Eräänä iltana hän oli tekemässä ipanoille iltapalaa ja availi keittiön kaappeja sattumanvaraisesti. Samalla hän puhisi, ettei löydä kaapeistamme mitään.
Yllätyin kommentista. Miten niin ei löydä?
Naurettava väite. Hänen sekavista kaapeistaan ei löydä mitään. Hänhän se täyttää astianpesukoneen ja kuivauskaapin väärin, laittaa juustohöylän kummalliseen paikkaan ja viikkaa vaatteet ihan miten sattuu.
Kalikka kalahti, koska olen perheemme kaappivastaava. Pidän siitä, että kaappien sisältö ei räjähdä silmille, kun oven avaa, ja että kaikelle on oma paikkansa. Luonnollisesti mielestäni perheemme ruoka-, eteis- ja vaatekaapeissa vallitsee täydellisen looginen järjestys.
Nimittäin se sama, mikä meillä oli lapsuuden kodissani. Ja se järjestys on selkäytimessä. Osasin äitini kodissa kattaa joulupöydän ihan intuitiivisesti, vaikka keittiö ei ollut enää se lapsuuden kodista tuttu.
Kulttuurien törmäämisestä puhutaan yleensä perheissä, joissa toinen vanhempi ei ole suomalainen, mutta ehkäpä ilmiö näkyy jossain määrin ihan kaikissa perheissä. Kahta samanlaista kotia ei ole, vaikka kansallisuus (sosio-ekonomiset tekijät mukaanlukien) olisikin sama. Näkemyseroja voi olla sekä puolison että puolison vanhempien kanssa.
Erot eivät tietenkään rajoitu vain kaappeihin. Paitsi kaappilogiikan myös muiden perinteiden ja tapojen yhteensovittaminen on opettelu-, asenne- ja neuvottelukysymys. Harvemmin on olemassa mitään oikeaa vaihtoehtoa, vaan tarvitaan kompromisseja - saneleminen ei ole vaihtoehto, jos ilmapiiri merkitsee mitään.
Nyt kun olemme tunteneet toisemme yli kymmenen vuotta, alan jo osata etsiä lautasliinoja olohuoneen puoleisen piirongin laatikosta ja muistan, että talouspaperia heillä ei ole. Ymmärrän että kun he puhuvat piikeistä, he tarkoittavat ruotoja. Ja on itse asiaa ihan kätevää, että heillä käytetään veitsen sijaan saksia lasten spagettien pilkkomiseen. Olen myös ottanut käyttöön anopin nyssäkkästrategian mökkipakkaamisessa. Kaikki käy, kunhan joulupöydässä on herneitä ja lanttulaatikkoa.
Kertokaapa, oletteko törmänneet tällaisiin perhekulttuurieroihin? Löytyikö ratkaisu?
KYLLÄ! Kulttuurieroja meillä tosin on jo oman äitini kanssa. Olen männä viikon siivonnut kaappeja kun sitä edeltävän viikon olimme miehen kanssa reissussa ja äitini oli lapsia hoitaessaan myös ottanut asiakseen kaappien uudelleen järjestämisen. Enkä löydä siitä järjestyksestä mitään. Naurattaa kun esim sokeri on kaapissa etusijalla, eikä meillä sokeria käytetä kuin leivonnassa. Vanhempieni kodissa sokeri esim on aina kahvin kanssa esillä joten on luontevaa että sen saa kaapista nopeasti esille. Ehkei nämä sitten ole kulttuurieroja vaan ihan käytännön sanelemia juttuja? Tosin mies ei aina minun kaappilogiikkaa ymmärrä, mutta ehkä toisen 17 vuoden yhteiselon jälkeen ollaan samalla aaltopituudella? Mies ei myöskään ymmärrä että kala siivotaan, hänen mielestään se perataan :)
VastaaPoistaMeillä vakioaihe riidoissa on se, missä vaiheessa siivousta imurointi ja pölyjen pyyhintä tehdään. Mun logiikalla ihan lopussa ja siten, että ensin pölyt. Miehen kotona siivous saatetaan aloittaa imuroinnilla ja pölyt pyyhitään sen jälkeen. Asia on ratkennut sillä, että meistä vain jompi kumpi siivoaa eli viikkosiivous suoritetaan aina yksin ;)
VastaaPoistaKulttuurit kohtaavat myös jouluisin. Onnekseni olen ollut vain kerran miehen suvun joulunvietossa. Siellä on aina sen verran paljon porukkaa, että ollaan oltu jouluisin minun huomattavasti pienemmän suvun kanssa. Meillä jouluna pukeudutaan siististi (ei kuitenkaan juhlavaatteisiin, vaan esim. neule ja farkut tms). Miehen kotona ollaan collareissa. Meillä ruoka vaihtelee eri vuosina ja perinteisistä on mukana just ne, joita joku kokee oikeasti haluavansa. Miehen kotona on vain ne perinteiset ja sillä kerralla, kun olin siellä, tekivät varta vasten mulle oman ruokalajin, kun en syö punaista lihaa. Miehen perhe pelailee illalla ja se oli taas kiva tapa verrattuna meidän perheeseen :)
Kaappien sisällöstä emme keskenämme kinastele, vaan kaikki on just siellä, missä niiden meidän mielestä kuuluukin olla. Astiat siten, että astianpesukoneelta ei tarvi juurikaan ottaa askeleita ja ruokatarvikkeet siten, että ovat hellan lähellä (juu, keittiöremontissa otettiin nämä asiat huomioon) :D mutta yhden kaverini keittiössä tavarat ovat aina just siellä, missä viimeiseksi niiden kuvittelisi olevan :D
PoistaMulle räikein ero on ollut se, että miten eri kodeissa viikataan lakanat. Asun nyt alivuokralaisena ja mun piti opetella ihan uusi tapa viikata lakanat, koska sillä tavalla miten itse olen aina viikanut, lakanat eivät mahdu niiden säilytyskaappiin.
VastaaPoistaSama juttu entisessä kodissani: ystävä yökyläilyn jälkeen viikkasi lakanan ja se oli ihan outo paketti. Pitkulainen kuikula, ei, ei, ei, väärin. Heillä oli aina tehty niin. :)
-A
Kyllä ! Meillä on niin erilaiset keskustelukulttuurit perheissämme - meillä asioista puhutaan suoraan ja avoimesti - heillä taas ei. Välillä on kyllä oltu niiin pahalla törmäyskurssilla appiukkona kanssa, että ! Lisäksi on mun mielestä asioita, joihin appivanhempien ei tarvitsisi puuttua ja jos lapsen vanhemmat ovat läsnä, niin täytyy ymmärtää, että he päättävät lapsen kasvatukseen liittyvistä asioista ja siihen ei isovanhempien pidä puuttua.
VastaaPoistaJoojooojoooooooooooo! Meillä kotona on tapa, että apua saa aina kun pyytää (tai kun on selkeästi niin hätää kärsimässä ettei tarvitse enää edes pyytää), mutta sitä apua annetaan toista kunnioittaen eikä missään nimessä tunkeuduta toisen reviirille. Esim. mun mummo on hoitanut meidän kotikodin pyykkihuollon niin kauan kuin muistan, mutta teki sen lähestulkoon aina niin, ettei äiti ollut kotona. Näin äitin ei tarttenut potea "buhuu mikä paska äiti oon kun en saa ite pyykkejä laitettua"-kriisejä, mutta homma hoitui nätisti. Samoin mummo ei koskaan, ei ikinä, ei milloinkaan vaatinut edes kiitosta hommistaan, ei kertonut jos oli käynyt, eikä missään tapauksessa koskaan kysynyt esim. "huomasitko että kävin?". Korkeintaan jos oli ihan jotain käytännön asiaa, tyylillä että pyykkikoneessa on joku rikki, ootko huomannut, mutta muuten ei koskaan.
VastaaPoistaVrt. appiukko, joka kyllä auttaa, mutta tekee siitä niin järjettömän numeron että mulla menee hermo alle sekunnissa. Nyt esim. loppuraskaudessa kun en todella pysty oikeesti mihinkään (rv34 ja oon nukkunut viimeksi yli 8h ja yli 3h pätkissä rv24-25..........), meillä on lievästi sanottuna sen näköistäkin että nyt on äitillä vähän hermo tiukalla ja jaksaminen kortilla. Ja sitten appiukko päättää pitää mulle ensin 15min saarnan siitä, kuinka meillä on niin paskaista että meidän pitäis lähteä viikoksi evakkoon jotta tän sais edes jotenkuten asuttavaan kuntoon, sen jälkeen pokkana väittää että on vaan huolissaan lapsista ja vielä sen jälkeen soittaa MIEHELLE ja "pyytää anteeksi" eli sanoa että voisi tulla joskus vähän kaveriksi... niin... ja sitten mun pitäis ottaa se nöyränä tänne kaveriksi siivoamaan. poishfjspoakdåpadldaopasådl. Eikä ollut edes ensimmäinen kerta. Esim. viime talvena mies oli työreissulla ja uunipuut loppui liiteristä kesken viikon. Mun isä: kävi töitten jälkeen mun ollessa lapsen kans muskarissa ajamassa meille puita liiteriin. Appiukko: tuli lauantaiaamuna meidän vielä nukkuessa hirveällä kolinalla sisälle, haukkui miehen pystyyn kun ei ole viitsinyt edes sen vertaa huolehtia että puut riittäisi viikoksi, kävi ajamassa liiteriin puita, tuli sisälle, kysyi keitänkö kahvit ja voivotteli selkäänsä kun pitää toistenkin puut ajaa eikä omat riitä. Voi luoja.
NONIIIIIIIIIN ei huomaa että joku vähän unettomuusraskaushöyryissä täällä avautumassa taas :D
Voimia <3
PoistaVoi ei, kyllä tollaseen menee hermot vaikkei olis ees loppuraskaus! Jos auttaa, niin ei sit voi kiukutella siitä tai nostaa meteliä. Jaksamista!
PoistaKyllä appiukot ovat pahimpia, ei todellakaan anopit. Aina pitäisi olla kiittämässä ja anomassa, että jos hän voisi mitenkään tulla käymään, kun olisi niin mahtavaa nähdä. Itse hän ei tokikaan ehdota, että voisi tulla kyläilemään ja tapaamaan lapsenlapsia, koska se on kuulemma AINA jälkikasvun tehtävä, jos haluaa nähdä. Pikkaisen rasittavaa sanoisin...
VastaaPoistaOh, kiinnostavaa, siis tuo appiukkonäkemys! Mulla on näköjään osunut ihan helmi appiukoksi. Tarjoaa apuaan niin vaivihkaa ja pyyteettömästi, että melkein nolottaa. Esimerkiksi kymmenisen vuotta sitten, kun olin vielä opiskelijana kesätöissä, tuli joskus ohimennen puheeksi viikonloppulounaalla työmatkapyöräilykeskustelun tuoksinassa, että mun pyörästä oli soittokello hajonnut. Maanantaina, kun lähdin töistä, ihmettelin olinko seonnut, vai oikeastiko näin upouuden soittokellon polkupyörässäni. Tällaisia "yllätyshyökkäyksiä" on tullut vuosien varrella lisääkin - appi saattaa vaikuttaa siltä, että syventyy lehteen tai radion keskusteluohjelmaan, mutta kuulee kuitenkin keskusteluista aina jonkun yksityiskohdan, jonka sitten hipihiljaa käy korjailemassa kuntoon. Nolostuu, jos kiittelee vuolaasti, mutta on varmaan kuitenkin hiljaa mielissään, kun sai autettua. Anoppi on myös sellainen, että on aina valmis kuuntelemaan ja miettimään ratkaisuja ja nyt kahden pikkulapsen pahimmassa valvottamisvaiheessa tarjoutuu usein miehen työmatkojen aikana ottamaan lapset illaksi hoitoon, tietää hyvin että itse en kehtaa pyytää apua. Ei kuitenkaan tuppaa meille tai koskaan kerro, miten meidän pitäisi asiamme järjestää.
PoistaOma isäni oli passiivisaggressiivinen ja välillä ihan suoraankin aggressiivinen k**ipää, johon en näin aikuisena pidä enää yhteyttä. Miehen perhekulttuurin "autetaan toista, vaikka itsellä olisi miten kiire" -asenne yllättää aina vain. Äitini auttaa kyllä, etenkin jos pyytää, mutta vähän eri tavalla kuin anoppi, tulee esimerkiksi meille kylään illaksi ja tuo ruokaa tullessaan ja pitää seuraa lapsille kun siivoan keittiötä. Usein koen tilanteet niin, että ne ovat kuitenkin hänelle pitkän työpäivän jälkeen rasitteita, ja hänen puheistaan voi herkemmin erottaa puolivillaista arvostelua, tyyliin: "Ai noinko teillä tehdään? No silloin kun te olitte pieniä, minä kyllä sitä ja tätä ja tuota, ja kyllähän lapsi sitä ja tätä ja onko sitten ihmekään jos sitä ja tätä."
No, kaiken kaikkiaan koen olevani onnekas, kun on turvaverkkoa lähellä. Ihan sama, missä kaapissa kullakin on lakanat ja miten taiteltuina. Itse en mankeloi ja rullailen liinavaatteet miten satun pystymään kahdelta koheltavalta lapselta ;-) Äidilleni tietysti suuri järkytys.
Meillä ei oikeastaan ole törmäyksiä, koska jos joku tulee meille hoitamaan lapsia, otan kaiken tarvittavan jo valmiiksi esille. Niitä ei sitten tarvitse - välttämättä - etsiä. Oma äitini käy meillä harvoin hoitamassa, mutta silloin kun käy, ei löydä mitään ja sotkee kaikki paikat (erhm, se on kuitenkin loppujen lopuksi varsin pieni murhe!) :D Minäkään en tahdo vanhempieni luona löytää mitään ilman neuvoja/penkomisia. Johtuu ehkä siitä, että kyseessä ei ole lapsuuden kotini - uuden kodin huonejärjestykset ovat aivan erilaiset kuin lapsuudenkodin, samoin kuin kalusteet ja ylipäätään koko asunnon koko/pohja ovat toisenlaiset. Onkohan ainuttakaan huonekalua kulkenut mukana koko matkaa? Anoppi taas on käynyt meillä viimeksi kuusi vuotta sitten - palkatut lastenhoitajat taas eivät kauheasti kommentoi. Appi käy harvakseltaan, mutta hän pysyttelee kaapeista loitolla ;)
VastaaPoistaMiehen kanssa meillä on aika vähän ollut perinteissä sovittelemista - johtuen varmaan meidän kohtuullisen perinteisesti toteutetusta työnjaosta. Koska olen aina ollut enemmän kotona, olen varmaan viimeistä senttiä myöten järjestänyt tavaroille paikat. Miehellä ei ole siihen koskaan ollut erityistä kommentoitavaa. Tietysti systeemi on vaatinut myös nieleskelemisiä, sillä ei se enemmän kotona oleminen ole minulle(kaan) mikään kutsumus ollut. Lähinnä nykyisellään miehen työn pakolla sanelema - jos toinen mm. matkustaa kohtuullisen paljon, toiselle jää niiksi ajoiksi täysi vastuu. Kun ei niitä avustavia käsiä ole niin useita niille matkustusajoille, on arki suunniteltava sellaiseksi, että yksi ihmisen sen voi hoitaa (ilman järjen menetystä).
Juhlapyhien vietot taas ovat meillä muovautuneet omanlaisiksi pikkuhiljaa. Joulussa oli suurimmat erot. Arkitavat taas ovat tuntuneet muodostuvan molemmilla vähän erilaisiksi kuin mitä ne kummallakaan ovat lapsuudenkodissa olleet. Ne ovat tulleet tarpeesta tehdä jotain toisin kuin mitä omassa kodissa tehtiin. On pitänyt keskustella, mikä olisi sopiva tai parempi tapa. Kumpikaan meistä ei kestä kaaosta, joten sen estäminen on ollut ihan ykkösenä kaikessa :D
Meillä on 5,5 vuoden yhteiselon jälkeen tullut vastaan lähinnä yksi ärsyttävä appivanhempiin liittyvä asia: Anoppi on lääkäri ja poikansa mielestä tietää kaiken. _Mitään_ ei siis uskota ennenkuin on kysytty äidiltä. Kyllä ottaa hermoon, ei hyvä luoja... :)
VastaaPoistaKuitenkin siis - lisään vielä edelliseen - lähes kaikki (paitsi kaappitavaroiden paikat, heh!) on pitänyt jotenkin ihan eksplisiittisesti ottaa esille: "miten tämä nyt tehtäisiin?" Omat vanhempani olivat omilta kotoa opituilta perinteiltään aivan erilaiset, mikä oli suorastaan itsestään selvää. Äiti ja isä tulivat aivan erilaisista kodeista ja heillä oli aivan omat tapansa. Se tuntui normaalilta. He tosin eivät juuri neuvotelleet, vaan yrittivät toteuttaa omia tapojaan saman katon alla (ja siis edelleenkin).
VastaaPoistaMinusta on siis aina ollut normaalia, että on monia tapoja, eikä niistä välttämättä edes koskaan päästä täysin yksimielisyyteen. Silti voidaan jatkaa sitä yhteiseloa. Pyykinpesusta sen sijaan joskus väitellään - mutta viikkaukset hoidetaan aina yhteistuumin ja sovussa ;D Se voi muuten lapsiarjen keskellä olla lähes meditatiivinen jaettu hetki, vaikka ei uskoisi. Toistuva rituaali, jonka aikana tehdään samat kuviot ja jutellaan päivän asioista. (Kaikilla meillä omituisuutemme...)
Perhekulttuuri on todellakin voimissaan! On todella mahtavaa ja huojentavan helpppoa hääräillä siskojen keittiössä kun kaikki löytyy, tavaroita osaa todellakin ihan automaattisesti etsiä juuri sieltä missä ne omassa keittiössäkin sijaitsevat, ja kappas, sieltähän ne todellakin löytyvät. Kyllä on kätevää.
VastaaPoistaMun ex-anoppi laittoi aina tyhjän uunipellin säilöön sinne uuniin. Joka hemmetin kerta, kun tein siellä ruokaa, otin sen pellin sitten tulikuumana sieltä uunista pois, kun en tietenkään muistanut etukäteen, että siellähän se on. Ex-mies sitten ilmeisesti tästä inspiroituneena laittoi kuuman pellin usein heti sen tyhjennyttyä takaisin uuniin - ja tääkin johti siihen, että mä lämmittelin niitä peltejä. (Ihan idioottia muuten laittaa se pelti tietoisesti kuumaan uuniin, leivinpaperithan siinä palaa. Ei ihme että se on exä.)
VastaaPoistaMun anopilla on ihan sama! Paitsi että pellin päällä on usein myös paistinpannu säilössä. Ja samalla tavalla aina onnistun kuumentamaan ne :D
PoistaMeillä on se uunin alalaatikko mitotettu silleen, että sinne ei ees mahdu kaikki uunipellit kerrallaan (joita tuli kolme uunin mukana + ritilä) eli siinä on käsittääkseni tarkoituksenakin, että yksi pelti on aina uunissa.
PoistaEhkä oudoin perhekulttuurinen ero aikoinaan 70 -luvulla, oli kun keräsin ruokailun jälkeen astioita pöydästä tiskattavaksi. No pinosin lautaset päällekkäin. Kuulin ettei niin kannata missään tapauksessa tehdä, koska sittenhän lautaset pitää pestä myös alapuolelta. Juu meillä kotona ne oli upotettu tiskialtaaseen ja pesty yltympäriinsä, niinkuin muutkin astiat.
VastaaPoistaMinä opin lähihoitajan työssä myös tuon saksien monikäyttöisyyden myös ruuan laitossa. Pannarit, letut ja pitsat sai helposti sopivan kokoisiksi paloiksi saksilla - en ymmärrä miten olen edes pärjännyt ilman saksia paloitellessani pellillistä pannukakkua :D
VastaaPoistaMun ja miehen eka kunnon riita taisi koskea sitä, miten päin aterimet laitetaan telineeseen kuivumaan :D Nykyään mulle on muuten ihan sama, mutta pyykkeihin ei täällä koske kukaan muu kun minä!
VastaaPoistaTämä ei niinkään ole kulttuuriero ymmärtääkseni vaan vain ero mun ja poikaystävän toiminnan välillä. Mä lajittelen pyykin ainakin vaaleaan, tummaan, sekaväriseen ja liinavaatteisiin. Poikaystävä vain liinavaatteisiin ja vaatteisiin. Mäkätän sille sitten enkä anna sen pestä valkoisia vaatteitani. Kuinkas ollakaan, arvatkaapa kutistinko elämäni ensimmäisen kerran villapaidan poikaystävän luona vähän ennen yhteenmuuttamista. Sen ainoan kerran! Tyyppi oli kyllä ihailtavan rento asian suhteen, mutta halusi kyllä panna ehkä 2-vuotiaalle sopivan paidan talteen...
VastaaPoistaMä veikkaan et mä niin löytäisin kamat sun anoppilasta. Hahhah. Ja anoppisi heti tajuaisi omassa huushollissani ,että mikäs nyssykkä se tuossa tönöttää..terkkui vaan! ;)
VastaaPoistaSylvia
Mietin tässä just että jos ottaisin kaapeista pois kaikki ne ruokatavarat missä hinta on markkoina, tavarat ei ehkä räjähtäis silmille. Minunkaan silmilleni. Kyllä minäkin tykkäisin siisteistä kaapeista mutta en tykkää siivoomisesta.
VastaaPoistat. anoppi
Ihana!! :)
PoistaMusta tuntuu että mun mies ei ole lapsuudenkodissaan tehnyt yhtään mitään vaan ollut passattavana, koska hänellä ei ole yhtäkään tapaa tai siivouseroa joka eroaisi musta. Kaikki mun tavat käy :D
VastaaPoistaSitten taas kun ollaan anoppilassa, niin annan suosiolla anopin tehdä kaiken, koska a) mä en löydä niistä kaapeista mitään eikä se halua mun tonkivan niitä b) aina kun oon täyttänyt tiskikoneen, se järjestää ne kamat uusiksi ja c) siellä on aina niin siistiä että tuskin uskallan liikkua ettei pöly leviä :D
Joulu on ehkä kaikkein pahinta. Mieheni on opetettu siihen että lahjoja pitää olla paljon, niiden arvolla ei mitään väliä, laitetaan vaikka kumpikin sukka omaan pakettiinsa ja hammastahnaa joululahjaksi että vaan on paljon paketteja. Minä taas olen tottunut siihen että lahjoja on vain muutama, eikä yritetä väkisin keksiä paketoitavaa. Suuresta lahjamäärästä huolimatta mies olettaa että minä olen saanut lahjapaperit lajiteltua uudelleenkäytettäviin ja poltettaviin suunnilleen silloin kun joulupukki menee ovesta ulos. Minä sen sijaan haluaisin oleilla rauhassa aattoillan enkä käyttää sitä siivoamiseen. Ruoaksikin pitää laittaa samaa lihapullia ja perunoita kuin arkenakin - minä taas söisin perunalaatikkoa ja kalaherkkuja edes kerran vuodessa.
VastaaPoistaJoku lautanen väärässä kaapissa on siihen verrattuna pientä.
Apua, tämä voisi olla mun kirjoittama! :-D Paitsi, että ei paljon naurata. Joulua odotellessa...
PoistaEi vitsi miten silmiäavaava kirjoitus!! Ymmärrän nyt miestäni niin paljon paremmin ja myös anoppia. En missäänimessä kuitenkaan ymmärrä heidän tapaansa ja logiikkaansa järjestellä asioita mutta ymmärrän miten homma toimii. Verenperintönähän kaikki oppi siirtyy ja asia on vain hyväksyttävä. Mieheni tosin nauraa usein äitinsä logiikalle esim. säilyttää puhelimen laturia lusikkalaatikossa mutta itse ihan samaan "no kun siellä oli tilaa"-logiikkaan perustuen tunkee taulun kenkäkaappiin..
VastaaPoistaMeillä on niitä ihan varsinaisia kulttuurieroja, eri mantereilta kun ollaan, mutta näin eri maiden kansalaistenkin välisessä liitossa oikeasti monet asiat ovat PERHEkulttuurieroja:
VastaaPoistaMillaisen keskustelukulttuurin on kotoa oppinut? Kuinka tärkeää on olla kohtelias tai rennosti röyhkeä, antelias tai rahoista tarkka? Laitetaanko ruoka valmiiksi lautaselle vai hakevatko kaikki haluamansa liedeltä? Syödäänkö aina yhdessä pöydän ääressä vai onko normaalia syödä sohvalla tai lukea samalla kirjaa? Millainen suhde on perhejuhliin (joka juhlan äärelle koko suku koolle vai kerran kahdessakymmenessä vuodessa)? Mitä on oppinut arvostamaan ja mitä arvostelemaan?
Toki jotkut asiat ovat varsinaisia kulttuurierojakin, niitäkin riittää ja perhekulttuurierojen taustalla on usein kansalliskulttuuri. Mutta useampaan otteeseen on myös joutunut toteamaan, ettei voi synnyinvaltiota kaikesta syyttää, omilla vanhemmilla vaan on yksinkertaisesti kovin erilainen ote elämään kuin appivanhemmilla.