Kuka tämä järjestyksen ihminen oikein oli?

Koska poikkeuksellisesti siivosin jouluna, päätin myös käydä läpi vanhat mappini. Minulla oli monta mapillista paperia vuodesta 2000 lähtien ja ne piti käydä läpi. Laskuja, palkkakuitteja, tiliotteita, vakuutuskirjoja, remonttidokumentaatiota – kaikki siististi omien välilehtiensä takana, isommat kokonaisuudet omissa muovitaskuissaan.

Kun katselin niitä papereita tunnistin hyvin sen systemaattisen elämän, johon kuului ensimmäisen asuntoni kalustamista ja kunnostamista, koiran ulkoiluttamista, projektipäällikön töitä ja lopuksi häiden suunnittelua.

Mutta se, mitä en tunnistanut, oli ihminen, joka nämä kaikki mapit oli kasannut. Hyvänen aika, mitä järjestelmällisyyttä! Hemmetti, olen ollut arkistoijien aatelia, mapittajamestari ja tallentajavirtuoosi, säntillisyyden perikuva, joka piti kaikki puhelinlaskunsa aikajärjestyksessä 10 vuoden ajalta.

Mitä minä hoidan nyt näin pedantisti ja täydellisesti? En mitään. En yhden yhtä asiaa. Olen saanut yhteydenoton jopa ulosottovirastosta 15 euron laskun takia, koska se oli vain mennyt ohi.

Ja tämä ristiriita vähän kalvaa minua. Viimeisimpien arkistoitujen asiakirjojen joukossa oli nimittäin partogrammi vuodelta 2007.

Yksi isoimmista muutoksista, mitä lapsiperheeksi muuttuminen tuo mukanaan, on sekavuus. Oli hyvin vaikea päästää irti tutusta, säännöllisestä ja kontrollissa olevasta elämästä ja opetella priorisoimaan, kellumaan, antamaan asioiden olla tai järjestymään itsestään. Se elämänhallinnan taso, johon olin tottunut, oli tuon mappi-ihmisen. Se uusi minä tunsi olevansa vapaapudotuksessa ja koko ajan pari askelta jäljessä. Tähän identiteettikriisiin toki liittyi myös kaiken muunkin epämääräisyyden lisääntyminen, sillä en enää tiennyt, mitä teen oikein ja mitä väärin, ketä pitäisi kuunnella ja miten voi olla, että täydellisen amatöörin käsiin on uskottu pieni elämä.

Tätä muutosta ja järjestyksenikävää oli tietenkin mahdoton sanoittaa silloin, sen näkee vasta jälkikäteen.

Ja kun mietin, miksi en lähtökohtaisesti koskaan halunnut lapsia, vastaus lienee se, että ei ollut mitään syytä haluta. Elämäni oli ihan mielekästä, en kaivannut muutosta. Yksi vapaaehtoisesti lapsettomien nimeämä syy valintaansa onkin halu huolehtia vain itsestään, mikä tulkitaan itsekkyydeksi. Pelko kontrollin menettämisestä on kuitenkin ihan aito.

Järjestys on edelleen ihana asia. Rakastan sitä (lyhyehköä) hetkeä, kun kämppä on siisti. En edelleenkään mielellään jätä urakkaa kesken (maalaan seinät taukoja pitämättä, vaikka siinä menisi aamuyöhön) ja inhoan perinpohjaisesti suunnitelmiini tulevia muutoksia ja keskeytyksiä. Olen siedättynyt, mutten edelleenkään pidä hösäämisestä ja sekoilusta, en kotona enkä työelämässä. Ja yllättäen Skidi on ihan samanlainen.

Toisaalta olen myös lyönyt kättä päälle kontrollista luopumisen ja epätäydellisyyden kanssa. Perhe-elämän rinnalla on kulkenut muutos myös työelämässä: olen siirtynyt projektipäälliköstä ja hallinollisista tehtävistä luovaan työhön. Ei minusta enää mapittajaa enää tule, kirjoitan mieluummin satukirjoja.

Isojen lasten kanssa järjestystä on se, että hienona talvisena lauantaina menemme yksissä tuumin hiihtämään, tilaamme pizzaa ja katsomme leffaa. Sisäinen mapittajani arvostaa. Niillä vuoden 2001 laskuilla taidan lämmittää kesällä saunan.