Paluu juoksuradalle

Kuvituksena tällä kertaa notkeuteni symboli.

Seurasin eräänä maanantaina katsomosta Snadin treenejä. Joukko hikisiä ekaluokkalaisia kinkkasi  kolmiloikkaa, möngersi rapukävelyhippaa ja hyppi patjalle peffalleen. Kuului iloisia huutoa ja pälätystä. Sitten huomioni kiinnittyi takasuoralle. Lähtöviivalla naureskeli joukko ihan tavallisen näköisiä, keski-ikäisiä tamppaajia, jotka virittelivät köyttä vyötärölleen. Köyden perässä roikkui painavia laattoja ja tyypit alkoivat nauraen vetää satasen vetoja vastus perässään. Etureisiä hapotti pelkkä katsominen.

Jäin tuijottamaan porukkaa haavi auki. Nämä eivät olleet mitään kilpaurheilijoita, vaan harrastajia. Sitten tajusin: hitto vie, olisin halunnut mukaan! Lopetin yleisurheilun lukioiässä kun elämääni tuli kaikkea muuta. Mutta onko nyt sittenkin niin, että olen löytänyt sen oman lajini jo teini-ikäisenä, mutta vain unohtanut sen tässä välissä?

Hallin henkilökunnan edustaja vahvisti, että ryhmä oli kerran viikossa kokoontuva aikuisten yleisurheilukoulu, jossa on rento meininki. Kyseessä on tänä syksynä aloitettu kokeilu, joka oli mennyt heti täyteen. Laitoin kuitenkin hakemuksen vetämään varapaikalle. Tarvitsen akuutisti äänikirjakävelyideni lisäksi lihaskuntoa!

En pode varsinaista ikäkriisiä, mutta olen alkanut tuntea pientä kalvavaa huolta vanhenemisesta. Fysiikan muutokset ovat väistämättömiä ja vähän salakavalia. Huoleton elämäntyylini, joka on toiminut ihan kivasti tähän asti, ei oikein toimi enää. Vaihdevuosioireiden listasta löytyy jo useampi kohta, jonka tunnistan omakseni  – munasarjojen saattohoito on satavarmasti alkanut. Se tarkoittaa myös sitä, että ennen pitkää lihakset heikkenevät ja painoa alkaa kertyä helpommin. Fyysisen kunnon ylläpitoon on valitettavasto se sama saatanan vastaus kuin aina ennenkin: liikunta. Nyt olisi siis aivan vihonviimeinen hetki löytää treenimotivaatio. Itsekurilla kun ei pitkälle pötki.

Mutta löytyisikö se motivaatio nyt sillä, että tekisin paluun korkeushyppypatjalle, hiekkakasaan ja pikajuoksuradalle? Voiko niin tässä iässä tehdä? En ole koskaan oppinut pitämään liikehdinnästä musiikin tahtiin, puuduttavasta pururadan tarpomisesta tai punttien nostelusta trendikkäissä vetimissä (ellei salilla ole seuraa, eikä koskaan ole), mutta löytyisikö se kuularingistä?

Tavallaan koko ajatuskin naurattaa. En ole ihan varma, miten raskauden notkistama selkä taipuu korkeushyppyyn tai vasen polvi kestää ponnistusta saati pumppu maksimisykettä, mutta epävarmuus on keski-ikäisen kirous. Aika moneen paikkaan sattuu jo muutenkin ja pieni ylipaino ei varsinaisesti auta, mutta jospa sitä vetreytyisi edes vähän.

Pidän kohtalon sormen osoituksena, jos pääsen mukaan. Katsotaan kuinka mun käy.