18.12.2019
Vuoden tärkein hyvinvointioivallus
Istuin syyskuisena tiistai-iltana sohvalla ja tunsin kuinka keskivartaloani kihelmöi. Olin juuri tullut jumpasta, joka oli kaikilla mittareillani paska: en tehnyt syviä kyykkyjä raskailla painoilla, en juossut juoksumatolla tai polkenut kuntopyörää hiki päässä enkä varsinkaan hengästynyt kertaakaan niin että olisin joutunut muutaman minuutin keräilemään itseäni ja tuntenut maitohappojen pakottavan etureisiä. Silti olin puhki, kehosta hehkui jälkilämpö (ei -hiki, vaan sellainen kuumotus) ja tiesin olevani aamulla joka puolelta jumissa.
Menin tähän uuteen jumppaan – tietenkin – vahingossa. Olin katsonut aikataulut väärin ja tämä oli ainoa tuote, mikä liikuntakeskuksessa oli tarjolla. Core stretching? Voi luoja. En yleensä mene tuntemattomille, hämärästi nimetyille ohjatuille tunneille, jotten vain joutuisi johonkin kollektiiviseen tanssiesitykseen, mutta ohjaaja vakuutti tunnin sopivan kaikille.
Linnoittauduin takariviin. Tunti alkoi tasapainoharjoituksella, joka hämmästytti hankaluudellaan, ja sen jälkeen siirryttiin matolle tekemään keskittymistä vaativia keskivartaloa aktivoivia liikkeitä ja lopuksi venyteltiin ihan hemmetin pitkään. Olin tunnin jälkeen vähän hämmentynyt, sillä oloni oli todella löysä, vaikken ollut mielestäni treenannut juuri lainkaan. Koska vatsalihakseni olivat kuitenkin munuaisia myöten kipeät vielä kolmantenakin päivänä jumpan jälkeen, tajusin tehneeni jotain itselleni tarpeellista. Menin siis seuraavalla viikolla uudelleen, vapaaehtoisesti. Ja kolmannella kerran jälkeen huomasin, etten enää kärsinyt selkäjomotuksesta, joka oli ollut seuranani kesästä lähtien.
Samalla ymmärsin, miksi tunti oli tupaten täynnä. Tasapainoilu, kehonhallinta, liikkuvuus ja venyttely ovat istumatyötä tekevälle suoranaista estolääkitystä vaaniviin jumeihin. Tätä tuntia tarvitsevat kaikki!
Viime vuonna tajusin, että ryhtilikkeet eivät varsinaisesti lisää ryhtiä. Tämän vuoden tärkein hyvinvointiin liittyvä oivallukseni on tämä: keho muuttuu. Se mikä toimi parikymppisenä ei ehkä toimi enää, eikä ainakaan samassa intensiteetissä. Maailmankuvaani ei ole aikaisemmin mahtunut treeni-otsikon alle mitään muuta kuin hengästyttävä, sykettä ja hikeä nostava raivoliikunta, kaikki muu on kuulunut kategoriaan "mummojen keppijumppa". Mutta nyt viimeistään on aika ottaa tuo keppijumppa lähempään tarkasteluun.
Tarvitsen siis vaihtelua sekä lajivalikoimaan että ajatteluun. Pitäisi antaa useammin mahdollisuus keppijumpalle, erityisesti silloin, jos ennakkoluulot ovat parinkymmenen vuoden takaa. Tässäkin tapauksessa yksi 2000-luvun alun pilates-tunti oli siirtänyt kaiken kehonhallinnan ei jatkoon.
Havaintoni asettuu linjaan jo aiemmin tekemäni muutoksen kanssa: vaihdoin juoksemisen (jota olen lähinnä opetellut sietämään) äänikirjakävelyihin. Parin tunnin tallustelu merimaisemaa näkökentässä ja kirjallisuutta korvissa on yllättäen miellyttävämpää kuin 45 minuutin lenkki, jonka aikana katson kelloa ainakin 20 kertaa: joko tämän paskan saa lopettaa? Ja nyt voin jo myöntää, että kävely ON treeni ja vieläpä ihan tehokas sellainen, vaikka suussa ei maistu veri.
Tunnistan myös toisen sisäänrakennetun ongelman. Tämä (näennäisen) lempeitä lajeja kohtaan tuntemani ylenkatse saattaa olla peräisin siitä ankarasta ajatuksesta, että liikunta on rangaistus syömisestä: ruoka on kaloreita ja kalorit on kulutettava liikunnalla. Nauttia ei saa. Tai saa, kunhan nauttii siitä, että hiki lentää. Vaikka lopetin laihduttamisen, tästä ajatuksesta luopumiseen meni pitkään.
Aivotyökin vaatii aikansa. Joskus on kyse vain siitä, että hölmöjen tapojen hylkäämisen kautta löytyy olennainen.
Millaisia havaintoja olette hyvinvoinnistanne tehneet vai onko filosofia löytynyt jo kauan sitten?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Lue (tai kuuntele) Aki Hintsan Voittamisen anatomia. Ei kannata dissata otsikon takia :) Tulisi liian pitkä sepustus syistä miksi kirja kannattaa lukea, mutta kirja pohjaa kuitenkin juuri tähän kysymykseesi "Millaisia havaintoja olette hyvinvoinnistanne tehneet vai onko filosofia löytynyt jo kauan sitten?" myöskin ihan perustallaajan näkökulmasta.
VastaaPoistaNööyyy, ei hyvinvointikirjoja! :D Meillä itse asiassa on tuo kirja, koska Koti-insinööri, joten voin ehkä lukea ekan luvun.
PoistaItse en jaksanut Hintsaa loppuun asti. Omasta mielestäni siinä oli sama perusajatus kuin kaikissa muissakin hyvinvointihommeleissa: tarpeeksi unta, tarpeeksi ravintoa ja tarpeeksi liikuntaa.
VastaaPoistaSe mikä on kenenkin tarpeeksi hyvinvoinnin eteen, on sitten eri asia. mielenkiintoisinta kirjassa oli kertomukset Afrikasta.
-Suvi
En ole koskaan lukenut yhtä ainutta hyvinvointikirjaa, joten ehkä mä voisin vilkaista. :D Mut toi kuulostaa aika perusteokselta ja mä olen jo valmiiksi uniuskovainen, joten katsotaan onko mitään yllättävää.
PoistaEhkä itselle jäi päällimmäisenä mieleen, että terveyden kannalta tärkeämpää on arjen aktiivisuus ja askeleet, kuin tunnin punttisalitreeni. Että miten pienetkin asiat vaikuttaa isossa mittakaavassa. Tosin ymmärrän, jos kirja jää kesken, kokonaisuutena ei ehkä iske kaikkiin. :D
PoistaAika perustavanlaatuinen ahaa-elämys täälläkin koettu; "tee sitä mistä tykkäät". Ei tarvitse mennä pilatekseen tai jumppatunnille, jos ei taho. Olen löytänyt pallolliset joukkuelajit, joissa kilpailuvietti ja me-henki saa olla valloillaan. Rakastan joukkueiden tuomaa lämmintä yhteisöllisyyttä ja sit toisaalta sitä, että saa ihan luvan kanssa fyysisesti (sääntöjen puitteissa toki) taistella pallosta. Näiden harrastusten ympärille on syntynyt myös paljon muita hyvinvointia lisääviä tekijöitä, kuten yhteiset saunaillat ja (penkki)urheilureissut kisakatsomoihin. Joukkueessa saa mokata ja onnistua ja kokemus on aina yhteinen. Jos jotain huonoa, niin huomaa et paikat on aika rempallaan ja treenien jälkeen tekisi mieli käpertyä sikiöasentoon lonkka ja polvikivuissaan, mutta toisaalta motivaatio pelata on niin kova, että koti alkaa täyttyä erilaisista kehonhuoltovälineistä, kuten rullista, pähkinäpallloista, kuminauhoista...vielä kun saisi niitä käytettyä. ;)
VastaaPoistaSamaten lantionpohjani jäi ehkä vähän huutelemaan sen pilateksen perään, mut mä huudan sille takaisin et pysy kyydissä kaveri, tehdään eka pari maalia.
Sylvia
Tuossa piilee kyllä syvä viisaus! Ja huippua että joukkueesta on iloa myös kentän ulkopuolella.
PoistaNäin jälkikäteen tietysti näkee senkin, miksi pikkulapsiaika ajaa älyttömiin harrastuksiin kun aikaa on vähän: lenkille ja salille pääsee milloin tahansa.
Hyviä oivalluksia! Itse olin lapsena ja teininä arkiliikkuja ja joukkueurheilija. En tosin erityisesti pitänyt liikunnasta. Lukiossa joukkuelajit jäi ja nuoressa aikuisuudessa kaupunkilaistumisen jälkeen arkiliikunta väheni. Liikkumiselle ei ollut aikaa, vaikka säännöllisesti ostin jonkun liikuntakortin. Kaikki muu kiinnosti enemmän, mutta samalla huono kunto hävetti. Vedin kyllä treenaamatta vaellusreissuja yms., joten ihan pohjalla kunto ei ollut. Olin kuitenkin vähän huonoryhtinen ja kropaltani pehmeä, mutta normaalipainoinen.
VastaaPoistaBurn out lamaannutti arjen vajaa kolmekymppisenä, toki sitä oli enteillyt jo aiemmin. Siitä, masennuksesta ja eroon päättyneestä parisuhteesta toipuessa olen paitsi lihonut kymmeniä kiloja, myös löytänyt liikkumisen riemun. Mulle sopii ulkoilu ja liikuntakurssit. Nyt tanssin, käyn pilateksessa, uin kun huvittaa (maauimalakaudella säännöllisemmin eli lähes viikoittain) ja arkipyöräilen n. 50 km viikossa. Ulkoilen ja retkeilen kun ehdin. Olen oppinut arvostamaan kehoani jonkin verran, ymmärtämään miten se toimii ja iloitsemaan uuden oppimisesta esimerkiksi uintitekniikkakurssilla ja tanssitunneilla. Lisäksi näin kolmekymppisenä osaan vihdoin harrastaa yksin ja nauttia siitä. Syöminen ja nukkuminen vaativat enemmän panostusta yhä.
Kuulostaa hyvältä kehitykseltä ja toi liikuntavalikoimahan on ihan kadehdittavan monipuolinen! Liikunnan kuuluisikin olla luonteva ja miellyttävä osa arkea eikä mikään aikataulutettu pakkosuoritus. Mä toivoisin että tässä meidänkin pitäjässä jossain vaiheessa olis taas käyttekelpoinen uimahalli.
Poista