 |
| Ei. Enää. Koskaan. |
Skidi katseli sähellystämme ja kysyi, olisiko kiva, jos perheessämme olisi neljä lasta.
Minä ja Koti-Insinööri parahdimme yhteen - tarpeettoman kovaan - ääneen että hyvänen aika, ei.
Kiirehdimme heti perään loiventamaan lausuntoamme.
Lapsissa itsessään ei ole mitään vikaa. Nyt kun niiden kanssa on tottunut elämään ja sielunelämää oppinut tulkitsemaan, niin lapsethan ovat varsin viihdyttäviä tapauksia.
Mutta se duunin määrä.
Siinä missä toinen koira tuntuu menevän siinä samassa missä yksi, jokainen esikoista seuraava ihmislapsi tuntuu vaativan vanhemmiltaan vähintään 1,25 kertaa enemmän huomiota.
Puhumattakaan raskaanaolosta, napatyngästä (ikuinen trauma), imetyshiestä, huudon kuuntelemisesta, pulautustahroista, yökanniskelusta, pottakoulutuksesta ja hoitopaikan metsästyksestä. Ja päälle vielä kaikki kamasäätö. Aina oli joku liivinsuoja-, imetyspaita-, sose- tai vaippakriisi.
Tulimme tilanteen jälkipohdinnassa siihen tulokseen, että mieltämme ei muuttaisi edes se, että saisimme kolmen ensimmäisen vuoden ajaksi kotiapulaisen käyttöömme. Emme halua siihen menoon enää ollenkaan. Kolmas kerta kyllästyttää jo etukäteen ja stressitaso nousee pelkästä ajatuksesta.
Oli todella kiva huomata, miten liikuttavan yksimielisiä olimme tässä asiassa. Kiitän tästä vanhempainvapaiden ja vastuun jakoa. Kummallekaan ei ole epäselvää, kuinka paljon aikaa ja vaivaa lapset vaativat. Ja kuinka pieni vaiva ehkäisy tähän kaikkeen nähden on.
Kertokaapa kokemuksianne: miten isän itsenäinen vanhempain-/hoitovapaajakso näkyy parisuhteessanne? Onko teillä ollut samanlaisia konsensuksen hetkiä vai onko isän vetovuoro tuonut uusia riidanaiheita?
Vaikka meillä ei ole vietetty vanhempainvapaita niin on ollut sanomatta selvää, että kahteen se jää. Meillä esikoinen oli niin "haastava", että vei tarhastakin kahden lapsen paikan ja molemmat harmaannuttiin ennen aikojamme :D Kakkonen oli sitten taas oikea mallilapsi.
VastaaPoistaSaimme muksut nuorina ja nyt esikoisen ollessa 18 ja kuopuksen 15 (minä 36, mies 38) niin silti anoppi säännöllisin väliajoin pyytää sitä iltatähteä :D :D
Mies on jo saavuttanut sen vaiheen, että toivoo lapsenlapsia. Mä olen kykeneväinen miettimään asiaa ehkä 10 vuoden päästä ;) Kummatkin lapset ovat uhanneet jäädä lapsettomiksi.
Nykytilanne, meidän koirissa on tuhat kertaa enemmän duunia kuin teineissä. Matkustaminen ja pidemmät viikonloppusuunnitelmat lyödään lukkoon vasta sitten kun tiedämme kuka hoitaa koirat vai saako ne ottaa mukaan lomapaikkaan..
-K-
Mahtava nykytilanne! Koirille löytää nähdäkseni hoitajan plajon helpommin kuin kahdelle alle kouluikäiselle. ;)
PoistaVoi kuule! Noin mekin ajattelimme kun kolmas lapsi oli uhmaikäinen. Mutta ompa tullut yli tuplattua lapsilukumäärä vielä tuon kolmannenkin jälkeen :D
VastaaPoistaLapset on loppupelissa vain vähän aikaa pieniä. Se kun päästään sinne yli kolmen-neljän vuoden ikää niin helpottaa jo todella paljon. Riippuu tietty lapsesta.
Meillä nyt nuorin kaksi ja kiltti kuin mikä.
Ei tuon helpompi lapsi saa ollakaan.
Ja sitten kun niitä lapsia on useampi niin aina on leikki/peliseuraa. Tietty myös riitakavereita mutta eipähän aina tarvii äitin tai isin kanssa riidellä ;) Sekin taito kun pitää oppia. Ja samoin sen riidan sovittelu.
En vaihtais päivääkään pois vaikka meilläkin on mahtunut vuosiin koliikkeja ja korvatulehdus kierteitä.
Koen että tämä kaikki on vain kasvattanut meitä vanhempina.
Ja isä ei ole IKINÄ ollut isyyslomalla ;)
Mä taas voin luvata että en muuta tästä aiheesta mielipidettä ihan helposti. Ja jos joutuisin jonkun mielenhäiriön valtaan myöhemmin niin todennäköisesti on liian myöhäistä. :)
PoistaMeilläkin oli kahden lapsen politiikka, isi oli jopa vanhempainvapaalla ja isäkuukaudella pari kk putkeen esikoisen kanssa minun ollessa töissä. Ja kaikki meni, niinkuin pitikin. Ajateltiin, että noh tehään sille maailman ihanimalle lapselle sisarus tähän suht putkeen... pärähti kaks kerralla! Että hupsista saatana! Hieman haastavat tapaukset vieläpä
VastaaPoistaNimimerkillä, kolme alle 2vuotiasta, ei enää koskaan!!!
OMG. Voimaa.
PoistaSe, että molemmat vanhemmat ovat vuorollaan olleet kotona hoitamassa lasta, on ehdottomasti lisännyt vanhempien keskinäistä ymmärrystä meidän kohdalla. Mies jäi kotiin kun esikoinen oli juuri täyttänyt vuoden. Yhtäkkiä mies osaskin olla kolistelematta päiväunien ja iltaunien aikaan ;) Eikä mennyt montaa viikkoa kun päivärytmin merkitys arjen sujumiselle alkoi olla sisäistetty :D
VastaaPoistaAiemmin suhtautuminen oli ollut sellaista, joo joo kyllä mä tiedän -tyyppistä, mutta sen jälkeen kun mies oli ihan itse vastuussa niin asiat oikeasti sisäistettiin. Ja toisaalta minä sain kokea sen, millaista on olla se joka ei tiedäkään ja koekaan kaikkea ensimmäisenä. Esikoinen otti ensiaskeleensa minun ollessani töissä. Enkä yhtäkkiä tiennytkään mikä vaatekerta on paras missäkin tilanteessa ja niin edelleen. Sain kysyä mieheltä lapseen liittyviä asioita kun mies oli se asiantuntija.
Oli todella virkistävää yhteiselämän kannalta nähdä arki ja elämä sen toisen silmin. Ja samalla pystyi välttämään ne asiat jotka itsestä oli tuntunut pahalta. En esimerkiksi kertaakaan tullut töistä kotiin ja valittanut väsymystäni heti ovella. Koska tiesin, että sillä kotona olleella on ihan varmasti ollut raskaampi päivä kuin minulla töissä.
Mies oli silloin viisi kuukautta kotona (isäkuukausi, kesälomaa, hoitovapaata) jonka jälkeen vaihdoimme taas vuoroa. Minä olin hoitovapaalla (opiskelin samalla miehen työvuorojen välissä) ja jäin siitä sitten uudelle vanhempainvapaalle. Lapsille tuli ikäeroa 2 v 9 kk, olin kotona viime toukokuuhun asti jolloin pikkusisko oli 1 v 3 kk.
Sen jälkeen olemmekin hoitaneet lapsia 50-50. Meillä on oma yritys, jossa työskentelemme vuorotellen. Ja se, joka ei ole töissä, on lasten kanssa (esikoinen käy kerhossa, mutta muuten kulkevat meidän mukanamme arjessa). Toimii hyvin! Ei tule riitoja arkeen liittyvistä asioista, koska molemmat ovat niissä yhtä lailla kartalla.
Kuinkahan sekava tästä kommentista nyt tuli :D Mutta kannatan siis ehdottomasti sitä, että molemmat vanhemmat ovat vuorollaan kotona. Lisää huimasti puolisoiden keskinäistä ymmärrystä!
(Ja olenpas unohtanut blogini salasanan, joten kommentti anonyymina,
Seikkailu saaristossa -blogin kirjoittaja.)
Kiitos pitkästä kommentista! Samantyyppinen kokemus täällä.
PoistaMeillä kovin työorientoituneelle uraisille riitti alle 24h "hoitovapaa" yksin esikoisen kanssa. Kyseisen pätkän jälkeen hän myönsi, että verrattaessa työtä jo kotivanhemman työtä on se kotityö paljon väsyttävämpää. Kiitos ja kumarrus! Tällä tiedolla meidän nykyisin kaksilapsisen perheen arki sujuu hyvin.
VastaaPoistaHaha, noh, pääasia että yhteisymmärrys löytyi!
PoistaJoo. Kaksi riittää. Nuorempi selkeästi haluaisi olla isosisko, mutta me vanhemmat vaan nauretaan että ei enää ikinä vauvavuotta. Ei jaksa. Jos tulee kolmas niin se on vahinko!
VastaaPoistaJuu, paluu lähtöruutuun on kertakaikkiaan kamala ajatus!
PoistaMinulla on kaksi lasta 4- ja 1-vuotias. Molempia raskauksiani on varjostanut älytön noin 6 kk oksentelu ja raskausdiabetes. Ainoa asia mikä lohdutti minua edellisellä kerralla oli se asia, että minun ei enää koskaan tarvitse asettaa itseäni tähän tilaan enää ikinä. Se helpotti. Myös isää. Kaksi todella riittää, sillä tuntuu siltä kuin elämä olisi vasta todella muuttunut haastavaksi toisen lapsen syntymän jälkeen, vaikka molemmat ovat olleet aika helppoja caseja.
VastaaPoistaIsä oli hoitovapaalla 1-vuotiaan esikoisen kanssa vuoden. Kaikista upein seuraus siitä ajasta oli isän ja tyttären keskinäisen suhteen syveneminen, mutta kyllä välillä minusta tuntui pahalta jäädä kolmanneksi pyöräksi. Tämän kokeilun jälkeen molempien ymmärrys vanhempien rooleista lisääntyi, mutta ei se täysin poistanut riitoja siitä kummalla tipahtaa rukkaset nopeammin työpäivän jälkeen. Silti on aika upeaa todeta kinastelun jälkeen, et "Kyllä sä tiedät millasta tää kotona olo on".
Tämän onnistuneen ensimmäisen kokeilun jälkeen tiesimme, että seuraavan lapsen kanssa minä haluan olla pidempään kotona ja isä käydä töissä. Kaikki tuetut isävapaat on hyödynnetty ja molempien ollessa kotona hoitosuhde on 50-50.
Jep, se kolmanneksi pyöräksi jääminen on aika jännä fiilis - että miten tässä nyt kävikin näin? Mä tajusin itse että on on turhaa syyllistää sitä työssäkävijää siitä että se ei tiedä missä kaikki kamat on ja mikä on päivärytmi.
PoistaMeillä isä piti isyysloman ja vanhempainvapaan jatkoksi isäkuukauden, kun minä palasin töihin. Oli todella tarpeellinen jakso isän ymmärrykselle siitä, mitä se kotona oleminen pienen lapsen kanssa on - kyllä helpotti riitelyä, kun ei tarvinnut siitä asiasta erikseen vääntää, että onko se raskasta vai ei! Harmi vaan, että aika näyttää kullanneen muistot ja isän ajatusmaailma on lähtenyt taantumaan takaisin vanhaan malliin ja lisäksi rinnalle on tullut väittämä "äidit jaksaa sitä paremmin, kun niillä aktivoituu ne äiti-hormonit".. että nykyisin meillä taas väännetään suunnilleen samoista asioista. Toki elämä on paljon helpompaa, kun lapsi on jo 3,5v.
VastaaPoistaMutta sen verran olen oppinut, että enempää lapsia ei tule, koska tämä äiti ei enää uudestaan jaksaisi (edes niillä äiti-hormoneilla, jos sellaset jostain ilmaantuis tällä kertaa). Isä haluaisi lisääkin lapsia, mutta jonkunhan ne pitäisi hoitaa silloinkin, kun isä on töissä tai kalassa tai muuten vaan väsynyt...
Mutta olen kyllä ihan vakuuttunut siitä, että tuo vanhempainvapaiden jako olisi äärimmäisen tärkeää monen perheen hyvinvoinnin kannalta juuri tuon ymmärryksen takia, mitä ei isälle synny, jos hän ei sitä elämää elä viikkoa pidempään... Sekä yhtälailla tärkeänä asiana: se isän ja lapsen suhde tosiaan muodostuu paljon tiiviimmäksi, jos viettävät enemmän aikaa keskenään, mikä isänkin pitäisi päästä ehdottomasti kokemaan.
Apua, voiko sen tosiaan unohtaa? Ja äitihormoonit? Mayday.
PoistaAivan loistava esimerkki vastuun jakamisen hyvistä puolista! Kiitoksia jälleen kerran!
VastaaPoistaKaksi piti olla meidän lapsiluku, mutta kohtalo (?) päätti toisin ja "toisesta lapsesta" tulikin kaksoset :)
VastaaPoistaAh, jo toinen, joille on tullut tämä ylläri! On siinä varmasti ollut hämmennyksen hetki.
PoistaHieman aiheesta ohi haluaisin kiittää sinua lukuisista todella hyvistä ajatuksia herättäneistä postauksista. Itselläni on vielä täysin eri elämäntilanne (23v, opiskelua, 16 neliön kämppä, yolo, jne), mutta olen jo useamman vuoden ajan seurannut blogiasi haukkana. Tämä on antanut perspektiiviä aiheisiin, joiden olemassaolosta en ole edes tiennyt ja vaikuttanut vahvasti ajatuksiini perhe-elämästä. Ainakin siihen, minkälaiset keskustelunaiheet olen kokenut tärkeiksi käydä läpi poikaystäväni kanssa. Peräänkuulutat täällä usein muutosta asenteisiin sekä yhteiskuntaan ja voin ainakin omasta puolestani todeta, että sinun ja kaltaistesi bloggarien työ on siinä todella tärkeää. Kiitos!
VastaaPoistaIhana palaute - kiitos! Hieno juttu, että olet noin avarakatseinen, että luet tällaista perheblogia, vaikka oma elämäntilane on erilainen. :)
PoistaOttaisin heti toisen ja kolmannenkin, jos se olisi mahdollista. Kaikille ei sitä onnea suoda.
VastaaPoistaEi suoda ei. Maailma on tässä(kin) suhteessa epäreilu.
PoistaMeidän lasten isä ei ole pitänyt pidempää vanhempainvapaata. Isyyslomat on toki käytetty. Ensimmäisen lapsen ollessa pieni isäkin hoiti paljon, teki kotitöitä jne. Silti koin joutuvani tekemään enemmän kuin hän. Toisen lapsen raskausaikana asiasta juteltiin ja heti lapsen synnyttyä tahti oli ihan eri. Tietoisesti vastuuta lisättiin isällekin. Kylässä esim. minä imetin ja mies vaihtoi vaipan. Välttelimme viimeiseen asti sitä perinteistä (ainakin lähipiirissämme) jakoa, että isä hoitaa isomman lapsen, äiti pienemmän. Isompi lapsi on todella paljon minussa kiinni. Pienemmälle lapselle on ihan sama kumpi häntä lohduttaa kaatumisen jälkeen.
VastaaPoistaUskon, että sillä on suuri vaikutus perheen elämään, kuinka paljon isikin hoitaa lapsia ja kotia. Meillä on tällä hetkellä tilanne se, että kumpikin tekee kotihommia ja hoitaa lapsia yhtä paljon. Jos toinen on väsynyt, toinen paikkailee. Väistämättä se heijastuu parisuhteeseen positiivisena.
Vanhempainvapaata mies ei ole siis pitänyt. Syy on taloudellinen. Kumpikin meistä tekee töitä miesvaltaisella alalla. Miehen työ on vain sen verran spesiaalialaa, että sieltä irtoaa palkkaa huomattavasti enemmän. Olemme aika nuoria, ensimmäinen lapsi syntyi ollessamme reilu parikymppisiä. Säästöjä ei ole kauheasti keretty siis haalimaan. Kumpaakin lasta on hoidettu kotona vuosi per lapsi. Suunnitelmissa on vielä ainakin yksi lapsi myöhemmin. Silloin olemme miettineet, että minä olisin kotona n. 15 kk ja mies 3 kk. Valtio taitaa tulla tähän väliin... Haluaisimme, että lapsi olisi 1,5-vuotias mennessään hoitoon. Säästöjä saisimme raavittua kasaan arviolta sen verran, että pärjäisimme kyseisen ajan. Mies sanoo myös (hyvä että on rehellinen itselleen ja muille), että hän mielellään hoitaisi lasta kotona 2-3kk, mutta muuten tykkää työstään sen verran paljon ja tietää jo itsensä rajallisuuden, joten ei kuulemma pärjäisi pidempää aikaa kotona :D
Toinen lapsi syntyy lapsiperheeseen joten kyllä se asetelma yleensä on isänllekin helpommin sisäistettävissä. :) Tuo talouspuoli kannattaa muuten laskea, koska veroprossan progressio kompensoi tulojen vähennystä.
PoistaJep, laskettu on ja tarkkaan asiaa pähkäilty. Rahoja on laskettukin tilille tulevan summan mukaan. Toisen ajoittaisesta reissu- ja päivystysluonteisesta työstä tulee aika kivasti myös verotonta tuloa..
PoistaMutta siis, tää blogi on siitä hyvä, että avaa vähän monien hyvinkin perinteisiä näkökulmia asioihin!
Joskus kuulin, että sopiva lapsimäärä on se, kun ajattelee että yksi vielä menisi. Pitää ehdottomasti paikkaansa meidän kohdallamme. Lapsia on nyt kolme ja vaikka vauvakin on ihana oma persoonansa enkä tietenkään antaisi häntä pois, niin kyllä meidän perhedynamiikka toimi PALJON paremmin kahden lapsen kanssa. Nyt ollaan molemmat tosi väsyneitä ihan jatkuvasti eikä mitään omaa elämää ole tippaakaan. Ja joojoo, pikkulapsiaika on lyhyt ja kohta se helpottaa, mutta kyllä nämä vuodet kuulkaa tuntuu tosi pitkiltä! Yritän jatkuvasti olla ajattelematta, että uhraan parhaat vuoteni tälle loppumattomalle stressihärdellille. Ja jatkossakin, miten meillä riittää rahat kolmen lapsen harrastuksiin ja helkkari eihän me mahduta reissuilla yhteen hotellihuoneeseenkaan enää kohta! Eli kyllä, jos tuntuu että kaksi lasta on sopiva määrä niin pitäkää siitä kiinni.
VastaaPoistaJa tosiaan meillä mies on pitänyt ns. isäkuukaudet, mutta ei ole ollut yksin hoitovastuussa lapsista. Meillä kuitenkin hoitovastuu ja kodinhoitovastuu jaetaan todella tasaisesti, mies ei osallistu vaan tekee saman kuin minä. Ja on yhtä väsynyt...
Hyvä havainto lapsimäärästä, en olekaan kuullut tuota aikaisemmin! Ja olen samaa mieltä tuosta että kyllä nämä 7 vuotta äitinä on tuntunut siltä 7 vuodelta. Ja naamasta myös huomaa, että lapset ovat vähän valvottaneet... tsemppiä teille!
PoistaMeillä isän kotonaolo ja vetovastuun jako johti kolmanteen lapseen :)! Ehkä eniten siksi että mä opin relaamaan äitinä kun seurailin että ahaa, noin leppoisasti ja boheemisti vanhemmuuden voi ottaa. Lisäksi meillä on nyt paljon enemmän omia menoja, kun molemmat vanhemmat pystyy ottaa ovelta kopin tästä laumasta ja päästämään toisen lähtemään, eikä tarvii pohtia että "mitenköhän mä tästä selviän". Ollaan myöskin nyt liikuttavan yksimielisiä siitä että tää kolme on just hyvä.
VastaaPoistaHah, loistava kommentti!
PoistaNever again.
VastaaPoistaKiitos, olenkin taas entistä tyytyväisempi kissojen kanssa elämiseen.
VastaaPoistaYmmärrän. :D
PoistaKokemukseni mukaan kaksi lasta menee helpommin kuin yksi ja kolmas lapsi vielä helpommin, aivan samoin kuin koirienkin kanssa. Taloudellisista syistä perheessämme äiti hoiti lapset kotona isän ollessa töissä, mutta illat äiti saikin sitten harrastaa, ja kotityöt jaettiin tasan fiiliksien ja mielenkiinnon kohteiden mukaan. Lasten kanssa viettämiämme aikoja emme vaihtaisi mistään hinnasta, sen tajuaa parhaimmin, nyt kun ovat jo isoja. Kaikkea muuta ehtii tehdä kyllä myöhemminkin, mutta lapset ovat pieniä vain hetken.
VastaaPoistaHuh, musta lapset ovat pieniä ikuisuuden ja vaihtaisin montakin päivää pois. :D Nautin paljon enemmän tästä yli kolmevuotiaiden kanssa elämisestä.
PoistaOtan riskin ja heitän miesnäkökulmaa väliin. Minä pidin ensin vähän vanhempainvapaata isyyslomien lisäksi, kun poikamme oli alle vuoden ikäinen ja jäin sitten vuodeksi kotiin, kun poika oli 1 v 7 kk. Vaimo meni silloin töihin. Sitten jatkoin vielä heti perään osittaista hoitovapaata eli tein vajaata työviikkoa 1,5 vuotta.
VastaaPoistaMitä jäi käteen? Molemminpuolinen vahva side pojan ja minun välillä. Ymmärrys ja osaaminen kodin asioissa. Nykyisin kumpi vaan meistä vanhemmista pystyy lennossa vaihtamaan vastuuta niin lastenhoidossa kuin kotitoissäkin. Ei sillä, että olisin kovasti vältellyt kotitöitä ennen lasta.
Päivääkään en vaihtaisi pois! Ja kaikille olen suositellut. Usein heti sanotaan, että "olishan se kiva, jos se meille olisi mahdollista". Kyllä siihen täytyy olla myös tahtoa. Kaikki asiat järjestyvät, kun vain yritystä riittää. Meidän perheessä minä kyllä ansaitsen enemmän, mutta progressiivinen verotus tasasi eroa yllättävän paljon.
Ja kyllä miesten työt joustavat. Vähän jotkut olivat meilläkin töissä ihmeissään, mutta asiat sujuivat ihan hyvin. Ja kun palasin takaisin, niin en ollut menettänyt asemaani ja ura jatkuu entisellään.
Mielenkiintoista oli se, että kaikkein positiivisimmin hoitovapaaseeni suhtautuivat n. 60-vuotiaat miehet. Ehkäpä nyt heidän lastenlastensa myötä heille oli tullut mieleen, että olisi ollut kiva elää lasten kanssa, kun he olivat pieniä. Negatiivisimmin suhtautuivat itseni ikäiset tai vanhemmat naiset, jotka olivat joko katkeria omasta kohtalostaan (miehet aina töissä) tai sitten antoivat ymmärtää, että äiti olisi luontevampi kotiinjääjä.
Kiitos tämän kokemuksen jakamisesta! Meidän perheessä lasten isä on yrittäjä joten kyllä siinä sai sumplia jos johonkin suuntaan, mutta kyllä se syksy sitten onnasi. Ja todella hyvät kokemukset, parannuksia tuli asioissa joita ei osannut edes odottaa.
PoistaNiin, onhan aika monilla naisillakin töitä, joista lähtemistä saa sumplia. Ja on muuten myös perheitä, jossain nainen tienaa enemmän, tai joissa tienesteissä ei ole valtavia eroja... Hienoa, että tuot esiin, että tahtoa se eniten vaatii! Ja tosiaan, varmasti joku ihmettelee, mutta ei se tarkoita, että ura kärsisi. Asenteetkin muuttuvat, sekä yksilötasolla, että yleisemmin, kun nähdään, että eipä tää nyt ollutkaan katastrofi.
PoistaTuolla ylempänä joku kirjoitti tulleensa itse rennommaksi äidiksi nähtyään, että lapsi ja isä pärjäsi hyvin vähän rennommalla ja boheemimmalla otteella. Nyt kun omat lapset on ihan kohta -asteella, mä todella toivon, että osaan itse suhtautua noin. Paha tapani on ajatella vähän joka asiassa, että kyllä mä tiedän parhaiten, mutta mikä minä sitä oikeasti olen määrittelemään, mikä on oikea tapa hoitaa asiat. Joo, varmasti mies tulee laittamaan lapselle joskus ihan naurettavat vaatteet, ja varmasti se unohtaa kammata hiukset (koska unohtaa kammata omansakin), mutta todennäköisesti se myös jaksaa halia lasta ihan loputtomiin, puhua hassuja ja kuunnella huolet.
Ja juuri näiden asioiden takia vaadin miestäni olemaan kotona lasten kanssa.
Meilläkin kaksi raskautta ja lopputuloksena kolme lasta. Elimme yli puolivuotta perheenä,jossa oli kolme alle kaksivuotiasta. Esikoinen siis sai pian seurakseen kaksossisarukset. Ei ollut vaihtoehtoa,haluaako isä osallistua vai ei,kun hoidettavia yks kaks tuommoinen jengi. Kyllä osallistui ja kyllä hoiti. Toisaalta kutkuttaisi,että joskus vielä kokisi vauva-ja taaperoajan niin,että olisi yksi sen ikäinen hoidettavana kerralla.Maria
VastaaPoistaVoin uskoa! En kyllä käsitä miten ihmeessä tuollainen kööri hoidetaan.
PoistaMeillä tilanne on perheessämme on kuin 50-luvulta. Mieheni ei halua jäädä lasten kanssa kotiin, kun minä palaan töihin, koska "onhan noita kunnallisiakin". Olen ollut todella surullinen siitä, sillä uskon, että hän vasta kotona ollessaan ymmärtäisi minua ja kotona olijan roolia ja vastuuta. Kaikenlaisia syitä hän on esittänyt, mutta ne ovat oikeasti pelkkiä tekosyitä. Meillä olisi rahaa elää minun palkallani ja yhteisillä tilillä olevilla rahoilla ainakin 4-6kk, mutta kun hän haluaa tehdä uraa eikä kotona olo näytä hänestä kovin hehkeältä.
VastaaPoistaJoten olen pikkuisen kateellinen kaikille niille, joiden mies on jäänyt kotiin lasten kanssa. Kannustaisin ehdottomasti tuota 6+6+6 -mallia, sillä tämä olisi kannustanut aivan toisenlaiseen keskusteluun meillä. En pidä puheenvuorosta "perheiden pitäisi saada päättää", sillä oikeasti niissä päättää joko äiti tai isä, meidän tapauksessa isä.
Joten vaihtoehdot ovat: lykkään pienimmänkin lapseni kunnalliseen hoitoon ja palaan töihin, jolloin meidänkin parisuhde tasa-arvoistuu hieman (kokemusta on), jään kotiin ja kannan jatkossakin vastuun lapsista (mieheni ei esim muista lasten harrastusaikoja/päiviä, ei tiedä koulun päättymisaikoja, ei ole ollut sairaiden lasten kanssa kotona, ei tiedä lasten vaate/kengänkokoja tai ole ollut yhdenkään lapsen kanssa muskarissa). Tai sitten eroan ja kannan loputkin vastuut, mikä ei tunnu houkuttelevalta, koska kuitenkin rakastan miestäni ja hän rakastaa lapsiaan.
Onko täällä ketään muita, jotka olisivat halunneet jakaa kodin vastuuta enemmän, mutta mies ei ole tullut vastaan?
Tietenkin on, emme vain kommentoi.
PoistaTää on monessa perheessä kipeä tilanne. Syitä tällaiseen perinteisiin rooleihin juuttumiseen on monia (mieskuvan kapeus, vertaistuen puute, kulttuurin paine) ja kun systeemi sen vielä mahdollistaa niin yritä siinä sitten puhua tasa-arvosta. :(
PoistaUpeaa, että joku uskaltaa sanoa, ettei kaikki omassa perheessä ole täydellistä, että vanhemmat ei ehkä halua samoja asioita!
PoistaMeillä on toivottavasti hyvin pian lapsia, joten aiheesta on keskusteltu aika paljon. Mies käyttää kaikki noi syyt vuorotellen - että hänen olisi nyt tärkeää edistää uraa, että hän ei ihan tiedä onnistuuko hänen vapaansa (sit se taukki kuitenkin kertoilee miten työkaveri just jäi isyyslomalle), että kun hän vielä opiskeleekin, että mä varmasti osaan hoitaa lasta paremmin ja hän sitten "tukee mun jaksamista"... kaikenlaista. Uskon, että ajatteluerot juontaa eniten siihen, että hänen äitinsä ei ole ollut töissä ollenkaan ennen kuin hän meni töihin, ja isänsä teki yrittäjänä tosi pitkää päivää. Mulla taas vuorotyössä ollut isä on hoitanut meitä arkipäivisin ihan pienestä asti ja ollut myöhemmin välillä melkein vuoden hoitovastuussa. Muutenkin mun isä on aina ollut tosi vahvasti läsnä mun elämässä, harrastanut molempien lastensa kanssa, touhunnut kaikenlaista ja ylipäätään pitänyt huolta. Ihan luonnollista siis, että ajatellaan asiasta eri tavoin, mutta ei silti mun mielestä ihan ideaalitilanne. Jatkamme siis yhä keskusteluja, ja toivon että mies sitten tulee olemaan kotona ja uskon, että sen myötä hän sitten näkee, kuinka tärkeää se on.
Helppoa, kun voi vaan todeta ettei hanki lisää. Valitettavasti kaikille homma ei ole noin yksinkertaista. Antaisin aika paljon numero kakkosesta.
VastaaPoistaOlen pahoillani puolestasi, tämä keskustelu koski kuitenkin vanhempien välistä yhteisymmärrystä.
PoistaOlen ammentanut vertaistukea näistä sun kirjoitelmista hyvinkin useasti. Kiitos sinulle. Lasten saldo tässä perheessä: 50% elossa ja 50% ei. Aika hyvä suhdeluku nykypäivänäkin. Tähän yhteen eläväiseen pienokaiseen tällä kokemuksella taitaa jäädä. Jokainen tyylillään. Kiitti sulle blogin pidosta ja jatka toki näiden viihdyttävien ja funtsittujen tekstien tuottoa, mä ainakin diggaan.
VastaaPoistaKiitos sinulle! Juuri taannoin katsoin Areenasta ohjelman perheestä, jossa esikoislapsi oli kuollut. Ohjelmassa pohdittiin mm sitä voiko lapsen jättämää tyhjiötä ikinä täyttää ja mitä pitäisi vastata kysymykseen, montako lasta perheessä on. Avartava ohjelma kerrassaan.
PoistaSukupolviongelma. On niin outoa, että äiti voi julkaista kuvan itsestään oma, nyt jo isoksi kasvanut lapsensa vatsassaan ja kirjoittaa alle "ei koskaan enää". Ja että voi käyttää sanoja "kyllästyttää jo etukäteen" ajatuksesta, että kolmas lapsi tulisi, vaikka lapset ovatkin "viihdyttäviä tapauksia". Puuttuu vain että kirjoittaisit "jos vahinko tulee, niin abortti ilman muuta". Olen hauskasta ja terävästä blogistasi vakuuttunut, että olet erinomainen äiti, joka rakastaa lapsiaan ja hoitaa ne hyvin, mutta tämä tapa puhua asiasta on niiiiiin outo. Onko vauva-aika todella painajainen, josta ei ole jäänyt muuta muistoa kuin oksennuksen ja kakkavaippojen haju ja korvia raastava parku? Eikö yhtään hyvää hetkeä tule mieleen? Siitä, jolle terve lapsi ei ole itsestäänselvyys, tämä tuntuu pahalta, vaikka tiedän että kyseessä on vain tyylin valinta. Vai onko kyseessä on rehellisyys, jota vanhempi sukupolvi ei vain suo itselleen silloin kun puhutaan niin pyhistä asioista kuin kunniatehtävä saada olla äiti?
VastaaPoistaHeh, sano sinä! Äitimyyttihän on yksi lempiaiheistani. Aloitin tämän blogin kontrastina äitimaailmalle, jota en oman kokemuksen perusteella tunnistanut ollenkaan. Sain tyylistä kommentteja enemmän alkuaikoina, mutta en enää pitkään aikaan. Mutta hyvä kun muistutit että tällainen retoriikka on vielä jostain näkökulmasta kummallista!
PoistaTulee mieleen moniakin hauskoja hetkiä vauvan kanssa, mutta vaakakupissa painaa parin norsun verran se duunin määrä. En ole äitityyppiä, joten mulle lapset eivät olleet ensinnäkään itsestäänselvyys (olisin hyvin voinut jäädä lapsettomaksi) eivätkä ne nytkään ole koko elämän tarkoitus, vain yksi - toki tärkeä - haara tässä sekamelskassa.
Ei. enää. koskaan. Kävin kääntymässä perhekahvilassa muissa asioissa ja siellä kyselivät että tuleeko vauvakuume. Yritin kiemurella kauniisti ulos tilanteesta, jossa (vielä) hehkeät parikuisten äidit hymyilee vauvaonneaan ja räjähtäneen näköiset vuosikkaiden äidit hörppi kahvia. Joo miten sen loukkaamtta ilmasee että ei tod tule kuume. Mulla on yksi lapsi. Sain sen yksin. Ajatuskin siitä että joutuisi olemaan raskaana, saati synnyttämään, on kamala. Inhoan pukleja, niskapaskoja ja sitä jatkuvaa pelkäämistä että hengittääkö ja onko nestehukka kun oksensi ja onko kakka normaalia ja miksi on maha kipäe ja niin edelleen. On se mukavaa kun ton 5v kanssa voi jo kommunikoida. Univelkakaan ei sovi mulle.
VastaaPoistaTää on niin totta! Lapsettomalle on kommentoitu niin monta kertaa, että "kannattaa varoa voi tulla vauvakuume". Ei ole kyllä ollut koskaan vaarana, päällimmäisenä tunteena lähinnä helpotus ettei itse ole tarvinnut hoitaa niitä niskakakkoja.
PoistaPirre
Hyvä kirjoitus! Onneksi olimme mieheni kanssa heti samalla aaltopituudella ensimmäisen lapsen ollessa vasta n 2 kk, eli tämä yksi riittää mainiosti. Päätös on pitänyt ja pitää, vaikka vauvavuosi on jo vuosia sitten jäänyt taakse.
VastaaPoistaVielä menisi! Olen itse suurperheestä ja olen aina haaveillut isosta perheestä. Mun mielestä semmoisena seitsemän veljeksen äitinä oleminen oli jotain aivan ihanaa.
VastaaPoistaNo, ensimmäinen poika oli kyllä tosi haastava tapaus :) Miehen kanssa puhuttiin jo ennen kihloja, miten toivomme perhe-elämän menevän. Halusin olla kotona lapsikatraan kanssa ja mies käydä työssä. Sopi meille molemmille. Sillä tiellä vieläkin ollaan.
Toivoin vähintään kolmea lasta ja nyt meillä on neljä, kun kolmas oli niiiin helppo ja suloinen tapaus! Mies ei ollut toivonut lapsia ollenkaan, ennenkuin meni naimisiin, mutta rakastaa nyt lapsia ihan yhtä lailla.
Haluisin vielä vauvan, mun mielestä se vauva-aika on ihan parasta aikaa! Meillä ei ole ollut koliikki- ekä muutakaan vakavia haasteita. Päivät on rytmitetty selkeästi, ja ehkä se on auttanut siinä, että olen jaksanut. Mies toki auttaa paljon ja nousee vieläkin enemmän yöllä kuopusta rauhoittelemaan, kun minä en herää niin herkästi.
Ainut mikä asettaa vähän esteitä vauvatoiveiden tielle on se, että kaksi viimeistä raskausta oli vähän raskaampia. Kolotuksia ja kipuja ja kummia vaivoja. Ehkä voisi adoptoida? Tai olla sijaisperhe. Lapset on meille rakkaita! Ja vaikka kodissa ei pörräisikään seitsemää veljestä, lasten kavereita on aina kylässä. :D
Hyvä ehkäisy ollut tämä vanhemmuuteen osallistuminen. Eli ei enempää lapsia näillä näkymin. Yksi on (just 4v), itse haluaisin joskus vielä toisen, mutta ei varmaan tule. Ei miehellä kotonaoloa vastaan ole mitään ollut, kaikkea muuta vaan. Helpointa on ollut se, kun toinen vanhemmista on ollut kotona.
VastaaPoistaAjankohtainen ja hyvä postaus! Meillä kaksi alle 4-vuotiasta ja olen suossa, mutta pattitilanne on se että työni on lastentarhanopettaja ja se vasta onkin raskasta ja tätä samaa. Pelkään siis, että olen valinnut väärän ammatin ja sen vuoksi joudun tekemään kolmannen, koska en halua mennä töihin ja kuunnella siellä tätä helvetinmoista vinkunaa ja kotona vielä lisää. Lapsetko ne saivat vihaamaan omaa alaa vai mikä tässä meni pieleen. Ehkä opiskelen tarjoilijaksi. Parin vuoden päästä saa laittaa piuhat poikki!
VastaaPoistaEi meillekään enää ikinä. Vaikka molemmat osallistuvat, on arki silti useamman pienen kanssa niin haastavaa ja stressaavaa molempien käydessä töissä, että mieluusti painuisin tästä talviunille. Ymmärrän vapaaehtoisesti lapsettomia todella hyvin.
VastaaPoistaLuettuani kirjoituksesi ja näitä kommentteja, olen entistä helpottuneempi, ettei mulle koskaan siunaantunut lapsia, vaikka niitä aikoinaan halusin. En ole edellä mainitusta huolimatta äitityyppi ja olen uupunut pelkästä ajatuksesta, mitä kaikkea lapsi olisi tuonut mukanaan. Ei olisi psyyke kestänyt.
VastaaPoistaLapsettomana sivustahuutelijana en voi sietää sellaisia isyysvapaan, isäkuukauden, vaimikähittosenytonkaan, pitäjiä, joille se on kalastusloma tai ihan vaan lomaa yhdessä perheen kanssa. Moni tuttu pitää isäkuukauden, mutta perheen äiti on myös kotona ja hoitaa kaiken, joten tämä vain tarkoittaa isälle extralomaa. Ei voi käsittää... Jos äiti ei palaa takaisin duunin täksi ajaksi, niin eikö se nyt ainakin voisi välillä vetää vähän happea ja viettää päiviä jonkin aikaa poissa, että isä saa/joutuu kunnolla viettämään aikaa lastensa kanssa?
VastaaPoistaMä nyt sorrun tähän ikiaikaiseen rimanalitukseen kun totean sulle että helppoo on huudella lapsettomana... Toki varmasti moni "lapsellinenkin" on tuosta asiasta samaa mieltä kanssasi. Meillä on tehty juuri tuolla tavalla jota sinä "et voi sietää", eli olen ollut kotona miehen pitäessä isäkuukautta (lapset 3,5 v. ja 1 v.), ja se on ollut meille ihan päivänselvä juttu, ja valtava helpotus. Mä olen ollut niin järjettömän väsynyt rikkonaisista öistä ja koko hereilläoloajan kestävästä palvelu-, viihdytys-, lohdutus-, avustus- ja vahtimisvalmiudesta, että ajatus siitä että mies on läsnä arjessa muutaman viikon, tuntui fantastiselta. Edellämainituista syistä en myöskään todellakaan olisi ollut kykenevä menemään tuoksi ajaksi duuniin, koska työni vaatii suht koht vireessä olevia aivoja ja nopeaa reagointikykyä. Lisäksi työni on luonteeltaan sellaista, ettei siellä voi vain pistäytyä muutamaksi viikoksi ja palata sitten kotiin. Mieheni puolestaan oli vauva-arjen ja työn yhdistämisestä (eli yhtä rankoista päivistä ja unettomista öistä kuin minäkin) niin väsynyt, että ilman isäkuukautta olisi varmaan joutunut ennemmin tai myöhemmin hakemaan sairaslomaa uupumukseen. Ollaan siis oltu todella kiitollisia siitä ratkaisusta että on saatu muutama viikko "lomailla" (lainausmerkit siksi, että arki kahden pienen lapsen kanssa on kaukana lomasta, niin rakkaita ja ihania kuin nuo kaikesta huolimatta ovatkin) ja tahkota tätä yhteistä urakkaamme YHDESSÄ ilman että uupumus on kasvanut sietämättömäksi ja johtanut masennukseen. By the way: yksi tärkeimpiä asioita joita äitiys on mulle opettanut, on se ettei kannata kovin kärkkäästi arvostella muiden (perheiden) ratkaisuja, niihin kun saattaa yleensä olla paljon syvemmät syyt kuin mitä päälle päin näkyy.
PoistaHyvä pointti tuo aiemman kommentoijan "vielä hehkeät" parikuisten äidit! Hymyilytti kolmen äippää!!
VastaaPoistaOlin valmis toisen lapsen hankintaan siinä vaiheessa että lasten ikäeroksi tuli 10 vuotra. Siinä vaiheessa (vasta) oli ehkä pahimmat muistot unohtuneet. Turhaa varmaan edes mainitakkaan, että se kakkonen ei sotten muuta tehnytkään kuin huusi. Ekan kerran nukkui kunnolla vajaan kahden vuoden ikäisenä. Olisin ollut jojon jatkeena jos tuo olisi ollut eka. Tokan kohdalla tiesi että se huuto loppuu joku kaunis päivä.
VastaaPoistaMies jäi kotiin kakkosen kanssa noin 4 kk ikäisenä. Minä heräsin 10 kertaa yössä ja tein 8 tunnin päivän töissä jatkaakseni sitten iltavuoroa kotona kun mies oli kuunnellut huutoa päivän. Oli raskasta mutta en olisi jaksanut kotona. Se 8 tunnin päivä töissä piti minun järjissäni. Mieheni oppi sen jälkeen miten tärkeää on että lapsella on kunnollinen ja sopiva vaatevarustus. Nykyään hän on se jonka "vetovuoroina" koti ja lapset on organisoidummassa kunnossa kun mun kanssa. Myös kaiken sen jälkeen hän on hyvin tarkka siitä että molemmilla vanhemmilla on oikein omaan vapaa-aikaan. Ei siis enään vain isällä.
Nyt se meidän 5,5 vuotias kakkonen on juuri mennyt ekaa kertaa yksin nukkumaan (ilman nukuttajaa) kiristyksen, uhkailun ja lahjonnan kautta.
Ja kiitos, se oli kyllä sitten tästä. Enempään ei pysty. Ei kertakaikkiaan...
T.päkkänä
Samoilla linjoilla mennään sinun ja miehesi kanssa. 5 ja 7 v poikien vanhempina pelkkä ajatus kolmannesta nostaa hien (kylmän sellaisen) pintaan. Toki rakastamme lapsiamme enemmän kuin mitään muuta, mutta EI kiitos kolmannelle. Vetovastuu on ollut kummallakin tasapuoleisesti vaikka minä johdinkin koti-orkesteria kummankin lapsen kohdalla vuoden verran. Yhdessä herättiin viikonloppu-aamuisin ennen sianpieremään (välillä jopa viideltä) yli-aamuvirkkujen lasten kanssa ja yhdessä on valvottu flunssa-kurkunpäätulehdus-korvatulehdus-oksennustauti-u name it-öisin. Yhdessä on siis vedetty tätä (kivi)rekeä ja tasan kumpikin tietää mitä elämä on kahden pienen lapsen kanssa. Hyvin tuli mies valittua ;) ja mies tietää minkälaiseksi hormoni-hirviöksi muutun imettäessä. Eli ei varmaan houkutteleva skenaario sekään...
VastaaPoistaNyt elämä maistuu tässäkin yrittäjäperheessä vaikka välillä meinataankin tipahtaa ruuhkavuosien tallottaviksi. Eli EI enempään lapsia meille kiitos!
Tiina
Meillä on uusperheessä kolme lasta, joista 3v10kk ja 2v yhteisiä. Minä palasin töihin lasten ollessa 8kk/10kk, tarhaan menivät 1v/1v2kk iässä. Vaikka/koska mieskin on ollut perhevapaalla puolisen vuotta kummankin kanssa ja hoitanut suurunitarpeisena allergisen korvalapsen rikkonaiset yöt, haluaisimme molemmat vielä neljännen lapsen perheeseen!
VastaaPoistaMeillä on pyritty jakamaan perhevapaat mahdollisimman pitkälle. Lapsia ei ole enää tulossa, mutta siihen päätökseen ei sinänsä hoitovapaiden jakaminen vaikuttanut. Onpahan vain sopiva määrä nyt ja huvittaa tehdä elämässä vähän muutakin kuin vauvoja. Ja onhan tämä useamman lapsen (joista osa nyt jo isompia) arjen pyörittäminen kahden matka- ja vuorotyötä tekevän aikuisen perheessä melkoista sirkusta. Ei nyt ihan äärirajoilla mennä, mutta enempää haastetta ei enää kaivata.
VastaaPoistaAnyways, perhevapaiden jakaminen on varmasti saanut meillä aikaan sen onnellisen tilanteen, ettei taloudessamme ole enää vuosiin riidelty kotitöistä, heräämis- ja nukuttamisvuoroista, vanhempien omasta ajasta tms. Kun molemmat vanhemmat ovat olleet lapsiarjen vetovastuullisia, hoituvat tällaiset, nähdäkseni perusasiat, omalla painollaan, sujuvasti sopimalla tai tarvittaessa kompromisseja tehden. Joka tapauksessa vaivattomasti. Olen tilanteesta todella onnellinen.
Ehkä minun ja puolison välillä yksi ero on se, että minusta nuo lapset ovat nykyään jotenkin erityisen ihania, koska olen saanut riittävästi keskittyä myös töihini. Ja puolison näkökulmasta taas lapset tuntuvat olevan erityisen ihania sen vuoksi, että hän on saanut riittävästi (suomalaiseksi mieheksi epätyypillisen paljon?) keskittyä myös hoitamaan heitä. Tällä on ehkä jotakin tekemistä raskaus-synnytys-imetys-asian kanssa. Perustelen kantaani sillä, että tutuista kahden äidin perheistä niissä, joissa vain toinen on synnyttänyt, tunnistetaan tämä tilanne kun taas niissä, joissa molemmat ovat synnyttäneet, ei tällaista huomiota ole tehty.
Tulevina vuosina on muutenkin luvassa mielenkiintoista (ja mies-nainen-biologia-oletuksia kumoavaa) verrokkidataa erilaisista perheiden dynamiikkaan liittyivistä asioista, kun sateenkaariperheiden määrä entisestään kasvaa.
Olen huomannut, että kun lapsia on monta, lasten- ja kodinhoito tasa-arvoistuu väkisinkin. Ainakin meillä näin on tapahtunut. Lapsia on neljä (ja ehkä tulee vielä lisääkin) ja tekemistä on niin paljon, että sitä riittää miehellekin enemmän, kuin ikinä ehtii tehdä. Minä olen aina ollut kotona ja mieheni on pitänyt kolmen viikon isyyslomat joka kerta, mutta isäkuukaudet ja muut isän vapaat olemme jättäneet väliin.
VastaaPoistaIsä on silti lasten elämästä perillä ihan yhtä paljon, kuin itsekin olen ja ottaa usein kotiin tullessaan heti ovalta "kopin" kun lähden omiin menoihini/ opiskeluihini jne. Tai kun olen esim. reissussa viikon. Tai vaikean raskauspahoinvoinnin kourissa. Ei mitään ongelmaa isällä hoitaa kaikkea.
Ehkä tämä sitten riippuu isän persoonallisuudesta ja sitoutumisen tasosta? Oma mieheni on sellainen osallistuva ja havainnoiva tyyppi muutenkin. Perhe ja koti on aina ollut yhteinen yritys meille molemmille, vaikka näennäisesti perinteisen työnjaon olemmekin valinneet. Säännöllisesti ihmetyttää tämä perhevapaiden 6+6+6 -systeemin pakkosyöttö argumenttina esim. juuri isän vieraantuminen lapsista. En tunnista omaa miestäni tai lapsiani näistä kuvauksista ollenkaan.
Perhevapaiden korvamerkitseminen isälle vaikeuttaisi meidän elämäämme paljon. Monilla näin ei ehkä ole, ja jotkut isät eivät kenties osaisi kantaa vastuutaan muutoin, kuin pakon edessä. Mutta kaikilla tämä ei ole todellisuutta. Omaa ystäväpiiriä katsellessa uskallan väittää, että mieheni on lapsilleni jopa läheisempi, kuin yksikään porukan koti-isänä ollut.
Nyt perusteluja: millä tavalla isän korvemerkitty osuus vaikeuttaisi teidän elämäänne?
PoistaTäällä vasta funtsitaan lisääntymistä ja korvamerkityt vanhempainvapaat laittavat ajatuksenakin kiroilemaan. Taloudessamme tilanne on niin, että mies tienaa noin kolminkertaisesti minuun verrattuna. Jännästi mm. asuntolaina ja muut elämisen kulut on tullut laskettua isojen tulojen mukaan. Systeemissä on (käsittääkseni) vielä sellainen hauska jippo, että korkeinta vanhempainrahaa saa lapsen ensimmäisiltä kuukausilta - siis niiltä, kun sen ruokkivan tissin on hyvä olla lähellä. Miehellä ei ole mahdollisuutta kovin hyvää korvausta saada. Tasa-arvoa?
PoistaNäinpä meidän hypoteettinen lapsemme pääsee/joutuu päivähoitoon vuoden ikäisenä, kun perheen taloudellinen tilanne ei karmaisevaa tulojen pudotusta ainakaan puoleksi vuodeksi salli. Tasa-arvon edistämiseksi tehty malli ei oikeasti edistä tasa-arvoa, vaan molempien vanhempien työuraa. Kuka kärsii? Ehkä ei kukaan, ehkä lapsi.
Olen feministi ja puolustan tasa-arvoa, mutta keinoissa on oltava jotain järkeä, pakottamalla harvoin tapahtuu edistystä. Meitä perheitä kun on erilaisia muutenkin kuin sateenkaaren väreissä.
-Eliisa
P.S. Käsitykseni mahdollisista korvauksista perustuu Kelan sivuilla nykyisin olevaan laskuriin. Korvaako 6+6+6 -malli isälle paremmin?
Poista-Eliisa
Uaah, kyllä on niin väärinkäsityksiä täynnä tämä aihe että pakko postata tästä vielä uudestaan.
Poista6+6+6 on siis ehdotettu perhevapaiden malli, jossa perhevapaat on jaettu kolmeen kuuden kuukauden jaksoon: yksi äidille, yksi isälle ja yhden vanhemmat jakaisivat keskenään. Vapaajaksoja voisi käyttää lapsen kolmivuotispäivään asti. Vapaan ajalta maksettaisiin päivärahaa 80 prosenttia aiemmista ansiotuloista. Että kyllä, tässä on nimenomaan nyt porkkanana se, että miehen kotonaolo ei romahduta taloutta ja samalla lapsi saa olla pitempään kotihoidossa.
OOH! Tässähän pitää alkaa lisääntymään. :D
PoistaRehellisyyden nimissä tätä sitten eilen illalla kauppareissulla pohdiskelin. Jäisikö tuo mies oikeasti silti kotiin? Puoleksi vuodeksi? Toisaalta pari kuukauttakin voisi olla edistystä sekä perherauhan että tasa-arvon suuntaan.
-Eliisa
Saisimme vähemmän tukia, jos 6kk vapaata jää kokonaan käyttämättä. Työpaikan etsiminen ja saaminen puoleksi vuodeksi on myös aikamoinen projekti. En siis tässä vaiheessa kuitenkaan olisi vielä jäämässä työelämään pysyvästi. Vakituista työpaikkaa, mihin palata, minulla ei vielä ole, koska sain maisterinpaperit vasta kolmannen lapsen syntyessä.
VastaaPoistaTuohan ei pidä paikkaansa. Saisitte 6+6+6 mallissa enemmän tukia kuin nykyään vaikka isä jättäisi oman osuutensa käyttämättä. Ansiosidonnainen isyysvapaa on isossa kuvassa ainoa selkeä kannustin saada isät osallistumaan lasten hoitoon. Syyt kirjoittelinkin jo tämänpäiväisessä kolumnissa. :)
PoistaKirjoitin äsken pitkän viestin, mutta nyt se on kadonnut jonnekin avaruuteen. :D
VastaaPoistaJoka tapauksessa. Perhe, jossa isä käyttää vähintään 6kk vapaasta, saa enemmän yhteiskunnan tukea, kuin perhe, jossa äiti on koko ajan kotona. Mielestäni tämä asettaa perheet epätasa-arvoiseen asemaan valintojensa takia. Tietenkin monien mielestä yhteiskunnan ei tarvitsekaan tukea ihmisten omista valinnoista johtuvaa sitä tai tätä. Voidaan tietenkin kyseenalaistaa koko tukijärjestelmä ja vaikka koko päivähoito. Mutta jos rahaa kerran jaetaan, perheiden tasapuolisuus olisi mielestäni tavoiteltavaa.
Kaipaisin avarakatseisuutta kaikilta osapuolilta. Monenlaiset perhejärjestelyt voivat olla yhteiskunnan tuen arvoisia. Mielestäni perheiden hyvinvointia tulisi tarkastella kokonaisuutena. Eli perhe on se yksikkö, jota tuetaan. Ei äiti tai isä erikseen. Tai tällainen ajattelu on todella vierasta monissa perheissä. Tuntuu keinotekoiselta.
Kolumnissasi mainitut asiat ovat sellaisia, joita on nyt rummutettu pitkään. Ymmärrän hyvin, että monilla on kova palo saada tiettyjä muutoksia aikaan. Mutta esitetyt kuvaukset eivät istu läheskään kaikkiin perheisiin. Koko keskustelu kuulostaa itsestäni monesti jotenkin absurdilta. Meille yritetään ikään kuin ulkoapäin sanoa, että meillä on perheessä nyt joku iso ongelma, johon yhteiskunnan on puututtava. Tai ainakaan sitä ei saa tukea. :)
Yhteiskunnan näkökulmasta rahat jaetaan, ei yksittäisen perheen. Tällä hetkellä isyys kaiåpaa enemmän tukea kuin äitiys, kuten teidänkin tapaus osoittaa. Äitien pitkää kotonaoloa taas ei kannata tukea. Valinta on silti jokaisen perheen oma, tarjolla on vain porkkanaa, ei keppiä.
PoistaMinun näkökulmastani tasa-arvoa olisi se että molemmille vanhemmille olisi yhtä suuret kiintiöt. :) Hyväksyn kuitenkin sen, että äitimyytti elää ja voi hyvin ja täten heikentää minunkin työllistämismahdollisuuksiani, mutta sen puolustajaksi minusta ei ole.