Äiti, voit päästää irti

Snadi on treenannut ahkerasti fillarointia. Potkupyöräily ei koskaan maistunut, mutta potkulautailu otti tulta isosysterin esimerkistä. Kahdella pyörällä potkuttelu kehitti hiljalleen tasapainoa ja kun apupyöriä viime keväänä hilattiin ylemmäs, tyyppi pysyikin pystyssä.

Vaikka puskaan päädyttiin vain kerran per fillariretki, huomaan edelleen juoksevani pikkusiskon vierellä hupussa roikkuen. Paljon kauemmin kuin isosiskonsa kanssa. Snadi joutui ihan pyytämään, että irrottaisin, koska häiritsin ajamista.

Kuinka noloa.

Jäin miettimään tätä takertumista. Elsa kirjoitti yksinhuoltajaäidin ainoan lapsen näkökulmasta: kun ei ole vertailukohtaa, sortuu pitämään lasta liian pikkuisena.

En ole mikään takertuja, en parisuhteessa enkä äitinä vaan leimallisesti hyvinkin itsenäinen, mutta kuopuksen suhteen huomaan olevani jotenkin jumissa vauva-ajassa. Koti-insinööri on jo kertaalleen huomauttanut, että kohtelen lapsia eri tavalla. Siinä missä kuvittelin esikoisen koko ajan ikäänsä vanhemmaksi (mikä on myös daijua), pidän kuopusta edelleen kaksivuotiaana. Esikoisen kohtelussa voin aina vedota siihen, että ensimmäinen lapsi syntyy amatöörille, mutta en tosiaan tiedä, mikä minun käytöstäni kuopuksen suhteen selittää.

Ehkä palveleminen on jäänyt päälle. Olen niin tottunut tiettyihin rutiineihin, että en osaa päästää opituista tavoistani irti. Voitelen leivän, vedän aamuisin vetoketjua kiinni ja annostelen pastilleja, vaikka tämä oma-aloitteisuudestaan tunnettu toiminnan tyttö osaa jo aivan hyvin itsekin. Minun pitäisi opetella uusia temppuja.

Tai ehkä pyöräilemään oppimisessa on jotain erityisen jännää. Se on taito, jota jokainen kersa pitää ensimmäisen kokeilun jälkeen täysin mahdottomana taitona. Ja sitten pikkuhiljaa se tasapaino löytyy, ohjaaminen alkaa sujua ja juoksemalla ei enää pysy perässä. Ehkä kyseessä onkin tiedostettu fakta, että halutessaan se pääsisi karkuun?

Vai olenko vain tietoinen siitä, että se vierellä juokseminen on kuitenkin tarpeellista, vaikka toinen samaan aikaan vaatii mahdollisuutta suoriutua. Tätä samaa kiinnipitämisen ja irrottamisen tasapainoilua tämä vanhemmuus on täynnä.

Turha kai tästä on taas mitään järkeä etsiä. Onneksi on edes vertaistukea. Yksi ystävä juuri ilmoitti, että on vihdoin lopettanut lapsen saattamisen kouluun. Lapsi meni kolmannelle.