Esikoisen vauvavuodesta muistan oikeastaan sen, että en muista siitä mitään.
Kevät 2011. Ennätysmäinen sairasteluajanjakso RS-virus x 2, vesirokko x 2 ja korvatulehdus x 1 pitivät huolen siitä, että valokuva-albumissa on tyhjä aukeama.
Loppuvuosi 2013. Marraskuussa lapsilla oli yhteensä 15 sairaspäivää, minulla töissä ennätysmäisen kiire. Sitten sairastuin itse, sen jälkeen Koti-insinööri ja sain tuomion juurihoidosta. Sitten Skidi kruunasi kaiken törmäämällä teekuppiin ja saamalla käteensä toisen asteen palovammat.
Ja nämä olivat vain tavallisia lastentauteja. Tavallisessa perheessä.
Marja Hintikka Live julkaisi tällä viikolla vanhempien pelkoja käsittelevän tutkimuksen tulokset. Tutkimuksen mukaan äidit kokevat kaikenlaista pelkoa isiä enemmän. Pelkoja oli laidasta laitaan lapsen kuolemasta ja teini-iän kauhuihin.
Tutkimuksen mukaan äitien pelkoja lievittäisi se, että mm. mediakohut olisivat maltillisempia, mutta minulle erityisesti noista vastauksista pisti silmään yhteisöllisyyden kaipuu, äitien yksinäisyys.
Jos kasvatus olisi yhteisöllisempää
Jos arjessa olisi enemmän läheisiä mukana.
Jos lastenhoito jakautuisi tasaisemmin.
Apu olisi tarpeen. Yksinäisyys ei vain ole ihan ensimmäinen asia, mikä perheen perustamisesta tulee mieleen. Siihen on vaikea varautua.
Sitten on se avunpyytämisen vaikeus. Avuntarpeen tunnustaminen. Harva asuu ihmisen kanssa, joka osaa lukea ajatuksia.
Minä opin pelkäämään väsymystä. Selviän yhden tai kahden yön valvomisesta mutta sitten tulee stoppi. Väsyneenä olen heikoilla jäillä joka askeleella: jalkojen alla ratisee niin aamupalapöydässä, parisuhteessa kuin duunissakin. Ihan mikä tahansa minimaalinenkin lisävastoinkäyminen saattaa aiheuttaa kilarit. Vauvavuonna rupesin pelkäämään tulevaa yötä jo etukäteen, joten en pystynyt nukkumaan edes niinä öinä, joina ipana olisi nukkunut.
Vaikka olin kuolemanväsynyt, en kertakaikkiaan osannut pyytää apua. En osannut enkä halunnut. Minut on kasvatettu pärjäämään ja selvittämään asiani itse. Koko identiteettini rakentuu sataprosenttiselle itsenäisyydelle, joten en mielelläni pyydä apua edes ystäviltä tai aviomieheltä, äidistä tai anopista nyt puhumattakaan. Olen kuuluisa siitä, että pysyn kasassa silloin kun muut hajoavat.
Mutta ei jatkuvaa unettomuutta kestä kukaan.
Lapsiperhe-elämä voi päätyä umpikujaan ihan tavallisissa perheissä, ihan tavallisista syistä. Jos turvaverkot puuttuvat, se ihan tavallinen perhe saisi kunnalta nykyään tilapäistä perheapua ihan tavallisiin asioihin, kaupassakäyntiin ja päiväuniin. Jos hakisi.
Toivottavasti tämä yksinäisen vanhemmuuden kulttuurikin tästä muuttuisi. Hyväksyttäisiin, että kahvilla ja jaksuhalilla ei selviä ihan kaikesta. Ymmärrettäisiin, että kriisit eivät katso tulotasoa eivätkä edellytä vakavia sosiaalisia ongelmia. Kiellettäisiin se asenne, että miksi teit lapsia jos et jaksa hoitaa.
Kai se lähtee siitäkin, että kasvatettaisiin jatkossa vähän vähemmän reippaita lapsia.
Aamen. Kiitos. Kolmannen kanssa valvon, luen, ymmärrän ja jaksan. "Yritä nyt nauttia kun lapset ovat vielä pieniä" - tämä on myrkkyä, ei saa väsyä vaan pitää nauttia. Nauttia vaikka haluaisi vaan nukkua. Nukkua yön. Ja tämä kolmas ei edes valvota, mutta hän on silti vauva ja sisältää kaiken vauvatarpeisuuden. Hukkaan itseni löytääkseni itseni ja tarpeeni. Tällä blogilla on hyvä tarkoitus. Kiitos.
VastaaPoistaTämä! Mä nautin paljon enemmän elämästä nyt kun molemmat lapset ovat päässeet vauvavaiheesta ohi ja kaikki nukkuu yöllä. Ei siitä väsymyksestä voi kukaan nauttia. Jotenkin tuohon lauseeseen sisältyy se ajatus, että pitää kärvistellä itse ja erityisesti äidin pitäisi pysyä joka hetki vauvan kanssa, koska "lapset ovat vain hetken pieniä". Onnelliset vanhemmat, onnelliset lapset sanon minä.
PoistaEn tiedä miksi sitä nauttimista pitää hokea, tavoitteena on pysyä järjissään ja parisuhteessa, jos joku nauttii siihen päälle niin se on pelkkää bonusta. Mä nautin ihan valtavasti siitä että mulla isoja lapsia, joilla on ymmärrettävät ongelmat.
PoistaAllekirjoitan 100%. Ja nyt kun molemmat (2v8kk ja 8kk) ovat unessa niin täällä törötän sohvalla luuri kädessä, koska "omaa aikaa". Niin väsynyt ettei tajua edes nukkumaan mennä! Ja nuo on ihan tavallisia lapsia, ei mitään koliikki-allergia-ylivilkkaus-kehityshäiriö jne. Mutta sen verran tajuan, että omat voimavarat ei kestäisi kolmatta.
PoistaSama juttu täällä! Lapsi on nyt 15 kk enkä TO-DEL-LA-KAAN kaipaa sitä pikkuvauva-aikaa... En nauttinut siitä yhtään. Se oli lähinnä ahdistavaa ja veti mut äärirajoille. Nyt kyllä nautin!
PoistaWord. Ei lisättävää. Tämä kirjoitus nostaa edelleen vanhat tuntemukset pintaan... Toivottavasti tämä tavoittaa mahdollisimman monta väsynyttä vanhempaa, jotka eivät osaa pyytää apua.
VastaaPoistaOn muuten jännä, mikä kananliha noiden aikojen muistelusta nousee pintaan. Toivon myös että tämä rohkaisisi avunhakemiseen. Joskus ihan pienikin juttu riittää.
PoistaKiitos, just näin.
VastaaPoistaOlen tällä viikolla joutunut pärjäämään muutaman tunnin yöunilla/yö, ja päässä kolisee pahasti. Eniten tilanteessa itkettää se, etten tiedä milloin Tämä painajainen loppuu. Vähillä yöunilla olen mennyt oikeastaan viimeiset pari vuotta (tai kolme), mutta viimeinen viikko on ollut kyllä jotain ihan hirveää; sekä kuopus 1,5 v. että esikoinen 3v. ovat valvottaneet. Joku v*tun kollektiivinen eroahdistuksen tms. Huoh. *Ja sinne kahvipannulle, mars*
VastaaPoistaKuulostaa kamalalta, onko sulla mitään mahdollisuuksia saada apua? Ja sepä oli tuossa esikoisen vauvavuodessa se masentavin asia: en yhtään tiennyt missä kohtaa tunnelista tullaan ulos. Mun pää alkoi parantua kun palasin duuniin.
PoistaOnneksi mies valvoo samassa sonnassa nyt, hypätään vuorotellen.
PoistaMuuten nakkaisin muksut mummolaan hoitoon, mutta tää painajainen alkoi äidin irtiottolomasta. Nyt molemmat takertuu muhun kiinni kun olisin mikä tahansa hetki juoksemassa karkuun (lukevat ajatuksia varmaan...) Niinpä, mitäs läksit...
Mulla on vähän se, että päivät mä kestän vaikka päälläni seisten ja pinna kestää, mutta yöllä mun pinna on tosi lyhyt ja kirosanoja lentää suusta joka kerta kun joku inahtaa. Uni vaan on niin ihana asia.
Aamulla kyllä vähän hiertää katsoa mun Leaf (kyllä, tilasin sen sun jutun perusteella ja tykkään) kysyy että eikös ole hienoa olla hyvin levännyt. Tämä sellaisen yön jälkeen joka on kyllä alkanut ysin jälkeen, mutta sisältää muutaman, pahimmillaan parin tunnin mittaisen valvomisjakson. Myöskään mun Leaf ei tietenkään osaa tulkita etten tosiaankaan nuku koko aikaa mitä pötköttelen sängyssä yöllä, vaan silittelen jompaa kumpaa sängynvaltaajaa.
Tulipas avautuminen, mutta olo helpotti myös kummasti :)
Kiitos.
VastaaPoistaJa juuri tuo: apua voi tarvita vaikka sitä ei osaa pyytää (tai vaikka sitä kiukuspäissään tiuskien torjuisikin). Kun on tottunut aina, että selviää itse, on hankala yhtäkkiä myöntää olevansa ihan avuton sen kääryleen kanssa.
No niinpä! Mä olen miettinyt sellaista, että jos olisi joku punainen hätänappi, jota saisi vain painaa ihan anonyyminä ja ilman syyllisyyttä, kuinkahan moni perhe sitä painaisi.
PoistaSe olis kyllä aivan super. :) Meillä muksut nyt 2 ja 5 ja pahin alkaa olla ohi, mutta kyllä parin tunnin öisiä karjuntasessioita harrastavan kuopuksen vauvavuosi supermustasukkaisen isoveljen kanssa kolmisin kotona oli aikaa, jota en kovin onnellisena muistele. Olisin painanut sitä nappia varmaan joka päivä...
PoistaNaulan kantaan. Oman elämän pahin kriisi ja mustin ajanjakso: lapsen syntymästä seuraavat 1,5 vuotta. Lapsi alkoi nukkua yönsä 11kk ikäisestä, mutta mulla kesti kaikkiaan noin 3 vuotta(!) toipua siitä vajaan vuoden valvomisesta... Enkä uskalla ajatella enempää lapsia, koska tuon kokemuksen perusteella en kerta kaikkiaan selviydy siitä valvomisesta.
VastaaPoistaUskon! Mä vannoin, että toista lasta ei tule, koska en kertakaikkiaan uskalla pistää mielenterveyttäni peliin toista kertaa. No sitten pyytämättä ja yllätyksenä ilmestyi Snadi. Joka on ollut vauvasta lähtien loistava nukkuja.
PoistaNuorempi täyttää kahdeksan. Tänä syksynä en ensimmäistä kertaa joutunut peittämään arkaaisen kauhun väristyksiä kun olin tekemisissä pikkuvauvan kanssa. Nuorempi kyselee vauvamuistoja. Joudun keksimään.
VastaaPoistaMulla on muuten sama! Nyt kun esikoinen on 9 ja kuopus 5 huomaan että voin jo suhtautua vauvoihin ilman sitä hrrr-vavahdusta. Mä en oikein edes uskalla onnitella perheenlisäyksestä kun muistan itse miltä ne onnittelut tuntuivat kun oli aivan mieli mustana. Noh, traumansa kullakin.
PoistaLapseni täyttää kohta 5. Vauvavuosi oli aivan jäätävä, ensimmäiset 3kk meni ihan täydessä sumussa. Ylitsepääsemätön väsymys, epävarmuus oman äitiyden riittävyydestä, mies joka oli töistä kuulemma niin poikki että pystyi katsomaan vauvaa sen aikaa että käyn äkkiä suihkussa ja that's it. Öisin vauvan huutaessa kävelytin nyyttiä tietyssä pompputahdissa kirjaimellisesti tunteja joka ikinen yö ympäri kaksiota, etteivät naapurit ja mies vain herää.
VastaaPoistaSain apua, meillä kävi muutaman kerran kotityöntekijä puoli tuntia kerrallaan, pääasiassa sinä aikana hän ehti tehdä vaunulenkin jonka ajan mä hoin päässäni tätä "kun vauva nukkuu niin äitikin nukkuu" mantraa, joka oli oikea kirous, koska en kerta kaikkiaan sammunut napista painamalla ja inhoan päiväunia. Kun olisi voinut nukkua, makasin kireänä kuin viulunkieli kykenemättä rentoutumaan.
Neuvolapsykologilla itkeskelin sitten tätä kaikkea. Siellä käymisestä olikin apua, ja sain miehenkin kerran sinne juttelemaan, hyvässä hengessä. Lopulta tajusin (googlella ehkä oli liikaa osuutta asiaan), että oli vaarallista näyttää oma epävarmuutensa ja hätänsä kellekään, etenkin hoitohenkilökunnalle tai viranomaisille, koska jos niiden mielestä mä en pysty huolehtimaan mun lapsesta, ne ottaa sen multa pois. En usko, että olen koskaan ollut niin fucked up, että ihan oikeasti olisi huostaanotto ollut lähelläkään pöytää. Mutta jo se ajatus, että jos mä en nyt pärjää, musta tuntuu pahalta, olen itsestäni epävarma, ehkä jopa masentunut, lapsi voidaan ottaa meiltä pois, estää aika tehokkaasti avun pyytämisen. Se on ainakin mulla suurin syy siihen, miksi pusken vaan eteenpäin vaikka välillä vieläkin voisi esim. psykologin tapaamisesta olla hyötyä mulle. Ja liittyen siis tällä hetkellä nimenomaan omaan minä-suhteeseni, joka voi huonosti, eikä se edes vaikuta lapsenhoitoon.
Miten hyvä kommentti! Just tällaisia kokemuksia pitää kertoa koska varmasti tiivistit todella monen väsyneen vanhemman ajatukset.
PoistaJa mä vihaan myös pakkopäiväunia. Jos vauva nukkuu 20 minuutin pätkissä niin olen juuri saanut oikaistuksi kun pitää jo nousta. Se vituttaa vielä enemmän kuin rehellinen valvominen.
Tähän epätoivoon mun kyynisenä tekee mieli lohduttaa, että nykyään ei kuulkaa enää saa huostaanottaa kovin helposti (tai monen tuntemani sosiaalityöntekijän mielestä ei edes silloin kun olisi todellinen, vakava tarve). Ilmoituksen voi tehdä, mutta huostaan ei oteta, koska nyt suositaan kaikessa vauvasta vanhukseen kotihoitoa, eli kodista ei pääse pois vaikka haluaisikin. Ettäh sitä ei tarvitse pelätä, ehheh.
PoistaMutta oikeesti kaikki tsemppi väsyneille, ja ymmärrys järjettömillekin peloille. Ihan kamalaa kyllä, jos alkaa pelottaa avun pyytäminen.
Kuulostaa niin tutulta; jos joku olisi nähnyt sen miten syvässä vedessä mennään niin apua. Kun ei pese niitä omia hampaita viikkoon, saati tukkaa ja nukkuu ja elää 4 päivää samat vaatteet päällä ja odottaa vain että yöllä voi olla 15 minuuttia hiljaista ettei kukaan huuda tai halua mitään. Housuissa on reikiä mutta niillä voi mennä kauppaan ( ja se kauppareissu on viikon kohokohta), mitä ne ihmiset tuijottaa. Omasta mielestään on ihan ok mutta mies toteaa että kyllä sä näytät aivan helvetin kamalalta ja väsyneeltä.
VastaaPoistaNiin, hengissä ollaan. Jotenkin selvittiin. Mutta edelleen kun kuulen vauvan itkua kurkkuun ja rintaan nousee se mustamöykky, se on siellä aina mukana. Ei tarvitse miettiä enempää lapsia; kaksi on oikein hyvä määrä.
Ja ekan kanssa pelkäsin öitä; sitä että kun nukahtaa niin vauva itkee heti. Lopulta ei sitten nukahda ollenkaan. Odottaa vain että tulisi aamu ettei tarvitsisi stressata nukkuuko se vai ei.Toisen kanssa olin niin väsynyt että odotin vain sitä että on edes hetken hiljaista ja pimeää. En edes odottanut että saisi nukkua, silloin kyllä nukuin sitten kun olin jotenkin mennyt yli tuosta stressaamisesta unen suhteen. Olin niin turta että sillä nukumisellakaan ei ollut enää merkitystä, se ei tehnyt mistään sen parempaa tai huonompaa; kaikki oli yhtä; ei mitään.
Hengissä ollaan, kaikki. Vaikka välillä oli kyllä mustaa.
Pitäisivät minua hienohelmana, jos sanoisin, etten siedä vauvan itkua. Rintaan nousee yhä juurikin se kuuluisa möykky. Ja mieleen trauma siitä, etten ymmärtänyt että vauvani on oikeasti sairas, vaan kaikki pantiin koliikin ja refluksin piikkiin.
VastaaPoistaMä muistan kotiavun lapsuudesta. Ei oltu mitän sossun asiakkaita (päin vastoin; omat lapsuusmuistot ovat se, joka on asettanut minulle korkean riman omaan vanhemmuuteen. ;)), mutta muistan, että joskus joku kävi auttelemassa ruuanlaitossa ja siivoamisessa tms. Liittyi yleensä muistaakseni just johonkin mun korvatulehduskierteisiin tms. Eli varmaan just siihen väsymys/kiire vaiheeseen, kun tuollainen pienikin apu voi pelastaa. Muistan myös, että tämä ei ollut mitenkän kummallista, vaan sitä on hyödynnetty myös kavereiden perheissä.
VastaaPoistaItsellä ei (loistavien tukiverkkojen ja erityisesti vahvasti arjessa mukana olevien isovanhempien ansiosta) ole ollut tällaiselle tarvetta, mutta olen kyllä useasti silti miettinyt, että mitä tällä avulle tapahtui ja miksi sitä ei enä ole. Koska onhan se nyt nerokasta! Ei se loppujen lopuksi hirveästi vaadi, mutta pelastaa monen vanhemman kyllä pahoista soista.
Ja taloudellisestikin ajatellen: joku näin yksinkertainen asia voi ihan oikeasti tuoda säästöjä (mielen)terveydenhuollon puolella.
Kyllä kotiapua vieläkin saa! Pientä korvausta vastaan, mutta kuitenkin... Ja käsittääkseni korvaus on riippuvainen tuloista, muttei kuitenkaan kovin suuri. En sitten tiedä, onko kuntakohtaista tuo avun saanti. Ja tämän lisäksi siis mahdollisuus myös perhetyöntekijään esim. neuvolan kautta, missä keskitytään enemmän sitten arjen sujuvuuteen, jaksamiseen jne. Se on sitten eri asia, kuinka paljon näistä hyötyy. Itse sain perhetyöntekijän apua juurikin jaksamiseen eli olisin saanut nukkua ja levätä, mutta käytännössä ei kuitenkaan oikein onnistunut nukkuminen sen muutaman kuukauden aikana, kun perhetyöntekijä kävi.
PoistaKiitos! Mä en siis olekaan ainoa joka ei uskaltanut nukahtaa koska vauva herää kuitenkin ihan just, enkä siten sitten tosiaankaan muista vauvavuodesta mitään. Meillä on hiukan enemmänkin kuin yksi tyhjä aukeama valokuva-albumissa...
VastaaPoistaMeillä pelastus on ollut se, että asutaan veljen perheen kanssa naapureina, ja paljon kavereitakin asuu tosi lähellä. Ei tarvitse aina pyytää varsinaisesti apua, mutta jos kotona menee hermot ja lapset vaan rääkyy, voi laahustaa naapuriin. Lapset ilahtuu vaihtelusta eikä kiukuttele (ainakaan niin pahasti) ja ite voi juoda kupillisen teetä ja päivitellä elämää toisen aikuisen kanssa. Eikä tarttee soitella ja tekstailla ja sopia tapaamisia päivien päähän, kunhan menee ja soittaa ovikelloa. Jos on kipeenä, voi laittaa viestin että kun käytte kaupassa, tuotteko meillekin tölkin maitoa.
VastaaPoistaOn tietenkin tosi onnekas sattuma, että kaikkien työt ja tulotaso mahdollistaa tän, ja vieläpä on löytynyt asunnot lähekkäin. Mutta nyt kun tähän on tottunut niin luulen että kun tulee tarve siirtyä isompaan asuntoon, yrityksenä on jatkaa samaa kuviota vaikka sitten jostain muusta tinkien. On tää nimittäin sen verran iso etu. Alan ymmärtää niitä jotka palaa jonnekin vanhalle kotipaikkakunnalle koska omat vanhemmat asuu siellä.
Tärkeä aihe. Meidän perheellä auttoi merkittävästi se, että kummallakaan ei ollut tarvetta ylisuorittamiseen ja pärjäämiseen, vaikka itselläni siihen joillain aloilla tuleekin hairahduttua. Esikoisen unet olivat kortilla yhdeksänkuisesta vuoden vanhaksi. Jaksoimme, koska appivanhemmilla oli peti valmiina unen tankkausta varten, jaoimme valvomiset ja saimme myös neuvolasta apua unikoulun muodossa. Mutta olimme jo etukäteen puhuneet aiheesta ja sopineet että apua myös pyydetään, ja olimme tilanteessa että sitä helposti saimme. Ystäviltä, kummeilta, ja eniten tietysti omilta vanhemmilta. Kunpa kaikilla olisi yhtä hyvä tilanne ja avun pyytämiseen kannustettaisiin.
VastaaPoistaKiitos! Kirjoitit tosi tärkeästä asiasta. Lapset ovat nyt 6 ja 7, mies opiskelee 300km päässä joka toinen/kolmas viikko. Itse käyn töissä 8-16 tai 13-21. Onneksi on anoppi joka asuu samalla paikkakunnalla. Mutta kun ei aina kehtaisi pyytää apua "Menisin tänäänkin lenkille/treenaamaan/elokuviin/marttailtaan, voisitko tulla meille taas?" Jotenkin loppuviikkoa kohti meinaa pää hajota, kun lapset vaan tappelee, jääkaappi ammottaa tyhjyyttä ja itsekin on aika poikki.
VastaaPoistaEn ymmärrä(en enää muista) miten pärjäsin kun lapset olivat 1 ja 2, tein kolmivuorotyötä ja mies opiskeli 300km päässä viikot. Mutta hengissä jotenkin selvittiin, anoppi auttoi.
Pitäisi kai pyytää vaan enemmän apua, itsekin tietää että kolmas(samanikäinen) lapsi(kaveri) menee niiden kahden tappelupukarin kanssa oikein hyvin, ei edes huomaa että niitä on kolme.
Hyvää tekstiä taas...mulla nelivuotias lapsi joka alko nukkumaan lähes kokonaiset yöt ehkä 2-vuotiaana. Nyt olen yllättäen raskaana vaikka ei pitäny saada enää lapsia. Kiva juttu sinällään mutta miten ihmeessä selviän taas niistä öistä?! Esikoisen kanssa vielä fiksuna tyttönä suostuin antamaan lapsen hoitoon anopille vasta 1-vuotiaana - tätä virhettä en enää tee :D
VastaaPoistaMä muistan elävästi kun luin raskaana ollessani Vuoden Mutsi ykkösestä, että "älä imetä itseäsi lataamoon". Noh, mähän vähän niin kuin tein sen. Heti synnytyksen jälkeen. Diagnoosi: synnytyksen jälkeinen masennus, joka uusi kun palasin töihin. Neljä vuotta olen kerännyt palasia ja kyllä on uitu syvissä vesissä ja kuinka helvetin yksinäinen sitä on ollut. Äidit irti synnytysmasennuksesta ry:n vertaistukiäitien avulla jotenkin selvinnyt, siellä saa olla sellainen kuin on ja sanoa ääneen omat pelkonsa.
VastaaPoistaSilti. Niin hullua kuin se onkin, en pysty luopumaan siitä toisen lapsen haaveesta. Se voisi olla tosi eheyttävä kokemus. Tai sitten helvetillinen. Ja miten uskaltaisi äitimafian edessä sanoa, että "ei, en imetä, koska haluan nukkua yöni".
Tämä.
VastaaPoistaKun vauvavuosi on loppusuoralla, alan ymmärtää kärsineeni synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Ja kyllä se vaikuttaa edelleen olevan läsnä, vaikka olen jo töissä. On parempia päiviä, sitten on päiviä kun vituttaa avata silmät.
Mutta miksi sitä enää hakis apua, onhan toi jo kohta vuoden ja kyl tää tästä...
Apua kannattaa ja pitäisi aina hakea, mutta on eri asia, että mistä sitä saa. Oma kokemukseni on että apua saadakseen pitää olla tod huonossa kunnossa. Miten masentunut jaksaa taistella saadakseen itselleen apua ? Valitettavasti hyvinvointiyhteiskunnasta on jäljellä vaan rippeet, vaikka olisi sekä äidin että lapsen ja koko perheen etu, että apua saisi riittävän ajoissa tarpeeksi. Itse koin että toipuminen alkoi vasta kun lapsi meni päiväkotiin ja itselläni omi osa-aikaisen työn ja osakuntoutustuen ansiosta vapaapäiviä, jolloin sain itselleni aikaa toipua. Noh, nythän tähänkin on osa kunnista kajonnut eikä tällainen ole enää mahdollista.
PoistaApua kannattaa hakea. Ja kyllä sitä saakin. Ei tarvitse olla psykoosin partaalla. Neuvolaan soitto voisi olla vaikka ensimmäinen teko avun saamiseksi, kun lapsi on alle kouluikäinen. Siis tarkoitan nyt sitä henkistä apua. Mullakin on ollut aivan helvetin korkea kynnys avun hakemiseen, mutta sitten kun sen kynnyksen ylittää ja sanoo jollekin ääneen että mä en ihan oikeasti jaksa, ja samalla myöntää siis itselleen asian, jo tämä helpottaa.
PoistaMä kaipaisin apua nyt, kun lapset on isompia ja molemmat vanhemmista suht vaativissa hommissa. Mä oon usein tosi poikki töiden, vanhempainiltojen ja kotitöiden sekamelskassa. Ilman arjen tukiverkkoja jokainen elämän käänne pitää hoitaa jomman kumman vanhemman toimesta: lasten sairastumiset, harrastukset, syntyärikemut, leffakäynnit, ulkoilut, kaupassa käynnit. Ihan joka ikinen asia. Ja kun menet viikonlopuksi isovanhemmille kuittaillaan siellä mikä juttu se on kun aina ootte väsyneitä kun tuutte tänne. Voi vi**u! Jos ees silloin kun raahaat pesueesi tuntien ajomatkan päähän saisit nukkua pidempään kuin seiskaan mutta ei, ei ees silloin! Kysy siinä sitten apua arkeesi. Tää on yks prkln itse pärjäämisen valtakunta. Ja vahingossakaan kukaan ei kehu sua vanhempana tai nosta esiin että hyvinpä hoidat ton ruletin. Ennemmin jaksetaan arvostella ja nähdä ne missä meni vikaan ja kenellä paloi pinna ja koska. Mua kyllä niin sylettää välillä tää mun oma henkilökohtainen lähipiirini! Onneksi ees neuvolassa ja päiväkodissa tajuavat kehua välillä vanhempiakin. Elän niillä seuraavat pari vuotta. Itse en siis silloin vauvavuonna ihmeemmin ulkopuolista apua tarvinnut. Mä tykkäsin olla vauvan kanssa kotona ja hommat hoitui aika lungisti. Mutta ruuhkavuosien keskellä tää kuvio on eri. Äitiyslomalla ehdin napittaa tärkeät paperit, pestä pyykit, käydä kaupassa ja siivotakin. Ihan viikottain. Nyt hitto lasten talvikenkien hommaaminen sekoittaa koko viikon kalenterin. Ei tässä tietty kenelläkään mielenterveys oo lähtemässä mutta miksi sitä nyt pitäisi aina ihan äärirajoilla ollakaan ennenkuin joku tajuaisi antaa jonkinlaista apua tai tukea pienten lasten vanhemmille?!
VastaaPoistaJep. Kyllä tämä työn ja perhe-elämän yhdistäminen on pirun raskasta. Ostakaa palveluja, jos siihen vaan on varaa. Siivoja ja kauppakassipalvelut heti vaan hankintaan. Ja omalla esimiehelläni on osa-aikainen lastenhoitaja. Heillä on 4 lasta, joista yksi on erityislapsi. Tietysti olen monesti miettinyt, että onko äidin mahdollista luoda uraa VAIN silloin jos saa avuksi lastenhoitajan. Leijonanosa kun siitä kuuluisasta metatyöstä kaatuu äidin päälle.
VastaaPoistaKiitos huipusta blogista! Olen lueskellut juttujaan hiljalleen taaksepäin esikoisen vauvavuoden kipuiluissa. Olet naurattanut ja antanut perspektiiviä. Nyt on jo helpottanut, ja arki rullaa, poika 11 kk. Selviyidyin suurelta osin mieheni aktiivisen osallistumisen ja Espoon kaupungin perhetyön tuella. He opettivat minut opettamaan vauvan nukkumaan paremmin, pienillä muutoksilla. Ihan kultaa ja pelastus tuo kaupungilta saatu apu!!! Ja siitähän se lähti, kun 8-viikkoisen lapsen kanssa itkin neuvolassa, että olen poikki, en jaksa enää. Lapsi oppi lopulta nukkumaan noin 8 kk iässä niin, että herää enää noin 2 kertaa yössä. Pahimpina kuukausina opin, että selviän seuraavasta päivästä jos saan nukkua 1,5h kahdessa pätkässä...
VastaaPoista