Olisi varmaan itsekin pitänyt pelätä samaa. On totta, että pikkulapsielämä hieroo luonteenheikkoudet naamaan: kärsimättömyys, tunnetaidot ja käyttäytymismallit riitatilanteissa. Mutta jos lisääntymishaluisten pitäisi käydä suorittamassa joku soveltuvuuskoe, kuka siitä pääsisi läpi? En minä ainakaan. Jokainen kantaa mukanaan jonkinlaista painolastia, lisäksi meillä on hyvin vaihtelevat eväät toimia terveen itsetunnon roolimallina ja antaa lisäksi päihdekasvatusta, medialukutaitovalmennusta ja rohkaista lasta identiteettinsä löytämisessä.
Mutta onko tyttöjen kasvattaminen sitten jotenkin erityisen vaikeaa? Onko ylipäätään tyttöjen ja poikien kasvattamisessa jotain merkittävää eroa?
Muistan itse jännittäneeni, miten osaisin olla pojan äiti, mutta enää se ei pelottaisi.
Oli lapsi sitten kumpaa sukupuolta tahansa kaikkiin pätee sama sama sääntö: anna lapselle siimaa itse päättää, mikä häntä kiinnostaa. Hyvä itsetunto syntyy aika yksinkertaisista palikoista sukupuolesta riippumatta. Vaikka tässäkin maassa stereotypioiden kanssa tekemistä riittää, tytöille löytyy mielestäni monenlaisia vertaistukitarinoita ja esikuvia, mikä auttaa taklaamaan sitä rajoittavinta tyttö-poika -jakoa.
Ulkonäköpaineet saattavat tyttöjen osalta olla suuremmassa osassa kuin poikien vanhemmilla, mutta voisin kuvitella, että tämä aihe nousee nykyään myös pojilla esiin. En ole itsekään niistä vapaa.
Se, mikä on yllättänyt, on, että ulkonäkökeskusteluja joutuu käymään jo viisivuotiaan kanssa. Vaikka hän ei itse kommentoinnille altistuisikaan, lapset ovat tarkkanäköisiä. Yleensä keskustelut ovat itsellekin ihan antoisa, kun joutuu selittämään, miksi minä meikkaan tai jätän suklaakakun syömättä, onko kauneus tärkeää ja saako muiden ulkonäköä arvostella. Ja mikä ero on siinä, että kehuu jonkun paitaa?
Vaikka äitiä on tapana syyllistää kaikista kasvatusasioista, kääntäisin tässä itsetuntoasiassakin valokeilan ihan muualle: isään. Vanhempia on yleensä kaksi, mutta jostain syystä tyttöjen kasvatuksessa tuijotetaan vain äitiä. Totta kai itseään arvostava äiti on tytölle tärkeä roolimalli, mutta miksi isä ei olisi vähintään yhtä merkittävä? Se, että vanhemmuuden päävastuu sysätään naisille ei tarkoita, että se olisi kasvatuksen kannalta optimaalista.
Johtuneeko siitä, että oma isäni oli läsnä vain osan lapsuuttani (ja suhteemme korjaantui vasta hänen kuolinvuoteellaan), mutta pidän turvallisen ja luotettavan isän täysipainoista vanhemmuutta yhtenä tärkeimmistä roolimalleista, mitä tyttärelle voi antaa. Isä, joka hoitaa sairasta lasta, löytää sormikkaan parin ja kantaa ruoanlaiton päävastuun näyttää omalla esimerkillään, että hän ei ole mikään äidin jatke ja naisen rooli ei ole vetää koko showta.
Koti-insinööri viettää aikaa ipanoiden kanssa myös ilman minua. Mökkireissut isin kanssa nauttivat suurta suosiota, se on heidän oma juttunsa. Silloin syödään kerrosjogurttia, tehdään musiikkia ja kerrotaan prinsessatarinoita.
Lisäksi Koti-insinööri on minua huomattavasti herkempi, lempeämpi ja pitkämielisempi ihminen, joka pyyhkii pöytää myös perinteisen miehen stereotypialla. Jotkut pojat nimittäin eivät halua painia ja kalastaa, edes isoina.
Voisin kuvitella, että tällainen esimerkki olisi ihan hyödyllinen myös pojalle.
Hyva aihe, jota ainakin taalla ulkosuomalaisena pohdin siita nakökulmasta etta meidan ja paikallisen yhteiskunnan arvot eivat aina kohtaa. Taalla sukupuoliroolit ovat edelleen vahvassa ja tiedan tytön kasvaessa joutuvan kohtaamaan sen, etta kotona ja monissa muissa perheissa ajatellaankin tyttöna olemisesta aika eri tavoin.
VastaaPoistaYmmärrän! Toki tätä tapahtuu myös Suomessa, mutta hillitymmin. Varsinkin nyt kun lapset ovat isompia ja kasvattajaksi tunkee koko maailma, on selvää, että he näkevät tilanteita, joissa toimitaan eri tavalla kuin kotona. Mutta toivon, että se vain vahvistaa sitä omaa identiteettiä.
PoistaIsän merkityksestä... Mä oon aikuisena tajunnut, kuinka arvokasta on ollut, kun oma isä on kehunut mua lapsena ja nuorena. Se vaikuttaa esim. parisuhteessa, kun osaan arvostaa itseäni ja odottaa, että mua kohdellaan hyvin ja pidetään arvossa. Toki äitikin on kehunut ja kannustanut, mutta oon pohtinut erityisesti isän merkitystä tässä. En esim. suostu kuuntelemaan tytöttelyä.
VastaaPoistaIsän roolimallin merkitys tyttären solmimaan parisuhteeseen on superkiinnostava aihe! Mun on helppo uskoa tuo kokemus, isän hyväksyntä on lapselle ihan valtavan tärkeää.
PoistaMäkin oon aikuisena tajunnut isän merkityksen omalle (tyttären) itsetunnolle. Ymmärrys tuli sen myötä, kun aloin käsittää alkoholisti-äitini mun itsetunnolle aiheuttamat vauriot ja kun jossain kohtaa pohdin, miten ylipäätään oon mitenkään selviytyny, niin isähän se on ollut se tuki ja turva, rohkaiseva ja kannustava, aina. Mielenkiintoista on myös se, että äiti on aina pitänyt meteliä siitä, miten hän on käytännössä yksin joutunut meidät kolme lasta kasvattamaan, kun isä oli (äidin sanojen mukaan) aina reissussa työnsä puolesta. Silti se, mitä lapsuudesta muistan, ei ole isän poissaolo, vaan ne hetket, kun oli itsellä paha mieli (usein liittyen äitiin) ja isä lohdutti. Äiti on aina osannut alkoholisteille tyypilliseen tapaan olla todella ilkeä ja haukkua ihan kenet vaan koska vaan, sekä oman perheen että ulkopuoliset, mutta isä ei ole ainakaan mun kuullen koskaan puhunut kenestäkään rumasti, edes äidistä, vaikka aihetta tosiaan olisi ollut. Eli tavallaan olen saanut isältä paitsi tarvitsemani tuen koko elämäni ajan, myös mallin siitä, miten toisia ihmisiä kuuluu kohdella.
PoistaSamaa isäsuhteen vaikutusta parisuhteeseen täälläkin on pohdittu.
PoistaIsäni on mies suoraan stereotypioista joka viihtyy paremmin metsällä, hevostallilla tai töissä paremmin kuin kotona. Ja jos hän oli kotona, ei minun sopinut mennä häiritsemään vaan silloin piti leikkiä hiljaa suljetun oven takana. Hän ei myöskään ikinä peitellyt pettymystään siihen, että sai pelkkiä tyttäriä, kuten ei myöskään suhtautumistaan naisiin toisen luokan kansalaisina. Ehkäpä siksi molemmat hänen tyttäristään on feministejä ja miesten kanssa jotka ovat isämme vastakohtia..
Vaikka mieheni onkin täysin erilainen kuin isäni, hämmästyn silti usein siitä, kuinka syvään nuo lapsuuden mallit ovat minuun iskostuneet. Hämmästyn edelleen siitä että mieheni haluaa aidosti kuulla mitä minulla on sanottavana, uskoo älyyni ja osaamiseeni, sekä haluaa olla (sitten joskus tulevaisuudessa) vanhemmuudessa tasa-arvoinen.
Joskus vuosia sitten kuulin sattumalta radiosta Jari Sarasvuon ohjelmaa, ja siinä hän luetteli, mitkä on isän ja äidin tärkeimmät tehtävät tyttö- ja poikalapsen suhteen. En valitettavasti muista enää kaikkia niitä, enkä sanatarkasti tätäkään, mutta hänen mukaansa isän tärkein tehtävä tyttölapsen suhteen meni jotenkin niin, että isän pitää olla tytölle sellainen miehen malli, että sille ei p***a jätkä kelpaa. (Ja pojan suhteen taisi mennä niin, että isän pitää "erottaa" poika äidistä ja tuupata se maailmaan.)
VastaaPoistaSinänsä itseäni ärsyttää koko hommassa tuo jako. Itse yritän muistaa kasvattavani ensisijaisesti lasta, ihmistä. En tyttöä tai poikaa. Ei ole minun asiani päättää, mikä lapsesta tulee isona, ei edes sitä, tuleeko hänestä nainen, mies vai jotain muuta.
Piti ihan googlettaa tuo Sarasvuon läppä: siitä on ainakin käyty twitter-keskustelu. Mutta samaa mieltä tuosta jaosta. Yksilönvaihtelun näkee jo kahden samoista palikoista kootun sisaruksen välillä.
PoistaTyttären syntymä pakotti miettimään omaa suhdetta itseen. Muistan sen hetken, kun tajusin, että nyt on pakko pitää itsestä ja kertakaikkiaan lopetettava itsen mollaaminen. Päätös piti ainakin julkipuheen tasolla ja vuosien myötä myös ajattelun tasolla. Ja muistan myös sen hetken kun tytär viisivuotiaana liihotteli prinsessa leikissään ja totesi hyvin kauniilla äänellä "äiti olitko sinäkin pienenä tyttönä maailman kaunein prinsessa?" Itkua niellen totesin etten ollut koskaan ollut maailman kaunein tyttö, koska kukaan ei ollut minulle kertonut sitä. Silloin tajusin, että olin tehnyt jotakin oikein, lapseni näki itsensä kauniina ja rakastettavana ja uskoi lujasti että minäkin olin. Huh, vieläkin menee roska silmään kun sitä tilannetta muistelee.
VastaaPoistaTuo on ollut sinulle aika iso kasvun paikka! Varmasti moni on lapsen kanssa ihan uudella tavalla oman itsensä kanssa vastakkain, vaikka se itsensä aliarvostaminen vaikuttaa jo parisuhteeseen. Lapset seuraavat paitsi isää ja äitiä erikseen myös heidän keskinäistä dynamiikkaansa ja sitä mitä parisuhde ylipäätään tarkoittaa.
PoistaMuistelisin lukeneeni jostain ihan tutkimustakin siitä, että isän hyväksynnällä on tyttölapsen itsetunnolle todella paljon suurempi merkitys, kuin äidin hyväksynnällä.
VastaaPoistaMä muistan lukeneeni samaa, siis että juuri vastakkaisen sukupuolen vanhemmalta saatu rakkaus on lapselle tärkeää, koska tytär oppii isältään, poika äidiltään, miten rakkautta parisuhteessa ilmaistaan. Jos vaikka sitten on ollut hyvin tunteensa ilmaiseva isä tai niitä piilotteleva äiti, näkee sen varmasti itsessään. Aikaisemmissa kommenteissa oli jo monta hyvää pointtia tämän asian tiimoilta.
PoistaTämä tuli heti mieleen kun luin tämän blogikirjoituksen. Näin olen ainakin itse lukenut kirjoista, en tiedä onko tuo ajatus nykyään virallisesti haudattu vai vieläkö tämä pitää tutkitusti paikkansa. Mielestäni oli vielä samoin toisin päin eli äideillä vaikutus poikiin.
PoistaMulla on myös sellanen muistikuva, että olisin törmännyt tähän myös jossain syömishäiriöitä käsittelevässä jutussa, että isältä saatu kommentti/kommentit on olleet vaikuttamassa tytön kehonkuvaan ja syömishäiriön puhkeamiseen.
PoistaHaa, olisiko se tämä:
Poista"Fathers' negative attributes were significantly associated with ED and depressive symptom. Two profiles of father-daughter relationship were found, the "caring and benevolent" relationship and the "overprotective and avoidant" one. In the latter, patients displayed significantly higher levels of food-restraint, more concerns about eating and about their body shape and appearance, and higher levels of depression."
Tunnustan, että aikanaan olin helpottunut siitä, että esikoinen oli poika, juurikin siksi etten silloin vielä ollut sinut naiseuteni kanssa. Ja joo, voi olla että oman isän suhteella naisiin oli jotain vaikutusta omaan naisidentiteettiin, mutta selvästi myös äidillä, jolla oli omat naiseuteen liittyvät traumansa.
VastaaPoistaOmien lasten kohdalla ajattelen nykyään että teemme heidän isänsä kanssa parhaamme ja jos/kun lapsille jää jotain traumoja, niin ehkäpä ne kuuluvat elämään ja ainakin voin sitten auttaa heitä pääsemään aikuisena niiden yli. :-)
Nää on niin sairaan monimutkaisia juttuja: mut varmaan kasvatti eniten kaveripiiri. Häipynyt isä aiheutti nimittäin sen että mutsi teki kahta duunia eli ei ollut koskaan läsnä vaikka paikalla olikin. Noh, alan näin nelikymppisenä ylipäätään olla ihan järkevä ihminen verrattuna edellisiin versioihin. Toisiamme terapoiden kasvamme myös perheenä. ;)
PoistaTosi mielenkiintoinen aihe. Minulla on isoveli, jonka varjossa olin oikeastaan koko lapsuuteni. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka epäreilua meidän kohtelu oli. Varsinkin isä on aina ollut tosi kiinnostunut veljeni tekemisistä ja duunijutuista. Olen itse opiskellut kaksi korkeakoulututkintoa ja ollut vaativissa asiantuntijatehtävissä koko työurani. Mielenkiinto isän puolelta on ollut lievästi sanottuna laimeata minun saavutuksia kohtaan. Tämä taitaa tosiaan olla herkempi aihe, kuin mitä olen tajunnutkaan. Yritän kuitenkin ymmärtää, että maailma on ollut kovin erilainen omassa lapsuudessa ja isäni ikäluokan miehet ei todennäköisesti vain osaa käsitellä tilannetta, että perheessa onkin fiksuja tyttöjä, jotka oikeasti pärjää ns. miestenkin maailmassa.
VastaaPoistaIlokseni huomaan, että oma mieheni on ihan toista maata omien lastemme kanssa.
Tätä samaa minäkin olen itselleni hokenut! Faija lähti mielellään poikien kanssa Jäämerelle kalaan mutta minun kanssani hän ei kauheasti keksinyt tekemistä. Hän oli oman aikansa tuote. Näistä on hirveän vaikea puhua myös vanhempien kanssa kasvotusten.
PoistaSama kokemus minulla. Olen asian kanssa välillä jopa turhautunut. Isäni on puheissaan olevinaan tasa-arvoinen mutta ei ilmeisesti aikansa tuotteena osaa samalla tavalla arvostaa naisen aikaansaannoksia.
PoistaHavahduin vasta lapsen saatuani tähän asiaan. Itselläni on sisko ja veli ja meidät kaikki on kasvatettu niin, että kaikki on mahdollista, on kannustettu harrastuksissa ja ammateissa. Miehen lapsuudenperheessä on poika ja tyttö ja molemmille on kasvatettu erittäin tiukka sukupuoliroolitus.
VastaaPoistaNyt kun meillä on kaksi lasta, tyttö ja poika, on ihanaa nähdä miten myös mies on kasvanut eroon perinteisistä rooleista ja antaa lastemme rohkeasti toteuttaa itseään. Isovanhemmat vähän nikottelee, mutta nikotelkoon.
Kerran kaveriperheessä, jossa on kaksi tyttöä, perheen äiti harmitteli meidän poikaa katsoessa, ettei heillä ole kuin tyttöjen leluja leikittäväksi vieraille. Mies katsoi hämillään ja vastasi, että meillä on kotona ihan vaan leluja et eiköhän ne kaikki kelpaa :)
Ehkä nyt eletään jonkinlaista murrosvaihetta tässä sukupuolitiedostamisessa ja tasa-arvossa. Ihan mahtavaa että miehesi on päässyt kasvatuksestaan "yli"!
PoistaKiinnostavaa lukea pohdintoja tästä aiheesta! Oman blogini luonnoskansiossa on pitkään ollut tekstinraakile aiheesta, ehkä innostun pian kirjoittamaan sen valmiiksi... Minulla on kolme poikaa, ja aikaisemmin ajattelin, että tytön kasvattaminen olisi helpompaa kuin poikien. Tuntui, että tyttöjen tyttöydessä on kuitenkin enemmän liikkumavaraa ainakin Suomessa kuin siinä, mitä pojilta odotetaan.
VastaaPoistaParadoksaalisesti mitä vanhemmaksi lapset tulevat, sitä vähemmän sukupuolella tuntuu olevan merkitystä (voisi ajatella, että vauvan kohdalla sukupuolella on vähemmän väliä kuin isomman lapsen). Jos jotain olen omien ihanien poikieni kanssa oppinut niin ainakin sen, että lapset ovat enemmän yksilöitä kuin sukupuolensa edustajia. Esimerkiksi ulkonäköpaineet tuntuvat koskettavan nykyään ihan samalla tavalla poikiakin - tätä en itsekään tajunut ennen kuin ihan vähän aikaa sitten oman poikani ulkonäköpohdintoja kuunnellessani. Samalla piti tehdä ryhtiliike siihen, miten aikuiset omasta ulkonäöstään puhuvat - niin tyhmää, ettei tätä tajuttu tehdä aikaisemmin, ehkä se olisi tyttölasten kanssa tullut mieleen aiemmin.
Asuimme vuoden Englannissa, ja sinä aikana huomasin, että Suomessa kasvatus on kuitenkin keskimäärin aika ihanan tasa-arvoista. Suomessakin tutut ongelmat tulivat Englannin vuoden aikana vastaan jotenkin tosi kärjistetysti: tyttöjen lahjakkuuteen suhtauduttiin helpommin kiltteytenä kun taas pojat olivat "oikeasti" lahjakkaita, tyttöjen sosiaalisuutta tuettiin hyvin voimakkaasti pienestä pitäen kun taas pojilta ei minusta aina vaadittu tarpeeksi, vaan oli ihan ok ja asiaan kuuluvaa, että pienet pojat riehuivat holtittomasti, olivat väkivaltaisia, eivät hoitaneet kouluaan kunnolla jne., koska "pojat on poikia".
Toki tasa-arvon puuttuminen näkyi myös miesten osallistumisessa perhe-elämään. Vaikeaa täysipäisiä ja tasa-arvoisia tyttöjä tai poikia olisikin varmaan kasvattaa, jos vanhempien sukupolven esimerkki on, että isä on viikot töissä "out of picture" ja äiti hoitaa kaikki lapsiin liittyvät käytännön asiat. Guardianissa olikin joskus iso kuvajuttu ruotsalaisista koti-isistä, ja toimittajat muistivat aina isien kotiin jäämisestä kirjoittaessaan mainita Pohjoismaat tai nimenomaan Ruotsin esimerkkinä. Tietenkään maailma ei (tämänkään) asian suhteen ole vielä täälläkään valmis, mutta juuri siksi tätä on tärkeää pohtia ja asiasta kirjoittaa!
Kirjoita ihmeessä, olisi kiva lukea se! Tää oli mulla myös pitkään tekeillä kun mietin että olenko vain ihan sokea omille käytösmalleilleni ja tottumuksilleni. :)
PoistaMulla on sama kokemus Briteistä kun olin siellä au pairina 90-luvun alussa. Jännä kuulla, että siellä ei ole edistystä juuri tapahtunut! Ruotsi onkin mallimaa noiden perhevapaiden jakamisen suhteen ja sieltä on saatu rohkaisevia tuloksia siitä millaisilla toimenpiteillä vanhemmuus jakautuu nykyistä tasaisemmin. Suomessa ei olla vielä tajuttu että isät käyttävät oikeuttaan perhevapaisiin kun se korvamerkitään heille.
Isän ansiota on ainakin se, että kannan kaikki 180 senttimetriäni ylpeydellä. En ole painunut senttiäkään kasaan, vaikka ulkopuolelta tätä on usein yritettykin. Olen vauvasta asti ollu isompi kuin muut, en siis "vain" pidempi. Kun olin lapsi, niin isä jaksoi puhua toistuvasti siitä, kuinka minusta kasvaa varmasti 180cm pitkä ja oikeassahan se oli. Olen myös aloittanut koulun jo 6-vuotiaana, johtuen siitä, että olin ikätovereita (ja myös niitä vuoden vanhempia) niin paljon isompi. Voisin kuvitella, että ilman tuota isän jatkuvaa tsemppausta olisi saattanut ja saattaisi vieläkin ottaa luonnon päälle.
VastaaPoistaToinen isältä saatu oppi on, että en vertaa itseäni muihin. Hän joutui itse kasvamaan kolme vuotta vanhemman isoveljen varjossa ja kasvatti minut ja sisarukseni vertailematta meitä toisiimme. Hän myös jatkuvasti on kieltänyt minua vertaamasta itseäni sisaruksiini. Nykyään en vertaile itseäni oikeastaan kehenkään, ainakaan niin että tuntisin paremmuutta tai huonommuutta suhteessa muihin.
T: 28v, 180cm ja edelleen isin tyttö