Vuoden tärkein hyvinvointioivallus

Istuin syyskuisena tiistai-iltana sohvalla ja tunsin kuinka keskivartaloani kihelmöi. Olin juuri tullut jumpasta, joka oli kaikilla mittareillani paska: en tehnyt syviä kyykkyjä raskailla painoilla, en juossut juoksumatolla tai polkenut kuntopyörää hiki päässä enkä varsinkaan hengästynyt kertaakaan niin että olisin joutunut muutaman minuutin keräilemään itseäni ja tuntenut maitohappojen pakottavan etureisiä. Silti olin puhki, kehosta hehkui jälkilämpö (ei -hiki, vaan sellainen kuumotus) ja tiesin olevani aamulla joka puolelta jumissa.

Menin tähän uuteen jumppaan – tietenkin – vahingossa. Olin katsonut aikataulut väärin ja tämä oli ainoa tuote, mikä liikuntakeskuksessa oli tarjolla. Core stretching? Voi luoja. En yleensä mene tuntemattomille, hämärästi nimetyille ohjatuille tunneille, jotten vain joutuisi johonkin kollektiiviseen tanssiesitykseen, mutta ohjaaja vakuutti tunnin sopivan kaikille.

Linnoittauduin takariviin. Tunti alkoi tasapainoharjoituksella, joka hämmästytti hankaluudellaan, ja sen jälkeen siirryttiin matolle tekemään keskittymistä vaativia keskivartaloa aktivoivia liikkeitä ja lopuksi venyteltiin ihan hemmetin pitkään. Olin tunnin jälkeen vähän hämmentynyt, sillä oloni oli todella löysä, vaikken ollut mielestäni treenannut juuri lainkaan. Koska vatsalihakseni olivat kuitenkin munuaisia myöten kipeät vielä kolmantenakin päivänä jumpan jälkeen, tajusin tehneeni jotain itselleni tarpeellista. Menin siis seuraavalla viikolla uudelleen, vapaaehtoisesti. Ja kolmannella kerran jälkeen huomasin, etten enää kärsinyt selkäjomotuksesta, joka oli ollut seuranani kesästä lähtien.

Samalla ymmärsin, miksi tunti oli tupaten täynnä. Tasapainoilu, kehonhallinta, liikkuvuus ja venyttely ovat istumatyötä tekevälle suoranaista estolääkitystä vaaniviin jumeihin. Tätä tuntia tarvitsevat kaikki!

Viime vuonna tajusin, että ryhtilikkeet eivät varsinaisesti lisää ryhtiä. Tämän vuoden tärkein hyvinvointiin liittyvä oivallukseni on tämä: keho muuttuu. Se mikä toimi parikymppisenä ei ehkä toimi enää, eikä ainakaan samassa intensiteetissä. Maailmankuvaani ei ole aikaisemmin mahtunut treeni-otsikon alle mitään muuta kuin hengästyttävä, sykettä ja hikeä nostava raivoliikunta, kaikki muu on kuulunut kategoriaan "mummojen keppijumppa". Mutta nyt viimeistään on aika ottaa tuo keppijumppa lähempään tarkasteluun.

Tarvitsen siis vaihtelua sekä lajivalikoimaan että ajatteluun. Pitäisi antaa useammin mahdollisuus keppijumpalle, erityisesti silloin, jos ennakkoluulot ovat parinkymmenen vuoden takaa. Tässäkin tapauksessa yksi 2000-luvun alun pilates-tunti oli siirtänyt kaiken kehonhallinnan ei jatkoon.

Havaintoni asettuu linjaan jo aiemmin tekemäni muutoksen kanssa: vaihdoin juoksemisen (jota olen lähinnä opetellut sietämään) äänikirjakävelyihin. Parin tunnin tallustelu merimaisemaa näkökentässä ja kirjallisuutta korvissa on yllättäen miellyttävämpää kuin 45 minuutin lenkki, jonka aikana katson kelloa ainakin 20 kertaa: joko tämän paskan saa lopettaa? Ja nyt voin jo myöntää, että kävely ON treeni ja vieläpä ihan tehokas sellainen, vaikka suussa ei maistu veri.

Tunnistan myös toisen sisäänrakennetun ongelman. Tämä (näennäisen) lempeitä lajeja kohtaan tuntemani ylenkatse saattaa olla peräisin siitä ankarasta ajatuksesta, että liikunta on rangaistus syömisestä: ruoka on kaloreita ja kalorit on kulutettava liikunnalla. Nauttia ei saa. Tai saa, kunhan nauttii siitä, että hiki lentää. Vaikka lopetin laihduttamisen, tästä ajatuksesta luopumiseen meni pitkään.

Aivotyökin vaatii aikansa. Joskus on kyse vain siitä, että hölmöjen tapojen hylkäämisen kautta löytyy olennainen.

Millaisia havaintoja olette hyvinvoinnistanne tehneet vai onko filosofia löytynyt jo kauan sitten?