Onpahan oma kiire

Tapasin entisen työkaverini lounaan merkeissä. Hän halusi tietää, millaista oravanpyörän ulkopuolella on. Vastasin, että paljon kiireisempää, olen käytännössä vaihtanut vain uuteen oravanpyörään. Juuri kun ajattelin syksyllä pitää lomaa, pöydälleni tipahti kiinnostava projekti loppuvuodeksi. Työkaveri ei luovuttanut: se on silti sinun kiireesi, hän intti.

Onhan se ihan totta. Yleinen käsitys lienee se, että yrittäjänä saa tehdä merkityksellistä työtä, mutta tähän settiin kuuluu kaikenlaista, myös sitä pakkopullaa, lomaltapaluuangstia ja suoranaista kauhua kuten verottajan kirjeiden avaamista. Mutta on todella vapauttavaa olla oman kiireensä rouva.

Yritimme Satun kanssa kirjamessujen jälkeen kiteyttää sitä tunnetta, joka yksinyrittäjän pään sisällä vallitsee, ja päädyimme siihen, että kaikki liittyy kontrolliin. Olemme allergisia vääränlaiselle kiireelle. Yrittäjänä kaikki langat ovat sinun omissa käsissäsi: päätät työajat, projektit, myynnit ja lomat ihan itse. Kivasta duunista voi hyväksyä vähän pienemmänkin palkan, kammokeikalle taas ei ole hintalappua ollenkaan. Se on arvokkaampaa kuin tieto, mistä seuraavan kuukauden palkka tulee.

Tällä hetkellä yksinyrittäjiä on jo reilusti yli puolet Suomen yrittäjistä ja määrä on lisääntynyt voimakkaasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Eiväthän kaikki yksinyrittäjät voi olla jotain ideologisesti latautuneita, kontrollifriikkejä erakkohippejä, joita ei kukaan palkkaisi? Ehkä allergisia on vielä paljon enemmän?

Moni on kysynyt miten kauan kirjan kirjoittamiseen meni. Vuosi, jos kaikki pakolliset tauot otetaan mukaan. Puoli, jos lasketaan pelkkä aktiivinen kirjoittaminen.

Yksi vaikeimmista asioista on ollut hyväksyä sitä, kuinka paljon minulta menee aikaa "hukkaan". Kirjoittamiseen sisältyy paljon luppoaikaa ja väitän että sitä pitäisi sisältyä muihinkin töihin. Mutta kuka kehtaa sanoa työnantajalleen tarvitsevansa tauon, oli se sitten päiväunet, viikon mökkireissu tai kuukauden palkaton jotain omaa projektia varten? On ylipäätään omituinen ajatus, että saisin "työt tehtyä" 7,5 tunnin sisään. Ja että se loppuaika vuorokaudesta olisi jotenkin työvapaata aluetta. Saan parhaat ideat puolen yön maissa. Yöpöytäni on täynnä kummallisia skribellyslappuja ja päivään kuuluu tehtäviä, joita ei vain saa aikaiseksi.

Eräät aivotutkijat ovat sitä mieltä, että työpäivät ovat menneet monella alalla ihmeelliseksi silpuksi ja se näkyy työn tuloksissa. HS:n jutussa työelämän ongelma tiivistetään näin: "Kun ihminen on vuosien ajan yrittänyt tehdä töissä monia asioita yhtä aikaa, jättänyt kunnon tauot pitämättä, eikä ole saanut levättyä tarpeeksi vapaa-ajallaan, hän aiheuttaa itselleen tilan, jossa aivot eivät enää toimi normaalisti." Välillä pitäisi olla tavoittamattomissa, keskittyä, syventyä ja rentoutua, mutta se ei näytä tehokkaalta.

Tämä on ihan totta! En ikinä olisi kehdannut antaa samalla tavalla prosessille aikaa, jos olisin ollut jonkun toisen leivissä. Koska ei niin kuulu tehdä. Hyvä työntekijä istuu kahdeksasta neljään konttorilla ja pitää vain lomat tarkkaan määriteltyinä loma-aikoina.

Tämä on tavallaan myös tunnollisen tytön syndrooma. Supertunnollista työntekijää ahdistaa se, ettei ole palkkansa arvoinen. Mutta elämä on epätäydellistä, välillä joutuu olemaan sairaan lapsen kanssa kotona tai pesemään etäpäivänä samalla pyykkiä. Olen ottanut palkatonta vapaata aina kun konttorilla ei ole ollut tekemistä. Nyt huono omatunto on poissa.

Mitä enemmän näitä juttuja mietin, sitä kummallisemmalta palkkatyö ja työsuhde vaikuttavat. Onko tämä kasvava yksinyrittäjien joukko vain oire siitä, että työelämä on mennyt vähän kummalliseksi? Ja mikähän järjestö tällaista uutta, aivoystävällistä työelämän muutosta alkaisi ajaa?