Raivokävelystä hyvän kierteeseen

Katselin tänään Oura-dataani. Viikon aktiviteettimääräni oli noussut uuteen ennätykseen – kuussa, jolloin normaalisti askelmääräni jää hyvin vaatimattomaksi, sillä välttelen ulkoilua. Olen käynyt keskivartalotreenissä tiistaina, tenniksessä keskiviikkona, kiertoharjoittelussa perjantaina, hiihtämässä lauantaina ja hikijumpassa sunnuntaina. Lisäksi vedän tietenkin vähintään yhden tunnin lenkin koiran kanssa joka päivä, yleensä kaksi. En ole ollut näin hyvässä kunnossa 20 vuoteen.

Olen itsekin vähän hämmästynyt, mistä ihmeestä tämä liikuntamotivaatio on löytynyt. Olen kokeillut vuosien mittaan ihan kaikkea: PT:tä, kotijumppaa ja juoksukoulua, mutta pandemia oli toki jäänyt kokematta (enkä todellakaan tarvitse tätä enää toiste). Pohjimmaisena alkusysäyksenä toimi viime vuoden liikuntarutiinien purkautuminen keväällä. Hermokiristyksen löysentämiseksi piti löytää uudet keinot. Tenniksen aloittaminen muistutti minua siitä, että on olemassa lajeja, joista pidän hulluna, ja raivokävelyt taas kohottivat kuntoa huomaamatta. Kun kunto nousi, nälkä kasvoi. Tai toivo. Tai hyvän kierre. Tai joku. En ole koskaan ollut erityisen tavoitteellinen liikkuja (eikä minua voi ainakaan vielä motivoida tuloksilla), mutta aloin saada jonkinlaisia kiksejä hyvästä olosta. Olen vahingossa laihtunutkin.

Koiralle on myös pakko antaa propsit: sen minkä työmatkapyöräilyssä menetin, sain koiran kanssa takaisin korkojen kera. Karvapehva pakottaa ulos säässä kuin säässä ja aamulenkki herättää.

Alkuvuodesta tein myös minun mittareillani ison liikkeen: liityin hyvän tarjouksen innoittamana kuntokeskuksen jäseneksi. Yllätyin tästä itsekin. Sitoutumiskammoni rannekkeisiin on ollut käytännöllisyyden sanelemaa, sillä muistan edelleen sen talven, jolloin 10 kerran kortistani jäi yhdeksän kertaa käyttämättä. On täyttä rahan tuhlausta panostaa kalliiseen kuukausiveloitukseen, kun ikinä ei tiedä, mitä esteitä eteen tulee. 

Nyt uskalsin. Se vaati tiettyjä henkisiä perustuksia, joita ei aikaisemmin ole ollut, eikä ainakaan tarpeeksi.

1) Uskoa. Minä ehdin, minä jaksan, minä haluan. Nukun hyvin, kroppani reagoi treenaamiseen, jaksan olla aktiivinen koko päivän, elämäntilanteeni joustaa ja nykyään voin irrota treenaamaan hyvinkin spontaanisti, ihan kuin joskus silloin ennen vanhaan. En ole kovin suunnitelmallinen ihminen, joten ainoat toimivat treenimetodit ovat ad hoc ja kiinteä valmennusryhmä, josta poisjääminen on ryhmäpaineessa noloa. Olen ollut myös terveempi kuin koskaan, kiitos elämärajoitusten, maskien ja käsipesun. 

2) Kärsivällisyyttä. Ja tämä on ehdottomasti luonnevika: olen aina ollut auttamattoman lyhytjännitteinen. Kehittyminen tapahtuu kiduttavan hitaasti. Keskivartalon kunnostaminen vinoihin linkkareihin vei vuoden, saman verran (tai enemmän) meni juoksukunnon saavuttamiseen. Ei auta, että käyn huhkimassa salilla itseni jumiin vain silloin tällöin, minun pitää pitää sinnikkäämmin kiinni treenivuoroistani. Mistä päästään tärkeimpään.

3) Itsekkyyttä. Tämä on ollut yksi suurimmista havainnoista, mutta oman elämänsä puolustaminen ruuhkavuosilta vaatii yliluonnollista jämäkkyyttä. Olen todennut jo kauan aikaa sitten, että palvelutiskini on kiinni yöaikaan, mutta minun on pitänyt opetella pitämään kiinni myös treenivuoroistani. Vuosi 2020 pakotti minut laittamaan oman hyvinvointini etusijalle ja vaatimaan, että minun toiveitani kunnioitetaan. Minun täytyy saada voida treenata omilla ehdoillani, omia lajejani eikä tyytyä sianpieremänvuoroihin salilla. En voi olla aina se, joka tekee kompromissin. Jos galaksit räjähtävät sen tunnin aikana, jonka vietän tennishallilla, sitten se on niin – nyt on mietittävä, mitä minä haluan.

Ostin alesta kahdet uudet lycraleggarit, koska halusin. Toistaiseksi en vielä halua proteiinismoothieohjeita ja six packiä, mutta eihän sitä koskaan tiedä.