Liikunnan riemun ainesosat

Kävin illalla hiihtämässä, kun tänne eteläreunallekin oli vihdoin satanut lunta. Puolikas kuu möllötti tummansinisellä taivaalla, kaupungin valot nostattivat taivaanrantaan vaaleaa kajoa. Latu-uraa ei kunnolla nähnyt, mutta jämäkkä, koneella tehty pohja piti sukset oikeassa suunnassa ja saatoin keskittyä lumen narinaan suksen alla. Puolentoista kilometrin kierrokseen meni vajaat 10 minuuttia. Huomasin neljän kierroksen jälkeen, että voisin jatkaa tätä kuinka pitkään tahansa, hengitys kulki ja kroppa toimi, aivot rakastivat hiljaisuutta.

Kun tulin kotiin, tunsin kuinka lihaksiin levisi lämpö ja raukeus ja hirveä nälkä asettui taloksi. Mutta mitään paikka ei särkenyt enkä ollut superpuhki kuten jumpan jälkeen. Olo oli aika lähellä täydellistä.

Saan harvoin urheilusta tällaista fiilistä. Joku aika sitten lehdessä oli juttu, että liikunnan ilo on myös geneettistä. Hyvä hapenottokyky voi olla synnynnäinen ominaisuus, mikä luonnollisesti edesauttaa liikunnan riemua. Olen myös luokitellut itseni erityisepäherkäksi, koska en kertakaikkiaan koe kovin voimakkaita tunnemyrskyjä missään asiassa.

Jostain syystä keski-ikäinen kroppani tykkää juuri niistä lajeista, mitä nuorempana eniten inhosin, hiihdosta ja uinnista. Muistan, että nämä kaksi olivat jo ala-asteella koululiikunnan kammottavimmat lajit, kaikki muu oli hauskaa tai vähintäänkin menetteli, jopa pesäpallo. Mutta näitä kahta vihasin täysillä.

Nyt yhtäkkiä pidän molemmista. Tai siis selkäydin sanoo edelleen yök, mutta järki patistaa, että mene, se on kivaa, etkö muista. Omituista.

Ensimmäisen kerran pidin hiihtämisestä parikymppisenä. Lainasin jostain sukset ja lähdimme silloisen poikaystävän kanssa jäälle hiihtämään eväät mukana. Tasaisella suksi luisti ja aurinko lämmitti poskipäitä. Silloin ajattelin, että ehkä tälle lajille on sittenkin paikkansa.

Uinnin löysin vuosi sitten. Vaikka pidän uimahallikokemusta edelleen suht epämiellyttävänä, itse suorituksesta tulee hyvä fiilis. Olen suht pahoillani siitä, että pitäjämme uimahalli on remontissa ilmeisesti maailman tappiin.

Jäin miettimään näitä kahta lajia yhdistäviä tekijöitä.
Aluksi palelee.
Vauhti on aika tasainen.
Keski-ikäisen nivelet arvostavat lempeyttä.

Mutta molemmat ovat myös pääntyhjennyslajeja, sellaisia pakollisen monotonisia suorituksia, joissa katoaa aina käsitys siitä, kuinka monta kierrosta tai altaanmittaa on jo räpistellyt menemään. Onko tässä se minun hyvänolontunteeni, jota kannattaa tavoitella: tylsyyttä ja keskittymättömyyttä jatkuvan viriketulvan sijaan? Perusjumpasta saa toki naaman punaiseksi ja hyvän omatunnon siitä että sai mentyä, mutta ei ajatusten nollausta. Lenkkeily taas on niin hemmetin vastakarvainen suoritteena että sen karseus ylittää hyvät puolet. Mutta siitä kyllä tulee voittajafiilis kun antaa mahdollisuuden lajille, jota on aina inhonnut.

Jotkut ovat tietenkin parempia hoitamaan itseään kuin toiset, mutta ehkä se hyvä fiilis on vähän monipuolisempi asia kuin runners high. Se voi olla yhdistelmä fyysisiä ja psyykkisiä tarpeita, jossa kroppa ja pää saattavat kaivata eri asioita. Tai sitten se nollaus tai euforia tulee jostain ihan muusta, mikä nyt kellekin toimii.