4.4.2018
Tanssi, tyttö tanssi!
Tämä nuorimmainen on sitä laatua lapsi, että se ei pysy hetkeäkään hiljaa eikä paikallaan. Audioantiin kuuluu jatkuva pälpätys ja laulaminen, ja liikuntapuoleen taas taukoamaton tanssiminen. Tyyppi tanssii hampaita pestessään, teeveetä katsoessaan, piirtäessään, syödessään ja kävellessään eskariin. Todennäköisesti myös unissaan. Ainakin sen verran kovaa välillä jalat kolahtavat yöllä seinään.
Olin tietysti miettinyt, pitäisikö tämänkin lapsen kanssa kokeilla myös ohjattua tanssia. Kun sain läheisestä urheilukeskuksesta markkinointiviestintää, jossa vinkattiin lasten showtanssikurssista, ajattelin, että nyt voisi olla kokeilun paikka. Hinta ei ollut paha ja pystyin sitoutumaan lyhyeen ajanjaksoon. Samaan hintaan tarjottiin myös aikuiselle sisäänpääsy kuntosalille, joten tein kaupat.
Niin kimeää kirkaisua ei ole universumissa kuunaan kuultu kuin se ääni, mikä Snadista lähti, kun kerroin ilmoittaneeni hänet tanssitunnille.
Tänään oli sitten ensimmäinen tanssitunti. Olimme aivan liian ajoissa paikalla, koska Snadi oli koko ajan huolissaan, ehdimmekö nyt varmasti. Jostain syystä samaa huolehtimista ei tapahdu päiväkotiaamuina.
Kun saavuimme ilmoittautumistiskille, tyyppi kailotti nimensä niin, että se kuului parkkipaikalle asti.
MINÄ OLEN TULOSSA SINNE TANSSITUNNILLE.
Olen itse tanssillinen kuin paloposti. Rytmitajuni on ihan hyvä, mutta en kertakaikkiaan saa kankeasta pökkelökropastani irti yhtä ainutta sulavaa tai rytmikästä liikettä. Universumin lyhyin aikayksikkö on se aika, miten pitkään minä muistan koreografian nähtyäni sen. En tajua tanssimisesta mitään enkä siis osaa olla tässä harrastuksessa tukena, mutta tämän ensimmäisen kerran perusteella vaikuttaa siltä, että Snadi ei sitä edes kaipaa.
Tunti oli hänen mielestään aivan mahtava ja rento. Ope oli huippu, muut tyypit olivat huippuja ja bambihyppy oli huippu. Hän haluaa vain kuunnella Anatudea ja jorailla, oppia muutamia uusia muuveja ja esittää niitä joka käänteessä. Ei hän tarvitse minulta mitään luotsausta tai mitattavia tavoitteita, hän tarvitsee vain sen tanssitunnin kerran viikossa.
Mikäs siinä. Tällainen harrastus, jossa tavoitteena on lähinnä freestyle-impro, oma huvi ja isosiskolle päteminen, lienee todella palkitseva. Arvostan.
Itsehän vedin salilla lähinnä etureidet hapoille ja hartiat jumiin. Kukin osaamisensa rajoissa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKyllähän joka lajissa on omat sääntönsä. Jos haluaa ihan vapaata toimintaa niin silloinhan ei tarvita opettajaa, vaan ainoastaan valvoja.
PoistaOlen kyllä tavallaan samaa mieltä kuin Erika. Tanssia voisi hyvin opettaa aika luovasti ja vapautuneesti, kevyellä sääntöarsenaalilla, ja kyllä siihenkin pätevän opettajan tarvitsee. Sääntöjä tarvitaan tietenkin sitten kun harrastaminen muuttuu vakavammaksi mutta nuo Skidin kokeilut kaatuivat juuri koreografioiden pänttäämiseen.
PoistaMikään ei ole niin ihanaa kuin lapsi joka löytää Oman Juttunsa. Tämä kuulosti samalta kuin esikoiseni 13 vuotta sitten kysyin josko hän haluaisi pelata jalkapalloa joukkueessa. Silmiin syttyi valo ja poika kysyi 'voisinko mä oikeesti, äiti?'. Siltä istumalta joukkuetta etsimään ja edelleen kundi treenaa 4 kertaa viikossa - ammattilaisura ei urkene, mutta paljon ollaan tältä harrastuksesta saatu.
VastaaPoistaJa sehän riittää! Mä olen varmaan vähän omituinen mutta en haluaisi lapsestani ammattiurheilijaa - sehän on todella riskialtis ura. Harrastus voi hyvin säilyä sellaisena sivupolkuna, josta voi ammentaa onnistumisen kokemuksia, ystäviä ja inspiraatiota. :)
Poista