Kuopus täytti juuri kolme vuotta, joten hoitolaukkua ei oltu tarvittu hetkeen. Tavarat näyttivät ihan vierailta. Yritin muistaa, milloin kassia olisi viimeksi käytetty, mutta mitään ei tullut mieleen. Tunsin kuitenkin kummallista helpotusta siitä, että laukku oli nyt tarpeeton.
Havahduin siihen, miten täydellisesti olin nollannut sisäisen muistikorttini. Molempien ipanoiden vauva-ajasta oli olemassa enää vain kimara hyvin sekalaisia muistikuvia, joiden todenperäisyydestä ei ole takeita. Muistan tuijottaneeni digiboksin kelloa. Imetysmaratonit. Kanniskelut. Minuuttien laskeminen, kun sadepäivänä ei keksinyt mitään tekemistä.
Silloin kun vauva-aika oli päällä, se ei tuntunut loppuvan ikinä. Nyt siitä on vierähtänyt satojen päivien ikuisuus. Ihan yhtäkkiä.
En ole varsinaisesti kokenut haikeutta, kun olen palannut vanhempainvapaalta takaisin työelämään tai viikannut pieneksi menneitä vauvan nuttuja kierrätyslaatikkoon. On autuasta siirtyä eteenpäin, unohtaminen kuuluu asiaan. Fiiliksetkin vanhentuvat. Silloin tuntui tuolta, nyt tuntuu tältä.
Hoitolaukkua pakkasi aikoinaan eri ihminen kuin se, joka sen viimeistä kertaa purki.
Nyt on paremmin.
Ooh, onpa ihmeellinen ajatus, ettei joku kaunis päivä tarvisikaan enää kulkea hoitolaukku kainalossa aina kun poistuu kotiovesta lasten kanssa. Se on ollut niin olennainen juttu jo niin monta vuotta, etten muusta tiedä. Vaan ehkä sekin päivä tosiaan vielä tulee! Hämmentävää.
VastaaPoistaOn kummallista, miten laput silmillä sitä vauva-ajan kulkee. Vaikka työelämässä olisi kuinka suunnitelmallinen, lasten kasvamista ei ollenkaan näe etukäteen.
PoistaViimeinen lause sotii aikaisempaa väittämääsi kohtaan, kirjoitit joskus ettei lapsen tulo muuta mitään....
VastaaPoistaPäinvastoin, lapsihan mullistaa elämän täysin - siitä kirjoitimme Satu Rämön kanssa ihan kirjankin. ;) Mutta tunne- ja kokemuspuoli on muuttunut: se tyyppi, joka pakkasi hoitolaukkua ei tiennyt että parempaa on tulossa.
PoistaTuttuja tunteita. Vähän oli haikea olo, kun näin joskus viime talvena, yhdistelmien lähtevän uuteen kotiin parvekevaunuiksi. Siinä oli pariskunta, naisella maha pystyssä, vielä kovasti lapsettoman pariskunnan oloinen....
VastaaPoistaMeillä ainoa mukanakuljetettava vauvavaruste on potta. Odotan jo sitä hetkeä, kun nuo kantavat itse omat tavaransa reissussa. Esikoiselta se jo oikeastaan sujuu, mutta kuopuksen repussa kulkee vain pehmoleluja: juomapullot, eväät, vaihtovaatteet yms. ovat äidillä.
Tunnistan tuon kameliroolin. Kuopus alkaa myös olla sillä kintaalla, että rattaita ei enää tarvitse. Erilaisille reissuille on huomattavasti helpompi lähteä kun tyypillä on noin parin kilsan kävelykunto.
PoistaNäin on. Puhumattakaan siitä vapauden tunteesta, kun sai nousta bussiin etuovesta ja komentaa lapset etsimään itselleen paikat. Yksi repusta roikkuva potta oli siinä pieni murhe...
PoistaOlipas mukava postaus, motivoi taas katsomaan eteenpäin ja odottamaan innolla mitä kaikkea hienoa meitä odottaa! Meilläkin hoitolaukun välttämättömyys on vähentynyt, kaksoset Ovat jo 1.5v ja pärjäävät aika vähällä - miten helppoa elämä on nyt verrattuna vuoden takaiseen!
VastaaPoistaTöihin palasin 1kk sitten, ja se on ihanaa! Työ itsessään ei ole ihmeellistä (eri työ ja tiimi kuin ennen), mutta on kiva olla tuttujen työkavereiden kanssa 'viettämässä päivää', ja tehdä jotain muutakin kuin vaihtaa vaippaa ja siivota keittiötä syömisen jälkeen. Ja nykyään on myös kotona paljon kivempaa, kun on paljon poissa.
Mutta odotan innolla tulevia kausia lasten kehityksessä!
Mervi
Ja elämä helpottuu koko ajan vaan. Tietysti uusia haasteitakin tulee sosiaalisen verkoston kasvaessa, mutta ne ovat ehkä enemmän ratiopohjaisia. :)
PoistaMun täytyy sanoa, että koen kyllä kaipuuta vauva-aikaan välillä. Pieni tuhiseva vauva rinnalla ja murhasta tuli totta telkussa :D. Se on niin lyhyt aika, niin poikkeuksellisen omanlaisensa aika elämässä, että muistot siitä ovat ihania. Rankkaahan se oli ja välillä oli pää hajota, mutta eipä tuo työssäkäynti ja lapseton aikanaan aina ihanaa elämän hohtoa ollut. Jokaisessa vaiheessa on omat ilot ja rankkuutensa, siksi tuntuu luonnottomalta arvottaa niitä paremmuusjärjestykseen. Mulle on tullut joskus tunne, että on jotenkin tabu nauttia vauva-ajasta ja pitäisi haikailla kaiken vapauden perään.
VastaaPoistaMä olen havainnut samaa, jokseenkin urasuuntautuneena ihmisenä saan kummastelevia katseita kun kerron nauttineeni suunnattomasti ajasta lasten kanssa kotona. Olin molempien kanssa 1,5 v kotona, en siis kovinkaan pitkään, ja osin ehkä tuo rajattu aika teki siitä vauva-arjesta vielä nautittavampaa, kun rankkoina hetkinä tiesi että pian koittaa toisenlainen arki. Enkä todellakaan kaivannut töihin, "mielekästä/älykästä tekemistä", aikuisten seuraa. Mielekästä tekemistä oli päivät täynnä, aikuisseuraa oli kun sitä järjesti ja äly kyllä pysyy päässä vaikka se vuoden vähän pienemmällä teholla toimisi. Myös sitä kummastellaan että otin tuolloin kolmivuotiaan esikoisen pois hoidosta. Musta se oli itsestäänselvää, ja hänen kanssaan tuo kuopuksen vauvavuosi tiivisti suhdetta todella paljon ja hänen kotonaolonsa teki vuodesta monin kerroin antoisamman.
PoistaNyt olen töissä ja vaikka työ myös antaa paljon niin onhan tämä vaihe paljon rankempi jatkuvine kiireineen.Yksi ehdottoman hyvä puoli vauvassa siis on se, että se antaa syyn rauhoittua, pitää taukoa ja muokata oma arki perheen ehdoilla.
Sinänsä olen samaa mieltä että sitä hauskempaa lasren kanssa on, mitä vanhempia he ovat - ainakin tähän viiteen vuoteen asti mistä on kokemusta, seuraavia vuosia voin vain arvailla. Mutta kyllä hetkittäin kaioaan sitä tuhisevaa vauvaa, jonka kanssa olimme oman maailmamme keskipiste ja jonka olemassaolo tuntui oikeuttavan olettamaan että olemme myös kaikkien muiden maailman keskipiste. Ehkä kaipaankin tiedostamattani juuri tuota tunnetta...
Hyvää analyysiä! Tämähän on täysin subjektiivinen kokemus, jossa ei ole olemassa mitään oikeaa tai väärää. Kun aloittelin blogiani, yksi kimmoke oli nimenomaan vauvahehkutus, jota en löytänyt omasta arjestani ollenkaan - onneksi nykyään on sallittua kertoa myös päinvastaisia kokemuksia. Tuhisevat vauvat aiheuttavat edelleen vilunväreitä, mutta kävelevien ja puhuvien lasten kanssa olen sentään oppinut toimimaan. :)
PoistaTutulta kuulostaa Katja, meillä tosin noista vauva-ajoista on jo jonkun aikaa - nuorempi pääsee ripiltä ja vanhempi on pian täysi-ikäinen... Itsekään en haikaile menneitä aikoja, vaikka pidin vauva- ja pikkulapsiajasta kovasti. Nyt uudenlaista tunnetta on tuonut nuo hienot nuoret ihmiset, joita katselee ihan ihmeissään - siis mulla on noin isoja ja upeita lapsia, joilla on omia ajatuksia ja elämää tämän kodin seinien ulkopuolella! Kun muistaa oman nuoruusajan fiiliksiä, niin pystyy jopa jollain tavalla eläytymään omien nuorten oloihin. Ihanaa aikaa tämäkin vaikka välillä on sydän syrjällään milloin myötätunnosta, huolesta, kiukusta tms. Hassua on myös huomata yhä useammin että ollaan miehen kanssa kahdestaan... Onneksi on vielä löytynyt yhteistä tekemistä ja puheenaihetta :) Niin että aika aikaa kutakin, nyt on hyvin ja huomisesta ei onneksi vielä tiedä.
VastaaPoistaVoin kuvitella, että edessä on hienoja aikoja kun seuraa lapsen muuttumista aikuiseksi, joka valitsee omaa tietään. Ja tosiaan se, että parisuhde on ihan uuden edessä, kun kotona ei ole enää jatkuvaa huolenpitoa kaipaavia ihmisiä!
VastaaPoista