Äidin kuolemasta on nyt viisi vuotta. Vaikka aika on periaatteessa kulunut nopeasti, viidessä vuodessa on tapahtunut paljon. Itse asiassa valtavasti.
Meidän perheeseen syntyi toinen lapsi, kirjoitin pari kirjaa, perustin firman, eksyin kuntapolitiikkaan, vaihdoin työpaikkaa ja muutin. Jopa ulkonäköni on muuttunut, kun leikkasin hiukset.
Pikkuveljen valmistujaisissa viime perjantaina havahduin, että en ole ainut, jonka koko elämä on muuttunut. Itse asiassa meille kaikille sisaruksille on viidessä vuodessa tapahtunut kaikenlaista. Pikkuveli meni naimisiin ja lähti opiskelemaan, isoveli toteutti unelmansa ja muutti Ranskaan.
Voi olla, että viidessä vuodessa ehtii ja kuuluukin tapahtua paljon asioita, mutta toisaalta vanhempien kuoleman jälkeen napanuora katkeaa ihan oikeasti.
Välit voivat olla läheiset, vaikka ei saman katon alla enää asuisikaan. Joillekin läheisyys vain lisääntyy iän myötä.
Ilman vanhempiaan ihminen on jotenkin irtonainen. Lapsuuden perhe on ankkuri, joka pitää ihmisen paikoillaan, sekä hyvässä että pahassa. Vanhemmat ohjaavat aina lapsiaan johonkin suuntaan - sehän vanhemman tehtävä on - mutta voimakastahtoinen vanhempi saattaa tiedostamattaan olla myös hyödyllisen muutoksen esteenä.
Voi myös olla, että jonkinlainen muutosprosessi oli jo käynnissä, mutta sai surusta lisäpontta. Äidin kuolema muuttaa jotain päänkin sisällä. Minulle se toi elämään ihan uudenlaisen yksinäisyyden tunteen, kun se yhtäaikaa mutkikkain ja mutkattomin ihmissuhde oli poissa. Toisaalta sen yksinäisyyden kääntöpuolella on... vapaus.
Ehkä siinä alkaa pohtia omaa polkuaan eri tavalla ja on rohkeampi kokeilemaan jotain uutta.
Vaikka edelleen silloin tällöin meinaakin näppäillä puhelimeen mutsin numeron.
Kiitos koskettavasta tekstistä. Aamukyynelet vieritetty. :)
VastaaPoistaKiitos näistä kirjatuista ajatuksista. Isä kuoli keväällä, ja olen kelaillut tosi paljon juttuja liittyen juuri siihen läheisyyteen ja sen molempiin puoliin. Että kaipauksen kääntöpuolella on se jonkinlainen positiivinenkin irtautumisen muoto. Ja että miten kaikki muuttuu nopeammin. Ja että kuinkahan monta vuotta sitä vielä meinaa soittaa isälle ja jutella, ja sitten hoksaa, ettei enää voikaan. Ja loppuuko nää kyyneleet enää koskaan.
VastaaPoistaOlipa kaunis kirjoitus.
VastaaPoistaKuinkahan yleistä on olla sellainen nainen, joka ei vieritä kyyneleitä näissä aiheissa? Tuoko kaipaus enemmistöllä ihan aitoja, poskea kostuttavia kyyneleitä, vai onko se enemmän sellainen henkinen kyynel?
t. kahden edellisen kommentoijan tosikyyneleistä ja omien puutteesta hämmentynyt kuivasilmä
Nätisti kirjoitettu. Äitini kuolemasta tulee syksyllä kahdeksan vuotta. Yksinäisyys ja vapaus, hyvin kuvailtu.
VastaaPoistaTunnistan tunnelmiasi, vaikka omat vanhempani kuolivat ollessani lapsi. Itsenäisyys tuli pakoksi hurjan varhain ja sen irtonaisuuden tunteen kanssa tuli tutuksi. Sitä selviää kuitenkin; toisinaan enempiä ajattelematta, elämän muissa muutoksissa elämän entiset ihmiset palaavat vahvastikin olemaan läsnä.
VastaaPoistaKauniisti osaat kuvata! Valoa, iloa ja pihlajankukkia kesääsi. Kyyneleet vierähtivät täälläkin poskille. Kiitos ihanasta blogista! Rakastan, kun kirjoitat elämänmakuisia tekstejä niin nasevalla otteella! ��
VastaaPoistaT. Vakioasiakas
Ja sitten on hyvin, hyvin paljon niitä joiden äiti/isäsuhde on ollut pääasiassa kuormittavaa helvettiä ja sen päättyminen olisi jopa helpotus. Kipeää on sekin...
VastaaPoistaÄitini kuoleman jälkeen ajattelin sen olevan raju itsenäistymisriitti. Tästä eteenpäin on pärjättävä omillaan. Olin äitini kanssa erittäin läheinen, vaikka ei me joka viikko soiteltukaan. Ei tarvinnut. Toki nyt tuntuu haikealta ja vaikealta, ettei äitini pääse osalliseksi toisen lapseni syntymisestä tai näe, miten mahtavaksi persoonaksi esikoinen on kasvamassa. Työelämässäkin on tapahtunut kaikenlaista, mitä normaalisti analysoisin ja spekuloisin äitini kanssa.
VastaaPoistaSilti äidin menetyksen mukana tilalle tuli eräänlainen vapaus ja voima. Minut on kasvatettu näköjään hyvin ja olen hirveän iloinen ja onnellinen, että suuresta ikävästä huolimatta pärjään näin hyvin. Kiitän siitä usein mielessäni äitiäni. Hän olisi minusta ylpeä.
Äitini äkillisestä kuolemasta on kulunut vasta 1,5 vuotta, joten toipuminen on vielä menossa. Silti on hauska kuulla, että vielä viidenkin vuoden päästä voi olla soittoaikeita...
I feel you. Oman elämän tärkein ihminen (ennen omaa lasta) oli ja on aina isä, joka valitettavasti kuoli viisi vuotta sitten. Ja viimeksi eilen olisin niiiiin halunnut soittaa isille, koska isi osasi aina auttaa, vaikka tyttö onkin jo kolmekymppinen. <3
VastaaPoistaTiedän tunteen. Erinomaisesti kuvattu se. Aamuitkut tirahti täälläkin <3
VastaaPoistaSe on kyllä syreeni, eikä pihlaja. "Mellan hägg och syren."
VastaaPoistaMutta ajatuksia herättävä kirjoitus muuten, kiitos!
Oma äitini kuolemasta tulee syksyllä täyteen 7 vuotta. Pitkä aika, tavallaan. Toisaalta äärettömän lyhyt. Äitini sairasti pitkään ja hidas hiipuminen oli rakasta meille läheisille, silti kuoleman loputtomuus tuntui raastavana kipuna ja tuntuu edelleen. Hemmetin epäreilua ja jos olisin saanut valita niin äitini sijasta olisi täältä maan päältä lähtenyt ihan joku muu. Vaikkapa anoppi. Sori, eihän tällaista saisi ajatella saati kirjoittaa.
VastaaPoistaMeille kävi sitten vielä niin, että kun äidin kuolemasta oli kulunut vain pari kuukautta, isämme ilmoitti, että hän on löytänyt uuden kumppanin. Järkytys, joka tuntui hirveältä petokselta äitiä kohtaan. En ole antanut isälle anteeksi vieläkään, vaikka asiasta on kulunut monen monta vuotta ja se nainen - nykyään kihlattu - on oikein mukava tyyppi. Eikä ole pyrkinyt meille, aikuisille naisille, äidiksi.
Isäni tutustuttua tähän uuteen kumppaniin, hän kääntyi voimakkaasti tämän naisen ja naisen perheen puoleen. Ilmeisesti ymmärtämättä, että hän käänsi samalla selkänsä meille, omille lapsilleen ja omalle perheelleen. Äidin menetyksen lisäksi menetimme isän, vaikka hän edelleen hengissä onkin. Luonteva yhteys on kadonnut, tapaamme nykyään muutaman kerran vuodessa, vähän kuin pakon sanelemana. Jossain vaiheessa olin asiasta todella katkera, nyt olen surutyöni tehnyt ja keskityn myönteisiin asioihin. Onneksi on oma perhe ja rakkaita läheisiä, isä saa kulkea omia polkujaan omien halujensa ja tarpeidensa mukaisesti. Edestään löytää...