös lapsia edellisestä liitosta. Olin osa-aikatöissä, mieheni ns. ura alkoi olla jonkinlaisessa nosteessa. Omaishoidettava lapsi vietti paljon aikaa sairaalassa tai muuten kipeänä kotona, mikä teki kohdalleni vaikeaksi (tai mielestäni mahdottomaksi) suunnitella mitään kovin pitkällä aikajänteellä. Suunnitelmat menivät yleensä aina uusiksi.
Roolimme miehen kanssa jakautuivat jotenkin sen mukaan, mikä kumpaisellekin sopi. Arkea rytmitti omaishoidettavan lapsen kotona olo vs ns. tilapäishoidossa olo ja toisaalta miehen työ sekä hänen isompien lasten meillä olo (tapaamissopimus). Koti ja huushollaaminen lankesivat pääosin minulle. Mies halusi hoitaa pyykit, tietyt kodin korjaukset ja tietokoneisiin liittyvät asiat (ja omat isommat lapsensa). Minä pidin kaiken arkisen ns. pyörimässä - ruoanlaitosta lumien kolaukseen ja vakuutuksiin/talousasioihin. Tämä asetelma jatkui myös yhteisten lasten synnyttyä.
Olen ollut nyt viimeiset 3 vuotta vapaa omaishoitajuudesta, mihin meni jokin aika tottua. Häkin ovi avautui. Näin 40v + iässä ei mitään omaa uraa ole enää tullut varsinaisesti luotua, vaikka töissä käynkin.
Koska olen aina ollut enemmän kotona, on tuntunut ihan normaalilta olla sillä tavalla myös lapsista tavallaan "pääasiallisesti vastuussa". Miehen työhön on kuulunut matkustaminen (joskus parin viikon välein viikko kerrallaan), minulla ei ole työmatkoja, eikä sellaista työtä, mihin matkustaminen kuuluisi. Lapsille isä on tärkeä - mutta kyllä heille on aina ollut silti tavallisempaa se, että isä on poissa kuin se, että äiti on.
Tämän jaon vuoksi minusta olisi ollut tosi outoa lähteä jonnekin omaan reissuun lasten ollessa tosi pieniä. Ensinnäkin ensimmäinen yhteisemme vierasti isää kaikkina arkipäivinä, koska ei pystynyt pitämään häntä mielessä koko työpäivää. Tämähän meni ohi ajallaan, mutta oli melko riipaisevaa silloin, kun oli ns. päällä. Kävin silti yksin (ilman vauvaa) kaupassa ja myöhemmin keksimme, että isä voi mennä kahdestaan vauvauintiin ja minä saan ns. iltavapaan siksi ajaksi. Se olikin ihan loistava juttu.
Meillä ei ole kovin osallistuvia isovanhempia, koska he ovat minun puoleltani tosi vanhoja – miehen vanhemmat eivät asu Suomessa. Meillä ei ole tiheää turvaverkkoa, eikä kovin läheisiä ystäväperheitä, joiden kanssa voisi jakaa arkisia (hoito)kuvioita ihan säännönmukaisesti. En oikein tiedä, miten sellaisia luodaan. Toistaiseksi ei ole ollut tarjolla ;)
Nyt kyllä voisin jopa mennäkin jo omalle pidemmällekin reissulle ilman lapsia (jos vain rahaa olisi ja miehelle ei iske reissu). Onhan nuorempikin ensi vuonna eskarilainen. Kyllä nuo pärjäävät. Nyt siitä voisi alkaa jo nauttiakin. Aiemmat satunnaiset yön poissaolot ovat menneet lähinnä univelkojen kuittaamiseen.
Vähän myöhässä mukaan keskusteluun ihanan lasten (3 ja 5 v) kanssa ilman isää tehdyn viikonloppureissun takia. Mä reissaan paljon lasten kanssa kolmin ja jonkun verran vain toisen kanssa. Mulla on mahdollisuus pitää vapaapäiviä ja pitkiä viikonloppuja toisin kuin miehellä, enkä ole nähnyt tarpeelliseksi että me kaikki istuttais kotona siksi. Mies viihtyykin mua paremmin kotona ja latailee akkuja hiljaisuudessa, kun me ollaan pois. Reissaan myös yksinäni ilman lapsia muutaman kerran vuodessa parista päivästä viikkoon (eka pitkä viikonloppu pois kotoa oli molempien kanssa n. 1v3kk, ja imetys jatkui vielä sen jälkeen molempien kanssa) enkä todellakaan ikävöi kotiin kuin hetkittäin, kun näen jonkun ötökän,leikkipuiston tai kirkkaanpunaisen avoauton, josta tiedän, että innostuisivat. Lapset ovat myös pienestä asti viettäneet pitkiä viikonloppuja mummolassa ja viettäneet päiviä kummiensa tai tätiensä kanssa.
VastaaPoistaMusta on supertärkeää, että lapset viettää aikaa erilaisten ihmisten kanssa ja tottuu eri tapoihin toimia. Ja todella tärkeää, että kaikki perheestä pääsee reissaamaan ja ja olemaan kotona ja tekemään sitä, mistä nauttii kaikenlaisilla komboilla.
Mutta vaikka se on musta tärkeää ja ehkä hämmästelen, ettei kaikista muista ole, ei toisin toimiminenkaan väärin ole. Ahdistavaa kaikesta tulee silloin, kun teorioista ja omasta elämäntyylistä tulee fanaattisen uskonnon kaltaisia ilmiöitä.
Se minkä kanssa mä kipuilen on oman ajan puute kotona. Haluaisin, että mies yhtälailla tekis päivä-, viikonloppu- ja viikon kestäviä reissuja lasten kanssa ja jättäis mut kotiin yksin. Olen puhunut, ehdotellut, repinyt hiuksia päästäni ja räjähtänyt ja yhden käden sormilla on laskettavissa ne kerrat, kun olen saanut olla kotona. Mutta hulluinta tässä on se, että vaikka todella kaipaan yksin kotona olemista, on mun samalla todella vaikea kestää sitä, että lapset on jossain ilman mua pitämässä hauskaa ja kokemassa uusia, jänniä ja kivoja juttuja. Päästäni vialla olen siis :D Ja superkateellinen hyvällä tavalla sulle sun kesäloman aloituksesta ilman miestä ja lapsia. Mäkin haluisin (sekä että mun mieheni oma-aloitteisesti lähtisi muksujen kanssa jonnekin ja että en olisi heille silloin kateellinen siitä)!